Uskollinen Soroka kuljetti everstiänsä läpi sankkain metsien tietämättä
itsekään minne ajaisi, mitä tekisi, mihin ryhtyisi.
Kmicic ei ollut ainoastaan haavoittunut, vaan laukaus oli myös
saattanut hänet tainnoksiin. Soroka kostutti tavan takaa riepua
satulassa riippuvassa vesileilissä ja pyyhki hänen kasvojaan; väliin
hän pysähtyi purojen ja lammikoiden kohdalle ottamaan raikasta vettä,
mutta ei vesi, eivät pysähdykset eivätkä hevosen liikkeet kyenneet
palauttamaan Andrzejta tajuunsa. Hän makasi kuin kuollut, ja mukana
kulkevat sotamiehet, jotka olivat kokemattomampia tällaisissa asioissa
kuin Soroka, alkoivat levottomina arvella, että hän ei ollut hengissä.
— Elää, - vastasi Soroka. — Kolmen päivän kuluttua hän istuu ratsun
selässä niinkuin paras meistä.
Noin tunnin kuluttua Kmicic aukaisikin silmänsä, ja hänen suustaan
lähti vain yksi sana:
— Juotavaa!
Soroka vei hänen huulilleen läkkiastian, jossa oli raikasta vettä,
mutta suun avaaminen näytti tuottavan Andrzejlle sietämätöntä tuskaa.
Hän ei voinut juoda. Hän ei enää mennyt tainnoksiin, mutta hän ei
kysynyt mitään, vaan oli kuin olisi unhottanut kaikki. Hänen silmänsä
olivat selkoselällään, ja hän katseli tylsästi metsää, sinistä
taivaan kaistaletta, joka näkyi hänen yläpuolellaan oksien välistä,
ja tovereitaan — katseli kuin ihminen, joka juuri on herännyt unesta
tahi selvinnyt päihtymyksestä, ja antoi sanaakaan sanomatta Sorokan
tarkastella häntä eikä valittanut, kun kääreitä muutettiin. Näyttipä
kylmä vesi, jolla vääpeli pesi haavan, tuntuvan hänestä hyvältäkin,
sillä väliin hänen silmänsä nauroivat.
Mutta Soroka lohdutteli häntä:
— Huomenna, herra eversti, on paha ohitse. Jumalan avulla selviydymme.
Illemmalla alkoi tylsyys todellakin hävitä. Ennen auringon laskua
Kmicic oli virkeämmän näköinen ja kysyi:
— Mitä huminaa se on?
— Mikä? Ei täällä mikään humise, — vastasi Soroka.
Ilmeisesti oli vain Andrzejn päässä huminaa, sillä ilta oli tyyni,
laskevan auringon säteet lankesivat viistoon, tunkeutuivat tiheikköön
ja valaisivat kultaisin kimmellyksin synkkää saloa punaten honkien
rungot. Ei käynyt tuulen henkäystäkään. Vain siellä täällä varisi
pähkinäpuista, koivuista ja pyökeistä lehtiä maahan tahi jokin arka
eläin sai aikaan kahinaa painuessaan ratsastajia pakoon syvemmälle
metsään.
Vaikka ilta oli kylmä, alkoi kuume nähtävästi nousta Andrzejn
ruumiissa. Hän mutisi useaan kertaan:
— Teidän ylhäisyytenne! Välillämme on kysymys elämästä ja kuolemasta!
Lopulta tuli aivan pimeä, ja Soroka ajatteli jo yöpymistä, mutta koska
he olivat tulleet kosteaan, soiseen paikkaan, jatkoivat he matkaansa
päästäkseen ylävämpiin ja kuivempiin osiin metsää.
He matkasivat tunnin ja vielä toisenkin, mutta suosta ei tullut loppua.
Alkoi olla valoisampaa, sillä täysikuu oli noussut taivaalle. Äkkiä
Soroka, joka ratsasti ensimmäisenä, hyppäsi satulasta ja alkoi tarkasti
tutkia maata.
— Tästä on mennyt hevosia, — sanoi hän. — Jäljet näkyvät.
— Kukapa tästä on voinut ajaa, kun tässä ei ole mitään tietäkään? —
sanoi yksi sotamiehistä, jotka tukivat Kmiciciä.
— Mutta jälkiä on, vieläpä melkoinen määrä! Kas, tuolla honkien välissä
ne näkyvät kuin kämmenellä.
— Kenties on karja kulkenut siitä.
— Mahdotonta. Ei karja enää ole ulkona metsässä. Sitäpaitsi nuo ovat
aivan selvästi kavion jälkiä. Tästä on kulkenut ihmisiä. Olisipa hyvä
löytää vaikkapa metsänvartijan mökki.
— Seuratkaamme siis jälkiä.
— Tehdään niin!
Soroka hyppäsi taas hevosen selkään, ja lähdettiin liikkeelle.
Kavioitten jäljet näkyivät selvästi sammaleisessa maassa, ja eräät
niistä, mikäli kuutamossa saattoi erottaa, näyttivät aivan tuoreilta.
Mutta hevoset vajosivat kulkiessaan yhä syvemmälle. Sotamiehet alkoivat
jo pelätä joutuvansa vielä pahemmin upottaviin paikkoihin. Mutta noin
puolen tunnin kuluttua tuntui heidän nenäänsä savun ja tervan hajua.
— Täällä on varmaankin tervahauta, — sanoi Soroka.
— Kas tuolla! Tuolla näkyy kipunoita! — sanoi sotamies.
Ja tosiaankin näkyi kaukaa punertavana juovana savua, jonka keskeltä
kuulsi tuli ja jonka ympärille maan alla palava liekki heitteli
kipinöitä.
Tultuaan lähemmäksi sotamiehet näkivät majan, kaivon ja honkahirsistä
rakennetun suuren vajan. Uupuneet hevoset alkoivat hirnua. Vajasta
kuului vastaukseksi useita hirnahduksia, ja samassa ilmestyi
matkamiesten näkyviin olento, jonka yllä oli lammasnahkaturkki, villat
päälläpäin.
— Onko paljon hevosia? — tiedusteli turkkiin puettu mies.
— Hoi, mies! Onko tämä tervahauta? — kysyi Soroka.
— Mitä miehiä te olette? Miten olette tänne joutuneet? — kysyi
tervanpolttaja uudelleen äänellä, joka ilmaisi pelkoa ja ihmettelyä.
— Älä pelkää! — vastasi Soroka. — Ei olla rosvoja!
— Menkää tiehenne! Ei teillä ole täällä mitään tekemistä!
— Pidä kitasi kiinni ja opasta meidät sisälle, kun vielä pyydämme. Etkö
näe, tolvana, että me kuljetamme haavoittunutta?
— Keitä te sitten olette?
— Katso vain, ettet saa vastausta pyssystäni! Pidä varasi, moukka! Vie
meidät majaan, muuten keitämme sinut omassa tervassasi!
— Yksin en voi pitää puoliani teitä vastaan, mutta tänne tulee
lisäväkeä. Päänne te täällä menetätte.
— Lisää meitäkin tulee. Näytä tietä!
— Tulkaa vain, asia ei liikuta minua!
— Annapa syötävää, kaikkea mitä sinulla on — ja viinaa myös! Me
kuljetamme herraa, joka maksaa.
— Jos hän täältä hengissä selviää.
Näin puhellen he menivät sisälle majaan. Uunissa paloi tuli, ja
liedelle asetetuista padoista levisi patapaistin tuoksu. Huone oli
verraten tilava. Soroka huomasi heti sisään astuessaan, että seinien
vieressä oli kuusi makuulavitsaa, joita peittivät lammasnahkakasat.
— Täällä! asustaa jokin joukkio, — kuiskasi hän tovereilleen. — Pankaa
ruutia pyssyihin ja olkaa varuillanne! Tuota miestä on pidettävä
silmällä, ettei hän poistu. Nukkukoot majan asukkaat ensi yön ulkona,
me emme luovuta heille tätä asuntoa.
— Herrat eivät tule tänään, — sanoi tervanpolttaja.
— Sitä parempi, niin ei tule riitaa asunnosta. Huomenna me lähdemme,
— vastasi Soroka. — No, panehan lihat vatiin, sillä meidän on nälkä,
äläkä kitsastele antaessasi kauroja hevosille.
— Mistä minä kaurat otan tervahaudassa, jalosukuinen herra sotilas?
— Kuulimme hevosten hirnuntaa vajan tienoilta. Siispä on kaurojakin —
ethän sinä niitä tervalla ruoki.
— Ne eivät ole minun hevosiani.
— Olivatpa sinun tahi muiden, niin syödähän niiden pitää kuten
meidänkin hevosten. Pian, mies, pian, jos sinusta nahkasi on jonkin
arvoinen!
Tervanpolttaja ei vastannut mitään. Sotamiehet laskivat nukkuvan
Andrzejn vuoteelle ja istuutuivat itse syömään illallista. Paisti
ja bigos, jota oli iso kattilallinen liedellä, maistuivat heistä
varsin hyvältä. Oli myös hirssipuuroa, ja ruokasäiliöstä Soroka löysi
melkoisen nassakan viinaa.
Hän maisteli kuitenkin viinaa vain vähän eikä antanut sitä
sotamiehille, sillä hän oli päättänyt olla valpas koko yön. Tämä tyhjä
maja kuudelle hengelle varattuine vuoteineen ja vajoineen, jossa hirnui
hevosia, näytti hänestä omituiselta ja epäilyttävältä. Hän arveli
paikkaa yksinkertaisesti rosvopesäksi sitäkin suuremmalla syyllä,
kun hän samassa ruokasäiliössä, mistä hän oli löytänyt viinaa, näki
seinillä riippumassa joukon aseita ja lisäksi vielä tynnyrin ruutia
ynnä kaikenlaisia varuksia, jotka ilmeisesti oli ryöstetty aatelisten
taloista. Siinä tapauksessa, että majasta poistuneet asukkaat
palaisivat, saattoi tuskin odottaa heidän puoleltaan vieraanvaraisuutta
taikka edes sääliä. Siksipä Soroka päättikin vallata majan ja pitää
sitä hallussaan joko asevoimin tahi neuvottelemalla.
Päästäkseen selvyyteen, miten oli meneteltävä, Soroka asetti sotamiehet
vartioimaan ovea ja ikkunoita ja sanoi tervanpolttajalle:
— Ota lyhty ja tule mukaani!
— Jalosukuinen herra sallinee minun valaista päreellä, sillä lyhtyä ei
ole.
— Näytä sitten tulta päreellä. Jos poltat vajan ja hevoset, niin ei se
minua liikuta.
Nämä vakuuttavat sanat saivat aikaan, että lyhty samassa löytyikin.
Soroka käski miehen astua edellä ja kulki itse hänen jäljessään pistoli
kädessä.
— Kuka tässä majassa asuu? — kysyi hän heidän kulkiessaan.
— Herrat asuvat.
— Minkä nimiset?
— Sitä ei minulla ole lupaa ilmaista.
— Minusta tuntuu, mies, että haluat luodin ruumiiseesi!
— Armollinen herra, — vastasi tervanpolttaja, — jos valehtelisin jonkin
nimen, niin teidän olisi siihen tyytyminen.
— Olet oikeassa! Paljonko noita herroja on?
— Vanha herra ja kaksi nuorta herraa ja kaksi palvelijaa.
— Aatelisiako?
— Tiettävästi.
— Ja täälläkö he asuvat?
— Vähin täällä, vähin herra ties missä.
— Entä mistä nuo hevoset?
— Herrat tuovat niitä, mutta en tiedä mistä.
— Puhu totta! Ryöstelevätkö herrasi maantiellä?
— Mistäpä minä tiedän, jalo herra! Minusta näyttää, kuin he
ryöstäisivät hevosia, mutta mistä, se ei kuulu minuun.
Näin puhellen he saapuivat vajan luo, josta kuului hevosten hirnuntaa,
ja menivät sisälle keskustaan asti.
— Valaise! — sanoi Soroka.
Mies nosti lyhdyn korkealle ja valaisi hevosten riviä. Soroka
tarkasteli niitä jokaista tuntijan katsein, käänteli päätään,
maiskutteli suutaan ja mutisi:
— Herra Zend vainaja olisi tyytyväinen... On puolalaisia,
moskovalaisia... tuo ori on saksalainen... ja tuo varsa myös...
Oivallisia hevosia. Mitä te niille annatte?
— Totta puhuakseni, jalo herra, kylvin niitä varten jo keväällä kaksi
sarkaa kauroja.
— Hyvä on! — sanoi Soroka.
Hän käski miehen lähteä ja palasi majalle. Matkalla hän mietti, mitä
olisi tehtävä, ja epäröi pääsemättä tulokseen. Äkkiä hän löi kädellään
otsaansa.
— Hölmöhän minä olen! — mutisi hän. — Mies on sidottava köyteen ja
pakotettava opastamaan meidät maantielle.
Mutta samassa hän vaipui mietteisiin: — Maantielle? Mutta siellä on
ruhtinas joukkoineen... Ei ole muuta neuvoa kuin istua majassa joko
asujain suostumuksella tahi vastoin heidän tahtoaan, kunnes herra
Kmicic tervehtyy. Mitä sitten seuraa, se on everstin asia.
Näin ajatellen hän jo astui majaan. Valppaat sotamiehet seisoivat
ovella, ja vaikka olivatkin nähneet lyhdyn vilkkuvan pimeässä ja
Sorokan sekä tervanpolttajan tulevan, niin he kuitenkin ottivat selon
tulijoista, ennenkuin päästivät heidät sisälle. Soroka määräsi vahdin
vaihdoksen tapahtuvaksi puolen yön aikaan ja heittäytyi itse vuoteelle
Kmicicin vuoteen viereen.
Huoneessa vallitsi hiljaisuus. Vain sirkat soittelivat tavallista
säveltään. Sairas heräsi silloin tällöin ja oli ilmeisesti kuumeen
houreissa, sillä Sorokan korviin kuuluivat hänen sekavat sanansa:
— Armollinen kuningas, antakaa anteeksi... He ovat pettureita...
Ilmaisen kaikki heidän salaisuutensa... Valtakunta on punainen verka...
Hyvä, nyt olet kynsissäni, ruhtinas... Maltahan!... Armollinen
kuningas!... Tänne, sillä siellä on petosta!
Soroka kohottautui istumaan vuoteellaan ja kuunteli. Sairas huudahti
pari kertaa ja vaipui uneen, mutta heräsi sitten taas ja huusi:
— Oleńka, Oleńka, älä ole vihainen!
Vasta keskiyön aikaan hän lopullisesti rauhoittui ja nukkui
kunnollisesti. Soroka myös vaipui uneen, mutta äkkiä hänet herätti
majan ovelta kuuluva hiljainen koputus.
Hän avasi heti silmänsä, hyppäsi jaloilleen ja meni ulos majasta.
— Mitä siellä? — kysyi hän.
— Herra vääpeli, tervanpolttaja karkasi.
— Tuhat tulimmaista! Nyt hän tuo tänne nuo rosvot. Kuka häntä vartioi?
— Bilous.
— Menin hänen kanssaan juottamaan hevosiamme, — puolusteli Bilous
itseään. — Käskin hänen kiskoa ämpäriä ja itse pitelin hevosia.
— No, ei kai hän kaivoon hypännyt?
— Ei, herra vääpeli, vaan puikahti kantojen väliin ja kuoppiin, joita
on paljon kaivon luona. Jätin hevoset, sillä jos ne olisivat karanneet,
niin onhan täällä toisia, ja läksin juoksemaan hänen jälkeensä, mutta
kaaduin kuoppaan. On pimeä yö, lurjus tuntee paikat ja pääsi senvuoksi
livistämään... Peijakas hänet periköön!
— Kyllä se tuo tänne ne pirut, tuopi se... Hiisi hänet vieköön!
Vääpeli vaikeni, mutta lausui hetken kuluttua:
— Emme käy nukkumaan, täytyy olla valppaina aamuun asti. Joukko voi
tulla millä hetkellä tahansa.
Hän istuutui musketti kädessä majan kynnykselle. Sotamiehet istuutuivat
hänen ympärilleen, puhelivat hiljaa keskenään, hyräilivät puoliääneen
ja kuuntelivat, kuuluisiko metsästä lähestyvien hevosten kavioitten
kapsetta tahi hirnuntaa.
Yö oli tyyni ja kuutamoinen, mutta ei hiljainen. Metsän syvyydessä
oli elämää. Ylt'ympäri kuului hirvien karjuntaa, sillä oli niiden
kiima-aika. Tuo lyhyt, käheä, vihaa ja raivoa ilmaiseva ääni kuului
joka puolelta metsää, milloin kauempaa, milloin lähempää, melkeinpä
sadan askelen päässä majasta.
— Jos he tulevat, niin hekin karjuvat erehdyttääkseen meidät, — sanoi
Bilous.
— Eivät he ennätä tänä yönä. Aamu valkenee ennenkuin mies saapuu heidän
luokseen, — sanoi toinen sotamies.
— Päivällä, herra vääpeli, pitäisi penkoa koko talo ja kaivaa seinien
alta, sillä jos täällä asuu rosvoja, niin on aarteitakin.
— Parhaat aarteet ovat tuolla tallissa, — sanoi Soroka osoittaen
kädellään vajaan päin.
— Otammeko ne?
— Hölmö! Eihän täältä ole ulospääsyä, suot vain joka puolella.
— Mutta mehän pääsimme tänne.
— Jumala meitä varjeli. Ei tänne tule eikä täältä pääse yksikään elävä
sielu, jos ei tunne tietä. Ei olisi pitänyt päästää miestä karkuun.
— Maantie on päivänmatkan päässä, tuolla suunnalla, — sanoi Bilous.
— Luuletko sinä olevasi silloin jo herra, kun olet valtatiellä? Parempi
on täällä rosvon luoti kuin siellä hirttosilmukka.
— Kuinka niin, isäkulta? — kysyi Bilous.
— Siellä jo varmasti meitä etsitään.
— Kuka etsii?
— Ruhtinas.
Soroka vaikeni äkkiä, ja muut vaikenivat silloin myös kuin pelästyneinä.
— Hiljaa! — sanoi Soroka. — Tuolla kahisevat lehdet.
Sotamiehet kuuntelivat tarkasti. Lähellä kuului todellakin raskaita
askelia, joiden alla maahan varisseet lehdet selvästi kahisivat.
— Hevosia on tulossa, — kuiskasi Soroka. Mutta askelet etenivät
majalta, ja kohta sen jälkeen kuului hirven villi karjunta.
— Ne ovat hirviä! Joko se kutsuu luokseen naarasta tahi peloittelee
toista sarvipäätä.
He vaikenivat taas ja alkoivat torkkua. Vain vääpeli nosti väliin
päätään ja kuunteli hetkisen, mutta sitten pää painui rintaa vastaan.
Näin kului tunti ja toinen, kunnes lähinnä olevat mustat hongat
alkoivat näyttää harmailta ja niiden latvat hohtaa valkoisilta, aivan
kuin joku olisi sulattanut hopeaa niiden päälle. Hirvien karjunta
vaikeni, ja metsän syvyydessä vallitsi täydellinen hiljaisuus. Vihdoin
valkeni päivä ja valaisi majan edustalla sikeässä unessa makaavien
sotamiesten väsyneet kasvot.
Majan ovi aukeni, Kmicic ilmestyi kynnykselle ja huusi:
— Soroka, hoi!
Sotamiehet hyppäsivät pystyyn.
— Hyväinen aika, teidän armonne on jalkeilla, — sanoi Soroka.
— Mutta te nukuitte kuin härät; olisi voinut hakata teiltä pään pois ja
viskata sen laipion yli, ennenkuin kukaan olisi herännyt.
— Me vartioitsimme aamun koittoon asti, herra eversti. Nukahdimme
vasta, kun oli jo täysi päivä.
Kmicic katseli ympärilleen.
— Missä me olemme?
— Metsässä, herra eversti.
— Sen näen. Mutta mikä tölli tämä on?
— Sitä me emme itsekään tiedä.
— Tule mukanani! — sanoi Andrzej. Hän meni majaan. Soroka seurasi häntä.
— Kuule, — sanoi Kmicic istuutuen vuoteen reunalle, — ruhtinas siis
ampui minua?
— Niin.
— Miten hänelle kävi?
— Hän pääsi tiehensä Syntyi hetken äänettömyys.
— Se on huono juttu! — sanoi Kmicic. — Hyvin huono! Parempi olisi ollut
surmata hänet siihen paikkaan kuin päästää hengissä.
— Niin aioimmekin, mutta...
— Mutta mitä?
Soroka kertoi lyhyesti, miten asia oli. Kmicic kuunteli hämmästyttävän
tyynesti, vain hänen silmänsä alkoivat palaa. Viimein hän sanoi:
— Nyt hän sai yliotteen, mutta me tapaamme vielä. Miksi poikkesit
maantieltä?
— Pelkäsin takaa-ajoa.
— Niin olikin parasta. Liian vähän on meitä nyt Boguslawin voimia
vastaan... pirullisen vähän! Sitäpaitsi hän on mennyt Preussiin, emmekä
siis voi häntä ajaa takaa. Täytyy odottaa...
Soroka huoahti helpotuksesta. Kmicic ei siis näyttänyt pelkäävän niin
kovin ruhtinas Boguslawia, koska puhui takaa-ajosta. Tämä varmuus
siirtyi heti vanhaan sotilaaseenkin, joka oli tottunut ajattelemaan ja
tuntemaan samalla tavoin kuin everstinsäkin.
Andrzej vaipui syviin mietteisiin, havahtui äkkiä ja alkoi kopeloida
jotakin ympäriltään.
— Missä ovat kirjeeni? — hän kysyi.
— Mitkä kirjeet?
— Jotka olivat mukanani... Ne oli piilotettu vyöhön. Missä on vyö? —
kysyi Andrzej kuumeisesti.
— Riisuin itse teidän armoltanne vyön, että teidän olisi helpompi
hengittää. Tässä se on.
Soroka antoi nahkavyön, jossa oli nauhoilla kiinni kurottavat taskut.
Kmicic avasi ne ja otti niistä kiireesti papereita.
— Nämä ovat ruotsalaisille päälliköille osoitettuja turvakirjoja, mutta
missä ovat kirjeet? — sanoi hän levottomuutta ilmaisevalla äänellä.
— Mitkä kirjeet? — kysyi uudelleen Soroka.
— Tuhannen sarvipäätä! Hetmanin kirjeet Ruotsin kuninkaalle, herra
Lubomirskille ja kaikki ne, mitä minulla oli...
— Jos niitä ei ole vyössä, niin niitä ei ole missään. Lienevät
kadonneet matkalla.
— Ratsujen selkään ja etsimään! — huusi Kmicic peloittavalla äänellä.
Mutta ennenkuin ällistynyt Soroka ennätti lähteä huoneesta, vaipui
Andrzej voimattomana vuodetta vastaan ja alkoi tarttuen käsillään
päähänsä vaikeroida:
— Oi!... Kirjeeni, kirjeeni!... Sotamiehet lähtivät heti. Jäljelle jäi
vain yksi, jolle Soroka oli antanut määräyksen vartioida majan luona.
Kmicic jäi yksin majaan ja alkoi ajatella asemaansa, joka ei ollut
kadehdittava. Häntä uhkasi mahtavien Radziwillien kauhea kosto, jota ei
voinut välttää. Eikä vain häntä, vaan kaikkia, joita hän rakasti, eli
lyhyesti sanoen Oleńkaa. Kmicic tiesi, että ruhtinas Janusz empimättä
olisi valmis haavoittamaan häntä kaikkein arimpaan kohtaan, s.o.
suuntaamaan kostonsa neiti Billewicziin. Ja Oleńka oli Kiejdanyssa
täydelleen julman magnaatin vallassa, jonka sydän ei tuntenut
sääliä. Mitä enemmän Kmicic ajatteli asemaansa, sitä selvemmin hän
havaitsi, että se oli aivan kauhea. Boguslawin ryöstön jälkeen pitävät
Radziwillit häntä petturina. Jan Kasimirin kannattajat, Sapiehan
puoluelaiset ja kapinoivat liittoutuneet pitävät häntä myös petturina
ja Radziwillien kätyrinä. Niistä monista leireistä, puolueista, ja
vieraista sotajoukoista, jotka sillä hetkellä olivat Puolan alueella,
ei ollut ainoatakaan leiriä, ainoatakaan puoluetta, ainoatakaan
sotajoukkoa, joka ei olisi pitänyt häntä suurimpana ja pahimpana
vihollisenaan. Chowański oli jo luvannut palkinnon hänen päästään;
nyt semmoisen lupaavat Radziwillit, ruotsalaiset — kenties ovat jo
luvanneet myös onnettoman Jan Kasimirin puoluelaiset. »Kuka mitä
kaapii, se sitä saapi!» — ajatteli Kmicic. Käymällä ruhtinas Boguslawin
kimppuun hän tahtoi heittää hänet liittoutuneitten jalkoihin saadakseen
nämä täysin vakuutetuiksi siitä, että katkaisee kaikki suhteensa
Radziwilleihin, lyöttäytyäkseen heihin ja saavuttaakseen oikeuden
taistella kuninkaan ja isänmaan puolesta. Toiselta puolen Boguslaw
hänen käsissään olisi ollut vakuutena Oleńkan turvallisuudesta.
Mutta nyt, kun Boguslaw oli voittanut hänet ja poistunut, oli
Oleńkan turvallisuus mennyttä, ja mahdotonta oli todistaa, että
Kmicic vilpittömästi oli luopunut Radziwillien palveluksesta. Tosin
oli hänellä tie auki liittoutuneitten luo, ja jos hän hyökkäisi
Wolodyjowskin ja tämän ystävien luokse, niin he ehkä säästäisivät
hänen henkensä. Mutta ottaisivatko he hänet joukkoonsa toverina,
uskoisivatko häntä eivätkä luulisi hänen tulleen vakoilemaan tahi
vaikuttamaan sotajoukon henkeen ja houkuttelemaan miehiä Radziwillien
puolelle? Samassa hän muisti olevansa syypää liittoutuneitten
veren vuodatukseen, muisti ensimmäisenä lyöneensä Kiejdanyssa
kapinaan nousseet unkarilaiset ja rakuunat ja pakottaneensa heidät
kuuliaisuuteen, ammuttaneensa uppiniskaiset upseerit ja sotamiehet,
linnoittaneensa Kiejdanyn ja siten auttaneensa Radziwillit voittoon
Samogitiassa... »Kuinka minä sinne menisin?» — ajatteli hän. — »Rutto
olisi siellä mieluisampi vieras kuin minun persoonani!... Voisin mennä,
jos kuljettaisin Boguslawia nuora kaulassa satulaani sidottuna, mutta
en näin tyhjin käsin!...»
Jos hänellä olisi ollut edes nuo kirjeet, niin hänellä olisi ollut
ruhtinas Janusz vallassaan; nuo kirjeet olisivat voineet horjuttaa
ruotsalaistenkin luottamusta hetmaniin... Niillä olisi voinut pelastaa
Oleńkan...
— Vedenpaisumus II.
Mutta jokin paha henki oli laittanut niin, että kirjeet katosivat.
Kun Kmicic ajatteli tätä kaikkea, tarttui hän uudelleen päähänsä.
— Petturi Radziwillien edessä, petturi Oleńkan silmissä, petturi
liittoutuneitten mielestä, petturi kuninkaan edessä!.. Kaikki on
hukassa: kunnia, maine, minä itse, Oleńka!...
Haavaa kasvoissa poltti, mutta sielussa oli sata kertaa sietämättömämpi
polte. Kaiken lisäksi oli myös hänen itserakkautensa ritarina saanut
kolahduksen. Boguslaw oli tuottanut hänelle häpeällisen tappion.
Tämän rinnalla eivät olleet mitään ne iskut, joita hänelle Lubiczissa
oli antanut Wolodyjowski. Siellä oli hänet voittanut asestettu mies
kaksintaistelussa, täällä taas aseeton vanki, joka oli hänen vallassaan.
Hetki hetkeltä kävi Kmicicille yhä selvemmäksi, miten kauheaan ja
häpeälliseen asemaan hän oli joutunut. Mitä enemmän hän katsoi, sitä
lukuisampina hän näki jokaisesta pimeästä nurkasta uhkaavat kauhut — ja
omituinen pelko valtasi lopulta hänen mielensä.
— Olenko minä todellakin tehnyt tämän kaiken? — ajatteli hän, ja hänen
hiuksensa nousivat pystyyn.
— Mahdotonta! Tämä kaikki on kuumehoureita... Pyhä Neitsyt, se on
mahdotonta!
— Sokea, tyhmä narri! — sanoi hänen omatuntonsa. — Mitään tämmöistä
ei sinulle olisi tapahtunut, jos et olisi luopunut kuninkaasta ja
isänmaasta ja jos olisit totellut Oleńkaa!
Ja katumus tuli kuin vihuri hänen sydämeensä. Ah, kunpa hän olisi
voinut sanoa itselleen: ruotsalaiset sotivat isänmaatani vastaan, siis
minä heitä vastaan! Radziwill on kuningasta vastaan; siis minä häntä
vastaan! Silloin olisi hänen mielensä kirkas ja rauhallinen. Silloin
hän olisi koonnut joukon ja kuljeskellut sen kanssa kuin mustalainen
markkinoilla, lähestynyt ruotsalaisia ja polkenut ne ratsujen alle
hyvällä omallatunnolla, säilyttänyt hyvän maineensa, ja vihdoin hän
kunnian loisteessa olisi saapunut Oleńkan eteen ja sanonut:
— En ole enää kulkuri, vaan defensor patriae... Lemmi minua niinkuin
minä lemmin sinua!
Entä nyt?
Mutta ylpeä mieli, joka oli tottunut antamaan itselleen paljon
anteeksi, ei tahtonut heti tunnustaa koko syyllisyyttään. Radziwillit
olivat hänet tällä tavoin tuhonneet ja pettäneet, vieneet hänen
kunniansa, sitoneet hänen kätensä, riistäneet hänen rakkaimpansa.
Kmicic kiristi hampaitaan, viittasi uhkaavasti Samogitiaan päin, missä;
hetmani Janusz istui kuin susi raadon ääressä, ja kähisi raivon miltei
tukahduttamalla äänellä:
— Kostoa! Kostoa!
Epätoivoissaan hän lysähti polvilleen keskelle huonetta ja alkoi puhua:
— Vannon sinulle, Jeesus Kristus, että kukistan ja tuhoan nuo
petturit... ahdistan heitä lailla, tulella ja miekalla viimeiseen
hengenvetoon saakka, niin totta kuin minua Natsaretin kuningas
auttakoon! Amen!
Mutta samassa jokin sisällinen ääni kuiskasi hänelle:
— Palvele isänmaata, koston aika tulee myöhemmin!
Kuumeen tuli loisti Andrzejn silmistä, huulet olivat polttavat, ja koko
ruumis värisi. Hän huitoi käsillään ja käveli, tahi paremmin sanoen
juoksi, itsekseen puhellen ympäri huonetta ja lankesi viimein taas
polvilleen.
— Anna minulle innoitusta, Kristus, että tietäisin, mitä tekisin,
muuten menetän järkeni!
Äkkiä hän kuuli pyssynlaukauksen äänen, jonka kaiku metsässä kantoi
hongasta honkaan, kunnes se saapui kuin ukkosen jyrähdys majaan.
Kmicic hyppäsi pystyyn, sieppasi sapelin ja riensi ulos.
— Mitä siellä on? — kysyi hän sotamieheltä, joka seisoi ovella.
— Laukaus, herra eversti!
— Missä on Soroka?
— Meni etsimään kirjeitä.
— Missä päin ammuttiin?
Sotamies näytti metsän itäistä osaa kohti:
— Tuolla!
Samassa kuului kavioitten kapsetta, vaikka hevosta ei näkynyt.
— Pidä silmällä! — huusi Kmicic. Tiheiköstä ratsasti esille täyttä
laukkaa Soroka, kintereillään toinen sotamies. Molemmat pysähtyivät
majan luo, hyppäsivät hevosen selästä ja käyttäen hevosia suojanaan
suuntasivat muskettinsa tiheikköä kohti.
— Mitä siellä? — kysyi Kmicic,
— Joukko on tulossa! — vastasi Soroka.