XIX

Ennen lähtöäni olin kysynyt Farfallalta, ottaisiko hän tehtäväksensä

poissa ollessani koota viikottain maksettavan vuokran. Tarkoitukseni

oli siten toimittaa hänelle tuloja, sillä tietysti palkitsin hänen

vaivansa. Samalla arvelin tekeväni toisillekin palveluksen, sillä

helpompihan heidän olisi selvittää asiansa hänen kanssansa, kuin

jonkun vieraan, säälimättömän miehen kanssa, jos milloin haluaisivat

maksupäivän lykkäystä tai muuta sellaista. Hän suostui ehdotukseeni,

mutta käänsi tapansa mukaisesti asian niin, että tuntui siltä kuin

minun olisi oltava kiitollinen hänelle. Muutoin hän vakuutti minulle,

että kaikki olisi palatessani hyvässä järjestyksessä, sillä olivathan

kaikki varsin tyytyväisiä, kun olin määrännyt vuokrankin niin

alhaiseksi. Olin siis matkalle lähtiessäni täydellisesti vakuutettu

siitä, että olin jättänyt noiden asioitteni hoidon mitä luotettavimpiin

ja taitavimpiin käsiin.

Kun tiesin ettei hän osannut kirjoittaa, en lainkaan ihmetellyt sitä

etten matkalla ollessani saanut häneltä mitään tietoja. Rahan suhteen

olimme sopineet siten, että hän pitäisi sen hallussansa, kunnes minä

palaisin. Kun sitten kotiin palattuani menin häntä tapaamaan, tuli

hänen asemestansa ovea avaamaan tummaverinen, vähän huolimattomasti

puettu nainen, jota aluksi en tuntenut, vaikka hän minusta näyttikin

tuttavalta, vaan jonka sitten huomasin olevan Vittorian, Farfallan

nuorimman tyttären. Hän oli sairaloisen kelmeä, ja kadonnut oli hänen

muinoinen kauneutensa. Mutta suru ja huolet, pelko ja tuskat olivat

herättäneet hänen uinailevan henkensä, -- sen voi huomata hänen

kasvoistansa, joilla nyt näkyi aivan toisenlaista kauneutta kuin ennen,

kauneutta, joka vaikuttaa valtavasti, vaan jota kaikki eivät oivalla.

Tuo muutos oli helppo ymmärtää, sillä olihan ollut odotettavissa, että

hän palattuaan miehensä tykö joutuisi entiseen kurjuuteensa. Kun nyt

näin pienen vuoteen huoneen nurkassa, pidin itsestään selvänä, että

hän oli lapsinensa paennut äitinsä turviin. Mutta niin ei asianlaita

kumminkaan ollut, vaan Farfalla oli, kuten nyt sain tietää, jo kauan

aikaa sitten muuttanut Galantan tykö saareen, vaikka oli aikaisemmin

varmasti vakuuttanut ettei sitä tekisi. Muuttaessaan hän oli uskonut

huolenpidon talosta tyttärellensä ja määrännyt että tämän oli hänen

puolestansa kannettava vuokra ja sitten terveisten ohella toimitettava

se minulle.

Olihan varsin ymmärrettävää että Farfalla oli muuttanut omaistensa

tykö, huomattuaan olevansa virkeämpi ja nuorempi mieleltänsä kuin oli

luullutkaan ja ettei seurustelu kuolleen kanssa voinutkaan tyydyttää

häntä. Ehkä Galanta myöskin todella oli tarvinnut hänen apuansa, ja

täytyihän hänen päätöstänsä, oli miten oli, pitää hyväksyttävänä

ja ilahduttavanakin. Kaikesta tuosta huolimatta seisoin kumminkin

tuskallisen hämmästyksen valtaamana rahat kädessä, ja ennenkuin edes

olin asian oikein käsittänytkään, aavistin että Farfalla oli minua

petkuttanut. Minun täytyi kahdesti laskea rahat, ennenkuin tajusin,

kuinka paljon niitä oli ja kuinka paljon olisi pitänyt olla: niistä

puuttui koko summaan verraten melkoinen määrä. Nyt seurasi pitkät

selitykset, miksi se ja se vuokralainen ei ollut voinut suorittaa

täyttä maksua, -- mutta pääasia oli nähtävästi se, että Vittoria

miehineen ei ollut maksanut lainkaan vuokraa, he kun muka vain

hyväntahtoisuudesta olivat muuttaneet tuohon tyhjäksi jääneeseen

asuntoon, voidaksensa Farfallan asemesta hoitaa asioitani. Farfalla

oli siis minun kustannuksellani harjoittanut jalomielisyyttä toisia

kohtaan tai korvannut heidän palveluksensa rahallani sekä hankkinut

tyttärelleen asunnon ilmaiseksi; pyrkipä hän nyt vielä lisäksi

uskottelemaan minulle, että siten menetellessään oli ennen kaikkea

pitänyt silmällä minun parastani. Saadaksensa minut pitämään hyvänäni

tuon kaiken, koetti Vittoria esittää asiat leikillisellä tavalla,

mutta kun hän oli varsin hämillään ja hänen muinoinen hilpeytensä oli

poissa, ei se oikein ottanut luonnistuaksensa. Minusta oli kuin olisin

kuullut Farfallan nauravan typerälle lauhkeudelleni, ja suuttuneena

lausuin: "Teidän äitinne on käyttäytynyt minua kohtaan petollisesti ja

kiittämättömästi. Hän on syypää siihen, jos en vastedes enää olekaan

ystävällinen ja luottavainen, vaan epäluuloinen ja tyly." Mutta tuskin

olin saanut tuon sanotuksi, kun mieleni valtasi katumus ja kammottava

tunne, ikäänkuin olisin antanut verta vuotavalle, kaakinpuussa

seisovalle uhrille vielä yhden raipanlyönnin. Ennenkuin Vittoria ehti

vastata mitään, pakotin itseni hymyilemään sekä sanoin että voisimme

nyt jättää tuon asian ja pyysin, johtaakseni puheen toisaanne, häntä

näyttämään minulle lapsensa.

Vittoria otti nyt syliinsä pienokaisen, joka oli levännyt vuoteella

silmät auki, mutta aivan hiljaa, ja näytti sitä minulle. Se oli siro

tyttönen, ja sillä oli harvinaisen valkoinen iho ja suuret, loistavat

silmät, joissa kuvastui pelkoa, melkein kauhistusta, kun se näki

minut. Epämiellyttävän vaikutuksen tekivät sen silmien alla olevat

harmaanvihreät varjot, jommoiset näkee naisilla, jotka ovat kärsineet

paljon tai viettäneet hurjaa elämää. Vittoria sai hyväilyillään sen

kirsikanpunaisen, hampaattoman suun suloisesti hymyilemään, mutta

tuo hymyily oli arkaa ja epäröivää, ja turhaan odotin että siitä

kehkeytyisi raikas nauru. Tyttösellä oli samanlaiset silkiltä hohtavat

mustat kiharat kuin edellisellä, pienenä kuolleena lapsella; mutta

sen sijaan kuin tuo toinen minusta oli ollut kuin hännätön apina,

voin tätä empimättä sanoa kauniiksi, ja siitä oli Vittoria suuresti

hyvillään. Hän itse näytti nyt, pitäessään lasta sylissään ja

puristaessaan sitä rintaansa vienon hellästi, nuoremmalta, terveemmältä

ja onnellisemmalta -- tai oikeastaan vallan autuaalliselta. Kun nyt

kuulin että pienokaisen sievät vaatteet, nauhat ja koristeet olivat

sedän lahjoittamat, rauhoituin joltisestikin Vittorian kohtaloon nähden

ja katsoin nyt voivani lähteä tieheni. En ollut sellaisella tuulella,

että olisin halunnut antautua pitempiin puheisiin hänen kanssansa ja

tehdä jotakin hänen hyväksensä. Olinhan säälinyt häntä hartaasti,

mutta nyt olin saanut kyliäni talostani ja Riemuportinkadusta ja koko

Pakanakaupungista.

Tuo vanha vaimo, jolle olin suonut niin paljon apua, jonka kohtalon

olin mitä hellimmästi sulkenut sydämeeni, kohteli minua kuin sitä,

jolle nauraa selän takana, jolle haluaisi tehdä kepposia, josta ei

vähääkään välitä. Niin, sepä se, hän ei välittänyt minusta muutoin,

kuin jos voi jollakin tavalla hyötyä minusta. Minun omasta olennostani

hän ei välittänyt hitustakaan, ja siis hänen sydämellisyytensä ja

ilmi lausumansa kiitollisuus oli ollut vain tahallista tai puoleksi

tiedotonta teeskentelyä. Ken tietää, eikö hän ollut käyttäytynyt

samalla tavalla muitakin kohtaan, ja eikö elämä vain ollut kostanut

hänelle sitä. Syyttä soimataan kohtaloa säälimättömäksi. Sen

toiminta ei ole käsittämätöntä, -- emme vain aina oivalla sen

johdonmukaisuutta. Ihmistä myöten ovat sen antimet, se suo meille

samaa, mitä me suomme muille. Enhän ollut tarvinnut tuon vaimon apua;

mutta jos olisin ollut sairaana ja avutonna, niin ei hänen päähänsä

olisi pälkähtänyt tulla itsestänsä minua lohduttamaan ja hoitamaan.

Hänellä ei ollut sydämessään varattuna minulle ainoatakaan lämpöistä

ja ystävällistä tunnetta, siksi että kuuluin vihollisiin, tuohon

suureen vastapuolueeseen, josta he pyrkivät hyötymään, vaan jota eivät

rakastaneet, joskaan eivät kaikki vihanneetkaan.

Kun olin ehtinyt näin pitkälle, alkoi vihani vähitellen lauhtua.

Mitä syytä minulla oli vaatia mahdottomia, odottaa että tuo vaimo,

jonka sattuma oli heittänyt tielleni ja joka niin monessa suhteessa

oli ihmeellinen ja huomiota kiinnittävä, myöskin olisi täydellinen

ihminen, olisi pyhimys? Muistui mieleeni, mitä hän oli kertonut minulle

tuosta kirkossakäynnistään, jolloin hän ensi kerran loi silmäyksen

menneeseen elämäänsä, tuolta olennolta, jolla ei ollut aikaa ajatella

itseänsä, vaadin, että hän syventyisi minun, vieraan ihmisen, elämään.

Ja jos hän olisikin tehnyt sen, kuinka vähäpätöiseltä täytyikään minun

tuntua hänestä kammottavan puutteen rinnalla, joka vuodesta vuoteen

oli häntä ahdistellut! Näin edessäni hänen riutuneet kasvonsa, hänen

väsyneet siniset silmänsä, jotka eivät vaatineet elämältä muuta kuin

unta ja kyyneleitä, ja koetin sysätä syrjään kaiken, mikä vaikutti

häiritsevästi ja tahrasi tuota kuvaa. Kuinka monia satoja sääliteltäviä

olentoja -- köyhiä, avuttomia, sokeita, nälkää näkeviä -- olinkaan

kohdannut tielläni ja päästänyt heidät ohitseni auttamatta heitä tai

heittänyt heille almun ja unohtanut heidät jo seuraavana hetkenä, --

ja nyt vaadin että Farfallan pitäisi muistella minua, pitää silmällä

etuani, ehkäpä tehdä uhrauksiakin minun hyväkseni! Oi tuota kurjaa

itsekkäisyyttä ja sokeutta! Me soimaamme köyhiä, jos he eivät ole

kiitollisia heille heitetystä almusta, mutta kohtelemme kunnioittavasti

ihmisiä, jotka palkitsevat vanhempien ja ystävien rakkauden ja

huolenpidon kiittämättömyydellä ja halveksimisellakin. Mitä erinomaista

olin sitten tehnyt Farfallan hyväksi? Jospa olisinkin luovuttanut

hänelle kaiken omaisuuteni ja sanonut: 'Ota sinä minun onneni, minä

otan sinun kuormasi kannettavakseni!' Mutta itsekkäisyyteni oli niin

suuri, että olin halukas myymään vanhan sukutaloni, päästäkseni

erilleni tuosta takaisesta, kammottavasta Vanhastakaupungista, mistä

katsoen maailma väliin näytti inhottavalta likalätäköltä, väliin

ukkospilvien uhkaamalta veriseltä taistelutantereelta.

Kun sitten talven kuluessa ilmaantui ostaja, möin taloni tappiolla,

suosittelin vuokralaisia, erittäinkin Vittoriaa, uudelle omistajalle,

joka minusta tuntui hyväluontoiselta mieheltä, enkä pitkiin aikoihin

ohjannut askeleitani Vanhaankaupunkiin. Mutta sittenkin täytyi minun

vielä nähdä Riemuportinkatu ja pyhän Antoniuksen talo.

Keväällä näin sanomalehdessä tapaturmain ja rikosten osastossa,

jota tavallisesti silmäilin vain pikimmiltään, kerrottavan eräästä

Vanhassakaupungissa tapahtuneesta kammottavasta murhasta: isä oli

murhannut oman pienen lapsensa. Eräs seikka saattoi minut lukemaan

tarkemmin tuosta asiasta. Ilkityön tekijän nimi oli nimittäin pistänyt

silmiini, ja se tuntui minusta tutulta ja herätti joitakin muistoja

mielessäni. Minulle selveni nyt että murhaaja oli Vittorian mies ja

että murhattu lapsi oli tuo valkoihoinen tyttö, jolla oli sellaiset

suuret pelokkaat silmät ja jota äiti oli puristanut rintaansa vasten

niin jumaloivan hellästi. Kerrottiin että isällä oli ollut tapana

huviksensa kiusata ja rääkätä sitä kaikilla mahdollisilla tavoilla,

ja että hän pakotti vaimonsa olemaan tuota näkemässä. Nyt oli hän

kurottanut sen ulos avoimesta akkunasta, ikäänkuin pudottaaksensa sen

maahan, oli nauttinut hetken Vittorian tuskasta ja sitten todella

heittänyt sen kadulle, missä pikku lapsi raukka heti heitti henkensä.

Sanomalehdessä kerrottiin edelleen, että mies oli tunnettu laiskaksi,

huolimattomaksi ja raakatapaiseksi ja etteivät hänen omaisensakaan

voineet sanoa hänestä muuta. Naapurit todistivat kaikki yhtäpitävästi,

että hän oli aina kohdellut vaimoansa törkeällä tavalla, mutta entistä

pahemmin lapsen synnyttyä, sillä hän ei voinut kärsiä sitä, siksi että

se oli tyttö tai ehkä pikemmin siksi että siitä yleensä koitui hänelle

epämukavuutta. Naapurit eivät olleet voineet sekaantua asiaan, kun

vaimo aina väitti heidän arvelujansa vääriksi ja puolusti miestänsä,

luultavasti pelosta. Mies oleskeli paljon ravintoloissa, mutta ei ollut

oikeastaan juoppo. Oltiinko ehkä tekemisissä mielipuolen kanssa, siitä

ei vielä oltu selvillä.

Huolimatta kammosta, joka täytti mieleni, läksin vielä samana

iltapäivänä Riemuportinkadulle. Oli kiirastorstai, ja ilma oli jo

muutamia päiviä ollut lämmin ja melkein kesäinen. Sade oli nopeasti

kehittänyt puiden lehtiä ja raittiin vihreinä hohtivat ne nyt sinistä

taivasta vastaan. Kaikkialla virtaili ihmisiä taloista ulos luonnon

helmaan, kaikkialla näki kukoistavia, viehättäväisyydestään iloitsevia

naisia sinipunaisissa, punakeltaisissa, tummanpunaisissa puvuissa sekä

pienokaisia, jotka reippaina tepastelivat päivänpaisteessa, valkoiset

kengät jalassa, vaaleanpunainen nauhavyö vyöllä, päässä valkoinen,

vaaleanpunaisella höyhenellä koristettu lakki. Vanhaankaupunkiin ei

kevät vielä ollut ehtinyt. Nauru, surina ja väriloiste jäi taakseni,

ja minua melkein puistatti, kun noiden synkkien katujen kylmähkö,

ummehtunut ilma löyhähti vastaani.

Saavuttuani riemuportin luo pysähdyin hetkeksi. Minusta tuntui

siltä kuin tuo portti olisi johtanut kevään valtakunnasta kurjuuden

maahan. Sen tukevien patsaiden ympärillä temmelsi likaisiin

ryysyihin puettuja lapsia, jotka melkein kaikki olivat kalpeita ja

nälistyneen näköisiä, mutta joista toiset sitä paitsi näyttivät

lurjusmaisilta ja loivat minuun julkeita, mutta samalla pelokkaita

katseita vilkuilevista silmistänsä. Lokaan heitettyjä, runneltuja,

avuttomia olivat nuo lapset, eikä tulevaisuus toisi heille muuta

kuin puutetta, rikollisuutta, raakaa hekumaa. He olivat rumia ja

rajuja, mutta kumminkin lapsia, jotka kiihkeästi ikävöivät iloa; mutta

tiesinhän ettei heillä ollut odotettavissa muuta kuin mielenkarvautta,

loppumatonta vaivaa ja tuskaa. Ehdottomasti loin silmäyksen porttiin,

katsoakseni eikö siinä seisoisi, että sen, joka siitä meni sisään,

oli lakattava toivomasta. Niin, tässä oli tuo kammottava aukko, jota

ihmiset ovat hakeneet jylhistä vuoristoista ja kolkoista erämaista.

Lähellä meitä, niin lähellä että valitusäänet sieltä voivat tunkea

korviimme, on kadotukseen tuomittujen olinpaikka, ja siellä kiduttavat

heitä pahat henget, jotka ehkä myöskin ovat vain tuskaa kärsiviä sielu

raukkoja. Salaperäinen tuomio saattaa joka päivä uusia uhreja tuohon

helvetin kuiluun, jonka ohitse onnelliset kulkevat kuin vankilan tai

hulluinhuoneen ohitse, tarkkaamatta valitusääniä, pelastamatta niitä,

jotka Jumala on tuominnut.

Ulkona, portailla ja käytävissä oli paljon ihmisiä, mutta menin ohitse

heitä tarkkaamatta. Sisässä olevat katselivat kaikki uteliaasti

ja kammon valtaamina Vittoriaa, joka makasi lattialla ja peitti

ruumiillaan lapsensa ruumiin, niin että siitä näki vain pienen

tönkön käsivarren. Huoneessa ei kuulunut mitään muuta kuin Vittorian

sydäntä särkevää valitusta, joka minusta oli kuin poikastansa surevan

erämaanpedon ulvomista ja kiljuntaa. Siellä, tummansinisen tähtitaivaan

alla, äärettömässä yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa voi tuonlaatuinen

ilmiö ehkä olla kammottavan kaunis; mutta täällä, ahtaassa huoneessa,

teki se vain kamalan, pöyristyttävän vaikutuksen, niin että olin

menehtymäisilläni inhoon, mitä tunsin elämää kohtaan. Muistui mieleeni,

kuinka voitonvarmalta Vittoria oli näyttänyt, kuinka hänen silmänsä

olivat säihkyneet, kuinka uhkean kaunis hän oli ollut silloin kuin

kuutamoisena kesäyönä haaveisiin vaipuneena silmäili merelle. Mitä

yhteyttä olikaan olemassa tuon menneisyyden ja tämän nykyisyyden

välillä, mitä yhtäläisyyttä tuossa voitonvarmassa katseessa ja tässä

eläimellisessä ulvonnassa? Hän makasi muutoin liikkumatonna, mutta

silloin tällöin hänen ruumiinsa hytkähteli kuin kouristuksen tapaamana.

Kasvonsa oli hän painanut lujasti lattiaan; mutta kammo sellainen,

jommoista toiset tuntevat verta nähdessään, valtasi mieleni, kun

arvelin että hän ehkä kohottaisi päätänsä ja minun täytyisi katsoa

häntä silmiin.

Vasta pitkän ajan kuluttua huomasin kapteenin, joka istui tuolilla

huoneen nurkassa, kokoonkyyristyneenä ja kädet silmillä, itkien aivan

hiljaa, mutta hillittömästi kuin lapsi, ikäänkuin ei enää koskaan

voisi lakata itkemästä. Vedin itselleni hiljaa tuolin hänen viereensä,

laskin käteni hänen käsivarrellensa ja kuiskasin hänen nimensä, ja

silloin hän käänsi minua kohden punaiset itkettyneet silmänsä ja katsoi

minuun. Sanoin hänelle että hän varmaankin oli hellästi rakastanut

tuota lapsukaista ja muutakin samaan tapaan, ja näytti siltä kuin

vasta nuo puheeni olisivat saattaneet hänet täysin tajuamaan, mitä

oli kadottanut, sillä nyt hän tyrskähti äänekkääseen itkuun. Pyrkien

hillitsemään liikutustani nousin paikaltani ja aloin kulkea edes

takaisin tuossa ahtaassa huoneessa. Sitten istuuduin jälleen hänen

viereensä ja lausuin hänelle, johtaakseni hänen ajatuksensa toisaanne,

että minulle tuotti lohdutusta se, että hän oli onnettoman Vittorian

tukena ja apuna. Mutta silloin hän hypähti pystyyn ja huusi lujalla

äänellä: "Onnettomanko sanoitte? Kirottu hän on, kirottu, kun voi

elää, vaikka hänen lapsensa on kidutettu kuoliaaksi! Hänen lastansa

kidutettiin ja hän ei estänyt sitä! Noiden käsien, jotka surmasivat

hänen lapsensa, on hän sallinut koskettaa itseänsä, hän on antautunut

tuon paholaisen syleiltäväksi, joka teurasti hänen lapsensa. Niin",

jatkoi hän yhä kiivaammin, kirkuvalla äänellä ja henkeä vetämättä,

"olisin häntä suojellut, jos hän olisi suojellut lastansa! Jos hän

olisi murhannut tuon pirullisen lurjuksen, pelastaaksensa lapsensa,

niin olisin häntä puolustanut, -- hänelle ei olisi saanut tapahtua

mitään pahaa, ja vaikka helvetistäkin olisin noutanut hänet ja

asettanut hänet valtaistuimelle kuin kuningattaren." Toinnuttuani

hieman pelästyksestäni tartuin tuon raivoavan miehen käsivarteen, ja

minun onnistui saada hänet ulos huoneesta ja portaita alas, ja sitten

kuljetin hänet samaa matkaa Riemuportinkatua pitkin aina kirkkotorille

saakka ja pysähdyin vasta siellä. Lausuin nyt hänelle: "Kapteeni, te

olette liian julma. Ken on niin onneton kuin hän, sitä ei meidän tule

tuomita, vaan voimme jättää tuomitsemisen Jumalalle." Sanoin hänelle

edelleen, että olihan Vittorian nähdessään lapsensa tuskat täytynyt

kärsiä enemmän kuin lapsi itse ja enemmän kuin me miehet voimme

aavistaakaan. Ja täytyihän sääliä häijyintäkin pahantekijää, jos hänen

täytyi kammottavalla tavalla sovittaa rikoksensa.

Mutta hän keskeytti minua kiivaasti ja huudahti: "Ei, ei, en säälisi

häntä, vaikka hän saisi iankaikkisesti kärsiä helvetintuskia. Äiti

heittäytyy vaikka avonaiseen jalopeuran kitaan pelastaaksensa lapsensa,

ja eihän tuo ilkiö olisi voinut tehdä hänelle sen pahempaa kuin tappaa

hänet. Tuo pelkurimainen, halpa olento! Lastansa vartenhan hän oli

maailmassa, ja kun ei hän voinut uhrautua sen puolesta, niin ei hän ole

ihminenkään, on eläintäkin halvempi!"

"Hävetkää", sanoin minä. "Luuletteko te että äiti rakastaisi

lastansa vähemmin kuin te?" Tuo pieni, tukeva mies oli nyt aivan

väsynyt raivonpuuskasta. Hänen silmänsä vain vielä välkkyivät ja

säihkivät tulta, mutta hän oli käynyt kalpeaksi ja pyyhki otsaansa

nenäliinallaan. "Sen vain tiedän", sanoi hän levollisesti, "että

henkeni uhalla puolustaisin jokaista avutonta lasta, jota näkisin

rääkättävän." Hetken kuluttua lisäsi hän vielä: "Odottakaapa vain pari

vuotta, niin näette tuon vaimon miehensä rinnalla tai, jos hän on

lukon takana, jonkun toisen miehen rinnalla. Minua ette enää näe." Hän

aikoi lähteä kaukaisiin maihin ja jäädä sinne. Kun kysyin: "Vihaatteko

nyt elämän ihanaa puutarhaa siksi että pieni kukka siellä on tallattu

maahan?" sanoi hän hiljaa: "Se oli _minun_ pieni kukkani", puristi

kätensä nyrkkiin ja katsoi kostein silmin merelle päin. Puhelimme

sitten vielä hetkisen ja hän kävi ystävällisemmäksi minua kohtaan,

mutta puheeni eivät tehneet häneen mitään vaikutusta. Muistan vielä,

että hän sanoi: "Maa on kammottava tiheikkö, joka on täynnä toisiansa

raatelevia petoja, ja sievät pikkuiset lapset tekevät sen viehättäväksi

päivänpaisteiseksi metsiköksi, missä linnut visertelevät ja kukat

kukkivat ja lähteet lirisevät." Sitten hän mietti hetken ja lisäsi

otsaansa rypistäen: "Mutta sitten heistäkin tulee petoja, jotka purevat

ja raatelevat toisiansa."

Aioin seuraavana iltapäivänä mennä katsomaan, kuinka Vittoria voi,

mutta näin tultuani talon ovelle sinne tuotavan pientä, lumivalkoista,

kultaliistareilla koristettua ruumisarkkua, joka oli kuin kukkia ja

leikkikaluja sisältävä kotelo, vaan johon tuo lapsi parka oli pantava

itse, ja jossa se oli joutuva kammottavaan pimeyteen, jota kaikki

lapset pelkäävät, -- ja tuo näky saattoi minut kääntymään takaisin.

Nähdessäni juhlapukuisia ihmisiä kiiruhtavan kirkkoon, muistin että

oli pitkäperjantai ja että _miserere_ pian alkaisi. Menin sisään ja

minun onnistui päästä erääseen oven läheisyydessä olevaan sopukkaan,

jossa sain olla jokseenkin rauhassa. Kun kirkossa olijoista aina

tuon tuostakin joku tunki ulos ja ulkoapäin taas tuli toisia sijaan,

oli koko tiheä ihmisjoukko ainaisessa liikkeessä, ja minäkin, sain

väliin varsin tuntuvia sysäyksiä. Vähemmin kumminkin kärsin niistä,

kuin turmeltuneesta ilmasta, joka täytti kirkon, ja ihmisjoukon

katselemisesta, joka oli tullut sinne muka hartautta harjoittamaan. Jos

heidän kasvoillaan olisi kuvastunut iloinen juhlamieli, niin olisin

hymyillen tyytynyt siihen, -- mutta niillä ei ollut nähtävänä muuta

kuin turhamielisyyttä, tylsyyttä, ikävystymistä, töllistelemishalua.

Sinne tuli kahisevissa puvuissa nuoria naisia, joiden maalatuille,

elottomille kasvoille tuli typerän veikistelevä ilme, kun joku katsoi

heihin, tuli myös vanhoja vaimoja, jotka toraillen valmistivat

itselleen tietä kyynärpäillään, tuli tyhmän ylpeitä ylhäisiä herroja ja

kalpeita työmiehiä, joista toisilla oli tylsä katse ja toiset näyttivät

raa'oilta ja ilkeiltä. Kaikkialla vain ulkokullaisuutta, teeskentelyä,

tylyyttä, kurjuutta!

Puolipimeässä rukouskammiossa riippui punaisen lampun valaisema kuva,

joka esitti ristiinnaulittua, ja sen edessä seisoi vahdissa kaksi

mustapukuista liikkumatonta olentoa. Alinomaa täytyi minun kääntää

katseeni sinne ja ajattelin: 'Jumal'-ihminen! He kokoontuvat, mutta

eivät sinua kunnioittamaan, vaan murhaamaan sinut toistamiseen. Jos

voit nähdä tuota kurjaa näytelmää, minkä ihmiskunnan historia tarjoaa,

niin sinun täytyy kärsiä katkerampia tuskia kuin kuolemantuskat.

Pahoilla teoillansa, röyhkeillä puheillansa, tylyillä katseillansa

he ristiinnaulitsevat sinut aina uudelleen, tuskasi lisääntyvät, ja

yhä mahdottomammalta näyttää että ne, jotka sinä olet vapahtanut,

koskaan vapahtaisivat sinut kärsimyksistäsi. Vuosisata vuosisadan

jälkeen vaipuu iäisyyteen, mutta ihmiset pysyvät yhä eläiminä! Niin,

kapteeni oli oikeassa, eläimiä ne ovat, mutta eläimiä, joilta puuttuu

viattomuus ja arvokkuus, -- ja mieletön se, ken heitä muuksi luulee.

Pari möhkälettä maata määrätyssä muodossa, aistillisuuden tyydyttäminen

pääpyrintönä, kituen palava öljylamppu päässä tuikehtimassa!'

Koko tuon ajan kuluessa, kun minä inhon ja halveksimisen vallassa

olin katsellut yleisöä, olivat pappi ja kuoripojat laulaneet, mutta

huomioni ei ollut kiintynyt sävelmään. Mutta äkkiä laulu vahveni

käyden ylevän surumieliseksi, ja sitten seurasi valtava loppusoinnos.

Noissa viimeisissä säveleissä ilmeni kaihoa ja kauneutta niin

yliluonnollista, että ne syrjäyttivät mielestäni tämän saastaisen

ja halpamaisen maailman. Minusta oli kuin olisin, nähnyt tuon

loppusoinnoksen kultakukkana hitaasti aukeavan ja muodostuvan maljaksi,

josta armoa uhkui kurjille ihmislapsille. Minulle oli auennut toinen,

näkymätön maailma, joka oli yhtä turmeltumaton, ihana, kirkas ja

onnekas, kuin meidän on kavala, rietas, turmeltunut, synkkä. Oli siis

olemassa jotakin ylevää ja ihanaa, jotakin, joka on äärettömän paljon

korkeammalla minua, kuin minä noita inhoamiani onnettomia ihmisiä, ja

tuo jumalallinen olento lähestyy meitä kaikkia hellänä ja rakastavana.

Väliin käy niin, että tietää jonkun asian, eikä kumminkaan ole sitä

täysin käsittänyt eikä tehnyt henkiseksi omaisuudekseen, -- mutta

sitten yhtäkkiä näkee sen sellaisessa valossa, että sen voi omistaa

itselleen. Niinpä minä tuona hetkenä ymmärsin kertomuksen Jesuksesta,

joka ryhtyi tuohon suureen suunnattomaan lunastustyöhön, että otti

rakastaakseen kaikkia ihmisiä, noita rumia, loassa rypeviä, halpoja

ja heikkoja olentoja. Jos olisi vaikka taruakin vain, että tuo

ihmisenkeli on elänyt, niin kumminkin se tosiseikka, että uskottiin

häneen ja sydämen kaikkivaltiuteen, että yleensä pidettiin mahdollisena

että kukaan voisi rakastaa kaikkia ihmisiä, tuntui minusta olevan

takeena Jumalan olemassaolosta ja siitä, että ihmistä odotti parempi

tulevaisuus. Olisin halunnut heittäytyä polvilleni ja ilokyyneleitä

vuodattaen julistaa tuon salaisuuden kaikille ketä kirkossa oli.

Kun sitten tulin pian sen jälkeen tungoksessa ulos kadulle ja katseeni

sattuivat siellä seisoviin lörpötteleviin ihmisiin, haihtuivat

vähitellen edelliset suloiset tunteeni, ja sydäntäni, joka juuri oli

uhkunut iloa, kouristi inhottava tunne. Korvissani kaikuivat sanat,

mitkä kapteeni oli sanonut veljestään: 'Antakoonpa vain Jumala hänelle

anteeksi, mutta minä olen ylpeä siitä että vihaan häntä!'