XVIII

Riccardon kuoltua eivät keskustelut Farfallan kanssa enää

ottaneet oikein luistaaksensa. Aluksi arvelin hänen olevan

jostakin suutuksissaan minulle, mutta sitten huomasin että hänen

vähäpuheisuutensa johtui väsymyksestä ja hajamielisyydestä. Hänen

sieluntoimintansa oli veltostunut, kun ei ainainen työ enää ollut

pitämässä sitä vireillä. Lopussa olivat leikkipuheetkin, joita hänellä

ennen aina oli ollut varalla, hän puhui välinpitämättömällä äänellä ja

vilkastui ainoastaan silloin kuin tuli puhe Riccardosta. Enimmäkseen

hän oleskeli Galantan tykönä, hoitamassa lasta Galantan ollessa

työssä, ja hautausmaalla hän myöskin vietti tuntimääriä, mutta kotona

hän ei viihtynyt. "Kun nousen portaita ylös", sanoi hän, "niin olen

kuulevinani Riccardon kysyvän: 'Mitäs sinä nyt tuot minulle, äiti?'

-- ja kun sitten avaan oven ja huone on tyhjä, niin haluaisin kääntyä

kynnykseltä takaisin."

Kerran iltapäivällä tapasin hänen tykönänsä kirkkomuorin,

keuhkotautisen tytön ja vielä kolmannen naisen, joka näytti

heikkomieliseltä, mutta jolla oli kauniit, loistavat silmät.

Puheenaineena oli heillä Riccardo. Keuhkotautinen sanoi usein

muistelleensa sitä että Riccardo oli luvannut että jos kuolisi

ennen häntä ja siten menettäisi vedon, niin tulisi suorittamaan

maksun tähtitaalereissa. "Äskettäin yöllä kuulin hänen askeleensa

porraskäytävästä", sanoi hän, "ja te tiedätte että hänet epätasaisesta

käynnistään ja kainalosauvan kopinasta voi erottaa kaikista muista.

Mutta ihmeellisintä oli, että askeleet sillä paikalla, mihin hänen

äitinsä aina ripusti lampun, ettei hän kompastuisi pimeässä, lakkasivat

hetkeksi, kuten aina ennenkin, kun hän pysähtyi sammuttamaan lampun.

Sitten kuulin hänen astuvan vielä pari askelta Farfallan ovea kohden,

ja sitten oli kaikki hiljaista."

"Kuolleista uneksimisen numero on 87, porrasten 12 ja lampun 43", sanoi

kirkkomuori.

"Ei se ollut unta", vastasi keuhkotautinen punehtuen suuttumuksesta,

"vaan kuulin sen valveilla ollen. Nukuin vasta pitkän ajan perästä, --

niin sykki sydämeni mielenliikutuksesta."

Kaunissilmäinen nainen sanoi: "Minä näin viime yönä unta, että kuljin

rotkotietä pitkin, jonka molemmin puolin kohosi taivaaseen saakka

ulottuva kallioseinä. Silloin näin Riccardon tulevan kaukaa minua

vastaan, enkä sitä ollenkaan ihmetellyt, vaan ainoastaan sitä, että

hän kulki ilman kainalosauvaa. Minun tuota seikkaa kummastellessani

ilmestyi hän äkkiä eteeni, loi silmänsä minuun ja kysyi: 'Mitä minun

äitini tekee?' Minä sanoin: 'Hän odottaa sinua!' ja tuskin olin saanut

sen sanotuksi, niin hän jo oli ehtinyt ohitseni."

Farfallakin kertoi vielä, mitä oli uneksinut hänestä, ja kirkkomuori

pudisteli paheksivasti päätänsä ja lausui: "Täytyy lukea pari rukousta

hänen puolestansa, että hänen sielunsa saisi rauhan."

Kaunissilmäinen nainen sanoi siihen arasti että hän aina iloitsi, kun

hän ilmestyi hänelle unessa, ja keuhkotautinen, joka näytti salaa

toivovan tuon ihmeellisen seikan tapahtuvan, että Riccardo toisi

hänelle nuo lupaamansa onnea tuottavat tähtitaalerit, tuumaili että

jos hän vaikka valveilla ollen näkisi Riccardon tulevan vuoteensa

ääreen, niin ei pelkäisi häntä kuten muita kuolleita. "Elämä on

täällä ollut niin surullista siitä saakka kuin Riccardo kuoli", sanoi

hän alakuloisesti. "Hänen eläessänsä kuului täällä aina soittoa,

puhetta ja naurua, lapset kokoontuivat tanssimaan kuullessaan hänen

harmonikkansa äänen, ja täällä kuuli viserrystä, nau'untaa, sammakoiden

kurnuttamista. Nyt vallitsee haudan hiljaisuus kaikkialla koko

Riemuportinkadulla."

Toiset nyökäyttivät myöntävästi päätänsä, ja siltä minustakin tuntui,

ettei Vanhassakaupungissa ollut vielä koskaan ollut niin hiljaista.

Syynä siihen lienee ollut suureksi osaksi talvipakkanenkin, se kun

pidätti ihmiset kokoonsullottuina ahtaissa huoneissa, joita ei koskaan

tuuletettu ja joista ei kuulunut hiiskahdustakaan kadulle. Naiset

hytkähtivätkin pelästyksestä, kun äkkiä kuulimme hiljaiselta kadulta

raa'an äänen huutavan: "Riemuportinkatu numero seitsemän. Asuuko tässä

Farfalla nimistä vaimoa?" Farfalla oli käynyt tulipunaiseksi, ikäänkuin

olisi pelännyt joutuvansa kiinni törkeästä rikoksesta, mutta hillitsi

mielensä, avasi akkunan ja kysyi, mitä tuo mies tahtoi ja sanoi että

hänen nimensä oli Farfalla. "Poikanne Riccardon on maksettava viisi

guldenia sakkoa", huusi sama itsetyytyväinen, jymisevä ääni, "koska

on kerjäämisen aikeessa luvatta soittanut harmonikkaa ravintolassa."

"Menkää hautausmaalle", vastasi Farfalla, "toistamaan sananne Riccardon

haudalla; hän on sillä välin ehtinyt kuolla." Poliisi naurahti, mutta

hieman vain ja alentuvaiseen tapaan, ikäänkuin osottaakseen että

voihan hänkin ottaa osaa leikinlaskuun, mutta ettei sitä silti saisi

kestää ylen kauan. Nähtävästi hän luuli Farfallan keksineen verukkeen,

tehdäksensä hänestä pilkkaa. Että asia saataisiin selväksi nopeasti ja

ilman riitaa, menin minä akkunan ääreen, vakuutin muutamalla sanalla

että Farfalla oli puhunut totta ja huomautin poliisille lisäksi

jokseenkin tarmokkaasti, että olin tuttava hänen esimiehensä kanssa.

Silloin hän lausui kohteliaasti hyvästit ja läksi kohta tiehensä.

Naiset olisivat nähtävästi halunneet pidättää häntä, purkaaksensa

vihansa hänen päällensä. Korkealla kimakalla äänellä huusi

keuhkotautinen, toivoen toisen vielä voivan kuulla hänen sanansa:

"Nuo iilimadot ja vampyyrit eivät tyydy siihen että saavat imeä veren

elävistä, vaan tahtoisivat vielä imeytyä kiinni kuolleisiinkin! Hyi

noita ruumiita raatelevia hyeenoja! Ne haluaisivat kutsua kuolleet

tuomioistuimensa eteen, ikäänkuin olisivat itse Herra Jumala. Mutta Hän

on kerran tuomitseva toisin, ja ne, jotka ovat täällä olleet mahtavia

mielestänsä ja lihottaneet itseänsä köyhän kansan hiellä, ne Hän panee

paikkaan, missä rasva heistä sulaa!"

Farfalla lausui nauraen kirkkomuorille: "Sinun paikkasi on myöskin

siellä, missä rasva sulaa. Sinä olet vetänyt yhtä köyttä rikasten

kanssa ja rukoillut heidän puolestansa; siis on sinun myöskin oltava

helvetissä heidän kanssaan paistumassa."

"Paholaisen voinee myöskin lahjoa juomarahoilla ja minulla on niitä

koko säkillinen muassani", sanoi toinen, lyöden rahapussiinsa ja nauraa

hihittäen niin että hytkähteli, -- mistä huolimatta hänen kasvonsa

kumminkin pysyivät aivan totisina.

Myöhemmin, syksyllä, tapasin Farfallaa hautausmaalla, minne menin

katsomaan, oliko oleanderipuu toimitettu sinne, kuten olin määrännyt.

Hautausmaa oli joltisenkin matkan etäisyydessä kaupungista. Maanlaatu

oli siellä kiviperäistä, joten siellä menestyivät ainoastaan sypressit,

ja ne seisoivat kuin mustapukuiset kuolemanenkelit hautojen ja kivien

keskellä. Alempana sijaitsevasta kaupungista ei sinne näkynyt paljoa,

ja vastakkaisella puolella kohosi kukkula kukkulan takana, ja sitten

seurasi paljaita vuoriseiniä, joihin näköala rajaantui. Hautausmaan

muurin takana olevat kentät olivat tykkänään kivien vallassa, eikä

siellä voinut kasvaa mitään, ja siten teki koko tienoo varsin

kolkon vaikutuksen. Mutta vaalea, pilvetön kevättaivas kaareili sen

yläpuolella kevyenä ja lauheana. Tuossa suloisessa ilmassa vaikuttivat

yksitoikkoiset hautarivit, joiden välitse kuljin, rauhoittavasti kuin

kehtolaulu, niin että nuo ainaiset ratkaisemattomat kysymykset, jotka

muutoin pyrkivät sydäntä runtelemaan, täällä tulivat ja menivät tuskaa

tuottamatta. Riccardon hauta oli hautausmaan reunalla, ja, kuten

Carmelo oli arvellut, vaikuttivat vaaleanpunaiset oleanderinkukat

varsin miellyttävästi harmaan kiviaidan rinnalla. Mutta itse puu,

joka matalassa huoneessa oli tehnyt niin muhkean vaikutuksen, näytti

laajalla autiolla kentällä varsin vähäpätöiseltä. Leveällä kivellä,

joka oli Riccardon haudan viereisellä hautakummulla, näin Farfallan

istuvan. Hän näytti olevan paremmissa voimissa kuin pitkiin aikoihin,

ja ylpeästi hän osotti pientä valkoista muistokiveä, jonka Riccardon

sisarukset olivat pystyttäneet tämän haudalle ja jossa paitsi Riccardon

nimeä oli kultaisilla kirjaimilla kaiverrettuna raamatunlause: "Jotka

kyyneleillä kylvävät, ne ilolla niittävät."

Olin hämmästyksissäni nähdessäni Farfallan reippaana ja puheliaana

kuin muinoin. Hän kertoi minulle kaikenmoista niistä, jotka lepäsivät

haudoissa, sekä heidän omaisistaan, joihin oli tutustunut haudalla

käydessään. "Tässä on äitien ilo haudattuna", sanoi hän, osottaen

lasten hautauspaikkaa, joka alkoi Riccardon haudan läheltä. Noille

kummuille pystytetyillä pienoisilla kivillä oli nähtävänä vainajan

etunimi vain, toisilla sen lisäksi kuolematonta sielua kuvaava

perhonen, muutamin jäykin piirtein kaiverrettuna. Melkein jokaisella

niistä oli koristeena kukka tai kirjava lasipallo tai lamppu palamassa.

Farfalla huomautti minua eräästä uudesta haudasta. Siinä lepäsi muuan

Vanhankaupungin lapsukaisista, pikku Nicoletto parka, jolla oli ollut

kyttyrä selässä ja rinnassa, mutta joka siitä huolimatta oli ollut

äitinsä lemmikki. Äskettäin, kun oli hänen nimipäivänsä, oli äiti

tahtonut antaa hänelle makeisia ja leluja kuten ennenkin, ja hän toi

ne hautausmaalle, kaivoi kuopan hautaan ja pisti ne sinne, ikäänkuin

kuollut poikanen olisi voinut kurottaa kätensä ottaaksensa ne. Farfalla

hymyili kertoessaan vaimo paran lapsellisuudesta, mutta hän oli

kumminkin liikutettu, ja luulen että häntäkin olisi haluttanut tuoda

pojallensa jotakin hänen kolkkoon asuntoonsa. "Iloitsen siitä, että hän

lepää täällä pienten leikkitoveriensa joukossa", sanoin minä, ja hän

nyökäytti hymyillen päätänsä ja lausui: "Lapsihan hän itsekin oli."

Hänen silmänsä, jotka ennen aina vain olin nähnyt kuivina ja

jännityksessä, kostuivat samassa, ja vaikka hän näytti vanhalta

ja väsyneeltä, ilmeni hänen olennossaan kumminkin rauhaa ja

tyytyväisyyttä, mitä vailla hän ennen aina oli ollut. Riccardon

haudalla oli hänen hyvä olla, ja ensi kerran eläessänsä hän nautti

onnesta omistaa oman kodin. Hauta kivineen ja oleanderipuineen oli

hänestä puutarha, jonka hän omisti ja jota hänen oli hoidettava, jossa

hänen sairas lapsensa lepäsi turvassa tiheässä lehtimajassa, vaikkei

hän voinut häntä nähdä eikä herättää. Kun ihmiset tulivat juttelemaan

hänen kanssaan, otti hän heidät vastaan samaan tapaan kuin puiston

omistaja kutsuisi ohikulkevat ystävänsä luoksensa virkistäytymään.

Hän kertoi minulle, että Galanta aikoi lapsinensa muuttaa saareen,

ollaksensa lähempänä Carmeloa, ja pyyteli häntä tulemaan mukaan, mutta

ettei hän läksisi, sillä hän ikävöisi siellä Riccardon hautaa.

Aurinko oli laskemaisillaan, ja jylhä vuoriseinä verhoutui vienoon

sinipunaan, hautausmaan ja sen viereisten kivikenttien hitaasti

vaipuessa hämyyn. "Täällä käy mieleni rauhalliseksi", sanoi Farfalla,

"eikä tulevaisuus enää tuota minulle huolta, ei menneisyys surua, ja

minä iloitsen ajatellessani että voin tulla tänne joka päivä katsomaan

auringonlaskua ja että tulen kerran tänne jäädäkseni."

Kerran vielä tapasin Farfallaa, kun pitkälle matkalle lähtiessäni

menin lausumaan jäähyväiset Galantalle, joka palatessani jo olisi

muuttanut Vanhastakaupungista. Galanta oli laiha ja vanhemman näköinen

kuin ennen, mutta hänen katseensa oli lämmin ja voitonriemuinen.

Olihan hänellä nyt lapsi, ja hän tahtoi taistella sen puolesta ja

uskoi varmasti voivansa valmistaa sille ihanan tulevaisuuden -- vaikka

isä olikin vankeudessa ja hän itse köyhä. Hän oli noita olentoja,

jotka kohottavat päänsä sitä pystympään, mitä raskaampia tehtäviä

kohtalo heille määrää. Kun hän hoiteli pikku Riccardoa, ilmeni hänen

sulavissa liikkeissään niin kiihkeätä, hillitöntä hellyyttä ja riemua,

että minäkin jouduin ihastuksiini ja mieleni virkistyi. Kuoppia ei

poikasella tosin ollut poskissaan, mutta kaunis se oli kuten äitikin ja

niin tämän näköinen että mieleeni muistui Jurewitschin kuvaus, kuinka

hänen pikku sisarensa oli hohtanut kuin kulta. Pienokainen katsoi

minuun suurilla, vakavan ystävällisillä silmillään, ikäänkuin kysyen:

'Ken sinä olet ja missä tapasin sinut viimeksi? Mitäs sanot siitä, että

minä olen palannut tähän kolkkoon, hirmuiseen, ihmeelliseen maailmaan?'

Farfallaan näytti pienokainen olevan enin mieltynyt, ja tämä vaalikin

sitä paljoa taitavammin ja järkevämmin kuin Galanta. Tuo ihmeellinen

olento täytyi nähdä yhdessä pikku lapsen kanssa, oppiaksensa hänet

oikein tuntemaan: kuten hänen liikkeensä ja olentonsa, muuttuivat

silloin hänen kasvonpiirteensäkin. Hän kävi äkkiä nuoreksi, ja kun hän

katsoi lapseen ja jutteli sille ja leikiskeli sen kanssa, katosi hänen

silmistään väsymyksen ilme ja ne alkoivat säihkyä kirkkaansinisinä

ja lempeinä. Kun poikanen näki hänet hymyili hän hänelle ja kurotti

kätensä häntä kohden, kuullessaan hänen äänensä koetti hän kohottaa

päätänsä ja jäi kuuntelemaan hyvillä mielin ja jännityksessä. Mutta

Galanta ei ollut tuosta lainkaan kateellinen, vaan tyytyi siihen että

voi laskea lapsukaisen rinnoillensa tyydyttämään nälkäänsä, -- mitä

tehdessään se potkimalla ja röhkymällä ilmaisi mielihyvänsä. Kun se

sitten yllinkylläisenä lakkasi syömästä, nikotti sitä, ja Farfalla

lausui silloin, toistaen puheparren, jonka oli kuullut isoäidiltään:

"Lapsen sydän kasvaa", sekä lisäsi hetken kuluttua, taputtaen sitä

hiljaa selkään: "Kasvakoon sydämesi vain ja tulkoon suureksi, niin

siihen mahtuu paljon iloa."

En tiedä miksi nuo sanat äkkiä tekivät mieleni alakuloiseksi.

Katsellessani kaunista pienokaista, joka tyytyväisenä lepäsi äitinsä

käsivarrella, tämän kantaessa sitä ylpeänä kuin se olisi ollut

valtaistuimen perijä, täytyi minun ajatella: 'Pikku Riccardo parka!

Riemuportista vie sinun tiesi, mutta ei voittajana riemuvaunuissa, vaan

kahlehdittuna orjana elämän riemusaatossa! Heitetäänköhän sinutkin

petojen -- puutteen, kurjuuden, nälän, sairauden -- runneltavaksi? Kova

työ, lika, haavat saavat ehkä rumentaa nuo hennot, pyöreät, rusottavat

jäsenesi. Tomuun vaipuneena kohotat kätesi suljettua taivasta kohden

huutaen: Pelastakaa, pelastakaa meidät, enkelit ja pyhimykset!

Sääli hohtavia kasvojasi ja iloista sydäntäsi! Jospa vain syvyydestä

löytäisit tien valoon ja saisit taistella jalompia taisteluita kuin

nälänpetoa vastaan. En toivota sinulle ylellisyyttä, mutta toivotan

voimaa ja valoa ja tilaa, voidaksesi hengittää ja liikkua vapaasti,

voidaksesi kehittyä!'

Lapsi käänsi päänsä minua kohden ja katsoi minuun ikäänkuin olisi

käsittänyt ajatukseni, ja sen haaveksivista silmistä, jotka kuvastivat

muistoja toisesta maailmasta, kohtasi minua syvä katse. 'Oi sinua

ymmärtämätöntä miestä!' näytti se sanovan. 'Minähän olen valinnut

osakseni puutteen ja köyhyyden, kärsimisen ja maineettoman taistelon.

Orjantappuroita on kasvava elämäni tiellä. Kaikkivaltiaan kädestä otin

kovan kohtalon kuorman kannettavakseni!'

Hetken ajan minusta tuntui siltä kuin tuo harras katse voisi minulle

ilmaista elämän syvimmän salaisuuden. Mutta äänetön keskusteluni ja

mietiskelyni oli kestänyt vain niin lyhykäisen hetken, etteivät toiset

kummastuneet, kun jatkoksi Farfallan puheisiin lausuin: "Niin, toivotan

sinulle iloista ja uljasta sydäntä ja hyvää sydäntä, sellaista kuin oli

Riccardo paralla, jonka kaima olet!"

Sitten lausuin jäähyväiset, ja pian tuon käyntini jälkeen läksin

matkoille, jotka pidättivät minua melkein kolme neljännestä vuotta

poissa kotikaupungistani.