XX

Talo, jossa tavallisesti tapasin Lisabellaa, sijaitsi kadulla, joka

muinoin oli ollut kaupungin hienoimpia, mutta jota nykyisin kartetaan

sen ahtauden ja pimeyden takia. Molemmin puolin katua kohoaa nimittäin

harmaita palatseja, joissa huoneet ovat suuria ja korkeita, mutta

juhlallisen synkkiä. Lisabella ei ollut vielä tullut, ja minä istuuduin

nojatuoliin ja aloin selailla erästä kirjaa, mutta silloin huomioni

kiintyi kadulta kuuluvaan lauluun. Kuulin matalalla äänellä laulettavan

surumielistä laulua, jonka sävelmä oli niin omituisen liikuttava että

heti jouduin tuollaisen ahdistavan tunteen valtaan, jommoinen mielessä

herää, kun keväällä kuulee kaukaa posetiivinsoittoa; mutta nyt tuo

tunne oli tavallista voimakkaampi ja selvempi. Menin akkunan luo, ja

kadulla näin miehen, joka oli joko sokea tai hyvin vanha, sillä häntä

tuki toinen, ja kumminkin hän kulkiessaan muutti hitaasti ja varovasti

toisen jalan toisen eteen. Molemmat olivat puetut mustaan pukuun, ja

varsinkin oli vanhuksella, joka lauloi, huomattavan arvokas ryhti ja

käytös. Tuon tuostakin aukeni akkuna ja kadulle heitettiin rahoja, ja

sillä aikaa kuin ohjaaja otti ne maasta, seisoi vanhus liikkumatonna

keskellä katua, nähtävästi kykenemätönnä käymään askeltakaan

yksin. Silmäillessäni hänen tanakkaa, vähän koukistunutta, mutta

jalorakenteista vartaloansa, tulin ajatelleeksi että tuo varmaankin oli

Vaivaiskreivi, josta kirkkomuori oli puhunut. Jos hän katsahtaisi ylös,

näkisin varmaankin edessäni vanhan juopon inhottavan punaisen naaman,

joka ei kuvastaisi mitään muuta tunnetta kuin kiihkeätä halua kuulla

rahan kilahtavan kadulle. Ei hän tiennyt mitään tuon jylhien palatsien

reunustaman yksinäisen, pitkän kadun äärettömästä surumielisyydestä,

ja ehkäpä hän, saatuansa laulunsa loppuun lauletuksi, jo seuraavana

hetkenä kiisteli almuista poikansa kanssa, peläten tämän pettävän hänet.

Kun on istunut pitkän aikaa yksin pimeässä huoneessa, tuntuu usein

siltä kuin joku ihminen olisi läheisyydessä, vaikka tietää varmaan,

ettei ketään ole tullut sisään. Siten kävi minun tuona hetkenä. Minusta

oli kuin joku olisi katsonut minuun pitkän aikaa tai asettunut viereeni

seisomaan, enkä voinut heti vapautua tuosta vastenmielisestä tunteesta.

Kenties, ajattelin minä, ovat tuon vanhan kerjäläisen esi-isät asuneet

tässä talossa, sillä hänhän kuuluu olevan varsin ylhäistä syntyperää ja

hänen sukunsa kaupunkimme vanhimpia aatelissukuja. Ehkäpä joku noista

esi-isistä nyt seisoi vieressäni ja loi läpitunkevia katseita tuohon

sukunsa vesaan! Ken voi ratkaista arvoituksen, mikä suhde vallitsee

heidän sielujensa välillä, missä tekemisessä ne ovat toistensa kanssa!

Tai ehkä hän itse vuosisatoja sitten muhkeana, kopeana herrana asueli

näissä huoneissa, ja samaten kuin usein huomaamattansa lähtee kulkemaan

tuttua tietä taloon, jossa ennen on asunut pitkät ajat, niin tuli

hänkin tälle synkälle, juhlalliselle kadulle, purkaaksensa täällä

ilmoille epämääräisen koti-ikävän, jota ei itse tajua.

Minut valtasi niin voimakas halu nähdä hänet, että heitin hänen

jälkeensä rahat, joita jo hetken aikaa olin pitänyt kädessäni, empien

-- en tiedä miksi -- heittäisinkö ne maahan. Hän oli sillä välin,

hitaasti käyden, saapunut seuraavan talon luo. Hän kuuli rahojen

kilahtavan tai tunsi katseeni, sillä hän käänsi päätänsä ja katsahti

minuun, ja minä näin valjut ryppyiset kasvot ja suuret, tuijottavat,

vaaleat, vähän punertavat silmät. Nuo silmät olivat päästä ulkonevat,

mutta eivät oikeastaan rumat. Mielentylsyyttä niissä kuvastui pikemmin

kuin surumielisyyttä, mutta samalla ne kumminkin olivat rajattoman

surulliset. Minusta oli kuin ne olisivat olleet neljännestunnin ajan

luodut minuun, vaikka tuo aika tuskin lienee ollut minuuttia pitempi.

Sitten kulki hän laulaen edelleen. Hän ei koskaan muuttanut nuottia, ei

antanut sävelmän paisua eikä heiketä eikä käyttänyt mitään muutakaan

keinoa vaikutuksen vahvistamiseksi. Yhtä yksitoikkoisena virtaili tuo

surumielinen sävelmä aina hänen huuliltansa; laulu kokonaisuudessaan

vain kuului heikommalta, hänen edentymistään edentyessään.

Seisoin yhä vielä paikallani kuunnellen, ja minusta oli kuin hän yhä

edelleen vain olisi tuijottanut minuun punaisilla silmillään, ja

oudoksi kävi tuosta mieleni... Eräässä merenrannalla sijaitsevassa

kaupungissa oli muinoisina aikoina tapana panna kesäisin toimeen juhla,

joka vietettiin sillä tavoin, että lautan tapaan rakennettu laiva läksi

kuutamoyönä aavalle merelle, täynnä miehiä ja naisia, jotka olivat

kyllin ylimielisiä ottaaksensa retkeen osaa. Keskellä laivaa oli puusta

veistetty kuva, joka alkuaan lienee esittänyt jotakin jumalallista

olentoa, ja sen jalkain juuressa istui soittajia ja sinne oli asetettu

kaikenlaatuisia ruokia, hedelmiä ja juomia, sen ympärillä laulettiin

ja pyörittiin tanssissa, niin että heikot laudat ryskähtelivät. Usein

sattui silloin että ne, jotka tuossa hyörinässä joutuivat lähelle

reunaa, syöksyivät veteen ja hukkuivat. Ei kukaan saanut olla sitä

huomaavinaankaan, ei kukaan saanut auttaa, ei ainoakaan valitusääni

saanut häiritä tuota hillitöntä juhlaa, vaan laiva kiisi eteenpäin

soiton kajahdellessa ja riemuhuutojen raikuessa, jättäen taaksensa

hukkuvat, jotka yksin ja hylättyinä taistelivat kuoleman kanssa.

Myöhempinä aikoina ei noihin vaarallisiin retkiin enää ottaneet osaa

muut kuin hurja roskaväki, ja lopuksi ne sitten kiellettiin; viime

aikoina on niitä jälleen pantu toimeen, mutta muutettuina viehättäviksi

yöllisiksi huviretkiksi, joilta puuttuu tuo muinoinen salaperäisyys ja

kammottavaisuus.

Samana hetkenä kuin kerjäävä laulaja katsahti minuun, tuli äkkiä

mieleeni tuo tarumainen laiva, josta olin kuullut kerran vuosia sitten

-- en muista missä. Seisoin purppuralla verhotussa laivassa laiteen

ylitse kumartuneena ja silmäillen kirkkaaseen veteen, josta hukkuneen

avo auki olevat silmät katsoivat minuun. Äsken juuri oli hän ollut

elävänä meidän keskellämme, ja nyt näin hänen hervottoman ruumiinsa

syvyyden inhottavien asujanten ja limaisten levien keskellä, ja hänen

tuijottavat silmänsä kertoelivat, millaista tuskaa hän kärsi. Kuuliko

hän ehkä laivastamme viulunsoiton ja riemakkaan hälinän, lasien heleän

kilinän? 'Kuinka voit', lausuivat nuo silmät minulle, 'juoda kirkkaista

kolpakoista vaahtoavaa juomaa, kuulla silkin kitinää, kun suljet

lemmittysi syliisi, vaikka olet nähnyt tuskani ja kurjuuteni ja tiedät

että menehdyn syvyyteen?'

Oi tuota salaperäistä, kammottavaa ja hurmaavaa retkeä! Niin, käännän

katseeni pois syvyyden kauhuista, kiiruhdan tuonne, minne mua kutsuelee

soitto ja hymyilevät naiset, heittäydyn polvilleni epäjumalan eteen,

kuuntelen haltioissani lautojen ryskähtelyä ja aaltojen kohinaa,

välittämättä siitä että hukkuneet lokkiparven tavoin rientävät laivan

jälkeen, sekaantuvat meidän elävien joukkoon ja sysäävät vuorostaan

meidät syvyyteen!

Olin niin täydelleen haaveitteni vallassa, etten lainkaan kuullut että

Lisabella tuli sisään ja huomasin hänet vasta kun hän laski kätensä

olalleni. Tiedätkös sen, että nyt juuri, sinua odottaessani, mieleni

valtasi huumaava halu heittäytyä tuonne hylättyjen joukkoon? Ja vanhan

juopon punaiset silmät ovat vaikuttaneet minuun valtavammin kuin

sinun katseesi! Sinä luot silmäsi minuun, ja huulesi henkivät tuota

onnen sävelmää, joka sadoin kerroin on minut syliisi houkutellut:

Rakastakaamme ja olkaamme autuaalliset! Mutta kuule! korviini tunkee

toinenkin sävelmä, ja minun täytyy kumartua yli laivan laiteen,

kuunnellakseni hukkuneitten suruvirttä elämästä.

Oi Lisabella, mikä tuleekaan kohtaloksemme, jos äänesi ei enää voi

sydämeeni tunkea? En tiedä, mikä minua pidättää sulkemasta sinua

syliini, miksi minun täytyy itkeä ajatellessani sinua!