XVII

Löytyy ihmisiä, jotka kyllä voivat esiintyä ylevämielisinä, mutta

eivät nöyrinä, joille kuten kuninkaille sopivat armoa osottavat

liikkeet, vaan jotka käyvät kömpelöiksi ja tylyiksi, jos heidän

täytyy notkistaa polvensa. Köyhien joukossa juuri usein tapaa

olentoja, joista haluttaisi uskoa, että heidän sielunsa on muinoin

majaillut ruhtinaallisessa asunnossa ja nyt, unohtaen heidän

köyhyytensä, muinaisten muistojen valtaamana pakottaa heidät riisumaan

repaleensa yltään ojentaakseen ne köyhemmille, -- hymyillen ja

välinpitämättömästi, ikäänkuin heillä olisi äärettömiä aarteita

käytettävinään. Tuota laatua oli Galanta, joka oli vihannut

kasvatusveljeänsä, kirkkoherraa, oikeastaan vain siksi, ettei voinut

olla huomaamatta ja ihailematta hänen mielenpuhtauttansa, hienouttansa

ja sivistystänsä ja oivalsi, että Jurewitsch sekä oman olentonsa

että pappisvirkansa perusteella voi vaatia häneltä alistumista.

Mutta Galanta, jolla oli himmeä tunne oman luontonsa voimakkuudesta,

ei tahtonut alistua, ei ainakaan hänen tahtonsa alle. Mitä sitten

Carmeloon tuli, niin olivat he tosin toistensa vertaiset, vaan kun

Carmelo oli kunniallinen mies, mutta Galanta oli viettänyt sellaista

elämää ettei häntä pidetty kunniallisena naisena, niin olisi hän

joutunut kiitollisuudenvelkaan Carmelolle, jos tämä olisi ottanut hänet

vaimoksensa, ja sellaisella taakalla ei tuo hillitön olento tahtonut

rasittautua. Nyt oli Carmelosta tullut rangaistusvanki, ja heidän

keskenäinen asemansa oli sen kautta muuttunut niin, että voi melkein

katsoa Galantan tekevän uhrauksen, jos menisi hänen vaimoksensa. Tuo

seikka oli syynä siihen että Galanta äkkiä päätti mennä naimisiin

hänen kanssansa, kävi miten kävi. Hänen mielensä oli vallannut sääli

ja halu suoda heti lohtua ja apua. Hänen täytyi myöskin myöntää,

että oli itse suurissa määrin syypää Carmelon onnettomuuteen, ja hän

tunsi olevansa velvollinen sovittamaan syyllisyytensä ja korvaamaan

Carmelon kärsimykset; mutta pääasia oli kumminkin se, että tuo mies

oli onneton, ja hän voi tuottaa hänelle lohtua. Sitä seikkaa ei hän

lainkaan ottanut huomioonkaan, että Carmelo oli surmannut hänen

veljensä, ihmisen, jonka kumppanina hän oli elellyt ja jonka mieliksi

oli tehnyt paheksittaviakin tekoja. Sekoitettuja tunteita ei hänen

mielessänsä yleensä liikkunut, ja kun hän kerran oli alkanut paheksia

veljensä tekoja, niin rupesi hän häntä vihaamaankin, ja hänen vihaansa

kiihdytti vielä tieto että hän itse oli antaunut hänen pahan tahtonsa

vaikutuksille alttiiksi, -- eikä Torquaton kuolemakaan saattanut häntä

lainkaan sovinnollisemmalle mielelle. Tuo tunne, että voi tuottaa

toiselle onnea, opetti hänelle nopeasti nöyrtymisenkin taidon, opetti

hänet hellästi rukoilemaan. Aluksi ei näet Carmelo tahtonut ottaa

korviinsakaan hänen puheitansa avioliitosta, sillä hänen mielensä

oli varsin masentunut, ja hän suri haikeasti sitä että oli tuottanut

äidillensä niin paljon huolta, ja Galantan täytyi kuin kerjäläisen

kärttää hänen suostumustansa.

Jurewitschistakin oli onni sillä välin luopunut, ja hänkin oli säälin

ja rakkauden tarpeessa. Kun nyt siis tuo hartaasti toivottu lapsi

joulun aikoina syntyi maailmaan, päätti Galanta, jonka mieli uhkui

onnea ja yleviä tunteita, pyytää kasvatusveljeään sitä kastamaan.

Esiintyessään Carmelon jutussa todistajana oli Jurewitsch viehättänyt

yleisöä lempeällä äänellään ja hienoilla, surumielisillä kasvoillaan,

mutta kirkon miehille ei hänen ja sellaisen miehen kuin Torquaton

veljeys -- josta hän myöskin huomautti useammin kuin olisi ollut

tarpeellista -- ollut mieleen. Sen lisäksi oli levitetty huhu, että hän

olisi Anetta'n äskettäin syntyneen lapsen isä, ehkäpä tuon toisenkin,

joka oli syntynyt kohta Benvenuton kuoltua, -- ja huonoissa kirjoissa

oli jo ennestäänkin ollut tuo ylpeä nuori pappi, joka veti yhtä

köyttä Vanhankaupungin roskaväen kanssa, mutta kohteli vertaisiansa,

jopa ylhäisemmässäkin asemassa olevia omituisen alentuvaisella

tavalla. Juuri siksi että kansalla -- syystä kyllä -- oli niin huonot

ajatukset pappien siveellisyydestä, oli varsin harmillista, jos jokin

heistä tuotti julkista pahennusta, ja siksi he tahtoivat väliin

sopivassa tilaisuudessa näyttää, kuinka vakavasti käsittivät säätynsä

velvollisuudet. Niinpä määrättiin nyt Jurewitsch papiksi pieneen

syrjäiseen vuorikylään, mikä oli jokseenkin sama kuin jos hänet olisi

tuomittu karkotettavaksi ihmisten ilmoilta tai elävänä haudattavaksi,

sillä se, joka sinne lähetettiin, joutui varmaan kokonaan unohduksiin,

unohti itse menneisyyden ja vaipui tuossa hiljaisessa yksinäisyydessä

täydelliseen välinpitämättömyyteen. Mutta Jurewitsch ei surrut

hänelle tapahtunutta vääryyttä eikä sitä että hänen täytyi erota

seurakunnastaan, sillä hän oli varma siitä että uudessakin paikassaan

voittaisi ihmisten sydämet, ihastuttaisi ja hurmaisi heitä. Sitä

paitsi hänestä tuntui siltä kuin Jumala olisi määrännyt hänelle tuon

vastoinkäymisen suodaksensa hänelle tilaisuutta kärsivällisyydellään

sovittamaan veljensä rikoksia, joten hän siis ehkä vielä nytkin voisi

tehdä jotakin tuon sielu raukan hyväksi.

Kun hän jouluyönä luki messun, kokoontui Pakanakirkkoon vielä

tavallista enemmän väkeä häntä katsomaan. Rumasta, sateisesta ilmasta

huolimatta vallitsi koko Vanhassakaupungissa hillitön juhlariemu.

Noilla koukeroisilla, likaisilla kaduilla kuului kaikkialla harmonikan

ja mandoliinin säveleitä naurun, huudon ja laulun keskeltä, joka

kajahteli milloin äänekkäämmin, milloin hiljemmin. Kun tuli lähemmäksi,

teki tuo riemasteleminen vastenmielisen vaikutuksen. Kapakkain ovien

auetessa ihmisten tullessa ja mennessä virtaili kadulle kuumaa,

ummehtunutta ilmaa, sisältä kuului lasienkilinää ja rähinää, ja väliin

sulkivat tien juopuneet, jotka käsikynkässä käyden hoipertelivat

eteenpäin, loilotellen epävakaisella äänellä. Noilla ihmisillä oli

tapana juopoteltuaan kapakoissa mennä kirkkoon yö- ja aamumessuun,

ja siksi seisoi kirkon ovella poliisisotamies, joka esti sellaisia

pääsemästä sisään, joilla huomattiin olevan tarkoituksena saada

häiriötä aikaan. Siten syntyi kirkonovella usein äänekästä kiistaa,

jopa mellakkaa ja otteluitakin. Kaikesta huolimatta tapahtui kumminkin,

että kirkkoon pujahti rauhanhäiritsijöitäkin.

Lähestyin kirkkoa torilta päin ja pysähdyin pieneen esihuoneeseen,

jossa oli vain muutamia ihmisiä ja josta tosin en voinut nähdä

kirkon sisäosaa, vaan jossa voin kuunnella soittoa ja vapaasti

katsella levotonta, synkkää taivasta ja kuuta, joka silmäili minuun

kaukaisuudesta, liitelevien pilvien takaa. Jonkun matkan etäisyydessä

näin ihmistungoksessa pikku Anetta'n suloisine kasvoineen. Muutama

päivä sitten oli hänet lähetetty pois palveluspaikasta, jonne oli

palannut, kun lapsensynnytys oli ohi. Hän oli muitta mutkitta pitänyt

lomaa sunnuntain ja maanantain eikä osannut selitykseksi sanoa muuta

kuin että oli halunnut taas kerran nauttia vapaudesta ja pitää hauskaa.

"Kun hän pelästyneenä katsoi minuun suurilla silmillänsä", sanoi hänen

emäntänsä minulle, "niin kävi säälikseni ajaa hänet pois, mutta minun

täytyi se tehdä toisten palvelijoideni takia, joiden en myöskään

sallisi tehdä tuollaisia kepposia. Ken ei voi käsittää, että elämä on

työntekoa eikä huvittelua, se saa kovaa kokea, ken ei kokemuksista

viisastu, se menköön menoansa ja joutukoon perikatoon -- niin jää

tilaa muille kelvollisemmille." Olihan tuo nainen oikeassa: joutukoon

pikku Anetta perikatoon, koskei voi tyytyä tilaansa, menehtyköön hän

unelmiinsa, koska ei tahdo herätä ja elää todellista elämää. Ja jos

hankkisimme hänelle vaikka valtaistuimen, niin ei hän välittäisi siitä,

vaan olisi yhä edelleen tuo sama ajattelematon pikku Anetta, -- ja hän

heittäisi kruununsa suohon ja joutuisi sittenkin perikatoon.

Hän oli kalpea ja laiha, -- mihin äsken tapahtunut lapsensynnytyskin

lienee ollut syynä. Hänen siniset silmänsä eivät olleet niin kirkkaat

kuin ennen, ja hän katseli ihmisjoukkoa arasti ja pelokkaasti,

ikäänkuin suojaa hakien. Miten hänen nyt kävisikään! Ken ottaisi hänet

huostaansa ja lohduttaisi häntä tai ken naureskelisi hänen kanssansa

ja käyttäisi hyväksensä hänen ajattelemattomuuttansa ja jättäisi

hänet sitten taas yksin lapsinensa, jotka olivat vielä avuttomampia

kuin hän ja kurottivat hennot kätösensä häntä kohden! Tuollaisia

ajatuksiakohan lienee liikkunut hänen päässänsä, ja muistelikohan hän

ehkä kelpo miestänsä, joka oli kuollut, tai ehkä tuota toista, joka

oli huumaavana yönä ollut hänen toverinsa, tai kenties häntä, joka oli

aina ollut valmis antamaan, mutta ei tahtonut häneltä mitään. Mieleni

kävi surulliseksi häntä katsellessani, sillä minusta tuntui siltä

kuin minä ja kaikki muut olisimme tehneet hänelle suurta vääryyttä,

jota ei enää käynyt parantaminen. Kirkosta kajahteli ylistyslauluja

jumal'-ihmiselle, joka tuli maailmaan vapahtamaan meidät synnistä,

ja valitusvirsiä meidän petoksestamme ja hänen kuolemastansa. Laulu

suli tajunnassani yhteen kiitävien pilvien ja niiden takaa tuikkivien

tähtien kanssa, ja tuo kaikki muodostui joksikin, joka ikuisena, ylevän

korkeana ja salaperäisenä leijaili katoavaisuutta korkeammalla. Missä

olivat nyt nuo miljoonat ihmiset, jotka vuosisatojen kuluessa olivat

rukoilleet tällä paikalla, toiset mieli tylsänä, toiset sydän uhkuen

vakavuutta ja kuolemattomuuden toivoa? Riutuvia ja heikkoja olivat

he olleet ja toinen toisensa jälkeen kuoloon vaipuneet, ikuisen,

saavuttamattomissa olevan kuun yhä jatkaessa kulkuaan. Missä olivat

nuo olennot? Ehkäpä yhä vieläkin tällä samalla paikalla, ja ehkä minä

olin yksi heistä. Ehkä meidän tulemisemme ja poisentämisemme on vain

näennäistä kuin meren aaltojen, ja ehkä vain muistini oli liian heikko

voidakseni tietää, ken tuo pikku Anetta oli, jota katsellessa mieleni

kävi niin alakuloiseksi.

Kun kansa kirkkomenojen päätyttyä oli hajaantunut, menin tervehtimään

Jurewitschiä, joka tuli ulos eräästä sivuovesta. Lausuin hänelle:

"Teidän sisarellenne Galantalle on myöskin syntynyt lapsukainen, joka

on hänet pahasta vapahtanut", mutta hän hymyili vain hieman mitään

vastaamatta ja kiiruhti nopeasti ohitseni, nähtävästi siksi ettei

halunnut antautua puheisiin kanssani.

Yhden ainoan kerran oli minulla tilaisuutta nähdä nuo sisarukset

yhdessä, mutta silloin oli Galanta jäykkä käytökseltään ja

vähäpuheinen, eikä Jurewitschinkaan herttaisuus, jolla hän muutoin

liikuttavimpinakin hetkinä muisti pyrkiä viehättämään, tullut lainkaan

näkyviin. Tuosta kävi selville, että he molemmat olivat kiihkeän

mielenliikutuksen vallassa, ja olikinhan tämä sovinto ainakin

Jurewitschin mielessä väikkynyt mitä hartaimpien toiveitten päämääränä.

Mutta mahdotonta oli heidän yhdellä kertaa saada mielestänsä kaikki

epäluulo ja äkä ja kaikki väärinkäsitykset, mitä sinne oli kokoontunut,

ja tuttavallisesti lähestyä toisiansa. Ei Galanta enää ollut tuo

kullanhohtoinen, hillitön pienokainen, joka kiihkeällä hellyydellä

kietoi kätensä veljensä kaulaan, vaan hän oli köyhä vaimo, joka oli

elänyt kurjuudessa ja saastassa, jonka huulilta oli vierähtänyt

rumia sanoja, joka nyt usein teki karkeata työtä, oli rikkinäisissä

vaatteissa. Tuosta kaikesta huolimatta rakasti Jurewitsch häntä

kumminkin, ja kiihkeämmin kuin koskaan kaipasi hän hellyyttä, halaji

tuntea vahvojen, pehmoisten käsivarsien puristusta. Tuo tunne ilmeni

selvästi koko hänen olennossaan, siitä puhuivat hänen silmänsä --

mutta Galanta ei sitä käsittänyt eikä uskaltanut häntä lähestyä, --

hän puolestaan säilytti koko ajan juhlallisen arvokkaisuutensa, ja

muukalaisina he lausuivat toisilleen jäähyväiset, kylmästi ja mieli

haikeana. Ehkä heidän välinsä olisivat muuttuneet, jos he olisivat

jatkaneet seurusteluansa, mutta pian sen jälkeen täytyi Jurewitschin

lähteä kaupungista, ja oli otaksuttavissa etteivät he vuosimääriin

näkisi toisiansa. Hänestä tuntui vastenmieliseltä ajatella että Galanta

menisi Carmelon vaimoksi, ei etupäässä siksi että Carmelo oli surmannut

Torquaton, vaan pikemminkin siksi että hän yleensä oli murhannut

ihmisen ja ennen kaikkea siitä syystä ettei hän hänessä voinut nähdä

muuta kuin raakatapaisen rahvaan miehen; mutta kuten aina ennen pidätti

häntä nytkin pelko että voisi vieroittaa itsestänsä rakastetun olennon,

jos puhuisi tämän mieltä vastaan, lausumasta Galantalle ajatustansa.

Carmelon pyynnöstä hän kävi vankilassa häntä tervehtimässä ja vakuutti

hänelle ettei kantanut vihaa häntä kohtaan; mutta hänen sydämensä

pysyi vieraana Carmelolle, ja sen huomasi toinen, lapsellisesta

luottavaisuudestaan huolimatta.

Eräänä päivänä kevään alkaessa läksin matkaan saarelle Carmeloa

tervehtimään. Sinisen taivaan ja meren loiste, rannalla kasvavien

alati vihreiden puiden tumma hohde ja raitis ilma virkisti mieltä,

ja sydämessä heräsi toivoa ja luottamusta tulevaisuuteen. Kaukaa

näkyi ylhäisellä paikalla sijaitseva kuritushuone, joka muhkeana

kuin linna kohosi muita rakennusryhmiä korkeammalle, mutta jossa

elämä aina päivästä päivään, vuodesta vuoteen pysyi yhtä kolkkona,

surullisena, muutteettomana, olipa sitten ulkona päivänpaiste tai

myrskysää. Tuskallinen tunne, joka oli vallannut mieleni tullessani

tuohon inhottavaan rakennukseen, lieventyi hieman, kun näin Carmelon,

joka hymyillen tervehti minua. Hänen kasvonsa kuvastivat selvästi

tyytyväisyyttä, ja sama tunne ilmeni hänen puheissaankin. Toivo, että

voisi vankeusajallaan ansaita rahaa ja sitten perustaa, oman kodin,

missä Galanta toimisi emäntänä, oli omansa helpottamaan vankinaoloa,

varsinkin ensi aluksi. Kysyin, eikö hän vapaanakin olisi voinut ansaita

samaa, jos olisi ollut yhtä ahkera kuin täällä. Mutta hän naurahti ja

sanoi: "Tuolla ulkona on tarjona hyvää viiniä ja meri ja metsät ja

kedot; täällä ei ole muuta kuin työtä." Ensi kerran näin nyt hänen

poskissaan nuo kuopat, joista Farfalla oli puhunut, ja ne tekivät hänen

kasvojensa ilmeen niin lapselliseksi, että sydäntäni vihloi, kun en

voinut ottaa häntä mukaani vihreälle nurmelle kukkasten ja kuoriaisten

keskelle, missä hänen paikkansa olisi ollut paljoa pikemmin kuin näiden

ruskeankeltaisten kosteiden muurien takana. Niin raittiin verevät kuin

ennen eivät hänen poskensa enää olleet, vaan niille alkoi jo ilmestyä

tuo kolkon sairaloinen väri, josta kansa sanoi että se oli hivuttavan

myrkyn synnyttämä ja jäi jokaisen vankilassa olleen tuntomerkiksi,

-- jos kenen nimittäin onnistui päästä sieltä hengissä. Tiedustelin

häneltä millaista ruoka oli, mutta hän sanoi vain että oli kaikkeen

tyytyväinen; eihän olisi ollutkaan hänen tapaistansa ryhtyä pitkiin

puheisiin tai valittaa. Ainoa, mitä hän kaipasi, olivat nuo pitkät

retkeilyt luonnon helmassa, missä aika ensi kuin siivillä, ja huolta

tuotti hänelle vain se, ettei vielä ollut voinut täyttää lupaustaan

että istuttaisi oleanderipuun Riccardon haudalle. Äiti oli tarkoin

selittänyt hänelle miltä hauta näytti ja missä se sijaitsi, ja hän

tiesi millaista siellä oli aamulla, kun kaste vielä oli maassa, ja

iltaisin, kun lähellä kasvavien sypressien varjot lankesivat sille,

ja hän oli kuvaillut mielessään, kuinka miellyttäviltä nuo punaiset

kukat näyttäisivät, kun harmaa muuri olisi taustana. Lupasin heti

pitää huolta siitä että puu toimitettaisiin määräpaikalleen, ja hän

oli siitä suuresti hyvillään, ja kun sitten vielä, mielikuvitukseeni

turvaten, aloin kuvailla hänelle hänen pikku poikaansa, joutui hän

vallan ihastuksiinsa. Tuskin olin vielä koskaan nähnyt häntä niin

puheliaana. Vankilassa oli hän saanut ystäväkseen tuon typerämielisen

nuorukaisen, jota viattomasti syytettiin koronkiskurin murhasta. Ennen

ei hän ollut välittänyt hänestä enemmän kuin muistakaan tuttavistaan,

mutta vankilassa hän seurusteli ainoastaan hänen kanssansa, mikäli

mahdollista oli. Tuo sairaloinen ihminen hiutui hiutumistaan, vaikka

ystävä, jonka puolesta hän oli ottanut kärsiäksensä rangaistuksen,

joka sunnuntai kävi varustamassa häntä viinillä ja ravitsevilla

ruuilla. Siksi koetti Carmelo keksiä keinoja hänen vankilassaolonsa

helpottamiseksi, pyrki suojelemaan häntä rasituksilta ja tuottamaan

hänelle iloa, ja työn ohella auttoivat nuokin puuhat Carmeloa saamaan

ajan kulumaan. Hyvästellessäni häntä lausuin hänelle: "Carmelo, elämä

on myöskin vankila, ja kun sen kerran jätämme, saamme johtajalta,

nimittäin Jumalalta, palkan työstämme. Jos aina pidät sen mielessäsi,

niin menestyt vapaudessakin yhtä hyvin ja paremmin kuin täällä." Mutta

hän loi minuun kummastelevan katseen, ymmärtämättä mitä tarkoitin, ja

pudisti vain kiitollisena tarmokkaasti kättäni, tuntematta rahtuakaan

kateutta minua kohtaan, vaikka minä sain palata päivänpaisteeseen

avaruuden siintävään ilmaan.

Jurewitschiakin kävin kerran myöhemmin tervehtimässä hänen

vuorikylässänsä. Pääsin rautateitse ylös vuorelle, ja sitten tarjottiin

pienet ajopelit käytettäväkseni. Mutta ne ratisivat niin pahasti

kivisellä tiellä että katsoin parhaaksi jatkaa matkaani jalkaisin.

En ollut vielä koskaan nähnyt sellaista erämaata: maa ja taivas, nuo

harvalukuiset pensaat ja kannot, kaikki tyyni oli harmaata, toivottoman

harmaata, mehutonta, hohteetonta. Matalat talot, joita oli siellä

täällä tien varrella, olivat kiviaitojen ympäröimiä muodottomia,

harmaita kiviröykkiöitä, joissa ovien ja akkunoiden asemesta oli vain

mustat aukot. En nähnyt kukkaa, en yrttiä, en hedelmiä, en kuullut

veden lirinää, -- tuntui siltä kuin ihmiset siellä olisivat eläneet

kivistä. Kylän, missä Jurewitsch asui, muodosti ryhmä samanlaisia

taloja kuin nuo toisetkin, mutta siellä oli joukossa muutamia

kaupunkilaisrakennuksia, jotka kumminkin olivat vielä rumempia kuin

toiset. Pappi itse oli tosin vielä yhtä kaunis kuin ennenkin, mutta

tuntui siltä kuin hän ei enää olisi pitänyt väliä ulkomuodostaan, ja

kun hän tervehti minua, huomasin ettei hänellä enää ollut jäljellä

muinoinen suloutensa ja viehkeytensä. Tosin näin sitten, että hän

koetti hymyillä noille viheliäisille ja kolkonnäköisille olennoille,

joita meille tuli vastaan, mutta hänen hymyilynsä oli jäykkää ja

väkinäistä, ja toiset tuijottivat vain häneen alakuloisina kuin

ennenkin. Naisten joukossa lienee ollut kyllin rakastuneitakin, mutta

käsitin, ettei hänelle voisi tuottaa muuta kuin tuskaa, jos nuo mustat,

palavat silmät imeytyisivät häneen kiinni kuin nääntymäisillään olevat

kidutetut sielut. Kun iltapäivällä kuljimme kylän läpi, missä pidettiin

sunnuntailepoa, vallitsi kaikkialla haudan hiljaisuus. Noiden mustien

aukkojen ääressä istui vanhoja miehiä ja naisia, jotka tuijottivat

eteensä tylsän totinen ilme kasvoillaan, penkeillä istui nuoria miehiä

tupakoimassa, ja tiellä näkyi vaieten astelevia tyttöjä. Eräs pieni

talo, joka oli vähän syrjässä, näytti minusta vielä surkeammalta kuin

toiset; se oli puolittain kuin talli, puolittain kuin ruumisarkku, ja

sen oven edessä oli mätänemäisillään oleva kissanraato. Tuo itsessään

vähäpätöinen seikka teki minuun tuossa ympäristössä niin voimakkaan

vaikutuksen, että ehdottomasti pysähdyin ja kysyin Jurewitschilta,

oliko talo asumaton. Samassa huomasin kumminkin useiden ihmisten

sieltä töllistelevän minuun. Käänsin nopeasti katseeni toisaanne,

mutta olin kumminkin ehtinyt nähdä nuo olennot, jotka olivat kaikki

tyyni samannäköisiä. Nuoria miehiä ne olivat, joilla oli valju, ennen

aikojaan vanhentunut naama, likaisenkeltainen tukka, matala otsa,

hohteettomat silmät ja suuri; synkkäpiirteinen, irvottava suu. Siinä

asui viisi veljestä, joiden äiti, joka oli leski, äskettäin oli

tappanut vastasyntyneen lapsensa ja nyt oli sen takia vankeudessa.

Samassa huoneessa, missä pojatkin nukkuivat, oli hän yöllä, herättyään

kovissa tuskissa, synnyttänyt sen, ripsuttanut sen päälle vihkivettä,

kuristanut sen kuoliaaksi ja heittänyt vuoteensa alle sekä paneutunut

sitten levolle ja nukkunut aamuun saakka. Pojista ei yksikään

ollut herännyt, eikä kukaan heistä huomannut lasta, joka oli koko

viikkokauden vuoteen alla kätkössä. Lapsen isä oli eräs samassa kylässä

asuva naimisissa oleva nuorenpuoleinen mies, ja hänen tahdostansa oli

leski surmannut sen. Äiti kuului olevan samaa näköä kuin pojat ja

näyttävän hyvin vanhalta, paljon vanhemmalta kuin todellisuudessa oli.

Kun hänen tekonsa tuli tunnetuksi, oli häntä tuskin voitu suojella

muiden naisten raivolta. Nyt tuota taloa kartettiin, ja pojat viettivät

aikansa kotona vuoteessaan, kun ei heidän milloin tarvinnut mennä

työhön.

Jurewitsch kertoi minulle tuon jutun jokseenkin välinpitämättömästi,

ohjatessaan minua kylän lävitse. Väliin kuului taloista huilunsoittoa

tai yksitoikkoista, surumielistä laulua, joka teki melkein kammottavan

vaikutuksen, sillä oli kuin se olisi tunkenut esiin kivisestä maasta,

joka vaikeroi. Matalan, leveän tornin edustalla, joka lienee jo

vuosisatoja seisonut tuossa paikallaan, oli vähäinen nurmikenttä, ja

siinä näimme joukon lapsia, jotka tanssivat piiritanssia. Ne olivat

puetut kirjaviin, likaisiin vaatteisiin, ja toiset niistä olivat niin

pieniä, etteivät vielä pysyneet oikein vakavasti jaloillaan, vaan

kupsahtivat alinomaa maahan suurempain heitä pyöritellessä. Eivät ne

silloin kumminkaan panneet itkuksi eikä nauruksi, vaan lallattivat

vain yhä edelleen tuota sisällyksetöntä vanhanaikuista laulua,

jota vanhemmat lauloivat. Tuo kenttä muodosti kuin kukkaissaaren

äärettömässä surumielisessä erämaassa. Mietin mielessäni että tässä

kolkossa tienoossa varmaankin oli tavattavana vielä muutakin kauneutta,

-- mutta kauneutta sellaista, jota kammoaa, koska tuntuu siltä kuin

elämänilon täytyisi olla ainaiseksi mennyttä, jos se pääsisi mieleen

vaikuttamaan. Helppo oli minun huomata, ettei kirkkoherran ja hänen

seurakuntansa välillä ollut mitään yhdyssidettä. Hän vaelteli tämän

toivottoman viheliäisyyden keskellä kuin ruhtinas, joka on joutunut

kurjuuteen ja ylpeänä pakottaa vieraansa olemaan huomaamatta ympäristön

surkeutta, osottamalla ettei itse siitä välitä. En maininnut sanaakaan

tienoosta, en ihmisistä, -- puhumattakaan siitä että olisin häntä

surkutellut. Jos olisin sen tehnyt, niin minusta olisi tuntunut siltä

kuin olisin huomauttanut köyhää majatalon isäntää hänen kestityksensä

huonoudesta. Ja kumminkin tuo mies parka kärsi ihmisten tylsyydestä,

tuosta sanomattomasta yksinäisyydestä. Hän oli kuin ainoa elävä

kuolleitten keskellä, jotka mustista silmäaukoistaan tuijottivat häneen

kateellisina ja vihamielisinä tai vieraasti ja uteliaasti. Miksi oli

kohtalo heittänyt juuri hänet tähän kiviseen erämaahan? Ei hän ollut

tulisen innostuksen mies, joka pasunanäänellä olisi herättänyt henkiin

kuolleet, ei hänen sydämensä uhkunut rakkautta, joka olisi pehmittänyt

kivet. Päinvastoin pääsivät kuolleet hänestä vähitellen voitolle.

Hän kuljetti minut kylän ulkopuolelle vuoriselänteen poikki eräälle

paikalle, jossa silmää äkkiä kohtasi meri, sinisenä, hohtoisana,

tyynenä, äärettömänä. Tuolle paikalle sanoi hän kävelevänsä joka

päivä. Siellä istuessamme lausuin hänelle: "Olen monesti miettinyt

keskusteluamme veljestänne, ja luulen että olette väärässä, ollessanne

toivoton hänen suhteensa. Olkoonpa niinkin että sielu, joka hylkää

valon, sammuu ja kuolee, mutta yhtä varmaa on, että rakkaus on valoa.

Ja joskaan Torquato ei rakastanut ketään muuta tai mitään muuta koko

maailmassa, niin rakasti hän kumminkin Galantaa. Missä vielä on

kipinäkään jäljellä, siinä ei voi vallita täydellinen pimeys, eikä

siinä myöskään, missä on rakkautta, -- olkoonpa se sitten kuinka

kaukana tahansa korkeimmasta, jumalallisesta rakkaudesta."

Tuo ajatus, jonka olin lausunut ilmi, ei näyttänyt olevan hänelle outo.

Hän vastasi, ryhtymättä sitä sen enempää pohtimaan: "Siinä tapauksessa

olisi hänet pelastanut Galanta enkä minä. Kaikki rukoukseni, kaikki

tuskani olisivat olleet turhat, olisin palvellut harhaluuloa, ja koko

elämäni olisi ollut arvoton, kelvoton uhri!"

Sääli ja hämmästys valtasi mieleni kuunnellessani hänen puheitansa.

"Voiko sitten yleensä", lausuin hänelle, "toista sielua hyödyttää

toisen hyvät teot? Ja toiseksi: voiko mikään, joka on todella hyvää,

mennä hukkaan? Kenellä on tietoa näistä salaperäisistä asioista? Ken

tietää, mistä kyyneleistämme, mistä teoistamme, mistä iloistamme meille

valmistetaan puku iankaikkisuutta varten?"

Hän ei vastannut mitään, vaan katsoi liikkumatonna merelle päin, niin

synkän näköisenä, etten ollut vielä koskaan nähnyt häntä sellaisena.

Olivathan hänen kasvonsa kauniit kuin ennenkin, mutta tällä hetkellä

minusta niiden juonne näytti kovalta ja vieraalta, niin että katsoin

häneen hämmästyneenä, melkeinpä kammon valtaamana. Äkkiä hän kääntyi

minuun päin kuiskaten: "Ken tietää, enkö ole kaikkina näinä vuosina

ollut huonompi kuin nuo toiset, -- huonompi kuin sairas, pahan

hengen riivaama Torquato ja kuin Galanta, jonka rakkauden voima on

puhdistanut? Ehkä sieluni onkin aivan valoton, tyhjä ja jykeä ja vaipuu

jo nyt, tässä seistessäni, iankaikkiseen kuolemaan!"

Olin hypähtänyt paikaltani niin kiihkeän kauhun valtaamana, että

itsekin sitä hämmästelin. Äkkiä muistui mieleeni, kuinka minusta

monesti oli tuntunut siltä, että Jurewitsch petti itseänsä, että hänen

herttaisuutensa oli vain teeskentelyä ja hänen rakkautensa vain halua

takertua kiinni elolliseen olentoon, josta voisi imeä itseensä eloa.

Mutta nuo tunteet haihtuivat heti, ja sitten istuuduin jälleen hänen

viereensä, kurotin käteni häntä kohden ja suljin hänet syliini, ja

hän laski syvään huoaten päänsä olalleni. Istuimme vielä pitkän aikaa

yhdessä mitään puhumatta, mutta sitten huomasin auringon asemasta

taivaalla, että minun jo oli aika lähteä. Kun palasimme kylään, alkoi

jo hämärtää, ja tanssivat lapset olivat jo poissa. Vanhukset istuivat

vielä ovillaan, tuijottaen synkkämielisinä eteensä tyhjään ilmaan.

Jurewitsch saattoi minua jonkun matkaa, ja huomasin että hänen oli

vaikea erota minusta, vaikkei hän sanonut siitä mitään. Minusta tuntui

melkein mahdottomalta jättää hänet yksin tuohon kolkkoon erämaahan ja

pysähdyin useita kertoja katsomaan hänen jälkeensä ja aioin huutaa

hänet luokseni, mutta jätin sen kumminkin tekemättä, koska käsitin että

se olisi tarkoituksetonta ja järjetöntä. Hän ei katsonut kertaakaan

taaksensa, vaan kulki hitaasti, pää alas painuneena, kyläänsä kohden,

joka sumuun verhoutuneena näytti suurelta, yksinäiseltä kalmistolta.