XVI

Minun onnistui helpommin kuin olin luullutkaan saada Riccardo

taivutetuksi muuttamaan sairaalaan, ja se johtui siitä, että hänessä

nyt, vähän ennen hänen loppuansa, elpyi toivo että voisi jäädä eloon,

vieläpä parantuakin, ja hän otaksui että paraneminen kävisi nopeammin

sairaalassa. Hänen toivonsa perustui suureksi osaksi siihen seikkaan,

että hänen kipeän jalkansa haavat olivat menneet umpeen, -- mitä

seikkaa hänen äitinsä päinvastoin piti huonona merkkinä. Ennen oli

Riccardo aina käynyt merenrannalla muutamalla syrjäisellä paikalla

pesemässä kipeätä jalkaansa, ja hän oli muutoinkin hoitanut sitä

sairaalassa saamiensa neuvojen mukaan. Kenenkään muun hän ei sallinut

nähdä haavojansa, ei edes äitinsäkään; lääkäri, joka oli toimittanut

leikkauksen, oli ainoa, joka oli saanut nähdä ne. Kuuman kesän aikana

hän oli ollut liian voimaton hoitaaksensa niitä, ja sitä arveli

Farfalla syyksi siihen, että ne olivat menneet umpeen ja tauti

kääntynyt sisäänpäin. Toisin ajoin minusta näytti siltä kuin Riccardo

olisi aivan selvästi tiennyt että hänen nyt täytyi kuolla, vaan joko

tuo ajatus välähti vain väliin, salaman tavoin tullen ja mennen, hänen

mielessänsä, taikka pyrki hän tietämättänsä siitä vapautumaan, sillä

ei hän koskaan maininnut siitä mitään. Kun tulin vaunuilla noutamaan

häntä sairashuoneeseen, oli hänen äitinsä panemassa myttyyn muutamia

pikku kapineita, jotka hänen piti saada mukaansa, ja hän itse puuhaili

levottomasti, järjestellen tavaroita, jotka aikoi jättää kotiin. Vaikea

oli hänen erota eläimistään, varsinkin kun Carmelo ei enää ollut

niitä hoitamassa ja ruokkimassa, ja hänestä äiti ei tässä suhteessa

ollut oikein luotettava. Mutta hän koetti, nähtävästi minun tähteni,

salata tunteensa eikä vastannut mitään papukaijallekaan, joka lujalla

ja kimeällä äänellä hyvästeli häntä. Ovella hän vielä kerran kääntyi

katsomaan taaksensa, ja kun hän näki kainalosauvansa seisovan nurkassa,

pyysi hän äitiä asettamaan sen hänen vuoteensa viereen, missä sen

paikka aina oli ollut. Farfalla kiiruhti täyttämään hänen pyyntönsä,

mutta ei osannut tehdä sitä aivan hänen mielensä mukaan, sillä hän

punastui harmista ja kärsimättömyydestä ja sanoi ärtyisesti: "Pään

puolelle, äiti, sen tavalliselle paikalle! Siitä otan sen, kun tulen

takaisin." Päivä oli synkkä ja sateinen, pilvet, linnut, ihmiset

-- kaikki liikkuivat uneliaan hitaasti tuossa kosteassa ilmassa,

ja hitaasti, kuten olin määrännyt, vierivät meidänkin ajopelimme

riemuporttia kohden. Yksi ainoa lehti, punainen kuin veripisara, oli

enää jäljellä portista riippuvissa kuihtuneissa köynnöksissä, jotka

kuten ruoskansiimat iskivät vaunumme akkunoihin portista ajaessamme.

"Kun tulen takaisin, ovat ne vihreät", sanoi Riccardo, katsoen

voitonvarmana hymyillen äitiinsä, joka ei keksinyt mitään vastausta.

Lääkäri, jonka valvonnan alaisena tuo sairaala oli, minne Riccardo

vietiin, oli miellyttävä mies. Ne, jotka tuotiin hänen hoidettavikseen,

olivat tavallisesti parantumattomia, enkä tiedä olivatko hänen

parannustapansa koskaan osottautuneet erityisen tehokkaiksi. Mutta hän

oli suopea ja järkevä ihminen, ja hän oivalsi heti ensi silmäyksellä

ihmisten ulkonaisen ja sisällisen tilan ja kohteli heitä sen mukaan,

vaivaamatta turhaan itseänsä taikka heitä. Siten kävi sairaille olo

hänen hoidossansa miellyttäväksi ja kodikkaaksi, eikä kuolokaan

tuntunut niin kolkolta kuin muutoin olisi ollut kotoa poissa. Hän

tutki Riccardoa vain pikaisesti, nähtävästi siksi ettei tahtonut

suotta tuottaa hänelle kipuja, kun lienee heti huomannut, että tässä

oli pikainen loppu odotettavissa. Mutta hän jutteli iloisesti hänen

kanssansa, pani hänet kertomaan sairautensa synnystä ja kehityksestä

ja siveli lopuksi ystävällisesti hänen mustia kiharoitansa lausuen:

"Mutta toiste et enää joudu meidän käsiimme. Pysy rohkealla mielellä,

poikaseni, niin että pian paranet. Sitten juomme yhdessä terveytesi

maljan, ja sinä käännät minulle selkäsi etkä enää koskaan tarvitse

meikäläisten apua!"

Jäätyään yksin Farfallan ja minun kanssani sanoi hän ettei enää ollut

parantumisen toivoakaan. "Vahinko että tuon herttaisen poikasen täytyy

erota elämästä -- ja sellainen uhkea rinta ja sellaiset vahvat keuhkot

kuin hänellä on!"

"Ettekö sitten enää koeta mitään keinoja hänen parantamiseksensa?"

kysyi Farfalla rukoilevasti, ja lääkäri vastasi ystävällisesti: "Koetan

kyllä, mutta emme voi toivoa niistä olevan apua. Sallikaamme poika

paran päästä lepoon pitkällisistä kärsimyksistänsä."

Kaiken tämän tapahtuessa oli Farfalla ollut kiihkeässä jännityksessä,

jota koetti salata, vaan jonka helposti huomasin hänen silmistänsä.

Vaikka hän oli pyytänyt ettei lääkäri jättäisi mitään keinoja

koettamatta, jotka voisivat tuottaa apua, vapisi hänen sydämensä

pelosta, että kuolema voisi siirtyä tuonnemmaksi -- eikä ainoastaan

siitä syystä, minkä hän oli minulle maininnut, vaan siksi ettei hän

enää luullut voivansa kantaa taakkaansa. Hän toivoi Riccardon kuolemaa

päästäksensä vapaaksi ainaisesta huolesta, tokko voisi hankkia

sairaalle, mitä tämä tarvitsi. Nyt täytyi tapahtua sen, mitä hän oli

odottanut päivästä päivään, vuodesta vuoteen, nyt tulisi ratkaistuksi

hänen elämänsä tärkein kysymys, vapauttaisiko Jumala hänet hänen

kuormastansa, ottaen sen omiin voimakkaisiin käsiinsä. Hän oli usein

puhunut siitä, kuinka paljoa helpompi hänen olisi olla, jos Riccardo

olisi poissa. Varmaankin hänestä tuntui siltä, kuin rataslaitos, joka

pakotti hänet ainaiseen, kiduttavan rasittavaan liikkeeseen, silloin

pysähtyisi, ja hän pääsisi lepoon, -- rauhaan tuolta ajatukselta, että

Riccardo makasi kotona vuoteellaan ja odotteli häntä kysyäksensä:

"Mitäs sinä nyt tuot minulle, äiti?"

Farfalla kävi kahdesti päivässä tervehtimässä Riccardoa, ja hänen

luonansa kävi myöskin Nanni ja monet hänen tuttavistaan; kyttyräselkä

vain ei tullut, vaan selitti Farfallalle, ettei hän voisi nähdä

Riccardon kuolevan, ja hän istui itkien tämän tyhjän vuoteen ääressä

hänen kotonansa. Yhdentekevää olikin yleensä Riccardoon nähden,

ketä hänen tykönänsä kävi, -- kaikki hänen ajatuksensa ja tunteensa

kohdistuivat hänen äitiinsä. Kun hän puheli muiden kanssa, menivät

hänen ajatuksensa pian sekaisin, ja hän kysyi, silmäillen ympärilleen

avuttomana kuin eksynyt lapsi: "Missä äiti on? Milloin äiti tulee?"

Ja kun tämä tuli, kysyi hän tosin oliko hänellä mitään mukanaan

hänelle, mutta ei sitten ollenkaan kiinnittänyt huomiotansa kukkiin ja

virvokkeisiin, joita hän asetti hänen eteensä, vaan oli tyytyväinen,

kun äiti kohotti hänet puoleksi istualleen, niin että hän voi nojata

päänsä hänen olkaansa.

Tein vieläkin yrityksen, saadakseni hankituksi Riccardolle hänen

harmonikkansa takaisin, mutta poliisivirkamies, jonka kanssa jo kerran

olin puhunut asiasta, ei nytkään ollut taipuva myöntyväisyyteen. Asia

oli jo puolittain häipynyt hänen muististansa, hän sanoi osanottoni

johtuvan herkkäuskoisuudesta ja asiantuntemisen puutteesta, ja hän

joutui intoihinsa ja huusi, iskien nyrkkinsä pöytään: "Hirttää,

hirttää ne pitäisi, kaikki tyyni! Noiden ihmisten suhteen kursaillaan

liiaksi! Ne ovat kaikki tyyni juoppoja, varkaita, ryöväriä ja

murhaajia, ja jos on joukossa jokin poikkeus, niin siitä käy vain

selville että sääntö pitää paikkansa!" Onneksi ryhdyin, vastustamatta

hänen väitettänsä, puolustamaan noita ihmisiä heidän typeryydellään

ja tietämättömyydellään. Siitä hän näet sai aihetta ruveta puhumaan

papeista, joiden sanoi olevan syypäät kaikkeen, sillä istuessaan

kirkonpenkeillä töllistelemässä mielettömiä ilveitä tottui kansa

laiskottelemaan, ja synninpäästön kautta vaivutettiin se yhä syvemmälle

syntiin. Kun hän nyt oli saanut purkaa suuttumuksensa toiseen suuntaan,

oli hän taipuvaisempi kuuntelemaan kuvaustani Riccardosta, ja se

kohotti hänen pyöreisiin silmiinsä liikutuksen kyyneleet, ja minä sain

nyt muitta mutkitta ottaa harmonikan mukaani.

Kun panin sen Riccardon vuoteelle, hymyili hän tosin, kuin olisi

iloinnut, mutta se ei näyttänyt herättävän hänessä mitään selviä

mielteitä. Kun kysyin, eikö häntä haluttanut soittaa, katsoi hän

minuun tutkivasti ja lausui: "Huomenna!" Lisabellan nimikään ei

enää tehnyt häneen mitään vaikutusta. Vaikka hän kuuli mitä sanoin,

näytti hän kumminkin kuuntelevan jotakin muuta, ikäänkuin maallinen

kieli ei enää olisi oikein voinut tunkea hänen tajuntaansa. Hänen

sukulaisensa ja ystävänsä olivat pyytäneet häntä sanomaan, haluaisiko

vielä jotakin virvoketta, niin he hankkisivat sitä, olipa se kuinka

kallista tahansa, ja hän oli pyytänyt sampanjaa, jota ei ollut vielä

koskaan maistanut; mutta kun tuo vaahtoava juoma lähennettiin hänen

huuliinsa, käänsi hän päänsä pois. Viime päivänä hän valitti, että

huoneessa oli niin pimeä, ja että heti kun hän jäi yksin kookas

mustapukuinen pappi tuli hänen vuoteensa ääreen eikä lähtenyt pois,

kuinka hän viittailikin häntä menemään. Mutta tietysti hän ei koskaan

ollut yksin, eikä sairashuoneessa edes ollutkaan pappia. Hän erosi

elämästä ilman kuolonkamppailua, nojaten puoleksi istuallaan, kuten

hänellä oli tapana, äitiinsä, joka oli kietonut käsivartensa hänen

ympärilleen, mutta jota hän ei enää tuntenut. "Missä äiti on?" kysyi

hän, ja kun äiti vastasi: "Tässä minä olen, Riccardo", oli hän hetken

levollinen, mutta kysyi sitten taas: "Missä äiti on?" Juuri ennenkuin

veti viimeisen syvän hengenvetonsa loi hän murtuvat silmänsä oveen,

josta äiti aina oli tullut hänen luoksensa.

Farfalla oli yhä vielä yhtä kiihtyneessä mielentilassa kuin oli ollut

siitä saakka kuin Riccardo oli tuotu sairaalaan, ja sen lisäksi hänet

oli vallannut melkein sietämätön väsymys. Hänen silmänsä olivat

kuivat ja hehkuivat kuin kuumeesta, hän ei maininnut sanallakaan

että olisi tuntenut surua eikä suonut itselleen hetkeksikään lepoa,

vaan oli yhtä mittaa toimessa, valmistellen hautajaisia. Minulta hän

pyysi vanhaa paitaa pukeaksensa sen ruumiin ylle, mutta kun tarjosin

vanhaa pukuakin, sanoi hän että kun Riccardo ei eläessään ollut

koskaan saanut uutta, niin saisi hän ainakin nyt kuoltuansa. Noiden

valmistusten ohella piti myöskin murhe muista häntä alinomaisessa

puuhassa. Riccardon eläessä oli hän usein auttanut hoitajattaria ja,

ollen voimakas ja käytännöllinen, ollut heille suureksi hyödyksi. Nyt

koitui hänelle huolta eräästä vanhasta miehestä, joka oli kuollut

sairashuoneessa samoihin aikoihin kuin Riccardo ja jolla ei nähtävästi

ollut mitään omaisia, sillä ei kukaan ollut käynyt häntä katsomassa.

Hän ei ollut jättänyt jälkeensä ainoatakaan kreutseriä, ja Farfallaa

huolestutti nyt se, että vanhus pantaisiin arkkuun jalat paljaina.

"Pitääkö hänen, siksi että oli kerjäläinen eikä maan päällä omistanut

mitään, mennä paljain jaloin taivaaseen?" sanoi hän, ja hän pani

Vanhankaupungin naisten kesken toimeen rahankeräyksen ja sai jokaiselta

kreutserin, ja niillä ostettiin sitten tuohon tarkoitukseen soveltuvat

kengät.

Vihdoin oli hän saanut Riccardon puetuksi mielensä mukaan, ja tämä

lepäsi nyt ruumisarkussa, kiharoillaan punaisista ja valkoisista

ruusuista sidottu jäykkä seppele, joka vaikutti varsin räikeästi hänen

riutuneiden, juhlallisten kasvojensa rinnalla. "Hän näyttää kuin

sulhaselta", sanoi Farfalla tyytyväisenä, katsoen minuun väsyneillä,

nääntyvillä, melkein elottomilla silmillään.

Kuten olin luvannut Riccardolle, lauloi hänen hautajaisissaan

poikaskuoro tuon laulun, jonka hän itse onnettomalla ajeluretkellämme

oli valinnut:

"Murhe murtuu, tuska taukoo

Kuolema kun luoksein saa!"

Olin kuulevinani heidän heleihin ääniinsä kaukaa sekaantuvan hänen

hiljaista lauluansa, ja minusta oli kuin olisin nähnyt hänen

ihastuneena ja soiton hurmaamana haltioissaan huojuttelevan päätänsä,

katse luotuna ylöspäin. Seisoikohan hän nyt paratiisin suurella

riemuportilla, katsellen vihreitä oksia, jotka viittoellen kutsuivat

häntä sisään, ja ajatellen: 'Nyt olen kotona!' Mieleni oli vallannut

harras liikutus ja kaipaus ja katsahdin Farfallaan, peläten että

tuo sävelmä olisi tehnyt häneen liian valtavan vaikutuksen, sillä

varmaankin hän oli kuullut Riccardonkin laulavan sitä. Mutta näytti

siltä kuin hän ei olisi tiennyt mitään siitä mitä hänen ympärillään

tapahtui; hänen väsyneillä kasvoillaan ei näkynyt mitään liikutusta,

eivät edes hänen silmäluomensakaan värähdelleet. Kun tuo lyhyt

juhlatoimitus oli lopussa ja arkku kohotettiin alustalta, näin

ihmeellisen seikan: Farfalla kurotti kätensä häntä lähinnä olevaa

seppelettä kohden, joka oli sidottu sypresseistä ja valkoisista ja

sinipunaisista astereista, ja hän taittoi siitä kukaan, pikaisesti ja

ikäänkuin salaa. Vasta kirkon ovella hänelle näytti muistuvan jotakin

mieleen ja kukka putosi maahan; varmaankin hän oli aikonut viedä sen

kotiin Riccardolle.

Kirkkotarhalta palatessa kuljimme äänetönnä yhdessä. Hän oli niin

voimaton että varmaankin olisi rauennut kokoon, jos häntä olisi

huomauttanut hänen väsymyksestänsä. Vanhassakaupungissa hän pysähtyi

pienen puodin edustalla ja sanoi menevänsä ostamaan öljyä lamppuun,

jonka pitäisi aina palamassa Riccardoa varten. Ihmettelin sitä että

niin järkevä ihminen kuin hän suotta hankkisi itselleen tuon turhan

menon ja neuvoin häntä ennen kaikkea suomaan itselleen lepoa, sillä

kovin oli hän sen tarpeessa. Hän vastasi puheisiini: "Kun lapseni vielä

olivat pieniä, oli minulla usein varsin niukalti rahaa, tullessani

illalla kotiin, ja silloin sanoin heille aina: 'Katsokaas, tässä on

kymmenen kreutseriä. Kumpaako tahdotte, leipääkö vai valoa?' -- ja he

huusivat aina yhteen ääneen: 'Valoa, valoa!' -- ja minä kävin rahallani

ostamassa öljyä lamppuumme. Samaten käytän nytkin mieluummin rahani

valoksi Riccardolle kuin leiväksi itselleni."

Kertoessaan hymyili hän herttaisesti kuten aina, mutta kolean

vaikutuksen teki tuo hymyily hänen valjuilla, riutuneilla kasvoillansa.

Minun onnistui saada hänelle tyrkytetyksi rahaa leiväksi, mutta

minusta tuntui siltä kuin hänen myöntymisensä olisi johtunut vain

ruumiillisesta heikkoudesta.

Kotimatkalla jaoin kaikki lantit, mitä minulla oli mukanani, likaisille

pienille lapsukaisille, joita näin kadulla unisina istua kököttämässä

tai leikin touhussa silmät suurina astua kompastelemassa. Mieleeni tuli

ajatus, että ehkä heidänkin täytyisi olla ilman valoa, kun aurinko,

joka oli laskemaisillaan, olisi ehtinyt mennä mailleen, ja sitten he

istuisivat jossakin pimeässä, matalassa suojassa, leivänkannikkaa

pureskellen, sykkivin sydämin ja pelosta kokoonkyyristyneinä. Mutta

en lainkaan pahastunut, kun sitten näin että muutamat noista pikku

olennoista heti juoksivat riemuhuutoja päästäen lähimpään puotiin

ostamaan rintasokuria ja Johanneksen leipää.