XV

Sielujen päivänä oli myrskysää. Tuuli kiisi hautuumaalle vievää tietä

pitkin mustapukuisten ihmisten ohi haudoille ja edelleen niiden

ylitse. Kun hämärässä, joka oli alkanut varsin aikaiseen, saavuin

Vanhaankaupunkiin, luikerteli se kuin suuri mato katuja pitkin,

vonkuen ja korskuen nälästä ja ahneudesta. Farfalla istui kirkkomuorin

kanssa lieden ääressä ja muori sanoi: "Nyt vanha Mukerutz sitoisi

talonsa kiinni, ettei tuuli heittäisi sitä kumoon." Vanha Mukerutz

oli hänen lapsena ollessaan asunut lähellä kirkkoa ikivanhassa,

epävakaisessa pienessä talossa, ja peläten että tuuli voisi kaataa

sen kumoon hän aina rajuilman lähestyessä kietaisi sen ympärille

paksun nuoran ja kiinnitti sen vieressä seisovaan tukevaan lehmukseen,

joka vieläkin oli nähtävänä. "Näin usein", kertoi muori, "kuinka tuo

valkotukkainen mies tulipunainen lakki päässä katsoi ulos akkunasta,

puiden nyrkkiä tuulelle ja nauraen ääneen, kun se ei voinut saada

hänen taloansa temmatuksi mukaansa." Puheltiin hiljaa, sillä Riccardo

makasi vuoteellaan uneen vaipuneena; hän oli sen näköinen, että häntä

olisi voinut luulla kuolleeksi. Edellisenä päivänä hän oli mennyt

poliisivirastoon toivoen voivansa saada harmonikkansa takaisin: mutta

hänen puheistansa ei ollut mitään apua, sitä ei annettu hänelle. Herra,

jonka kanssa hän puhui asiasta, ei ollut juuri epäystävällinenkään,

sanoi vain että eihän Riccardolla olisi mitään hyötyä harmonikastaan

ennenkuin saisi kerjäläiskirjan, ja sitä hän ei voinut saada ennenkuin

joku niistä, joilla niitä oli, kuolisi, sillä niitä annettiin vain

määrätty luku. Mutta kun joku kuolisi, niin otettaisiin Riccardon

pyyntö ensiksi huomioon. Sitä he eivät ottaneet uskoaksensa, että

Riccardo halusi saada harmonikkansa soittaaksensa sillä kotona omaksi

huviksensa. "Enin kaikesta loukkasi Riccardoa", sanoi Farfalla, "se,

että tuo herra sanoi: 'Sinä saat kirjan niin pian kuin joku toisista

suoriaa tiehensä tästä maailmasta'. -- 'Mitä kurjia olentoja me

olemmekaan', sanoi Riccardo, 'kun kuolemastammekin puhutaan tuolla

tavoin!' Ei hän puolestaan puhuisi elukastakaan sillä tavalla."

Kirkkomuori, johon nuo puheet eivät tehneet mitään vaikutusta, lausui:

"Ensimäinen soittoniekoista, joka kuolee, on Vaivaiskreivi. Näin hänet

eilen ja sanoin hänelle: 'Sinä olet juonut niin paljon kuin sinuun

mahtuu, Vaivaiskreivi. Olet jo kaulaa myöten täynnä!' Siihen hän

sanoi: 'Minäkin luulen, että asiat ovat sillä kannalla. Siis tulppa

suulle ja alas kellariin, madot ovat jo odottamassa.'" Sitten kertoi

muori minulle että Vaivaiskreivi polveutui suvusta, joka oli kaupungin

vanhimpia aatelissukuja, ja että hänellä oli nimi, johon kuului

kruunukin ja jota hän, kuten sanoi, ei möisi miljoonastakaan. Kun

hänen vanhempansa olivat huonoissa varoissa, mutta hän oli suvultaan

perinyt rakkauden naisiin, korttipeliin ja ylellisyyteen, teki hän

velkaa, tuhlasi kaiken mitä käsiinsä sai, kunnes kukaan ei enää

tahtonut antaa hänelle lainaa. Sitten hän rupesi juopottelemaan, ja kun

hänellä oli kaunis ääni alkoi hän ansaita rahaa laulamalla kadulla,

-- mihin oli saanut luvan ylhäisen nimensä takia ja millä ansaitsi

niin paljon, että voi joka päivä juoda itsensä juovuksiin. Nyt hän

oli jo niin vanha ja raihnainen, ettei voinut enää lainkaan liikkua

ilman poikansa apua. "Kun Riccardo odottaa vielä vähän, niin hänestä

voi tulla Vaivaiskreivin seuraaja", sanoi kirkkomuori ja lausui sitten

jäähyväiset, mennäksensä hautuumaalle, missä hänen piti lukea rukous

seitsemälläkolmatta haudalla. Kysyin Farfallalta, uskoiko hän, että tuo

keinottelevainen eukko todella menisi sellaisella säällä hautuumaalle

lukeaksensa seitsemänkolmatta rukousta toisten ihmisten asemesta,

joista ei voinut liioin välittää. Mutta Farfalla, vaikka ei muutoin

ollutkaan herkkäuskoinen, vakuutteli innokkaasti, että kirkkomuori

ei suinkaan ollut mikään petkuttelija, vaan että hän joka vuosi

sielujen päivänä istua kökötti aina myöhäiseen iltaan saakka haudoilla

rukoilemassa ja ansaitsi sillä paljon rahaa. Moni oli nähnyt kuinka hän

pimeässä hypähteli haudalta toiselle, kuin iso sammakko.

Minä olin käynyt istumaan akkunalaudalle ja katsoin alas puolipimeälle,

autiolle kadulle, jonka tuuli näytti lakaisseen tyhjäksi,

valmistaakseen tilaa kuolleitten voittokululle. Näin siellä vain erään

naisen, joka tuulta vastaan ponnistellen tuli hitaasti katua ylös.

Hänellä oli kädessä lautanen ja hän huusi käheällä, väsyneellä äänellä

moneen kertaan: "Almuja sielu raukan hyväksi!" Almujen kokooja oli

tuon mielipuolen vaimo, joka vuosia sitten oli varkaudesta joutunut

vankeuteen ja nyt vihdoinkin oli kuollut; vaimo kerjäsi rahaa,

saadaksensa hänet sanallisesti ruumisarkkuun ja hautaan. "Tuollaiseen

tarkoitukseen antaa jokainen kreutserin", sanoi Farfalla, "mutta

hän ei sittenkään liene vielä saanut kylliksi, sillä hän tulee jo

kolmatta kertaa tälle kadulle." Annoin hänelle rahan, jonka hän

itse vei vaimolle; kun ulko-ovi aukeni, kuulin kuinka tuuli suhahti

sisään järkyttelemään haurasta porrasta. Farfalla meni vaimon luo

ja puhuttuaan muutaman sanan hänen kanssansa läksi tämä kulkemaan

edelleen, tuulen liehutellessa hänen ohueita vaatteitansa niin, että

pakkasen täytyi tunkea luihin ja ytimeen saakka. "On onneksi hänelle,

että mies kuoli", sanoi Farfalla tullessaan jälleen sisään. "Mutta hän

itse on niin riutunut työstä ja puutteesta, ettei hänkään varmaankaan

elä enää kauan."

Ylhäällä nurkassa sytytettiin tuo himmeävaloinen rikkinäinen lyhty ja

sytyttäjä kiiruhti mahdollisimman nopeasti tikapuineen katua alas,

kulkien seinäviertä pitkin suojaa saadakseen. Hetken kuluttua aukeni

vastapäätä olevan talonovi, ja suutari Bonalman rakastajatar asetti

oven eteen suuren jykevän pytyn. Hän kurotti ovesta ulos kuuntelemaan

myrskyn suhinaa, katsahti ylös ilmaan, josta kadulle juuri kahisten

tuprahti joukko kuivuneita lehtiä, ravisteli itseänsä ja peräytyi

jälleen sisään. Farfalla selitti minulle että hänen äitinsä oli

kuollut ja että hän asetti ovelle vettä kuolleitten juotavaksi, jos

ne tulisivat. "Mutta jos kuolleille antaa juotavaa," sanoi hän,

"niin niille on annettava punaista viiniä, vaan hän on liian itara

tehdäksensä sen." Mieleeni muistuivat suutarin vaimon leveät kasvot ja

tuo mies, jonka olin nähnyt istuvan arkana, kalpeana, umpimielisenä

kuin se, jolla on murha omallatunnollaan. 'Ken tietää', mietin

mielessäni, 'eikö tuo nuori, upea olento ehkä vuoden kuluttua itse

lähesty tuota ovea verettömänä haamuna, ahnaasti hakien maallista

juomaa, joka soisi hetkeksi eloa.'

Farfalla sanoi että hän kernaasti panisi kuolleille lampun palamaan,

mutta Riccardo ei sallinut sitä. Syytä ei Farfalla tietänyt --

Riccardon päässä pyöri niin paljon omituisia ajatuksia, joita hän ei

ilmaissut muille. Mutta ensi vuonna hän varmaankin voisi panna lampun

palamaan Riccardon varalta, arveli hän, ja hän kysyi, enkö minäkin sitä

luullut. Kun näki tuon riutuneen olennon, joka kovalla alustallaan

leväten jo muistutti kuollutta, niin täytyi tulla vakuutetuksi siitä,

että hänen loppunsa oli lähellä, ja sen sanoinkin Farfallalle, joka

katsoi minuun kasvot omituisessa jännityksessä, ikäänkuin hän olisi

hartaasti toivonut että vahvistaisin hänen arveluansa. Minulle muistui

mieleen, kuinka Riccardo oli minulle kertonut, että äiti meni pyhälle

vuorelle rukoilemaan hänen kuolemaansa, ja kuinka hän väliin heidän

kiistellessään katsoi äitiin epäluuloisesti, ikäänkuin kysyen, toivoiko

tämä hänen kuolemaansa.

Kääntyen äkkiä Farfallaan päin kysyin nyt häneltä, oliko Riccardo

oikeassa ja oliko hän käynyt rukoilemassa hänen kuolemaansa, ja hän

vastasi heti, aivan epäröimättä, myöntävästi, katsoen samalla lujalla

katseella minua silmiin. Hän lienee huomannut että minua hämmästytti,

melkeinpä kammotti tuo, että äiti voi toivoa lapsensa kuolemaa, sillä

hän lausui hetken kuluttua, vaikka en ollut virkkanut mitään: "Useinhan

näkee sanomalehdillä kerrottavan vanhemmista, jotka pelosta että heidän

täytyisi nähdä lastensa kuolevan nälkään, tappavat heidät ja itsensä.

Tappaa Riccardoa en voisi, mutta en käsitä, kuhunka hän joutuu, jos

kuolen ennen häntä. Tuo ainoa toivomus minulla vielä on: että saisin

nähdä hänet kuolleena. Sitten kuolen kernaasti heti hänen jälkeensä."

Tuona hetkenä minä ihailin ja rakastin Farfallaa. Sanoin hänelle että

minun mielestäni olisi parempi, jos Riccardo vietäisiin sairaalaan,

missä hän saisi sellaista hoitoa kuin hänen tilansa vaati; mutta hän

sanoi että kaikki hänen koetuksensa saada Riccardo siihen suostumaan,

olivat olleet turhat. Kun hän vain otti asian puheeksi, joutui Riccardo

pois suunniltaan, sillä hänen mieleensä johtuivat nuo sairashuoneessa

vietetyt kymmenen vuotta, ja äskenkin hän oli ruvennut itkemään ja

kysynyt nuhtelevasti, miksi äiti ei tahtonut sallia hänen kuolla

kotona. Nyt ei Farfalla enää maininnut koko asiaa. Minä lupasin tehdä

voitavani, saadakseni hänet lempeällä tavalla taivutetuksi suostumaan

ja aioin ryhtyä toimeen heti kun hän heräisi ja jäisin yksin hänen

kanssaan. Farfalla aikoi nimittäin mennä katsomaan pikku Anettaa, joka

näihin aikoihin odotti karnavaalilapsensa syntymistä.

Muutama kuukausi sitten olin toimittanut Anetta'n erään seurapiiriini

kuuluvan ihmisystävälliseksi tunnetun naisen luo palvelukseen,

saattaakseni hänet ympäristöön, missä järjestys ja hyvät tavat

vallitsivat eikä hän olisi alttiina tehtaanväen vaikutukselle. Hänen

ei tarvinnut olla koko päivää työssä, vaan hän sai illan suussa

palata lastensa tykö, ja häntä kohdeltiin hyvin. Ei hän tosin ollut

kernaasti suostunut ehdotukseeni, sillä kuten useimmat muutkin

Vanhankaupungin naiset hän piti vapautta erinomaisen suuressa arvossa;

mutta kun kirkkoherrakin pyrki vaikuttamaan samaan suuntaan kuin

minä, antoi hän meidän toimiella ja menetellä kanssansa tahtomme

mukaan, panematta vastaan. Emäntä oli aluksi varsin ihastunut tuohon

sievään, lapsellisen miellyttävään palvelijaansa, mutta pian hän

alkoi valitella hänen huolimattomuuttansa ja epäsäntillisyyttänsä.

Varoituksia saadessaan Anetta tosin pelästyi pahanpäiväiseksi ja

lupasi vastedes panna parastansa, mutta seuraavana päivänä näytti

tuo kaikki jo haihtuneen hänen mielestänsä. Minun suositukseni takia

ja säälistä osotti emäntä lempeyttä tuota avutonta olentoa kohtaan,

toivoen Anetta'n lapsen synnyttyä parantavan tapansa, mutta pudistaen

kumminkin epäileväisenä päätänsä, koska arveli kaiken pahan oikeaksi

syyksi velvollisuudentunnon täydellistä puuttumista, eikä voinut

pitää minään lieventävänä asianhaarana sitä, että Anetta unohti ajan

juoksun ja luudat ja ämpärit ja pesurätit sen takia, ettei voinut olla

haaveksimatta onnenhuumauksesta ja hillittömästä riemusta.

Farfallan lähdettyä istuin akkunan ääressä ajatellen tuota pikku

raukkaa, joka oli tanssijaisyön huumeen ja kuumeen tuloksena joutuva

tähän myrskyisään, kolkkoon maailmaan. Tuuli oli jo heikennyt ja

vaikeroi vain hiljaa katuja kierrellessään, niin että kuulin selvästi

Riccardon hiljaisen hengityksen ja narahtelevat äännähdykset, joita

hänen papukaijansa -- hänen vieraalla maalla kuolleen ystävänsä

holhotti, jonka hän oli perinyt, -- tuon tuostakin päästeli. -- Meidän

keskuudessamme näkee alabasterisen pikku Amorin sirona istuvan,

nuolillansa leikkien, hyväsävyisen vanhan jalopeuran selässä tai

veitikkamaisen nöyränä taivuttavan selkäänsä kevykäisen naisenkengän

kukistamana. Todellinen rakkaudenjumalatar tallaisi yhdellä ainoalla

askeleella tuon typerän olennon murskaksi. Tuolla olin hänet jo

näkevinänikin -- niin, näin hänen suuren valkoisen muotonsa tulevan

esiin hämäristä, näin hänen synkät silmänsä tuuheine kulmakarvoilleen,

hänen julman, säälimättömästi hymyilevän suunsa. Miekkako hänellä

oli tuon pitkän mustan viitan alla, joka tohisten kuin tumma virta

kiemurteli hänen jäljissään? Valkoisen, täyteläisen käden, joka

rinnalla piti sitä koossa, voi huomata olevan säälimättömän orjain

kukistajan käden. Tuijottaessani tuohon olentoon näin hänen rinnallensa

ilmestyvän petoeläimiä, pantteria, tiikereitä, hyeenoja, jotka kuten

tottelevainen koiraparvi seurasivat tuota taitavaa metsästäjää,

-- maata kohden kyyristyneinä, häntää heiluttaen ja kiristäen

kiiltäviä hampaitansa ja vilkuillen ahnailla silmillään puolelle

ja toiselle. Hänen tyly katseensa on välinpitämättömänä kiintynyt

petojen ahdistelemiin verta vuotaviin ihmisiin, jotka vaikeroivat,

puolustautuvat, kiemurtelevat tuskissaan ja epätoivoissaan ja pyrkivät

yhä uudelleen pystyyn, murhanhimoisia eläimiä pakoon, ja väsynyt

hymyily näkyy hänen kopeilla huulillansa, kun he kohottavat kätensä

taivasta kohden ja rukoilevat apua jumalilta ja pyhimyksiltä, joita

heidän rukouksensa eivät koskaan saavuta.

Olin istunut pitkän aikaa tuijottaen kadulle, kun Riccardo heräsi,

puhutteli minua ja saattoi minut palaamaan todellisuuteen. Olin tuonut

hänelle muutamia vähäisiä lahjoja, joiden tiesin ilahduttavan häntä,

ja sanoin kuten tavallisesti että Lisabella oli lähettänyt ne hänelle.

"Näin hänestä juuri unta", sanoi hän. "Olin hautuumaalla ja hain hänen

hautaansa, sillä hän oli kuollut. Silloin näin äkkiä kirkkomuorin

istumassa, pitkä rukousnauha kädessään, hautakummulla, jossa ei

kasvanut mitään. Kysyin, kenen puolesta hän rukoili, ja hän sanoi

rukoilevansa Lisabellan puolesta. Mutta juuri kun aioin kysyä, miksi

haudalla ei ollut mitään istutuksia, näinkin muorin asemesta Lisabellan

valkoisena kuin enkeli ja hehkuvat siivet hartioilla. Hän nojasi

päätään käteensä ja katsoi minuun hymyillen." Hän näytti iloiselta,

ikäänkuin onni olisi kohdannut häntä, enkä raskinut ruveta puhumaan

hänen kanssansa sairaalasta, sillä tiesinhän että tulisi vielä yllin

kyllin sellaisiakin hetkiä, jolloin hän muutoinkin olisi surullisella

mielellä.

Kun pimeän tultua kuljin autioita katuja pitkin kotiin, suhahteli

tuulessa parvittain kuolleita, jotka käyttivät hyväksensä tuota lyhyttä

hetkeä, jolloin heidän oli suotu palata rakkaaseen elämään. Kuten

päivänkorennot ne leijailivat heille sytytettyjen himmeäliekkisten

lamppujen ympärillä sekä kohden ovia, jotka olivat suljetut heiltä.

Myrsky säisti heidän kaihoisaa lauluansa: "Ota meidät jälleen huomaasi,

oi elämä! Suo meille vielä valoasi, oi elämä! Suutele meitä tulisilla

suudelmillasi, huumaa meitä kimaltelevilla kyynelilläsi! Pane

ruususeppeleesi päähämme, joskin ruusut kuihtuvat ja okaat repivät

meidät verille! Pane päähämme orjantappuraseppeleesi, oi elämä, jos

vain yksikään ruusu kukoistaa okaiden välillä ja tuoksuaa kimaltaen

kastehelmistä!"