XIV

Muutamana lokakuun päivänä tuli Farfalla luokseni, muassaan kirje,

joka oli kirjoitettu englanninkielellä ja jota siis ei ymmärtänyt

hän eikä kukaan hänen tuttavistaan Vanhassakaupungissa. Niin harvoin

kuin sinne tuli postia, niin oli jo kirjeen saaminen sellaisenaankin

tapahtuma, joka saattoi hänen mielensä iloiseksi, ja kun tämä nyt

tuli niin varsin kaukaa, nimittäin Amerikasta, oli hän sitä valmiimpi

arvelemaan, että siinä tulisi tieto tuosta onnesta, josta oli ollut

niin paljon puhetta, auringonnoususta, joka karkottaisi sumut.

Salaisessa sopukassa oli hänen sydämessään jäljellä toivo, että

hänen kadonnut miehensä vielä kerran vaikuttaisi ratkaisevasti hänen

elämäänsä, palaamalla katuvaisena takaisin tuoden säkittäin kultaa tai

jättämällä perinnön tai jollakin muulla tavalla; mutta sitä hän ei

olisi koskaan myöntänyt edes itselleenkään, vaan hän teki aina pilkkaa

sellaisista tyhmistä haaveiluista. Tiesin kumminkin että hänen mielensä

nyt oli täynnä tuollaisia haavekuvia ja että hän vapisi jännityksestä

odottaessaan tietoa tuosta ihmeestä. Itse teossa koskikin kirje hänen

miestänsä ja sisälsi tiedonannon, että tämä oli hengenvaarallisesti

sairaana ja aivan varattomana erään pohjois-amerikkalaisen kaupungin

vaivaishuoneessa ja anoi omaisiltaan apua sekä pyysi että nämä, jos

suinkin mahdollista, toimittaisivat hänet kotimaahan.

Ei voinut ollenkaan huomata Farfallan tuntevan pettymystä, ja itse

teossahan nyt vain olikin toteutunut se, mitä hänen ymmärryksensä

jo edeltäpäin oli hänelle sanonut; noin kävi aina elämässä,

kirjoissa vain toisin. Itsehän hän parhaiten tunsi miehensä ja

tiesi ettei hän välittänyt muusta kuin nautinnosta ja ettei mikään,

ei järjestyksenrakkaus, ei huolenpito muista tai kunnianhimo tai

kunniantunto, voisi taivuttaa häntä säästäväisyyteen. Niinkuin oli

käynyt, niin oli täytynyt käydä, ja luonnotonta, käsittämätöntä

olisi ollut, jos olisi käynyt toisin. Mutta siitä huolimatta oli

kumminkin kuin hänen povessansa olisi jotakin rauennut kokoon, hiljaa,

äänettömästi. Edellä käyneen mielenkiihkon jälkeen valtasi hänet taas

väsymys entistä tuskastuttavampana, rasittavampana; hänen elämässään

oli nyt taaskin jotakin lisäksi, jonka loppu oli ruma, tarkoitukseton,

toivoton.

Kysyin, mitä hän vastaisi. "En mitään", sanoi hän; "hän ei säälinyt

lapsiansa, ja minä en sääli häntä." En voinut olla sanomatta: "Mutta

jos hän olisi palannut kotiin taskut täynnä kultaa, niin olisitte

ottanut hänet luoksenne." "Niin kyllä", vastasi hän levollisesti,

"lapsi raukkojen takia; minua hän ei enää olisi voinut auttaa." Ja niin

olikin; vaikka Farfallalla olisi ollut käytettävänään tynnörittäin

kultaa, niin ei se juuri olisi voinut sanottavasti sulostuttaa hänen

elämäänsä. Mitään ylevämpiä nautintoja hän ei kaivannut, hän toimitti

kaikki työnsä säntillisesti ja tarmolla, kuten ainakin ylpeämielinen

ihminen, joka empimättä suorittaa sen, minkä tietää välttämättömäksi,

ja suorittaa sen hyvin, hän söi paljon taikka vähän, kuivaa leipää tai

makupaloja ilman erotuksetta, hän oli totuttautunut kaikkeen ja nukkui

kovalla lattialla yhtä levollisesti ja raskaasti kuin vuoteessakin.

Odottamattomasti selitti Nanni haluavansa lähettää vastauksen

isällensä. Hän ei ollut unohtanut, millainen suru oli täyttänyt

hänen pikku sydämensä, kun isällä, jota hän salaa jumaloi, ei ollut

sanaakaan hänelle vastaukseksi, kun hän lähetti hänelle kirjeen ja

valokuvansa, ja hän pani nyt, asiaa kauemmin punnitsematta, suurilla,

jäykillä, selvillä kirjaimilla paperille, mitä hänen kielellänsä pyöri.

"Vielä kuolinhetkelläänkin hänen isänsä on muistava, mitä hän hänelle

kirjoitti", sanoi Farfalla, silmäillen puoleksi ihaillen tuota siroa

olentoa hehkuvine poskineen, jotka harvinainen vakavuus teki vielä

lapsellisemman näköiseksi kuin muutoin. Kirje annettiin minullekin

luettavaksi ja se kuului: "Olen kerran ennen kirjoittanut sinulle, kun

vielä olin pieni ja luulin että rakastaisit meitä, koska olit meidän

isämme. Silloin et vastannut minulle, vaikka en pyytänyt sinulta rahaa,

vaan ainoastaan ystävällistä sanaa. Nyt en ole enää lapsi enkä enää

nimitä sinua isäkseni. Emme enää välitä sinusta; meillä ei ole sinulle

rahaa eikä rakkautta. Olemme äitimme lapsia, emmekä sinun. Jos kuolet

köyhänä ja hylättynä vaivaishuoneessa, niin on Jumala tuominnut sinua

oikeuden mukaan."

Luin ääneen, molempain naisten katsoessa minuun silmät avo auki ja

tarkatessa miltä kirje oikein kuului. Hetken vaiettuani lausuin: "Tämä

on kauhea kirje vanhalle, sairaalle miehelle, joka on vieraassa maassa

kuolemaisillaan", enkä ollenkaan ajatellut sitä, että ennen olin

ollut harmissani siitä, ettei Farfalla vihannut ja inhonnut miestään

kyllin pontevasti. Hän loi minuun kirkkaista sinisistä silmistään

lujan, kylmän katseen ja sanoi: "Minä kuolen myöskin vaivaishuoneessa;

mutta en olisi kirjoittanut hänelle ainoatakaan pahaa sanaa, jos en

hyvääkään. Hänen tyttärensä on kirjoittanut, mitä hänen mielessään

liikkui, ja siksi se saa pysyä paikoillaan ja hän saa lukea sen."

Riccardoon ei sanoma isästä, jota hän aina oli vain pelännyt ja

jonka katoaminen oli tuottanut hänelle helpotusta, tehnyt mitään

vaikutusta. Sitä paitsi tapahtui nyt jotakin, joka osui häneen

keskelle sydäntä, joka vaikutti häneen kuten ainoan lapsen kuolema

äitiin -- nimittäin että hän menetti harmonikkansa. Eräänä päivänä,

kun hän voi paremmin, houkutteli häntä pari hänen ystävistänsä, jotka

tahtoivat saada hänet iloisemmalle mielelle, mukaansa ravintolaan,

jossa vietettiin häitä ja jossa hän voisi soitollaan ansaita muutaman

kreutserin. Hyvillä mielin seurasi hän heitä, ja niin tuttu ja suosittu

kuin oli, sai hän runsaasti kiitosta ja rahaa. Kun hän, erääseen

ystävään nojaten, autuaallisena aikoi lähteä ravintolasta, lähestyi

häntä poliisisotamies, kysyen, oliko hänellä lupaa soittaa yleisellä

paikalla. Riccardo, jolle ei olisi voinut pistää päähän valehdella tai

vastata kierrätellen, sanoi ettei hänellä ollut lupaa, mutta lisäsi

nöyrästi, että tämä oli ensi kerta kun hän soitti ravintolassa ja

ettei hän sitä enää tekisi, sekä pyysi anteeksi. Poliisi, joka tuskin

kuunteli mitä hän sanoi ja vielä vähemmin tarkkasi hänen sulouttansa

ja miellyttävää avomielisyyttänsä, kirjoitti hänen asuntonsa muistiin

ja otti, noudattaen lain määräystä, hänen harmonikkansa takavarikkoon.

Siitä saakka oli Riccardo maannut vuoteellaan hiljaa, silmät luotuina

matalaan kattoon, syömättä ja puhumatta mitään. Huoneessa oli nyt

autiota ja kolkkoa, kuin sieltä olisi joku kuollut. "Se oli hänen

elinkumppaninsa", sanoi Farfalla minulle, "se jäi aina hänen luoksensa,

kun minun täytyi jättää hänet, sille hän ilmaisi kaikki tunteensa,

nekin, jotka salasi minulta, ettei tuottaisi minulle tuskaa."

Muistin heti että olin luvannut hankkia Riccardolle luvan soittaa

julkisesti. 'Minua kurjaa olentoa', ajattelin itsekseni, 'soisin

hänelle siivet ja olen luvannut hänelle hautajaislauluja, mutta en

ole hankkinut leipää, vaikka olisin voinut tehdä sen parilla sanalla.

Ja jos hän ei olisikaan voinut ainoatakaan kertaa käyttää hyväkseen

tuota lupaa, niin olisihan hän kumminkin iloinnut siitä. Jos olisi

kysymyksessä Lisabellan huulten hymyily, niin olisin valmis asettamaan

tikapuut tähtiin, noutaakseni sieltä koristeen hänen tukkaansa, vaan

kun olisin voinut vuodattaa pisaran onnea tuon nöyrän, rakastavan sydän

raukan kyynelvirtaan, niin -- unohdin sen!'

Nyt koetin saada harmonikan hankituksi takaisin, mutta se ei

onnistunut, -- enkö sitten liene käyttänyt oikeita keinoja, vai

lieneekö tehtävä todella ollut niin vaikea. Poliisivirkamies, jolla

oli päästä ulkonevat, leppeät silmät ja punainen naama, todisti

minulle mahtipontisesti ja pöytään iskien, että kaikki Vanhankaupungin

asukkaat olivat lurjuksia ja että niitä oli kohdeltava mitä suurimmalla

ankaruudella, ja hän kysyi minulta, olisiko minulle mieleen, jos

joka ovella olisi sokeita urkuineen, rampoja harmonikkoineen,

kuuromykkiä säkkipillineen. Nytkin jo yleisö alinomaa valitteli noiden

kirottujen posetiivien takia. Ellei pidettäisi kovaa komentoa, niin

täytyisi kaupunkilaisten, elleivät tahtoneet tulla hulluksi, maksaa

kerjäläisille veroa siitä että nämä väliin pitäisivät hetken lomaa.

Pyysin että hän sillä kertaa antaisi armon käydä oikeudesta ja antaisi

harmonikan takaisin, koska kysymyksessä oli henkeänsä poteva ihminen,

ja minä sitä paitsi ottaisin vastatakseni siitä ettei hän enää koskaan

ilman lupaa soittaisi julkisesti. Siihen hän murisi vastaan, ettei

heikko sairas tekisi mitään harmonikalla ja että Riccardon ainakin

täytyisi tulla itsensä. Minulle ei siis jäänyt muuta neuvoksi kuin

tyytyä asiain tilaan ja lähteä tieheni tyhjin toimin.

Kenpä vain tuntisi kohtaloa koskevat luonnonlait! Toiset ihmiset

näyttävät magneetin tavoin vetävän puoleensa onnettomuutta,

toiset onnea; väliin näyttää ylen valtava onni vetävän puoleensa

onnettomuutta, väliin näyttää siltä kuin onni ja onnettomuus

karkottaisivat toisiansa. Ja kun sadepisara on tipahtanut, niin tulee

toisia jälkeen, pilvet kasaantuvat ja valavat päivän toisensa perästä

maahan tuota mieltä synkistyttävää nestettä. Sillä kannalla olivat nyt

asiat Farfallan talossa. Nyt tuli näet vielä eräs Carmelon mieletön

teko, jota pikemmin voisi sanoa sattumaksi kuin teoksi, riistämään

heiltä nuhteettomuudenkin, ainoan, mikä vielä oli kirkastanut heidän

kolkkoa köyhyyttänsä.

Kuuluu usein tapahtuvan että jokin salaperäinen vetovoima saattaa

murhaajat palaamaan yhä uudelleen paikalle, missä he ovat vuodattaneet

verta, ja se lienee myöskin ollut varsinaisena syynä siihen että

Torquato tuli takaisin kaupunkiimme. Tuosta seikasta saatiin kumminkin

tietoa vasta kun hänet löydettiin hengettömänä, hirmuisessa tilassa

maassa makaavana. Heti tultuansa oli hän mennyt Galantan luo, mutta

peläten että joku voisi hänet nähdä ja jättää oikeuden käsiin, käski

tämä kiivaasti häntä lähtemään pois ja saattoi siten tuon kurjan

ja rappeutuneen, kodittoman miehen vihan vimmoihin. Nähdessään

kuinka Galantan laita oli alkoi hän vastaukseksi hänen nuhteisiinsa

solvailla häntä, tietysti ei siksi että tuo seikka olisi loukannut

hänen siveellisyydentuntoansa, vaan siksi että hän arveli sitä syyksi

Galantan vihamielisyyteen häntä kohtaan. Kun Torquato tiedusteli

lapsen isää, mainitsi Galanta empimättä Carmelon, koska hän tästä

välitti liian vähän, ollaksensa levoton hänen puolestansa, eikä

tullut ottaneeksi huomioon että mustasukkaisuus, epätoivo ja muut

ristiriitaiset tunteet olivat saattaneet Torquaton sellaiseen tilaan,

että hän kaipasi uhria. Hän asettui väijymään Carmeloa, syyti sitten

häntä ja Galantaa kohtaan solvauksia ja uhkauksia, ja seuraus siitä

oli että Carmelo, joka nykyisin olisi paljoa vähemmästäkin joutunut

raivoihinsa, hyökkäsi hänen kimppuunsa ja tappoi hänet, päästyään

voitolle hurjassa kamppailussa. Kuinka täydellisesti Carmelokin oli

joutunut pois suunniltaan ja vihansa valtaan, kävi siitä esiin, että

hän, joka luonnostaan oli peräti rauhallinen ja leppeä ihminen,

saatuansa käsikähmässä vastustajansa maahan heitetyksi, mielettömän

rajattomalla voimalla rusensi hänen päänsä katukiviin ja runteli

vielä ruumistakin. Ikäänkuin hän olisi ollut ihmissusi, oli hän äkkiä

muuttunut raatelevaksi pedoksi ja toimi hänelle vieraan luonnon mukaan.

Äkkiä seurasi sitten väsymys sellainen, että hän tuskin jaksoi mennä

kotiin, ja siellä hän heti vaipui uneen, ja herätessään hän tuskin

muisti mitä oli tapahtunut.

Hänen pitkällinen, sikeä unensa ja veriset vaatteensa olivat jo ennen

hänen heräämistään saattaneet Farfallan aavistamaan että jotakin

tavatonta, kammottavaa oli tapahtunut. Kun Carmelo sitten oli kertonut

hänelle kaikki, alkoi hän miettiä keinoja torjuaksensa onnettomuuden

seurauksia ja salataksensa Carmelon syyllisyyden. Mutta tämä itse

halusi mennä ilmoittamaan niin pian kuin mahdollista, että oli tehnyt

tuon rikoksen, eikä ollut mahdollista saada häntä luopumaan aikeestaan.

Ei hänen vaikuttimenansa kumminkaan etupäässä ollut katumus, vaan

pikemmin tunto siitä, ettei hän kumminkaan kykenisi esiintymään

viattomana, kun murha joutuisi Vanhassakaupungissa puheenaineeksi,

sekä ennen kaikkea halu vapautua kaikesta, levätä viime kuukausien

tarkoituksettoman kidutuksen jälkeen, antautua toisten huostaan, kun ei

itse enää tiennyt, kuinka voisi jälleen päästä oikealle tolalle, alkaa

uuden elämän.

Ensi päivinä hän itki alinomaa, vuodattaen runsaasti kyyneleitä

kuten lapsi, mutta ei Galantan eikä murhan takia, vaan siksi että

oli jättänyt niin pitkäksi aikaa äitinsä yksin huolinensa. Hänellä

oli jälleen entiset leveät, vilpittömät kasvonsa, ja hänen lempeissä

silmissään oli avuton ilme, ikäänkuin ne turhaan olisivat hakeneet

selitystä siihen, mikä oli ollut noiden pitkien, sekasortoisten,

raskaiden kuukausien tarkoitus. Yleensä hänen mielensä oli vankilassa

käynyt keveämmäksi. Hän oli kuin henkilö, jonka kirous on pakottanut

vaeltamaan lakkaamatta, mutta johon voimakas käsi on tarttunut,

pysähdyttäen hänet. Arasti hän nyt hämmästeli sitä, että oli voinut

joutua niin kokonaan murhanhimon valtaan, mutta mitään varsinaista

katumusta hän ei tuntenut, eivätkä muutkaan lukeneet tuota tekoa

hänelle viaksi. Se seikka, että Torquato oli tuo Jurewitschin veli,

jonka sielun puolesta pappi joka sunnuntai kehotti seurakuntaa

rukoilemaan, häiritsi hieman hänen mielenrauhaansa, -- mutta hieman

vain. Farfalla sai luvan käydä joka päivä häntä tervehtimässä, ja pian

hänen yrityksensä saattaa Carmelo lohduttavilla, hilpeillä puheillaan

iloisemmalle ja tyytyväisemmälle mielelle, tuottivat toivotun

vaikutuksen.

Farfalla näytti nyt levollisemmalta ja eloisammalta kuin keskikesällä,

-- mikä luullakseni vähemmässä määrässä johtui siitä, että ilmat nyt

olivat vilpoisemmat, kuin siitä että hänen nyt täytyi lastensa takia

entistä enemmän jännittää mieltänsä ja voimiansa. Melkein koko päivän

hän oli liikkeessä, kiiruhtaen toisen luota toisen luo ja pannen

parastansa herättääksensä vaikuttavissa henkilöissä myötätuntoisuutta

Carmeloa kohtaan. Siitä huolimatta oli hänen käyntinsä vielä illalla

yhtä jänteä kuin aamullakin, ja täytyi katsoa hänen silmiinsä kauan ja

tarkkaavasta, ennenkuin huomasi väsymyksen, joka niissä piili kaikkein

syvinnä.

Kerran iltapäivällä tapasin Farfallaa kirkon edustalla, missä istuin,

merta ihaellen, matalalla kiviaidalla, joka yhdeltä puolen reunustaa

kirkkotoria. Meidän jutellessamme tuli kirkkomuori Pakanakirkosta

ulos, katsahti Farfallaan, tuli suoraa päätä hänen luoksensa ja kysyi

häneltä, minun läsnäolostani välittämättä, pitäisikö hänen mennä

Carmelon puolesta tunnustamaan tuo teko, johon hän oli tehnyt itsensä

syypääksi; ystävyyden ja naapuruuden takia hän tyytyisi puoleen

tavallisesta hinnasta. Tuo pani Farfallan nauramaan, ja hän sanoi

että kun Carmelo jo aikoja sitten oli itse tunnustanut kaikki, niin

muori näkisi turhaa vaivaa. Siihen vastasi toinen levollisen varmasti,

että Carmelon tunnustaminen ei ollut missään yhteydessä kirkollisen

synnintunnustuksen kanssa, sillä eiväthän tuomarit olleet pappia, ja

papit yksin voivat antaa synnit anteeksi. "En luule", sanoi Farfalla,

"että hän uskoo sinulle, mitä hänellä on omallatunnollaan, sillä kuten

tiedät, ei hän voi sietää naisia, ei nuoria eikä vanhoja."

"Tarvitseeko hänen sitten tietää siitä?" sanoi muori. "Minä tunnustan

vuoronsa mukaan kunkin synnit, en liiaksi enkä liian vähän, ja

minä pidän kyllä huolta siitä, että saan Carmelollekin hankituksi

synninpäästön."

Kysyin, tyytyvätkö papit tunnustukseen, jonka toinen toimittaa toisen

puolesta.

"Tarvitseeko heidän sitten tietää sitä?" sanoi kirkkomuori, katsoen

minuun ankarasti ja nuhtelevasti. "Minä tunnustan synnit ja saan

synninpäästön, se on pääasia." Nuo sanat saattoivat mielestäni asian

pikemmin seoksiin kuin selvemmäksi. Sitä suurempi oli hämmästykseni,

kun huomasin Farfallan alkavan käydä myöntyväisemmäksi. Hän sanoi

äreästi, mutta kumminkin ikäänkuin puolustautuaksensa: "Minä en

välitä kirkossa käymisestä. Jos olisin alati polvillani rukoilemassa,

kuten niinsanotut hurskaat, niin en tiedä, mistä saisin aikaa

velvollisuuksieni täyttämiseen."

"Siksipä juuri minä rukoilen toisten puolesta, niin että heille jää

aikaa velvollisuuksiensa täyttämiseen."

Kääntyen pikemmin minun kuin muorin puoleen sanoi Farfalla: "Minä en

usko paaviin enkä Kristukseen enkä yleensä pyhimyksiinkään, mutta

Jumalaan itseensä minä uskon, vaikkei hän ole minua kohdellut oikeuden

mukaan; jos tietäisin että Hän kuulisi minua, rukoilisin Häntä vaikka

kokonaisen yön, ettei lukisi Carmelon tekoa hänelle synniksi."

"Jätä se minulle tehtäväksi", sanoi kirkkomuori pontevan vakavasti.

"Jos tahdot, niin en ollenkaan sekoita pyhimyksiä koko asiaan, vaan

sovin siitä suorastaan Jumalan itsensä kanssa."

Farfalla otti rahaa taskustaan ja kaupat tehtiin. "Lukisinko ehkä

Riccardonkin puolesta rukouksen?" kysyi kirkkomuori, pannen rahat

likaiseen pieneen pussiin. "No mitä varten?" kysyi Farfalla nauraen.

"Riccardolla on itsellään kyllä aikaa rukoilla, eikä hän ole koskaan

tehnyt pahaa ainoallekaan ihmiselle eikä eläimelle."

"Sen kyllä tiedän", sanoi toinen, "mutta ajattelin että kun hän on

sairas, niin voisimme jo panna alulle kuolinrukoukset. Mutta jos niin

tahdot, niin voimmehan jättää sen vielä tuota tuonnemmaksi."

Nuo puheet eivät nähtävästi ollenkaan loukanneet Farfallaa, vaan hän

läksi kulkemaan yhdessä muorin kanssa, heillä kun oli sama tie.

Aurinko oli sillä välin jo ehtinyt laskea alemmaksi, ja sen säteiden

kosketus nostatti meren pinnalle hiljaisia hekumallisen suloisia

väreitä. Luonto ja ihmiset näyttivät pyrkivän viimeiseen saakka

nauttimaan tuosta ihanasta päivästä. Kirkon avonaisesta ovesta tuli

tuon tuostakin ihmisiä, jotka pysähtyivät hetkeksi, katsahtivat

ympärilleen ja kulkivat sitten hitaasti eteenpäin. Heidän joukossansa

tuli myöskin Jurewitsch, mutta hän lähestyi katseitansa kohottamatta

kiviaitaa, jolla minä istuin. Mieleeni muistui pitkä keskustelu,

johon kerran olimme joutuneet, ja muistin, minkä vaikutuksen se oli

tehnyt minuun, ja osanottoni heräsi, ajatellessani millaista tuskaa

hänen veljensä kammottavan kuoleman oli täytynyt tuottaa hänelle.

Hänen kauniit kasvonsa olivat raukean ja alakuloisen näköiset;

ajatuksiinsa vaipuneena hän silmäili merelle, tarkkaamatta minua tai

mitään muutakaan. Kun muistin että osanottoni silloin oli näyttänyt

miellyttävän häntä, menin lähemmäksi ja puhuttelin häntä, ja hän

tunsikin minut heti ja vastasi ystävällisesti tervehdykseeni.

Sanoin että olin viime päivinä monesti muistellut häntä ja että

toivoin että hän nyt, kun hänen veljensä oli kuollut, oli päässyt

kovimmasta tuskasta, ja että hän huomasi, että niin oli parasta ja

oli saavuttanut rauhan. "Ei", sanoi hän, "rauhaa ei minulla ole,

enkä sitä saavuta koskaan, sillä nyt on kaikki lopussa ja toivo

mennyttä. Hän on kadotettu, rukouksemme eivät voi enää auttaa hänen

sieluansa, vaan se on heitetty pohjattomaan syvyyteen, vajotakseen

vajoomistaan kautta koko iankaikkisuuden." Hän oli tavannut veljeänsä

päivää ennen hänen kuolemaansa yksinäisellä paikalla merenrannalla,

minne Torquato oli hänet kutsuttanut, kiristääksensä häneltä rahaa.

Jurewitsch näytti minulle piikivikenttää rannalla, missä he auringon

laskun jälkeen olivat kulkeneet hetken yhdessä, hän rukoillen veljeä

kääntymään Jumalan puoleen ja menemään luostariin tai kääntymään

jonkun toisen papin puoleen ja noudattamaan niitä määräyksiä, mitä

tämä antaisi. Siinä tapauksessa lupasi hän omistaa hänelle rakkautensa

ja huolenpitonsa ja auttaa häntä. Kun he sattumalta tulivat sille

paikalle, missä lapsena olivat istuneet yhdessä ja toisella vuodella

oleva Torquato ensimäisen kerran oli nauranut, valtasi Jurewitschin

sydämen kiivas tuska hänen ajatellessaan, kuinka toisenlaista nyt oli

kuin silloin, ja antautuen hillittömästi surunsa valtaan hän lausui:

"Jospa olisimmekin silloin molemmat hukkuneet mereen, onnellisina ja

viattomina!" Nuo sanat lienevät herättäneet Torquaton mielessä hämärän

muiston viattoman lapsuuden salaperäisestä haavemaailmasta, sillä nyt

tapahtui tavaton seikka: hän tyrskähti rajuun, kiukkuiseen itkuun.

"Kapinallisia kyyneleitä ne lienevät olleet", sanoi kirkkoherra, "sillä

hän heittäytyi maahan, kiristeli hampaitansa ja huitoi käsivarsillaan,

kauhean kouristuskohtauksen tapaamana; mutta olivathan ne kumminkin

kyyneleitä sellaisia, jotka suuri tuska oli saanut vuotamaan, ja

minusta tuntui siltä että niiden täytyisi sulattaa ja kuljettaa

muassaan pois se, mikä oli erottamassa hänen sydämensä Jumalasta, ja

toivoin että kaikki vielä voisi kääntyä hyväksi. Heittäydyin hänen

viereensä maahan, laskin käsivarteni hänen hartioidensa ympärille ja

huusin nyyhkyttäen liikutuksesta: 'Torquato! Tule jälleen veljekseni!

Rukoilkaamme yhdessä! Kuule minua! Rukoilkaamme!' Hetken ajan näytti

siltä kuin hän olisi jäänyt kuuntelemaan jotakin tai muistellut

jotakin, joka tuotti lievitystä, mutta sitten hän äkkiä hypähti

puoleksi pystyyn, sysäsi minut molemmin käsin kiivaasti luotansa ja

sopersi: 'pappi!' -- niin täynnä vihaa ja inhoa, että se tuotti minulle

ruumiillista tuskaa enkä kyennyt häntä pidättämään, kun hän läksi

pois." Sen jälkeen ei Jurewitsch ollut enää tavannut tuota kammottavaa,

surkuteltavaa ihmistä.

Haluten lohduttaa häntä lausuin hänelle: "Ken rohkenee lausua tuomion

sielun syyllisyydestä tai syyttömyydestä? Ken tietää mikä näkymätön

voima Torquatoa yllytti rikoksiin? Ehkei se, mitä raamattu kertoo

pahojen henkien riivaamista, ole pelkkää tarua."

Hämmästyneenä hän käänsi minua kohden kosteat, suloiset silmänsä ja

sanoi: "Ei se ole mikään taru. Jumala tietää kuinka olen taistellut,

karkottaakseni pahan hengen hänestä. Olen koettanut jännittää tahtoani,

niin että ponnistuksesta kävin tiedottomaksi, kaiken voimani olen

vuodattanut rukouksiin, jotka haihtuivat tehottomina kuin huokaukset.

Joko paha oli takertunut liian lujasti hänen sieluunsa, tai minulta

puuttui voima, joka olisi sen tuhonnut."

Katselin hänen kasvojensa kaunista, mutta heikkoluontoisuutta

kuvastavaa ääriviivaa. Ei tuo mies todellakaan näyttänyt

uskonsankarilta, joka masentaa vastarinnan ja jota paha arkana pakenee.

Väliin hänen silmissään tosin näkyi tuikahduksia, jotka voivat saattaa

otaksumaan että hänellä oli hehkuva mieli; mutta ne olivat vain

heijastuksia sammuneesta tähdistöstä eivätkä hänen omassa itsessään

olevan lämmönlähteen elähyttäviä säteitä.

Koetin saada häntä vakuutetuksi siitä, että Jumala pitäisi hänen

hyvää tahtoansa teon arvoisena, mutta hän pudisti vain surullisesti

päätänsä. "Ei", sanoi hän, "ei Jumala tyydy pelkkään tahtoon. Jos

minulla olisi ollut hartaampi ja lujempi tahto, niin olisi minulla

myöskin ollut voimaa. Minun olisi hänen ja Galantan pienenä ollessa

pitänyt ankaruudella vastustaa sitä pahaa, mitä heissä huomasin. Mutta

sitä en tehnyt, koska pelkäsin että heidän rakkautensa laimenisi

siitä, jos olisin ankarampi. Vähitellen sitten huomasin, että he siitä

huolimatta käänsivät sydämensä minusta, mutta en sittenkään voinut

pakottaa itseäni käymään tarmokkaasti käsiksi. Minä olen menetellyt

kuin kuninkaanpoika, joka jätti prinsessan vapauttamatta, siksi ettei

tahtonut tuottaa hänelle tuskaa heittämällä hänet kaivoon. Näin heidän

kiiruhtavan perikatoa kohden, kuin mielettömät itsemurhaajat, ja koetin

pidättää heitä lempeillä sanoilla, sen sijaan että olisin käynyt heihin

käsiksi ja taistellut heidän kanssansa sekä pelastanut heidät -- tai

joutunut syvyyteen yhdessä heidän kanssansa. Nyt on toinen heistä

kadotettu, ja Jumala vaatii hänen sielunsa minulta."

Melkein kärsimättömästi pyysin häntä lakkaamaan kiduttamasta

itseänsä tuolla tavoin ja muistamaan että Jumala on armon Herra

eikä tuomitse paatuneintakaan syntistä iankaikkiseen kadotukseen.

Mutta oli mahdotonta saada häntä luopumaan omasta käsityskannastaan.

"On olemassa synti, jota ei koskaan anneta anteeksi", sanoi hän.

"Jokainen voi valita valkeuden tai pimeyden, taivaan tai helvetin,

ja niin kauan kuin hänessä on jäljellä kipinäkään hyvää, on vielä

toivoa. Mutta joka tahallaan kuolettaa sen hyvän mitä hänessä on, se

joutuu pimeyden valtaan, eikä Jumalakaan enää voisi häntä pelastaa,

sillä hän ei ole enää mitään, hän on osa olemattomuutta, iäisyyteen

vajoavaa olemattomuutta." Kun hän samalla kauhun valtaamana katsahti

minuun, tunsin väristyksen, ikäänkuin olisin kuullut kaukaa kajahtavan

pasunanäänen, joka kutsui kuolleet viimeiselle tuomiolle. Ehkä tuo,

mitä hän sanoi, oli totta. Ehkäpä on itsemme valittavana, tahdommeko

kuolemattomuuden, ja ehkä henkien maailmassa, valon joukkojen pyrkiessä

elämää kohden, se, mistä valo on sammunut, jykeänä ja tajuttomana

vaipuu syvyyteen, iankaikkiseen kuolemaan.

Sillä välin oli meidän lähellemme kokoutunut naisia, vanhoja ja nuoria,

jotka katselivat kirkkoherraansa kunnioittavasti ja uteliaasti ja

joista muutamilla näytti olevan hänelle asiaa. Tuskin oli hän huomannut

heidät, niin hänen kasvojensa ilme kävi viehkeän ystävälliseksi,

ja hymyily, millä hän heitä tervehti, oli melkein mielistelevä.

Lausuttuaan minulle lyhyesti jäähyväiset hän meni arasti lähestyvää

vaimoa kohden kevein askelin, kuin kuningas, joka tietää että hänen

kätensä kosketus tuottaa lievitystä ja jakelee siunauksia kuin ropoja

ylellisyydestään, sääliä tuntematta, mutta viehättävällä tavalla.

Kuulin hänen miellyttävän äänensä nousevan ja laskevan lempeästi

värähdellen.

Käännyin toisaanne, katsomaan merta, joka nyt oli vaipunut hämyyn,

ja mietin tuota, mitä Jurewitsch oli sanonut. Kun nyt koetin

muodostaa mielessäni kuvan Torquatosta, jota olin nähnyt vain kerran

pikimmiltään, näinkin edessäni tahtomattani Lisabellan kasvot,

hymyilevinä, suloisina, ihanoina. Näin selvästi hänen kirkkaat, mustien

ripsien reunustamat silmänsä, nuo silmät, jotka eivät olleet sinisiä,

eivät vihreitä, eivät harmaita -- vaan kuin sadevesi värjätyssä

lasissa. Tuo vertaus tuli päähäni, ja vaikka se minusta oli ruma,

tyhmä ja epäaistikas, niin en kumminkaan päässyt siitä erilleni. Näin

nuo silmät yhä edessäni, ja minun täytyi katsoa niihin ja kysyä:

"Oletko sinä sielu, joka on vajoava olemattomuuteen? Oletko sielu,

joka irtaantuu Jumalan hengestä, menehtyäkseen jäljettömiin, pimeyteen

ja kuolemaan?" Minusta oli kuin olisin nähnyt hänen itsensä, hänen

ihanan ruumiinsa vaipuvan olemattomuuden syvyyteen ja olisin seisonut

kuilun partaalla, tuntien kammoa ja yli-inhimillistä sääliä, käsiäni

väännellen, mutta voimatta seurata häntä.