XIII

Juhlan toimeenpanijat saavuttivat tarkoituksensa siinä suhteessa,

että vaalin tulokset olivat heidän mielensä mukaiset. Nuo ihmiset,

jotka olivat nauttineet heidän auliudestansa ja juoneet heidän

viiniänsä, joskin mieli täynnä kiukkua ja katkeruutta, eivät katsoneet

voivansa toimia heidän tahtoansa vastaan. Työmiesten viha oli paljon

voimakkaampi kuin ennen, koska sitä nyt kiihotti tieto että he olivat

käyttäytyneet kuin koirat, jotka vihellettäessä nöyrästi matavat

esiin ottamaan niille heitettyä luupalaa, mutta tuo viha kyti salassa

ja ilmeni korkeintaan itsemurhina tai veitsenpistoina, joita nuo

onnettomat antoivat toisilleen. Näihin aikoihin murhattiin tuokin

koronkiskuri, joka oli ollut Vanhankaupungin rasituksena, ja murhasta

tuomittiin typerämielinen nuori mies, jonka olin nähnyt Riccardon

vuoteen ääressä taloni ulkoeteisessä. Hänen tuttavansa olivat selvillä

siitä, että murhaa ei ollut tehnyt hän, vaan eräs hänen ystävänsä,

jolla oli vaimo ja lapsia,ja joka olisi menehtynyt nylkyrin pauloihin,

ellei epätoivoissaan olisi vapautunut niistä väkivaltaisella tavalla.

Heikkopää raukka, joka sattumalta oli joutunut epäluulonalaiseksi,

ei ollut osannut puolustautua eikä lopuksi enää koettanutkaan; kun

hänen tarvitsi huolehtia vain itsestänsä, mutta hänen ystävällänsä oli

elätettävänä vaimo ja lapsia, oli hänestä luonnollista että hän kärsi

rangaistuksen hänen puolestansa. Hämmästyttävää oli minusta huomata,

kuinka välinpitämättömästi murhaa ja tuomiota sekä tuon viattoman

vapaaehtoista uhrautumista käsiteltiin Vanhassakaupungissa, pidettiinpä

murhaa oikeastaan kiitettävänä tekona. Valamiehetkin olisivat

kernaasti vapauttaneet syytetyn, jonka heti huomasivat olevan leppeän

ja hyväluontoisen ihmisen, jota vastoin vainaja oli ollut kavala,

häijy vanhus, jota ei kukaan rakastanut ja monet vihasivat, mutta kun

vapauttaminen ei käynyt mahdolliseksi, tuomitsivat he hänet, niinkuin

jos rikos olisi tapahtunut asianhaarain ollessa kaikin puolin mitä

lieventävimpiä, ainoastaan muutamaksi vuodeksi pakkotyöhön.

Riccardo oli jälleen voimaton ja lisäksi alakuloinen ja ärtyinen.

Hän ei voinut nauttia enää juuri mitään, mutta väitti syyn siihen

olevan äidissä, joka ei osannut valmistaa maukasta ruokaa. Joka päivä

hänellä oli uusia mielitekoja, ja äiti hankki hänelle aina mitä hän

halaji, vaikka hän sitä tuskin kosketti huulillaankaan ja sitten

työnsi sen syrjään. Samalla hän valitteli lapsekkaaseen tapaan, että

äiti tahallaan ei keittänyt hänelle mitään hyvää, että hän kuolisi

nälkään ja hän pääsisi hänestä. "Sitähän minä toivoisin", sanoi

Farfalla, "sillä kaikki mitä minulla on, menee ruuaksi sinulle, --

lopuksi nuokin rehut matrassistasi." "Mutta niistähän minä kuolen

ja sittenhän et niitä enää tarvitsisikaan", sanoi Riccardo. Samaten

antoi kiistanaihetta se, ettei Riccardo olisi suvainnut paikkoja

vaatteissaan, -- mutta reikiä ei myöskään, -- ja sitten se että hän

aina tahtoi käyttää uusia sukkia, ennenkuin oli kuluttanut entiset

loppuun. "Vanhat sukkani ovat niin täynnä parsimuksia", sanoi hän,

"että minusta on kuin minulla olisi perunankuoria jalan alla."

"Pyhälle vuorelle vaeltajat panevat herneitäkin jalkansa alle", vastasi

Farfalla. "No, pannaan sitten nuo vanhat sukat talteen siksi kuin

minä lähden toivioretkelle", vastasi Riccardo, ja äiti sanoi siihen:

"Jos sinä aina vain käytät uusia, niin sinulla pian on vain vanhoja."

"Silloin kuin uudet ovat tulleet vanhoiksi, minä en enää lainkaan

tarvitse sukkia", virkahti siihen vielä Riccardo itsepintaisen lapsen

tapaan, niin että hänelle täytyi nauraa, vaikka näkikin että hän oli

oikeassa.

Minun mieleni valtasi nyt levottomuus ja kiihkeä tuska, -- ei siksi

että rakastin häntä ja hänen täytyi kuolla, vaan sentähden että hänen

täytyi kuolla ilman että oli koskaan tuntenut onnea. Toin hänelle

kaikenmoista, minkä tiesin häntä ilahduttavan, kuten makeisia,

paperossia, kukkia, kirjoja ja kuvia, mutta vaikka hänen kasvonsa

silloin aina kirkastuivat, niin huomasin kumminkin lahjojeni tulevan

liian myöhään ja etten ollut osannut oikeaan, vaan että hän yhä

edelleenkin oli tuo sairas lapsi raukka, joka ei ollut koskaan kokenut

onnellisuuden tunnetta. Kerran pisti minulle päähän että veisin hänet

ajelemaan ja olin pahoillani siitä, etten ollut tullut aikaisemmin

sitä ajatelleeksi. Silloinhan hän voisi koota mieleensä loistavia

kuvia puutarhoista, palatseista, merestä ja laivoista, joista sitten

voisi, kuten leikkikaluista, rakennella mitä halusi. Silloin juuri

eräs ystäväni oli pyytänyt minua menemään katsomaan merenrannalla

sijaitsevaa kuuluisaa lastenkotiamme, kuvatakseni sitä sitten hänelle,

ja olin myöskin saanut luvan tulla sinne. Kun nyt Riccardo oli pienenä

lapsena viettänyt siellä useita kesiä ja kuvannut sitä minulle kuin

paratiisiksi ja kun ajamisen merenrantaa pitkin juuri hänestä täytyisi

olla erityisen viehättävää, niin ehdotin hänelle että hän tulisi

mukaan. Mielihyväkseni hän ihastui ehdotuksestani, ja niin suuresti,

että hämmästyin ja melkein pelästyin. Hän riemuitsi, sillä hänen

sydämensä ikävöi iloa, ja petollinen mielikuvitus uskotteli hänelle,

että hän saisi tyydytystä epämääräiselle koti-ikävälleen tuolta,

missä hänellä kerran oli ollut koti. Emme kumpikaan ajatelleet sitä,

ettei hän palannut parantuneena, joka voimaa uhkuvana tulee katsomaan

paikkaa, missä on kärsinyt muinaiset kärsimyksensä, vaan kuolevana,

joka vihdoinkin on käsittänyt ja tietää että kaikki toivo oli turhaa,

että hän jo muinoin, pienenä, tajuttomana, avuttomana lapsena, oli

tuomittu kärsimään tuskallisen kuoleman.

Kova onni satutti että meille heti matkan alussa tuli vastaan

suuren saaton seuraamat ruumisvaunut, joita meidän täytyi pysähtyä

odottamaan, kun emme voineet eteenpäin tunkeuvan ihmisjoukon takia

ajaa edelleen. Vainaja oli ollut vanha, upporikas mies, joka oli

lahjoittanut kaupungille ja kaikenmoisille hurskaille laitoksille

melkoisia rahamääriä ja jota nyt siksi saatettiin hautaan varsin

korskeasti. Saaton etupäässä kulkivat eri seurakuntia edustavat papit,

sinipunaisissa ja keltaisissa, pitsikauluksilla koristetuissa puvuissa,

toiset uhkeina ja arvokkaina, mutta useimmat käydä löntystäen kuin

vanhat eukot ja kasvoilla jäykkä, umpimielinen ilme. Ruumisvaunuja

vetävällä kuudella hevosella oli pää koristettu korkealla mustalla

töyhdöllä ja jäljestä astelevat mustapukuiset pojat kantoivat

samettityynyillä vainajan kunniamerkkejä. Sitten tuli vaunuja täynnä

kukkia; kasoittain huojui niissä voimakkaasti tuoksuvia valkoisia ja

sinipunaisia syreeniä, valkoisia ruusuja ja kamelioita, hyasintteja ja

tuberoseja, matkalla mätänemään tuon vanhan hempuilijan haudalla, joka

kauan mässäiltyään ylellisen pöydän ääressä kylläisenä ja unisena oli

paneutunut levolle. Riccardo katseli tuota ilveilyä vilpittömän ihailun

valtaamana, ja minut olisi se vain pannut hieman hymyilemään. Mutta

silloin alkoi äkkiä kuulua soittoa. Kumeata, surullisen juhlallista

marssia seurasi sävelmä niin viehkeä, että tuntui kuin olisi kuullut

elämän sulon vaikeroivan, pyrkien kaihoten, rukoillen ja kohtaloansa

surren tavottelemaan vainajaa, jota ei enää kyennyt saavuttamaan.

Mielialani muuttui äkkiä kokonaan. Unohdin, ken vainaja oli ollut, ja

elämän kauneuden katoavaisuus ja sen käsittämättömyys täytti mieleni

haikealla surulla. Miksi sen täytyy loppua, kun se on ihanaa, ja kun

se on kurjaa, niin mikä on sen tarkoitus? Vaivuin pitkäksi aikaa

ajatuksiini, ja kun käännyin jälleen katsomaan Riccardoa, huomasin

heti, että hänkin oli toisenlaisen mielialan vallassa kuin äsken; hän

tuijotti katse tylsänä mustapukuisiin ihmisiin, jotka kulkivat hitaasti

ohitsemme, ja sanoi, kun panin käteni hänen olallensa: "Tiedättekö,

millä tavoin minut viedään hautaan? Minut työnnetään yhdessä muiden

kanssa umpivaunuihin, sillä minä kuolen sairaalassa, ja kaksi vanhaa

hevoskonia kuljettaa minut syrjäkatuja pitkin hautausmaalle, niin

nopeasti että äitini tuskin pääsee perästä."

Hilliten säälintunnetta, joka kuristi kurkkuani, lausuin hänelle:

"Riccardo, kun olet kuollut, niin kaikki meidän puuhamme ovat sinuun

nähden yhtä arvottomia kuin muurahaisten hyörinä pesässänsä. Mutta

lupaan kumminkin", lisäsin hymyillen, "että jos kuolet ennen minua,

toimitamme sinut hautaan juhlallisesti ja uhkeasti ja kauniimman soiton

kaikuessa kuin nyt; sävelmän voit itse määrätä."

Nuo sanani karkottivat hänen mielestänsä edellisen synkän kuvan. Hän

nauroi hyvillään kuin lapsi ja hyräili minulle laulua, jonka tahtoi

haudallansa laulettavaksi ja joka kuului:

Murhe murtuu, tuska taukoo

Kuolema kun luoksein saa.

Se mun johtaa kirkkauteen,

Mulle aukee elon maa.

Ahtaan maisen matkapuvun

Vaihdan valkosiipysiin, --

Kuten äidin syliss' vaivun

Autuaisiin unelmiin!

Hän nojasi samalla päätään taapäin ja huojutteli sitä haltioissaan

puolelle ja toiselle; edellisen hetken katkera alakuloisuus oli

nyt kokonaan haihtunut hänen mielestänsä. Ja kun sitten lähenimme

merenrantaa, houkutteli päivänpaiste ja ilo esiin kaikki viehättävät

muistot mitä hänellä oli. Hän kertoi kuinka kerran, hänen ollessaan

aivan pieni, eräs rikas rouva lupasi hänen äidillensä että tämä saisi

tuoda lapsensa päiväksi hänen puistoonsa leikkimään, ja siellä oli

ollut kumpu, joka oli täynnä sinisiä orvokkeja, ja kukkasarka, niin

suuri kuin puutarha, täynnä keltaisia ja punaisia tulpaaneja, jotka

heilahtelivat tuulessa kuin liekit. Sitten kertoi hän, kuinka hän

lastenkodissa kerran eräässä vuosijuhlassa oli lausunut runon ja

vastannut kaikenmoisiin kysymyksiin ja saanut kaikilta kiitosta; erään

toisen kerran oli siellä tapahtunut että kun hän istui yksin penkillä,

kun kipeiltä jaloiltansa ei voinut ottaa osaa toisten lasten leikkiin,

hänen luoksensa tuli ihmeen ihana nainen, joka kehotti häntä sanomaan,

mitä hän haluaisi kaikkein kernaimmin, ja sitten hänen pyynnöstänsä

lahjoitti hänelle laivan, joka oli aivan oikean laivan näköinen ja

lastattu makeisilla. Edelleen hän kertoeli pikku Guidosta, joka oli

ollut hänen äidillänsä hoidossa, kuinka tämä itki katkerasti, kun

Riccardo sulki silmänsä ja oli olevinansa kuollut, millaisia raikuvia

riemuhuutoja hän päästi, kun Riccardo jälleen heräsi eloon, otti hänen

päänsä kättensä väliin ja suuteli häntä.

Sillä välin olimme lähestyneet lastenkotia, ja minä huomautin

Riccardoa komeasta rakennuksesta, odottaen uteliaana, tuntisiko hän

sitä ja mitä hän sanoisi. Silloin tapahtui hämmästyttävä seikka: ensi

hetkenä hän näytti ihastuvan ja katsoi hämmästyneenä, tutkivasti

taloa ja puutarhaa. Sitten valtasivat hänen mielensä toisenlaiset

tunteet; hänen kasvonsa, joille liikutus äsken oli kohottanut punan,

vaalenivat, ja niillä kuvastui tuskaa, jopa kammoakin, ja äkkiä,

juuri kun vaunut pysähtyivät, purskahti hän itkuun. Tarttuen lujasti

minuun hän nyyhkytti kiihkeästi: "pois! pois! pois!" niin että minä

pelästyneenä viittasin ajajalle että hän kääntäisi takaisin. Aavistin

jo mitä hänen mielessänsä liikkui ja koetin rauhoittaa häntä, tekemättä

mitään kysymyksiä, mutta hän sanoi itsestänsä selitykseksi, yhä itkien:

"Olen tuolla kärsinyt niin kovin", ja muuta en enää tarvinnutkaan

selitykseksi. Tuosta suuresta kivikartanosta olivat tulleet esiin hänen

lapsuudenvuotensa, valjuina, kärsivinä aaveina, olivat katsoneet häneen

ja kysyneet: "Etkö tunne meitä enää? Oletko unohtanut meidät tuskinemme

ja kieltäymyksinemme? Me olemme odottaneet sinua tervehtiäksemme sinua

vielä kerran ennenkuin lähdet pois ainaiseksi! Me ympäröimme sinua

tuolla suurella vihreällä kentällä, me istuimme öisin vuoteesi ääressä,

me olemme tallentaneet kaikki kyyneleesi."

Nyt hän oli kadottanut tuon unelman, että oli kerran ollut onnellinen

tuolla puistossa meren rannalla; hän oli karkotettu muistojen

paratiisista ja seisoi vilusta väristen erämaassa. Maa, joka oli

hänelle niin rakas, oli aina ollut julma häntä kohtaan, -- niin,

se mikä saattoi hänet vuodattamaan noin katkeroita kyyneleitä, oli

tunne, että tuo käsittämätön olento, joka piti kädessään maailmat

ja ihmiskohtalot, ei rakastanut häntä, ei ollut koskaan hellästi

sulkenut häntä syliinsä, vaikka hänen sydämensä oli lämmin eikä hän

tiennyt mistään rikoksesta. Olin harmissani siitä että olin vienyt

hänet sinne, ja mieleni valtasi kiivas viha Jumalaa kohtaan ja kiukku

siitä etten kyennyt häntä käsittämään. Jospa minulla olisi ollut

hallussani salaisuus, joka selittää kaikki arvoitukset, jos olisin

voinut ainoallakaan sanalla todistaa Riccardolle, miksi täytyi olla

siten ja mitä hyötyä siitä oli. Nyt ajoimme vaieten samaa tietä

takaisin kuin olimme tulleet, kukkivien puiden, hohtavien talojen ja

harmaiden vuorten sivutse, jotka kohosivat keltaista taivasta kohden.

Eikö Riccardon täytynyt vihata tuota mahtavaa luontoa, joka soi hänelle

vain okaita ja kiviä ja kuin pilkataksensa häntä, kerjäläistä, näytteli

hänelle kauneuttaan ja ylellisyyttään? Mutta tuollaisia ajatuksia

ei liikkunut hänen mielessänsä, sen huomasin luodessani silmäni

häneen; hän näytti nyt rauhallisemmalta eikä luonut enää ympäristöön

pelästyneitä, vaan lempeitä katseita. Uskalsin nyt jälleen ruveta

keskustelemaan hänen kanssansa, ja lupaukseni että koettaisin hankkia

hänelle luvan soittaa harmonikkaa yleisillä paikoilla, saattoi hänet

jo hieman iloiselle mielelle. Kun hän sitten lepäsi jälleen kotona

vuoteellansa, kertoi hän väsymättömän innokkaasti äidillensä tuhansista

seikoista, joita minä en ollut huomannutkaan, kunnes sitten myöhään

yöllä vaipui uneen äkkiä kuin liiaksi rasittunut lapsi.