XII

Ensi kerran eläissäni vietin nyt koko kesän kotikaupungissani. Kaikilla

säätyyni kuuluvilla perheillä oli tapana lähteä kesä- tai heinäkuussa

muutamiksi kuukausiksi matkoille, enimmäkseen vuoristoon, kuumuutta

pakoon, jonka sanottiin olevan sietämättömän. Rasituksena oli tuo

kuuluisa helle tosin aina kuvastunut mieleeni, vaan olin arvellut

sen eroavan tavallisesta kesäkuumuudesta vain siinä suhteessa, että

oli korkeampi aste sitä -- ja aluksi olikin niin. Mutta vähitellen

alkoi minua ahdistaa painostava tunne, joka toisaalta väsytti,

mutta toisaalta piti minua alinomaisessa levottomassa liikkeessä,

ikäänkuin aina olisin ollut menossa sitä pakoon. Tuntui kuin olisin

ollut huoneessa, joka pitkät ajat on ollut lukittuna ja jossa ovia

ja akkunoita ei enää voida avata. Tutustuin myöskin uuteen lajiin

janoa: sisälmykseni tuntuivat minusta kuin palavalta sieneltä,

jossa valkea ilman puutteessa vain kyti hiljaa; mutta vesi ja muut

nesteet vaikuttivat siihen öljyn tavoin, kiihdyttäen palamista, ja

kuta enemmän kosteutta se imi itseensä, sen suuremmaksi se paisui,

kytöen yhä edelleen kytömistään. Uiminen ei minua virkistänyt, vaan

tuo lämmin seisova vesi, joka tarttui ruumiiseen kuin lima, lisäsi

vain väsymystäni. Kumminkin palasin aina uudelleen apua anoen aavan

meren rannalle, missä voi nähdä koko taivaankannen ja heti huomata,

vetäytyivätkö ehkä pilvet kokoon ja tihentyivät, niin että voisi

odottaa sadetta. Päästyäni vapaaksi päivän töistä, menin melkein aina

kävelemään, -- yksin, kun kaikki tuttavani olivat matkoilla, -- pitkin

erästä kapeata rantapolkua.

Eräänä iltana tapasin siellä Farfallan. Ilma oli tuona päivänä ollut

tukahduttavan kuuma ja samalla tyyni, eikä yökään tuonut muassaan

virvoitusta. Liikkumatonna lepäsi meri kuin lohikäärmeen raato, joka

hitaasti mätänee ja hajoaa myrkyllisiin aineosiinsa, ilman että

kukaan kykenee toimittamaan pois tuota suunnatonta mustaa hirviötä,

joka penikulmittain peittää maata, saastuttaen ilman. Mieleeni tuli

kuvia, jotka minusta olivat kuin kuumehoureita: näin ihmiset maahan

polvistuneina, kädet taivasta kohden kohotettuina rukoilemassa sadetta,

joka huuhtoisi pois tuon kuolleenakin surmaavan jättiläispedon.

Rankkasadetta siihen tarvittiin, vesivirtoja, jotka yötä ja päivää

purkaantuisivat haljenneelta taivaalta maahan. Ensin niiden pitäisi

tulla liristen ja loristen, sitten kohahdellen aina voimakkaammin,

kuin äärettömät havumetsät tuulen raivotessa. Hopeanharmaana täytyisi

sateen täyttää ilma ja saattaa se riehumaan, ja sen pitäisi synnyttää

vedenpaisumus, joka tekisi lopun yleisestä kurjuudesta, tuosta

maata rasittavasta rutosta. Mutta ilma pysyi tyynenä. Vedenpinnalla

näkyi muutamia laivoja, jotka suurine purjeineen pysyivät niin

liikkumattomina että olisi voinut luulla niitä kivettyneiksi. Tosin

näkyi taivaalla kaikkialla tummia sinertäviä pilviä, mutta ne olivat

liiaksi hajallaan, voidaksensa saada ukkosilman syntymään. Väliin iski

tulta, ja silloin näytti siltä kuin taivas olisi väsymyksestä mennyt

hajalleen ja sen kipeät keltaiset sisälmykset tulleet näkyviin.

Kun seisoin tuota katsellen, liian väsyneenä voidakseni päättää

lähteä kulkemaan eteenpäin, sattuivat katseeni Farfallaan, joka

istui veteen johtavilla jyrkillä kiviportailla, jalat ja alushameen

helmat vedessä. Hän oli huomannut minut jo hetkeä ennen, mutta ei

puhutellut minua, luultavasti siksi että minä en ollut käynyt pitkiin

aikoihin Vanhassakaupungissa, eikä hän tahtonut olla tungettelevainen.

Hänen kasvonsa olivat riutuneet ja raukeat ja hänen katseensa oli

kuin nääntymäisillään olevan. "Meressä on tilaa kaikelle loalle ja

kurjuudelle", sanoi hän, hymyillen herttaisesti kuten ennenkin;

"luulen etten enää olisi hengissä, jos en olisi saanut tulla joka yö

heittämään huoleni mereen." Carmelo ei saanut mitään työtä, tai ehkei

hän koettanutkaan hankkia, Galanta ei voinut nykyisessä tilassaan

ansaita paljoa, ja Riccardo kärsi kovin kuumuudesta; yöt päivät hän

makasi ulkoeteisessä, valittaen kuin kiirastulen tuskia kärsivä.

Farfallan oli täytynyt lainata rahaa eräältä koronkiskurilta ja nyt

oli joka viikko maksettava korkoa. "Jos minusta voisi neuloilla kaivaa

esiin rahaa, niin toimittaisin sitä riittämään asti", sanoi hän, "mutta

koronkiskureita on vaikeampi tyydyttää kuin itse paholaista, sillä hän

tyytyy muun maksun asemesta vereenkin." Ei ollut Vanhassakaupungissa

toista, jota olisi niin pelätty ja vihattu kuin tuota koronkiskuria,

joka oli saattanut joukon ihmisiä riippuvaisiksi itsestään kuin orjat.

Hän oli nuorena tehnyt ryöstömurhan ja tuomittu siitä viideksikolmatta

vuodeksi pakkotyöhön, ja tuon pitkän ajan kuluessa hän oli ansainnut

joukon rahaa, ja vapaaksi päästyään hän asettui Vanhaankaupunkiin

rahanlainaajana. Hän oli itara ja ahne kuten Gradella, mutta

säälimättömämpi kuin tämä. Hänen pahansuopuutensa ja häijyytensä

sanottiin johtuvan kammottavasta salaperäisestä taudista, jonka hän oli

saanut vankilassa ollessaan. "Tiettyähän on", sanoi Farfalla, "että

vankilanlääkärit sekoittavat vankien lääkkeisiin myrkkyä, niin että

nämät hiutuvat hiutumistaan, kenenkään ymmärtämättä syytä." Turhaan

koetin saada häntä käsittämään, kuinka mieletöntä tuo puhe oli, hän

pysyi itsepintaisesti väitteessään, ryhtymättä sitä perustelemaan.

Muinaisina aikoina, sanoi hän, oli vangeilta leikattu korva pois,

merkiksi että he olivat olleet vankeudessa, mutta nyt se ei enää ollut

tarpeen; ne harvat, jotka pääsivät hengissä kuritushuoneesta, erotti

heidän näivettynyt, vahankeltainen ihonsa, tuijottava katseensa, joka

muistutti kuolleita, ja silmävalkuaisen keltainen väri kaikista muista

ihmisistä.

Nuhtelin Farfallaa siitä ettei hän ollut kääntynyt minun puoleeni

ennenkuin antautui tuon koronkiskurin käsiin. "Ken tietää, olisitteko

siinä tapauksessa enää tänään jutellut noin ystävällisesti kanssani",

sanoi hän, kiinnittäen kirkkaat, väsyneet silmänsä minuun vilpittömällä

katseella, joka pani minut punastumaan, vaikka olinkin vakuutettu

siitä, että hän arvosteli minua väärin. Muutoin oli keskustelu häntä

jälleen vilkastuttanut ja saattanut hänet iloisemmalle mielelle, ja hän

kertoi minulle joukon juttuja koronkiskurin elämästä, niin mielevästi

ja huvittavasti, että huomaamattani tulin kulkeneeksi hänen seurassansa

melkein Vanhankaupungin rajalle saakka. Minusta oli käsittämätöntä

ettei kukaan ollut pannut tuota miestä syytteeseen törkeästä

koronkiskomisesta, jota hän harjoitti uhrejansa kohtaan, mutta Farfalla

sanoi ettei kenellekään pälkähtäisi päähän sitä tehdä, kun he kaikki

tarvitsivat häntä, mikä ennemmin, mikä myöhemmin. Hän arveli että hän

tuskin oli jäänyt koskaan Vanhassakaupungissa saataviaan vaille.

Kun seuraavana päivänä käännyin Riemuportinkadulle, näin että siellä

istui, lapsi käsivarrella, joukko vaimoja, joiden oli ollut liian kuuma

ahtaissa asunnoissaan. Muutamat heistä pelasivat lottoa ja katsoivat

ääneti ja tyytymättömän näköisinä korttiinsa, erään joukosta huutaessa

numerot kimakalla äänellä. Riccardo makasi matrassilla ulkoeteisessä ja

oli kalpea kuin haamu, mutta jutteli kumminkin vilkkaasti ja iloisesti

muutamain miesten kanssa, jotka seisoivat hänen ympärillään.

Farfalla nauroi niin makeasti että sai kyyneleet silmiinsä.

Tervehdittyään minua selitti hän, mikä häntä nauratti. Riccardo oli

näet väittänyt, että jos tammikuun ensimäisenä päivänä panee yhden

kreutserin talteen, seuraavana päivänä kaksi kertaa niin paljon ja niin

yhä edelleen, niin omistaa vuoden viimeisenä päivänä niin ja niin monta

miljoonaa. Tuo oli kaikista tuntunut uskomattomalta, ja kyttyräselkä,

joka osasi laskea, oli noussut tikapuille, ottamaan asiasta selkoa

kerto- ja yhteenlaskun avulla, jota toimitti talon seinällä; suuri

osa siitä oli jo täynnä kömpelösti ja epävarmasti piirrettyjä

numeroita. Paitsi kyttyräselkää oli saapuvilla muuan kalpea, hintelä

nuorukainen, joka näytti lapselliselta ja typerämieliseltä, sekä

vanha, valkotukkainen mies, joka muinoin oli ollut opettajana

kansakoulussa, mutta ruvennut juopottelemaan, menettänyt paikkansa

ja joutunut Roomalaiskaupunkiin, missä oli vajonnut mitä suurimpaan

kurjuuteen. Vaikka hän jossakin jo unohduksiin joutuneessa sodassa

oli saanut puujalan ja oli puolisokea, ei häntä kumminkaan voinut

sääliä, tarkastettuaan häntä lähemmin; hänen kasvonpiirteissään

kuvastui raakuutta, hänen tuijottavassa katseessaan kavaluutta ja

ilkeyttä. Farfalla kertoi minulle, että ihmiset antoivat hänelle hänen

valkoisen tukkansa, sokeutensa ja korkean ikänsä takia runsaasti

almuja, vaan hän joi ne kaikki; hänen tyttärensä, joka teki ahkerasti

työtä, sai töin tuskin häneltä pelastetuksi pariakaan kreutseriä,

hankkiaksensa itselleen niukan elatuksen ja vaatetuksen, ja isä

pakotti hänet makaamaan paljaalla lattialla, kuten hän itsekin teki,

arvellen etteivät ihmiset häntä niin säälisi eivätkä antaisi niin

paljon almuja, jos hänellä olisi vuode. Noista seikoista huolimatta

pidettiin vanhusta kumminkin jommoisessakin arvossa sivistyksen takia,

jota hän muka omisti, ja hänelle uskottiin nytkin asian ratkaiseminen.

Lujalla, narisevalla äänellä hän toisti moneen kertaan, että Riccardo

oli ihmeolento ja suuri nero, kun hän, vaikkei ollut koskaan käynyt

koulua, omisti sellaisia tietoja, ja hän vakuutti kyttyräselälle, joka

ei kumminkaan ottanut korviinsa hänen puheitansa, ettei tämän enää

tarvitsisi jatkaa koettaan. Farfalla ja typerämielinen nuorukainen

nauroivat, puoleksi ihaellen, puoleksi epäuskoisina, ja seurasivat

jännityksellä kyttyräselän laskua, kunnes kävi selville että Riccardo

oli ollut aivan oikeassa.

Riccardoa itseään näytti tuo asia suuresti hauskuttavan ja hän sanoi,

katsoen äitiinsä loistavin silmin: "Sinä aina valitat rahanpuutetta,

ja löytyy kumminkin niin yksinkertainen keino tulla rikkaaksi."

Farfalla nauroi, kuten aina leikkipuheita kuullessaan, mutta tunsin

selvästi ettei tuo nauru lähtenyt sydämestä. Ystävällisessä katseessa,

jonka hän kiinnitti Riccardoon, oli syvinnä jotakin, joka minua

kauhistutti: rajattoman, kuolettavan väsymyksen synnyttämää kalseata

epätoivoa. Johtui mieleeni, kuinka muinoisina aikoina, raakalaistapojen

vallitessa, tapahtui että vihollisia kidutettiin kuoliaaksi siten,

ettei heidän sallittu nukkua, vaan heidät herätettiin neulanpistoilla

tai sysäyksillä heti kun he yrittivätkään mennä horroksiin.

Tuollaiselta kidutetulta näytti Farfalla. Hänen silmänsä sanoivat: 'Jos

me emme voi nukkua, täytyy meidän kuolla'. Mutta kalvava huoli siitä,

kuinka voisi hankkia elantoon tarvittavat rahat, ei jättänyt häntä

hetkeksikään rauhaan. Se kuvastui niin selvästi hänen kasvoillaan,

etten voinut käsittää kuinka se jäi huomaamatta Riccardolta, joka

muutoin oli paljoa tarkkanäköisempi kuin minä. Äitiinsä nähden vain

hän oli sokea ja säälimätön. Hän valitteli kuin pilattu lapsi, ettei

ollut jäätä limonaadin jäähdykkeeksi, etteivät munat olleet tuoreita,

ettei hän saanut useammin muuttaa liinavaatteita, -- samaan tapaan

kuin kuulee ihmisten napisevan Jumalaa vastaan, ettei hän, vaikka on

kaikkivaltias, säntillisesti täytä heidän toivomuksiaan.

Kysyin Carmeloa, mutta kukaan ei tiennyt, missä hän oli. Minulle

kerrottiin että tuona kuumana aikana oli saatavissa vain varsin vähän

työtä taikka ei lainkaan. Miehet seisoivat aamuisin tuntimääriä

torin varrella päivänpaisteessa odottamassa, mutta kun ei kukaan

tullut palkkaamaan heitä työhön, menivät he läheiseen metsikköön

tai Pakanakirkon taakse varjoon, ja pahoja ajatuksia he hautoivat

mielessänsä. "He ovat puolikuolleita nälästä ja väsymyksestä", sanoi

Farfalla, "eikä heitä haluta mennä kotiinsa, missä hoidotta jätetyt

lapset itkevät ja kaikki on siivottomuuden vallassa, kun huolimattomat

vaimot, sen sijaan että pysyisivät kotona järjestystä pitämässä,

istuvat kadulla pelaamassa lottoa, koettaen siten lohduttaa mielensä

siitä ettei heillä ole mitään syödä." Vanha invaliidi puristi

kätensä nyrkkiin ja puhui vallankumouksesta ja yhteiskunnallisista

mullistuksista, jotka tekisivät lopun siitä että muutamat harvat

anastavat kaikille yhteiseksi aiotun ravinnon; jotakin hän myös

soperteli siitä, että kapinalliset jo olivat valmiit pistämään tuleen

tuon hekumallisen Babelin. Farfalla nauroi ja sanoi: "Voi sentään noita

kapinoitsijoita! Ei tarvita muuta kuin että poliisi ilmestyy kadun

päähän, niin ne pötkivät kaikki pakoon!" -- ja tuo pani Riccardon ja

kyttyräselän makeasti nauramaan, ikäänkuin asia ei olisi lainkaan

koskenut heihin.

Palasin kotiin tammimetsikön kautta, joka reunustaa kaupungin yläpäätä,

mutta ei ole kyllin tiheä voidaksensa tarjota viileyttä. Lehdet olivat

niin tomuisia että näyttivät pikemmin harmailta kuin vihreiltä ja

mehuttomia ja kankeita, niin että muistuttivat läkkilehtiä, joita näkee

hautaseppeleissä. Liikettä ei näkynyt missään, muuta kuin että lintu

väliin lennähti puusta tai pensaasta toiseen, visertämättä, päästämättä

hiljaisintakaan ääntä kurkustaan. Ei ollut lähellä, ei kaukana

lähdettä, ei mistään kuulunut veden lirinää. Oli kuin tuo metsä olisi

ollut vuosisatoja loihdittuna, ja loitsusana, joka sen olisi päästänyt

lumouksesta, joutunut unohduksiin. Eräässä tien käänteessä näin maassa

istuvan joukon miehiä, jotka puvusta päättäen olivat päiväpalkkalaisia

ja nähtävästi juuri noita työttömiä, joista Farfalla oli puhunut. He

istuivat ääneti, ja kumminkin heillä näytti olevan jotakin tärkeätä

tekeillä; he olivat minusta kuin salaliittolaisia, jotka katseilla

neuvottelevat kammottavasta teosta, minkä nimeä eivät rohkene mainita.

Nähdessään minun tulevan katsoivat he kaikki minuun julkeasti,

pilkallisesti hymyillen, ja tunsin heidän vihamieliset katseensa koko

ajan kun olin heidän näkyvissänsä. Ehdittyäni kyllin kauas istuuduin

omituisen tuskallisessa mielentilassa penkille ja katsoin harvan

metsän lävitse kaupunkiin päin. Mietin mielessäni: 'Täällä istuvat

hylätyt, ihmisten ilmoilta karkotetut, viholliset, sekoittamassa

kurjuudestaan ja tietämättömyydestään ja epätoivostaan ainetta, jolla

voivat räjähdyttää ilmaan heidän kurjuutensa ja meidän loistomme

näyttämön'. Aurinko oli jo laskenut ja talot alkoivat peittyä tiheään

sinertävänharmaaseen usmaan; ehkäpä he odottivat yön tuloa ryhtyäksensä

tuhotyöhönsä, ja sitten he täältä katselisivat, kiristäen hampaitaan

raivosta ja mielihyvästä, kuinka palatsit sadoittain jymähtäisivät

kokoon, syöksähtäen mustina raunioina tulimereen.

Mutta kaupungissa uinailtiin tai mässäiltiin rauhallisesti edelleen,

-- suunniteltiinpa juuri tuona samana yönä työväkeä vastaan vähäinen

salaliittokin, jonka uhriksi he antautuivat vastarintaa tekemättä. Oli

nimittäin vastustettava erään vaarallisen kansanystävän ja kiillottajan

vaalia ja hankittava ääniä eräälle toiselle ehdokkaalle, joka oli

johtaville piireille mieleen, ja joukko vaikuttavia herroja, kauppiaita

ja virkamiehiä, piti kokouksen, jossa päätettiin lahjoa kansa,

tuhlimalla sille pian pidettävässä juhlassa viiniä ja ystävällisiä

puheita.

Uuden koulun vihkiminen saatiin syyksi juhlan viettämiseen, mutta

vähemmin arveltiin apua lähtevän tuossa tilaisuudessa pidettävistä

puheista, kuin niitä seuraavasta huvittelusta teltoissa ja kojuissa,

joita oli pystytetty kaupungin edustalla olevalle isolle niitylle.

Varsin huonolla tuulella päätin illan suussa kulkea kentän poikki,

mutta ottamatta lainkaan osaa valtiolliseen vehkeilyyn, -- sen olin

varmasti päättänyt. Itse teossa ei siitä näkynytkään mitään merkkiä,

-- yhtä vähän kuin hilpeästä ilomielisyydestäkään. Katsellessani

tuota juhlakenttää selveni minulle äkkiä, miksi Jumala aina uudelleen

lähettää ihmisille hätää ja kurjuutta, kurjuutta ja hätää, sillä

ylen kammottavaa oli nähdä, mitä vapaus ja nautinto heistä teki.

Nuo punaiset, hikiset naamat, hohotus ja kirkuna, tupakansavu ja

raskas, kuuma, tukahduttava ilma, sen lisäksi tunteiden kiihotukseksi

useampia soittokuntia soittamassa yhtaikaa, -- tuo kaikki yhdessä oli

omansa saattamaan mielen haikean alakuloiseksi ja herättämään inhoa

ihmiskuntaa kohtaan. Vihani kohdistui ennen kaikkea niihin, jotka

olivat panneet juhlan toimeen. Muutamat mustatakkiset herrat, jotka

nauharuusuista voi tuntea juhlatoimikunnan jäseniksi, hääräsivät

väsymättömästi kansanjoukossa, kehottaen juomaan viiniä, jota oli

tynnörittäin tarjona kaupungin varakkaimpien ja arvokkaimpien

miesten kustannuksella, sekä laskien leikkiä naisten kanssa,

niin hyvin juhlan tarkoituksen saavuttamista varten kuin omaksi

huvikseen. Erään heistä, joka oli vanhanpuoleinen, mutta muhkea

mies, näin vilkkaassa keskustelussa Farfallan ja muitten, nuorempain

naisten kanssa, joiden joukossa myös oli Farfallan tytär Nanni.

Myöhemmin sain tietää, että tuo herra oli sama, jonka puoltolausetta

Farfallan oli etupäässä kiittäminen siitä, että hänen tyttärensä sai

hyveenpalkinnon, ja hänelle he viinin päähän noustua kertoivat, kuinka

Nannin siveellisyyden laita oikeastaan oli ollut, ja kuinka paljon

kekseliäisyyttä ja rohkeutta tuon ennenaikaisen hedelmän salaaminen

oli vaatinut Nanniltä. Vanha herra nauroi niin että hänen vatsansa

ja pullakat, hehkuvat kasvonsa tutisivat, ja yhtä hillittömästi

hihittivät naiset. Olin vakuutettu, tietämättä oikein miksi, että tuon

epäkauniin iloisuuden aiheena olivat rivot pilapuheet. Varmaankaan ei

mielikuvitukseni ollut syynä siihen, että minusta Farfallakin oli nyt

toisennäköinen ja käyttäytyi toisin kuin tavallisesti ja minun kanssani

keskustellessaan. Hänen luonnottoman vilkkaat, melkein mielistelevät

liikkeensä, hänen kasvojensa hehkuva puna ja väsyneitten silmiensä

vilkuileminen turmelivat mielikuvan, mikä minulla hänestä oli, tehden

siitä inhottavan irvikuvan, ja ne saattoivat hänen itsensä tuntumaan

viekastelevalta, vanhalta parittaja-akalta.

Mieleni oli käynyt vallan alakuloiseksi ja aioin poistua nopeasti, kun

näin sattumalta Riccardon, joka istui pitkällä penkillä purjevaatteesta

rakennetussa majassa. Hänen vieressänsä ja vastapäätä häntä istui

puisen pöydän ääressä nuoria miehiä ja tyttöjä, joiden kaikkien

katseet olivat tähdätyt häneen, hänen innokkaasti kertoessaan jotakin.

En tahtonut uskoa silmiäni nähdessäni hänet, jonka vielä äskettäin

olin nähnyt niin raihnaisena, nyt hilpeänä ja kuopalla olevista

poskistaan huolimatta melkein kauniina, -- mustine kiharoilleen,

jotka peittivät hänen valkoista otsaansa, ja somasti kaareutuvine

huulinensa. Tungoksessa voin helposti huomaamatonna jäädä seisomaan

hänen läheisyyteensä ja kuulla mitä hän sanoi. Hän oli selittämässä

kuulijoilleen, miten lentäminen kävisi mahdolliseksi ihmisille, mistä

asiasta lienee lukenut sanomalehdistä. Ensiksi hän puhui muutamista

tehdyistä kokeista ja selitti miksi ne eivät olleet voineet onnistua,

ja huomasin että hän oli jokseenkin hyvin käsittänyt, mikä vaikeuden

synnytti; sitten hän alkoi kuvailla, millaista olisi, kun lentämistaito

olisi tullut yleiseksi ihmisten keskuudessa. Silloin ei meidän

enää tarvitsisi mataa tomussa ja loassa ja joka askeleella tuntea

ruumiimme rasittavaa painoa, ei kenenkään enää tarvitsisi hengittää

kadun myrkkyä ja likaa, vaan kukin voisi nauttia samasta ilmasta kuin

linnut ja tähdet. Sitten tulisi hitaasti pilvien keskitse lentäen

suurisiipisiä laivoja kaukaisista seuduista, ja ne olisivat täynnä

vieraiden maiden ihmisiä ja eläimiä, ja toisilla laivoilla mentäisiin

niitä vastaanottamaan; ja öisin vilkkuisi pimeän keskeltä kaikkialla

kirjavia liekkiä, jotka osottaisivat, missä lentäviä matkamiehiä oli

liikkeellä. Kun tahtoisi olla yksin lemmittynsä kanssa, niin ottaisi

hänet vain selkäänsä ja levittäisi siipensä, ja hiljaa suhahdellen

ne kiidättäisivät rakastavaiset yläilmoihin, torninhuippujen ja

vuorten ylitse, merten poikki kauas pilviin. Ja kun rintamme ensin

olisi tottunut avaruuden jalompaan ilmastoon, alkaisi uusi löytöjen

aikakausi, ja rohkeat seikkailijat ohjaisivat matkansa eetterimeren

loistaviin tähtisaariin.

Hänen kasvonilmeidensä, katseidensa ja liikkeidensä elähyttämänä kävi

tuo kuvaus niin lumoavaksi ja vakuuttavaksi, että minusta tuntui varsin

käsitettävältä, että toiset seurasivat äänetönnä ja jännityksessä noita

tarumaisia puheita, jotka vierähtelivät hänen kauneilta huuliltansa.

Mitä minuun tulee, niin joutuivat ajatukseni ja tunteeni liikkeelle

etupäässä katselemastani häntä itseänsä, tuota rampaa nuorukaista,

jolla kumminkin oli niin muhkean voimakas, korkea rinta, niin siro pää,

niin lämmin, tunteellinen sydän. Noita siivekkäitä olentoja oli hän,

jotka eivät koskaan voi tottua vaivaloiseen vaellukseen tomussa, jotka

kivisistä häkeistämme pyrkivät vapaampiin ja keveämpiin ilmapiireihin.

Kuinka kernaasti olisinkaan nähnyt hänen liitelevän purppurasiivillä

iltaruskoa pitkin, orvokkiseppele päässä ja kantaen selässään

riemahtelevaa poikasta, joka hennolla kätösellään tavottelisi laskevia

rusopilviä! Riccardo parka! Kainalosauvaan kahlehdittuna, tuomittuna

kärsimään kipuja, joille ei löytynyt lievitystä, alati avonaisten

haavojen hiuduttamana oli hän kumminkin henki, joka herätti noissa

surkastuneissa sieluissa hämäriä aavistuksia valon maailmasta, himmeätä

ikävöimistä pois turmeluksesta.