XI

Kuten tunnettua, on aikoja, jolloin kissat tepastelevat kuutamossa

katoilla, ja joka, kujasta ja sopukasta kuuluu niiden lemmennau'untaa.

Roomalaiskaupungin nuorison saivat tuollaiset tunteet valtaansa

varsinkin kahtena ensimäisenä lämpimänä kevätkuukautena, kuten

luonnollista oli, sekä keinotekoisten kiihdytysten avulla laskijaisen

aikoina, jolloin sydämen lämmittämiseen käytettiin auringonpaisteen

ja huumaavan kevätilman asemesta kuumia tanssisaleja, missä musiikki

soi. Tosin ei laskijaisena oikeastaan ollutkaan kysymyksessä sydän,

vaan ihmiset antautuivat huumauksen valtaan, karaistuaksensa kestämään

talven kurjuutta, kun tuima tuuli tunki kylmiin huoneisiin, jotka

olivat täynnä työttömiä, viinalta haisevia miehiä, huolestuneita

vaimoja ja kapaloissaan vaikeroivia, äskensyntyneitä lapsia. Väliin

tuli tähän aikaan vuodesta muutamia auringonpaisteisia, lämpimiä

päiviä, ikäänkuin ihanoita muukalaisia autioon saareen, missä heidät

seppelöidään ja hillittömään riemukarkeloon yhtynyt, heitä jumaloiva

kansa heidät piirittää, -- ja silloin oli huume sitä suloisempi.

Eräänä sellaisena päivänä tuli pikku Annetta parka Farfallan tykö

ja pyysi tältä paria kirjavaa silkkiliinaa, jommoisia Nannin mies,

laivanlämmittäjä, toi kaukaisilta matkoiltaan ja joita säästäväinen

Farfalla pitkät ajat oli säilyttänyt hallussansa. Anetta aikoi illalla

mennä naamijaistanssijaisiin ja koristautua liinoilla. Farfalla

ihmetteli sitä että Anetta, joka ei ollut vielä vuottakaan ollut

leskenä ja oli niin kiihkeästi surrut miestänsä, nyt halusi mennä

tanssijaisiin, sekä myöskin sitä että hän tuli kerjäämään toiselta,

lisäksi sellaiselta köyhältä vaimolta kuin häneltä, paria kurjaa

liinaa. Tiedettiin nimittäin yleisesti, että Anetta yhä vielä sai apua

kirkkoherra Jurewitschilta, niin ettei hänen olisi tarvinnut mennä

työhönkään, ellei se olisi ollut hänelle välttämätöntä ajan kuluksi.

Mutta Anetta parasta oli se vähän, mikä Farfallasta olisi ollut ääretön

rikkaus. Hän ei osannut järjestää elämäänsä järkevästi; sen sijaan

että olisi pysynyt kotona ja ylläpitänyt talouttansa sillä mitä sai

kirkkoherralta, hän maksoi eräälle naapurivaimolle siitä että tämä piti

vähän silmällä hänen lapsiansa ja katsoi että ne saivat ruokaa, ja

sitten hän osteli lapsille kaikenmoista, minkä ne yksin jätettyinä heti

turmelivat.

Vanhassakaupungissa tiesivät kaikki että Jurewitsch antoi Anetta'lle

rahaa ja että hän lisäksi kävi usein häntä tervehtimässä ja viipyi

kauan aikaa hänen luonansa. Hän sanoi rahan olevan tulon keräyksestä,

jonka hän oli pannut toimeen Anetta'n hyväksi, mutta sitä ei

kukaan uskonut, sillä olihan usein ennenkin kuollut miehiä, jotka

jättivät jälkeensä lesken ja orpoja, eikä hän ollut osottautunut

noin toimeliaan avuliaaksi. Kun Anetta sitä paitsi, vaikka olikin

kansanmaun mukaan liian hento ja kalpea -- sillä ainoastaan suuri

ilo tai mielenkiihko kohotti hänen poskilleen punan, -- kumminkin

lapsellisessa avuttomuudessaan kieltämättä oli varsin suloinen,

niin oli otaksuminen, että kirkkoherran harras osanotto perustui

rakkaussuhteisiin, varsin lähellä. Anetta vakuutti joka tilaisuudessa

pontevasti, ettei sellaisesta ollut kysymystäkään, ja että Jurewitsch

oli mitä jaloin, epäitsekkäin, täydellisin ihminen, ja varsinkin naiset

olivat varsin valmiit häntä uskomaan. Usein nousivat, hänen kiivaasti

puolustaessaan Jurewitschin kunniaa, hänen silmiinsä kyyneleet,

mikä aiheutui siitä että hän puoleksi tietämättään suri sitä että

tuo mies oli sellainen eikä toisenlainen. Sielunpaimenen tehtävien

suorittaminen ei ollut Jurewitschille helppoa, ja taitamattomia olivat

myöskin hänen yrityksensä avustaa Anettaa niin aineellisesti kuin

henkisesti, -- mutta eivät ne muutoinkaan olisi olleet hyväksi. Kun

hän puhui, tuijotti Anetta suu avoinna hänen kauneisiin kasvoihinsa,

käsittämättä mitään hänen puheistansa ja odottaen vain sanoisiko hän:

"Rakastan sinua, ole omani!" Silmänräpäystäkään epäröimättä hän olisi

heittäytynyt hänen syliinsä, -- ja kun Jurewitsch ei suonut hänen

tunteillensa mitään muuta tyydytystä kuin että tullessaan ja mennessään

hieman kosketti hänen kättänsä pitkällä kapealla kädellänsä, joka aina

oli kylmä ja tuntui kuin täytetyltä sormikkaalta, niin kävi Annetta'n

kaiho ja hellyys vähitellen hillittömäksi ja muodostui sairaloiseksi

intohimoksi.

"Mitäpä sinä naamijaisista", sanoi Farfalla lempeästi. "Minä olen

elänyt näin vanhaksi käymättä niissä koskaan. Seuraavana aamuna

on pääsi niin raskas ettet kykene työhön." Pikku Anetta istuutui

keittiönpöydälle, sillä Farfalla toimiskeli lieden ääressä, ja

tuijottaen säkenöiviin hiiliin hän sanoi: "Minun täytyy taas

kerran saada olla iloinen." "Mutta iloinenhan sinä aina olet",

vastasi Farfalla, "niin lastesi seurassa kuin työssä ollessasi."

"En minä sellaista iloa tarkoita", sanoi Anetta; "tarkoitan aivan

toisenlaista, -- hurjaa, huumaavaa iloa, joka panee pään sekaisin

ja saattaa unohtamaan itsensä ja koko maailman." "Ei sellaista iloa

ole olemassakaan", sanoi Farfalla nauraen. "Onpa kyllä", väitti

pikku Anetta, ja hänen suuret siniset silmänsä mustenivat sisällisen

hehkun vaikutuksesta; mutta ei hän selittänyt, missä tuo ilo olisi

löydettävissä ja mistä hän sen tunsi.

Farfalla tuumaili että mitähän kirkkoherra, joka oli hänelle niin hyvä

ja jolle hän varmaankin oli hyvin rakas, tuosta sanoisi. Aluksi, sanoi

Anetta huoaten, oli hänkin sitä luullut, ja täytyihän hänen vieläkin

uskoa niin olevan, sillä miksikä hän muutoin antaisi hänelle niin

paljon rahaa. Mutta ehkä hän ei tahtonut sanoa sitä, kun oli pappi,

vaan meni siksi aina tiehensä mitään puhumatta ja jutteli enemmän

lasten kanssa kuin hänen kanssansa. Yleensä ei hänen seurassaan,

niin kaunis kuin hän olikin, voinut joutua tuollaisen huimaavan ilon

valtaan, kuin viini olisi kohonnut päähän.

Naamijaisten jälkeisenä päivänä tuli Anetta vastaan Farfallalle, ja hän

näytti uniselta ja väsyneeltä, kuin pohmelossa olevalta. "No, oliko

sinulla hauska?" kysyi Farfalla. Anetta nyökäytti päätänsä hymyillen

ja suhahti ohitse. Muutaman viikon jälkeen tuli hän sitten kalpeana

ja kurjana ja alakuloisena Farfallan tykö, istuutui nurkkaan ja

itki, ja vasta pitkän ajan perästä Farfallan onnistui ystävällisillä

kehotuksillaan saada hänet puhumaan ja purkamaan sydämensä. Kaivolta

vettä noutaessaan oli hän kuullut toisten juttelevan eräästä miehestä,

jonka kanssa hän oli tanssinut naamijaisissa ja josta hän ei tiennyt

paljon muuta, kuin mikä hänen nimensä oli. "Se on viides", oli eräs

vaimo sanonut, tarkoittaen äskensyntynyttä lasta, "nimittäin viides,

jonka hänen vaimonsa on hänelle synnyttänyt, -- toisten lukua hän

ei tiedä." Siten sai Anetta tietää tuon, mitä ei ollut lainkaan

aavistanutkaan, nimittäin että hän oli nainut mies, -- mikä seikka

oli saattanut hänen mielensä kuohuksiin, siksi että hän oli toivonut

häntä itselleen. Farfalla kysyi, oliko mies antanut hänelle joitakin

lupauksia. Ei, ei hän ollut luvannut mitään, eikä hän edes tiennyt

Anetta'n nimeäkään, ja sattumalta oli Anettakin saanut tietää hänen

nimensä; mutta Annetta'lla oli odotettavissa lapsi, ja sen isä oli

tuo mies, jota hän ei ollut nähnyt koskaan muulloin kuin noissa

naamijaisissa. "Ja sinä luulit että hän menisi naimisiin sinun

kanssasi?" kysyi Farfalla hämmästyneenä. "En juuri luullut, vaan

toivoin", vastasi Anetta hiljaa.

Farfalla nauroi hänelle ja nuhteli häntä, mutta hän olisi kumminkin

halunnut auttaa häntä jollakin tavalla, ja hän ehdotti että Anetta

koettaisi uskotella papille, että tuo naamijaislapsi oli hänen. Mutta

sitä sanoi Anetta mahdottomaksi; eihän heidän välillänsä ollut koskaan

ollut minkäänlaista rakkaussuhdetta.

"Ja te kehotatte tuota heikkoluonteista olentoa sellaiseen

konnamaiseen, katalaan tekoon?" sanoin vihoissani. "Kehotatte häntä

pettämään hyväntekijänsä mitä hävyttömimmällä tavalla, ehkäpä

syöksemään hänet ainaiseen onnettomuuteen?" Farfalla purskahti ääneen

nauramaan ja sanoi: "No, mitä väärää siinä olisi? Jos kerran olisi

mahdollista että Anetta synnyttäisi hänelle lapsen, niin eikös olisi

hänelle parahiksi, jos hänelle uskoteltaisiin, että tuo lapsi on

hänen?" Sitä hän ei lainkaan hävennyt, että oli syyttömästi epäillyt

Jurewitschia.

Sillä välin oli Vittoria päässyt pois sairashuoneesta ja toimitettu,

suureksi mielihyväksi itselleen ja sisarelleen, Nannin luo, jonka

mies oli melkein aina matkoilla. Sairashuoneessa oli häntä neuvottu

toistaiseksi pysymään erillään raskaammasta työstä, mutta muutoin

vakuutettu että hän oli yhtä terve kuin ennenkin ja pysyisikin

terveenä, sillä edellytyksellä ettei enää saisi lapsia. Sen suhteen

olivat sekä hän itse että hänen omaisensa aivan rauhalliset, sillä

hänen miehensähän oli kadonnut jäljettömiin, eikä Vittoriakaan

puolestaan enää ollenkaan välittänyt hänestä, vaan oli luvannut

Farfallalle, Nannille, anopillensa ja ennen kaikkea kapteenille, oikein

vakuudeksi kättä lyöden, ettei enää antautuisi mihinkään tekemisiin

hänen kanssansa, mitä ikinä hän lupaisikaan tai kuinka koettaisi

puolustautua. Uusiin naimisiinhan hän ei voisi mennä, ja sitä paitsi

hän sanoi olevansa kyllästynyt miehiin, eikä häntä myöskään enää

haluttanut uudistaa äitinä tekemiänsä kokemuksia. Farfalla, joka aina

pyrki mukaantumaan oleviin oloihin, oli erittäin tyytyväinen tuohon

asiain tilaan, ja hänellä oli varsin suuria toiveita Carmelosta

ja Vittoriasta, jotka olivat työteliäitä ja ansaitsivat hyvin,

mutta kuluttivat vähän, ja jotka siis pitäisivät hänestä huolta,

kun hän tulisi vannaksi ja työhön kykenemättömäksi. Ensi aikoina

hän alinomaa kertoeli Vittorian uuteen kukoistukseen puhjenneesta

kauneudesta ja hänen hilpeydestänsä, sekä hänen ja hänen sisarensa

mukavasta ja rauhallisesta elämästä, mutta sitten nuo puheet kuivuivat

kuivumistaan, ja kun alussa kesää kerran tiedustelin häneltä Vittorian

vointia, kohautti hän olkapäitään ja sanoi: "Hän on jo muutaman

viikon asunut yhdessä miehensä kanssa." En ollut vielä koskaan ennen

nähnyt Farfallaa häpeissään, mutta nyt hän loi katseensa maahan ja

halusi silminnähtävästi lopettaa tuon keskustelun. Nyt tulin myöskin

ajatelleeksi sitä, että hän viime aikoina oli ollut kalpea eikä niin

virkeä ja leikkisä kuin ennen. Kysyin, kuinka hän oli voinut sallia

tuon tapahtua ja miksi kapteenikaan ei ollut sitä estänyt. Ennen olisi

pitänyt vaikka panna Vittoria lukon taakse; ehkäpä mies oli käyttänyt

väkivaltaakin. Siihen Farfalla sanoi että Vittoria oli toiminut oman

tahtonsa mukaan, lainkaan välittämättä toisten vastustelemisista.

Pasquale oli äkkiä ilmestynyt Vanhaankaupunkiin; missä hän sillä

välin oli olostellut, sitä ei tiedetty. Hän oli saanut selville

Vittorian asunnon, oli kirjoittanut hänelle ja tavannut häntä sekä

helposti saanut hänet houkutelluksi muuttamaan luoksensa. Kaikki

sisarukset olivat nyt, kuten jo edeltäkäsin olivat uhanneet, lakanneet

seurustelemasta Vittorian kanssa; kapteenikin oli kovasti suutuksissaan

hänelle. Hän puolestaan, lisäsi Farfalla lyhyesti, tapasi häntä joskus;

mitäpä apua siitä olisi, jos hän olisikin vihoissaan? Jo oli myöskin

lapsi tiedossa.

Carmeloon yksin pani nyt tuo vaimo parka toivonsa, tietämättä että,

tämäkin jo oli aikeissa käydä hänelle uskottomaksi. Riccardolta sain

tietää että tuo mies, joka ei koskaan ollut vähääkään välittänyt

naisista, nyt oli rakastunut mielettömästi ja silmittömästi -- ja

lisäksi vielä tyttöön, jota nähdessään ennen olisi syläissyt, nimittäin

Galantaan. Mustasukkaisuus Riccardoa kohtaan, suuttumus siitä että

tyttö ei hänestä välittänyt, täydelleen muuttunut mielentila, johon hän

huomasi joutuneensa, -- kaikki tuo oli saattanut hänet niin kokonaan

pois suunniltansa, että hän niistä, joilla ei ollut tietoa asiain

oikeasta tilasta, tuntui olevan päästä vialla tai sairasmielinen, kuten

oikeastaan olikin. Työhön hän ei mennyt enää juuri koskaan, mutta ei

tullut kotiinkaan, vaan harhaili kaupungin ympäristöissä ilman mitään

päämäärää tai istuskeli ravintoloissa juopottelemassa, niin että

lopuksi joutui niin kiihkeään mielentilaan, ettei vaaratta voinut häntä

puhutella. Farfallalle tuosta koitui paljon kärsimyksiä, vaan hän ei

kertonut siitä minulle mitään, vaan koetti salata sitä minulta, vaikka

puute, johon hän kyllä oli tottunut, nyt alkoi käydä sietämättömäksi,

kun hänellä ei ollut Carmelon raha-ansiota käytettävänään.

Galantassa tapahtui sillä välin ihmeellinen muutos. Jo silloin kuin

Torquato suunnitteli hankkeita Riccardon henkeä vastaan, oli Galanta

vastustanut häntä, ja kun hän sai tietää hänen surmanneen pikku

Berengarin -- sillä sehän hänen oli helppo ymmärtää että murhaaja oli

Torquato -- nousi hänen sydämensä kapinaan. En tahtoisi sanoa että

hän vihasi Torquatoa, siksi että tämä oli tehnyt tuon rikoksen, --

päinvastoin hän itse teossa rakasti häntä kuten ennenkin; mutta hänen

mielensä valtasi epätoivoinen kammo ja inho, ja kuten kuolemaisillaan

oleva eläin hän piiloutui ihmisiltä ja antautui yksinäisyydessä

rajun tuskan valtaan. Oikeudessa hän kieltäytyi lausumasta mitään

veljensä suhteista murhaan, olipa hänen eduksensa tai vahingoksensa,

ja pysyi vain koko ajan sanoissaan, että Torquato oli lähtenyt hänen

luotansa monta viikkoa sitten eikä ollut sen jälkeen antanut mitään

tietoa itsestänsä. Kun Galantan maine ei ollut hyvä, ja hän siihen

saakka oli asunut yhdessä Torquaton kanssa ja elänyt sovussa hänen

kanssansa, pidätettiin häntä hyvin epäluulonalaisena päivämääriä

tutkimusvankilassa, ja sillä ajalla hän eräällä ripeällä ja hurjalla

teolla voitti Vanhankaupungin asukasten suosion, vaikka nämä aina

olivat olleet hänelle vihamielisiä.

Siihen aikaan oli nimittäin vireillä oikeudenkäynti erästä kreivitärtä

vastaan, jota syytettiin nelivuotisen tytärpuolensa murhaamisesta

taikka hänen kuolemansa tahallisesta tuottamisesta. Molemmat, kreivitär

ja lapsi, olivat varsin tutut Vanhankaupungin asukkaille. He asuivat

nimittäin siellä kreivittären puolison omistamassa sukutalossa,

ja tuo perhe muodosti muutamain muiden ohella Vanhankaupungin

harvalukuisen ylhäisön. Jos nuo ihmiset todella olisivat olleet

ylhäisiä ja varakkaita, niin olisivat köyhät epäilemättä rakastaneet ja

kunnioittaneet heitä; mutta väitettiin, että he omistivat vähemmän kuin

Pakanakaupungin kurjin roskaväki ja hankkivat elantoonsa tarvittavat

varat tekemällä velkaa, ja että kreivitär oli alhaista syntyperää, --

mikä oli huomattavissakin huolimatta kaikesta hänen kauneudestansa,

joka oli saattanut kreivin naimaan hänet. Hän oli uhkea nainen, hänellä

oli verevät kasvot ja säihkyvät tummat silmät, mutta ilolla hän olisi

vaihtanut kaikki nuo edut, joista kyllä tiesi ja joilla ylvästeli,

tuohon sanoin kuvaamattomaan hienouteen ja sulouteen, jota huomasi

nelivuotisessa lapsipuolessaan ja joka puuttui häneltä itseltään.

Luultavasti oli tuo kateus, kreivittären itsensä sitä tietämättä,

alkuaihe hänen vihaansa pienokaista kohtaan, ja vähäinen perintö, joka

tyttösen oli saatava äiti vainajansa jälkeen, sekä se seikka, ettei

kreivitär itse saanut lapsia, lienee vähemmässä määrässä ohjannut hänen

toimintaansa. Tuo hento, siro pikku tyttö, joka ei tiennyt mitään

ylhäisestä syntyperästään, oli Vanhankaupungin asukasten lemmikki. Niin

huonosti ja rumasti puettuna kuin äitipuoli pitikin lapsukaista, oli

siinä kumminkin jotakin tavallisuudesta poikkeavaa, ja yhtä viehkeitä

olivat sen puheet kuin sen liikkeetkin, kun se yritteli likaisen kadun

poikki ja moneen kertaan nosti jalkaansa ja pudisteli sitä kuin siisti

kissa sekä juoksi sitten varovasti ja nopeasti toiselle puolen. Kun

tuli tunnetuksi, että kreivitär piteli pahoin tytärpuoltansa, lisääntyi

ihmisten rakkaus lapseen, samassa määrin kuin viha ja halveksiminen

äitipuolta kohtaan. Ihme kyllä kohdistui viha ainoastaan äitipuoleen,

vaikka minun nähdäkseni kreivin menettely oli vielä kurjempaa. Tuo

mies oli niin mielettömästi rakastunut toiseen vaimoonsa, että hän,

huomattuaan kohta naimisiin mentyänsä, kuinka hänen vaimoansa ärsytti,

jos hän milläkään tavalla osotti pienokaiselle hellyyttä, tukahdutti

tunteensa ja sulki sydämensä lapseltansa; hän ei koskaan enää kysynyt,

missä se oli ja mitä toimiskeli eikä edes salaakaan pitänyt siitä

huolta, -- puhumattakaan siitä, että olisi sitä puolustanut. Niin oli

pieni tyttö raukka jätettynä raa'an äitipuolensa valtaan, ja tämä jätti

hänet aluksi omiin hoteisiinsa, mutta alkoi sitten kohdella häntä

kovuudella ja pidellä pahoin, kiusaten tuota hentoa olentoa nälällä ja

pakkasella, kaikenlaisilla puutteilla ja kärsimyksillä. Hämärissä tuli

kidutettu pienokainen usein lähellä olevaan leipurinpuotiin anomaan --

pikemmin katsein kuin sanoin -- leivänpalaa, minkä kernaasti saikin.

Kuten kesy lintu, joka tarkoin tietää, millä hetkellä sille sirotellaan

ruokaa, tuli hän joka päivä samaan aikaan noutamaan murusensa, niin

että puodissa ihmeteltiin, kun häntä ei näkynyt moneen päivään.

Otaksuttiin että äitipuoli oli päässyt hänen jäljilleen ja pidätti

hänet kotona, mutta pelättiin pahempaakin, ja lopuksi joku teki asiasta

ilmiannon. Viranomaiset ryhtyivät tutkimaan onnettoman lapsen tilaa,

mutta se oli kuolemaisillaan eikä enää pelastettavissa; tarkastuksessa

kävi ilmi, että se oli vähitellen kidutettu kuoliaaksi, ja lukuisain

epäilyttävien seikkojen perusteella pantiin kreivitär syytteen

alaiseksi.

Vankeudessa ollessaan oli kreivitär tutustunut kahteen kelvottomaan

olentoon. Toinen niistä oli punatukkainen kalpea tyttö, joka sovittuaan

asiasta henttunsa kanssa oli houkutellut huoneeseensa rikkaan

rakastelijan ja siellä leikannut häneltä kaulan poikki terävällä

partaveitsellä; toinen oli palvelijatar, jolla oli kauniit, mutta

julkeannäköiset kasvot, ja joka oli palveluksessa ollessaan mitä

ovelimmalla tavalla harjoittanut kotivarkautta. Hän oli vakuutettu

siitä että hän kauneudellaan pani kaikkien miesten pään pyörälle,

ja hänellä oli tapana kehuskella, kuinka rakastuneet tuomarit aina

tuomitsivat hänet lievimpiin rangaistuksiin tai julistivat syyttömäksi.

Nuo molemmat tekivät kreivittärelle palveluksia ja kohtelivat häntä

kievaan alamaisesti sekä saivat palkinnoksi siitä nauttia kaikesta

hyvästä, mitä kreivi toimitti puolisollensa, erittäinkin herkuista,

viineistä ja ruuista, joita tämä hänelle lähetti. Kreivittären

huoneessa he pitivät riemakkaita kemuja, ja silloin aina kreivitär ja

palvelustyttö pyrkivät juottamaan punatukkaisen murhaajan juovuksiin,

sillä päihtyneenä tämä aina näytteli kammottavalla, mutta samalla

hullunkurisella tavalla, kuinka kaulanleikkaus oli tapahtunut. Kun

Galanta tuli vankeuteen, koettivat he aluksi saada hänet seuraansa,

mutta kun hän teki tyhjäksi kaikki heidän yrityksensä lähestyä häntä

ja osotti julkisesti rajua vihaa kreivitärtä kohtaan, alkoivat

he ahdistella häntä pilkalla ja häväistyksillä, nauttien täysin

määrin tuosta heille harvoin tarjona olevasta tilaisuudesta osottaa

ylenkatsettansa olennolle, joka oli vielä huonompi ja halveksittavampi

kuin he itse, -- sillä sellainen oli Galanta heidän mielestänsä.

Tuo oli omansa kiihottamaan Galantaa, joka jo alun pitäinkin oli

ollut halukas käymään lapsenmurhaajaan käsiksi, tallaamaan hänet

jalkoihinsa, rusentamaan hänet, repimään hänet palasiksi, -- tekemään

kaikkea, millä hurja raivo saattaa ahdistelemaan vihattua olentoa.

Kun he kerran joutuivat kiistaan, syöksyi Galanta äkkiä kreivittären

kimppuun ja kuristi häntä kurkusta, niin että hän olisi ollut hukassa,

elleivät toisten huudot olisi saattaneet vartijoita tulemaan sisään

häntä vapauttamaan. Niin vihattu oli kreivitär, että vartijatkin --

niin ainakin salassa väitettiin -- hidastelivat käydessään häntä

puolustamaan, eivätkä pelastaneet häntä oikeastaan hänen itsensä takia,

vaan varjellakseen Galantaa joutumasta syypääksi murhaan. Pian sen

jälkeen tuomittiin, ohimennen mainiten, kreivitär kahdeksaksitoista

vuodeksi pakkotyöhön luostarivankilaan, minkä johdosta hänen miehensä

anoi avioeroa, mutta ei saanut. Mies eleli sitten vielä muutamia vuosia

keinottelijana ulkomailla ja kuoli köyhänä ja jätettynä yksin kuin

sairas koira, joten tässä kerrankin, ihmisille tyydytykseksi, paha oli

saanut palkkansa varsin huomattavalla ja sattuvalla tavalla jo maan

päällä.

Palattuaan vankilasta Vanhaankaupunkiin ei Galanta enää jatkanut

entistä elantoansa, vaan meni työhön, -- minkä toiset sanoivat

muka johtuvan siitä, etteivät miehet enää välittäneet tuosta

murhanhimoisesta olennosta ja että hän vankilassa oli kadottanut

kauneutensa. Jälkimäinen väite ei suinkaan pitänyt paikkaansa, --

hänen pukunsa vain ei ollut enää niin korea ja huomiota herättävä kuin

ennen, sillä hänen mielensä oli nyt kiintynyt toiseen asiaan; hänen

vilpittömillä, ilmekkäillä kasvoillansa kuvastui sanaton, kiihkeä

kaipuu. Se saattoi minussa hereille otaksumisen, jonka myös ilmaisin

Riccardolle, että Galanta oli rakastunut täyttä totta, ja ehkäpä juuri

Carmeloon, joka nyt jälleen oli muuttunut käytökseltään ja käynyt

kiihottuneen iloiseksi sekä antoi siten tukea tuolle arvelulleni. Sain

vakuuden siitä että olin oikeassa, sattuman kautta, kun eräänä iltana

hämärän tullessa olin kävelemässä kaupungin lähellä olevissa tuuheissa

puistikoissa. Täällä näki aina keväisin varakasten lapsia hoitajineen,

siroissa lehahtelevissa puvuissa, jotka loistivat kirjavina tuoreen

vehreyden keskeltä, ja kauas kajahteli niiden heleä nauru, niiden

heitellessä höyhenpalloa tai vannetta. Syrjempänä puiden varjossa istui

hoitajattaria kirjoineen tai koruompeluksineen sekä rakastavaisia,

jotka keskeyttivät kuiskailunsa ja vetääntyivät erilleen toisistaan,

kun heidän ohitsensa hitaasti kulki joku koreapukuinen hoitajatar,

sylilapsi käsivarrellaan, tai kohtuisina olevia kalpeita vaimoja,

väsyneesti käyden ja taluttaen kädestä lapsiansa. Hain syrjäistä

paikkaa, saadakseni lukea rauhassa, ja olin menemäisilläni kahden

rakastavaisen ohi, jotka istuivat tien kivireunustuksella maailman

unohtaneina ja hyväilyihin vaipuneina, lainkaan tarkkaamatta tuota

jokapäiväistä ilmiötä, mutta tunsin Galantan hänen asennostaan. En

ole tavannut ketään muuta naista, joka olisi ollut ruumiiltaan niin

ryhdikäs ja samalla niin sanomattoman notkea, kuin hän, tuo tumma ja

kesytön kaunottareni, jonka liikkeet olivat niin sulavia ja viehkeitä

kuin tuulessa taipuvan kaislan. Carmelo oli puoleksi polvillaan

hänen edessään, ja Galanta katsoi hänen ylitsensä kauas etäisyyteen,

puristaen häntä lujasti ja kumminkin välinpitämättömästi itseänsä

vasten, kuten petoeläin saalista, jota siltä ei voida riistää.

Ajattelin jatkaessani heitä häiritsemättä matkaani, että Galanta

oli alkanut ikävöidä rehellistä nimeä, edes hiukkasen järjestettyä

taloutta ja miestä turvaksensa ja siksi ottanut armoihin tuon kosijan,

jonka aluksi oli hylännyt. Itse teossa eivät nuo seikat olleet

lainkaan olleet Galantan vaikuttimina, vaan hän ikävöi aivan muuta,

nimittäin lasta. Ken voi sanoa, mikä hänessä oli herättänyt tuon

ikävöimisen? Se valtasi hänen mielensä niin intohimoisena, että hän

olisi ollut valmis uskomaan että Jumala hänelle mieliksi tekisi ihmeen

ja lähettäisi hätätilassa pyhimyksen tai enkelin isäksi kaivatulle

pienokaiselle, ja se olisi ollutkin hänelle enin mieleen, sillä

sellainen olentohan olisi ilman muuta palannut taivaaseen, kun ei hän

enää olisi häntä tarvinnut. Carmelosta ei ollut niin helppo päästä

erilleen, varsinkaan kun hän ei voinut lainkaan käsittää, miksi Galanta

äkkiä, ilman mitään edelläkäypää riitaa tai epäsopua, tahtoi rikkoa

heidän välinsä. Kun hän ahdisteli häntä kysymyksillä ja pyynnöillä,

vastasi Galanta kylmäkiskoiseen tapaan, joka osotti mitä äärettömintä

välinpitämättömyyttä: "Olenko minä sitten koskaan luvannut sinulle

jotakin? Olenko koskaan sanonut rakastavani sinua? En ole sinulle

mitään velkaa, etkä sinä myöskään minulle. Jos sokea koira ulvoisi

ovellani, niin jakaisin sen kanssa leipäni; mutta sitä, mitä sinä

minulta tahdot, minulla ei ole, ja suljen oveni sinulta."

Carmelo oli niin peräti epätoivoissaan, että Farfalla päätti mennä

Galantan luo rukoilemaan hänen puolestansa tai ainakin vaatimaan

selitystä, eikä Galanta kieltäytynytkään antamasta sitä hänelle. Aluksi

ei Farfalla tahtonut voida saada päähänsä, miksi ei olisi parempi saada

lapsellensa isä, joka tekisi työtä sen edestä, mutta aivan mahdoton

ei hänen kumminkaan ollut ymmärtää Galantan käsityskantaa. Galanta

myönsi että Carmelo oli jokseenkin kunnollinen ja mukiin menevä mies,

vaikka hänet väliin valtasikin juopottelukuume, josta parantuakseen

hänen täytyi ryypätä runsaat määrät viiniä, mutta joka sitten jätti

hänet pitkiksi ajoiksi rauhaan. Mutta ei kelvollisimmankaan miehen

vaimona olisi niin hyvä olla kuin ilman miestä. Lapsensa hän kyllä

voisi itsekin elättää, sen kanssa hän eläisi rauhassa ja rakkaudessa,

mutta suuri, roteva mies olisi ainakin aivan tarpeeton olemassa, ellei

hän suorastaan -- kuten tavallisempaa oli -- kömpelön, ruokottoman

eläimen tavoin tallaisi jalkoihinsa talon rauhaa ja siisteyttä ja

varallisuutta. Farfallalle muistui mieleen hänen oma nuoruutensa ja

hänen avioliittonsa, ja kun hän mietti kuinka toisenmoista hänen

elämänsä olisi voinut olla, jos hänen miehensä olisi lähtenyt hänen

luotansa ensi lapsen synnyttyä eikä vasta sitten kuin hänellä oli

seitsemän, alkoi hän ymmärtää Galantaa, jopa ihaillakin häntä. Galanta

ei ollut sitä laatua kuin tuo kunnottoman juopon kanssa elävä Pepi,

joka kärsi että mies, sen sijaan että olisi tehnyt työtä hänen ja

lastensa hyväksi, otti tai varasti häneltä senkin vähän, minkä hän

vaivoin sai ansaituksi, juodaksensa sen ja ehkäpä sitten pidelläksensä

häntä pahoin. Neljä vuotta sitten oli Farfalla häneltä kysynyt,

miksi hän ei lähtenyt tuon miehen luota, jonka kanssa ei ollut edes

naimisissakaan, ja Pepi oli vastannut, että jos sairaloinen poika, joka

heillä oli, kuolisi, niin hän läksisi vanhempiensa tykö ja hankkisi

itselleen sitten palveluspaikan tai muuta työtä. Puoli vuotta sen

jälkeen kuoli poika, mutta Pepi oli yhä vieläkin tuon miehen tykönä

ja oli synnyttänyt hänelle vielä kaksi tyttöä. Yleensä ei Farfalla

tuntenut kunnioitusta eikä myötätuntoisuutta naisia kohtaan, mutta

Galanta, joka oli yrittänyt tukevilla ruskeilla käsillään kuristaa

kreivittären kuoliaaksi ja hylännyt Carmelon, hänen komean poikansa,

teki valtavan vaikutuksen häneen, ja, ollen vilkas ja vaikutuksille

altis, hän lahjoitti empimättä sydämensä Galantalle. Galanta arveli

että Carmelo varmaan pian rauhoittuisi ja tulisi jälleen yhtä

hyväksi pojaksi kuin ennenkin, mutta jos hän yhä edelleen antautuisi

epätoivon valtaan ja laimiinlöisi työnsä, niin jännittäisi Galanta

kaikki voimansa -- ja niitä hän ei pitänyt vähäisinä -- auttaaksensa

Farfallaa. Farfalla luotti sokeasti siihen että kaikki onnistuisi,

mihin Galanta vain ryhtyi, ja välittämättä enää Carmelosta auttoi hän

Galantaa valmistamaan kaikki tuon kärsimättömästi odotetun lapsen

tulolle. Tuosta olennosta he alinomaa keskustelivat Riccardonkin

kanssa, ja unohtaen hetkeksi hiutuvan ruumiinsa heikkouden tämä jo

mielikuvituksissaan kuljetti pienokaista veneellä merta pitkin saareen

ja muille lempipaikoilleen, joita ei vielä koskaan ollut nähnyt eikä

ollut koskaan näkevä.

Kerran kun olin saapuvilla lapsesta juteltaessa, pyrkivät kielelleni

sanat: 'Te mielettömät ja sokeat ihmiset! Huonomaineisen naisen isätön

lapsi! Ettekö tiedä yhtä hyvin kuin minä, että sen täytyy rusottavilla

jaloillaan, jotka sillä on maailmaan tullessaan, polkea teräviä kiviä

ja kahlata loassa, niin että ne käyvät kovanahkaisiksi ja likaisiksi ja

väsyneiksi kuten teidänkin?' Mutta tietysti en lausunut mitään tuosta,

vaan vetäydyin pimeimpään nurkkaan, ettei Riccardo vain huomaisi

kasvoistani, mitä julmia ajatuksia mielessäni liikkui, heidän edelleen

keskustellessa siitä, mahtaisiko lapsella olla kuopat poskissa.

"Onhan Carmelollakin kuopat", sanoi Farfalla ja lisäsi kääntyen

Galantan puoleen: "Sinä et vain ole niitä nähnyt, siksi että hän nauraa

niin harvoin. Se johtuu siitä että hän on mies; jos lapsi on tyttö,

niin näemme kylliksemme sen nauravan."

"Kun minä soitan harmonikkaa, nauraa se ja taputtaa käsiään ja

tanssii", sanoi Riccardo loistavin silmin, ja Galanta tuumaili: "Kun se

vain tuo kuopat tullessaan, niin kyllä minä pidän huolta siitä, että se

saa nauraa."