IX

Aika ajoin minusta tuntui siltä kuin Farfalla olisi ollut ilkeäjuoninen

petturi ja minä itse aika hölmö. Niinpä hän muutamana päivänä mainitsi

jutellessamme, että minä hänestä muistutin erästä herraa, joka oli

johtajana suuressa öljytehtaassa, missä hän muinoin oli työssä.

Mainittu herra oli erinomaisen hyvä työväelle, ja sen takia oli

tehtaan omistaja lyhyen ajan kuluttua asettanut hänet toiseen toimeen

ja hänen sijallensa ankaran, tylyn miehen. Joka päivä säännöllisesti

meni eräs vaimoista päivällisloman tultua hänen tykönsä ja pyysi

saada noutaa vähän öljyä ruuan valmistamiseksi, ja siihen hän aina

sai luvan, sillä ehdolla ettei ottaisi enempää kuin tarvitsi itseänsä

varten. Silloin täytti vaimo joukon pulloja toisillekin ja piilotti ne

vaatteisiinsa, mutta piti kädessään pienen pullon, jota ohi kulkiessaan

näytti herralle. "Julkisesti ja rehellisesti, siitä minä pidän",

sanoi tämä silloin, taputtaen häntä olalle. Farfalla kertoi tämän

jutun sydämellisesti nauraen, ja hän näytti tuntevan jonkunmoista

säälinsekaista hyvänsuopuutta tuota älyä vailla olevaa miestä kohtaan,

jota minä arvatenkin muistutin juuri typeryyden puolesta. Vähän

loukkaantuneena ja hämmästyneenä lausuin: "Te näette että Jumala

on oikeassa ollessaan kova teitä kohtaan; jos hän olisi lempeä ja

armelias, niin te kohtelisitte häntä kuten tuota liian hyväsävyistä

herraa, pettäisitte häntä parhaanne mukaan, ettekä vähääkään välittäisi

hänen käskyistänsä." Nauraen myönsi Farfalla minun olevan oikeassa,

mutta lisäsi että olihan olemassa ihmisiä, jotka eivät noudattaneet

Jumalan käskyjä enemmän kuin köyhätkään ja joille Hän kumminkin suo

runsaasti armoaan. Vastasin lyhyesti että köyhät valitettavasti

pitivät rikkautta ainoana kiitosta ansaitsevana armolahjana, mutta

ettei pitänyt kuvailla Jumalaa mielessään mahtavaksi taikuriksi,

joka tyhjentymättömästä rahakukkarosta jakelee kultaa lemmikeilleen,

vaan että kiiltävän kullan laita usein on kuten kauniiden omenoiden,

joiden sisässä on inhottava mato, -- jota vastoin sairaus, köyhyys ja

muut sellaiset kärsimykset ovat kuin nuo huononnäköiset omenat, jotka

ryppyisestä kuorestaan huolimatta ovat varsin mehukkaita ja maukkaita.

Seuraava seikka herätti minussa vielä enemmän tyytymättömyyttä

Farfallaa kohtaan: Taloni pohjakerrassa asui eräs parturi, joka oli

erinomaisen hyväluontoinen ja rehellinen ihminen, mutta taipuisa

lörpöttelemään ja loukkaamaan toisia terävällä kielellänsä. Hänen

vaimonsa, joka oli pulska, verevä ja kaunis olento, oli muinoin

pitänyt yhteyttä erään uskottoman heittiön kanssa, ja tuloksena siitä

oli lapsi, herttainen, sievä poikanen, joka aviopuolisoilla nyt oli

luonansa. Parturi rakasti sitä nimittäin, sen syntyperästä huolimatta,

varsin hellästi, niin ettei hän edes olisi tahtonut suostua siihen

että isä maksoi kuukausittain määrätyn rahasumman sen ylläpidosta.

Mutta vaimo pysyi lujana vaatimuksessaan. "Mitäpä varten me sen

lahjoittaisimme tuolle kelvottomalle ihmiselle?" sanoi hän, ja hän

lähetti joka kuukausi pienokaisen itsensä noutamaan rahat.

Farfalla oli elänyt noiden ihmisten kanssa mitä paraimmassa sovussa,

kunnes turhanpäiväisestä asiasta syttynyt riita siitä teki lopun.

Parturi oli joillakin kokkapuheilla, joilla ei sanonut tarkoittaneensa

mitään pahaa, niin katkeroittanut hänen mielensä, että hän suorastaan

vaati minua sanomaan irti nuo vuokralaiseni, joita en voinut syyttää

mistään pahasta. Ei lähtenyt mitään apua siitä että huomautin hänelle,

kuinka halpamainen hänen kostonhimoinen menettelynsä oli ja millaista

vääryyttä hän tahtoi saada minut tekemään, -- en saanut häntä

järjillensä, vaan hän selitti lyhyesti, että jos nuo toiset jäisivät

talooni, niin hän muuttaisi. Varsin kernaasti olisin antanut hänen

lähteä tiehensä, niin minua kiukustutti hänen pikkumainen, inhottava

kostonhalunsa; mutta rakkauteni Riccardoon esti minua siitä. Pahoilla

mielin päätin pyytää parturinväkeä muuttamaan, ja he käyttäytyivät

varsin hienotunteisesti, osottaen käsittävänsä menettelyni ja

helpottaen vastenmielistä tehtävääni suopealla myöntyväisyydellään.

Vaikka Farfalla tosin itsekin oli pahoillaan siitä mitä oli tapahtunut,

kun se ei enää ollut autettavissa, oli se kumminkin tuottanut minulle

niin paljon ikävyyttä, etten voinut sitä hevillä unohtaa, ja sattui

sitten yhä uudelleenkin kaikenmoista, mikä pani minut hämmästymään.

Tapahtui useita kertoja, että muutamat vuokralaisistani, aivan

kuten talonhoitaja oli ennustanut, pyrkivät käyttämään eduksensa

hyvänluontoisuuttani maksamalla ainoastaan osan vuokrasta tai ei

mitään. Silloin Farfalla tosin piti puoltani ja tarjoutui itsestään

saattamaan heitä järjilleen, mutta ei huomauttanut heitä siitä, että

oli väärin että he kieltäytyivät maksamasta hyvälle isännälle sitä

vähää, minkä hän vaati, vaikka kyllä olisivat olleet säntillisiä

ja nöyriä, jos heitä olisi kohdeltu armottomasti, vaan hänen

järki- ja siveyssaarnansa sisältönä olivat sellaiset lauseet kuin:

"Ymmärtäväisemmän tulee mukaantua" tai: "Ei köyhä kumminkaan kykene

rikasta vastustamaan." Kun kerran sattumalta kuulin hänen puheensa

ja vaadin häntä niistä tilille, ei hän lainkaan joutunut hämilleen,

vaan sanoi huolettomasti, ikäänkuin siitä tuskin olisi kannattanut

puhuakaan: "Eikös sitten ole niin? Teillä on ja pysyy valta. Minun

täytyy puhua heille heidän ymmärryksensä mukaisesti; näettehän että se

on auttanut, sillä maksaneethan he ovat."

Minä mietin mielessäni: 'Mitä varten antaudun ihmisten pariin, jotka

ovat kuin vierasta kansaa omine uskoinensa ja lakinensa? Meidän ja

heidän välillänsä ei voi syntyä ystävyyttä, ei mielten sopusointua.

On tapahtunut että ihmiset, jouduttuaan merellä tuuliajolle tai

kuljeskellessaan jäävuorilla tai erämaassa, ruokavarojen loputtua ovat

tappaneet ja syöneet toverinsa, eikä heidän tekoansa ole katsottu

rangaistavaksi; niitä, jotka puolikuolleina nälästä taistelevat

henkensä puolesta, ei sovi arvostella ihmisellisten siveyskäsitteiden

perusteella, vaan samaten kuin petoeläimiä. Niitä täytyy joko vainota

tai -- ellei tahdo niitä jättää oman onnensa nojaan -- auttaa

perinpohjaisesti; mutta mieletöntä on antautua muutoin niiden kanssa

tekemisiin.

Mutta tuskallisempi kuin kaikki edelliset kokemukseni oli tämä: Näin

eräänä päivänä puodinakkunassa tahotun topaasin, joka oli hyvin suuri

ja niin taitavasti juotettu, että se näytti irtonaisena pysyttelevän

neulan varassa. Heti näin mielikuvituksissani tuon kiven Lisabellan

tuuheassa, pehmoisessa vaaleassa tukassa, ja tunsin niin voimakasta

halua todella pistää sen sinne, että punnitsematta asiaa sen pitemmältä

tartuin ovenripaan, mennäkseni puotiin ostamaan sen. Mutta silloin

muistin Riccardon, en tiedä miksi, ja käteni vaipui alas ja läksin

kulkemaan edelleen.

Kuvailin mielessäni, mitä hän sanoisi, jos panisin hänen vuoteellensa

topaasin hinnan suuruisen rahasumman; tulin ajatelleeksi että sillä

voisin ostaa hänelle sievän puvun, eikä hänellä ollut vielä koskaan

ollut uusia vaatteita, vaikka hän niin kernaasti olisi halunnut

olla siististi ja somasti puettuna. Sitten näin jälleen edessäni

Lisabellan kultakutrisen pään, kuulin hänen päästävän riemuhuudon

nähdessään kiven, ja näin hänen pistävän sen kiharoihinsa ja posket

punoittavina lähestyvän peiliä. Kuten suuri, raskas pisara makeata

kreikanviiniä se kimalteli hänen pehmeässä, punertavassa, ruskeassa,

kullanhohtavassa tukassaan. 'Miksi en saa antaa sinulle tuota lelua?'

ajattelin. Melkeinpä jo yritin lähteä hänen luoksensa, heittäytyäkseni

hänen jalkojensa juureen ja pyytääkseni häntä ratkaisemaan, antaisinko

hänelle topaasin vai Riccardolle rahat; mutta jätin sen kumminkin

tekemättä, sillä tiesin että hän nauraisi ja sanoisi: "Osta minulle

topaasi ja anna Riccardolle rahat!" Sillä välin olin, katuja pitkin

rientäen, tahtomattani tullut takaisin kultasepän puodin luo, ja

nyt menin sisään ja ostin kiven. Inhottava tunne, ikäänkuin olisin

varastanut, kuristi kurkkuani ja ahdisti rintaani; samalla pisti

päähäni että menisin näyttämään topaasin Riccardolle ja sanoisin että

se oli aiottu Lisabellalle. Sadoin kerroin vakuutin itselleni että se

olisi paheksuttava, tarkoitukseton, ruma teko, mutta kumminkin minusta

tuntui siltä että minun oli mentävä ja minä meninkin. Riccardo oli

sinä päivänä jälleen heikompi ja lepäsi valjuna ja hintelänä karkealla

lakanallaan, jonka rinnalla kiven tumma hohde teki surullisen ja

omituisen vaikutuksen. Aluksi hän sitä tuskin tarkkasikaan, vaan kysyi

vain välinpitämättömästi, oliko se merikivi. Mutta kun kerroin että

se oli topaasi ja että se oli määrätty Lisabellalle, vilkastui hän,

otti sen käteensä ja kysyi mitä se maksoi; kun mainitsin tuon hänen

kannaltansa arvostellen kylläkin korkean hinnan, lisääntyi hänen

kunnioituksensa niin kiveä kohtaan, kuin minua ja Lisabellaa kohtaan,

joka sen tulisi omistamaan. "Tahtoisinpa nähdä hänet", sanoi hän,

laskien vallan väsyneenä päänsä tyynylle ja sulkien silmänsä.

Pitkät ajat meni tuskin päivääkään ilman että tunsin samaa tuskaa

kuin näyttäessäni Riccardolle kiveä, ja kuumana kohosi silloin veri

poskilleni; en tiedä häpesinkö ostostani vaiko kurjaa sääliäni.

Enemmän kuin koskaan ennen tunsin mieleni kevenevän, kun kesä tuli ja

voin ottaa esille matkalaukkuni; mutta muistot Vanhastakaupungista

seurasivat mukana, niistä ei ollut helppo päästä erilleen. Väliin,

kulkiessani varjoisaa polkua tuoksuvassa metsässä tai jonkun vieraan

kaupungin leveitä, valoisia katuja pitkin, taivaan hymyillessä,

ihanoiden joutopäivien väikkyessä edessäni kuin parvi viehkeitä

luonnottaria, kuvastui äkkiä mieleeni Riemuportinkatu, kuinka se

likaisena ja kuumana kompuroi mäkeä ylös, haiskahtaen hieltä ja

viinalta, öljyltä ja sipulilta.

Silloin oli iloni muutamaksi aikaa mennyttä; kärsin tuosta kuvasta

kuten ruuasta, jota ei voi sulattaa, ja olin pari päivää alakuloinen ja

raskasmielinen. Riccardo oli kerran kuvaillut minulle ainoata retkeänsä

ulos maailmaan; palattuaan äitinsä tykö sairashuoneesta, jossa oli

viettänyt kymmenen vuotta, turhaan toivoen parannusta, ilmoitti hän nyt

haluavansa oppia tuntemaan synnyinkaupunkiansa ja läksi varoituksista

huolimatta yksin vaeltamaan kainalosauvansa nojassa. Hän läksi

kaupungista ulos, sillä häntä houkuttelivat vuoret, jotka näyttävät

olevan lähempänä kuin ne ovatkaan, mutta pian alkoi häntä pyörryttää,

kun ei hän vielä koskaan ennen ollut kulkenut niin pitkää matkaa

eikä ollut niin kauan ulkoilmassa. Kun hän nyt yritti mennä sisään

erääseen taloon pyytämään lasillista vettä, paiskasi muuan naishenkilö,

varmaankin luullen maankulkijoita olevan tulossa, aivan hänen edessänsä

sisäoven kiinni; talo oli nimittäin jokseenkin erillänsä muista,

maantien varrella. Siten päättyi ainoa varsinainen kävelyretki,

minkä hän eläissänsä oli tehnyt; sen jälkeen hän aina pysytteli vain

Vanhankaupungin kaduilla tai laskeutui merenrannalle.

Alkupuolella matkaani muistui tuo retki sadoin kerroin mieleeni ja

turmeli minulta jokaisen nautinnon, niin että se, minkä olisi pitänyt

herättää miellyttävimmät tunteet, nyt herätti katkerimmat. Ajattelin

että nyt hän ehkä seisoo ylhäällä Riemuportinkadun päässä, nojaten

kalpeana, käynnistä väsyneenä, johonkin seinään ja pitäen lujasti

kiinni kainalosauvastaan sekä katsoen aavalle, aaltoilevalle merelle,

jota pitkin laivat rientävät pois, ottamatta häntä mukaansa noihin

kaukaisiin ihmemaihin. Sitten arvelin taas että ehkä tuollaisia

ajatuksia herää vain sen päässä, joka on rahanrakastaja, aineellisuuden

orja, kultaisen vasikan palvelija, ja että Riccardolle ehkä pala merta,

kallionseinä taustana, tai epäaistikas Mariankuva Pakanakirkossa

tuottaa enemmän henkistä tyydytystä ja nautintoa kuin minulle mitä

suurenmoisimmat maisemat, museot ja teaatterit.

Nuo kysymykset, joihin en kyennyt vastaamaan, kävivät rasittaviksi ja

harmittivat minua, ja olisin halunnut ainaiseksi päästä niiltä rauhaan.

Lukuisain uutten mielivaikutteiden avulla onnistuikin minun vähitellen

kääntää ajatukseni tuosta tuskastuttavasta aineesta, enkä kotiin

palattuanikaan arvellut lainkaan mennä noita tuttaviani tapaamaan.

Kun menin pikku Berengarin takia tapaamaan Tonia, tein kierroksen,

välttääkseni Riemuportinkatua, ja riensin sitten nopeasti tieheni,

katsomatta puolelle tai toiselle, enkä todella kohdannutkaan Farfallaa

tai ketään hänen tapsistansa.

Talven suussa tuli Vittoria minulle kerran vastaan kadulla, mutta

en tuntenut häntä ennenkuin hän tervehtiessään loi silmänsä minuun.

Silloin muistin että nuo silmät ne olivat, jotka kuutamoyönä katselivat

merelle toivehikkaina, voitonriemuisina; tuskin voisin kumminkaan

sanoa, mitä niissä enää oli, joka sitä muistutti. Nyt niissä oli

kuumeentapainen kiilto, ja hänen raskas käyntinsä, koko hänen olentonsa

kuvasti toivottomuutta. Huomasin tosin myöskin heti, että hänellä oli

lapsi odotettavissa, ja sehän kyllä teki koko muutoksen käsitettäväksi

ja antoi myöskin syytä uskoa, että tuo kaunis mies, jota hän rakasti,

kaikesta vastarinnasta huolimatta oli saanut hänet vaimoksensa.

Koetin salata häneltä, kuinka surkealta hän minusta näytti, ja

toivotin hänelle onnea sen johdosta että hän, kuten otaksuin, oli

saanut tahtonsa täytetyksi ja omaksensa sen, jota oli toivonut. Hän

vastasi lyhyesti että niin oli ja silmäili minua, ikäänkuin koettaen

johtaa mieleensä tuon kaukaisen ajan, jolloin hänestä oli tuntunut

toivottavalta se, mitä nyt omisti. Antoniuksenpäivänä, kun hän ja

hänen sisarensa koristivat pyhimyksen kuvaa liljoilla, olivat he

pyytäneet häneltä palkinnoksi sitä, että Nanni ei saisi lasta, koska

muutoin hyveenpalkinto jäisi häneltä saamatta, mutta että Vittoria

sen sijaan saisi, niin ettei äidille jäisi muuta neuvoksi kuin antaa

hänen mennä naimisiin Pasqualen kanssa. Pyhimys soi summakaupalla

hedelmällisyyttä, mikä aluksi pani Nannin pahasti kauhistumaan; mutta

tuon kekseliään pikku olennon onnistui kumminkin välttää vaarat ja

saada hyveenpalkinto. Vittoriasta sitä vastoin, jonka rukous oli

tullut kuulluksi, oli avioliitto pian tehnyt onnettoman, työssä

rasittuneen, vaieten kärsivän vaimon. Muutoin ei hänellä lainkaan ollut

tarkoituksena moittia pyhää Antoniusta, päinvastoin hän kertoessaan

lystikkäällä tavallaan noista seikoista kävi vilkkaammaksi, niin

että hän vähän punehtui ja jälleen kävi kauniiksi kuten muinoin.

Sanoin hänelle, että kun hän oli mennyt naimisiin salaa minulta,

niin en ollut voinut antaa mitään häälahjaa, vaan että jos hän

suostuisi siihen, niin antaisin sen sijaan kumminlahjan ja katsoin

täten olevani kutsuttu ristijäisiin. Odotetulle pienokaiselle, sanoi

Vittoria, pantaisiin nimeksi Antonio tai Antonia, pyhimyksen kunniaksi,

jonka lahja se oli; siksi saisin kummitoverikseni hänen Antonietta

nimisen ystävättärensä. Häpesin nähdessäni kuinka ihastuksissaan

Vittoria oli tarjouksestani, sillä minun täytyi tunnustaa että tuon

ilon tuottamisesta koituisi minulle vain varsin vähän vaivaa ja

kustannuksia, -- ja kumminkin olin tahallani pysytellyt erilläni ja

koettanut vieraantua noista ihmisraukoista, peläten että jos osottaisin

heille vielä rahtusenkaan hyväntahtoisuutta, saisin maksaa heidän

ilonsa liian kalliisti. Päästäen muutamia huokauksia päätin siis

jälleen antautua. Riemuportinkadun vaikutuksille alttiiksi ja menin

tapaamaan Farfallaa, joka heti kertoi minulle kaikesta, mitä halusin

saada tietää Vittoriasta. Äidin ennustukset olivat kaikki tyyni

toteutuneet aivan pian häiden jälkeen; nuoren vaimon täytyi kärsiä

puutetta, nälkää, vilua, pahoinpitelyä ja jos jonkinlaista nöyryytystä.

Tosin ei Vittoria koskaan valittanut, ja ennen hän olisi temmannut

kielen suustansa kuin tunnustanut millaisessa kurjuudessa eleli; mutta

kaikkea ei hän kumminkaan voinut salata, ja naapureilta oli Farfalla

kuullut lisää. Pasquale teki vain harvoin työtä, joten hänen vaimonsa

täytyi olla tehtaantyössä hankkimassa jokapäiväistä leipää, sillä

välin kuin hän vetelehti kaupungilla tai satamassa ja illoin istuskeli

ravintoloissa. Aluksi oli Vittoria koetteeksi mennyt noutamaan häntä

kotiin, mutta siitä mies vain yltyi vihaan, jota antoi vaimonsa tuntea

mitä halpamaisimmalla tavalla; niinpä täytyi Vittorian puolet yöt

kyyryttää talon edustalla odottamassa miestänsä palaavaksi, kun tällä

oli hallussansa avain eikä hän suostunut antamaan sitä.

Kiukustuneena kysyin nyt Farfallalta, miksi hän ei pitänyt tyttärensä

puolta tai, jos hän ei uskaltanut antautua tekemisiin Pasqualen

kanssa, miksi Carmelo, joka oli kylläkin voimakas, ei vaatinut häntä

tilille teoistansa. "Jos Vittoria tulisi luokseni", sanoi Farfalla,

"jakaisin hänen kanssansa sen vähän, mitä minulla on; mutta hän

on liian ylpeä tunnustaaksensa kurjuutensa, ja sitä paitsi hän

vieläkin on rakastunut tuohon heittiöön." Carmelo oli sitä vastoin jo

aikaisemmin uhannut, ettei enää katsoisi Vittoriaa sisareksensa, jos

hän menisi naimisiin tuon miehen kanssa, ja hän pysyi nyt sanassansa ja

vakuutti, että vaikka tietäisi Vittorian makaavan vuoteessansa nälkään

kuolemaisillaan, niin hän ei kumminkaan menisi hänen luoksensa edes

tarjoamaan leivänpalaa. Ikäänkuin poikaansa puolustaaksensa lisäsi

Farfalla: "Onhan totta että Vittorialla on ollut tarjona moni kunnon

mies, joka olisi valmistanut hänelle varsin mukavan elannon. Mutta

kunnosta hän vähät välitti, hän ei suostunut ottamaan ketään muuta kuin

tuon paholaisen, siis lienee ollut sallittu että hänen jo täällä piti

kärsiä helvetin tuskia, ja tekisimme turhaa työtä, jos koettaisimme

päästää hänet niistä."

Maaliskuun alussa synnytti Vittoria tytön, jolle jo aikoja ennen

olin rakastettuni avulla hankkinut runsaat vaatevarat, kaikki tyyni

siihen tapaan kuin varakkaissa perheissä käytetään. Siinä olin osannut

oikeaan: Vittoria oli ihastuksissaan eikä väsynyt katselemasta noita

pikkuisia vaatekappaleita, ja hänen mieheensä teki tuo arvokas lahja

sellaisen vaikutuksen, että hän kohteli häntä paremmin. Ajatus,

että tulisin tuntemaan tuon miehen, josta olin kuullut niin paljon

puhuttavan, teki minulle helpommaksi tyytyä siihen että minun oli

mentävä ristijäisiin; enhän näet, kun kerran ajattelemattomasti olin

kutsuttanut itseni niihin, voinut Vittoriaa syvästi loukkaamatta

peruuttaa puheitani ja kieltäytyä tulemasta. Minkähän näköinen olikaan

oikein tuo Pasquale, jota virkeä, vertaistensa miesten suosima tyttö

piti maailman kauneimpana, mutta jota hänen leppeät veljensä ja

hyväluontoinen äitinsä kiihkeästi inhosivat? Kuvailin mielessäni että

hän olisi jokseenkin sellainen, jommoisena näyttämöillämme esitetään

vampyyrejä ja muita sentapaisia sankareita: musta, kalpea, silmät

hehkuvat ja niiden katse salaperäisen synkkä. Mustuuden suhteen en

ainakaan ollut erehtynyt. Ei voi olla olemassa mitään mustempaa kuin

hänen tukkansa, joka kiemurteli lukemattomina pehmeinä, harvinaisen

kauniina kiharoina, sekä hänen tuuheat viiksensä; sen lisäksi oli

hänen poskillaan tuollainen sinertävä parranjälki, joka naisten

silmissä kuuluu olevan niin vietteleväinen. Hänen silmänsä olivat

myöskin pikimustat ja kiilsivät kuin tallottu hiili -- mitä yleensä

pidettäneen kauniina; minä puolestani pidän enemmän sellaisista

silmistä, joiden hohde on himmeämpi, niin että niihin voi katsoa. Mutta

synkkämielisyyttä ne eivät kuvastaneet, vaan ainoastaan velttoutta

ja ikävystymistä. Kalpea ei hän myöskään ollut, vaan päinvastoin oli

hänen kasvojensa pinta verevä, ruskeahtava. Suuta voi tuskin nähdä

viiksiltä; mutta siitä kumminkin läksi tuo epämiellyttävä ilme, joka

olisi tehnyt minuun vastenmielisen vaikutuksen, vaikka en olisi

tiennytkään mitään hänen luonteestansa. Kun hän joskus hymyili,

oli hänen hymyilyssään jotakin julmaa ja hyeenamaista, niin että

minusta tuntui kuin hän olisi irvistellyt uhataksensa kiiltävillä

hampaillansa; hän näytti minusta silloin kuin pedolta, joka äkkiä on

muuttunut ihmiseksi eikä enää syö raakaa, höyryävää lihaa, mutta on

säilyttänyt pedon luonnon ja nauttii ajatellessaan raatelua. Kuvailen

mielessäni että samanlaisen vaikutuksen kuin hän teki kansa, joka

muinoin täytti keisarillisen Rooman sirkukset ja riemuitsi nähdessään

verisiä gladiaattoritaisteluita ja kristittyjen kiduttamista, itse

lyykistyneenä tyrannin jalkojen juureen, laiskana ja veltostuneena.

Tuon miehen omaiset eivät kuuluneet Roomalaiskaupungin asukkaisiin.

Hänen isänsä oli ollut jokin alhainen virkamies, äiti eli eläkkeestä,

jonka sai hänen jälkeensä, ja sitten oli vielä olemassa vanhempi

veli, joka kuljetti jotakin likiseuduilla käyvää laivaa ja jota siksi

kohdeltiin ylen kunnioittavasti ja nimitettiin kapteeniksi. He pitivät

Vittoriaa hänen köyhyydestänsä huolimatta suuressa arvossa, ilmenipä

heidän käytöksessään häntä ja Farfallaa kohtaan ujoa arkuuttakin, sillä

heidän oikeudentuntonsa sanoi heille, että tuossa naimiskaupassa oli

tyttö joutunut tappiolle. Hänen tähtensä olisivat he muutoin panneetkin

avioliittoa vastaan, mutta he toivoivat että Vittorian onnistuisi

saattaa tuo kunnoton mies paremmalle tolalle; olihan varsin usein

nähty heikkojen naisten kykenevän ohjaamaan mitä hillittömimpiäkin

miehiä. Tuo toivo, joka aluksi ei ollut toteutunut, heräsi nyt lapsen

synnyttyä uudelleen; heistä ei näet muuta ollut ajateltavissakaan, kuin

että isänrakkaus saisi hänessä hereille työhalua ja kiinnittäisi häntä

kotiin. He antoivat nuorelle äidille ylen paljon lahjoja, sellaisiakin,

jotka heidän olosuhteisiinsa katsoen olivat vallan suurenmoisia, ja

kapteeni lupasi toimittaa ristijäisaterian, joka pitäisi kylläisenä

vielä koko viikon. Vittoria itse oli vuoteessa jokseenkin sairaana,

mutta sen ei katsottu mitenkään tarvitsevan estää riemuitsemista ja

mässäämistä.

Kirkollisen toimituksen kestäessä, jota tällä kertaa ei suorittanut

Jurewitsch, vaan eräs toinen pappi, vallitsi vakava, juhlallinen

mieliala; varsinkin tuohon pieneen, paksuun, päivettyneeseen kapteeniin

vaikutti Jumalan näkymättömän läsnäolon tunteminen, niin että hän

pysytteli jäykkänä ja vakavana ja osotti käytöksessään enemmän

arvokkaisuutta kuin pappi, joka näytti käsittävän tehtävänsä jokseenkin

jokapäiväiseltä kannalta. Juhlatoimituksella oli vähän surunvoittoinen

leima kastettavan tilan takia, sillä kokematonkin voi huomata, ettei

lapsukaisesta olisi eläjäksi. Se oli pienen pieni, ryppyinen olento,

joka ehkä vastasyntyneeksi lienee ollut kylläkin kaunis -- ainakin

vakuutti kapteeni sitä niin varmasti, etten uskaltanut sanoa sanaakaan

vastaan, vaikka se minusta oli kuin karvaton ja hännätön apina.

Epäilemättä oli ainakin sen muodotonta päätä peittävien silkiltä

kiiltävien mustien kiharoiden katsottava voivan käydä kauneudesta.

Tuskallista oli kuulla, kuinka se alinomaa päästi hiljaisia

itkuntapaisia valitusääniä, jotka muistuttivat meren pulpahtelua, kun

se on tyyni ja vain hiljaa, melkein huomaamattomasti, tuon tuostakin

hieman huuhtaisee rantaa. Sietämättömiä olivat nuo äänet, ja kumminkin

haluaisin sanoa että niistä syntyi surullisin, unohtumattomin sävel,

minkä koskaan olen kuullut. Ei kukaan sanonut mitään tuosta seikasta,

vaikka se näytti rasittavan pappiakin ja saattavan hänet jouduttamaan

toimitusta; tämän kestäessä oli kapteenin arvokkaisuus ja hartaus

lisääntymistään lisääntynyt, muuttuen lopuksi synkkämielisyydeksi, ja

hän katsoi vaikeroivaa myttyä yhtä mittaa läpitunkevalla katseella,

mutta apua ei siitä lähtenyt. Silloin sattui lystikäs tapaus: Kun

nimittäin lapsi annettiin vieressäni seisovan kumminsa, Vittorian

ystävättären Antonietta'n syliin, vaikeni se äkkiä, päästi syvän,

syvän kevennyksen huokauksen, koetti avata pikku silmänsä selki

selälleen ja katseli ylitsensä kumartuneen nuoren tytön ystävällisiä

kasvoja. Tuo sai aikaan suuren vaikutuksen, varsinkin siksi, kun

Antonietta oli erinomaisen miellyttävä olento -- kookas ja solakka,

hilpeä, hyvä ja lempeä, niin että oli helppo kuvailla mielessään

hänestä virtaavan rauhoittavaa, parantavaa voimaa. Samoin kuin lapsen

keveni nyt muidenkin läsnäolevain mieli; kapteenikin hymyili, mutta

pysyi kumminkin entisessä juhlallisessa asennossaan. Kauan emme

kumminkaan saaneet nauttia helpotuksesta, sillä heti kun lapsi otettiin

Antonietta'n sylistä, alkoi se vaikeroida uudelleen -- mikä tosin

soveltuikin jatkoksi edelliseen näytelmään. Tuskin olimme päässeet

ulos kirkosta, kun kaikki alkoivat laskea sukkeluuksia Antonietta'sta;

varsinkin teki kapteeni parastansa, pannen pilojansa, jotka tosin

olivat jokseenkin typeriä ja väliin epähienojakin, mutta eivät koskaan

rivoja, ja joille täytyi nauraa, vaikkei niissä olisi ollut mitään

sukkelaa tai edes naurattavaa. Antonietta nauroikin heti kun hän vain

alkoikaan lauseen, mutta ei tuollaista typerää ja vastenmielistä

naurua, jolla monet naiset pyrkivät viehättämään miehiä, vaan naurua,

jolla oli tarkoituksensa itsessänsä. Se ei ollut äänekästä, eikä

hiljaista, -- se lirisi ja lorisi kuin päivänpaisteinen lähde, ja

jokaista täytyi sen raikkauden miellyttää. Antoniettaa nimitettiinkin

Roomalaiskaupungissa naurukyyhkyseksi, niin vaikutti hänen naurunsa

omituinen viehättäväisyys kaikkiin. Iloisuus oli hänellä elinehto;

mutta ihme kyllä oli hänen kasvojensa ilme, kun ne olivat levossa,

pikemmin surumielinen, ja vasta kun ne joutuivat liikkeeseen levisi

niille päivänpaisteinen hohde. Tukahduttava ilma, kuumuus, melu, joka

minua rasitti ristijäisaterialla ollessamme, kävi siedettävämmäksi, kun

hän oli mukana: kun katsoin häneen tai kuulin hänen naurunsa, tuntui

minusta siltä kuin olisin molemmin käsin ammentanut vettä lähteestä ja

valanut sitä ylitseni. Hänen elämänsuhteistansa sain tietää sen verran,

että hän elätti itsensä liinaompeluksella ja että hän oli harvinaisen

säntillinen ja säästäväinen. Hän oli antanut kummityttärelleen lahjaksi

kauniit kultavitjat, ja niiksi oli hän alkanut säästää rahaa heti kun

oli saanut tietää Vittorian odottavan lasta. Kuten itse kertoi oli hän

kuukausimääriä päivä päivältä syönyt vain paljasta leipää, vieläpä

väliin ollut jonkun päivän aivan syömättäkin, saadaksensa tarvittavat

rahat kokoon, mikä seikka ei lainkaan näyttänyt hämmästyttävän muita

läsnäolevia kuin minua. Hän oli kihloissa erään nuoren miehen kanssa,

jolla jo oli vakinainen paikka ja johon hän lienee ollut kovin

rakastunut, toisten pilapuheista päättäen. Luonteva ja hilpeä tapa,

millä Antonietta yhtyi tuohon leikinlaskuun, sekä hänen ulkomuodossaan

ja koko olennossaan ilmenevä rauhallisuus erottivat hänet huomattavasti

noista kiihkeäluontoisista naisista, joita Vanhassakaupungissa yleensä

olin oppinut tuntemaan. Pasqualea kohtaan ei hän näyttänyt tuntevan

mielisuosiota eikä vastenmielisyyttä, ja yhtä välinpitämätön näytti

tämäkin olevan häntä kohtaan -- samaten kuin koko seuruettakin kohtaan.

Hän näet ei lainkaan yhtynyt keskusteluun eikä nauruunkaan, nähtävästi

siksi ettei tuollainen ajanvietto häntä huvittanut. Käsittämätöntä oli

kuinka paljon hän voi juoda muuttumatta sisällisesti tai ulkonaisesti;

ei hän käynyt kalpeammaksi eikä punaisemmaksi, ja hänen mustien

silmiensä ilme pysyi yhä vain yhtä alakuloisena ja ikävystyneenä.

Kerran vain, kun juotiin lapsen malja ja hän kilisti lasia Antonietta'n

kanssa, loi hän häneen katseen, niin omituisen kiihkeän ja palavan,

että tuntui kuin sen olisi täytynyt polttaa. Mutta Antonietta ei

huomannut sitä, ja nähtävästi Pasquale ei ollut sillä tarkoittanutkaan

mitään; ainakin huomasin sittemmin, että hänellä yleensä oli tapana

äkkiarvaamatta singahuttaa tuollaisia katseita keneen milloinkin sattui.

Ei voinut kyllin ihmetellä sitä että Pasquale ja kapteeni olivat

veljekset, niin miellyttävästi, jopa suorastaan viehättävästi vaikutti

-- ainakin minuun -- kapteenin sydämellisyys, suopeus ja vilpittömyys.

Nuo ominaisuudet täyttivät niin runsaissa määrin hänen mieltänsä, että

ne lakkaamatta tulvehtivat esiin ja pitivät hänen ympäristössänsä

mielihyvän tunnetta vireillä. Vaikka pöytäkeskustelu nähtävästi

tuotti hänelle suurta huvia, käväisi hän kumminkin alinomaa Vittorian

vuoteen ääressä kehuskellen tarjoamassa tälle parhaita herkkupaloja,

-- joita tämä tietysti ei saanut syödä. Palatessaan toi hän aina

lapsukaisen mukanansa sylissään, mutta hän ei pidellyt sitä vanhain

poikain tapaan kömpelösti ja pelokkaasti, vaan niin taitavasti kuin

mitä harjaantunein hoitajatar. Kuinka kurjalta lapsukainen näytti,

jonka vavahtelevat kädet muistuttivat läpikuultavia valkoisia

hämähäkkiä, sitä hän ei näyttänyt huomaavan, ja oli liikuttavaa kuulla

hänen esittävän tuolle pikku olennolle, joka töin tuskin vielä oli

elpynyt eloon ja nähtävästi jo oli sen jättämäisillään, kuinka ihanan

tulevaisuuden hän sille valmistaisi. Näytti aivan siltä kuin hän olisi

ollut sen isä, eikä Pasquale, ja kun yhdessä menimme kotiin, lausuin

ilmi mielipahani siitä, ettei todella ollut niin. "Ei", sanoi hän,

"naimisiin minä en mene, sillä vaikka en olekaan ihmisvihaaja, niin

vihaan kumminkin naisia." Lausuin hyvin hämmästyneenä, että olinhan

kumminkin nähnyt kuinka ystävälliseen tapaan hän oli pitänyt huolta

Vittoriasta, ja hänen lastansa, joka oli tyttönen sekin, näytti hän

rakastavan hellästi. "Lapset", sanoi hän tarmokkaasti, "eivät ole

naisia, vaan paratiisin enkeleitä, pieniä Jumalan holhotteja. Mitä

Vittoriaan tulee, niin täytyisi olla kivestä ja raudasta, ellei säälisi

häntä, kun hänellä on miehenä sellainen lurjus kuin veljeni on. Ja jo

tässäkin voitte huomata yhden syyn, miksi vihaan naisia. On näet jo

hullua sekin, kun miehet rakastuvat noihin apinoihin, joita nimitetään

tytöiksi; mutta miksi rakastuvat tytöt meihin miehiin? Eikö heille

siedä olla suuttunut tuosta mielettömyydestä, jonka suhteen he ovat

niin itsepintaisia?" Sanoin että jos joku tyttö rakastuisi häneen,

niin se ei minusta suinkaan olisi tyhmää eikä käsittämätöntä, vaan

päinvastoin sangen järkevää. Hän sanoi: "Jos sellaista huomaisin,

olisi ensi tunteeni halu antaa hänelle aika selkäsauna." Samassa hän

pysähtyi paikalleen ja kääntyi katsomaan minuun, niin että näin aivan

edessäni hänen ruskeat, hyvyydestä loistavat, luottamusta herättävät

kasvonsa. Kun hän itse oli puhunut totisena ja vakuuttavasti, niin

en minäkään nauranut, vaan lausuin vain että olin pahoillani hänen

naimattomuudestansa, kun hän nähtävästi piti lapsista eikä niitä

voinut saada vaimotta. "Niin", sanoi hän miettiväisesti, "lapset ovat

Jumalasta, mutta naiset pahasta."

"Entä me miehet?" kysyin minä. "Me miehet olemme maata, pelkkää

maata", sanoi hän, pudistaen paheksivasti päätänsä, jota peittivät

tuuheat kiharat, kiiltävän mustat kuten hänen veljensäkin; "toiset

hietaa, toiset savea, toiset lokaa. Mutta onhan jalompiakin kivilajeja

piisorassa", lisäsi hän hymyillen, luoden minuun suopean katseen.

Vaikka hän oli monta vuotta nuorempi minua, kohteli hän minua

hyväntahtoisen opettavaisesti, kuten kehittymätöntä nuorukaista. Olisin

kernaasti sanonut hänelle, että hän mielestäni oli puhdasta kultaa,

mutta en sitä kumminkaan tehnyt, koska pelkäsin saattavani hänet

hämilleen.

Ja kumminkin olisivat ehkä kaikki Vanhankaupungin naiset pikemmin

rakastuneet hänen veljeensä kuin häneen. Niin -- niin kummallista

ja kammottavaa kuin se onkin, niin voin kuvailla mielessäni, että

Lisabella huumauksissa ollen voisi suudella Pasqualen julmaa suuta,

mutta en, että hänen povessansa voisi edes hetkeksikään herätä

lemmentunne kapteenia kohtaan, puhumattakaan siitä että hän voisi

mennä naimisiin hänen kanssansa. Kuinka tuo on käsitettävä? Onko se

mielettömyyttä, kuten kapteeni sanoi? Pahansuopuuttako vaiko viisautta

luonto osottaa saattaessaan naiset hylkäämään hyvän puutarhurin

huolenpidon ja vaalinnan ja valitsemaan kiduttajan ja vitsauksen?

Mutta siihen, miten Antonietta'n pian sen jälkeen kävi, oli varmaankin

toiset, joskin yhtä salaperäiset syyt.

X

Käsittämätön oli kohtalo, joka pian saattoi hänet perikatoon. Mahdoton

olisi minun sanoa mistä se oikeastaan aiheutui tai katsoa hänen

ansainneen sen: se ei johtunut hänen luonnostaan ja kumminkin hän itse

sen loi, se yllätti hänet kuin katolta putoava tulikivi, eikä sitä

kumminkaan voisi sanoa sattumaksi. Kuten jo mainitsin, oli Antonietta

jo kauan ollut kihloissa nuoren, kelvollisen, työteliään miehen kanssa,

jota hän rakasti hellästi. Nyt mies äkkiä hylkäsi hänet, kuten sanoi

siksi, että Antonietta seurusteli liian hilpeästi ja vapaasti jokaisen

kanssa. Varsinainen mustasukkaisuus ei voinut olla kysymyksessä,

kun Antonietta ei ollut suosinut ketään erityisesti eikä suinkaan

pitänyt salassa että rakasti sulhastansa, ja hän maineeltansa oli

niin nuhteeton kuin tuskin kukaan muu Roomalaiskaupungin tytöistä. Ei

sulhanen ollut häntä soimannutkaan muusta kuin hänen iloisuudestansa,

erittäinkin tuosta viehättävästä kyyhkysnaurusta, joka houkutteli

kaikki muutkin nauramaan hänen mukanansa ja pitämään hänestä. Häneltä

puuttui vakavuutta, oli mies sanonut, ja ilman sitä ei tytöstä voinut

tulla kelpo vaimoa; eihän avioliitto ollut naurun asia, kaikki

aikanansa -- eikä ole sopivaa että tytöllä on joka ikiselle varattuna

pilapuheita ja nauraa ja suopeita sanoja, sillä silloin kaikki ihmiset

ovat hänelle yhdenarvoisia, ja samanlaisia katseita kuin hän luo

mieheensä suo hän myöskin räystäspääskyselle ja kirkonovella seisovalle

vaivaiselle kerjäläiselle.

Vaikka tuo kaikki minusta tuntui jokseenkin typerältä, tein kumminkin

parastani voidakseni sitä käsittää, ja lopuksi minusta tuntui siltä

että tuollaisessa mustasukkaisuudessa kumminkin oli jotakin hienoa,

jonka täytyi hämmästyttää, kun sitä tapasi tuohon säätyyn kuuluvissa

ihmisissä. Olihan tässä kumminkin kysymyksessä toisenlainen, ylevämpi

rakkaus, joka ei tyytynyt ruumiilliseen uskollisuuteen, vaan tahtoi

myöskin yksin omistaa sen, mikä rakastetussa oli hienointa, hänen

henkensä sisällyksen, hänen suopean hellyytensä. Kun ilmaisin

Farfallalle nuo ajatukseni, mahdollisimman helppotajuisessa

muodossa, loi hän minuun hymyilevän katseen, joka selvästi osotti

hänen mielessänsä nauravan minulle. Hän sanoi että joko sulhanen

oli juropää ja äkämys, joka todella piti Antonietta'n hilpeyttä

kevytmielisyytenä, taikka piili kaikkien noiden puheiden takana vain

miehen äärimmilleen kiihtynyt intohimo. Ja jälkimäinen olettaminen

hänestä näytti todenmukaisemmalta. Antonietta oli hyvin säädyllinen,

siveä tyttö, jommoisia ei enää usein tavannut; niin sydämellisesti kuin

hän rakastikin sulhastansa, ei hän kumminkaan ollut tahtonut pitää

luvatonta yhteyttä hänen kanssansa, ja se ärsytti sulhasta niin, että

hän lopuksi purki kihlauksen. "He olivat nimittäin", sanoi hän, "olleet

melkein vuoden kihloissa, ja yhä olivat asiat samalla kannalla, -- ja

tuo on enemmän kuin mieheltä voi odottaa. Jos nykyaikoina tyttö tahtoo

mennä avioliittoon, niin täytyy hänellä ensin olla armastelija; mutta

kauemmin kuin muutamia viikkoja ei yksikään heistä välitä hänestä,

ellei hän suostu täyttämään hänen tahtoansa. Se on luonnossa, eikä sen

vastustamisesta ole apua."

Nuo Farfallan puheet minua harmittivat -- tuo, mitä hän sanoi miehistä,

ja hänen avulias puolustelunsa. Huomautin, että hän oli sanonut,

että niin oli nykyaikoina, ja kysyin, olivatko miehet sitten ennen

olleet toisenlaisia. "Nähkääs", sanoi hän, "me olimme vielä tyhmiä

ja kokemattomia; nykyajan ihmiset eivät enää pelkää syntiä. Emme

me, mieheni ja minä, ennen häitä pitäneet yhteyttä, ja senhän kyllä

tiedätte, ettei hän ollut paraimpia."

Kysyin nyt, luuliko hän että hänen miehellään oli ollut toisenlainen

luonto kuin nykyajan miehillä. Hän mietti hetken ja sanoi sitten:

"Asianlaita oli siten, että hän kihlausaikanammekin kävi muiden naisten

luona eikä siis katsonut olevan syytä yllyttää äitini vihaa, sillä hän

oli varsin ankara. Siis toistan sen mitä alussa sanoin, että luonto on

sellainen ja siihen täytyy tyytyä."

Mietin mielessäni että niin kauan kuin hyväksyy kaiken, mikä johtuu

luonnosta, niin saa nähdä vain turmelusta ja halpamaisuutta, mutta

en lausunut tuota ajatustani ilmi, kun Farfalla kumminkin joka

sanakiistassa osasi viedä voiton, vaan sanoin vain, ettei ollut

uskottavissa että mies semmoisesta syystä hylkäisi tuollaisen

herttaisen kunnon tytön. Olisivathan he voineet mennä avioliittoon.

Kysyin, miksi he eivät olleet sitä tehneet ja mitä he oikeastaan olivat

odottaneet.

"Täällä Vanhassakaupungissa", selitti Farfalla, "ei kukaan mene

naimisiin, ennenkuin lapsi on tiedossa. Sitä ennen he epäröivät;

kummallakin on rahanansionsa ja joltinenkin toimeentulo. Miksi he

panisivat sen alttiiksi? Mutta jos lapsi on odotettavissa, niin on

asia ratkaistu, ja heidän täytyy tyytyä kohtaloonsa ja tulla toimeen,

olkoonpa heillä rahaa tai ei."

Siihen sanoin: "Mutta tässähän asiat olivat toisella kannalla.

He rakastivat toisiansa, tyttö ei tahtonut antautua täydelleen

rakastetullensa ennen häitä, ja kun miehellä oli palkkansa ja

Antonietta oli säästäväinen ja järjestystä rakastava, niin olisivat he

paljoa pikemmin voineet uskaltaa mennä naimisiin kuin monet muut, jotka

jättävät asian Jumalan tuomion ratkaistavaksi. Miksi he sitten eivät

valinneet tuota keinoa, joka olisi molempia tyydyttänyt?"

"Niin, niin", sanoi Farfalla, "kun vain jokainen olisi itse niin hyvin

selvillä itsestään, kuin muut! Varmaankin tuo mies todella luuli, ettei

hän voinut kärsiä Antonietta'n hilpeyttä. Ehkä hänen kuuma verensä oli

ärsyttänyt häntä jo kauan, jättämättä häntä lainkaan rauhaan; hän oli

huonolla tuulella ja häntä harmitti tytön hilpeys ja hänen iloinen

naurunsa. Hän nuhteli häntä, mutta Antonietta, joka ei käsittänyt hänen

nyreytensä todellista syytä, piti hänen nuhteitansa kohtuuttomina

ja mielettöminä; luontonsa mukaisesti hän ei niitä liioin pannut

sydämellensä, vaan nauroi niille, sitten seurasi sana sanasta, ja niin

he joutuivat erilleen, ilman että kumpikaan oikein tiesi, miksi."

Vanhassakaupungissa arveltiin yleisesti ettei iloluontoinen Antonietta

kovin liiaksi surisi kihlauksensa purkamista, sillä voisihan hän

milloin tahansa saada toisen sulhasen, joka lisäksi ehkä paremmin

käsittäisi hänen arvonsa kuin edellinen. Mutta päinvastoin tyttö

antautui rajattoman surun valtaan, joka tosin ei ilmennyt äänekkäissä

valituksissa, vaan saattoi hänet sellaiseen tilaan kuin häntä olisi

kohdannut nuijanisku ja koko hänen elintoimintansa pysähtynyt. Hänen

ystävättärensä koettivat häntä lohduttaa ja johtaa hänen ajatuksensa

toisaanne, mutta kun ei siitä näyttänyt olevan apua, luopuivat he

yrityksistänsä, tuumien että olisi parasta antaa hänen jonkun aikaa

olla yksin, kunnes hänen onnistuisi kukistaa surun valta, ja hän taas

olisi sama iloinen Antonietta kuin ennenkin.

Mutta nythän juuri hänen iloisuutensa oli tuottanut hänelle turmiota,

hänen naurunsa, tuo terveyden ja mielenrauhan raikas ilmaisu, se juuri

oli saattanut hänet kadottamaan lemmittynsä. Että tämä oli häntä

alkanut vihata syystä, joka saattoi kaikki muut häntä rakastamaan, sitä

hän ei voinut käsittää, -- hän vain kammon valtaamana hämmästeli tuota

tuikeata tosiseikkaa. Kun hän sitten pyrki hakemaan selvitystä siihen,

mitä oli tapahtunut, menivät hänen ajatuksensa kokonaan sekaisin, ja

hän menetti luottamuksen omaan itseensä; ehkäpä hän todella olikin,

ajatteli hän, kevytmielinen, pintapuolinen, kykenemätön todellisesti

rakastamaan, vaikka tähän saakka olikin pitänyt itseänsä hyvänä ja

luotettavana ja vaikka sydäntä nyt niin kirvelsi. Varmaankin tuo

hänen kärsimänsä loukkaus oli niin turmiokas juuri siksi, että se oli

ensimäinen häntä kohdannut ja yllätti hänen vilpittömän, viattoman

mielensä kammottavan äkkiä kuin päällekarkaus. Hänen ensimäinen

taitamaton yrityksensä tunkea sydämensä sisimpiin sopukkoihin, tutkia

omaa itseänsä, tuntui hänestä kuin rikokselta, kuin tunkeumiselta

pyhäkköön, kirkon ryöstämiseltä ja häväisemiseltä, vaikkei hän tietysti

itse ollut täysin selvillä siitä. Järkytetty oli hänen mielensä,

hän oli poissa suunniltaan, ristiriitaisten tunteiden vallassa, --

muutoin ei olisi ollut mahdollista se, mikä tapahtui seuraavana yönä:

että hän pimeässä myöhään illalla harhaili pitkin katuja -- mitä ei

vielä koskaan ollut tehnyt -- ja meni sitten ravintolaan Pasqualen

kanssa, joka sattumalta näki ja tunsi hänet ja juotettuaan hänet

juovuksiin vietteli hänet. Tuo oli noita tapahtumia, joita ei voi

selvittää mikään muu kuin juuri niissä ilmenevä ristiriitaisuus.

Äkillisen tuskan jähmettämä veri oli ehkä jälleen käynyt eloisaksi, ja

raivoisana kuin vesi, kun sen alaa rajoittavat tokeet on puhkaistu,

otti se valtaansa hänen sydämensä ja ajatuksensa. Ken voi koskaan

täydelleen tajuta kohtalon tarkoitusta? Miksi sattui hänen tiellensä

tuo mies, joka hyeenan tai haaskakotkan vainulla heti tunsi, että tässä

oli jotakin elinvoimansa menettänyttä, pilaantumaan tuomittua, tunsi

tuon heikon, vasta syntymäisillään olevan mädännyksenhajun? Väliin

saattaa rakkaudensuru ihmiset heittäytymään mereen; tämä lapsellinen,

naurusuinen tyttö heittäytyi inhottavaan liejuiseen lätäkköön.

Tuon surullisen yön jälkeisenä päivänä kulki Antonietta hitaasti ja

hyvin suorana, mutta muutoin tavallisen näköisenä erästä sataman

lähellä olevaa vilkasliikenteistä katua pitkin. Äkkiä hän kuuli

nimeänsä huudettavan, ja tuntiessaan Pasqualen äänen vavahti hän

hieman, mutta ei katsahtanut taaksensa, vaan kulki edelleen, hieman

nopeammin vain kuin ennen. Silloin alkoi Pasquale, kulkien hänen

jälkeensä, laulaa nähtävästi hyvin tuttua, rivoa laulua, jonka sisältö

oli jotenkin tähän tapaan: Pullo viiniä oli Antonietta'n hinta.

Enemmänkin olisin maksanut tuosta viehättävästä tytöstä, mutta kun ken

pitää tavaransa halpana, niin ei kukaan tyrkytä hänelle lisää.

Huviksensa hän sitten vihelsi luoksensa muutamia katupoikia, heitti

heille kuparirahoja ja käski heidän kulkea jonkun matkaa tytön

jäljessä, laulaen tuota häväistyslaulua. Sitä ei noille lurjuksille

tarvinnut kahdesti sanoa, vaan he juoksivat, laulaen räikeällä,

kirkuvalla äänellä, Antonietta'n jälkeen, joka ei luonut heihin

katsettakaan, ei jouduttanut kulkuansa, ei sanonut heille sanaakaan.

Eräs herra, jota tuo rähisevä poikaparvi vaivasi, karkotti heidät, ja

Antonietta kulki nyt kenenkään häntä häiritsemättä edelleen, kunnes

hänelle tuli vastaan kaksi hänen ystävättäristänsä, jotka edellisenä

päivänä olivat turhaan koettaneet häntä lohduttaa eivätkä olleet

sen jälkeen nähneet häntä. Vaikka tytöt eivät voineet odottaakaan

muuta kuin että hän olisi surullinen, pelästyivät he kumminkin hänet

nähdessään: hänen ulkomuotonsa oli kuin sen, joka on nähnyt aaveen

toisesta maailmasta. He olivat aikeissa kiiruhtaa hänen luoksensa

kysymään, mikä hänen oli, mistä hän tuli, mikä häntä oli pelästyttänyt,

mutta samassa Antonietta huomasi heidät ja hymyili heille, jolloin

hänen kasvojensa ilme muuttui, niin että edellinen havainto

heistä tuntui erehdykseltä ja he arvelivat varjon tai heidän oman

mielikuvituksensa pettäneen heidät. Antonietta puristi heidän kättänsä

ja kysyi vilkkaasti, minne he olivat matkalla, ja kun he vastasivat

olevansa menossa työhön, sanoi hän että oli juhlapäivä -- oli nimittäin

jonkun suositun pyhimyksen päivä -- ja heidän pitäisi siksi levätä

ja pitää hauskaa hänen kanssansa -- hän maksaisi kestit. Toiset

suostuivat siihen, varsinkin kun heitä ilahdutti nähdä Antonietta

jälleen noin reippaana. He lausuivat ilmi riemunsa siitä, että hän niin

pian oli vapautunut surusta, mutta ihmettelivät kumminkin mielessään,

kuullessaan hänen puhuvan siitä levollisesti kuin aivan vähäpätöisestä,

miltei unohdetusta asiasta. Se oli tullut niin äkkiarvaamatta, siksi

hän ei eilen ollut voida selvitä siitä, sanoi hän, ja siihen toiset

sanoivat että siihen saakkahan hänen aina oli käynytkin hyvin, vaan

että hän varmaan nytkin pian olisi entisellään, hän kun aina osasi

kääntää kaikki parhain päin ja ottaa asiat oikealta kannalta.

Sillä välin olivat he saapuneet erääseen puutarharavintolaan, ja

Antonietta tilasi viiniä ja leipää; he istuivat yksin lehdettömässä

puutarhassa, -- kevät oli näet tuskin vielä alkanutkaan. Antonietta

tyhjensi nopeasti yhdellä kertaa koko lasin, mutta ei juonut sitten

enää ollenkaan ja puhui tuskin enää sanaakaan, mutta toiset eivät

sitä tarkanneet, kun viini oli saattanut heidät hilpeälle tuulelle ja

he itse naureskelivat ja juttelivat herkeämättä. Vasta noin puolen

tunnin kuluttua heidän huomionsa kiintyi siihen, että Antonietta

oli niin äänetön, ja he kysyivät häneltä syytä siihen. Mitään

vastaamatta tuijotti tämä heihin hetken, silmät avo auki, sitten

seurasi äänekäs nyyhkytys, hänen päänsä ja käsivartensa vaipuivat

pöydälle, ja hän tyrskähti sydäntä särkevään itkuun. Pelästyneitten

tyttöjen puheisiin ja kysymyksiin hän ei vastannut muutoin kuin vain

valittamalla katkonaisin sanoin, että kaikki oli niin viheliäistä --

maailma, elämä, ihmiset, hän itse. Kun toiset, lainkaan ymmärtämättä

mitä hän tarkoitti, hartaasti pyysivät häntä hillitsemään itseänsä,

ettei ohikulkijani huomio kiintyisi häneen, nousi hän paikaltaan,

antoi heille rahakukkaronsa ja pyysi heitä menemään sisään maksamaan

isännälle hänen puolestansa sekä tuomaan hänelle sitten lasillisen

kylmää vettä. He menivät toimittamaan asian, mutta tulivat

viivähtäneeksi, kun jäivät vielä tuumimaan, kuinka Antonietta'n

omituinen käytös olisi käsitettävä. Sillä välin oli hän lähtenyt pois,

eivätkä he enää saavuttaneet häntä, varmaankin siksi että hän pian oli

kääntynyt sivukadulle, saadaksensa kulkea yksin.

Myöhemmin kävi selville, että useat henkilöt olivat matkalla nähneet

hänet, ja heidän huomionsa oli kiintynyt häneen siksi että hän kulki

tietänsä katsahtamattakaan ylös ja itkien ääneen koko ajan. Toiset

olivat katsoneet solakan tytön jälkeen, joka kulki keskellä katua,

hitaasti, pää syvälle vaipuneena, ja he olivat tuumineet, olisiko

heidän kysyttävä syytä hänen suruunsa; mutta nähtävästi nuo äänekkäät

nyyhkytykset, jotka kuuluivat keskellä töllisteleväin ihmisten

meluamista ja naurua, olivat tehneet niin valtavan vaikutuksen yksin

raaimpiinkiin ja julkeimpiin, että hän sai kulkea tietänsä kuin

yöllinen haamu, jota kukaan ei uskalla puhutella ja jonka tieltä

eläimetkin vaistomaisesti väistyvät.

Vanhankaupunginkin lävitse hän sai kulkea kenenkään häiritsemättä,

vaikka monet tuttavat näkivät hänet; jokaisesta oli -- niin eri

lailla kuin he ilmaisivatkin ajatuksensa -- tuntunut siltä, että

tuollaiseen suruun ei pitäisi sanoin kajota. Tuo oli sellainen

näky, kuin ensimäinen ihminen olisi vaeltanut paratiisista, jossa

ei suruja ollut, kurjuuden maahan, tehden kirouksen tien ikuisiksi

ajoiksi kyynelten laaksoksi. Pysähtymättä lainkaan nousi itkevä

tyttö, saavuttuaan Riemuportinkadun varrella olevalle asunnollensa,

viidennessä kerroksessa olevaan huoneeseensa, meni avoimen akkunan luo

ja heittäytyi siitä alas kadulle. Eräs vaimo, joka oli nähnyt hänen

tulevan sisään, sanoi että siitä hetkestä, jolloin hän meni sisään,

siihen kuin hän oli alhaalla kuolevana, oli voinut kulua korkeintaan

kaksi minuuttia. Ihmiset, jotka kiiruhtivat esiin ja kumartuivat häntä

katsomaan, näkivät että hän vielä kerran aukaisi silmänsä avo auki, he

kuulivat lyhyen, hiljaisen nyyhkytyksen, ja sitten oli kaikki lopussa.

Antonietta'n surullinen kuolema ei lainkaan käynyt Pasqualen sydämelle,

vaan hän kertoi tovereillensa seikkaperäisesti, mitä oli tapahtunut

ennen hänen kuolemaansa; ilman tuota hänen suulauttansa olisi asia

pysynytkin salassa. Mutta kun kihlauksen purkaminen oli käynyt sen

edellä, oli helppo esittää asia siten, kuin itsemurha olisi johtunut

siitä, ja siinä muodossa se esitettiin varsinkin Vittorialle, jolta

tahdottiin salata, miten hänen miehensä oli siinä osallisena. Hänelle

oli äskettäin toimitettu tieto siitä, että Pasquale muinoin oli

asunut yhdessä rakastajattaren kanssa, joka sitten, kun Pasquale

oli kyllästynyt häneen, tämän pilkallisen ja julman kohtelun takia

oli hirttäytynyt. Nyt ei kumminkaan ollut tuossa juoruilevassa

Roomalaiskaupungissa ketään, joka olisi käyttänyt tilaisuutta

hyväksensä antaaksensa hänelle uuden pistoksen, ehkä siksi että

Antonietta oli ollut hänen rakkain ystävättärensä. Sitä paitsi hän oli

juuri tähän aikaan sairashuoneessa, sillä hänet oli täytynyt viedä

sinne, kun hänen tilansa, joka oli entisestään huonontunut kun hänen

lapsensa sittemmin kuoli, kävi yhä arveluttavammaksi ja häneltä kotona

puuttui hoitoa.

Muutaman viikon kuluttua lääkäri, joka oli häntä hoitanut, päästi

hänet kotiin, koettaen samalla teroittaa Pasqualen mieleen, että

häntä vielä pitkät ajat olisi kohdeltava hyvin hellävaroin -- mitkä

puheet menivät aivan hukkaan. Varsin pian hänen täytyi jälleen palata

sairashuoneeseen, ja hän oli sellaisessa tilassa, että huomattiin

leikkaus välttämättömäksi. Mutta siihen ei tahdottu ryhtyä, ennenkuin

hän olisi vähän vahvistunut, sillä hänen heikkoutensa takia olisi

helpoinkin leikkaus voinut käydä vaaralliseksi. Tällä aikaa kävivät

sukulaiset ja tuttavat häntä tervehtimässä, ja hän kuunteli heidän

puheitansa ja lohdutuksiansa heikosti hymyillen, mutta ei valittanut

koskaan kärsimyksiänsä.

Kerran vain hän erään ystävättären kuullen sanoi, siihen tapaan

kuin se, joka herää sikeästä unesta ja hämmästelee itseänsä ja

ympäristöänsä: "Minulla on ollut niin paljon kärsimyksiä", monta

kertaa peräkkäin ja sellaisella äänenpainolla, että toinen, joka oli

melkein lapsi vielä, kauhistui elämän synkkiä mahdollisuuksia. Muutoin

ei hän koskaan valittanut, ei koskaan lausunut moitesanaa miehestään,

ei edes maininnut kärsineensä loukkauksia hänen puoleltansa. Siitä

syystä luultiin aluksi että Vittoria vielä oli häneen rakastunut,

mutta kun mies, joka ei aluksikaan ollut käynyt kovin usein häntä

tervehtimässä, lakkasi kokonaan käymästä, huomattiin tuo otaksuminen

vääräksi. Oli silminnähtävää että Vittorialle oli mieleen, että hän

pysyi poissa, ja rauhallisena hän kuunteli Farfallan kertomuksia

Pasqualen viimeisistä hämmästyttävistä teoista. Hän oli näet myynyt

kappale kappaleelta kaiken heidän yhteisen omaisuutensa: liinavaatteet,

talouskalut, huonekalut, lopuksi vuoteetkin, ja näytti siis siltä

ettei hän enää aikonut jatkaa yhdyselämää. Ehkä hän toivoi Vittorian

kuolevan leikkauksen johdosta, tai ehkei hänellä ollut muita tuumia

eikä tarkoituksia kuin hankkia rahaa; työtä ei hän ollut tehnyt pitkiin

aikoihin, ja hän oleskeli ravintoloissa enemmän kuin koskaan. Minusta

oli käsittämätöntä, kuinka nuo ihmiset, jotka muutoin olivat niin

kiivaita ja kostonhimoisia, sallivat Pasqualen menetellä noin anteeksi

antamattomalla tavalla omaisuuden suhteen, joka vain varsin vähäiseksi

osaksi oli hänen, ja arvelin sen olevan selitettävissä vain siten,

että he tahtoivat päästä hänestä erilleen eivätkä halunneet antautua

mihinkään tekemisiin hänen kanssansa.

Kun kävin tervehtimässä Vittoriaa sairashuoneessa, kohta sen jälkeen

kuin leikkaus oli suoritettu, näytti hän niin huonolta että tuskin

rohkenin onnitella häntä leikkauksen onnistumisen johdosta. Istuessani

hänen vuoteensa ääressä ja katsellessani tuota kituvaa, väsymyksestä

välinpitämätöntä vaimoa, joka vasta oli kahdenkymmenen tienoilla, tuli

mieleeni kaikenlaisia surullisia ajatuksia: mikä ihana, leimuileva

liekki tuossa olikaan tukehtunut tuhkaan; mitä olikaan ollut hänen

elämänsä sisällys: valtavia, epämääräisiä toiveita, intohimoista

tahtomista, ja toteutumisen jälkeen kaikki lopussa! Tuossa oli hän

kuihtuneena, rikkaläjään heitettynä, -- yksin tomussa kuin siipirikko

lintu, joka ei voi seurata tovereitansa. Ei hänelle ollut jäänyt edes

lastakaan, ei mitään muuta tuosta inhottavasta avioliitosta kuin

katkeria, tuskallisia muistoja. Ollen katoolilainen ei hän voisi

mennä uusiin naimisiin; siis täytyisi hänen viettää yksin elämänsä,

jonka olisi pitänyt vasta olla alkamaisillaan, -- ellei antautuisi

kevytmielisyyteen ja häpeään.

Minun on heti lisättävä että pian huomasin että nuo surulliset

mielikuvani eivät olleet todellisuuden mukaisia. Hyvä hoito,

täydellinen sisäinen ja ulkonainen lepo saattoi Vittorian toipumaan

nopeasti, ja pian oli hän jälleen aivan terve. Sairashuoneen nuoret

lääkärit, joita hänen kauneutensa ja lystikkäät puheensa miellyttivät,

pysähtyivät usein hänen vuoteensa ääreen, joka taholta tuli hänen

osaksensa hyväntahtoisuutta ja ystävällistä huolenpitoa, ja tämä

päivänpaiste, jossa hänen oli niin hyvä olla, loi menneisyyteenkin

valoa ja saattoi sen tuntumaan vähemmin toivottomalta. Hän alkoi jo

vähitellen laskea leikkiä miehestään ja kaikesta mitä oli saanut kärsiä

hänen tähtensä ja sanoi että oli onni että hän oli kadonnut teille

tietymättömille -- eivät edes hänen omaisensakaan tienneet, missä

hän olosteli, -- ja iloitsi ajatellessaan että nyt asettuisi asumaan

yhdessä sisarensa Nannin kanssa, jonka mies oli suurimman osan vuotta

poissa kotoa. Hän kävi punaposkiseksi ja lihavammaksi kuin ennen;

Farfallasta hän oli kauniimpi kuin koskaan. Minusta sitä vastoin

hänessä ei ollut enää jäljellä sitä, mikä vielä vuosi sitten oli minua

niin viehättänyt: olihan hänellä vielä samat suuret, elämänhalusta

loistavat silmät ja kukoistava, kaunispiirteinen muoto, mutta sittenkin

minusta oli kuin jotakin olisi sammunut, muuttunut, kadonnut. Ehkä se

johtui vain siitä, että hän silloin tahtoi jotakin, kiihkeästi, mistä

hinnasta hyvänsä, valmiina uhraamaan kaikki, -- jota vastoin hän nyt

tahdotonna antautui tuulen ajeltavaksi, kuin lehdet, jotka kerran ovat

olleet vihreitä, mutta lopuksi heitetään kosteaan, ruskeaan kasaan,

missä mätänevät.

Kapteeni oli niitä ihmisiä, joihin ei vaikuta ulkonainen kauneus eikä

myöskään sen katoaminen. Yhtä väsymättömästi hän kävi tervehtimässä

Vittoriaa leikkauksen edellä kuin sen jälkeen, toi hänelle lahjoja,

lohdutteli häntä, rohkaisi häntä. Hän lausui hänelle: "Kun menit

naimisiin veljeni kanssa, niin et ajatellut sitä, että joka pikeen

tarttuu, se tahraa itsensä. Nyt sinua täytyy puhdistaa kuin pientä

lasta, eikä se käy kyyneleittä; mutta sitten unohdamme kaikki

tyhmyytemme ja alotamme elämän uudelleen järkevämmin." Hän vaati

häntä sitten vakaasti lupaamaan, ettei enää koskaan antautuisi

tekemisiin hänen veljensä kanssa, jota vastoin itse lupasi olla isänä

hänelle. Ollessani yksin kapteenin kanssa sanoin hänelle, että oli

kumminkin vahinko ettei hän voinut mennä naimisiin Vittorian kanssa,

joka nähtävästi oli hänelle hyvin rakas. Mutta hän katsoi minuun

pelästyneenä ja huudahti: "Mieluummin saisi haikala minut nielaista!

Naiset ovat ainoat olennot maailmassa, joita vihaan!" -- mutta lisäsi

hetken kuluttua kyynelsilmin: "Tuon kauniin pienen lapsen olisin

kernaasti ottanut huostaani; miksi sen täytyi kuolla, ennenkuin oli

kertaakaan nauranut tässä maailmassa?" Vittoria sitä vastoin oli jo

tyytynyt lapsensa kuolemaan, pitipä sitä suorastaan onnenakin, koska

hänen nyt olisi helpompi tulla toimeen, kun tarvitsisi elättää vain

itsensä.