VIII

Pikku Berengarin laita oli täten. Minun piti erään niin sanotun

armeliaisuusasian takia saada puhutella lihakauppias Tonia, jota

Farfalla oli minulle kuvaillut kaikkein Roomalaiskaupungin köyhäin

ja turvattomain lasten hyväntahtoiseksi kummiksi. Tapasin hänet

hänen pienessä puodissansa, ja hän oli, päinvastoin kuin asianlaita

tavallisesti on, jokseenkin sen näköinen, jommoiseksi olin häntä

kuvaillut mielessäni, sen perusteella, mitä hänestä tiesin. Mitään

erikoisempaa vaikutusta eivät hänen kasvonsa tehneet; muodoltaan ne

olivat nelikulmaiset, ja ne loistivat hyvyydestä, terveydestä ja

ilomielisyydestä. Varreltaan oli hän paksu ja tanakka, ei tursistunut,

vaan paksuluinen, pituudeltaan keskikokoa ja leveydestään huolimatta

vikkeläliikkeinen. Kun hän oli kuullut asiani, kävivät hänen kasvonsa

entistään ystävällisemmiksi, ja voidaksemme keskustella rauhassa vei

hän minut pieneen, sievästi sisustettuun huoneeseen, jossa sijoitti

minut sohvaan ja istuutui itse nojatuoliin, likainen valkoinen esiliina

yhä edessään. Meidän keskustellessamme tuli huoneeseen pieni poika,

jonka voin siitä, että hän muitta mutkitta hyppäsi Tonin syliin,

huomata olevan tämän pojan; mutta hänen näköisensä ei hän lainkaan

ollut. Lapsukaisen olennossa ilmeni sellaista hienoutta, hilpeyttä ja

herttaisuutta, että, melkein kadehdin Tonia siitä, että hän oli hänen

isänsä -- mistä hän nähtävästi olikin ylpeä. Kuullessani hänen nimensä

Berengar muistin linnanmuuriin kirjoitetun runon, jonka olin nähnyt

käydessäni ensi kertaa Roomalaiskaupungissa, ja kysyin poikaselta,

hänkö sen oli sepittänyt ja piirtänyt sen yläpuolella olevan kuvan.

Istuen isänsä sylissä roikkuvin jaloin käänsi pienokainen minua kohden

soikeat, tummaripsiset silmänsä, vilkutellen niitä veitikkamaisesti

ja naurahtaen vähäsen, niin että näin hänen kiiltävän hammasrivinsä,

joka muistutti hiiren tai jonkun muun nakertajan purimia. Isän ääneen

nauraessa lausuin tuon runon, joka vielä oli muistissani: "Nää seikat

tiedä sä: Ett' Berengar oon mä, Ja kymmenettä käyn. Sä, narri,

luit tään!" Sitten sanoin leikilläni etten kumminkaan voinut ottaa

uskoakseni että tuollainen pikkuruinen mies jo kävisi kymmenettä; sitä

paitsi olin minä kyllä lukenut runon, mutta olin kumminkin vakuutettu

siitä etten ollut mikään narri. Poikanen loi minuun veitikkamaisesti

ilkamoivan katseen, jota sanat eivät pysty kuvaamaan. Oli kuin hän

olisi tahtonut sanoa: "Elä viisastele, tiedät varsin hyvin, ettei

viisauttasi kannata kehua", mutta sitähän hän itse asiassa ei mitenkään

olisi pystynyt ajattelemaan. Samalla ilmeni tuossa katseessa harrasta

sydämellisyyttä tai oikeastaan toverillista suopeutta, joka ei sekään

ollut hänen ikänsä mukaista.

Isä, joka sillä välin oli ehtinyt nauraa kylliksensä, otti tuosta,

mitä olin lausunut, puheiksi vain sen, mikä koski hänen poikaansa,

ja vakuutti että tämä nyt jo oli kymmenen vuotta vanha. Vaikka hän

olikin ikäiseksensä harvinaisen pieni ja siro, oli hän kyllä voimakas

ja sitä paitsi vikkelä poika, joka jo auttoi isäänsä ansaitsemaan

rahaa. Ja nyt kertoi isä minulle että Berengar oli joka päivä monta

tuntia työssä erään suuren kauppahuoneen palveluksessa; hän toimitti

kaikenlaisia asioita, ja viime aikoina oli hän kuljettanut kirjeetkin

postiin ja postista, ja usein oli joukossa varsin tärkeitä kirjeitä

ja rahalähetyksiäkin. Kauppias oli nimittäin huomannut että Berengar

oli aika järkevä poika ja tuiki rehellinen. Noin jutellessaan laski

tuo roteva, voimakas mies käsivartensa poikasen ympärille, joka kuten

kesy lintu keinui isän polvella ja loistavilla silmillään katsoi

iloisesti ympärilleen, ylpeänä noista kehuskelemisista ja ylistyksistä,

mutta veitikkamainen, melkeinpä hyväntahtoisen suojeleva ilme

kasvoillaan, ikäänkuin olisi miettinyt mielessään: "Tuolle vanhalle

miehelle tuottaa niin suurta iloa, kun rehellisyyttäni kehutaan,

miksi en sitten olisi rehellinen? Voinhan muutoin mielin määrin pitää

ihmisiä narrinani, liikaa päänvaivaa ei se minulle tuota." Tuollaisia

puheita olin kuulevinani lapsukaisen kosteilta, mansikanvärisiltä

huulilta, jotka herättivät minussa, ikäänkuin olisivat olleet viehkeät

naishuulet, käsittämättömän halun suudella niitä, oikein tarmon

takaa. Tulin nyt ajatelleeksi että poikanen luultavasti oli äitinsä

näköinen, joka varmaankin oli miellyttävä olento, ja tuon ajatuksen

myöskin lausuin ilmi. Vasta kun näin, kuinka tuon kelpo miehen kasvot

synkistyivät, samalla kuin hän myöntävästi nyökäytti päätänsä, muistin

mitä Farfalla oli kertonut minulle hänen vaimonsa paranemattomasta

kevytmielisyydestä, ja kaduin että olin tehnyt tuon kysymyksen. Nyt

voin saada varsin selvän käsityksen heidän suhteestansa; kuvailin

mielessäni että vaimo oli samanlainen pirteä ja nokkela lintu kuin

pikku Berengar sekä kylläkin halukas laulullaan ja viserryksillään

palkitsemaan luotettavaa ja tukevaa puuta, jonka turvissa eleli, mutta

lentäväksi luotuna kykenemätön alati pysyttelemään saman puun oksilla.

Siten kävi minusta käsitettäväksi, kuinka mies uudelleen ja aina

uudelleen soi vaimollensa anteeksi, joskin murheen murtamalla mielellä

ja salaa kyyneleitä vuodattaen. Vasta nyt minulle oikein selvisi,

kuinka hellästi tuon miehen täytyi rakastaa lastansa. Ehkäpä hän aina

näki edessänsä pahan vihollisen odottamassa että perisynti saattaisi

sen hänen kynsiinsä, ja olikin kuin isä olisi tahtonut suojella

poikaansa, kun hän laski molemmat käsivartensa hänen ympärillensä,

mutta voitonriemuiselta hän samalla näytti, ikäänkuin olisi arvellut

että hänessä kyllä oli miestä varjelemaan lemmikkiänsä kaikelta

pahalta. Noiden ajatusten seuratessa toisiansa päässäni salaman

nopeudella katselin pienokaista yhä suuremmalla mielenkiinnolla;

itse teossa hän varsin suuresti muistutti katupoikaa, jonka päässä

pyörii vain vallattomuuksia ja kujeita, mutta hänen kasvojensa ilme

oli puhdas, ja siinä oli jotakin, josta sai varman käsityksen hänen

mielenlaadustansa. Ehdottomasti ojensin käteni tuota siroa pientä päätä

kohden ja suljin sen hetkeksi niiden väliin; minusta tuntui siltä kuin

minun olisi täytynyt sitä siunata, vaikka en yleensä tiedäkään olevani

mitenkään oikeutettu tai valtuutettu siunauksia jakelemaan. Silloin

katsoi tuo virkeä veitikka minuun silmänräpäyksen ajan vakavasti, pyhän

vakavasti, kuten vain lapset voivat katsoa, kun heidän sielunsa --

niin haluttaisi uskoa -- väliin äkkiä muistaa taivaallisen kotinsa,

muistaa synnin, jonka tähden sen täytyy kärsiä, ja vaikean tehtävän,

mikä sillä täällä on suoritettavana. Lämmin liikutus valtasi mieleni,

kun nuo vilpittömät, tutkivat silmät niin läheltä katsoivat minuun,

mutta mitään aavistusta ei minulla ollut, ei hämärintäkään, siitä että

lapsukaisen puhtaalla isolla otsalla jo oli näkymätön merkki, joka

sen määräsi haamujen maailmaan. Kohta sen jälkeen hän hypähti isänsä

sylistä, kun jo lienee väsynyt hiljaa istumiseen, ja juoksi ulos

nauttimaan joutohetkistään.

Tuo käyntini Tonin luona oli tapahtunut keväällä; elävänä en pikku

Berengaria nähnyt sen jälkeen kuin kerran vain, syksyllä, kohta

palattuani vuotuisilta kesämatkoiltani. Mieleni oli silloin täynnä

monenmoisia uusia vaikutteita ja minulle oli kasaantunut runsaasti

työtä, joten olin tuskin ainoallakaan ajatuksella muistellut

Riemuportinkatua, enkä tuntenut poikaa, jonka erään pankkirakennuksen

vieritse kulkiessani näin tulevan siitä ulos. Vasta kun hän

ohikulkiessaan tervehti minua lyhyesti ja kunnioittavasti heleällä

visertävällä äänellään, johtui mieleeni tuo kevätilta ja muistin kuinka

pienokainen oli minua miellyttänyt. Käännyin nopeasti häntä katsomaan

ja näin että hän oli tehnyt samaten ja että hänen viattomat kasvonsa

olivat jälleen vetäytyneet tuollaiseen hymyyn, jota ei käynyt sanoin

kuvaaminen, ja tällä kertaa se aivan selvästi näytti merkitsevän:

'Ja sinäkö et myönnä olevasi narri? Ja kumminkin vaellat siinä niin

arvokkaan näköisenä, kuin pitäisi sinun olla Jumalan apuna maailmaa

hallitsemassa, vaikka päässäsi vain pyörii kahvinhintoja, öljynhintoja,

tulliasetuksia, teaatterikappaleita tai muita turhanpäiväisiä

seikkoja'. Muutoin hän käänsikin nopeasti päänsä minusta poispäin ja

kulki nyt eteenpäin lyhyillä, nopeilla, itsetietoisilla askelilla,

niska suorana ja katsomatta oikealle tai vasemmalle, tietäen olevansa

tärkeissä toimissa. Seisoin vielä paikallani, katsoen hajamielisenä

hänen jälkeensä ja tuumiskellen, kuinka tuon poikasen hymyilevässä

katseessa voi ilmetä niin monenmoista, jota hänen mielessään

varmaankaan ei liikkunut, kun näin jotakin, sitä tarkkaamatta, --

kuten väliin käy -- jotakin, joka vasta jälkeenpäin tuli ihmeellisen

selvästi tajuntaani. Kun katsoin pikku Berengarin jälkeen, näin

nimittäin miehen, jonka koko olento teki minuun tuskallisen inhottavan

vaikutuksen ja samalla muistutti minua jostakin; mutta, kuten sanoin,

tuo kaikki tapahtui huomiotani liioin kiinnittämättä, ja muistin sen

vasta kun kuulin lapsi raukan murhasta ja sain tietää että murhaajaksi

luultiin Torquatoa, Jurewitschin ja Galantan veljeä. Silloin kuvastui

äkkiä mieleeni tuo mies, joka katsoi pojan jälkeen omituisen ahnaalla,

melkein sairaloisella katseella, ja nyt tiesin myöskin, mitä hänestä

oli johtunut mieleeni, nimittäin Riccardon kuvaus Torquatosta,

kuinka tämä oli muistuttanut suurta petolintua, jolla oli pitkä,

höyhenetön kaula, pieni pää ja hirvittävä koukistunut nokka. Ehkäpä

hänen ulkomuotonsa vaikutti vielä kammottavammin siksi, että siinä

turmeluksen jättämistä jäljistä huolimatta voi huomata niin sanoakseni

mätänemässä olevaa kauneutta.

Tapauksen meno oli luultavasti täten: Torquato, joka oli selvillä

pikku Berengarin toimista ja tiesi että lapsukaiselle usein uskottiin

suuriakin rahamääriä, oli päättänyt käyttää tilaisuutta hyväkseen

ryöväämiseen. Sitä varten oli hän jo aikaisemmin vuokrannut itselleen

huoneen hänen tarkoituksiinsa soveltuvassa kaupunginosassa, jossa

esiintyi hienona herrana. Roomalaiskaupungissa ei hänen katoamisensa

herättänyt huomiota, kun ei häntä kukaan liioin kaivannut ja hän aina

oli elänyt kulkulaiselämää. Viikkomääriä hän oli toimessa, päästäksensä

selville kaikista uhrinsa teistä; muutamia päiviä sen jälkeen kuin olin

nähnyt heidät toistensa läheisyydessä murhasi Torquato Berengarin.

Tunnettujen tosiasioitten ja todistajien kertomusten perusteella

arveltiin murhan tapahtuneen täten: Torquato oli nähnyt tai saanut

muutoin tietää, että pienokaiselle oli uskottu melkoinen rahasumma; hän

seurasi häntä jonkun matkaa ja houkutteli hänet sitten huoneeseensa

jollakin tekosyyllä, luultavasti siten että sanoi olevansa asioissa

hänen isäntänsä kanssa ja haluavansa lähettää tälle kirjeen hänen

mukanansa. Oliko lapsi ennen nähnyt Torquaton Vanhassakaupungissa ja

nyt tuntenut hänet, ja kuinka tuon kammottavan miehen oli onnistunut

voittaa hänen luottamuksensa, siitä ei tarkoin voitu saada selkoa.

Huoneessaan kävi Torquato pienokaisen kimppuun, joka ei aavistanut

mitään pahaa, ja surmasi hänet terävällä veitsellä, kätki verisen

ruumiin seinäkaappiin, laittoi huoneen täyteen karboolinhajua, lukitsi

sen ja läksi tiehensä, sanoen emännälle että hänen täytyi lähteä

matkoille muutamaksi päiväksi. Kun ei tuo ollut ensi kerta, ja Torquato

aina oli tahtonut, ettei kukaan hänen poissaollessaan menisi hänen

huoneeseensa, ei emännässä herännyt mitään epäluuloa, vaan vasta

kun suljetusta huoneesta rupesi leviämään inhottava haju, alkoi hän

aavistaa pahaa. Koko asia tuntui hänestä niin oudolta ja kammottavalta,

että hän antoi poliisin avata huoneen, ja nyt nähtiin että sen

lattia oli tahrattu verellä, ja kaapista löydettiin pahoin runneltu

lapsenruumis.

Tämä tapahtui monta päivää murhan jälkeen; mutta tietysti pikku

Berengaria oli kaivattu heti. Ei kukaan ajatellut hänen joutuneen

onnettomuuden uhriksi; kun ei häntä vielä illallakaan alkanut näkyä,

ruvettiin epäilemään että hän oli karannut tiehensä rahat muassaan.

Siten esitettiin asia sanomalehdillä, ja myönnän että minuunkin,

vaikka kohta olenkin kuuluvinani sivistyneisiin, ensiksi vaikutti

painetun sanan tenhovoima, niin että pidin itsestänsä selvänä että

tuo, minkä olin lukenut, oli totta. Mieleeni kuvastui siro poikanen,

jonka aivan äskettäin olin nähnyt niin reippaana kulkevan kadun

poikki, ja mielipaha ja suuttumus valtasi minut. Että hän oli voinut

sen tehdä! Ehkäpä hän tuona aamuna kääntyessään hymyillen katsomaan

minuun oli ajatellut: 'Et luule olevasi narri ja kumminkin luotat

minun rehellisyyteeni! Et aavista, mitkä kepposet minä aion teille

tehdä!' -- Sellainen on ihmisluonto, että synti ja heikkous menee

perintönä sukupolvesta sukupolveen, ja että voimakkainkin rakkaus

taistelee turhaan tuollaisia taipumuksia vastaan. Puutetta ei tuo lapsi

ollut koskaan kärsinyt minkäänlaista, siis ei sitä ollut tuollaiseen

tekoon voinut saattaa mikään muu kuin perinnöllinen kevytmielisyys ja

seikkailemishalu. Vihollinen oli kumminkin saanut sen kynsiinsä ja

pitänyt saaliinaan lapsi raukan, joka tuskin oli puolustautunutkaan,

kun ei se tuntenut ahdistelijaansa eikä hänen aikeitansa. Myöhemmin

tuotti minulle lohdutusta se, etten ainakaan ollut tuominnut onnetonta

pienokaista ankarasti ja ajattelemattomasti; nousivatpa kyyneleetkin

silmiini, kun mielessäni kuvailin, kuinka hän riutuisi koti-ikävään

ja omantunnontuskiin, kuinka rikollisuus rumentaisi ja tahraisi hänen

viattoman muotonsa, hänen hymyilevät silmänsä, hänen hienopiirteisen,

ilmeikkään suunsa. Melkein vielä enemmän säälitti minua onneton isä,

joka turhaan oli koettanut ylenpalttisella rakkaudellaan pelastaa

heikkoluonteisen vaimonsa lapsen ja nyt ehkä epätoivoissaan katui

sitä että oli niin aikaiseen saattanut tuon pienen olennon elämän

moninaisille kiusauksille alttiiksi.

Menin herran tykö, jonka palveluksessa Berengar oli ollut. Hän oli

joltisenkin ymmärtäväinen ja hyvänluontoinen mies, ja hän oli varsin

pahoillaan siitä, mitä oli tapahtunut, eikä suinkaan etupäässä

kadottamansa rahan takia. Hän puhui jotenkin tähän tapaan: Tuollaisiin

ihmisiin ei saa luottaa, se olisi aina muistettava; ennemmin tai

myöhemmin pääsee heissä pahe voitolle. Kurjuus turmelee ihmiset;

jokaisesta köyhästä voi tulla varas, ja jos hänestä ei sitä tule,

niin ei hänellä ole ollut tilaisuutta tulla siksi. Kun huomautin

ettei lihakauppias Tonin perhe ollut kärsinyt puutetta, kohautti hän

olkapäitänsä ja sanoi: "Noissa suvuissa kulkee perintönä liian paljon

paheita. Jos on joukossa jokin kunnollisempi ja hänen käy hyvin, niin

pääsee kumminkin pian äkkiarvaamatta jokin isoäidiltä tai tädiltä tai

joltakin muulta sukulaiselta periytynyt paha taipumus taas valtaan."

Sanoin siihen, että jos niin oli, eikä köyhyys siis turmellut

ainoastaan ruumista, vaan myöskin sielun, niin olimme sen enemmin

velkapäät taistelemaan sitä vastaan. Siitä hän nähtävästi ei halunnut

keskustella, vaan alkoi jälleen puhua pikku Berengarista ja sanoi:

"Tuolle poikaselle olisin voinut uskoa kaiken omaisuuteni, niin

täydellisesti luotin häneen; toiste eivät tunteeni enää saa minua

pettää." Nyt yhtyi puheeseen eräs vanhempi apulainen, ylpeästi ja

innokkaasti muistuttaen, että hän jo oli ennustanut niin käyvän ja aina

huomauttanut siitä, millainen viekas katse tuolla pienellä veijarilla

oli, ikäänkuin hän olisi pitänyt kaikkia ihmisiä narrinansa. Sitten hän

alkoi kertoa juttua samanikäisistä pojista, jotka elelivät ryöväreinä

jonkun kaupungin läheisyydessä ja tekivät törkeitä ilkitöitä, -- mutta

sitä en kuunnellut loppuun.

Vanhassakaupungissakin oltiin vakuutetut pienokaisen syyllisyydestä,

ja vaikka rikoksia, mitä laatua olivatkaan, siellä yleensä

arvosteltiin lempeästi, puhuttiin tästä tapauksesta jonkunmoisella

rakkaudettomuudella, mikä johtui siitä, että vastenmielisyys äitiä

kohtaan ulotettiin lapseenkin, heidän ulkonaisen yhdenkaltaisuutensa

takia. Sitä vastoin säälittiin Tonia, sen mukaan kuin minä voin

huomata, sydämellisesti ja vilpittömästi; minulle sanottiin, kun

olin menossa hänen luoksensa, ettei hän ollut autettavissa, isku oli

sattunut sydämeen, -- hän oli sulkeutunut huoneeseensa eikä tahtonut

kuulla mitään lohdutteluja.

Kumminkin päästi tuo onneton mies minut luoksensa, ja se tapahtui

siksi, että johtui mieleeni, häntä oven takaa puhutellessani, sanoa

hänelle, että eihän Berengarin syyllisyyttä vielä ollut näytetty

toteen, vaan että tulin häntä rohkaisemaan ja hänessä toivoa

herättämään. Sydäntäni vihloi nähdessäni tuon kunnon miehen lapsellisen

avutonta epätoivoa kuvastavat rehelliset kasvot ja punaiset,

pöhöttyneet silmät, joista vielä lakkaamatta vuoti kyyneleitä, ja

huomatessani tuon itsessään vähäpätöisen seikan että hänellä nyt ei

ollut edessään tuota likaista esiliinaa: arkipuuhat oli hän jättänyt

siksensä, katsoaksensa silmästä silmään kohtaloa, johon hänen nyt oli

tutustuminen. Päästettyään minut sisään hän istuutui heti jälleen

ja tuijotti minuun turvonneilla, kyynelisillä silmillänsä sanaakaan

lausumatta. Pyrkien häntä lohduttamaan puhuin poikasen viehkeydestä,

hänen vilpittömistä kasvoistansa, jotka unhottumattomasti olivat

painuneet mieleeni, kerroin kuinka vakaalta ja samalla hilpeältä hän

oli näyttänyt, kun äskettäin kohtasin häntä kadulla, ja sanoin että

siltä ei näyttänyt ihminen, joka oli aikeissa tehdä pahaa. Aivan

tehottomia eivät puheeni olleet; hän veti pari kertaa peräkkäin syvään

henkeä ja laski kätensä ehdottomalla liikkeellä käsivarrelleni,

ikäänkuin pidättääksensä minua tykönänsä. Minusta tuntui siltä

kuin hänen silmänsä ja kätensä olisivat pakottaneet minua puhumaan

edelleen, sillä melkein kuin itsestään tulivat sanat huulilleni. Sanoin

että olihan pienokaista voinut kohdata tapaturma, hän oli voinut

pudota mereen tai avonaiseen kellariin. Mutta jos hän todellakin oli

tehnyt jotakin väärää, niin olivat varmaankin pahat ihmiset hänet

siihen houkutelleet; lapsethan ovat enemmän alttiit kaikenmoisille

vaikutuksille kuin täysi-ikäiset. Siihen tapaan jatkoin puhettani,

kunnes huomasin että tuon surevan miehen suuri pää vaipui rinnalle ja

hänen hiljaista itkuansa seurasi äänekkäät nyyhkytykset; nähtävästi hän

oli unohtanut minut taikka ei voinut enää kiinnittää huomiotansa minuun

ja minun puheisiini. Kun kysyin, olisiko hänelle mieleen, jos palaisin

seuraavana päivänä, vastasi hän nyökäyttämällä päätänsä vakuuttavasti.

Mutta kun tulin seuraavan kerran, tapasin kotona ainoastaan vaimon, ja

tämä kertoi että hänen miehensä oli mennyt kirkkoon, mikä tapahtuma,

arvatenkin harvinaisuutensa takia, nähtävästi oli tehnyt valtavan

vaikutuksen häneen, sillä hän tuijotti minuun pelästyneenä, luoden avo

auki soikeat, mustaripsiset silmänsä, jotka olivat aivan samanlaiset

kuin nuo ihailemani lapsensilmät. Muutoin ei hän ollut aivan niin

viehättävä kuin tuonoin olin otaksunut hänen olevan; vanha ei hän vielä

ollut, vaan jo vähän paksunläntä ja kömpelö, ja hänen kasvonsa, vaikka

olivatkin hienopiirteiset ja sievät, eivät olleet enää nuorteita,

eivät kukoistavia. Mutta ennen kaikkea puuttui häneltä tuo hyvyyttä

osottava, luottamusta herättävä ilme, joka piili syvinnä Berengarin

veitikkamaisissa silmissä ja epäilemättä oli perintöä isältä.

Rietasmaista keikistelyä ei hänen käytöksessään ollut; hän oli kai

pikemmin, jos jutut hänen kevytmielisyydestään ja uskottomuudestaan

olivat tosia, sitä laatua kuin herkkusuu kissa, jonka pitää saada

maistella joka vadilta, liiatenkin kielletyiltä.

Kun olin sanonut haluavani odottaa hänen miestänsä, kulki hän hetkisen

huoneessa arasti edes takaisin, kunnes rohkaisi mielensä ja kysyi

minulta, oliko alhaalla kaupungissa ehkä jo saatu uusia tietoja

Berengarista. Kun vastasin kieltävästi, sanoi hän salaperäisesti

hymyillen, että sitä hän oli ajatellutkin ja että se olikin parasta.

Äidilleen hän kyllä vielä antaisi tietoja itsestänsä, ja ellei hän sitä

tekisikään, niin hän varmaan kumminkin muutaman vuoden kuluttua palaisi

Amerikasta, taskut täynnä kultaa ja hopeaa. Kysyin kauhistuneena, oliko

hän sitten todella lähtenyt sinne. "Minnekäs muuanne hän olisi mennyt?"

vastasi hän. "Tyhmä hän ei ollut; sitä olen aina ajatellutkin, että

hänestä tulisi jotakin erikoista ja että hän tuottaisi vanhemmillensa

onnea ja siunausta." Samalla hän katsoi minuun vilkauttaen silmiänsä

veitikkamaisesti, kuten olin nähnyt pienokaisenkin tekevän, mutta nyt

tuo elje vaikutti minuun melkein kammottavasti.

Ryhtymättä itse asiaa arvostelemaan sanoin hänelle ettei hänen

pitäisi sanoa miehellensä mitään arvelustaan, sillä varmaankaan tämä

ei kernaasti kuulisi siitä puhuttavan. Hän nauroi ja tuumaili, että

pidinkö minä häntä niin tyhmänä. Ensiksi hän oli yrittänyt ruveta

siitä puhumaan, mutta silloin oli hänen miehensä joutunut hurjaan

raivoon, ja nyt hän ei enää virkkanut siitä mitään. Aikaa myöten Toni

kyllä tyytyisi asiain tilaan, varsinkin jos minä koettaisin vaikuttaa

siihen suuntaan. Minua ei haluttanut luvata sitä, mutta en virkkanut

mitään, ja hän lienee pitänyt sitä myöntymisen merkkinä. Hän oli

vielä varmempi asiastaan, sanoi hän, kun hänen miehensä edellisenä

yönä oli nähnyt tällaisen unen: Berengar oli mennyt veneellä meren

ylitse, ja meri oli ollut ikäänkuin sulaa tulta ja pursi kuin avo auki

oleva suuren suuri liljankukka. Kun tuulenhenki vienosti puhalteli

aukean meren ylitse, olivat korkeat laineet eli liekit, hohtaen

purppuranvärisinä, sinipunaisina ja keltaisina, kohonneet ja laskeuneet

hiljaa, niin taivaallisen levollisesti, ettei hän edes ollut tullut

ihmetelleeksi sitä, kuinka ne eivät tuhonneet liljavenosta, vaikka se

oli aivan niiden keskellä; eivät ne olleet sitä edes kärventäneetkään.

Purjeitta ja soutimetta ensi pursi nopeasti eteenpäin, vieden muassaan

pikku Berengarin, joka nyökytteli päätänsä ja heitti jäähyväisiksi

lempeän surumielisiä katseita. Kun nyt veno eteni etenemistään ja

pian näytti kuin pilvekkeeltä vain ja sitten kuin himmeältä tähdeltä

taivaanrannalla, ei isä enää voinut hillitä kaihoansa, vaan heittäytyi

liekehtivään mereen, mutta heräsi samassa.

Vaimo oli kertonut tuon unen seikkaperäisesti ja nähtävästi nauttien

esittämiensä kuvien värittämisestä. Ehdittyänsä loppuun sanoi hän

nopeammin ja tavallisella äänellä: "Uni on helppo selittää, sillä

pursi merellä merkitsee matkaa Amerikkaan, ja savuttomat liekit

merkitsevät onnea, erittäinkin kultaa. Olisin puhunut siitä erään

naapurivaimon kanssa, joka osaa selittää unia, jos se ei olisi ollut

niin tuiki helppo käsittää. Sitä paitsi arvelin että olisi parempi

etten puhuisi siitä kenenkään kanssa." Vakuutin hänelle että niin oli

ja otin häneltä sitä paitsi lupauksen, että jos hän todella joskus

saisi kirjeen Berengarilta, hän tulisi puhumaan siitä minun kanssani

ennenkuin näyttäisi sen miehellensä. Sitten minun täytyi lähteä, Tonia

tapaamatta, kun ei minulla enää ollut aikaa odottaa.

Seuraavana päivänä tehtiin tuo kammottava löytö, josta jo kerroin.

Tieto siitä levisi nopeasti ja herätti kaikkialla harrasta osanottoa.

Pienokaisen kuva oli ollut aikaisemmin, hänen olinpaikkansa

ilmisaamista varten, sanomalehdillä julaistuna ja muureillakin

nähtävänä, joten kukin oli luonut itselleen käsityksen hänestä. Nuo

kammottavat, salaperäiset erityisseikat, rikoksen julmuus ja tuo

että lapsi oli joutunut sen uhriksi, kaikki oli omansa saattamaan

tunteet kuohuksiin, ja jos ihmiset olivatkin olleet ylen kärkkäät

uskomaan poika parasta kaikkea pahaa ja, mikäli mahdollista,

heittämään syyn vanhempien niskoille, niin oli heidän osanottonsa

nyt sitä intohimoisempaa. Pian olivat he poika raukasta tehneet

pyhän marttyyrin, ja mitä viehättävimpiä kuvia he loivat mielessään

hänestä, jonka runneltu ruumis oli niin kammottavassa tilassa,

ettei voitu sallia yleisön sitä nähdä. Runsaasti tuotiin kukkia

ja rahalähetyksiä Vanhaankaupunkiin Tonin taloon yleisen säälin

osotteeksi. Kukkaisloiston ympäröimänä istui isä pöydän ääressä tuossa

sievässä, siistissä huoneessa, jossa olin tullut hänen tuttavuuteensa;

hän näki ihmisiä tulevan lukuisasti surua valittamaan ja kuunteli mitä

hyvää ja kaunista heillä oli sanottavaa pikku Berengarista, mutta

itse hän ei puhunut sanaakaan. Luulen ettei hän oikeastaan selvästi

tajunnut kenenkään muun läsnäoloa kuin minun, ja minut hän huomasi

siksi että hänen mieleensä oli jäänyt sellainen muisto, että minä olin

ainoa, joka en ollut koskaan epäillyt hänen poikaansa syylliseksi. Nyt

tuntui minusta käsittämättömältä, kuinka oli koskaan voitu ajatella

mitään muuta tapahtuneeksi kuin mitä todella oli tapahtunut ja mikä

olisi ollut lähinnä otaksuttavissa, jopa suorastaan ainoa mahdollinen

selitys. Pitkät ajat oli minulla mielessäni pienokainen, jonka olin

nähnyt vain muutamia päiviä ennen hänen surullista loppuansa aivan

hänen murhaajansa läheisyydessä, ikäänkuin kohtalo olisi halunnut

antaa minulle viittauksen, tarjota vielä pelastumisen mahdollisuutta.

Mutta minä en ollut aavistanut mitään, en pelastanut hänen henkeänsä

enkä edes hänen kuoltuansa puolustanut hänen kunniaansa. Selvästi

näin edessäni nuo salaperäiset lapsensilmät, kuinka ne pelästyneinä

hakivat ystävää, puolustajaa, kuinka ne vähitellen kyyneltyivät --

ja sitten äkkiä kääntyivät minua kohden, pelokkaina, mutta kumminkin

minuun luottaen, -- ilme niin yliluonnollisen vakavana kuin tuona

kevätiltana, -- kuinka niiden kysyvä katse kävi hämmästyneeksi ja

surulliseksi, haikean, mieltä vihlovan, katkeran surulliseksi. Luulen

että jos tuona päivänä olisi haudattu tyttö, jonka minä olisin

vietellyt, hylännyt ja syössyt häpeään ja kuolemaan, ei mieltäni

olisi voinut kalvaa tuskallisempi katumus kuin nyt tuon lapsen takia,

joka oli minulle varsin vieras ja jolle itse teossa en ollut tehnyt

mitään pahaa. Melkein kadehdin onnetonta, kaikkein surkuttelemaa isää,

sillä hänen mielessänsä liikkui nähtävästi toisenlaisia kuvia. Hän

ei näyttänyt tietävän mitään siitä mitä hänen ympärillään tapahtui,

mutta kuten kauhusta kivettynyt hän ei ollut, vaan kuten haltioihinsa

joutuneet, joille jokin jumalallinen salaisuus on ilmaistu; niin

rumiksi kuin lakkaamaton itku oli tehnytkin hänen kasvonsa, jotka

eivät ennestäänkään olleet kauniit, täytyi niiden kumminkin herättää

jokaisessa nöyrää kunnioitusta. Kukin tunsi, etteivät tänä hetkenä

mitkään maalliset, mitkään jokapäiväiset asiat voineet vaikuttaa tuohon

mieheen. Ei hän surrut Berengarin kuolemaa, sillä hän näki hänet

edessään eloon elpyneenä, -- hänet oli lahjoitettu hänelle jälleen,

ihanampana ja puhtoisempana kuin silloin, kun hänet ensi kerran oli

laskettu hänen vapiseville käsivarsillensa. Ehkä hän nyt hengessä

autuaallisena ja nöyränä oli polvistunut lapsensa kirkastetun kuvan

eteen ja painoi suurta, lempeätä suutansa noita läpikuultavia kätösiä

vasten; ehkäpä hän, kuten unessaan, näki Berengarin liljapurressaan,

Herran hengen vienosti puhaltaessa, saapuvan taivaan satamaan, mistä

hänelle hymyili ja viittaili.

Sen sijaan vaikeroi ja nyyhkytteli nyt vaimo surkeammin ja kiihkeämmin

kuin olisin luullut hänelle mahdolliseksi. Epäilin hänen surunsa osaksi

aiheutuvan amerikkalaisten pilvilinnojen kukistumisesta, joita hän oli

Berengarille rakennellut; mutta varmaan se pääasiallisesti oli ainoan

lapsen kuolemasta johtuvaa äidinsurua. Niitä tunteita, joita hänen

miehensä mielessä oli liikkunut ja nyt liikkui, oli hänen mahdoton

ollenkaan ymmärtää; sen hän vain oli käsittänyt ja se koski hänen

sydämeensä ja pöyristytti häntä: että hänen lapsensa oli kuollut,

oli murhattu kammottavalla tavalla eikä palaisi enää koskaan; ettei

hän enää koskaan saisi kuulla hänen livertelevää nauruansa, ei nähdä

hänen helliä katseitansa, ei ottaa häntä syliinsä ja hyväillä häntä

ja pusertaa vasten rintaansa, ei koskaan enää suudella hänen kosteita

huuliansa ja vereviä poskiansa.

Mietin mielessäni: 'Entä kun nuo pitkät, yksitoikkoiset arkipäivät

tulevat, ja asterit ja ruusut, jotka nyt täällä täyttävät ilman

tuoksullaan, ovat poissa, ja niiden viimeiset kuihtuneet lehdet

lakaistaan kokoon ja viedään ulos -- ja Toni seisoo jälleen

teuraspöydän ääressä, verinen esiliina vyöllään, viikon, kuukauden,

vuoden toisensa jälkeen!' -- Silloin ovat myöskin hänen tämänpäiväiset

haikeansuloiset tunteensa haihtuneet, ja toivoton yksinäisyydentunne

täyttää hänen mielensä hänen lapsettomassa, ilottomassa talossansa.

Ja jos hänen vaimonsa vuosien kuluttua joskus kertoo, kuinka tuo

uni hänet petti, ja puhuu siitä, kuinka olisi, jos Berengar nyt

tuolta kaukaa palaisi kotiin ja solakkana ja iloisena kiiruhtaisi

katua ylös, vanhempiensa syliin, ehkei hän silloin enää joudu

raivoihinsa, vaan kuuntelee äänetönnä ja hautoo mielessään tuota

ajatusta ja säpsähtää, kun lattia sattuu narahtamaan. Miksi taivasta

ei voi saavuttaa syöksemällä purppuramereen, ei voittaa kiihkeällä

hyökkäyksellä? Se olisi helpompaa kuin selkä kumarassa vaeltaa sinne

hietaista, yksitoikkoista, silmän siintämättömiin ulottuvaa maantietä.

Mutta varmaankaan se, joka ei voisi kestää jokapäiväisen elämämme

yksitoikkoisuutta, ei myöskään kestäisi iankaikkisen taivaallisen levon

juhlallista muutteettomuutta.