VII

Tulin sattumalta pyhän Antoniuksen päivänä, joka on kesäkuussa,

Riemuportinkadulle, ja näin joukon ihmisiä kokoontuneena taloni

edustalla olevan kaivon ympärille. Kun Farfallakin oli joukossa,

istuuduin hänen viereensä, vaikka Riccardo ei ollutkaan siellä: hän

oli nimittäin huonompi sinä päivänä ja makasi selällään suorana

vuoteellaan, tuijottaen matalaan kattoon, sanoi Farfalla, ja silloin

oli parasta jättää hänet yksin.

Vallitsi tuollainen kesäillan hämärä, joka lepää esineillä niin

keveänä ja kylmähkönä kuin harmaa hohde kirjavilla perhonsiivillä.

Minusta se ikäänkuin sekaantui liljantuoksuun, joka oli levinnyt

pyhimyksenkuvan komeroon asetetuista tuuheista liljakimpuista

kaikkialle pitkin kapeata katua. Tuo väritön, sulotuoksuinen suitsutus,

jota ei nähnyt vaan kumminkin huomasi, leijaili kevyinä pilvinä ja

laineina riemuporttia kohden, likaisten, ränstyneiden talojen ja kaivoa

koristavan lujajäntereisen Herkuleen ympärillä. Vinninakkunasta, joka

oli seinäkomeron yläpuolella, kumartuivat Farfallan molemmat tyttäret,

Nanni ja Vittoria, ulos ja panivat pyhimyksen käteen pari pitkävartista

liljaa, jotka olivat täynnä nuppuja, läkkililjan rinnalle, joka

sillä ennestään oli kädessä. Kohta sen jälkeen tulivat he hiljaa

naureskellen ja kuiskaillen kadulle ja istuutuivat vieretysten taloni

portaille. Huusin heille ilkamoiden: "Tuota te ette tehneet ilmaiseksi!

Tunnustakaa pois, mitä pyysitte tuolta pyhältä mieheltä?" "Hänen

täytyy toimittaa meiltä kesakot pois", huusi pikku Nanni nopeasti, ja

häneltä pääsi kimakka nauru, johon Vittoria yhtyi vähän pehmeämmällä,

syvemmällä äänellä. Nannin nukkemaiset kasvot olivatkin todella yltä

yleensä täynnä kesakoita, mutta kun hän ei muutoinkaan ollut kaunis,

niin ei se lainkaan haitannut, vaan vahvisti vain hilpeätä ilmettä,

jonka hänen pyöreät, loistavat silmänsä ja kiiltävät hampaansa soivat.

Toinen sisar oli minusta melkein vieläkin kauniimpi kuin edellisellä

kerralla; vaikka hänen suuret silmänsä säihkyivät onnesta ja nuoruuden

ylpeydestä ja hänen naurunsa kaikui täyteläisenä, lämpöisenä

ja sydämellisenä, oli hän kumminkin kuin vienon hekumalliseen

surumielisyyteen verhounut, -- ja tuo herätti minussa arvelun, että hän

äidin vastarinnasta välittämättä oli antaunut kauniille ihailijallensa.

Mutta Farfalla ei näyttänyt huomaavan muutosta, jota minä tarkkasin,

vaan katsoi tyytyväisenä kirkkailla silmillään tyttöjen jälkeen, kun he

lausuttuaan jäähyväiset käsi kädessä läksivät nopeasti kulkemaan katua

pitkin satamaan päin, Nannin sulhasta tapaamaan, ja hän kertoi minulle

että Nanni pian viettäisi häät, ja että Vittoria ehkä vielä joutuisi

yhtä hyviin naimisiin tai ehkä parempiinkin, sillä hän oli nyt luopunut

Pasqualesta eikä maininnut enää hänen nimeäänkään, eikä Pasquale ollut

enää näyttäytynytkään Riemuportinkadulla.

Meidän jutellessamme kulki ihmisiä yhtä mittaa katua ylös ja alas,

ja muutamat heistä tulivat luoksemme, polvistuttuaan ensin hetkeksi

pyhän Antoniuksen eteen rukoilemaan, istuutuivat kaivon reunalle

tai portaille, jopa toiset epätasaiselle kivityksellekin. Kun oli

tullut hämärämpi, hiipi vastapäätä olevasta talosta suutari Bonalma

ja istuutui kaivon reunalle kalpean naisen viereen, jolla oli

leveänlaiset, levolliset kasvot, mutta ilme niillä kovin kärsivä.

Naisella oli sylissään lapsi, ja kaksi suurempaa istui hänen jalkojensa

juuressa, puhellen arasti keskenänsä. Farfallalta sain tietää hänen

olevan suutarin vaimon, joka todella oli palannut hulluinhuoneesta ja,

kun hänen miehensä rakastajatar ei millään ehdolla suostunut lähtemään

tiehensä, asettunut asumaan läheisyyteen erääseen vinnikamariin sekä

nyt ansaitsi työllään niukan elatuksen itselleen ja lapsilleen.

Aluksi oli Bonalma vienyt hänelle vähän rahaa avuksi, mutta hänen

rakastajattarensa, jolta ei mikään jäänyt huomaamatta, oli saanut

riidoillaan hänet pelästytetyksi, niin ettei hän enää uskaltanut

uudistaa avunantoaan. Mutta niin usein kuin voi, pistäytyi hän vaimonsa

luokse, ja hänen pääsöänsä helpotti se seikka, että rakastajattaren

tuon tuostakin täytyi käydä tervehtimässä sairasta äitiänsä, joka asui

eräällä läheisellä paikkakunnalla. Minusta tuo kokoonkutistunut mies

hiipivine liikkeineen tuntui melkein inhottavalta, mutta kumminkin

oli liikuttavaa nähdä, kuinka vieno hymyily hetkeksi kirkasti hänen

valjut, jäykät kasvonsa, kun hän näki vaimonsa, joka nyökäytti

hänelle päätänsä, kuinka hän sitten istuutui aivan hänen viereensä,

nosti molemmat leikkivät lapset polvillensa ja puristi niitä lujasti

rintaansa sekä tuijotti äänetönnä väliin pienokaisiin, väliin

vaimoonsa, joka puhui hänelle hiljaa. He eivät sekaantuneet toisten

vilkkaaseen keskusteluun, ja nämät puolestaan jättivät heidät rauhaan,

-- minkä luin heille erityiseksi ansioksi, he kun olivat enimmäkseen

vanhanpuoleisia, tavattoman puheliaita naisia. Joukossa oli myöskin

keuhkotautinen ja tuo lihava vanha muori, joihin molempiin olin

tutustunut heidän lähtiessään toivioretkelle ja joista edellinen oli

lyönyt Riccardon kanssa vetoa siitä, kumpi heistä ensiksi kuolisi.

Levottoman vilkkaasti katselivat hänen silmänsä nytkin kuopistaan,

hakien Riccardoa, ja kun hän ei häntä nähnyt, huusi hän avonaiseen

akkunaan päin moneen kertaan hänen nimeänsä. Kuultuaan Farfallalta

että Riccardo sinä päivänä oli huonompi, nyökäytti hän hermostuneesti

päätänsä ja huusi: "Minä voitan vedon!" nauraen ja niin kovalla

äänellä, että hänet valtasi ryintäkohtaus, josta ei lainkaan ollut

tulla loppua. Ylhäältä ei tullut mitään vastausta. "Viime yönä minä

näin unta kirkkoherra Jurewitschistä", sanoi tyttö, lakattuaan

rykimästä; "hänellä oli suuret siivet ja hän tuli minun vuoteeni ääreen

ja siunasi minua. Tunsin niin selvästi hänen siipiensä synnyttämän

vedon, että siitä heräsin." Lihava vaimo, joka ristissä säärin istui

maassa, lausui: "Papeista uneksiminen merkitsee varmaa kuolemaa,

nimittäin kun ne ovat eläviä. Kuollut pappi ennustaa pitkää ikää.

Numero on 47, siiven numero 60 ja tuulen 9." Keuhkotautinen toisti

nuo kolme lukua moneen kertaan, painaaksensa ne mieleensä seuraavaksi

päiväksi raha-arpajaisten varalta. Farfalla kertoi uneksineensa

kyttyräselästä; tämä oli istunut Riccardon vuoteella, ja hänen

kyttyränsä oli kasvanut kasvamistaan, niin että Farfalla oli pelännyt

sen puhkaisevan katon. "Se uni tietää hyvää", sanoi kirkkovaimo

hyväksyvästi; "kyttyräselkä on 17, kyttyrä 33, pelko 52." Kun Farfalla

sanoi ettei hän koskaan ottanut arpoja, pani eräs toinen vaimo nuo

numerot mieleensä, kun voi olla aivan varma siitä, että kyttyräselkä

tuottaisi voiton. Katselin kummastuneena vaimoa, joka singahutteli

noita numeroita, hetkeäkään miettimättä, kuten nuolia, tähtäämättä,

mutta varmana siitä että osaisi oikeaan. Kysyin, tiesikö hän sitten

kaikesta mitä taivaan ja maan välillä on, mitä arpajaisnumeroa se

merkitsee. "Tiedän", sanoi hän levollisesti, luoden raolla olevista

silmistään minuun ylpeän katseen. "Voitetaanko sitten aina tuolla

tavoin?" kysyin edelleen. "Tietysti ei", sanoi hän yhtä levollisesti,

"sillä ei tarvita taitoa ainoastaan unien selittämiseen, vaan myöskin

niiden kertomiseen, ja usein mainitaan vähäpätöisemmät seikat ja

jätetään tärkeämmät mainitsematta. Kierosilmäinen nainen merkitsee

toista kuin se, joka ei katso kieroon, syövällä sialla on eri merkitys

kuin röhkivällä tai loassa rypevällä, ja samaten on kaikkien unien

laita." Noiden vaikeuksien takia olikin kaikista läsnäolevista naisista

vain yksi ainoa voittanut kerran -- kaksi guldenia -- vaikka useimmat

heistä joka viikko ottivat arpoja. Farfalla oli ainoa, joka ei sitä

tehnyt, hänellä kun ei ollut ainoatakaan kreutseriä hukata, ja hän,

kuten nauraen lisäsi, toivoi suurempaa voittoa, nimittäin aarretta,

jonka sanottiin olevan kätketyn minun talooni. Hän kääntyi nyt puoleeni

kysyen, vaatisinko minä talonomistajana aarretta itselleni, jos se

löytyisi, mutta minä vakuutin varmasti etten sitä tekisi, vaan että

löytäjä saisi pitää sen hyvänänsä. "Voisihan sen jakaakin", sanoi

tietäjävaimo, "mutta kun herra on rikas ja me köyhiä, niin sopiihan

paremmin sillä lailla."

Minulle kerrottiin nyt että minun taloni oli erityisen ihmeellinen

ja muistorikas, ensiksikin siksi että siinä noin kolmesataa vuotta

sitten oli asunut Luu-Jooseppi, jolla oli kyky huomata, jos maassa

oli kätkettynä kultaa tai muita jaloja metalleja tai myös ruumiita.

Kun hän seisoi sellaisella paikalla, alkoi hän vavista niin kovasti

että voi nähdä hänen kättensä liikkuvan puolelle ja toiselle ja kuulla

hänen hampaidensa kalisevan, joten muutkin voivat tietää, missä kohden

jotakin oli. Sadoittain ihmisiä tuli hänen luoksensa, ja ne tarjosivat

hänelle rahaa, jos hän näyttäisi heille paikan, missä oli kultaa, ja

hän suostuikin kernaasti näyttämään, mutta ainoastaan sillä ehdolla,

että he hakisivat itse eivätkä suuttuisi häneen, jos kullan asemesta

löytäisivät ihmisluita, sillä siihen hän ei tainnut mitään. Lopuksi,

kun kukaan ei löytänyt muuta kuin luita tai inhottavia mätäneviä

ruumiita, joutuivat he raivoihinsa ja murhasivat Luu-Joosepin, luullen

löytävänsä hänen kätköistänsä kasoittain kultaa. Mutta he eivät

löytäneetkään muuta kuin puhtaasta kullasta valmistetun eriskummaisen

lohikäärmeen, ja sen he anastivat ja korvasivat sen pyhän Antoniuksen

kuvalla, joka nyt oli tuossa seinänkomerossa, mutta joka siihen aikaan

oli ollut paljoa runsaammin koristettu ja paljoa muhkeampi kuin nyt.

Kaikki kuuntelivat vakavina ja tarkkaavina Farfallan kertomusta; yksin

suutari Bonalmakin oli kumartunut eteenpäin, ja hänen tuijottavissa

silmissään kuvastui kiihkeä, melkein tuskallinen jännitys. Lihava

muori yksin ei näyttänyt muutoin välittävän koko kertomuksesta,

kuin että halusi lausua arvostelunsa sen totuudenmukaisuudesta, ja

kyttyräselkä huojutteli koko ajan ruumistansa levotonna edes takaisin,

hieroi käsiänsä ja kysyi heti kun Farfalla vaikeni, eikö hän tiennyt

että ihmiset silloin olivat polttaneet koko talon, peläten että sinne

voisi jäädä jotakin kätköön. "Luuletteko Luu-Joosepin aarteiden olevan

kätkettyinä taloon, joka on rakennettu vasta hänen kuoltuansa?"

huudahti hän, nauraen niin sydämellisesti, että kyyneleet juoksivat

pitkin poskia.

Farfalla yhtyi suopeasti hänen nauruunsa ja vastasi että talo tietenkin

oli ollut kivestä, koska ympäristössä oli enemmän kiviä kuin puita,

eikä se siis luultavasti ollut tykkänään palanut poroksi. Mutta jos

se olisi palanutkin, niin voisi toivoa väärän rahan tekijän, joka

oli asunut siellä sata vuotta myöhemmin ja arvatenkin ollut paljon

rikkaampi kuin Luu-Jooseppi, jättäneen sinne aarteita. Kyttyräselän

huomautus, että hänen jättämänsä rahat varmaankin olisivat vääriä,

ei tehnyt Farfallaan mitään vaikutusta; tuo mies oli, sanoi hän,

valmistanut rahansa niin ylen taitavasti, ettei kukaan voinut erottaa

niitä oikeista. Kun hänet vedettiin oikeuteen, olivat tuomarit olleet

pahassa pulassa, heidän kun oli mahdoton tuntea mitkä olivat hänen

rahojansa; hän itse sitä vastoin löysi heti ensi katseella omansa

tuhansien joukosta. Kun hän ei tahtonut ilmaista salaisuuttaan eikä

myöskään suostunut lupaamaan lakkaavansa väärää rahaa tekemästä,

hirtettiin hänet Riemuportin patsaaseen, -- sillä, sanoi Farfalla,

samalla tavallahan on kohdeltu myös Jesusta Kristusta ja kaikkia muita,

jotka ovat pitäneet köyhän kansan puolta.

Tuo huomautus johtui siitä, että väärän rahan tekijä oli harjoittanut

taitoansa vain auttaaksensa köyhiä, ja se oli myöskin saattanut hänet

onnettomuuteen. Hän oli nimittäin antanut kolmesataa taaleria eräälle

köyhälle vaimolle, jonka kovasydäminen talonomistaja olisi ajanut

kadulle, ja hämmennyksissään oli vaimo, kun häneltä kysyttiin, mistä

hän äkkiä oli saanut sellaisen rikkauden, antanut ilmi hyväntekijänsä.

Tuohon juttuun liittyvistä keskusteluista huomasin, että he kaikki

tyyni olivat vakuutetut siitä, ettei maailmassa enää olisi mitään

hätää, jos löytyisi ihmisiä, jotka ryhtyisivät ahkerasti tekemään

väärää rahaa ja sitten tuon satumaisen ihmisystävän esimerkkiä seuraten

jakaisivat sitä köyhille. Kyttyräselkä tiedusteli, eikö tuo mies

todellakaan ollut opettanut kellekään salaperäistä taitoansa, mutta

kirkkomuori vakuutti varmasti ettei hän ollut sitä tehnyt. Monet

olivat koettaneet ottaa siitä selkoa, mutta tähän saakka se ei ollut

onnistunut kenellekään. "Näillä tienoin on eräs", sanoi hän, "joka

tekee paraikaa kokeita; mutta varmaankaan siitä ei tule valmista."

Nähtävästi ei kukaan rohjennut tuon salaperäisen viittauksen johdosta

urkkia muorilta lähempiä tietoja asiasta; sen sijaan he kääntyivät

Farfallan puoleen, kysyen, tokko hän todella toivoi löytävänsä aarteen

tai oliko hän ehkä jo nähnyt jotakin sellaista. "Se on varmaa,

että tässä talossa kummittelee", sanoi Farfalla. "Olemme kuulleet

kaikenmoista, ja aivan äskettäin eräänä yönä Carmelokin, joka ei

koskaan ole ottanut uskoaksensa sellaiseen, tuli siitä vakuutetuksi.

Keskiyöllä kolkutettiin nimittäin ovea, niin että siitä heräsimme, ja

Carmelo nousi vuoteessaan puoleksi istualleen ja huusi: 'Kuka siellä

kolkuttaa?' Sitten oli taas hiljaista, mutta hetken kuluttua kuului

jälleen kolkutusta, kolme kertaa peräkkäin, aivan kuin joku olisi

ollut ovella. Carmelo huusi vielä kerran, ja nyt kävi samaten kuin

ensi kerrallakin; mutta kun kolkutus toistui vielä kerran, hyppäsi hän

vuoteeltaan, tempaisi oven auki ja huusi lujalla äänellä eteiseen: 'Ken

siellä kolkuttaa?' Ulkona oli pimeä ja vallitsi kuolonhiljaisuus, niin

että kuulimme sydämemme sykinnän. Carmelo oli niin pelästynyt, että

nopeasti sulki oven ja vielä puolen tunnin perästä värisi kuin kuivunut

lehti tuulessa."

"Kun seuraavana aamuna kysyin Riccardolta, eikö hän ollut tuota

kuullut, sanoi hän kyllä kuulleensa sen ja ettei se ollut ensi kerta;

mutta jos vastedes vielä kuuluisi kolkutusta, ei meidän pitäisi huutaa

eikä myöskään mennä katsomaan, mistä se kuului." Farfalla kertoi

edelleen, että niin puhelias kuin Riccardo muutoin olikin, ei hän

puhunut paljoa tuollaisista asioista, mutta kumminkin oli hän maininnut

että toivoi löytävänsä heidän talostansa aarteen ja oli tuuminut

että sillä tavoin useinkin köyhät ihmiset olivat tulleet rikkaiksi

ja onnellisiksi. Farfalla mainitsi siitä sitten useita esimerkkiä,

jotka oli kuullut isoäidiltään, ja hän kertoi vielä aavejuttuja ja

salaperäisiä tapahtumia Riccardon lapsuuden ajoilta, jolloin tämä ei

vielä tietänyt erotusta elävitten ja aaveitten välillä, vaan kertoi

viattomuudessaan kaikesta mitä havaitsi.

Kyttyräselkä, joka ei koskaan väsynyt puhumasta Riccardosta, oli sillä

välin istuutunut aivan minun viereeni ja kertoi minulle kuiskaten,

kuinka hän vuosia sitten oli tutustunut Riccardoon. Riccardo,

joka oli monta vuotta nuorempi häntä, oli kuullut äidiltään, että

kyttyräselkäisille ei saanut nauraa, sillä heillä oli viaton sydän,

josta syystä myöskin kadulla kyttyräselkäisen edellä aina tuli

valkoinen hevonen. Tuo oli tehnyt Riccardoon niin syvän vaikutuksen,

että hän siitä saakka, mennessään kaupungille äitinsä kanssa, alinomaa

tähysteli valkoisia hevosia ja kyttyräselkäisiä ihmisiä. Kun sitten

eräänä päivänä sattui niin että hänelle ensin tuli vastaan vaunut,

joita veti kaksi valkoista hevosta, ja heti sen jälkeen kyttyräselkä,

nimittäin juuri hän, tempaisi hän kätensä äitinsä kädestä, juoksi

vastaantulijaa kohden, suuteli häntä ja vastasi, kun tämä ihmeissään

kysyi, miksi hän niin teki: "Siksi että sinulla on viaton sydän."

-- "Yksin ja alakuloisena olin tuona päivänä lähtenyt kotoa", sanoi

tuo pieni, vaivainen olento, "ja kotiin tullessani oli sydämeni

pakahtumaisillaan ilosta, sillä olinhan löytänyt ystävän." Siitä saakka

oli hän aina huolinensa tullut Riccardon tykö, eikä tämä, vaikka olikin

sairas ja rutiköyhä kuten hän itse, ollut koskaan lähettänyt häntä

luotansa lohdutonna.

Yhä matalammalla äänellä sorisivat Farfallan aavejutut yön

hiljaisuudessa, kuten kätkössä virtaava puronen, ja ehdottomasti oli

myöskin vieressäni istuva kyttyräselkä alentanut äänensä kuiskaukseksi.

Tuo kaikki yhdessä kuului, kun hetkiseksi lakkasin sitä erityisesti

tarkkaamasta, kuin kaukaiselta yksitoikkoiselta pauhinalta, enkä

koskaan unohda, minkä vaikutuksen minuun teki, kun noihin himmeihin

ääniin äkkiä sekaantui muutamia kajahtavia soinnoksia ja sitten

hiljaista laulua. Oli kuin loitsulukujen hymistessä jotakin elotonta

olisi herännyt henkiin ja alkanut suloisesti soida, niin oudosti ja

valtavasti vaikutti tuolla hetkellä Riccardon harmonikan ääni ja

hänen hiljainen mutta sointuisa laulunsa. Pitkästä laulusta, jonka

hän lauloi, en muista muuta kuin ensi rivit, ja ne kuuluivat: "Jo

kuollako? Luojani! oi, Mull' elo vain tuskia soi!" Kuuntelinhan tosin

edelleenkin, mutta en enää tarkannut sanoja. Kaikki värsyt laulettiin

samalla sävelellä, joten laulu kokonaisuudessaan vaikutti kuin luonnon

synnyttämät yksitoikkoiset soinnut, kuin lehtien putoaminen tai kosken

kohahdukset etäisyydessä -- tai kuten pienen lapsen loppumaton, yhäti

uudestaan alkava itku.

Heti kuvastui mieleeni, kuinka hän tuolla ylhäällä makasi kovalla

vuoteellansa ja tuijotti harmaaseen kattoon, joka oli niin kovin

lähellä häntä, ja mietin mitä ajatuksia oli mahtanut liikkua hänen

mielessänsä, meidän alhaalla jutellessamme, ennenkuin hän otti

harmonikkansa ja alkoi laulaa tuota surullista laulua. Kohdistin

ajatukseni hänen muistoihinsa, eivätkä ne voineet, sen mukaan kuin

minulla oli niistä tietoa, kertoella muusta kuin puutteesta, nälästä,

sairashuoneessa vietetyistä pitkän pitkistä vuosista, haavoista,

kärsimyksistä ja yksinäisyydestä. Kaikki nuo mielikuvat alkoivat

ahdistella minua kuin ilkeät kummitukset, ikäänkuin niillä olisi ollut

jotakin minulta vaadittavaa tai minulle kostettavaa, ja ihme kyllä

minusta tuntui siltä kuin minun olisi täytynyt paljastaa niille rintani

ja sanoa: "Käykää kimppuuni, imekää vereni kuiviin, hakekaa täältä

itsellenne tyydytystä!"

Toiset olivat vaienneet heti laulun alkaessa; suutarin lapset

olivat vaipuneet uneen, niin että voi kuulla heidän hiljaisen

hengityksensä. Kyttyräselän suuret silmät olivat kosteat ja hohtivat

hänen rumassa, laihassa, ennen aikojaan ryppyyntyneessä muodossansa

kuin tumma vedenpinta kuuvalossa; Farfallan silmät olivat sitä

vastoin kyyneleettömät ja tuijottivat omituisen uupuneine katseinensa

herkeämättä avonaiseen akkunaan, josta sävelet tulivat. Suutari

vaimoinensa istui takanani, joten en kääntymättä voinut nähdä

heitä. Laulua ei voinut kestää kuin viisi tai kymmenen minuuttia,

mutta minusta tuntui silloin ja minulla on nytkin vielä sellainen

muisto kuin sitä olisi kestänyt sata vuotta. Kun se oli lopussa,

kuulin muutamia raskaita huokauksia tai henkeä vedettävän syvään,

itsetiedottomasti kuten lapset, kukaan ei puhunut enää sanaakaan, vaan

he nousivat hitaasti toinen toisensa jälkeen paikaltaan ja nyökäyttivät

jäähyväisiksi äänetönnä päätänsä tai viittasivat kädellänsä.

Yritin juuri toivottaa Farfallalle hyvää yötä, kun näin katua pitkin

vielä tulevan, jalkojansa väsyneesti laahaten, naisen, ja tunsin hänet

samaksi vaimoksi, jonka mies vuosia sitten omituisen varkauden takia

oli joutunut vankeuteen ja sieltä hulluinhuoneeseen. Hän pysähtyi

pyhän Antoniuksen kuvan eteen, pani kätensä ristiin ja mumisi jotakin;

sitten kumartui hän ottamaan pari liljaa, jotka olivat pudonneet

seinäkomerosta ja olivat nyt tallatut maahan. Huomasimme aran katseen,

jonka hän loi ympäristöön, ikäänkuin olisi ollut aikeissa tehdä

ilkityön, ja hän säpsähti meidät nähdessään ja teki sellaisen liikkeen

kuin olisi aikonut piilottaa kukat tai heittää ne luotansa. Farfalla,

joka tunsi hänet varsin hyvin, sanoi hyväntahtoisesti: "Pyhä Antonius

suo sinulle varmaankin kernaasti tuon mitä hänen ylellisyydestään on

varissut maahan; mutta mitä teet noilla kuihtuneilla kukilla?" -- "Ne

kuuluvat tuottavan onnea", vastasi toinen, puristaen liljoja itseänsä

vasten ja kääntäen meitä kohden kuihtuneet kasvonsa. Sitten hän läksi

käydä retuuttamaan samaa tietä takaisin. Hymyillen sanoi Farfalla:

"Kaikki ne rukoilevat Jumalalta onnea ja rikkautta eivätkä ajattele

sitä että Jesus syntyi seimessä ja ratsasti Jerusalemiin aasilla, eikä

hänellä ollut mihin päänsä kallistaa."

Kotimatkalla väikkyivät edessäni valopilkun tavoin, jota ei saa

silmistänsä, tuon vaimoraukan kasvot, jotka olivat tehneet sitä

tuskallisemman vaikutuksen, kun niillä vielä voi huomata jälkiä

muinoisesta kauneudesta ja suloudesta, -- samaten hänen laihat,

kuihtuneet kätensä, jotka tarttuivat kiihkeästi kuin nälkäinen eläin

maahan tallattuihin likaisiin liljoihin. Jos hän olisi valittanut, niin

olisin ehkä unohtanut tuon näyn häntä hetkisen surkuteltuani, mutta

että hän vielä odotti onnea --! Minusta tuntui siltä kuin olisin nähnyt

jonkun juoksemistaan juoksevan synkässä metsässä toivoen saavuttavansa

kaukaa loistavan kirkkaan valon, kun itse teossa loppumattomiin

kierteli samaa paikkaa. Toivottomasti kurjuuteen vajonneena hän kurotti

kätensä katulikaa kohden siinä mielettömässä harhaluulossa, että hänen

täytyisi jostakin löytää onni! Lieneeköhän hänellä ollut tuosta onnesta

jonkunmoinen mielikuva? Tai ehkä vain epämääräinen, synnynnäinen

tunne, puoleksitajuttu halu päästä vapaaksi elämän tuottamista

vaikeuksista? Tai oliko hänellä siitä ehkä joitakin muistoja, kuin

sävelmästä, jonka kerran on kuullut ja jota halajaisi jälleen kuulla?

Oi tuota ihmisten surkeata järjettömyyttä, tuota mieletöntä sokeutta,

jolle ei kykene nauramaan, sillä se vihloo sydäntä! Köyhyytensä,

hätänsä, kurjuutensa ahdistamina he kurottavat kätensä pyhimysten,

noiden yliluonnollisten olentojen puoleen, joiden kidutetut ruumiit,

riutuneet kasvot ja hurskas katse osottaa, etteivät he ole maallisia

tavotelleet! Heiltä, jotka ovat kärsimyksiä rakastaneet ja niitä

hakeneet, toivovat he lievitystä kärsimyksissään ja tuota, mikä

heistä käsittää kaiken maallisen onnen: rahaa! Rahaa, rakkautta,

tunteiden huumausta! Tulisina, vaateliaina kohoavat sellaiset rukoukset

taivaaseen, ahdistelemaan noita kirkastettuja, autuaita olentoja, jotka

ovat kääntäneet päänsä maasta pois iankaikkisuutta kohden. Ja noiden

ihmisraukkojen luottaessa siihen, että taivaallinen äidinrakkaus tuolta

ylhäältä käsin heitä holhoo ja heistä huolehtii, korvaten lopuksi

heidän köyhyytensä runsailla rikkauksilla, riehuu kurjuus, vallitsee

nälkä, pakkanen, häpeä, viha noissa viheliäisissä majoissa, joissa he

avuttomina ja Jumalan hylkääminä elostelevat!

Mutta mitä sitten on sanottava meidän mielettömyydestämme, jotka

kiitämme Jumalaa, henkeä, täysistä raha-arkuistamme, voitoistamme,

huolettomasta unestamme, mukavasta elämästämme, ikäänkuin hän olisi

suonut meille tuon kaiken palkinnoksi meidän hyvyydestämme tai

hellyydestä, kuten rakastava isä?

Kuinka suloinen on lapsen viaton itsekkäisyys, se kun kuvailee

mielessänsä Jumalaa sokurileipuriksi, joka palkitsee hyvää lasta

makeisilla, meidän typeryytemme, vilpillisyytemme ja ahneutemme

rinnalla, kun me rukoilemme ääretöntä henkeä, kaiken alkua ja loppua,

kuten ääretöntä rahasäkkiä: "Maksa meille siitä että nimesi alituisesti

on meidän kielellämme! Anna meille rahaa, ja me varustamme sen sinun

kuvallasi!"