VI

Sama kellonääni, joka antoi toivioretkeläisille lähdönmerkin, keskeytti

Riemuportinkadulla rakastavaisen parin hyväilyt, karkottaen pikku

Nannin luota hänen sulhonsa, jonka laiva juuri oli palannut Smyrnasta

ja muutamiksi päiviksi asettunut satamaan. Rakastavaiset olivat

käyttäneet hyväkseen sitä seikkaa, että katu pyhiinvaelluksen johdosta

oli melkein autiona, tavatakseen toisiansa vinnikamarissa, jossa Nanni

asui yhdessä Vittorian kanssa, ja tuossa tilaisuudessa olivat he

kerrassaan unohtaneet hyveenpalkinnon ja Farfallan siihen kohdistuvat

toiveet. Kello kaksitoista oli sulhon jälleen oltava laivalla, ja hän

lausui nyt nopeasti hyvästit ja kiiruhti pitkin, varovaisin askelin

Riemuportinkatua alas, jolla aikaa tyttö pari kertaa painoi kasvojansa

tyynyä vasten, mutta nukahti sitten, niin että tuo yksinäisyydessä

syttynyt rakkaudenliekki jo oli palanut loppuun ja lakannut hehkumasta,

kun vähää jälkeen keskiyön saatoin Riccardon hänen asunnollensa.

Kohta sen jälkeen tapahtui aivan toisenlainen seikkailu. Riccardo, joka

varsinkin kesäkuukausina usein kärsi unettomuudesta, makasi silloin,

välttääksensä tuon matalan huoneen tukahduttavaa ilmaa, ulkoeteisessä,

jonne sitä varten oli varattu maissintupsuilla täytetty säkki. Niin

sanoi hän nytkin aikovansa tehdä, kun yritin auttaa häntä nousemaan

noita jyrkkiä portaita ylös, ja kun tunsin hänen tapansa, niin jätin

hänet vuoteellensa eteiseen, ilman että päähäni oli pälkähtänytkään,

että se voisi olla arveluttavaa. Pieni joukko, joka oli lähtenyt

kotiin yhtaikaa meidän kanssamme, oli pian hajaantunut, ja hiljaisuus

vallitsi jo, kun aloin laskeutua kaupunkiin päin. Riccardo vaipui

heti sikeään uneen, josta kumminkin pian heräsi, kuten arveli, jo

muutaman minuutin jälkeen. Hänestä tuntui siltä kuin olisi herännyt

melusta, ja hän kuunteli, kuuluisiko ylhäältä mitään, mutta siellä

oli aivan hiljaista. Kun hän sitten nousi vuoteeltaan ja katsoi

ovesta ulos, näki hän toisella puolen katua, aivan seinän vieritse,

jotakin luikahtavan eteenpäin pimeässä; kuu oli näet jo laskenut

talojen taakse. Ensiksi hän teki ristinmerkin, arvellen nähneensä

rauhattoman sielun, joka haki muinoisten hairahdustensa tyyssijaa;

mutta kun hän kurottautui kauemmaksi ja jännitti katsettansa, tunsi hän

tuon olennon Torquatoksi, Jurewitschin veljeksi. Tämä oli varmaankin

saanut tietää suutari Bonalman lähteneen kotoa toivioretkelle ja

aikoi nyt käyttää tilaisuutta hyväksensä, tyhjentääksensä hänen

puotinsa; ainakin pysähtyi hän juuri sen edustalle ja heilautti itsensä

matalaa akkunaa kohden. Riccardo kertoi minulle kerran muutamassa

eläintarhassa nähneensä mahdottoman suuren petolinnun, jolla oli

leveät, mustat siivet ja pitkä, paljas, lihakas kaula sekä pieni,

höyhenetön pää, joka päättyi ahmailevaan nokkaan ja jossa säihkyivät

saaliinhimoiset silmät. Sen näköinen, sanoi hän, oli Torquato ollut,

kun hän, pitäen kiinni akkunasta, katsoi katua pitkin ja kuunteli.

Silloin oli Riccardo hiljaa huutanut häntä nimeltä, jolloin Torquato

säpsähti ja tuntiessaan raajarikon pui raivoissaan hänelle nyrkkiä,

epäröiden luopuisiko yrityksestään tuon avuttoman ihmisen takia.

Riccardo käsitti, mitä hänen mielessänsä liikkui, ja sanoi noudattaen

äkillistä mielijohdetta, vielä hiljemmin kuin ennen: "Ilmaisenko,

ken Benvenuton murhasi?" Noiden sanojen vaikutus oli odottamattoman

voimakas, luultavasti etupäässä siksi, että tämän yön pimeydestä

äkkiä ilmestyvän henkilön oli täytynyt jollakin käsittämättömällä,

melkeinpä mahdottomalla tavalla saada tieto tuosta rikoksesta, joka

oli tapahtunut kenenkään näkemättä, jota ilmiantamaan ei ollut

löytynyt ainoatakaan ihmistä. Siihen saakka oli Riccardo tuntenut vain

jonkunmoista uteliaisuuden sekaista kammoa rikoksentekijää kohtaan,

mutta nyt, kun Torquato hypähti maahan, selvisi hänelle äkkiä, että

murhaaja nyt syöksyisi hänen kimppuunsa ja tappaisi hänet, ja hänet

valtasi hurja kuolemanpelko. Salaman tavoin välähti hänen mielessänsä

yhtaikaa tuhansia eri mietteitä: että äiti kotiin palatessaan huomaisi

rukouksensa jo kuulluksi, että Carmelon ei vain pitäisi unohtaa

istuttaa hänen haudallensa oleanderia, ja että hän kuolisi, ennenkuin

oli saanut nähdä saaren -- -- -- Mutta kiivas pelkoko sen lienee

vaikuttanut vai mikä, mutta Torquato ei enää tarkannut Riccardoa, vaan

kiiruhti katua alas ja oli silmänräpäyksen kuluttua kadonnut näkyvistä.

Riccardo oli siis todella ollut selvillä Benvenuton kohtalosta.

Eräänä unettomana yönä, kun oli tavattoman hiljaista ja tuuli kävi

Kulmakadulta päin, missä murha tapahtui, oli hän kuullut kiistaa ja

erottanut Torquaton äänen. "Semmoista ääntä ei ole kenelläkään muulla,

eikä sitä unohda, kun on sen kerran kuullut", sanoi hän; "silloin

koetti hän sitä hillitä, mutta kun hän ei osaa puhua hiljaa, kuului

se kuin käheä-ääniseltä haukunnalta." Kun Riccardo sitä paitsi tiesi

että hyväntahtoinen Benvenuto oli lainannut Torquatolle rahaa, mutta

oli itse joutunut pulaan ja ollut pakotettu vaatimaan sitä takaisin,

niin oli hänellä myöskin selvillä riidan ja siitä seuranneen rikoksen

alkuaihe, ja hänen epäilyksensä olivat siis olleet täydelleen

oikeutetut.

Lausuin nyt etten voinut hyväksyä sitä että Riccardo Jurewitschin

vuoksi piti salassa, mitä tiesi murhasta. "Monet tietävät Torquaton

rikoksista", sanoi Riccardo, "mutta kukaan ei anna häntä ilmi, vaikka

me emme koskaan ole siitä sopineet."

"Luuletteko sitten", kysyin hämmästyneenä, "sillä tekevänne palveluksen

tuolle hurskaalle miehelle? Voiko hänelle olla mieluista se, että

toiset saavat kärsiä hänen kunnottoman veljensä takia? Eiköhän hän

pikemmin toivoisi että hän saisi kärsiä rangaistuksen ja mahdollisesti

huomaisi rikollisuutensa, tai että häntä ainakin estettäisiin

jatkamasta synnillistä menoansa?"

Riccardo pudisti päätänsä ja lausui: "Jurewitsch on selvillä

kaikista veljensä teoista ja tietää senkin että hän on murhannut

Benvenuton, ehkäpä paljon muutakin, jota me emme tiedä, mutta hän

tekee voitavansa salatakseen sen ja estääksensä veljeänsä joutumasta

epäluulonalaiseksi." Kuinka pappi voisi tietää veljensä teoista, joita

toinen ei tietenkään ollut hänelle tunnustanut eikä kukaan muukaan

saattanut hänen tietoonsa, sitä ei Riccardo voinut minulle selittää,

mutta hän arveli että samaten kuin käsialasta voi päättää, kenen

kädestä jokin kirjoitus on lähtenyt, samaten tuntisi hän teoista

tekijän.

"Ja niin saa siis", sanoin minä, "vaarallinen pahantekijä esteettömästi

ja rangaistuksetta jatkaa ilkitöitänsä, siksi että on arvossa pidetyn

ja rakastetun miehen veli?" Siihen vastasi Riccardo: "Ilmiantaminen on

aina katalaa, vaikka se tapahtuisikin mitä paraimmassa tarkoituksessa.

Ja mitäpä asiat siitä muuttuisivat, joskin Torquato joutuisi

vankeuteen? Niin kauan kuin on olemassa köyhyyttä ja kurjuutta, tehdään

kaikenmoisia epätoivoisia tekoja; meistä jokainen varoo itseään

ilmiantamasta Torquatoa tai ketään muutakaan rikoksentekijää tai edes

tuomitsemasta heitä ankarasti, sillä emmehän tiedä vaikka huomispäivänä

jo olisimme itse samassa asemassa."

Olin hämmästyksissäni ja tunsin pettymystä ja vihaa kuullessani

tuollaisia mielipiteitä esitettävän, ja varsinkin minua pahoitti se,

että minun täytyi kuulla tuollaista Riccardolta, jota olin taipuisa

pitämään viattomana, siveellisen ylpeänä ihmisenä. "Oletteko te

sitten palloja", huudahdin aivan raivostuneena, "joita pahat henget

heittelevät mielensä mukaan? Kuljetteko te sokeina haparoiden läpi

elämän, tietämättä tallaatteko ruohoa vai matoja? Paneeko teille

paholainen veitsen käteen sanoen: sysää! ja te ette voi vastustaa? Eikö

kukaan teistä ole niin varma itsestänsä, että voisi taata ettei hänestä

tule lurjusta eikä murhaajaa?"

"Voisittekos te sitä tehdä?" kysyi Riccardo ja loi minuun hymyhuulin

vilpittömän, vakavan katseensa.

"Kerron teille mitä Galantalta kuulin Torquatosta. Hän läksi

kuudentoista vanhana muuraajana vaellusretkelle eikä ollut silloin,

jos kohta olikin raju ja tuittupäinen, vielä tehnyt mitään varsinaista

rikosta. Silloin kulki hän kerran syysiltana erään kentän poikki kohden

kaupunkia, josta valot jo tuikkivat kaukaa, ja äkkiä hän huomasi

olevansa lähellä hirsipuuta, jossa riippui ruumis. Hän ei pelännyt

Jumalaa eikä paholaista, ja kun hän ei vielä koskaan ollut nähnyt

hirsipuuta, pysähtyi hän ja katseli tarkoin kaikkea, myöskin kuolleen

kasvoja, niin hyvin kuin voi hämärässä. Vielä vuosien kuluttua muisti

hän että taivaalla oli kiitänyt pieniä, mustia pilviä, jotka olivat

hänestä kuin teloituspaikalle lentäviä äänettömiä ahnaita korppia.

Sitten hän jatkoi rauhallisesti matkaansa, mutta kuljettuaan noin sata

askelta kuuli hän takanansa vihellyksen, sellaisen, jolla toverit

kutsuvat toisiansa. Hän tiesi ettei likimaillakaan ollut ainoatakaan

ihmistä, sillä hän oli juuri silmäillyt joka suuntaan, ja linnun

huuto ei se myöskään ollut. Hänen selkäpiitänsä karmi ja hänen täytyi

seisahtua hetkeksi paikoilleen, sillä hän oli kuin lamautunut. Tuskin

oli hän hoiperrellut muutaman askeleen eteenpäin, kun kuuli uudelleen

samanlaisen vihellyksen takanansa, nyt selvästi hirsipuulta päin,

ja hänen täytyi jännittää kaikki voimansa päästäksensä paikaltaan,

niin värisi hän kauhusta. Kun vihellys kuului kolmannen kerran,

kääntyi hän pelostaan huolimatta katsomaan taaksensa ja näki että

ruumis riippui yhtä tönkkönä ja liikkumattomana kuin ennenkin, vaan

että se oli kääntynyt niin että kasvot olivat häneen päin; äsken ne

olivat olleet toisaanne. Nyt oli hän vakuutettu siitä, että vainaja

oli hänelle viheltänyt, ja hän meni pelästyksestä tainnoksiin ja

sai kouristuskohtauksen, jommoisia hänellä sen jälkeen on ollut

tuon tuostakin. Hän on vakuutettu siitä että hirtetty riivasi

hänet, ja kohta hän tekikin ensimäisen rikoksensa. Kun nimittäin

aamun hämärtäessä eräs mies kulki kärryinensä ohitse ja kumartui

hengettömältä näyttävän Torquaton ylitse, suodaksensa, jos olisi

tarpeen, hänelle apua, silloin hypähti tämä äkkiarvaamatta pystyyn,

pisti veitsensä hänen rintaansa ja ryösti kaikki hänen tavaransa. Hän

oli tehnyt sen ikäänkuin tahtomattansa, kuin äkillisen mielijohteen

yllättämänä ja oli aluksi hämmästynyt ja kauhistunut teostansa, mutta

vähitellen hänen tunteensa tylsistyivät, eikä hän enää voinut tulla

toimeen tekemättä tuollaisia ilkitöitä, samaten kuin monet muut ihmiset

eivät voi tulla toimeen ilman viiniä tai tupakkaa."

Kuultuani tuon kamalan kertomuksen, jonka Riccardo esitti niin

vakuuttavasti, etten luullut kannattavan lausua epäilyksiä sen

todenperäisyyden suhteen, valtasi minut kammo sekä Torquatoa että

hänen sisartansa kohtaan, ja katsoin parhaaksi koettaa saada Riccardon

lakkaamaan seurustelemasta Galantan kanssa.

Riccardon ja Torquaton yöllisestä yhtymisestä oli nimittäin aiheutunut

Riccardon tutustuminen Galantaan. Galanta, joka asui yhdessä veljensä

kanssa, tiesi kaikista tämän hankkeista ja sai myöskin kuulla kuinka

hän oli tullut estetyksi murtautumasta suutarin asuntoon. Kun Torquato

nyt aikoi jälkeenpäin panna täytäntöön, mitä oli laimiinlyönyt, ja

kostaa Riccardolle, taivutti Galanta hänet luopumaan tuosta aikeesta,

-- mikä ei suinkaan ollut helppoa ja saattoi Galantan menettämään osan

veljensä suosiosta. Tätä ennen oli Torquato helposti saanut sisarensa

vakuutetuksi ilkitöittensä välttämättömyydestä tai oivallisuudestakin,

ja varsinkin miehiä vihasi ja halveksi Galanta niin suuresti, että

empimättä olisi luovuttanut jokaisen rakastelijansa Torquatolle,

suodakseen hänelle tilaisuutta tyydyttämään murhanhimoaan. Mutta

Riccardo, jota hän tunsi vain hieman, ulkonäöltä, ei hänestä ollut

mikään mies, ja jonkunmoinen ritarillisuus, jota hän tunsi veljensä

puolesta, saattoi hänet kammoksumaan sitä ajatusta, että Torquato voisi

satuttaa kätensä tuohon kalpeaan, rampaan ihmiseen, jolla oli sellaiset

viattomat lapsensilmät. Sen sijaan lupasi hän pitää huolta siitä, ettei

Riccardo antaisi ilmi Torquatoa, sillä hän piti vaikutusvaltaansa

miehiin nähden rajattomana eikä luullut Riccardonkaan voivan sitä

vastustaa.

Tuttavuus alkoi siten että Galanta eräänä päivänä näki Riccardon

harmonikka kädessä istuvan ovellansa ja pyysi häntä tulemaan hänen

asuntoonsa, jonne iloisa seurue oli kokoontunut ja josta vain puuttui

tanssimusiikkia; siellä voisi hän ansaita taskut täyteen rahaa.

Sellaiset toiveet olisivat saattaneet Riccardon seuraamaan vaikka

itse pääpaholaista helvettiin, tarjoamaan sikäläiselle nuorisolle

tilaisuutta tanssia soiton mukaan, -- ja nythän oli täytettävä kauniin

naisen pyyntö; hyvillä mielin nousi hän siis ja läksi nilkuttamaan

Galantan mukana. Mutta niin hyvin kuin viihtyikin tämän luona, ei

hän kumminkaan suostunut antamaan Galantalle mitään varmaa lupausta;

tosin ei hän aikonutkaan antaa ilmi Torquatoa, mutta hän ei myöskään

tahtonut sitoutua mihinkään, varsinkaan kun tuolla pahantekijällä ehkä

oli jotakin mielessä häntä itseänsä vastaan. Sittemmin oli Riccardo

ollut usein Galantan luona, vaan tämä vielä useammin hänen luonansa,

sillä kun Galanta halveksi niin teeskentelemistä ja ulkokultaisuutta

kuin häveliäisyyttäkin, juoksi hän aivan empimättä kaikkialla hänen

perässänsä ja seurasi häntä hänen asuntoonsakin, jossa usein,

naapureista välittämättä, vietti tuntimääriä hänen luonansa. Yleensä

ei Riccardolla ollut tapana puhua mitään noista käynneistä, mutta

minulle hän kertoeli tutunomaisesti ja perinpohjaisesti kaikesta mitä

tapahtui, arimmistakin seikoista, ja varsinkin hän kuvaili uudelleen

ja aina uudelleen, minkä näköinen Galanta oli, ja hän teki sen aivan

ujostelematta, hellän ihailevasti, kuten lapsi kuvailisi alastonta

marmoriolentoa, jonka se sattumalta on nähnyt jossakin puistossa tai

salissa.

Galanta ei ollut koskaan alaston sillä tavalla kuin muut naiset, sanoi

hän, sillä hänen sametinkaltainen ruskea ihonsa verhosi häntä, ja

hävetä hänen tarvitsi yhtä vähän kuin metsävuohen. Hänen kasvoistansa

ei Riccardo pitänyt, sillä ne johdattivat mieleen Torquaton ja paljon

rumaa, mitä Galanta oli tehnyt, mutta häntä miellytti hänen lämmin,

hohtava pintansa, joka tuntui siltä kuin äskensyntyneitten lasten

haivenpeitteinen päänahka. "Mutta miksi hällä on sellaiset kasvot kuin

varastelevaisella mustalaisnaisella?" sanoi hän. "Maallinen taiteilija

olisi katsonut tuollaiseen kaulaan kuuluvan kasvot, loistavan kirkkaat

kuin tähtöset, mutta Jumala tekee sellaisia käsittämättömiä tekoja,

jommoisia ihminen ei uskaltaisi."

Hänen kasvojensa kesytöntä kauneutta ei Riccardo oivaltanut. Kerran

satuin Riccardon tykönä yhteen hänen kanssansa ja silloin huomasin

että hän todella olikin ränstyneemmän ja turmeltuneemman näköinen,

kuin miltä minusta oli näyttänyt edellisellä kerralla, jolloin näin

hänet vain pikimmiltään. Tapa, millä hän minua tervehti, hänen rohkea,

viehättelevä hymyilynsä, jolla hän tavallisesti lienee voittanut

herrasmiesten suosiota, hänen tuttavalliset katseensa tekivät melkein

inhottavan vaikutuksen minuun ja vieläkin enemmän Riccardoon; vaikka

hän sisääntullessani oli istunut onnellisena ja autuaallisena tyttöön

nojaten, sysäsi hän nyt äkkiä, kuten ärtyinen lapsi, tyytymätönnä hänet

luotansa, nuhteli häntä ankarin sanoin ja käski hänen heti paikalla

mennä ainaiseksi tiehensä. Galanta vastasi samaan tapaan, tehden

hänestä pilkkaa, mutta näyttäen kumminkin olevan enemmän suutuksissaan

itselleen kuin Riccardolle ja samalla myöskin alakuloinen, sitten hän

syöksähti ulos kuin hurjistunut, kesytön eläin; mutta tuossa hänen

esiintymisessään ilmeni niin paljon voimaa, suloutta ja lämpöä, että

jälleen lepyin ja olisin vaikka puolustanut häntä Riccardollekin, ellei

se olisi ollut vastoin aikeitani -- ja tosin tarpeetontakin.

Vaikka olin täydellisesti vakuutettu siitä että heidän suhteensa

oli vienon viaton ja, mitä Galantaan tulee, johtui kiitettävistäkin

tunteista, nimittäin säälistä ja -- vaikkei hän itse sitä selvästi

tajunnut -- mieltymyksestä seurusteluun nuoren miehen kanssa, joka ei

vedonnut hänen aistillisuuteensa, koetin kumminkin alinomaa parastani,

saadakseni Riccardon pysymään hänestä erillään, osaksi siksi, että

arvelin seurustelun noiden sisarusten kanssa kumminkin voivan jollakin

tavoin käydä hänelle vahingolliseksi, ja toiseksi siksi, että hänen

tuttavansa sen johdosta voivat saada huonoja ajatuksia hänestä. Yhtä

lempeästi kuin Pakanakaupungissa arvosteltiin kaikkia rakkaudensyntejä,

yhtä ankarasti siellä tuomittiin naisia, jotka antautuvat miehille

rahan- taikka nautinnonhimosta tai ammattimaisesti. Sitä paitsi

pidettiin Galantaa sydämettömänä ja ylpeänä, ja Riccardokin myönsi

hänen olevan kopean, mutta se miellytti häntä. Pahinta kaikesta oli

se, että Carmelo, joka ei yleensä voinut sietää naisia ja suorastaan

inhosi sellaisia kuin Galanta, oli suutuksissaan tuosta veljensä

seurustelusta ja alkoi pysytellä hänestä erillään, joten näytti siltä

kuin rauhasta, joka tähän saakka oli vallinnut tuossa talossa, pian

tulisi loppu. Mutta Riccardo ei ottanut korviinsakaan varoituksiani,

eikä edes lupaukseni että varustaisin hänet koko hänen elämänsä ajaksi

paperosseilla, tehnyt häneen mitään vaikutusta; eräs toisenlaatuinen

mielijohteeni osottautui tehokkaammaksi. Eräs nainen, jota rakastin,

oli antanut minulle vähän rahaa käytettäväksi holhottieni hyväksi, enkä

siksi katsonut poikkeavani kovin liiaksi totuudesta, kun väliin toin

Riccardolle jotakin, jonka tiesin häntä ilahduttavan ja sanoin: "Tämän

on Lisabella lähettänyt." Ei tuo tosin ollut lemmittyni nimi, mutta se

sopi hänelle hyvästi, enkä luullut jokapäiväisemmästä olevan apua. Kun

hän kysyi kuka Lisabella oli, niin sanoin että hän oli veljentyttäreni

ja että olin kertonut hänelle Riccardosta ja siten herättänyt hänessä

myötätuntoisuutta häntä kohtaan. Juttelin nyt hänestä yhä useammin

Riccardon kanssa, ja pian tuo kuvaamani vaaleaverinen kaunotar kokonaan

täytti hänen mielensä.

Väliin hän väitti kävelyretkellä ollessaan nähneensä hänet, ja kun

kerran eräs nainen oli mennyt hänen ohitsensa, katsahtanut sitten

taaksensa, tullut hänen luoksensa ja pistänyt rahan hänen käteensä,

oli hän vakuutettu siitä, että se oli ollut Lisabella. Siitä pitäen

hän vähemmin välitti Galantasta, haaveillen nyt Lisabellasta, jonka

varusti kehittymättömän makunsa mukaan kaikella naisellisuuden,

hienouden ja rikkauden suomalla lumousvoimalla. Ei hänen päähänsä

koskaan pälkähtänyt kysyä -- kuten monesti pelkäsin -- miksi Lisabella

ei joskus tullut mukanani tervehtimään häntä tai hänen äitiänsä,

-- mihin minun itse teossa olisi ollut mahdoton taivuttaa tuota

oikeata "Lisabellaa". Kovasydäminen hän ei ollut, mutta välttääksensä

liikutusta ja epämiellyttäviä tunteita hän karttoi kurjuuden näkemistä

eikä tahtonut edes kuulla siitä puhuttavankaan. "Onko onnettomuus

sitten hyve?" sanoi hän. "Pitäisikö kaikkein olla onnettomat, siksi

että muutamat ovat? Minun kutsumukseni on olla onnellinen; salli minun

rakastaa sinua ja nauttia onnestani."

Väliin tapahtui, kun muistelin Riccardon jumalallista

epäitsekkäisyyttä, joka teki hänelle mahdolliseksi nauttia Lisabellan

onnesta autuaallisena kuin omastaan, ja sitten näin lemmittyni

tyynen, alati kirkkaan otsan, että minut valtasi mielenkarvaus ja

tyytymättömyys. Mutta hänen rusohuultensa hymyily karkotti pian kaikki

katkerat tunteet, ja kun tunsin hänen sydämensä sykkivän rintaani

vastaan, oli minusta kuin olisin oivaltanut Kaikkivaltiaan aivoitukset

ja huomannut rakkauden ja rakkaudenonnen nauttimisen ainoaksi, mikä suo

elämällemme todellista arvoa.