IV

Tuota Vanhassakaupungissa sijaitsevaa taloani nimitettiin pyhän

Antoniuksen taloksi, koska sen oven yläpuolella oli mainittua

pyhimystä esittävä koristus, kuten sanottiin alkuaan kahdenneltatoista

vuosisadalta. Oli kumminkin helppo huomata että se oli tuskin kahtakaan

sataa vuotta vanha ja syntynyt jesuiittityylin vallitessa; sitä

todisti sekä pyhimyksen että hänen jalkoihinsa painautuvan karitsan

asennossa ja ilmeessä kuvastuva liioiteltu hartaus ja pyhimyksen

oikealla käsivarrella istuvan Jesus-lapsen teeskennelty suloisuus;

vasemmassa kädessään oli Antoniuksella solakka, hempeästi nuokkuva

lilja. Mutta juuri tuo ylenmääräinen tunteellisuus viehätti kansan

lapsellista mieltä, ja kirjavine kukkineen, joilla kuva melkein aina

oli runsaasti koristettu, vaikuttikin se hieman miellyttävästi tumman

muurin rinnalla. Ettei kukkia koskaan puuttunut, johtui siitä, että tuo

erityisen runsasarmoinen pyhimys oli yleisesti suosittu. Erittäinkin

piti Riccardo huolta siitä, että sillä oli niitä yltäkyllin; Farfalla

sanoikin etupäässä poikansa tähden muuttaneensa tuohon taloon,

jonka tunnus tätä niin viehätti. 'Kenties tuottaa pyhä Antonius

meille onnea', oli hän ajatellut, kun Riccardo ahdisteli häntä

pyynnöillään, 'voimmehan koettaa!' Ja niin he olivat jo vuosikausia

olleet vuokralaisiani, eikä pyhimys ollut vieläkään palkinnut heidän

luottamustaan -- eikä Riccardo väsynyt häntä kukittamasta. Hän kertoi

minulle itse, mistä syystä hän erityisesti rakasti pyhää Antoniusta,

nimittäin siksi että hän pikemmin oli ollut eläinten kuin ihmisten

pyhimys. "Ihmiset eivät välittäneet hänestä, Vaan nauroivat hänelle",

sanoi hän, "mutta eläimet juoksivat hänen jälkeensä, -- eivätkä

ainoastaan karitsat ja koirat ja muut kotieläimet, vaan myöskin

metsänelävät, -- viisaat, nopsaliikkeiset ketut ja sukkelat jänikset;

yksin pienet käärmeetkin kohottautuivat, pystyyn ja lekuttivat

mielihyvästä kieltänsä hänen lähestyessänsä. Ja kun hän kulki

merenrannalla, kokoontuivat kalat, rapisuttivat kiiltäviä suomujansa

ja aukoivat pyöreätä suutansa, ikäänkuin hänen sanansa olisivat

olleet ravintoa. Heille hän näet kertoi sydämensä ylevät ajatukset,

joita ihmiset eivät ymmärtäneet." Samaten kuvaili Riccardo innolla,

kuinka Jesuslapsi, nähdessään pyhimyksen ylenpalttisen rakkauden, oli

laskeutunut hänen syliinsä. Riccardo rakasti nimittäin itse lapsia ja

eläimiä yli kaiken ja ne samaten häntä. "Ei ole Vanhassakaupungissa

ainoatakaan lasta", sanoi Farfalla, "joka ei häntä tuntisi ja

rakastaisi. Kun hän illoin istuu kaivon luona, soittaa harmonikkaa ja

laulaa: 'tuu, ystävän', tuu tanssimaan!' Niiloin he paukuttavat käsiään

ja hyppelevät hänen ympärillään eivätkä tahdo erota hänestä, niin että

vanhempain usein yön tullessa täytyy väkisin viedä heidät sisään."

Aivan pienenä oli Riccardo alinomaa itkenyt ja tuottanut äidilleen

enemmän vaivaa kuin kukaan muu lapsista. Mutta töin tuskin hän oli

alkanut jotain ymmärtää, kun asiat kerrassaan muuttuivat. Silloin oli

näet äiti ostanut hänelle kauniin keltaisen kanarialinnun ja ripustanut

sen häkin hänen vuoteensa yläpuolelle, ja lintunen saattoi hänet

unohtamaan kaiken mikä häntä vaivasikin. Ei hän näyttänyt koskaan

väsyvän katselemasta sitä, kuinka se hyppi toiselta puikolta toiselle,

ja hän säisti heikolla äänellään pienen laulajan liverryksiä ja

helkytyksiä, niin että todella näytti siltä kuin he olisivat jutelleet

keskenänsä.

'Niin me teimmekin', sanoi Riccardo, ja hänen silmänsä alkoivat loistaa

kirkkaammin; 'en muista enää mistä me keskustelimme, mutta kyselin

siltä kaikenmoista ja se vastasi minulle. Ymmärsin myös kaikki sen

laulut, ja minulle on jäänyt muistiin yksi niistä, joka oli tällainen:

Kultaa siipen' välkkyy,

Kultaa laulun' helkkyy,

Kultaa, kultaa syömmen' on!

Ja minä kuvailin mielessäni sen sydäntä pienen auringonkukan

kaltaiseksi, ja kun se lauloi, olin näkevinäni, kuinka nuo lukemattomat

keltaiset kukkalehdet värisivät sen rinnassa.

Nyt oli Riccardolla huonetoverina oleanderi, joka ulottui melkein

lakeen, ja kerttu ja sirkka, jotka asustivat Carmelon niille

valmistamissa häkeissä. Kissa hänellä myöskin oli ollut, vaan sen

oli äskettäin myrkyttänyt eräs naapureista, jolta se oli varastanut

makkaran. Tuon kissan hengen oli Riccardo kerran pelastanut, kun

lapsijoukko, joka oli kokoontunut talon edustalla olevan kaivon luo,

oli aikonut huvikseen hirttää sen. Farfalla kertoi että hän oli

kompuroinut, ettei tulisi liian myöhään, kainalosauvoilleen niin

nopeasti jyrkkiä portaita alas, että helposti olisi voinut pudota niin

että olisi kuollut. Hän oli sitten ruokkinut pelastettua kissaa, joka

oli pienen pieni ja kurjan laiha, huolellisesti kuin pientä lasta,

niin että se vähitellen kävi pyöreäksi, sileäksi ja kiiltäväksi. He

olivat olleet keskenään hyvät ystävät ja toverit, ja, tuntiessaan

myrkyn vaikutusta oli uskollinen kissa, jännittäen viimeiset voimansa,

hiipinyt Riccardon luo, kuollaksensa hänen sylissänsä.

Ajan pitkään huomasin että helläsydäminen Riccardo, joka olisi ollut

valmis itse näkemään nälkää, voidaksensa leivällänsä ravita nälkäisiä

varpusia tai köyhää lasta, ja yleensä oli lapsellisen vaatimaton,

kumminkin äitiänsä kohtaan esiintyä vallan vaateliaana. Hänen pukunsa

oli varsin huono, mutta siihen hän kumminkin tyytyi, käsittäen ettei

asia ollut autettavissa; mutta pilkkuja ei siinä olisi saanut olla

eikä olletikaan paikkoja toisenlaisesta kankaasta. Mutta kun hänen

täytyi käyttää samaa pukua vuosimääriä ja se aina varsin pian meni

rikki siitä paikasta, jota kainalosauva hankasi, niin nuo seikat eivät

olleet kartettavissa. Tiukka oli hän ruokaankin nähden, jossa aina

keksi jotakin moitittavaa, ehkä siitäkin syystä, että oli liian heikko,

voidaksensa sietää hyvin mitään ruokaa. Huoneen siisteyden suhteen oli

hänellä myös kovin ankarat vaatimukset, joita kumminkin oli ylen vaikea

täyttää siellä asustelevain holhoeläinten takia. Niinä päivinä, jolloin

hän voi paremmin, siisti, pesi ja keitti hän itse innolla ja taidolla,

mutta voidessaan huonommin -- ja sellaisia päiviä oli paljoa runsaammin

-- oli äidin oltava kaikkialla läsnä ja kaikkivaltias. Yleensä vaikutti

äidin läsnäolo häneen varsin huomattavasti; tämän tarvitsi vain tulla

huoneeseen, niin Riccardon kasvot kävivät lapsellisen näköisiksi,

näyttivätpä ne pyöristyvänkin, ja kun hän nojautui äitiinsä, kuvastivat

hänen liikkeensä tyytyväisyyttä ja turvallisuudentunnetta. Hän ei

silloin juuri ottanut osaa keskusteluun, vaan antoi äitinsä puhua ja

kuunteli häntä lapsen kaltaisena, josta vanhemmat ovat erehtymättömiä.

Mutta kun äiti oli poissa, otti hän usein samat asiat puheeksi,

lisätäkseen jotakin Farfallan puheisiin tai oikaistakseen niitä, ja hän

osottautui silloin varsin sukkelaksi ja terävä-älyiseksi sekä oikeutta

harrastavaksi.

Carmelo rakasti myöskin eläimiä ja lapsia, mutta ei hän seurustellut

niiden kanssa veljellisesti ja tuttavallisesti kuten Riccardo. Carmelo

oli maailmaan syntyessään ollut varustettu onnenhampaalla, ja Farfalla

kertoi minulle, kuinka hänen luonaan silloin oli käynyt lääkäreitä,

professoreja ja ylhäisiä naisia katsomassa tuota pientä kiiltävän

riisijyvän näköistä ihmehammasta, joka oli hänen esikoisensa suussa

ja saattoi naapurit ennustamaan lapsukaiselle onnea ja mahtavuutta.

Hymyillen vertasi hän silloisia toiveitansa siihen, miten oli käynyt,

mutta hänen tarkka oikeudentuntonsa saattoi hänet kumminkin lisäämään,

että Carmelon elo varmaankin olisi voinut muodostua onnekkaammaksi, jos

hän itse vain olisi siitä välittänyt. Hän oli voimakas eikä suinkaan

laiska, mutta hän jätti usein työnsä, lähteäksensä tuntimääriksi

kävelyretkelle tai soutaakseen aukealle merelle, ja nuo huvit olivat

hänestä paljoa tärkeämpiä kuin rahan ansaitseminen. Kumminkaan hän ei

ollut haaveksija, kuten Riccardo, ja siksi oli äidistä käsittämätöntä,

kuinka hän voi käyttää niin paljon aikaa tyhjäntoimittamiseen. Siinä

suhteessa hän kumminkin oli onnellinen, sanoi Farfalla, ettei hän

lainkaan voinut sietää naisia. Riemuportinkadun kursastelemattomat,

luonnolliset tyttöset, jotka parveutuivat Riccardon ympärille, missä

hänet vain näkivät, tunsivat niin selvästi, kuinka vastenmielisiä

he olivat Carmelosta, että kuin pelästyneet linnut heti pyrähtivät

tiehensä, kun näkivät hänen tulevan. Siis ei hän varmaankaan menisi

naimisiin, ja se se juuri olisi onneksi; rikkailla olivat lapset,

sanoi Farfalla, hauskana leikkikaluna, niillä kun ei koskaan ollut

niitä enempää kuin yksi tai kaksi; mutta köyhän lapset, joita oli kuin

hiekkaa meren rannalla, olivat kuin hyttysparvi, joka imi vanhempien

veren.

Carmelo ei ollut äitinsä eikä veljensä näköinen: hän oli rotevampi,

hänen päänsä karkeatekoisempi ja kasvonsa leveämmät. Hän ei ollut hieno

eikä kaunis eikä huomiota kiinnittävä, mutta hänen uhkuva voimansa

ja terveytensä teki miellyttävän ja raikkaan vaikutuksen. Koko hänen

olennossaan ilmeni lapsellista itseensätyytyväisyyttä, ja joskin

onnenhammas oli mennyt menojaan, niin oli hänellä sen sijaan onnea

tuottavat silmät; suuret ja kauniit ne eivät olleet, mutta tyydytetyt,

juopuneet katselemastaan kaikkia ympäröiviä ihania esineitä: puita,

niittyjä, lähteitä, kaloja ja lintuja. Hän oleskeli kernaasti luonnon

helmassa, missä oli niin paljon katseltavaa ja silmillä nautittavaa;

puhelemisesta ei hän välittänyt eikä kuuntelemisestakaan niin kuin

katselemisesta.

Vähät olivat hänen puheensa silloinkin, kun tervehdin häntä nähdessäni

hänet ensi kerran; äänetönnä hän asetti Riccardon vuoteelle lasitölkin,

jossa istua kökötti kaksi pientä lehvisammakkoa. Riccardo kohottautui

nopeasti istumaan, hänen kalpeat poskensa punehtuivat, ja ilo sytytti

hänen silmissään sellaisen yliluonnollisen hehkun, kuin olisivat

taivaanportit auenneet hänen edessään ja jumalalliset salaisuudet

ilmenneet hänelle. Nuo vihreät, hartaasti kurnuttelevat olennot

olisivat voineet luulla aamukoin hohtavan heidän päänsä yläpuolella.

Hän sulki astian lujasti laihoihin käsiinsä, ikäänkuin ilmaistakseen

siten hellyytensä sammakoille, ja hän kertoeli niille, kuinka hyvä

niiden olisi olla hänen luonansa, kuinka hän joka päivä antaisi niille

lukemattomia kärpäsiä ja niille hankittaisiin tuoretta ruohoa, niin

etteivät ne tietäisi mitään koti-ikävästä. Sitten hän pyysi Carmeloa

kertomaan, kuinka tämä oli saanut ne kiinni ja seurasi huomaavasti

tuota lyhyttä mutta tarkkaa selontekoa; samalla näkyi kumminkin hänen

huomionsa kohdistuvan myös sisäänpäin, missä mielikuvitus lienee saanut

uutta kiihdykettä.

Hän alkoi nimittäin nyt äkkiä vilkkaasti kuvata paikkoja, missä itse

oli hakenut sammakoita; sitten rupesi hän kertomaan merimatkasta,

jonka kerran vuosia sitten oli tehnyt veneellä muutamien ystävien

kanssa, pyytääksensä kaloja. Hän kuvasi näkemiänsä laivoja, niiden

valkoisia, keltaisia ja ruskeanpunaisia purjeita, vihreätä merta ja

sinistä taivasta, laskevan auringon punertavaa hohdetta ja hämäriin

piiloutuvan meren suloisen viileätä ilmaa niin valtavalla ihastuksella,

että tuo kuva, jonka olimme nähneet joka päivä, kävi meistä oudon

viehättäväksi, ja minusta tuntui siltä kuin tuo aikoja sitten ollut ja

mennyt ilta olisi ollut maailman tärkein, ihmeellisin ja onnellisin

ilta. Sitten alkoi Farfalla jutella ja kertoi, millaisessa tuskassa hän

tuona päivänä oli ollut Riccardon tähden ja kuinka iloiseksi hän tuli,

kun keskiyön jälkeen kaukaa kuuli poikansa kainalosauvan säännölliseen

tapaansa iskevän katukiviin. Vaikkei Riccardo koko päivänä ollut syönyt

muuta kuin palan leipää, ei hän kumminkaan mielenkiihkolta voinut syödä

mitään eikä nukkua, vaan makasi melkein aamuun saakka silmät auki,

pitäen kädessään pikku kalaa, joka oli ainoa minkä hän oli saanut.

Kun hänen äitinsä nyt huomautti, että ehkä kävisi vaikeaksi aina

hankkia sammakoille tuoretta ruohoa, ja että siksi olisi parempi

päästää ne irti, joutui hänen mielensä aivan kuohuksiin; hän veti

tölkin lähemmäksi itseään ja selitti kiivaasti, että niin kauan

kuin hän eläisi, täytyisi sammakoiden olla hänen tykönänsä hänen

tovereinansa. 'Ja kun sinä kuolet', sanoi Farfalla, 'niin panen ne

haudallesi; siellä ei puutu ruohoa, ja ne voivat pitkinä kevätöinä

ilahduttaa sinua laulullansa, josta niin pidät.'

"Niin", jatkoi Riccardo innokkaasti, "mutta ennen kaikkea on teidän

muistettava istuttaa sinne tuo oleanderi, johon sitten voitte ripustaa

lintujeni ja sirkkani häkit." Minä huomautin että siten ehkä hänen

hautapaikastansa saisi alkunsa eläintarha, jota kaupunkimme jo kauan

oli toivonut, ja se pani kaikki sydämellisesti nauramaan; mutta

oikeastaan pilanteko hänen kuolemastaan, jonka sekä hän itse että

muut voivat huomata hiljaa lähenevän lähenemistään, teki minuun

varsin tuskallisen ja vastenmielisen vaikutuksen. Vasta vähitellen

rupesin käsittämään, että niin selvillä kuin hän olikin tilastaan,

hänen mielessään kumminkin vielä oli sijaa hämärille elämänunelmille

ja tulevaisuudentoivoille. Melkein koko ikänsä hän oli oleskellut

sairashuoneessa, mutta lapsena oli hän viettänyt muutamia vuosia

eräässä kauniilla paikalla merenrannalla sijaitsevassa lastenkodissa,

jossa sairaita lapsia hoidettiin ja he saivat merikylpyjä. Taloa

oli ympäröinyt äärettömän suuri puutarha, ja siellä hän oli istunut

kukkivien puiden varjossa, katsellen merelle, ja ystävälliset

hoitajattaret olivat tuoneet heille maitoa ja viiniä, ja siellä olivat

ne lapset, jotka eivät olleet kovin sairaita, -- niihin hän tosin ei

ollut kuulunut -- olleet piilosilla, hippasilla ja pallosilla. --

Hänelle oli käynyt tarpeeksi usein uudistaa mielessään noita muistoja,

luullakseni siksi että ne todistivat, että hänenkin elämässään voisi

olla sijaa onnelle, ja soivat hänelle oikeuden sanoa: "Minäkin olen

kerran ollut onnellinen ja iloinnut päivänpaisteessa!"

Hänen tulevaisuudentoiveensa perustuivat harmonikkaan, jota hän,

äitinsä puheen mukaan, osasi soittaa oivallisesti: hän aikoi ruveta

soittoniekaksi ja soittaa kaduilla ja ravintoloissa, häissä ja

tanssiseuroissa ja siten ansaita rahaa. Mutta paitsi sitä että hän

oli liian heikko pannakseen koskaan tuota tuumaa täytäntöön, olisi

siihen myöskin täytynyt hankkia poliisilta lupa, ja sen saamiseksi

oli tarpeen siksi suuri rahamäärä, että Farfalla ei mitenkään voisi

saada sitä kokoon, -- joten aie siis joka suhteessa oli mahdoton

toteuttaa. Vaeltavan soittoniekan kurjaa elämänosaa pidettiin täällä

kadehdittavana, sen saavuttamista olisi Riccardo katsonut huimaavaksi,

rajattomaksi onneksi. Yleensä hän olisi käyttänyt joka tilaisuutta

ansaitaksensa rahaa, vaikkei hänellä itseensä nähden ollutkaan muita

mielihaluja kuin että voisi pukeutua siististi ja sievästi ja saisi

mielin määrin polttaa paperossia. Mutta hänen mielessänsä kuvastui

korkeimpana maallisena onnena se, jos voisi lähteä ulos maailmaan

harmonikka selässä, ehkäpä kulkea suurilla, valtamerta lohkovilla

laivoilla toisiinkin maanosiin ja sieltä lähettää äidille rahaa, niin

että tämä vanhoillaan saisi levätä, ajatellen: 'Riccardo tekee työtä

minun edestäni'. Tuon unelman toteutumista ei hän tosin itsekään

pitänyt mahdollisena, vaan siitä hän kumminkin alati haaveksi ja puhui.

Hän käsittelikin todella harmonikkaa taitavasti, vaikkei ollut saanut

mitään ohjausta siihen, ja hänen esittämistavassaan ilmeni luontaista

soitannollista aistia. Voi huomata hänen soittavan korvakuulolta,

esittävän sävelmät sen mukaan kuin oli ne kuullut jonkun ohikulkijan

suusta tai naisilta ja lapsilta, jotka niitä hänelle laulelivat,

sillä niissä oli joukko muutoksia ja muovailuja. Erityisesti viehätti

minua laulu, jolla hän säisti soittoansa, sekä se, että hän sanojen

suhteen menetteli samaten kuin säveleenkin nähden, nimittäin muutellen

ja koristellen muistinsa runsaita varastoja. Hänellä oli erinomaisen

kirkas ääni, joka kajahteli kauas, vaikka hän lauloikin hiljaa, ja

hänen laulunsa tunki ehdottomasti sydämeen; oli kuin yksinjätetty lapsi

olisi pukenut haaveensa lauluun ja kuunnellut sitä, itse käsittämättä

itseänsä.

Kun ensimäisen kerran kuulin hänen soittavan, valtasi minut niin

voimakas liikutus, että menin akkunan luo, salatakseni sitä. Silloin

katseeni sattumalta kohdistuivat riemuporttiin, jonka siitä kohden voi

nähdä. Luullen minun todella vaipuneen katselemaan tuota muinaisaikojen

jätettä, jota usein oli nähnyt muukalaisten ihailevan, sanoi Farfalla:

"Pakanoille lienee ollut suotu enemmän onnea kuin meille, koska ne

pystyttivät tuollaisia voittoportteja. Me taistelemme kurjuutta

vastaan ja se pääsee meistä aina voitolle. Mutta sen sijaan on meille

pystytetty riemuportti taivaassa." Viime sanat oli hän selvästi

lausunut ivalla, vaikkakin lempeästi hymyillen, enkä heti keksinyt mitä

vastata. Mutta Riccardo laski harmonikan kädestään ja sanoi hitaasti:

"Minä tiedän vieläkin yhden riemuportin; se on siinä, mistä mennään

unen laaksoon." Siihen virkahti Farfalla nauraen: "Sellaisilla kuin

sinulla on aikaa uneksia; Carmelo ja minä nukumme niin sikeästi että

Jumalan joka aamu täytyy uudelleen herättää meidät eloon."

Nuo Riccardon sanat selvittivät minulle monta seikkaa. 'Vaellatko sinä

kenties', ajattelin katsoessani häneen, 'joka yö elämän puutarhoissa,

kevein askelin, sauvatta, -- ja siksikö voit niin tyynesti ja

välinpitämättömästi tarkastaa eloa täällä kyynelten laaksossa? Sielläkö

olet kuullut nuo laulut, joilla mieltämme liikutat?' Minusta oli kuin

olisin nähnyt hänen menevän sisään kukitetusta portista ja nuokkuvien

kukkasten kuvusta tipahtelevan hänen päällensä kullalla kimmeltävää

kastetta. Siitä johtui hänen silmiensä yliluonnollinen loiste! Olin

vähällä käydä kateelliseksi häntä kohtaan. Mitä olisi minulle jäänyt,

jos minulta olisi otettu omaisuus ja terveys, niin että olisin ollut

köyhä ja sairas kuten hän? Tuskaa, mielenkarvautta, katkeruutta ja

vihaa elämää kohtaan. Mutta hän koristeli rakkautensa kukkaseppeleillä

tämän julman maan ja yksin tuonkin ainoan lahjan, joka sillä

ylenpalttisuudestansa oli varattuna köyhälle pojallensa, -- haudan!

V

Eräänä lämpöisenä yönä toukokuussa läksivät toivioretkeläiset

liikkeelle. Kun vaelluksen kestäessä ei saanut nauttia mitään,

aterioivat pyhiinvaeltajat ennen lähtöänsä yhdessä lukuisan tuttavien

kanssa, jotka heitä saattoivat, ja asettuivat sitä varten aukealle

kentälle, jota osaksi peitti kaikenmoinen roska, osittain korkea ruoho.

Toisella puolen rajoitti sitä linnanmuuri, toiseen suuntaan voi nähdä

meren ylitse aina sinne saakka, missä se suli yhteen sinipunaisena

häämöttävän taivaan kanssa.

Useimmat läsnäolijat tunsivat minut jo ennestään ulkonäöltä, ja

voitin pian heidän suosionsa kartuttamalla yhteisiä ruokavaroja

lihalla, hedelmillä ja muilla herkuilla, joita olin tuonut mukanani.

Aluksi pysyttelin syrjässä Farfallan kanssa, joka muurin suojassa

kivien ääressä valmisteli kahvia ja salaattia; en näet voinut keltään

saada niin tarkkoja tietoja seurueeseen kuuluvain henkilöiden

elonvaiheista, kuin häneltä. Katsellessani hänen taitavaa ja joutuisaa

askartelemistaan, esitti hän minulle kuvia muutamain hänen apunaan

ja johdollaan toimiskelevien naisten luonteesta ja elämästä. Näiden

joukossa oli kaksi vuokralaistani, joista toinen oli keuhkotautinen ja

peljättävän laiha, ja jonka toivo, että voisi rukouksillaan hankkia

madonnalta itselleen terveyden, mutta myöskin halu nähdä ihmisiä ja

kuulla puhetta ja naurua, oli saattanut liittymään pyhiinvaeltajiin.

Hän oli Riccardon hyvä ystävä sekä yhtä väsymättömän vilkas ja

taipuisa leikinlaskuun ja ilkasteluun kuin tämäkin. Heillä oli tapana

sairautensa ja hiutumisensa johdosta kilvan pistellä toisiansa, ja

keuhkotautinen oli ehdottanut, että löisivät vetoa siitä että Riccardo,

joka kerskaili olevansa häntä terveempi, kuolisi ennen häntä. "Mutta

kuinkas minä saan sinulta maksun, jos voitan?" sanoi hän. Riccardo

sanoi että hän voisi olla huoletta, sillä jos tuo uskomaton seikka

tapahtuisi, niin tulisi hän keskiyöllä panemaan hänen vuoteellensa

maksun tähtitaalereissa.

Toinen nainen oli lihava muori, joka joka kevät virkansa puolesta otti

osaa toivioretkeen, vaikka muutoin kernaimmin pysyttelihe paikoillaan

ja nytkin katseli Farfallan toimia muutoin liikkumatonna, paitsi että

yhtä mittaa soluutteli sormiensa välitse hyvin pitkää ja muhkeata

rukousnauhaa, mutta kasvoilla ilme sellainen, kuin aterian onnistuminen

olisi riippunut hänen silmälläpidostaan. Hänen toimenansa oli istua

kirkossa varakasten naisten edestä, joilla ei itsellään ollut siihen

aikaa, samaten muiden hartaudenharjoitusten, kuten pyhiinvaellusten,

rukousten lukemisen ja laulamisen suorittaminen. Hänen vyöstänsä

riippui rukousnauha ja läkkipullo, jossa hänellä oli tapana säilyttää

kahvia, ja häntä nimitettiin Vanhassakaupungissa kirkkomuoriksi sekä

myöskin kirkkosammakoksi, siksi että hänellä oli pyöreät, tuijottavat

silmät, pullistuneet kuten sammakolla, ja hän liikkui eteenpäin

pitkillä hyppäyksillä, kun luuli ettei kukaan häntä nähnyt -- niin

kerrottiin. Tuosta pilanteosta huolimatta häntä kumminkin pidettiin

suuressa arvossa, sekä siksi että hänellä oli taitoa ansaita rahaa,

että myöskin sentähden, että hän osasi esiintyä arvokkaasti ja puhui

pyhistä ja kaikkein pyhimmistäkin asioista varsin tutunomaisesti.

Kaksi naista esitti Farfalla minulle erittäin sääliteltävinä, siksi

että he olivat alkaneet elämänsä joltisenkin suotuisissa olosuhteissa.

Toinen heistä, Apollonia nimeltään, oli puvusta päättäen kaikkein

köyhimpiä, ellei ollut tavattoman huolimaton; hän oli nimittäin

suorastaan puettu ryysyihin. Hänen matalaotsainen, aistillista

intohimoa kuvastava muotonsa ei ollut kaunis, vaan kumminkin huomiota

kiinnittävä; sen ilme oli levoton, melkein tajuton, kuten hänen

liikkeensäkin. Myötätuntoisuutta ei hän voinut herättää ainakaan

muutoin kuin siksi että teki niin tavattoman säälittävän vaikutuksen.

Hänen elämäntarinansa oli tällainen: Hän oli virkamiehen tytär ja

oli mennyt naimisiin jonkun alhaisen virkamiehen kanssa, ja heillä

oli ollut hyvä toimeentulo; kuollessaan ei mies tosin jättänyt

hänelle mitään varoja, mutta hän olisi voinut tulla hyvin toimeen

eläkkeellään, kun oli lapseton. Mutta jo vuoden kuluttua hän meni

naimisiin erään lihakauppiaan kanssa, joka tosin ei luonnostaan ollut

paha, vaan oli kiivas ja väkeviin menevä. Hän joi, siksi että kauppa

kävi huonosti, tai lieneekö ehkä ollut päinvastoin; pian ilmestyi

sitten huolia ja vastuksia sellaisia, joista vaimolla ei ollut ennen

ollut aavistustakaan. Mies sairastui, ja se vei viimeisetkin varat;

kuta heikommaksi hän kävi, sen vähemmin hän kykeni vastustamaan

juomishimoaan, ja lopuksi hän hirttäytyi selvitessään pitkällisestä

humalasta. Avuttomalle vaimolle hankkivat hänen entiset tuttavansa

kauppakojun torilla, ja hän tuli nyt joltisestikin toimeen ja olisi

ehkä pian tullut siedettäviin olosuhteisiin, mutta hän rakastui

pian erääseen kuormankantajaan, jonka seisontapaikka oli lähellä

hänen kojuansa. Hän antautui yhteyteen hänen kanssansa, solmimatta

avioliittoa, ja synnytti nyt, ollessaan neljänkymmenen tienoilla,

viisi lasta peräkkäin, kadottaen samalla kadottamistaan voimansa.

Kolmas mies oli laiskin ja pahaluontoisin kaikista; hän väsyi

pian tuohon rasittavaan joukkueeseen, hankki itselleen nuoren

rakastajattaren ja muutti hänen kanssaan toiseen asuntoon, välittämättä

lainkaan Apolloniasta ja hänen lapsistansa. Niin oli tämä joutunut

Roomalaiskaupunkiin, missä käytännöllinen ja kokenut Farfalla oli

auttanut tuota neuvotonta olentoa hankkimaan työtä.

Toinen nainen lienee ollut yhtä vanha kuin Apollonia, mutta vaikka

surut ja huolet olivat jättäneet jälkiä hänen kasvoillensa, ilmeni

niillä kumminkin vienoa suloutta, joka teki hänet paljoa nuoremman ja

miellyttävämmän näköiseksi. Farfalla kertoi, että hän vielä kymmenen

vuotta sitten oli ollut nuori ja ihmeen kaunis; 'hänen miehellänsä,

joka myös oli kaunis ja luonnoltaan ilomielinen, oli paikka eräässä

hattukaupassa, ja he tulivat hyvästi toimeen. Eräänä päivänä oli mies

mennyt kovaa ukkossadetta pakoon muutamaan jalokivikauppaan ja pistänyt

siellä kenenkään huomaamatta kainaloonsa laatikon, joka sisälsi joukon

jalokiviä, ja vienyt sen kotiin. Kotona heitti hän kivet laatikosta,

pani siihen äskensyntyneen lapsensa ja sanoi hämmästyneelle vaimollensa

että pienokaisen vastedes olisi nukuttava siinä. Eräs tyttö, joka näki

tuon kaiken avoinna olevasta ovesta, ilmaisi asian muille, ja mies

parka joutui vankeuteen, kun tuomarit eivät voineet uskoa hänen noin

äkkiä joutuneen järjiltään. Vankilassa hän, jonkun aikaa raivottuaan,

kävi yhä tylsämielisemmäksi, mutta lihoi samalla, ja häntä rasitti

ainainen kalvava nälkä. Hänen vaimonsa, joka tuskin kykeni elättämään

itseänsä ja lapsiansa, kävi kumminkin usein miehensä luona viemässä

hänelle ruokavaroja, jotka sai kokoon näkemällä itse nälkää, joten

hän kuihtui kuihtumistaan samassa määrässä kuin vanki lihoi ja kävi

kankeammaksi.

Sanoin Farfallalle kuultuani tämän ja muita samanlaisia juttuja:

"Näyttää siltä kuin te naiset tulisitte paremmin aikaan ilman miehiä,

ja kumminkin te aina niitä tavottelette? Mikä teidät siihen saattaa?

Tyhmyyskö vai mielettömyys vai rakkaus?"

"Kohtalo", sanoi hän, yrittämättäkään kumota väitettäni. "Kaikki on

edeltäpäin määrättyä, on Riccardolla tapana sanoa, ja luulen hänen

olevan oikeassa."

Väliin, sanoi hän, saivat kumminkin miehetkin kärsiä teoistansa, ja

hän huomautti minua, sitä todistaakseen, suutari Bonalmasta, joka

aivan äskettäin oli antanut Roomalaiskaupungille paljon puheen ja

naurun aihetta. Tämä oli istuutunut muista erilleen, merelle päin, ja

tuijotti katse tylsänä eteensä; hän näytti nuorelta, mutta oli kalpea

ja laiha ja ikäänkuin tuskasta kokoon kutistunut, niin että minun oli

mahdoton kuvailla häntä mielessäni iloiseksi ja pulskaksi, jommoinen

hän vielä äskettäin oli ollut. Hän oli mennyt naimisiin hyvin nuorena,

noin kymmenen vuotta sitten, hänellä oli monta lasta, ja hän oli elänyt

tyytyväisenä, kunnes hänen vaimonsa alkoi käsittämättömällä tavalla

laimiinlyödä taloutta ja tuhlata rahaa. Syyksi tuohon omituiseen

muutokseen huomattiin mielenhäiriö, josta syystä hänet täytyi viedä

hulluinhuoneeseen. Bonalma otti taloutta ja lapsia hoitamaan taloonsa

nuoren, tarmokkaan ja voimakkaan tytön, joka sittemmin synnytti hänelle

kaksi lasta, katsoi itseään hänen vaimoksensa ja käyttäytyi joka

suhteessa sen mukaan. Kumminkaan ei Bonalma ollut suinkaan unohtanut

mielisairasta vaimoansa, vaan kävi väliin häntä tervehtimässä, lähetti

hänelle vaatteita ja ruokaa ja muuta mitä hän voi tarvita. Hän ei

ollut pitkään aikaan käynyt laitoksessa, mutta pääsiäisen aikaan hän

tunsi kiihkeätä halua tavata vaimoansa. Heidän häänsä olivat nimittäin

olleet siihen aikaan vuodesta, ja silloin oli heillä ollut kimputtain

esikkoja ja orvokkeja vyöllä ja napinlävessä; siksi valtasi hänet joka

kevät, kun hän missä tunsi noiden kukkasten lemua, halu tavata sairasta

vaimoansa, ja hänen täytyi noudattaa tuota haluansa ellei tahtonut

menettää järkeänsä hänkin. Niinpä oli hän tehnyt tänäkin keväänä.

Lääkäri, joka hoiti hänen vaimoansa, ilmoitti hänelle silloin että hän

nyt toivoi, päinvastoin kuin ennen oli arvellut, voivansa parantaa

sairaan, ja hän kehotti Bonalmaa palaamaan muutaman viikon kuluttua,

viemään vaimonsa täysin parantuneena kotiin. Tuo tiedonanto vaikutti

Bonalmaan kuin isku päähän, ja puoleksi tajutonna hoiperteli hän

kotiin. Ollessaan tuossa tilassa, kuin päihtyneenä tai huumaantuneena,

rohkeni hän ilmaista rakastajattarellensa uutisen ja kehottaa häntä

lähtemään pois, suodaksensa sijansa hänen lailliselle vaimollensa.

Mutta toinen vakuutti heti että pysyisi paikallansa, mihin olikin

tavallaan oikeutettu, kun hänellä oli muutaman kuukauden jälkeen

jälleen lapsi odotettavissa. Bonalmassa ei ollut miestä käyttämään

väkivaltaa, varsinkaan, kun hänen omatuntonsa häntä soimasi, hänen

sydämensä oli kiintynyt lapsiin, ja tuo tarmokas, häikäilemätön nainen,

joka ei lainkaan välittänyt siitä, kuinka hän selviäisi asiasta,

saattoi hänet tavallista pelokkaammaksi. Naapurit odottivat varsin

uteliaina, miten kävisi, kun vaimo parin päivän perästä palaisi

kotiin. Ei kukaan tiennyt muuta neuvoa kuin sen, minkä Riccardon

kyttyräselkäinen ystävä oli keksinyt, että nimittäin Bonalma nyt

vuorostaan asettuisi asumaan koppiin, jonka hänen vaimonsa oli jättänyt.

Tosin Bonalman ulkomuoto olikin omiansa herättämään tuon ajatuksen.

Hänen kasvoistansa voi huomata että yksi ainoa kalvava ajatus tai

pikemmin epäselvä pelontunne raskaana ja hervostavana ahdisti häntä.

Hänen tuijottavassa, hehkuvassa katseessaan oli uhkaava ilme; hän oli

minusta kuin kamalia tuskia kärsivä eläin, joka on luonnostaan tuiki

leppeä, mutta alkaa kuoleman tuskan kurkkua kuristaessa umpimähkään

haukkoa ilmaa ja epätoivoissaan voi purra kuoliaaksi mitä vain lähelle

sattuu.

Hän piti, kertoi Farfalla, paljoa enemmän vaimostaan kuin

rakastajattarestaan, joka kumminkin oli nuorempi ja muhkeampi.

Luonnostaan oli hän taipuva kiintymään kotiinsa, hellä ja tunteellinen,

ja hän oli, ehkä tietämättänsä, koko ajan rakastanut vaimoansa;

tosin tämä olikin ollut sekä hyvä että kaunis, niin ettei ollut

monta hänen vertaistansa. Farfalla, joka aina halusi mihin hintaan

hyvänsä lohduttaa murheellisia, oli neuvonut Bonalmaa lähtemään mukaan

toivioretkelle, mutta mitä ihmeitä madonnan oikeastaan oli tehtävä

hänen hyväksensä, sitä he tuskin kumpikaan tiesivät. Kun nyt katselin

häntä kaukaa, tulin vakuutetuksi siitä että olisi parasta hänen

rakastajattarellensa, jos pysyttelisi hänestä kaukana, niin avuttomalta

ja aralta kuin hän näyttikin, ja tuo ajatus, että hän oli murhaaja,

vaikkei itse sitä tiennyt vaan ehkä vain tuskalla sitä aavisti,

vaikutti minuun niin valtavasti ja tuskallisesti, etten voinut pakottaa

itseäni häntä puhuttelemaan.

Virkistyäkseni käänsin nyt katseeni matkueeseen kuuluviin vanhoihin

aviopuolisoihin, jotka olivat pieniä, vilkkaita, iloisennäköisiä

olentoja ja joita pikeimmin olisi luullut sisaruksiksi kuin

aviopariksi. Heillä oli ollut kaksi tytärtä, jotka olivat kauniita,

terveitä ja hilpeitä, mutta myöskin hillittömiä ja ajattelemattomia,

ja niillä oli ollut rakkaudenseikkailuja rikasten herrojen kanssa.

Vanhemmat olivat aluksi heitä siitä nuhdelleet, mutta lempeästi vain,

sillä he rakastivat pulskia tyttäriänsä liiaksi, ja sitä paitsi he

rohkenivat kuvitella mielessään, että nuo herrat menisivät naimisiin

heidän lastensa kanssa, saattaen nämät loistoon ja kunniaan; olihan

muinoisina aikoina usein tapahtunut sellaista. Mutta sen sijaan

synnytti vanhempi tytär kaksi lasta peräkkäin vanhusten elätettäviksi,

ja kun rakastelija, joka ei ollenkaan pitänyt huolta lapsistaan, kävi

kylmäksi niiden äitiäkin kohtaan, läksi tämä maille maailmoille,

ettei tarvitsisi kestää sitä, että tulisi kokonaan hylätyksi; vaikka

hän olikin laiska ja kevytmielinen, ei häneltä kumminkaan puuttunut

ylpeyttä ja rohkeutta. Molemmat lapsensa jätti hän vanhempiensa

huostaan, luvaten lähettää rahaa, niin pian kuin saisi sitä ansaituksi;

mutta sen koommin ei hänestä ollut kuulunut mitään, ja vanhemmilla

oli nyt jälleen tilaisuutta kuvailla mielessään, kuinka hän palaisi

tarumaisen onnellisissa olosuhteissa. Toisen tyttären oli sillä välin

käynyt kuten hänen sisarensakin, mutta hän oli toista laatua ja suri

paljoa haikeammin tekonsa seurauksia. Sen jälkeen kuin tiesi tulevansa

isättömän lapsen äidiksi, ei hän enää liikahtanutkaan ulos vanhempiensa

asunnosta, ja kun synnytys oli ohi, läksi hän sieltä ainaiseksi. Ei

tiedetty oliko hän sisarensa tavoin lähtenyt maailmalle vai mennyt

kuolemaan. Nuo pienet vanhat ihmiset, ammatiltaan saviastioiden

korjaajia, näkivät paljon huolta ja vaivaa hankkiessaan elatusta

kolmelle kukoistavalle kasvatilleen, mutta eivät luopuneet toivosta,

vaan vaelsivat joka vuosi toukokuussa pyhälle vuorelle, rukoillakseen

armorikasta neitsyttä kadonneitten lastensa puolesta.

Farfallan lapsista oli saapuvilla ainoastaan hänen nuorin tyttärensä

Vittoria, ja tämä otti toivioretkeen osaa oikeastaan vastoin äitinsä

tahtoa. Oli nimittäin kysymyksessä rakastaja, josta Farfalla ei olisi

tahtonut kuulla puhuttavankaan, vaikka hän muutoin lapsiinsa nähden oli

pikemmin liiaksi kuin liian vähän myöntyväinen. Siihen hän vielä tyytyi

että tyttö, jota yleisesti suosittiin kauneutensa ja iloisen mielensä

takia, oli hylännyt monta kunnollista ja hyvästi toimeentulevaa

kosijaa; mutta Vittorian avioliittoa tuon ainoan kanssa, jonka tämä

olisi tahtonut, hän vastusti tavattoman tarmokkaasti, ja Carmelo

ja Riccardo avustivat häntä siinä. Olipa Carmelo kerran vihoissaan

lyönytkin sisartansa, kun eivät pyynnöt ja varoitukset saattaneet

tätä luopumaan aikeestaan, ja hän oli sanonut, ettei Vittorian enää

pitäisi pitää häntä veljenänsä, jos menisi naimisiin tuon miehen

kanssa. Rakastaja oli nimeltään Pasquale, ja hän oli hyvää sukua.

Vastahakoisuutensa syistä ei Farfalla ilmaissut minulle muuta kuin että

tuo mies oli hänestä kovin vastenmielinen ja että hän oli laiska. Mutta

laiskan miehen hitto perii ja hän saattaa vaimonsakin helvettiin.

Kun oli aterioitu ja ihmiset käyneet vilkkaammiksi, kääntyi Farfalla,

joka mieltäkiinnittävällä tavalla oli kertonut minulle nämä nyt

muistista esittämäni seikat, muun seurueen puoleen, joka näytti

tietävän hänellä olevan muistissa varattuna runsaasti kertomuksia

ja lauluja. Kun hän nyt istui mukavasti keskessä ja katseli

kuulijakuntaansa kirkkailla sinisillä silmillään, hartaasti, mutta

samalla, etevämmyytensä tuntien, leikillisen ylpeästi, valaisten

silloin tällöin esitystään vilkkailla kädenliikkeillä, muistuivat

mieleeni vaeltavat laulajat, jotka muinaisaikoina kokosivat ympärilleen

kansaa aukeille kentille lehmusten alle. Ei kukaan keskeyttänyt häntä

muutoin kuin suosiollisella naurulla tai hämmästyksen huudahduksella,

ja minustakin tuntui siltä etten väsyisi häntä kuuntelemaan, niin

huvittavalla tavalla hän esitti kuvan toisensa jälkeen menneestä

ilottomasta ja kurjasta elämästänsä. Välillä hän myöskin kertoi satuja

ja pyhimystaruja, todistaakseen jonkun väitteen tai valaistakseen

jotakin elämänkokemusta, lauloipa hän muutamia säkeistöjä vanhoista

lauluistakin, -- ja minulla on niistä sekä sanat että sävel vielä

muistissa, vaikkei hänellä ollut ääntä eikä korvakuuloa. Hänen

kertomistavastaan kävi selvästi esiin, ettei hän suinkaan ylen vakaasti

uskonut pyhimyksiin, ja madonnastakin hän puhui lempeällä ivalla,

vaikka vaelsikin jo kolmatta kertaa pyhälle vuorelle hänelle huoliansa

ja pyyntöjänsä esittämään.

Ensi kertaa hän meni sinne seitsentoistavuotiaana tyttönä rukoilemaan

tuota taivaallista olentoa pehmittämään hänen äitinsä sydämen; äiti

nimittäin vaati häntä luopumaan kauniista kellosepästä, josta sitten

tuli hänen miehensä ja johon hän silloin oli rakastunut, ja menemään

naimisiin tuon vanhemman, työteliään kosijan kanssa, jonka hänen

sisarensa sitten otti ja tuli varakkaaksi porvarirouvaksi. Pelko oli

silloin vallinnut hänen mielessään, sillä itse teossa hän piti äitiänsä

paljon mahtavampana kuin madonnaa, ja nyt hän oli äidin tietämättä

lähtenyt koko päiväksi kotoa pois. Suureksi hämmästyksekseen hän kotiin

tullessaan huomasi tuon itsepintaisen olennon muuttaneen mieltä. Äiti

oli näet luullut, kun tytärtä ei ruvennut näkymään kotiin palaavaksi,

että tämä joko oli surmannut itsensä tai lähtenyt rakastajansa tykö,

eikä hän olisi tahtonut kumpaakaan noista häpeäpilkuista tahraamaan

perheensä kunniaa. Sentähden hän oli päättänyt antaa tyttärensä tehdä

mielensä mukaan ja ajatteli jo tyydytyksellä siitä johtuvia seurauksia,

ja kun hänen ennustuksensa sittemmin toteutuivat, ei hän suonut

Farfallalle mitään apua. "Siis", sanoi Farfalla, "on minun kiittäminen

madonnaa miehestäni, joka kahdeksan vuoden perästä jätti minut ja teki

minusta kerjäläisen; nähtävästi ei pyhä neitsyt tuntenut häntä niin

hyvin kuin äitini."

Toisella kertaa Farfallan rukousta ei ollut kuultu. Silloin oli hän

ollut vuorella vähän aikaa sen jälkeen kuin hänen miehensä oli lähtenyt

maailmalle, kaksi kuukautta ennen nuorimman lapsensa syntymistä.

Hylättynä ja hädissään, kuten oli, kammotti häntä ajatellessa että

saisi vielä yhden lapsen lisää elätettäväksi, vaikka tuskin kykeni

hankkimaan toisillekaan leipää, ja hänestä tuntui siltä kuin hänen

olisi täytynyt pakottaa taivas ottamaan asuntoihinsa tuo vielä

syntymätön sielu. Kankeasti liikkuen ja sydän toivotonna nousi hän

vuorta ylös, ollen menehtymäisillään kesän kuumuuteen, sillä hän

oli päättänyt ettei matkalla nauttisi tippaakaan vettä. Saavuttuaan

ylös vuorelle oli hän niin väsynyt ja voi niin pahoin, ettei kyennyt

pitämään ajatuksiaan koossa ja sitäkin vähemmin esittämään asiaansa

rukouksessa; mutta luottaen siihen että tuo jumalallinen olento

ymmärtäisi häntä sanoittakin, heittäytyi hän madonnan kuvan eteen ja

itki niin että alttarivaate kostui ja kävi raskaaksi ja kyyneleet

virtasivat kivilattialle. Mutta siitä huolimatta syntyi lapsi

maailmaan oikeaan aikaan ja oli, kuten Farfalla lausui, kukoistavampi,

voimakkaampi, kauniimpi ja vilkkaampi kuin toiset, juuri kuin sillä

olisi ollut kaksi henkeä.

Vittoria oli syntynyt eräänä sunnuntaina, auringon ollessa

korkeimmillaan ja iloisen soiton kajahdellessa. Joukko sotamiehiä oli

nimittäin kulkenut sitä katua pitkin, jonka varrella Farfalla asui, ja

kun hän kuuli tuttua marssia puhallettavan, juoksi hän työnsä jättäen

akkunan luo, katsoaksensa ulos. Kun hän kumartui ulos akkunasta ja

juuri näki kullankeltaisten torvien säihkyvän auringonpaisteessa,

alkoivat synnytystuskat, ja synnytys tapahtui sitten niin nopeasti,

että hän vielä kaukaa kuuli muutaman hiljaisen sävelen, kun jo kaikki

oli ohi. "Jos se olisi ollut poikalapsi", huomautti lihava vanha muori,

Farfallan lopetettua tämän kertomuksen, "niin siitä olisi tullut

mahtava sotapäällikkö." "Luulin lapsen tuottavan minulle onnea, vaikka

olikin tyttö", sanoi Farfalla, luoden kirkkaat silmänsä Vittoriaan,

joka istui kaukana hänestä, "mutta nyt en enää usko sitä."

Ulkomuodosta päättäen oli tuo ihana olento syntynyt kantamaan onnen

purppuraa. Täysin mitoin oli luonto suonut hänelle antimiaan; kaikki

se viehättäväisyys mitä väri, ihon hohde, muotojen sulavuus ja

täyteläisyys voi suoda, koristi hänen kasvojansa ja varttansa, niin

että yhtä vähän tuli hänessä kaivanneeksi mielen ja hengen sisältöä,

kuin sitä kaipaa ruusu- tai tulppaanikimpussa. Hänen suurista avo

auki olevista silmistänsä säteili lämmin hehku, joka oli viehättävä

kuin päivänpaiste, mutta johon ehkä lopuksi voi kyllästyäkin, kuten

päivänpaisteeseenkin; sanottavaa ei hänellä varmaankaan ollut mitään

eikä mitään muuta toiselle antaa kuin nuoruutta, mieleniloisuutta

ja rakkaudenhehkua, mikä tosin onkin runsas ja valtava anti. Äidin

kertoessa oli hän kuunnellut äänetönnä, sanaakaan lausumatta, katseet

luotuina merelle päin, mutta kuullessaan Farfallan viime sanat käänsi

hän hitaasti päänsä ja lausui levollisesti: "En ole pahempi sinulle,

kuin sinä olit äidillesi", käännähti jälleen ja suuntasi katseensa

kauas etäisyyteen. 'Mitä hän tuolta hakee?' ajattelin minä. 'Kuuleeko

hän ehkä meille muille kuulumatonta voittomarssia, rumpujen pärinää,

torvien uljasta toitotusta ja kaihoisaa valitusta, joka kutsuelee häntä

täältä yhteiskunnan kukkuloille?' Kuvailin häntä mielessäni diadeemi

otsalla imperaattorin vaunuissa; valkoiset hevoset, joilla oli pitkä

harja ja häntä, vetivät sitä rinnettä ylös Kapitoliumiin, ei -- onnen

kukkuloille! Tiellä tunkeili hopeavitjoista talutettuina kiljuvia ja

karjuvia leopardeja, tiikereitä, norsuja ja muita vierasten maiden

eläimiä, mutta tarkkaamatta tuota melua ja loistoa katsoi hän suurilla,

mustilla silmillänsä kauas etäisyyteen, ylpeänä ja levollisena. Kerron

tästä antaakseni kuvan hänen kauneudestansa ja ihanuudestansa; itse

teossa kyllä käsitin että hänen ajatustensa ja toiveittensa esineenä

olivat vain ruskeat miehenkasvot, ja kun istuuduin hänen viereensä

ja aloin jutella hänen kanssansa, huomasin kohta arvostelleeni häntä

oikein. Puhuessa tuli hänen kasvoillensa leikillisen iloinen ilme, ja

silloin haihtui heti hänen juhlallinen mahtavuutensa melkein kokonaan

ja hän siirtyi tavalliseen jokapäiväiseen elämään. Sen kautta ei

hänen viehätysvoimansa suinkaan vähentynyt, muuta kuin mahdollisesti

mielikuvitukseen nähden; herttaisemmalta hän minusta tuntui, sitten

kuin olin puhellut hänen kanssansa. Kysyin miksi hän oli hylännyt

kaikki nuo kosijat, jotka olivat hänen äidillensä mieleen. "Ne eivät

minusta ole olleet kyllin kauniita", vastasi hän, katsoen minuun

hymyillen, niin että ehdottomasti punastuin, ikäänkuin minun olisi

ollut hävettävä sitä etten ollut enää aivan nuori ja hänestä ehkä kovin

mitätön näöltäni. "Ja Pasquale on kyllin kaunis?" kysyin edelleen, ja

hän vastasi nyökäyttämällä päätänsä ja vielä selvemmin punehtumalla

äkkiä, -- joten tulin vakuutetuksi siitä että tuon rakastetun miehen

muhkeus ja kauneus oli verraton.

Olisin kumminkin halunnut kuulla hänestä puolueettoman arvostelun ja

menin Riccardon tykö, arvellen häntä pikimmin kykeneväksi lausumaan

sellaisen. "Minkä näköinen on tuo mies, jota sisaresi rakastaa?"

kysyin häneltä. "Hän näyttää aivan sellaiselta pedolta, jollainen

onkin", sanoi Riccardo halveksivasti, keskeyttämättä soittoansa,

joka hänestä nähtävästi oli kysymystäni tärkeämpää. "Katsokaas",

jatkoi hän heti, "tuosta, jossa näette vedessä valkeahkon viirun,

on juuri kulkenut suuri höyrylaiva, joka on matkalla Intiaan, ja

siellä on lämmittäjänä eräs ystäväni, jonka saan periä." Perintönä

oli hyvänhajuinen santelipuinen laatikko ja papukaija, joka Riccardon

puheen mukaan oli ihmeellisen ihana olento; väriltään oli se sininen

ja vihreä kuin riikinkukonpyrstö, mutta sillä oli myöskin muutamia

tulipunaisia höyheniä, ja koko sen ruumis hohti, ikäänkuin joku olisi

voidellut sen liimalla ja pistänyt kiillekultaan. Puhua ei se nyt tosin

osannut muuta kuin: "Näkemiin!" ja "Hyvästi!" "Mutta opetan sille vielä

paljon muuta", sanoi Riccardo, "sillä kuukauden kuluttua se on minun."

Kysyin, kuinka se oli käsitettävä, ja Riccardo sanoi levollisesti:

"Ehkä ystäväni kuolee ruttoon, joka nyt juuri raivoaa Intiassa; kotiin

hän ei ainakaan palaa missään tapauksessa." Kun hän lausui tuollaisia

seikkoja, kävivät hänen silmänsä ja katseensa ja äänensä sellaisiksi,

että selkäpiitä karmi, vaikkei hän itse lainkaan huomannut puheidensa

kuuluvan kammottavilta tai edes salaperäisiltäkään. Ei hän päättänyt

ulkonaisista merkeistä, sanoi hän, jonkun ihmisen kuolevan, vaan hän

tunsi ja tiesi sen samalla tavalla kuin unessa tietäisi jostakin,

että tuo on minun isäni, tai jostakin maisemasta, että tuo on Intia,

vaikkei unikuva vastaisikaan todellisuutta. Tuollainen aavistamiskyky

ei muutoin ollut mitään harvinaista, arveli hän, vaan sitä tapasi

eläimissäkin; niinpä esimerkiksi hänen ystävänsä papukaija ei erotessa

mitenkään suostunut sanomaan "Näkemiin", vaikka sen omistaja huusi

sille tuota sanaa moneen kertaan, vaan rääkkyi vain yhtä mittaa

"Hyvästi", niin että omistaja arveli papukaija paran ennustavan omaa

kuolemaansa ja pyysi Riccardon lupaamaan että täyttäisi sen, niin että

hän vielä saisi nähdä sen kirjavan, koreavärisen ruumiin. "Se ei tuolle

tyhmyrille pälkähtänyt päähän, että hänen itsensä täytyisi kuolla",

sanoi Riccardo hymyillen.

Kysyin miksi hän ei ollut varoittanut ystäväänsä ja estänyt

häntä lähtemästä matkaan. "Mitä se olisi hyödyttänyt?" kysyi hän

hämmästyneenä. "Silloin olisi hän kotona tukehtunut riisinjyvään

tai kuollut ilman mitään aihetta. Kaikki on edeltäpäin määrättyä.

Lapsena oli minulla kerran vaarallinen, hyvin tarttuva tauti, ja

lääkäri käski äidin pitämään minua erilläni toisista, mikä tietysti

oli mahdotonta, kun meillä oli vain yksi huone. Hän asetti siis minut

keskelle leveätä vuodettamme ja toiset ympärilleni sekä paneutui itse

jalkopäähän, arvellen ettei olisi pahaksi, jos kaikki tyyni kuolisimme

yhdessä; mutta ei yksikään heistä sairastunut ja minäkin paranin.

Sinä päivänä, jona minusta tuli raajarikko, syöksyi Carmelo korkealta

muurilta maahan, ja häntä luultiin kuolleeksi, kun hänet tuotiin

kotiin; hän tointui kumminkin, ja pian hän temmelsi toveriensa kanssa

yhtä reippaana kuin ennenkin. Minä sitä vastoin, joka unessa pyörähdin

matalasta sängystä maahan, en koskaan enää toipunut entiselleni, ja tuo

putoamiseni noin mitättömän matkan korkeudesta on pian saattava minut

hautaan."

Ryhtymättä arvostelemaan hänen lausumiansa mielipiteitä ja hänen

käsitystänsä maailman menosta, koetin vain saada hänet siitä uskosta,

että hänen olisi pian kuoltava; sanoin että hänen päinvastoin olisi

elettävä toivossa voivansa tulla paremmaksi, joskaan ei aivan

terveeksi. Hän pudisti päätänsä ja sanoi kuiskaten: "Tiedättekö,

miksi äitini menee pyhälle vuorelle? Luuletteko hänen tekevän sen

tuon hyveenpalkinnon tähden, jonka Nanni kyllä muutoinkin saisi? Hän

rukoilee minun kuolemaani, sillä se tuottaa hänelle enemmän hyötyä,

kuin Nannin myötäjäisrahat."

Koetin saada hänet luopumaan tuosta arvelusta, joka minusta tuntui

mielettömältä ja tuulesta temmatulta, ja nuhtelinkin häntä vakavasti

siitä, että hänellä oli sellaisia ajatuksia uskollisimmasta,

uhraantuvaisimmasta ystävästänsä, -- jota hänellä muutoin ei näyttänyt

olleen tarkoitus mitenkään moittia tai alentaa tuolla mitä oli sanonut.

Hän vaikeni ja haki häntä silmillänsä ihmisjoukosta, ja löydettyään

hänet katsoi hän häneen kauan, hymyillen, mutta kumminkin hieman

nurjamielisenä, ja hän näytti täydellisesti unohtaneen minun läsnäoloni.

Täysikuu, joka nyt jo paistoi koko kirkkaudessaan, valaisi laajaa

kenttää, niin että selvästi voi nähdä kaikki mitä siellä tapahtui,

ja muistan että nuo valjut olennot, jotka liikkuelivat edes

takaisin kuivilla, hiedoittuneilla romuläjillä, olivat minusta kuin

kuolleista nousseita, jotka halajivat tuntea maan lämpöisen ilman

hivelevän heidän kolkonnäköisiä kasvojansa ja koettivat kulmikkailla,

luonnottoman kiihkeillä liikkeillä matkia eläviä. Viiniä ei ollut

juotu, ja kumminkin kävi iloisuus yhä meluavammaksi; kaupungista tuon

tuostakin kuuluvat vienot laulun tai mandoliinin sävelet saattoivat

tuon riemastelun tuntumaan yhä räikeämmältä, raaemmalta. Suurinta

ääntä piti nyt kolme viallista olentoa, kaksi miestä, joista toinen

oli kyttyräselkäinen, toinen silmäpuoli, ja inhottavan näköinen

heikkomielinen tyttö, jonka rumuus kävi vielä huomattavammaksi sen

kautta että hän oli koristautunut kirjavilla retaleilla. Nuo molemmat

nuoret miehet olivat Riccardon hyviä ystäviä, mutta hän syytti

kyttyräselkäistä uskottomuudesta, sillä tämä oli eräänä iltana, kun

kaikki olivat kokoontuneet kaivolle juttelemaan, mennyt kihloihin

heikkomielisen tytön kanssa. Tyttö luuli kihlauksen olleen tarkoitetun

täyttä totta ja huvitti nyt hellyydenosotuksillaan toisia, joiden

törkeät pilapuheet, häntä lainkaan loukkaamatta, vain saattoivat

hänet nauraa kikattamaan. Farfalla keskeytti mellakkaa ja naurua

huudahtamalla: "Jos kyttyräselkä ja höpsäkkö menevät naimisiin, niin

ei Riccardonikaan enää huoli odottaa; annan hänelle kaksi olkisäkkiä

vuoteeksi ja tusinan kiviä liedeksi. Kuka tytöistä tahtoo hänet

näine myötäjäisineen?" Nyt joukko nauravia tyttöjä ensin kiiruhti

Farfallaa kohden huutaen: "Minä tahdon hänet, minä, minä!" -- sitten he

juoksivat Riccardon tykö, nykivät hänen mustia kiharoitaan ja jatkoivat

vallatonta pilaansa, tarjoutuen hänelle vaimoksi. Hän vastaeli heille

ensin samaan tapaan, mutta otti sitten harmonikkansa ja alkoi soittaa

tanssisävelmää, jolloin tytöt heti rupesivat laulamaan ja tanssimaan,

ja muutamat miehet ja vanhat naiset säistivät heitä puoliääneen

rytmillisellä hyräilyllä. Keskellä tuota temmellystä kuultiin

Pakanakirkosta kellon ilmoittavan syvällä, vakavalla äänellään keskiyön

olevan käsissä, -- ja se oli sopimuksen mukaan oleva lähdönmerkki.

Hälinä vaikeni heti, lähtijät lausuivat nopeasti hyvästit jääville ja

asettuivat parittain tai kolmittain jonoon. Lähtiessään liikkeelle

virittivät he laulun, jonka voi huomata olevan hyvin vanhoilta ajoilta

ja jota lienevät laulaneet jo ensimäiset toivioretkeläiset, mitkä

vuosisatoja sitten vaelsivat pyhälle vuorelle. Ensi äänessä oli

jotakin kiihkeästi hillittyä; syvä, yksitoikkoinen säistys muodosti

kuin ahdistavan muurin, josta tuo yksinkertainen sävel, sinne tänne

harhaillen, epätoivoissaan haki aukkoa, pyrkien apua anoen valoa

kohden. Kun vaeltajat jo olivat kadonneet näkyvistä, kuului vielä kauan

heidän kenkiensä kopinaa sekä joka värsyssä toistuva loppusävel, joka

oli kuin hukkuvan hätähuuto, kun hän uudelleen ja yhä uudelleen kohoaa

vedenpintaan, mutta lopuksi anoo apua vain heikolla äänellä, sitten käy

tiedottomaksi ja menehtyy.