III

Farfalla oli seitsentoistavuotiaana mennyt naimisiin kellosepän

kanssa; tämä oli kaunis mies ja hän ansaitsi hyvin, joten Farfallan

elämänsuhteet, siihen katsoen mihin hän oli tottunut, aluksi olivat

olleet kylläkin mukavat. Mutta sitten, kun syntyi lapsi toisensa

jälkeen ja menot lisääntyivät, niin mies, joka ei yleensäkään

välittänyt kotielämästä, rupesi irstailemaan, tuhlasi rahansa

ravintolassa naisten ja toveriensa kanssa, joten hänen perheellensä

jäi yhä vähemmän, vaikka tarpeet olivat entistä suuremmat. Alkoipa hän

myöskin käydä nurjamieliseksi vaimoansa kohtaan, joka hänen mielestään

oli syypää tuohon rasittavaan lasten paljouteen, jätti hänet aina

enemmän oman onnensa nojaan ja läksi lopuksi ainiaaksi hänen luotansa,

aikana sellaisena, jolloin vaimolla jälleen oli lapsi odotettavissa.

Farfalla jäi aivan varattomaksi, ja sen lisäksi olisi hänen vielä ollut

maksettava miehen jättämät velat, ja käsittämätöntä minusta vieläkin

on, kuinka hän silloisessa tilassaan voi pidättää hengissä itsensä

ja seitsemän lastansa. Eräs seikka oli vieläkin, kertoi hän minulle,

joka vaikeutti hänen toimeentuloansa, nimittäin ettei hän osannut

herättää ihmisten sääliä. Jos hänen luoksensa väliin tulikin rikkaita

naisia, jotka olivat lääkäriltä kuulleet tuosta surkuteltavasta,

lujaluontoisesta vaimosta, niin niistä tuntui, nähdessään hänen

asuntonsa, siltä kuin hän ei olisikaan ollut niin tarvitsevainen kuin

muut. Huone, jossa hän asui, oli -- jo siitäkin syystä että se oli

melkein tyhjä -- aina järjestyksessä ja myöskin siisti, vaikka siinä

elosteli seitsemän lasta; värillinen madonnankuva, joka hänelle oli

jäänyt entisiltä paremmilta ajoilta, oli kesällä usein koristettu

kukilla, joita hänelle oli antanut joku torivaimo tai puutarhuri tai

kukkivissa puutarhoissa leikkivät onnelliset lapset. "Olisin muutoin

ennen kuollut lapsineni nälkään", sanoi hän, "kuin kerjännyt. Mutta

minua ei koskaan ole hävettänyt kerjätä kukkia. En voinut antaa

lapsilleni leikkikaluja, muuta kuin mitä itse voin valmistaa puusta,

pahvista tai vanhasta vaatteesta, mutta he tyytyivät kukkiin, ja siksi

heidän täytyi saada kukkia, vaikka minun sitten olisi täytynyt niitä

varastaa. Mutta", lisäsi hän hymyillen, "niin pahoja eivät ihmiset ole;

olen aina tavannut sellaisia, jotka ovat antaneet minulle kukkia."

Kun nyt ihmisystävät, jotka -- kuten minä itsekin -- aina

pelkäävät tuhlaavansa hyviä töitänsä, näkivät tuon puhtaan huoneen

kukkavihkoineen, ja kun he sitten vielä joutuivat keskusteluun

Farfallan kanssa, jolla aina oli iloinen ilme kasvoillaan ja

leikkipuheita kielellään, eivät he oikein uskoneet hänen tilaansa

niin kovin kurjaksi. "Kyllähän minä sen huomasin", sanoi hän minulle,

"mutta minun oli kerran kaikkiaan mahdotonta koettaa herättää sääliä.

Vaikka olisin ollut menehtymäisilläni kurjuuteen, niin minusta

tuntui maailma kirkastuvan ja tilani kävi siedettävämmäksi, kun vain

näin ystävällisiä ihmisiä ja voin puhella heidän kanssansa; aivan

tahtomattani pyörähteli kieleltäni leikillisiä kokkapuheita, jotka

panivat itsenikin nauramaan." Siksi, sanoi hän, oli hän ollut miehille

mieleen, ja häntä olivat tavotelleet monet, sekä hänen omaan säätyynsä

kuuluvat että ylhäiset; mutta vaikka hän silloin vielä oli nuori, ei

hänessä koskaan ollut herännyt halua noudattaa heidän tahtoansa. Väliin

oli tapahtunut, että joku oli häneen erityisesti ihastunut ja tarjosi

hänelle rahasummaa, joka olisi pitkiksi ajoiksi poistanut suurimman

puutteen; silloin vei hän ihailijan huoneeseensa, asetti seitsemän

lastansa pituuden mukaan riviin hänen eteensä ja sanoi: "Ettekö usko,

että näissä jo on minulle kylliksi?" Silloin täytyi toisen nauraa,

pudistella sydämellisesti hänen kättänsä ja jättää hänet rauhaan. Jos

hän vaikka olisi saattanut mennä uusiin naimisiinkin, sanoi hän, niin

hän olisi sitä tehnyt; hänen kokemuksensa olivat tuottaneet hänelle sen

mielipiteen, että niiden avioliitot, jotka elävät suuressa köyhyydessä,

harvoin ovat onnellisia, ja sitä hän ei ainakaan olisi voinut uskoa,

että kukaan mies ottaisi elättääksensä seitsemää vierasta lasta.

Ettei miehillä ollut todellakaan ollut suurta vaikutusvaltaa

häneen nähden, sen voi huomata hänen kasvoistaankin, joiden

tarmoa, selväjärkisyyttä ja siveyttä kuvastava ilme erotti hänet

useimmista muista kansannaisista. Kuinka paljon kurjuutta, vaivaa,

hätää ja salattua tuskaa olikaan Farfallan täytynyt kestää,

kun ne olivat voineet käydä noin riutuneiksi! Sillä tuskinpa

seitsenkymmenvuotiaankaan kasvot olisivat voineet olla sen

ryppyisemmät, valjummat, kuihtuneemmat, ja hän oli vasta viidenkymmenen

tienoilla. Hänen varteensa vain ei hävitystyö ollut ulottunut; joskaan

se ei näyttänyt nuorekkaalta, oli se kumminkin notkean, voimakkaan,

murtumattoman näköinen. Kaikki hänen liikkeensä olivat nopeita ja

tarmokkaita ja näppäriä, ja liikkuminen näytti tuottavan hänelle huvia;

kuinka paljon hän kumartuikin tai nosteli ja kantoi, ei se näyttänyt

häntä rasittavan, -- olivatpa hänen liikkeensä miellyttäviäkin. Mutta

ei hänen kasvojensakaan kukoistus ollut hävinnyt aivan jäljettömiin:

kuten kerrotaan muutamista pyhimyksistä, että Jesuksen kasvot

kuvastuivat heidän kasvoillansa, niin näytti minusta, ainakin väliin,

hänen vanhojen, riutuneitten kasvonpiirteittensä takaa hohtavan esiin

hänen nuoruudenmuotonsa suurine, vilpittömine, levollisine silmineen

ja kapeine huulineen, jotka eivät olleet mitenkään hurmaavia, vaan

joiden sydämellisen, hyväntahtoisen, ystävällisen hymyilyn täytyi

miellyttää jokaista. Minusta oli yleensäkin lohdullista nähdä, että se,

mikä tuossa muinoisessa nuoruudenkukoistuksessa oli ollut hienointa,

jalointa, kumminkin oli vielä jäljellä, ei oikeastaan silmin nähtävänä,

vaan salaperäisesti tuntoon vaikuttavana; se ehkä myöskin ilmenisi

tuossa taivaallisessa ruumiissa, joka raamatunsanan mukaan iäisyyden

valtakunnassa on sielumme asuntona. Ei hänen hampaattomuutensakaan

sanottavasti häirinnyt hänen muotonsa kaunista sopusuhtaa, joka loi

hänen kasvoillensa levollisuuden, mielenrauhan ja ylevyyden leiman;

mutta tuonkin ilmeen huomasi tosin vain se, joka häntä kauan tarkasteli

hellästi tutkivin silmäyksin.

Kysyin eikö hän sitten ollut enää koskaan kuullut mitään miehestään.

Oli kyllä, hän oli sattumalta saanut tietää, millä paikkakunnalla

hän oleskeli Amerikassa; hänen tyttärensä Nanni, joka oli syntynyt

maailmaan kahta kuukautta liian aikaiseen ja aina oli pysynyt hentona

ja nukkemaisena, oli siihen aikaan ollut kymmenvuotias, ja hän ei

ollut jättänyt äitiä rauhaan, ennenkuin tämä lupasi että hän saisi

kirjoittaa isälle, johon lapsukaisen ajatukset alati olivat kiintyneet,

ja lähettää hänelle valokuvansa. "Kuinka meidän täytyikään säästää ja

nähdä puutetta, että hän voisi otattaa valokuvan", sanoi Farfalla.

"Ja kun ei tullut vastausta ja hän viikkomääriä öisin nyyhkytteli

vuoteellansa, niin kykenin tuskin häntä lohduttamaan, sillä hän oli

saattanut minussakin toivon hereille."

"Mutta tuo ihminenhän oli eläintä pahempi", huudahdin kiukustuneena,

"kun ei hän rakastanut lapsiansa. Kuinka te voitte mennä naimisiin

sellaisen ilkiön kanssa?"

Hän vastasi samaan maltikkaaseen tapaan, jota jo ennen olin ihaillut,

ikäänkuin olisi puhunut hänelle vieraasta asiasta: "Ei hän ollut niin

huono, kuin te arvelette, mutta hän rakasti liiaksi iloa, ja siitä

koitui kaikki onnettomuus. Iloista elämöimistä hän kaipasi, hiljainen,

rauhaisa kotielämä ei häntä tyydyttänyt. Melua ja äänekästä naurua

hän tahtoi kuulla, tahtoi nähdä paljon ihmisiä läheisyydessään, ja

viiniä täytyi myöskin runsaasti olla tarjolla, ja mieluimmin hänen

kustannuksellaan. Hän tuhlasi nimittäin mielellään rahaa, mutta

ei hiljaisuudessa perheensä hyväksi, vaan niin että se kilisi ja

kalahteli. Lasten kanssa hän myöskin leikki kernaasti, kun oli

juhlapäivä ja hän voi esiintyä pyhänä Nikolauksena tai joulu-ukkona

tai muutoin oli kovaa mellakkaa. Olisittepa vain nähnyt, kuinka hänen

kasvonsa silloin loistivat ja kuinka hänen naurunsa kajahteli, --

melkein liiankin helakasti meidän pienessä asunnossamme. Mutta kuten

tiennette eivät lapset siedä paljoa tuollaista hillitöntä riemastelua,

heidän pikku sydämensä käy helposti liian täydeksi ja vuotaa ylitse,

ja itku tulee pitkästä ilosta. Mutta itkua ja parkua mieheni ei

lainkaan voinut sietää ja sitäkin vähemmän sairautta ja puutetta ja

alakuloisuutta; jos hän näki sellaista, kääntyi hän ovelta takaisin,

meni juomalaan ja joi viiniä, kunnes oli kokonaan unohtanut kaiken

alakuloisuuden. Sitten hän piti hauskoja päiviä, oli vuorokausia poissa

kotoa, ja kuta kauemmin tuota menoa jatkui, sen vaikeampaa hänestä oli

palata kotiin. Kun hätämme vain kasvamistaan kasvoi ja meidän seuramme

hänestä kävi yhä ikävämmäksi, tuli hän aina harvemmin kotiin ja lopuksi

ei ollenkaan, -- eikä se enää minua suuresti hämmästyttänyt."

Minä sanoin: "Tuollainen iloisuus on pahasta. Hän oli minun mielestäni

kuin pahasisuinen pojan nulikka, joka huvikseen lyö lasta ja

raivostuu, kun se alkaa parkua, ja lyö yhä kovemmin. Jos hän olisi

pitänyt parempaa huolta perheestään, niin ei kotona olisi ollut niin

surkeata, eikä hänen olisi tarvinnut lähteä sieltä." Farfalla nauroi,

mutta ei näyttänyt olevan samaa mieltä kuin minä. "Olihan se minunkin

syyni", sanoi hän. "Kun hän alkoi seurustella muiden naisten kanssa,

varoittivat hänen toverinsa minua ja kohottivat minua vaatimaan häntä

tilille teoistansa. Mutta en minä voinut sitä tehdä; päinvastoin

koetin salata että tiesin siitä mitään, enkä koskaan kysynyt häneltä,

missä hän oli ollut ja mitä toimiskellut. Ehkä olisi käynyt toisin,

jos hänen olisi täytynyt pelätä valituksiani ja nuhteitani. Mutta

en olisi kumminkaan voinut mitään siihen, mikä hänestä oli kaikkein

vastenmielisintä, nimittäin että meille melkein joka vuosi syntyi

lapsi. Koetin aina pitää häneltä tilani salassa niin kauan kuin

suinkin, osaksi siksi etten tarvitsisi kuulla hänen haukkumisiansa

ja kiroilemisiansa, osaksi myös siksi että häpesin, -- sillä häpesin

ikäänkuin olisin tehnyt jotakin pahaa, enkä koskaan tullut ajatelleeksi

ettei syy oikeastaan ollut minun." Hän nauroi noin sanoessaan, mutta

ei katkerasti, vaan säveästi, kuten se, joka nauraa viattomalla

nuoruudenhulluudelleen.

En tiennyt oikein pitikö minun harmistua tuollaisesta mielenlaadusta

vai ihailla sitä, ja katselin ihmeissäni hänen lempeitä mutta

tarmokkaita kasvojansa. "Ettekö te sitten koskaan ollut loukkaantunut,

vihastunut, raivoissanne?" kysyin minä. "Eikö teitä haluttanut sanoa:

'Vihaan sinua, inhottava olento?' Ettekö halunnut häntä lyödä, kuristaa

kuoliaaksi?" "Mitä minua halutti tehdä", sanoi hän nauraen, "en tiedä

niin tarkoin; mutta ainakaan en tehnyt mitään tuosta kaikesta, -- en

nuhdellut enkä lyönyt. Ennen kaikkea koetin karttaa riitaa, sillä minun

luontoni on sellainen, etten voi sietää epäsopua ja kinailua. Kun hän

lapsia haukkui tai potkaisi heitä, silloin puolustin heitä ja pyysin

häntä menemään pois kotoa pahaa tuultaan haihduttamaan."

Ei ollut ketään, joka olisi puolustanut häntä tuota hirviötä vastaan

tai edes ottanut osaa hänen huoliinsa. Eivät edes hänen omaisensakaan

hänestä välittäneet. Hänen äitinsä, joka uhkui oikeudentuntoa,

jumalanpelkoa, siveyttä ja muita hyveitä ja periaatteita, ei ollut

voinut antaa anteeksi tyttärellensä, että tämä meni naimisiin vasten

hänen tahtoansa, ja iloitsi salaa nähdessään ennustuksiensa käyvän

toteen. Jos Farfalla olisi tehnyt jotakin pakottaaksensa miehensä

täyttämään velvollisuutensa, olisi valitellut tilaansa ja tuon

tuostakin nimenomaan maininnut äidin olleen oikeassa, silloin olisi

tämä ehkä heltynyt; sanatonna kärsivän lapsensa ylpeätä uljuutta hän

ei ymmärtänyt pitää arvossa. Kun Farfalla joskus nöyrästi valitti

sitä että äiti kävi vain hänen sisarensa eikä koskaan hänen luonansa,

vastasi äiti, että sisarella oli vain kaksi lasta ja Farfallalla

seitsemän, ja hänestä olisi käynyt liian kalliiksi hankkia niille

kaikille tuomisia; sitä hän ei ajatellut että juuri heille olisi

ollut syytä antaa jotakin, ja että he olisivat iloinneet oivasta

leipäpalastakin, he kun eivät koskaan saaneet syödä kylliksensä. Itse

teossa johtui hänen menettelynsä siitä, että toinen sisar oli hyvissä

varoissa ja äiti käytti sitä eduksensa, jota vastoin hän tietysti ei

voinut mitenkään toivoa hyötyvänsä onnettomasta Farfallasta.

Farfallan sisar oli naimisissa erään hänen miehensä toverin kanssa,

joka ensin oli kosinut häntä, mutta jonka hän oli hylännyt, katsoen

häntä mitättömäksi, kuivaksi ja jo vähän vanhahkoksi. Hän tyytyi

sitten hänen sisareensa ja osotti olevansa erinomaisen ahkera ja

säästäväinen ihminen, ja vähitellen hän kokosi sievoisen varallisuuden.

Noiden ihmisten olisi ollut helppo auttaa Farfallaa, mutta sisarta

kiusoitti yhä vieläkin se, että hänen miehensä oikeastaan oli pitänyt

Farfallasta, ja mies taaskin samasta syystä pelkäsi kiihottavansa

vaimonsa mustasukkaisuutta, jos osottautuisi kovin osanottavaiseksi.

Kumminkin he kernaasti näkivät Farfallan luonansa, sillä voivathan

he hänelle havainnollisella tavalla osottaa, kuinka ahkeruus

ja säntillisyys ja vaatimattomuus saa palkkansa, jota vastoin

kevytmielisyys vie turmioon. Kun Farfalla myöskin oli harvinaisen

toimelias ja kätevä, hyväntahtoinen ja käytännöllinen, teettivät

he hänellä jonkun aikaa kaikki kotiaskareensa ja antoivat hänelle

korvaukseksi ruuan ja vanhoja vaatteita, rikkinäisiä leluja, lyhyesti

sanoen kaikkea, mitä eivät enää voineet käyttää. Ei hän silloin

ollut tullut ajatelleeksi, kumpiko heistä oikeastaan enemmän hyötyi

toisestaan; mutta se loukkasi häntä, että hänen sisarensa salasi

tuttaviltaan heidän sukulaisuutensa ja esitti hänet heille palvelijana.

Kun Farfalla sitten kuuli että hänen lankonsa ja sisarensa kerran

olivat valittaneet pelkäävänsä, että tuo huonosti puettu sisar

saattaisi heille häpeätä, ei hän enää mennyt heille, vaan haki työtä

muualta. Hänen sisarensa nuhteli nyt häntä kiivaasti siitä, että

hän oli antautunut noiden alhaisten työläisnaisten joukkoon, jotka

istuskelivat kirkonrappusilla odottamassa, että joku tulisi palkkaamaan

heidät työhön, ja lapsiansa, jotka olivat hyvin kiintyneet tätiin,

käski sisar kääntämään päänsä toisaanne, kun Farfalla tulisi vastaan,

niin ettei heidän tarvitsisi tervehtiä häntä.

Tähän saakka oli Farfalla puhunut äidistään ja sisarestaan säyseästi

hymyillen, ikäänkuin he olisivat olleet sääliteltäviä, maailman

tyhmyyden ja turhamaisuuden sokaisemia ihmisiä; mutta tuo, mitä hän

viimeksi kertoi, saattoi hänen huulillensa surumielisen ilmeen ja hänen

kasvojensa rypyt synkän syviksi. "Sen jälkeen en enää kulkenut sitä

tietä, jota lapset menivät kouluun", sanoi hän.

'Oi sinua', ajattelin minä, 'enkelit vielä kumartavat sinua ja

kantavat sinua käsillään ja kirkastavat rakasta, vanhaa väsynyttä

päätäsi kultaisella päivänpaisteella. Ja niinhän on jo nytkin! Ovathan

pahimmassakin hädässäsi lapsesi sinua ympäröineet ja hymyilleet

sinulle, ja lastesi lasten säteilevistä silmistä kohtaavat sinua

jälleen enkelein katseet!'

Kolme hänen lapsistansa oli vieraalla maalla, eivätkä he vielä olleet

voineet käydä häntä tervehtimässä, vaikkei heidän toimeentulonsa

ollutkaan aivan huono. Minua ihmetytti että hän, vaikka niin nuorena

oli jäänyt yksin pitämään huolta lapsistaan ja oli ollut pakotettu

olemaan työssä kodin ulkopuolella, kumminkin oli voinut kasvattaa

lapsensa kunnon ihmisiksi, ja kysyin, oliko hänen täytynyt olla kovin

ankara. Ei hän ollut lyönyt heitä, sanoi hän, muuta kuin yhden ainoan

kerran yhtä heistä, nimittäin Carmeloa, esikoistaan, joka oli saanut

nauttia hyvistä päivistä enemmän kuin muut, mutta sitten myöskin sai

kovinta kokea. Kun äiti oli poissa kotoa, täytyi hänen pitää silmällä

pienempiä sisaruksiaan, varustella heille maitopullot ja valmistaa

keitot, syötellä, pestä ja pyyhkiä heitä, kannella heitä -- sanalla

sanoen, pitää heistä huolta joka suhteessa. Vaikka hän tietysti olisi

mieluummin mellastellut ulkona ikäistensä kanssa, ei hän kumminkaan

valittanut koskaan, koska käsitti ettei voinut olla toisin, ja hän sitä

paitsi oli terve ja voimakas sekä hyväntahtoinen ja taipuisa holhoamaan

heikkoja ja avuttomia, niin lapsia kuin eläimiäkin, ja myös kernaasti

leikiskeli niiden kanssa. Mutta sen suurempi oli Farfallan hämmästys

ja kauhistus, kun poika eräänä päivänä oli kadonnut, jättämättä mitään

tietoa olopaikastaan. Farfalla haki häntä koko päivän ja yön, ja

hänen tuskansa lisääntyi lisääntymistään, kunnes vihdoin eräs vaimo,

joka vuorilta päin tuli tuomaan maitoa kaupunkiin, toi hänet kotiin.

Tämän huomio oli kiintynyt nälästä nääntymäisillään olevaan sievään

poikaan; hän oli kysynyt häneltä, minne hän oli matkalla, ja saatuaan

kuulla hänen aikovan metsään ruvetakseen ryöväriksi, arvasi hän millä

kannalla asiat olivat eikä jättänyt häntä rauhaan, ennenkuin sai hänet

taivutetuksi tulemaan mukaansa. "Niin iloissani kuin olinkin saadessani

hänet takaisin, kuritin häntä kumminkin", sanoi Farfalla, "sillä kuin

salamanisku sattui mieleeni ajatus, että hänestä ehkä täyttä totta

vielä voisi tulla ryöväri tai jotain vielä pahempaa; sellaista on

Vanhassakaupungissa saanut kokea monikin äiti, jonka olosuhteet ovat

olleet paremmat kuin minun."

Muutoin eivät hänen lapsensa olleet tuottaneet hänelle mitään

ikävyyksiä, lukuunottamatta lapsenluontoon kuuluvasta rajuudesta ja

itsepintaisuudesta johtuvia. Tyttäret, joista vanhimmat nyt olivat

vieraalla maalla naimisissa, olivat varakasten naisten toimesta

joutuneet kasvatettaviksi luostareihin, missä tosin eivät olleet

oppineet paljon muuta kuin valmistamaan käsitöitä, mutta olivat

tottuneet hyviin tapoihin ja saaneet sievän käytöksen. Odotettiinpa

pikku Nannin saavan "hyveenpalkinnonkin". Siten nimitettiin muutaman

sadan guldenin suuruista rahamäärää, joka vuosittain annettiin

erään kaupunginisän jälkeenjättämästä lahjoituksesta myötäjäisiksi

jollekin käytökseltänsä nuhteettomalle köyhälle tytölle. Tuollaista

nuhteettomuutta ei hevillä tavannut Vanhassakaupungissa, jossa

useimmilla tytöillä jo kuudentoistavuotiaina oli rakastelija ja

lapsi, ja minusta tuntui siltä kuin ei myöskään Farfallan vanhemmilla

tyttärillä olisi ollut syytä vaatia itselleen hyveenpalkintoa.

Toimelias Farfalla oli nyt käynyt kaikkein luona, joista asian

ratkaisu riippui, puhumassa tyttärensä puolesta, ja hänelle oli

annettu ystävällisiä lupauksia, joten voitiin jokseenkin varmasti

odottaa tuon toiveen toteutuvan. Nannin sulhanen, hyvä, hiljainen

mies, oli lämmittäjänä eräässä suuressa Intiaan saakka kulkevassa

laivassa eikä voinut oleskella kaupungissa kuin aina muutaman päivän

vain. Kaiken muun lisäksi sanoi Farfalla nyt vielä menevänsä pyhälle

vuorelle, laskeaksensa asian neitsyt Marian sydämelle; jos Nanni saisi

hyveenpalkinnon, voisi hän mennä naimisiin ja laittaa kuntoon talouden,

ja kun miehellä oli hyvä ansio ja hän oli säästäväinen, olisi heidän

toimeentulonsa turvattu.

Huomautin nyt että Jumala kumminkin palkitsee uskollisuuden

velvollisuuksien täyttämisessä, ja että Farfalla varmaankin vielä saisi

nauttia työnsä hedelmistä. Surumielisesti hymyillen hän katsoi minuun

ja lausui: "Ei, Jumala ei rakasta köyhiä. Kaiken ikäni minun täytyy

olla kovassa työssä ja kärsiä puutetta, ja kun en enää jaksa tehdä

työtä, joudun vaivaishuoneeseen päättämään päiväni. Enkä ole kumminkaan

koskaan ehdon tahdon tehnyt pahaa, -- en ainakaan enemmän kuin tuhannet

muut, jotka kaiken ikänsä elävät onnellisina."

Kun nyt olin ottanut toimekseni esiintyä Jumalan puolustajana,

saarnasin edelleen jotenkin tähän tapaan: "Eihän onni ole pääasia,

ei ainakaan sellainen onni, jota te tarkoitatte. Se on tärkeintä,

että kehitymme täydellisyyttä kohden, ja usein hätä ja taistelut

ja vaivat ovat paljoa hyödyllisempiä, kuin tuo niinkutsuttu onni,

joka ei ole minkään arvoinen. Jos tahtoo käsittää Jumalan ohjauksen,

niin täytyy siis ymmärtää että hän enin rakastaa juuri niitä, joiden

tielle on asettanut runsaasti kivimöhkäleitä ja orjantappurapensaita

raivattavaksi pois." Lopuksi kysyin, eikö häntä koskaan ollut vallannut

iloinen onnentunne, katsellessaan lapsiaan, jotka yksin, ilman Jumalan

ja ihmisten apua, oli elättänyt ja kasvattanut terveiksi kunnon

ihmisiksi.

Puhuessani oli hän katsonut minuun tarkkaavasti, ja aivan ensi kerran

näin hänen vilpittömissä, kirkkaissa silmissään haaveellisen katseen.

"Minulla ei ole koskaan ollut aikaa miettiä, olenko onnellinen vai

onneton", sanoi hän. "Siitä saakka kuin jouduin köyhyyteen, on

elatuksen hankinta lapsille antanut minulle niin paljon ajattelemisen

aihetta, etten ole ehtinyt tarkastella omaa tilaani. Ja se onkin

hyvä. Jos minulla siihen ollut siihen aikaa, niin en ehkä olisi

voinut ollakaan niin iloinen kuin nyt näette minun olevan. Siksi en

myöskään mene, kuten muut, koskaan kirkkoon rukoilemaan. Muistan niin

selvästi kuin se olisi ollut eilen, kuinka kerran iltahämärissä työstä

palatessani menin kirkkoon. Oli maaliskuu, ja ilma oli ensi kerran

talven jälkeen keveä ja lenseä, ja se saattoi minut ehdottomasti

hiljentämään kulkuani. Silloin kuulin avoimesta ovesta hiljaista

urkujensoittoa ja menin sisään. Ovesta astuessani ajattelin vielä:

'Ehdinköhän vielä pestä Riccardon vaatteet? Ovatkohan ne huomisaamuna

jo kuivat? Mahtaisinkohan saada naapurin vaimolta vähän hehkuvia

hiiliä, keittääkseni munan Riccardolle? Riittävätköhän rahani koroiksi

panttilainaajalle, jos ostan tuoreita munia?' -- Tuolla tavalla

minä näet lasken ja tuumin päivät pitkät ja väliin yöllä unessakin.

Mutta kun polvistuin puolipimeässä sivukomerossa ristin juurella

seisovan madonnan eteen, pysähtyi tuo ajatuksenjuoksu äkkiä, aivan

huomaamattani, ja minusta tuntui siltä kuin sisimmässäni olisi auennut

ovi, jota muulloin aina olin pitänyt lukittuna, ja siitä tunki nyt

esiin joukko mietteitä ja mielikuvia ja muistoja. Kaikki ne olivat

minulle ennestään tuttuja, mutta ainainen kiire ja mielenahdistus

oli estänyt minua kiinnittämästä niihin huomiota. Näin edessäni,

kuinka synnytettyäni nuorimman lapseni puoleksi tiedotonna nousin

sitä pesemään ja kapaloimaan, kuinka seuraavana aamuna näännyksissä,

nälkäisenä ja hylättynä keitin paksua jauhopuuroa itselleni ja

lapsille; sitten tulivat oikeudenpalvelijat vaatimaan minulta panttia

mieheni veloista, ja minua hävetti, kun he näkivät minut makaamassa

tuossa siivoamattomassa huoneessa. Sitten menin pyytämään Gradellalta

lainaa, ja hän istui edessään lautasellinen hyvää höyryävää lientä,

ja minä ajattelin yhtä mittaa: 'Jospa hän toki antaisi minulle

lusikallisen, yhden ainoan lusikallisen!' -- sillä voin pahoin nälästä.

Mutta hän tyhjensi hitaasti silmieni edessä tuon täyden lautasen,

minulle tarjoamatta. -- Olin vielä näkevinäni Riccardon pienenä,

kuinka hänen turpeat, kalpeat poskensa hieman punastuivat ilosta, kun

minä tulin kotiin, kuinka hän kurotti kätensä minua kohden ja hänen

silmiinsä herahtivat suuret kyynelkarpaleet ja hänen pieni suunsa

alkoi vavista, kun hän näki etten tuonut hänelle mitään muassani, --

ja kuinka hän sitten pelkästä voimattomuudesta nukahti, kun laskin

hänet rinnoilleni, joissa ei ollut enää tippaakaan maitoa. Selvään olin

vieläkin kuulevinani heikon, mielihyvää ilmaisevan äänen, jonka hän

päästi, kun tarjosin hänelle tuota tyhjää rintaa, ja näin kiitollisen

katseen, jonka hän minuun loi. Näin myöskin itseni kulkemassa ihmeen

ihanan puiston ohitse, jossa nuori äiti, yllään höllä valkoinen puku,

lepäsi päivänpaisteisella nurmikolla ja kaksi tai kolme kirjailtuihin

paitoihin puettua pienokaista riemuiten mellasteli hänen ympärillään.

Ja nyt vasta, pitkien aikojen kuluttua, tuli mieleeni joukko ajatuksia,

joita ei silloin ollut pälkähtänyt päähäni: 'Miksi minä en koskaan ole

saanut pukea lasteni päälle kauniita uusia vaatteita, niin kilttiä

ja sieviä kuin he olivatkin? Miksi en koskaan ole saanut naureskella

ja leikkiä heidän kanssansa? Miksi en yhtenäkään ainoana, aamuna ole

saanut nukkua kyllikseni ja jäädä heidän kanssansa lepäämään, miksi

minun täytyi joka ikinen aamu ennen päivänkoittoa lähteä kotoa ja

jättää pienokaiseni, vaikka he unesta heräten kurottivat käsivartensa

minua kohden ja huusivat itkien: elä mene luotamme!?' -- Kaikki nuo

kuvat ja ajatukset seurasivat toisiaan mitä suurimmalla nopeudella,

ja yhä enemmän alkoi mieltäni ahdistaa, ikäänkuin minua olisi uhannut

suuri vaara. Minua halutti itkeä, mutta samalla minusta tuntui siltä,

että jos alkaisin itkeä, niin en voisi lakata ennenkuin olisin itkenyt

itseni kuoliaaksi, ja minun täytyi kiiruhtaa ulos. Kun sitten ulkona

katseeni sattuivat tornikelloon ja näin kuinka myöhäistä jo oli,

ja tulin ajatelleeksi etten ehkä enää saisi tavata vaimoa, jolta

tavallisesti ostin munia, ja että tuskin enää ehtisin sinä iltana pestä

vaatteita, silloin haihtuivat äkkiä kaikki nuo kuvat, jotka olivat

saattaneet mieleni rauhattomaksi, ja minun oli parempi olla."

Niin, niin kerrassaan olivat nuo muistot haihtuneet hänen mielestänsä,

ettei hän ollut ajatellut koko asiaa ennenkuin nyt kun minun puheeni

muistutti häntä siitä ja hän kertoi siitä minulle. Varsinkin sen

jälkeen oli minun mahdoton käsittää, kuinka ensi silmäyksellä en ollut

nähnyt hänessä muuta kuin mitättömän, ruman vanhan naisen ja huomannut

hänen katseessaan vain samaa vilpittömyyttä ja tyyntä ilomielisyyttä

kuin hänen kasvoillaankin. Kun tarkasti noita silmiä kauemmin, niin

tuntui pikemmin siltä, kuin kasvot olisivat olleet vain naamari, jonka

takaa ne katselivat esiin, kuin ne olisivat olleet kaksi itsenäistä

olentoa, jotka puhuivat omaa kieltänsä. 'Meillä ei ole koskaan ollut

aikaa itkeä', sanoivat ne, 'ei koskaan aikaa nukkua! Milloinka saamme

itkeä kylliksemme? Milloin paneudut hautaan, että saisimme nukkua

kylliksemme?' Kaikkein syvimmällä noissa levollisissa ja kirkkaissa

silmissä näki, kun silmäili niihin kauan, aina tukahdutetun, aina

tyydyttämättömän unen ja kyynelten kaihoamisen.

Mutta siitä huolimatta ei häneltä kuitenkaan kokonaan puuttunut

elämänhalua, ja unelma, jota hän salasi itseltäänkin, nimittäin että

jollakin tavalla, hänen lastensa tai hänen kadonneen miehensä kautta,

onni vielä voisi hänelle koittaa, auttoi häntä kestämään jokapäiväisiä

vaivojansa. Varsinkin erästä seikkaa hän odotti yhtä hartaasti kuin

nääntymäisillään oleva matkamies odottaa keidasta tai majataloa, jossa

voi heittää matkarepun olaltaan ja levähtää, -- nimittäin Riccardon

kuolemaa. Siihen pysähtyivät aina hänen ajatuksensa, sitä seuraisi

taivaallisen levon ja huolettomuuden aika. Mutta noista tunteista

huolimatta hän teki kaiken voitavansa, haluttaisi sanoa enemmän kuin

voi, vahvistaaksensa Riccardon heikkoa henkeä ja pidentääksensä hänen

elämäänsä.