II

Tuona myrsky-yönä auttoi Farfalla, jonka ominaisuuksia oli osata

kaikkea mitä hetki juuri vaati, Anetta'n isättömän lapsen valkeuteen,

ja mielihyvällä hän huomasi, että se tosin ei ollut kuollut, mutta

kumminkin pikemmin kuolemaisillaan kuin aikeissa ruveta elämään, mitä

seikkaa hän katsoi erinomaiseksi onneksi sekä lapselle itselleen

että sen äidille. Kurjan tilansa takia oli pienokainen kastettava

mitä pikimmiten, ja kaikkein mieluimmin olisi Farfalla itse ollut

sen kummina; mutta köyhäksi tultuaan ei hän enää ollut voinut tehdä

tuttavilleen tuota runsaskuluista palvelusta. Mutta neuvon hän

kumminkin keksi: päivän valjetessa hän kiiruhti lihakauppias Tonin

luo, joka ei koskaan kieltäytynyt rupeamasta kummiksi; hänellä oli

Roomalaiskaupungissa pari tusinaa kummilapsia, jotka kaikki tyyni

olivat rutiköyhiä, koska juuri kaikkein avuttomimmat ja suurinta

puutetta kärsivät vanhemmat turvautuivat häneen. Ihastuneena muutoin,

mutta tyytymätönnä äskensyntyneen kurjaan tilaan, hän nytkin heti

suostui Farfallan pyyntöön, ja kun asia oli kiireellistä laatua,

pyyhkäisi hän vain nopeasti käsiänsä ja läksi, ottamatta edes vyöltänsä

veristä esiliinaansa, Farfallan kanssa kirkkoon. Siellä kastettiin,

Tonin alinomaa surullisesti pudistellessa päätänsä, tuo pieni

ihmisolento, ja runsaan kumminlahjankin se sai, vaikka joka hetki

odotettiin sen kuolemaa.

Toni ei suinkaan ollut rikas, joskin hänen toimeentulonsa oli hieman

parempi kuin muiden Vanhankaupungin asukasten; mutta hänellä oli pieni

poika, jota hän rakasti hellästi ja jonka takia hän oli ainaisessa

tuskassa ja pelossa, se kun oli hänen ainoa lapsensa. Siksi oli hän

alkanut holhota köyhiä lapsia, toivoen että Jumala suojelisi pikku

Berengaria samaten kuin tämän isä piti huolta Jumalan holhoteista,

köyhistä. Tähän tapaan selitteli Toni asiaa muille ihmisille

ja erittäinkin vaimollensa, joka ei oikein hyväksynyt miehensä

anteliaisuutta; mutta Farfalla sanoi pääasian olevan että hän rakasti

lapsia ja että hänellä oli armahtavainen sydän. Nytkin oli hän ainoa,

joka todella iloitsi, kun uusi kummilapsi, lainkaan välittämättä

ennustuksista, näytti päättäneen jäädä elämään. Pikku Anetta puolestaan

oli niin kokonaan surunsa vallassa, ettei siitä välittänyt. Farfalla

avusti häntä kyllä, mutta ei liioin ottanut osaa hänen suruunsa, sillä

hän arveli, että niin intohimoisesti kuin Anetta nyt halajikin kuolla

ja päästä miehensä luo, niin hän kumminkin pian rauhoittuisi. "Hän on

nuori ja terve", sanoi hän, "pitää työstä ja naurusta, ja niin hän voi

kestää koko joukon suruja murtumatta."

Anetta parka, rakas, tyhmä olento! Häneltä puuttui luonteenpontta ja

periaatteita, puuttui jaloutta ja ylpeyttä, vakavuutta ja mieltä,

-- mutta mitä hänessä olikaan, kun en koskaan voinut ajatella häntä

ilman että mieleni lämpeni ja kävi surulliseksi? Kevytmielisenä

häntä pidettiin, ja sitä hän olikin, jos tahtoo siksi nimittää tuota

lapsellista elämänhalua, lapsellista hilpeyden ja ilon tavottelemista,

joka hänet aina houkutteli turvapaikasta vaaraan ja kärsimyksiin.

Hänet olisi sadoin kerroin voinut panna sievään, mukavaan häkkiin, --

ja hän olisi yhä uudelleen, uteliaana ja kaihoisana, lentänyt sieltä

vapauteen, ajattelematta että ulkona kuolisi nälkään tai joutuisi

kissan saaliiksi. Vilpitöntä oli rajaton suru, johon hänen miehensä

kuolema oli hänet saattanut, mutta kumminkin minusta tuntui siltä, kuin

hän olisi kärsinyt yhtä paljon alakuloisuudestaan kuin siitä, että

häneltä oli riistetty hänen kelpo Benvenutonsa. Varmaankin hän kaipasi

hänen rakkaita kasvojansa ja hänen huolenpitoansa, mutta samassa

määrin mieleniloisuutta ja naurua, jota heidän talostansa, köyhyydestä

huolimatta, ei ennen ollut puuttunut. Hänen murheellisuutensa oli

kuin hänelle soveltumaton puku, ja se teki vielä liikuttavammaksi

tuon pienen, hennon olennon, joka näytti yhtä avuttomalta kuin

häneen turvautuva kaksivuotias poikanen ja kätkyessä makaava

lujasti kapaloitu, maailmaa kummasteleva pienokainen. Mitä hänen

toimeentuloonsa tulee, oli se pikemmin parempi kuin ennen, sillä paitsi

lihakauppias Tonia, joka ollen hänen lapsensa kummi teki voitavansa

hänen hyväksensä, oli hän odottamatta saanut toisenkin suojelijan,

nimittäin kirkkoherra Jurewitschin.

Huolimatta vastenmielisyydestäni ja tekemästäni vastakkaisesta

päätöksestä, menin jo ensimäisen käyntini jälkeisenä päivänä jälleen

Vanhaankaupunkiin, -- lieneekö siihen sitten ollut syynä sääli pikku

Anettaa kohtaan vai halu rakentaa tuttavuutta tuon kauniin papin

kanssa. Muutoin ei tämä minusta näyttänytkään nyt, kun näin hänet

hänen huoneessaan, kun hän nousi istuimeltaan ja tuli minua vastaan,

niin kauniilta, niin ylevältä eikä niin nuoreltakaan kuin ennen, mutta

sen sijaan lapsellisemmalta ja herttaisemmalta, niin etten juuri

kaivannutkaan tuota, mitä nyt puuttui. Hänen viehättäväisyytensä tuntui

tyttömäiseltä, siinäkin suhteessa, että hän näytti siitä itse tietävän

ja iloitsevan. Hänen silmissään kuvastui nöyrä mutta harras pyyntö,

että häntä pitäisi kauniina ja että hänestä pitäisi, mitä tuskin kukaan

olisikaan voinut olla tekemättä; keikailevalta tai narrimaiselta ei

minusta ainakaan lainkaan tuntunut tuo turhamielisyys, joka ilmeni noin

luontevalla tavalla ja jota hän itse vienon surumielisellä hymyilyllään

osotti pitävänsä lapsellisena. Voin kyllä uskoa, että hän oli

inhottavalle Gradellallekin kiitollinen hänen ihailustaan eikä voinut,

periaatteistaan huolimatta, olla luomatta häneen lempeitä katseita.

Ennen kaikkea ilmeni hänen kasvoillaan ja hänen ruumiinrakennuksessaan,

hänen käytöksessään ja olennossaan sellaista hienoutta, että tuiki

yksinkertainen huone, jossa hän oleskeli, teki puoleksi naurettavan,

puoleksi vastenmielisen vaikutuksen, niin soveltumattomalta se tuntui

hänelle. Varmaankaan ei ollut erehdytty sen suhteen, mitä kerrottiin

papin ylhäisestä syntyperästä: nuokin selvämuotoiset ja samalla

veltot kasvojenpiirteet, hänen ahdasjärkisyytensä ja hienosti salattu

ylpeytensä todistivat hänen polveutuvan ylhäisestä suvusta, jota ei

koskaan ollut virkistänyt kansan raikas veri.

Kun mainitsin asian, jonka johdosta tulin hänen luoksensa, ja annoin

hänelle Anettaa varten pienen rahamäärän, pyytäen häntä käyttämään

sen hänen hyväksensä, kävi hän hämillensä, ja näytti siltä kuin häntä

olisi haluttanut kieltäytyä ottamasta sitä vastaan; oli silminnähtävää

ettei hän kernaasti puhunut siitä mitä oli tapahtunut. Päähäni tuli

monenmoisia ajatuksia: 'Käyttikö hän ehkä kumminkin hyväksensä naisten

ihailua? Ehkäpä hän koetti sitä herättääkin? Aikoiko hän ehkä voittaa

itselleen Anetta'n, jota pidettiin ajattelemattomana ja kevytmielisenä?

Omistiko hän ehkä jo hänet? Entä jos tuo äskensyntynyt lapsi raukka

olisikin hänen?' Katselin tutkivasti hänen kauneita kasvojansa; mutta

hänen hienoutensa ja sivistyksensä teki niin valtavan vaikutuksen,

että se pakotti välttämään kaikkea mikä voisi loukata tai saattaa

puheen tyrehtymään. Tuo tunne saattoi minut johtamaan keskustelun

toiselle tolalle ja tiedustelin hänen köyhän seurakuntansa elämän

suhteita, mutta huomasin ihmeekseni, ettei hän niistä paljoa tiennyt.

Hoitihan hän tietenkin sielunpaimenen tehtäviä, mutta ottamatta

huomioon olevia oloja; köyhyyden tuottamat kärsimykset eivät tehneet

häneen mitään vaikutusta, mikä johtui joko siitä että hän pienestä

pitäen oli niihin perehtynyt tai siitä että hän piti noita toisia

niin paljon alhaisempina olentoina kuin itseään, että hänestä oli

luonnollista että ne olivat köyhiä ja kärsivät puutetta. Vähitellen

minulle selveni, että jälkimäinen otaksuminen oli oikea: itse teossa

hän halveksi noita kaikkia, joita viehättäväisyydellään houkutteli

luoksensa ja joiden kernaasti salli häntä jumaloida. Annetta'stakaan

hän ei välittänyt muusta syystä kuin siksi, että hän tiesi tai aavisti,

että Benvenuton oli surmannut hänen veljensä; kansannaiseen hän ei

olisi voinut rakastua. Seurakuntaansa hän ei rakastanut, eikä hänellä

yleensäkään ollut ihmisrakkautta. Mutta hän halaji rakkautta, eikä

häntä lainkaan tyydyttänyt Vanhankaupungin miesten ja naisten ihailu ja

kunnioitus ja jumaloiminen. Hänen hienoutensa, hänen otaksuttu ylhäinen

sukuperänsä ja sittemmin hänen pappisarvonsa olivat kaiken hänen

ikänsä pitäneet siinä piirissä, missä hän liikkui, hänestä erillään

sellaisen rakkauden, jota hän kaihosi. Hillittömän voimakkaalle,

häntä omavaltaisesti hallitsevalle rakkaudelle, joka kuten lämmin

tuulenpuuska olisi hänet yllättänyt ja temmannut hänet mukaansa,

sellaiselle rakkaudelle olisi hän tahtonut antautua, sen valtaan

vaipua. Ei hän koskaan sitä lausunut eikä viitannutkaan siihen, mutta

pian minulle kävi selväksi että siinä oli hänen elämänsä olennaisin,

syvällisin suru, ja minusta oli liikuttavaa nähdä, kuinka minun lämmin,

mutta arastelematon ja toverillinen sekä luotettava ystävyyteni ja

tapa, millä olin vallannut hänen luottamuksensa, häntä virkisti, ja

kuinka hyvin hän viihtyi seurassani.

Kerran illan suussa tapasin häntä yleisellä paikalla, jossa musiikki

soi ja hieno maailma istui jutellen kahviloiden edustalla. Kysyin

häneltä, pitikö hän musiikista, mutta hän vastasi kieltävästi eikä

näyttänyt sitä huomanneenkaan. Hän mietiskeli erästä jumaluusopillista

kysymystä, jota aikoi käsitellä kirjallisesti, mutta jota minä,

kuultuani hänen esityksensä siitä, en voinut pitää mieltäkiinnittävänä

enkä edes tärkeänäkään. Olimme kulkeneet yhdessä vähäisen hetken,

kun meille tuli vastaan sotamiehen rinnalla asteleva tyttö,

johon katseeni kiintyivät jo kaukaa, sekä hänen mustalaismaisen,

silmiinpistävän pukunsa takia että siksi etten vielä koskaan ollut

nähnyt sellaista ilmiötä. Kun ensiksi hänet havaitsin, nauroi hän,

ja se teki hänen kasvonsa lapsellisemman näköiseksi kuin ne muutoin

olivat; kapeat, säteilevät lapsenkasvot ne olivat, joiden hymyilyyn

olisi tahtonut yhtyä, joita olisi halunnut suudella, iloiten niiden

onnesta ja viattomuudesta. Mutta ihmeellisintä niissä oli niiden tumma

kullanruskea hohde, jommoista en vielä koskaan ollut nähnyt luonnossa.

Varreltaan oli hän solakka ja suora kuin kaisla, sekä myös yhtä notkea;

näytti siltä kuin hän olisi lähestynyt meitä tuulen liidättelemänä.

Samalla ilmeni hänen ryhdissään kiihkoisaa ylpeyttä, kuten siinä, joka

ei koskaan ole talttunut noudattamaan mitään yhteiskunnan asettamaa

sääntöä ja aina on elänyt rajattomassa vapaudessa, mutta ei paheissa.

Aioin juuri virkkaa jotakin tuosta ihmeellisestä tytöstä, kun näin että

hän oli huomannut rinnallani kulkevan papin ja että hänen kasvojensa

ilme samassa muuttui hämmästyttävässä määrässä. Hän tuijotti häneen

ylimielisellä, loukkaavan ivallisella katseella, eikä hän enää

näyttänyt lainkaan niin viehättävältä ja lapselliselta, tuntuipa hänen

käytöksensä suorastaan raa'altakin, kun hän kulkiessaan aivan läheltä

meidän ohitsemme katseellaan ikäänkuin löi pappia vasten silmiä,

Jurewitsch, jota hämmästyneenä ja pelästyneenä tarkastin sivultapäin,

oli käynyt vallan kalpeaksi, ja hän lausui minulle hieman vapisevin

huulin selitykseksi: "Se oli sisareni Galanta." En olisi luullut

minkään voivan niin järkyttää hänen mieltänsä; minusta oli kuin hänen

polvensa olisivat horjuneet, kuin minun täytyisi tehdä jotakin hänen

hyväksensä, ja vedin hänet mukaani eräälle penkille, joka oli hieman

syrjässä istutusten suojassa. Lausuin hänelle: "Rakas ystäväni, tämä on

kovin, kovin surullista, -- sekä se että teillä on tuollainen sisar,

kuin myös että hän, joka on noin viehättävä, noin ihana ja haluaisin

sanoa -- noin viaton, on joutuva perikatoon, jos jatkaa tietänsä

samaan suuntaan; jos niin käy, niin on pimeyden ruhtinas siinä todella

päässyt voitolle Jumalasta." Tarmokas tapa, millä vaadin, ikäänkuin

oikeutenani, päästä hänen uskotuksensa, vaikutti häneen, ja luulen

että hän tuona hetkenä puhui itsestänsä niin avomielisesti, kuin hänen

yleensä oli mahdollista.

Kuten Farfallalta jo olin kuullut, oli hän löytölapsi, jonka arveltiin

olevan ylhäistä syntyperää, siksi että sen ympärille kiedotussa

liinassa nimikirjaimen yläpuolella oli ollut kruunu. Ihmiset, jotka

hänet löysivät, -- muuan kirjeenkantaja vaimoinensa -- olivat, kuten

rahvas yleensä, olleet varsin kärkkäät uskomaan asian vielä selviävän

jollakin satumaisella tavalla, joka heille tuottaisi palkinnon heidän

hyvästä työstänsä. Mutta tosin myöskin heidän hellä, armelias mielensä

ja, mitä vaimoon tulee, hurskas usko Jumalan kaitselmukseen oli ollut

syynä siihen että he ottivat huostaansa tuon hylätyn lapsukaisen.

Siihen aikaan he vielä olivat lapsettomia, heillä oli jokseenkin hyvä

toimeentulo, ja pientä löytölasta, jota he arvelivat prinssiksi,

kohdeltiin hellästi, jopa kunnioituksellakin. Mutta vähitellen

huonontuivat heidän olosuhteensa, -- mikä oli miehen syy. Tämä oli

kaunis ja lämminsydäminen, mutta hillitön ihminen, yleensä luotettava

ja ahkera, mutta väliin käsittämättömän huolimaton toimissaan. Lopuksi

hänet sitten törkeän huolimattomuuden takia erotettiin joksikin

aikaa toimestaan, mutta se ei saanut hänessä aikaan parannusta,

vaan hänen mielensä katkeroitui, hän rupesi juopottelemaan, ja

salainen tyytymättömyys omaan itseensä teki hänet oikulliseksi ja

vallanhimoiseksi omaisiansa kohtaan.

Siihen aikaan syntyi Galanta, ja niiden viiden vuoden kuluessa, jotka

nyt seurasivat ennen Torquaton syntymää, perheen tila huonontui

huonontumistaan, ja lopuksi se joutui suureen kurjuuteen. Mies

menetti toimensa ja samalla tähänastiset tulonsa, ei saanut enää

mitään vakinaista työnansiota ja rasitti ärtyisyydellään, itsekkäillä

mielijohteillaan ja vihanpurkauksillaan vaimoaan ja lapsiaan.

Vaimo, joka kesti tuon kaiken hurskaalla nöyryydellä, toivoi yhä

edelleen löytölapsen vanhempain ilmestyvän tuomaan pelastusta, ja hän

kasvatti poikasta sen mukaan, istuttaen häneen jonkunmoista harrasta

kunnioitusta hänen ylhäistä syntyperäänsä ja samalla häntä itseäänkin

kohtaan.

Oli helppo ymmärtää, vaikkei Jurewitsch siitä sanonut mitään, että

kaiken tuon raakuuden ja kurjuuden, jonka keskellä hän oli elellyt,

oli täytynyt tuottaa hänelle sanomattomia kärsimyksiä. Mutta siitä

huolimatta hän kumminkin rakasti kasvatusvanhempiansa. Varsinkin

näytti hänen mieleensä jääneen kasvatus-isästä, tuosta lahjakkaasta

ja luonnostaan hyvästä miehestä, joka oli joutunut hillittömyytensä

uhriksi, sellaisiakin muistoja, joita tämän sittemmin valtaan päässyt

raakuus ei ollut voinut täydelleen haihduttaa. Mutta hänen rakkautensa

oli aina ollut alentuvaista, ja aina hän oli ollut selvillä siitä, että

hänen oli kiittäminen Jumalaa siitä, että voi pitää noin alhaisista

ihmisistä. Hänen kertomuksestansa huomasin että hän oli mielestään

ollut kuin laillinen kuningas, joka vihollisten tai kapinoitsijoiden

karkottamana on saanut piilopaikan ja suojaa metsässä köyhien

puunhakkaajien tykönä. Näitä hän alentui rakastamaan -- vaikka muut

Vanhankaupungin asukkaat häntä oikeastaan inhottivat -- suureksi osaksi

juuri siksi että hän katsoi heidän uskollisuutensa häntä kohtaan

heitä jalostaneen. Hän se kumminkin oikeastaan oli, joka soi heille

arvoa ja merkitystä, ja kaikkien hänen unelmiensa pääsisältönä oli,

että hän tuottaisi heille ajallista ja iäistä onnea. Toiveet, joita

kasvatusäidillä oli häneen nähden, miellyttivät häntä etupäässä siksi

että hän olisi halunnut yltäkylläisesti, kuninkaallisesti palkita

noita köyhiä, jotka olivat suoneet hänelle turvapaikan luonansa. Ei

mikään heidän tekonsa olisi voinut tukahduttaa hänen kiitollisuuttansa,

sillä se ei lähtenyt ainoastaan hänen sydämestänsä, vaan hän piti

sitä myöskin tärkeimpänä niistä velvollisuuksista, jotka johtuivat

hänen aateluudestansa. Kuten hän nyt vähistä varoistaan jakeli

kasvatussisarilleen ja olisi ollut valmis uhraamaan asemansa ja

tulevaisuutensa heidän tähtensä, niin olisi hän lapsenakin, vaikka

olikin hento ja arka, epäröimättä pannut henkensä alttiiksi heidän

puolestansa. Tosin olikin hän rakastanut pieniä sisaruksiansa; ainoan

kerran elämässänsä oli hän silloin tuntenut rakkautta, joka oli

hänen veressänsä, joka oli juurtunut hänen luontoonsa, eikä ollut

hänen tahtoonsa perustuvaa ja pintapuolista kuten se mielisuosio,

mitä hän myöhempinä aikoina piti sydämessään hereillä. Tuo rakkaus

yksin oli kerran voinut kokonaan täyttää hänen kaihoavan, alakuloisen

mielensä, ja sen muistelemisessa hän nytkin vielä haki sille lämpöä ja

virkistystä.

Kasvatusäiti oli työhön mennessään uskonut kasvatussisarukset hänen

huostaansa ja vielä kiihottanut hänen ylpeätä velvollisuudentuntoansa

huomauttamalla että paitsi pienokaisten ruumista heidän sielunsakin

oli hänen käsissänsä. Tuo tunne, ettei ollut ainoastaan etevämpi noita

viattomia pieniä olentoja, jotka kaikessa tarvitsivat hänen apuansa,

vaan suorastaan heidän herransakin, avasi hänen sydämensä heille,

varsinkin kun heidän lapsellinen viehättäväisyytensäkin oli omansa

herättämään rakkautta.

Ainakin oli Galantan täytynyt olla kaunis ja huomiota kiinnittävä; hän

oli ollut kuin kullasta, kertoi Jurewitsch. Hän oli kuullut neitsyt

Mariasta tarun, että hän lapsena oli pistänyt sormensa avaimenkolosta

saliin, jossa pyhä kolmiyhteys istui, ja kun hän sen vetäisi takaisin,

oli se kullattu. Sellainen oli Galantan koko pikkuinen ruumis ollut, ja

varsinkin oli hänen ruskeilla silmillään ollut sellainen kullanhohde

että Jurewitsch, joka itse vielä oli lapsi, oli ajatellut, kun hän

unesta herätessään loi ne auki, hänen palaavan tuosta taivaallisesta

salista jälleen maan päälle. Kauan oli hän luullut hänen todella olevan

enkelilapsukaisen, ja jumaloiden oli hän suudellut hänen hohtavia

jalkojansa, ja kun pienokainen katsoi häneen ystävällisesti, lämpeni

hänen sydämensä kuin auringon suudelmasta. Kiihkeätä ja hillitöntä

oli aina ollut niin tyttösen riemu ja hellyys, kun hän kietoi hennot

käsivartensa Jurewitschin kaulaan, kuin hänen surunsa, itkunsa ja

parkunsa, kuin tämä vain yrittikään ilman häntä lähteä huoneesta.

Torquaton sanoi Jurewitsch lapsena olleen vielä kauniimman kuin

Galantan, mutta hän oli ollut tumma ja hohteeton. Hän oli syntymästään

saakka ollut sairaloinen ja enimmäkseen tyytymätön, vaikkei koskaan

itkenyt; hän tarvitsi siis alituista hoitoa, eikä Jurewitsch enää

juuri voinut pitää huolta Galantasta. Aluksi siitä syntyi kiihkeitä

mustasukkaisuuden tuskia, mutta vähitellen heräsi tyttösen mielessä

äidillisiä tunteita kehdossa lepäävää tummaa, surumielistä olentoa

kohtaan, ja kaikki hellyys, mitä hän tähän saakka oli omistanut

vanhemmalle veljelle, kohdistui nyt nuorempaan. Muudan seikka oli,

joka tuotti Jurewitschille ainaista päänvaivaa ja huolta, nimittäin se

että Torquato ei nauranut koskaan; hän oli jo toisella vuodella, ja

yhä vain pysyi hänen pikku suunsa äänetönnä ja sen ilme surumielisenä.

Eräänä lämpimänä, mutta synkkänä ja myrskyisenä kevätpäivänä hän

vei pienokaisen, joka ei vielä voinut kulkea niin pitkää matkaa,

merenrannalle saakka, arvellen purjealusten ja höyrylaivojen

katselemisen sekä rannalla vallitsevan melun ja touhun tuottavan

hänelle huvia. Hyvillään siitä että lasta näytti miellyttävän mitä

näki, kuljetti toinen, niin rasittavaksi kuin taakka kävikin, sitä

yhä kauemmaksi, aina siihen saakka, missä kapea valkoinen maakieleke

pistäikse aukealle merelle. Siellä kohoeli meri tuona päivänä

mahtavina, tummanvihreinä laineina, kohisten ja vaahdoten ja

heitellen ilmaan kimaltelevia vesipisaroita, niin että luuli näkevänsä

komeata riemukarkeloa esitettävän leijailevan tuulen säistäessä sitä

voittolauluillaan. Silmät avo auki tuijotti Torquato hetken sähiseviin

aaltoihin, levitti sitten äkkiä pienet käsivartensa ja nauroi, nauroi

äänekästä, kirkuvaa, rajua, soinnutonta naurua. Mutta kun Jurewitsch

nyt, kuten tavallisesti käy, ei ollut lainkaan ajatellut tuota naurua,

joka muutoin oli tuottanut hänelle niin paljon miettimistä, joutui

hän niin kokonaan hämmästyksensä ja ilonsa valtaan, että hän, joka ei

juuri koskaan tavannut näyttää tunteitansa, heittäytyi pienokainen

mukanaan valkoiseen hiekkaan ja oli vähällä pyörähtää hänen kanssansa

loiskehtivaan mereen.

Hänen tuskin tarvitsi selittää minulle, kuinka nuo lapset, jotka olivat

hänen kaikkensa, vähitellen olivat ruvenneet häntä vihaamaan. Jo

heidän äitinsä oli saattanut hänet heille vastenmieliseksi, siten että

alinomaa oli esittänyt hänet heille heitä ylhäisempänä ja jalompana ja

heille esikuvaksi kelpaavana olentona; he näet eivät lainkaan tahtoneet

ottaa uskoaksensa, että heidän arka veljensä, joka noudatti heidän

tahtoansa ja heistä tuntui heitä nuoremmalta, olisi parempi heitä. Kun

sitten hänen kauneutensa, hienoutensa ja miellyttäväisyytensä kiinnitti

ihmisten huomion häneen, ja hän vierasten avulla sai tilaisuutta

käydä seminaaria, antautuakseen kirkon palvelukseen, silloin kävivät

heidän välinsä yhä kireämmiksi. Kuta enemmän hän kehittyi ja edistyi,

sen loukkaavammalta hänestä tuntui heidän hurja elantonsa, ja he

puolestansa halveksivat häntä nyt entistä enemmän siksi että hän

kökötti kirjojensa ääressä ja tekeytyi hurskaaksi ja siveäksi --

sillä siten he asiat käsittivät -- voittaaksensa suosijoita. Pahinta

oli, että hänen hellä rakkautensa, joka ei vieläkään ollut sammunut,

saattoi hänet yhä heikommaksi heihin nähden. Hän huomasi pahojen,

vaarallisten taipumusten uhkaavan viedä heidät turmioon; mutta pelko,

että he alkaisivat häntä vihata, esti häntä varoittamasta heitä

vakavasti. Jos hän joskus lausui nuhtelevan sanan, tuntui se heistä,

katsoen siihen asemaan, minkä he häneen nähden olivat itsellensä

anastaneet, naurettavalta röyhkeydeltä, ja heidän pilkkansa ja raa'at

puheensa pakottivat hänet pian ääntymään. Lopuksi vielä pappispuku

heidän mielestänsä saattoi hänet tekemään niin naismaisen vaikutuksen,

että sen täytyi herättää ivaa, ja heitä olisi hävettänyt noudattaa

hänen neuvojansa, olipa heistä suorastaan ansiokasta tehdä sellaista,

mitä tiesivät hänen paheksuvan. Heidän käsityksensä mukaan hän oli

teeskentelijä ja tyhjäntoimittaja, joka kantoi valtiolta palkkaa siitä

että oli liittynyt köyhän kansan vastustajiin.

Hän ei ollut enää pitkiin aikoihin ollut juuri missään suoranaisessa

tekemisessä heidän kanssansa. Torquato tosin väliin käytti hyväksensä

hänen kukkaroansa, mutta salasi sen huolellisesti Galantalta, josta

olisi ollut häpeällistä ottaa häneltä vastaan rahaa. Herkeämättä

muistutteli Jurewitschia hänen omatuntonsa että hänen oli tunkeuduttava

heidän pariinsa, käännytettävä heidät, pakotettava heidät parannukseen,

-- mutta hän ei rohjennut ryhtyä toimeen, sillä hän tahtoi esiintyä

heitä ylhäisempänä, saavuttamattomissa olevana olentona ja tunsi

kumminkin että he olivat häntä voimakkaammat ja että hänellä olisi

täytynyt olla paljoa enemmän tarmoa ja rakkautta voidaksensa vaikuttaa

heihin. He eivät enää olleet nuo pienet lapset, jotka olivat

lämmittäneet hänen sydäntänsä ja joilla oli ollut siellä niin varma

sija, ja varmaankin hän pikemmin rakasti heidän muistoansa kuin heitä

itseänsä. Mutta äidin huomautus, että heidän sielunsa olivat hänen

kädessänsä, oli hänen mielessänsä yhtä elävänä kuin muinoin, eikä se

suonut hänelle rauhaa. Kun hän nuorukaiseksi tultuaan oli luopunut

toivosta, että hänen isänsä tai äitinsä saapuisi ylhäisenä ja rikkaana

ja soisi hänelle tilaisuutta palkita ylenpalttisesti noita, jotka

olivat tehneet hänelle hyvää, silloin oli tämän unelman sijan anastanut

toinen: haudan tuolla puolen hän toisi kirkastetulle kasvatusäidilleen

hänen lastensa sielut. "Uskoit ne minulle, ja katsos, tässä tuon ne

sinulle molemmat", sanoisi hän, peräytyen vaatimattomana. Mutta hän se

kumminkin oli, joka loi valoa tuohon kuvaan, hän oli kuin Jumala, joka

katseli luotujansa, heihin yhtymättä. Mutta kumminkin koski sydämeeni,

kun hän sanoi: "Minulla täytyy olla nuo molemmat sielut muassani; ne

ovat minulle uskotut, ja minä olen kadotettu, ellen niitä tuo Jumalan

eteen." Ja hän oli saman näköinen kuin lienee ollut ennen pikku poika

raukkana, kun äiti uskoi lapsensa hänen huostaansa, vedoten hänen

arkaan omaantuntoonsa, ja hänen sydämensä valtasi ylpeys ja suuri pelko.

Sanoin hänelle: "Olette todellakin kadehdittava. Teillä on mitä jaloin

elämäntehtävä, ihmisten johdattaminen hyvään, ja juuri niiden, jotka

ovat teille rakkaimmat maailmassa. Ei ainoakaan hetki elämässänne ole

sisällyksetön, arvoton, ikävä, sillä tuo puhdas toivo innostuttaa

teitä, eikä teistä voi koskaan tuntua siltä että olisitte hyödytön."

Tarkoitukseni oli lohduttaa häntä, mutta sanani näyttivät tuottavan

hänelle tuskaa, vaan ennenkuin se kävi minulle selväksi, olin jo

ehtinyt kysyä, oliko hän jo voinut vaikuttaa sisaruksiinsa ja mitä

hän oli tehnyt, kehittääksensä heitä työteliäiksi, rehellisiksi ja

siveellisiksi ihmisiksi. Hän punehtui kovin, mutta oli liian ylpeä

kiertääksensä kysymystäni, ja hänen vastauksessaan ilmeni vivahdus

papillista arvokkaisuutta, jota hän ei tähän saakka ollut antanut

minun lainkaan tuta. "En seurustele ollenkaan heidän kanssansa",

lausui hän, "muutoinkuin jos he tulevat luokseni; mutta rukoilen

heidän puolestansa." Silloin hän minusta äkkiä tuntui vilpistelevältä,

ulkokullatulta, tyhjältä ja narrimaiselta; minusta oli ikäänkuin hänen

surumielisyytensä olisi ollut teennäistä, kuin hän olisi käyttänyt

hyväksensä kanssaihmistensä kurjuutta ja häpeätä, voidaksensa esiintyä

pyhimyksenä häikäisemiensä ihmisten edessä. Tuon tunteen valtaamana

lausuin: "Te rukoilette? Jos teidän sananne eivät voi käännyttää

ihmisiä, kuinka luulette voivanne niillä taivuttaa Jumalaa?" Mutta

kysymykseni kadutti minua heti. Kaikkein selvimminhän hän itse tunsi

kykenemättömyytensä, kuinka voin vaatia häntä ilmaisemaan minulle,

oudolle ihmiselle, koko sisällisen puutteellisuutensa? Mutta mitä

sanoinkin sovittaakseni ajattelemattomuuttani ja kovuuttani, niin

en enää saanut häntä jatkamaan puhettansa äskeiseen tuttavalliseen

tapaan. Hän oli päästänyt minut niin lähelle itseänsä, että olin voinut

häntä syvästi loukata, ja kun nyt koetin tuottaa hoivaa, oli hän jo

äärettömän kaukana minusta, enkä voinut häntä saavuttaa.

Lausuimme vielä muutaman kohteliaan sanan toisillemme ja heitimme

sitten jäähyväiset; kun nyt näin hänen illan hämärässä kadulla katoavan

tungokseen, tuntui minusta siltä kuin minun olisi pitänyt kiiruhtaa

hänen jälkeensä ja jäädä hänen luoksensa, koska hänen henkensä oli

yksin erämaassa.