Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1904.
1
Unessa olen nähnyt jälleen Riemuportinkadun. Nousin tuota jyrkkää,
koleista katua ylös, jota niin usein olen kulkenut todellisuudessakin.
Mutta nyt en pysähtynyt pyhän Antoniuksen talon edustalla; vasta
ylhäällä, kadun päässä, seisahduin ja katsoin taakseni. Kulmatalon
vieressä oleva lyhty paloi, sillä oli yö; tuttu oli minulle tuo
likaisenpunainen liekki, joka tomuisen, yhdeltä sivulta rikkinäisen
lasin takaa tuskin kykeni valaisemaan puoltakaan jyrkästi alenevasta
kadusta. Taivas oli synkkä ja tähdetön, ilmanrannalla vain hohti
häikäisevän valkoinen viiru ja sen alapuolella kohtasi katseitani pala
merta, joka näkyy tältä paikalta. Nyt vasta kiintyi huomioni siihen,
että kadulla vallitsi kuolonhiljaisuus. Kuinkahan myöhäistä olikaan?
Paloihan lyhty vielä, ja sitä paitsi taukosi touhu Riemuportinkadulla
vasta kotvasen keskiyön jälkeen; kuuluipa läheisistä kapakoista usein
hälinää melkein aamuun saakka. Nyt en kuullut naurua, en laulua, en
mandoliininsoittoa, en edes kaivonkaan lirinää. Kerran olin kuulevinani
Riccardon kainalosauvan tuttuun tapaansa iskevän katukiviin ja yritin
huudahtaa: "Riccardo, missä olet? Missä olet ollut kaiken tämän aikaa?"
-- mutta en saanut ääntä esille kurkustani. Pyrkiessäni pääsemään
ääneen sammui äkkiä vieressäni oleva lyhty, ja kammo valtasi mieleni,
sillä ohitseni ei ollut kulkenut yövahtia eikä ketään muutakaan. Kun
nyt katsahdin pitkin tuota pimeätä katua, näin maassa hiipivän, matavan
jotakin, joka minussa herätti pelkoa, jo ennenkuin oikein käsitinkään,
mitä se oli. Yhä selvemmin aloin pimeässä erottaa pantterinkaltaisia
olentoja, joiden häntä hitaasti heilui puolelle ja toiselle, ja
vihreät, hehkuvat pisteet, jotka minua lähenivät, tunsin nyt ahnaiksi,
julmiksi pedonsilmiksi. Huolimatta vaarasta, johon olin joutunut,
ja sen herättämästä tuskasta ihmettelin sitä, etten kuullut petojen
ulvovan, vaikka ne aukoivat kitaansa, niin että voin nähdä niiden
terävät hampaat. Silloin kajahti kimeä, kauhea huuto taloista, joissa
tähän saakka oli ollut aivan hiljaista. Sinne olivat siis hiipineet nuo
pedot, joita en enää nähnyt missään, ja ne olivat käyneet nukkuvien
asukasten kimppuun. Akkunat ja ovet olivat kaikki tyyni suljetut, mutta
kun jännitin katsettani, näytti minusta siltä kuin muurin raoista olisi
virrannut verta. Ei epäilemistäkään, -- suurina, tummina pisaroina
tulvi sitä kivien välitse esiin yhä nopeammin ja vuolaammin, valuen
muuria pitkin maahan. Nyt kuului taas räikeä kirkaisu, ja se herätti
minut: todellisuudessa kuului kadulta huutoa, vaikkei niin kovaa ja
kammottavaa, kuin miltä se minusta unessa oli kuulunut.
Nähdessäni ensimäisen kerran pyhän Antoniuksen talon, olin jo kymmenen
vuotta ollut sen omistaja. Isäni oli ostanut sen, ja hänen kuoltuansa
olin minä perinyt sen, mutta sen hoito oli yhä edelleen uskottu
samalle miehelle kuin ennenkin, joten en katsonut tarpeelliseksi
huolehtia siitä sen enempää. Perintätarun mukaan oli tuon talon
rakentanut keskiajan alkupuolella Hugo von Beiwatsch, ensimäinen näillä
tienoilla asuneista esi-isistämme; siksi isäni, joka piti arvossa
sukumuistoja ja myöskin oli ristittänyt minut, ainoan poikansa, tuon
esi-isän kaimaksi, hankki talon itselleen, sijoittaen siihen osan
omaisuudestaan epäedullisella tavalla. Että minä en koskaan ollut
nähnyt tuota muistoista rikasta taloa, johtui ensiksikin siitä, etten
ollut perinyt isäni edellämainittua sukulaisrakkautta, toiseksi siitä,
että "Roomalaiskaupungissa", joka on vanhin, ahtain ja rappeutunein
kaupunginosa, asuu vain alhaista kansaa, josta syystä varakkaammat sitä
karttavat, heitä kun ei haluta nähdä siellä vallitsevaa kurjuutta eikä
kuulla repaleisiin puettujen lasten kerjuuta -- ja mitäpä heillä siellä
olisikaan tehtävää. Tosin tuolla alueella, jossa monet eri kansat ja
sukupolvet ovat pitäneet asuntoa, on nähtävänä paljon muinaismuistoja
sekä pakanuuden että kristinuskon ajalta, ja muualla olisin niitä kyllä
tarkannut, mutta kun ne löytyivät kotiseudullani, en niistä välittänyt,
kuten tavallista on. Kun sitä paitsi olin usein matkoilla ja sillä
välin tyydyin noihin säännöllisiin kävelyretkiin, jotka veivät minut
asunnostani konttoriin tai kahvilaan, niin "Vanhakaupunki" oli minulle
oudompi kuin Mekka ja Jerusalem, joista minulla kumminkin oli kuvien
avulla luotu jokseenkin selvä käsitys.
Silloin, eräänä kevätpäivänä, ilmoitti taloni hoitaja että hänen
oli ollut mahdoton saada kootuksi vuokrarahat, jotka olivat
maksettavat viikottain. Vuokralaiset, joita ei muutoin voinut moittia
huolimattomiksi, kieltäytyivät nyt maksamasta vuokraa, -- ja niin
yksimielisesti, että voi luulla vallankumouksen olevan tekeillä; minun
oli välttämättömästi itseni tultava uhkaamaan jyrkän ankarasti, että
jos vastahakoisuus jatkuisi, heittäisin heidät kaikki tyyni kadulle.
Minua ei haluttanut ryhtyä tuohon epämiellyttävään tehtävään ja kehotin
talonhoitajaa joko suomaan noille ihmisille kuukauden odotusaikaa
tai Jumalan nimessä jättämään osan saatavistani perimättä. Mutta
suuttuneena hän kieltäytyi noudattamasta kehotustani. Häntä pidettiin
sävyisänä miehenä ja sellainen hän olikin, -- aivan rajattomiin
mukautuva niitä kohtaan, joilla oli korkeampi asema kuin hänellä; mutta
kumarteleva tai omaa etuansa katsova hän ei ollut, vaan perinpohjin
rehellinen. Köyhille hän väliin oli tyly ja kova, ei juuri siksi,
että hänen mielenlaatunsa tai taipumuksensa olisivat häntä siihen
yllyttäneet, vaan siksi että niitä hänen mielestänsä oli siten
kohdeltava, ja hän katsoi velvollisuudeksensa menetellä sen mukaan.
Ollen itse kansan riveistä lähtenyt, ei hän sitä liioin tarkannut
eikä hänellä sen suhteen ollut mitään itsenäistä katsantokantaa, vaan
hän edellytti vain, että köyhien ja kurjuudessa elävien ihmisten
laita ei voinut olla oikein, että syy oli heissä itsessänsä ja
ettei ainakaan ollut aihetta sääliä heitä tai tehdä jotakin heidän
hyväksensä. Varakasten puolta hän aina piti, ja nytkin hän mainitsi
joukon esimerkkiä vuokralaisteni laiskuudesta, kavaluudesta ja
häpeämättömyydestä, huomauttaen että hyvyyteni vain saattaisi heidät
viekastelemaan ja minua petkuttelemaan. Erittäinkin oli vanha Farfalla,
toisten johtaja ja yllyttäjä, niin julkea ja ovela, että hänen
onnistuisi naureskellen ja kokkapuheita lasketellen, naama viattoman
näköisenä, pettää niin hyvä Jumala kuin paholainenkin. -- Lyhyesti
sanoen, minulla ei ollut muuta neuvoa päästä tuosta miehestä rauhaan,
kuin että lupasin itse mennä asiaa tutkimaan. En kumminkaan suostunut
ottamaan häntä seuralaisekseni, vaikka hän siksi tarjoutui, nähtävästi
arvellen minulta puuttuvan tuota tyrannimaista verenhimoa, jota hänen
mielestänsä nyt olisi tarvittu; en näet halunnutkaan jäljitellä keisari
Venzeslawia tai esiintyä kuten Juhana Leydeniläinen, teloittaja
Knipperdolling sivullani.
Seuraavana päivänä läksin iltapäivällä liikkeelle ja aloin nyt nousta
kukkulaa ylös Roomalaiskaupunkia kohden. Aluksi olin huonolla tuulella
vastenmielisen tehtävän takia, joka oli suoritettavanani; mutta pian
kävin kaikesta huolimatta iloisemmaksi, niin miellyttävästi vaikutti
minuun ympäristö. Alhaalla kaupungissa oli painostava ilma ahdistanut
mieltä, mutta kuta ylemmäs tulin, sen raittiimpia olivat hymisevät
tuulenhengähdykset, jotka toivat muassaan siellä täällä puutarhoissa
kukkivien kilsepensaiden lemua. Kun nyt katseitani äkkiä kohtasi meri,
tummanvihreänä kuten aina rajuilman edellä sekä liikkumatonna kuin
nukkuva jättiläiseläin, jonka nahka vain väliin unessa värähtelee,
silloin oli minusta kuin minulle olisi ilmennyt iäisyyden maailma,
syrjäyttäen voittohikkaasti tieltään tämän kirjavasta pahvista
rakennellun kurjan maailmamme, ja pysähdyin ehdottomasti, vetääkseni
syvään henkeä. Tällä paikalla oli ehkä vuosisatoja sitten roomalainen
valloittaja pystyttänyt keihäänsä raivaamattomaan maahan ja säihkyvin
silmin tarkastellut vuoria ja laaksoja; ilmaan oli suhahtanut kotkia,
joiden lento saattoi ilmi tulevia asioita, ja ikuisia muureja oli
pystytetty, joille nyt kerjäläispojat piirtelevät kuvia punaisella
tiilillä. Kulkiessani uuden linnanmuurin vieritse, josta osa kuuluu
olevan jätteitä roomalaisajoilta, näinkin todella lasten tapaan
piirretyn, vain muutamien viivojen muodostaman, pyöreän pojannaaman
ojennettuine kielineen ja kuvan alla seuraavan runon:
"Nää seikat tiedä sä:
Ett' Berengar oon mä
Ja kymmenettä käyn.
Sä, narri, luit tään!"
Tuo pani minut nauramaan, -- juuri siksi ettei siinä ollut mitään
erikoista tai nerokasta, vaan että niin kuvassa kuin runossa vain
esiintyi tuota tavallista katupojan sukkeluutta, sellaisena kuin se
aina on ollut ja aina pysynee. Huomaamattani olin joutunut kapealle
kadulle, jonka molemmin puolin kohosi korkeat muurit, ja siellä näin
köyhän kansan muodostaman ruumissaaton, joka nousi hitaasti tuota
vähitellen kohoavaa tietä ylös. Nyt vasta kohdistui huomioni siihen,
että jonkun aikaa oli kuulunut kellonsoittoa "Pakanakirkosta", jonne
ruumis nähtävästi aiottiin viedä. Arkku oli koristettu tuollaisilla
mauttomilla vaate- ja vahakukkaseppeleillä, jommoisista kansa
pitää, ja päättäen surevista, jotka olivat huonosti puettuja,
toiset repaleissakin, oli vainaja ollut kaikkein köyhimpiä. Saaton
edellä kulki Roomalaiskaupungin kirkkoherra, nuori mies, jonka
ulkomuoto niin suuresti kiinnitti huomiotani, etten saanut silmiäni
hänestä käännetyiksi. Sen sijaan kuin pienten seurakuntain papeista
tavallisesti ulkomuodon epähienouden ja liikkeiden kömpelyyden nojalla
voi huomata heidän olevan talonpoikaista syntyperää, ilmeni tämän
miehen kauneilla, hienopiirteisillä kasvoilla, hänen notkeassa,
ryhdikkäässä käynnissänsä, yksin tavassa, millä hän liehautti mustaa
puintansa, luontaista ylevyyttä ja mielen hienoutta. Koko hänen
olennossaan oli jotakin sanoin selittämätöntä, joka hänet erotti
tavallisista ihmisistä, jotakin sellaista, josta entisaikojen ihmisten
haaveksivassa mielessä lienee muodostunut pyhimysten sädekehä.
Vahakynttilöitä kantavat kuoripojat ja hänen jälkeensä astelevat
viheliäisen näköiset ihmiset muodostivat kuin kunniasaaton, joka
nöyrän alamaisena suri hänen kanssansa. Seurasin surusaattuetta
kirkolle saakka, jota rakennusta en koskaan tätä ennen -- se minun
täytyy tunnustaa -- ollut lähemmin tarkastanut. Tuota ikivanhaa,
vähän kömpelöä, mutta ilmeikästä tuomiokirkkoa nimitettiin yleisesti
Pakanakirkoksi, koska samalla paikalla ennen muinoin oli sijainnut
roomalainen Venuksen temppeli. Sen jätteitä oli aivan valikoimatta
sijoitettu kirkkorakennukseen, joka siitä oli saanut omituisen,
mutta silmää viehättävän näön. Varsinkin kiintyivät katseeni yhä
uudelleen korinttilaiseen marmoripatsaaseen, joka vangin tavoin
suljettuna valtavan suureen nelikulmaiseen torniin, seisoi viehättävän
surumielisenä noiden harmaiden kivimuurien ympäröimänä. Sillä aikaa
kuin arkku nostettiin vaunuista, katsahdin basilikan pitkänkapeaan,
matalaan sisäosaan ja näin siellä himmeässä valossa mustiin verhotun
alustan, jolle arkku piti asetettaman juhlatoimituksen ajaksi. Samassa
silmänräpäyksessä kuin miehet, jotka sitä kantoivat, astuivat kynnyksen
yli, lakkasi kellonsoitto ja sen sijaan värähdytti ilmaa urkujen kumea
ääni.
Pysähdyin auki olevalle ovelle, kuullakseni tuon kauniin papin puhuvan.
Hänen sanoistaan kävi selville että vainaja oli ollut köyhä kunnon
työmies, ja että joku oli hänet murhannut. Pappi puhui murhatusta, joka
ei ollut sääliteltävä, sillä Jumala oli saattanut hänet korkeampaan
olotilaan, hän puhui leskestä, jolla oli lapsi elätettävänä ja toinen
juuri odotettavissa, ja lopuksi hän puhui murhaajasta, joka oli
onnettomin kaikista, koska oli tahrannut sielunsa verellä, niin että
häntä jo täällä maan päällä rasitti kirous, josta ainoastaan Jumalan
kaikkivaltius ja ihmisten esirukoukset voivat hänet vapahtaa. Tuo
kaikki oli paljoa jokapäiväisempää kuin mitä olin odottanut kuulevani
tuon miehen suusta, jonka ulkomuoto oli niin hieno ja tavallisuudesta
poikkeava; mutta hän kävi puhuessaan vielä entistään miellyttävämmäksi,
sillä hänen surumielinen hymyilynsä tuntui kuin hyväilyltä, jonka piti
avata kuulijain sydämet ottamaan vastaan hänen sanansa.
Kirkkotorin toisella puolen alkaa varsinainen Vanhakaupunki, kapeiden
ja likaisten katujen muodostama ruma sokkelo, jonne haluaa mennä yhtä
kernaasti kuin päivänpaisteisilta kukkuloilta laskeutuu onkaloon tai
maanalaiseen kellariin. Kun pienelle torille saavuttuani aloin tutkia
siihen päättyvien katujen nimiä, huomasin kahden pienen, ränstyneen
talon välissä roomalaisen riemuportin vakavine, ankaroine piirteinensä.
Tuntui kuin talot olisivat takertuneet siihen kiinni ja jo painaneet
sitä kappaleen matkaa maan sisään. Muutoin oli riemuportti säilynyt
joltisenkin hyvin, eivät friisiä koristavat hedelmäoksatkaan runsaine
muhkeine hedelminensä olleet sanottavasti mustuneet tai murentuneet;
hienolehtinen köynnöskasvi, joka tunki esiin ylhäältä raoista, upeili
viehkeässä kevättuoreudessaan, tuuheana mutta sirona, noiden kivisten
eduskuvien rinnalla. Toisen patsaan ympärillä, joka tuntuvasti
loittoni muurista, -- päinvastoin kuin sen pari, joka näytti melkein
tunkeuneen viereiseensä seinään, -- tepasteli horjuvin askelin muutamia
pienokaisia, jotka olivat hippasilla tai piilosilla. Tuon voittokaaren
alatse kulki, vaivoin vuorta kohden kohoten, Riemuportinkatu.
Kauempana, noin keskipaikoilla katua, oli minun taloni. Se oli
kapea, korkea rakennus, jonka lika ja ikä olivat tummentaneet, mutta
jonka paksuista muureista ja pääovelle johtavista, kahdella suurella
kivipallolla koristetuista kiviportaista kumminkin voi huomata, että
se oli ylhäistä alkuperää. Turhaan kolkuteltuani useita ovia, saavuin
vihdoin kolmannessa kerroksessa eräälle avoinna olevalle, ja heikko
mutta soinnukas ääni tiedusteli minulta, ken olin ja mitä halusin.
Siinä asui tuo Farfalla, joka taloni hoitajan mielestä oli niin
vaarallinen henkilö. Häntä en kumminkaan tavannut kotona; hän, joka
minua oli puhutellut, oli hänen nuorin poikansa Riccardo. Tämä makasi
puoliksi riisuttuna leveällä vuoteella ja viittasi selitykseksi siihen,
ettei tullut minua vastaan, vuoteen päässä seisovaan kainalosauvaan.
"Väliin minun on niin helppo käydä, että tuskin huomaakaan että minulla
on kainalosauva, mutta tänään olen huonompi", sanoi hän, kääntäen
minua kohden kalpeat, laihat kasvonsa ja tummat, tavattoman vilkkaat
silmänsä. Nuo loistavat silmät tekivät hänen riutuneisiin kasvoihinsa
verrattuina saman vaikutuksen kuin jalokivet, jotka on asetettu muumian
silmäkuoppiin; oli kuin ne eivät olisi tienneet mitään kärsimyksistä,
olisivat kuolemattomina majailleet murtuvassa, luisessa asunnossaan ja
levollisina ja varmoina nauttineet varmasta olemassaolostaan. Niiden
katseessa kuvastui puhtauteen perustuvaa varmuutta: oli kuin niiltä
ei voisi jäädä mikään huomaamatta eikä mikään voisi niitä pettää.
Minustakin näytti Riccardo pian päässeen selville ja muodostaneen
itselleen mielipiteen; ainakaan hän ei hämmästynyt kuullessaan nimeni,
vaan sanoi ystävällisesti, kuin olisi minua odottanut ja tuntenut minut
ennestään, että oli hyvä että kerran tulin itse talonhoitajan asemesta;
pian kävisi minulle selväksi, että lempeydestä olisi minulle enemmän
hyötyä kuin haittaa. Kysyin, mitä oli tekeillä, kun vuokralaiseni,
jotka tähän saakka olivat olleet säntillisiä, nyt äkkiä kieltäytyivät
maksamasta vuokraa. Hänen äitinsä ja monet muut samassa talossa tai
saman kadun varrella asuvat ihmiset, sanoi hän, olivat päättäneet
tehdä toivioretken pyhälle vuorelle, ja siitä koituisi paljon menoja.
Kun nimittäin eräällä jonkun matkan etäisyydessä olevalla vuorella
palveltiin armorikasta neitsyt Mariaa, ja toukokuu on hänelle pyhitetty
kuukausi, ja tuo taivaallinen olento silloin kumartuu tavallista
syvemmälle maata kohden, kuullaksensa ihmislasten rukoukset, niin oli
vanhastaan tapana silloin tehdä hänelle lupaus tai laulaa joka päivä
kirkossa laulu hänen kunniaksensa tai tehdä toivioretki, saadaksensa
palkinnoksi jonkun määrätyn toivomuksen toteutetuksi.
Talo oli tyhjänä, kertoi Riccardo, siksi että kaikki olivat saattamassa
hautaan Benvenutoa, nuorta työmiestä, jota kaikki olivat rakastaneet
ja pitäneet arvossa hänen hyväsydämisyytensä, rehellisyytensä ja
kuntonsa takia, mutta jonka juopunut heittiö oli veitsellään pistänyt
kuoliaaksi. Tuota kuunnellessani tarkkasin etupäässä Riccardoa itseään
ja hänen kertomistapaansa: hänen kasvonsa ja kätensä vaikuttivat minuun
niin elävästi, että minusta tuntui siltä kuin niiden liikkeet yksin
olisivat riittäneet ilmaisemaan hänen ajatuksensa. Olin näkevinäni
edessäni Benvenuto paran, hänen alati hymyilevät silmänsä, hänen suuren
suunsa, joka ei koskaan voinut evätä anomusta, -- sitten kurjan,
kammottavan murhaajan kotkankasvoineen, vilkuilevine katseineen --
ja lopuksi itse murhan niin selvästi, että hämmästyksissäni kysyin
häneltä, oliko hän sitten ollut saapuvilla. Hän katsoi minuun yhtä
hämmästyneenä kuin minä häneen, ja vasta hetken perästä hän selitti
minulle, ettei ketään ollut saapuvilla murhan tapahtuessa ja ettei
edes tiedetty, ken murhaaja oli; teko oli tehty myöhään yöllä, ja
oli ainoastaan kuultu kiistaa ja nähty mieshenkilön pakenevan, mutta
häntä ei ollut tunnettu. Sitten hän vaikeni ja lisäsi hetken kuluttua
ikäänkuin selitykseksi: "Kun yöllä en voi nukkua, näin kuvastuksia
kaikesta, mitä päivällä olen nähnyt taikka vain ajatellutkin, ja niin
selvästi kuin unta nähdessä, vaikka olenkin valveilla; sentähden
minusta usein tuntuu siltä kuin olisin todella nähnyt jotakin, jota
vain olen kuvaillut mielessäni." Kun hän samalla vaieten katsoi minuun,
kammotti minua, sillä minusta tuntui kuin hän olisi irroittanut minusta
näkymättömän kuoruksen, pannaksensa sen sitten esiintymään Jumala tiesi
missä oudoissa ja pelottavissa näytelmissä.
Pian sen jälkeen alkoi talossa kuulua ääniä, ja Farfalla tuli
huoneeseen, kädessään suuri sypresseistä ja ruusuista palmikoitu
hautaseppele, jonka hän nyt laski Riccardon vuoteelle. Hän lausui:
"Anetta lähetti sen sinulle, koska se tuottaisi iloa sinulle, mutta
ei Benvenutolle." Lahja ei näyttänytkään kammottavan Riccardoa, vaan
olevan hyvin tervetullut, sillä hän huudahti ihastuksesta ja hän
käsitteli kukkasia ikäänkuin ne olisivat olleet pieniä lapsia. Hänen
äitinsä tervehti nyt minua. Aluksi en Farfallan suhteen tehnyt muuta
huomiota, kuin että hän oli vanha, ruma, jokseenkin huonosti puettu
nainen, jolla oli iso nenä ja jonka kasvoilla kuvastui älyä, mutta ei
juuri lämpöä, mutta minua miellytti kirkas katse, jonka hän minuun
loi, samaten kuin luonteva tapa, millä hän minua kohteli. Häntä
pahoitti että minun oli täytynyt odottaa, vaan hän arveli Riccardon
auttaneen minua saamaan ajan kulumaan, sillä hänen ajatuksensa ja
kielensä ehtivät viidesti maan ympäri sillä aikaa kuin hän itse yhteen
kertaan nilkutti huoneen poikki. Otin heti puheeksi asiani ja sanoin
että olin taipuisa vuokranmaksuun nähden suomaan lykkäystä, mutta
lisäsin, koska talonhoitajan sanat kumminkin olivat vaikuttaneet
minuun, ettei heidän siltä pitäisi luulla voivansa väärinkäyttää
hyväntahtoisuuttani pettääksensä minua, vaan oli heidän vastedes
noudatettava vanhaa järjestystä, sillä muutoin olisi kärsivällisyyteni
pian lopussa. Farfalla kiitti minua kaikkein puolesta sydämellisesti,
mutta ilman mitään tunteenpurkauksia. Kaikkihan tiesivät, sanoi hän,
että vuokranmaksamisesta ei päässyt mihinkään, ja heillä oli tapana
panna joka päivä, ennenkuin edes olivat ostaneet ruokaakaan, erilleen
vuokraksi menevät rahat. Kysyin, miksi toivioretki kävi niin kalliiksi,
ja hän luetteli monenmoisia menoja, sanoen almujen, joita kappelissa
vaaditaan jokaiselta, tuottavan suurimmat niistä. "Kirkossa", huomautti
hän, "on kaikki kaupantekoa, ja lisäksi varsin tuottavaa."
"Miksi sitten lähdette toivioretkelle, jos teillä on sellaiset
mielipiteet kirkosta?" kysyin minä.
"Niin", sanoi hän, "mieletöntähän se oikeastaan on. Mutta kun elää
kurjuudessa, niin kurottaa kätensä ja kohottaa rukouksen taivaan
puoleen, kuten hukkuvatkin huutavat apua ja kohottavat käsivartensa
ylös, vaikkei lähellä, ei kaukana ole ketään, joka voisi auttaa."
Enemmän vielä kuin tuo sattuva selitys, hämmästytti minua tapa,
millä Farfalla sen lausui, sekä hänen siitä aiheutunut hymyilynsä.
Ei kuulunut siltä kuin hän itse olisi tuollainen kurja olento, joka
epätoivoisena rukoili apua, vaan olisi luullut hänen tehneen tuon
huomion muiden suhteen, joita kohtaan tunsi vain laimeata ihmisellistä
osanottoa. Kiinnitin katseeni vähän tarkkaavaisemmin kuin ennen noihin
silmiin, jotka katselivat omaa hätää noin puolueettomasti, noin
välinpitämättömästi: ne olivat hyvin hänen poikansa silmien kaltaiset,
vaikka ne olivatkin kirkkaammat ja kylmemmät ja niiden katseesta
puuttui tuo kiihkeä, sairaloista selvänäköisyyttä osottava ilme. Hän
puhui sujuvasti ja jutteli nähtävästi mielellään, mutta hänen puheensa
ei ollut tungettelevaa, vaan niin hupaista kuulla, että melkein vastoin
tahtoani tulin lykänneeksi lähtöni hetkestä hetkeen.
Halusin kuulla jotakin nuoresta papista, jonka kauneus oli herättänyt
huomiotani, ja Farfalla kertoi, että hän oli köyhäin ihmisten
kasvattama löytölapsi, jonka vanhemmat luultavasti olivat hyvin hienoja
ja ylhäisiä ihmisiä. "Että hän on kaunis", sanoi hän, "sitä mieltä
ovat myös Roomalaiskaupungin naiset; ei ole ainoatakaan, ei nuorta, ei
vanhaa, joka ei olisi häneen rakastunut. Yksin miehetkin syöksyisivät
vaikka tuleen hänen tähtensä." Kun kysyin, rakastiko hänkin puolestaan
naisia, vastasi Farfalla tyynesti, että sitä ei tiedetty, mutta että
hänellä ainakin riitti leikkipuheita ja hymyilyjä jokaiselle. Yksin
Gradellaakin, joka oli vanha, inhottava ja kammoksuttava nainen,
tervehti hän katseella, joka tyttöjen sanain mukaan oli suloisempi
kuin muiden miesten suutelo. Tuo Gradella oli koronkiskuri, joka
oli saanut kynsiinsä monet Vanhankaupungin asukkaista ja saattanut
monet heistä perikatoon; hän ei ollut ainoastaan säälimätön uhrejansa
kohtaan, vaan iloitsi suorastaan heidän turmiostansa, ja hänellä oli
tapana sanoa, että jokaisen kävi ansion mukaan; hän itse oli köyhä,
mutta eli hurskaasti, ja siksi hän hyötyi enemmän leivänmurusesta,
kuin jumalaton pohatta juottoporsaastaan ja syöttöhanhestaan. Itse
teossa oli Gradella upporikas, mutta hän pukeutui huonosti, jotteivät
kerjäläiset häntä ahdistelisi, ja hänelle tuotti huvia kertoa muille,
kuinka ihmeellisesti Jumala ravitsi ja ylläpiti häntä, jolla ei ollut
mitään. Päivällislomaa lukuunottamatta hän, sukankudin kädessä, aamusta
iltaan istui kirkossa; siihen ei ollut syynä ainoastaan hurskaus, vaan
myös haaveksivainen rakkaus kirkkoherra Jurewitschia kohtaan, -- mitä
seikkaa hän ei salannut häneltä itseltään eikä muiltakaan. Toiset
väittivät että pappi tiesi Gradellan aikovan jättää hänelle perinnöksi
täydet raha-arkkunsa ja että hän siksi kohteli niin herttaisesti
tuota syntiin vajonnutta vaimoa. Farfalla puolusti Jurewitschia tässä
suhteessa; rahanhimoinen hän ei ollut, hänen vain oli, kuten kaikkein
miesten, mahdoton katsoa vihaisesti naiseen, joka häntä ihaili.
"Minusta pikemmin tuntui siltä", sanoin minä, "kuin hänen ajatuksensa
yleensä pysyttelisivät erillään maallisista asioista, joko siksi että
hän luonnostaan on surumielinen tai että hänen mieltänsä ahdistaa
jokin haikea huoli." Farfalla sanoi, että olin oikeassa ja että
juuri tuo surumielisyys saattoi naiset aivan hulluiksi. Syystä hänen
alakuloisuuteensa, josta kaikki tiesivät, hän kertoi seuraavaa: Kun
Jurewitsch ensi kertaa saarnasi Pakanakirkossa, pysähtyi hän yhteisen
rukouksen lopussa hetkeksi ja sanoi sitten hiljaa, mutta kumminkin
kuultavasti nuo ihmeelliset sanat: "Ystäväni, rukoilkaa minun kanssani
kahden sielun puolesta, joita ajattelen." Hän oli ollut niin kaunis,
kun hän ensin loi katseensa maahan, mutta sitten kohotti ne ja katsoi
apua anoen, arasti, mutta samalla arvokkaasti seurakuntaan, että hän
voitti kaikkein sydämet. Aluksi luultiin hänen esittäessään tuota
pyyntöä, jonka toisti joka sunnuntai, tarkoittavan tuntemattomia
vanhempiansa tai kasvatusvanhempiansa, jotka eivät enää olleet elossa.
Vähitellen kumminkin kävi selville, ettei ollut puhe vainajista, vaan
hänen kurjista kasvatussisaruksistaan, Galantasta ja Torquatosta,
jotka antoivat hänelle surun aihetta. Heidän isänsä oli ollut juoppo,
Galantan maine ei ollut kehuttava, ja Torquato oli niin katala olento
kuin vain voi olla. "Jurewitsch on", sanoi Farfalla, "kohonnut kuin
lilja rikkaläjän keskeltä, mutta hänen sisaruksensa ovat luonnostaan
rikkaruohoja ja pysyvät sellaisina. Moni on tosin ottanut tavaksi
rukoilla heidän puolestansa, mutta mitäpä apua siitä on, kun ne kerran
ovat inhottavia likakasveja ja viihtyvät vain loassa. Yleensä eivät
rukoukset ole likimainkaan niin tehokkaita kuin kiroukset. Ei ainoakaan
kirous jää kuulematta, ja jota monet kiroilevat, sen Jumala kukistaa,
olkoonpa hän sitten vaikka keisari tai paavi; mutta esirukouksia hän
ei kuule, ehkä siitä syystä, että ne yleensä lausutaan hiljaisemmalla
äänellä kuin kiroukset."
Olin kuunnellut osanottavaisesti, mutta voimatta vapautua inhosta,
jota ympäristön kurjuus minussa herätti. Mietin mielessäni, että
mikähän mies tuo Hugo von Beiwatsch, esi-isäni, oikein olikaan,
kun voi asustella tällaisessa kurjuuden pesässä, ja kävin ylpeän
tyytyväiseksi siitä että minä olin minä ja elin nykyaikana. Säälin
tosin Farfallaa ja hänen poikaansa, mutta samalla halusin kiihkeästi
päästä heistä erilleni ja pois näistä sopukoista. Korkea, raskailla
verhoilla koristettu huone, jota himmeästi loistava amppeli valaisi
vain sen verran, että voi nähdä sen kodikkaat tummat värit, kuvastui
nyt mieleeni, ja siellä odotti minua vielä tänä iltana vaaleaverinen
nainen, jolla oli täyteläiset posket ja hymyilevät rusohuulet. Kuten
läpimärästä ja likaisesta puvusta, joka ruumiiseemme takeltuneena on
meitä hetken aikaa rasittanut ja kiusannut, halusin nyt päästä erilleni
tuosta minua ympäröivästä köyhyydestä. Sillä välin oli jo tullut
pimeäkin ja rajuilma, josta koko päivän oli näkynyt enteitä, oli nyt
pääsemäisillään valloillensa. Lausuin nopeasti jäähyväiset ja riensin
niin kiiruusti kuin saatoin koleista katua alas. Silloin tällöin
tipahteli suuria sadepisaroita ja kaukaa olin kuulevinani lähenevän
myrskyn ulvovan puoleksi tukahtuneella äänellä. 'Mutta entä jos noissa
pimeissä porttikäytävissä olisi väijyksissä ihmisiä, jotka vartioivat
minua?' ajattelin minä, ja minua kammotti aika lailla. Olisivathan
nuo puutetta kärsivät, nuo yhteiskunnan hylkäämät olennot voineet
saada vainua siitä, että valon valtakunnasta oli saapunut joku tähän
pimeyden pesään. Ja olisiko ollut ihme, jos he olisivat liittoutuneet,
ottaaksensa minulta kullan, jota he tietysti arvelivat minulla olevan
taskut täynnä, voidaksensa sillä parantaa kurjaa tilaansa? Päästin
kevennyksen huokauksen, kun näin Pakanakirkon tornin koruttomana ja
kömpelönä kohoavan kohden taivasta, joka mustan, omasta painostaan
halkeamaisillaan olevan laviinin kaltaisena hitaasti laskeutui
alaspäin. Samassa silmänräpäyksessä kuin käännyin tuolle kapealle,
muurien reunustamalle kadulle, alkoi myrsky mellastaa, ikäänkuin se
olisi ollut nurkan takana piilossa, karataksensa sieltä kimppuuni.
Kuten kammottava jättiläislintu se huuhkaillen suhahteli edelleen aivan
pääni yläpuolella, sipaisten väliin kynnellään tukkaani tai olkaani.
Vasta kaukana, ehdittyäni alemmas kaupunkiin, jäi hirviö minusta
jäljelle, ikäänkuin se ei olisi uskaltanut lähestyä sitä pyhää aluetta,
jonka nyt olin saavuttanut; mutta tuolta ylhäältä kuului aamuun saakka
sen uhkahuutoja ja vihaisia siivenlyöntejä, joita pakoon ilma vonkuen
luikerteli talojen turviin.