jotta pari alaupseeria Jönköpingistä, jotka myös olivat kanssamme
tahtoivat heti kääntyä takaisin. Mutta minä sanoin silloin: 'Ei,
kiitoksia poikani, tämmöisissä seikoissa olen minä ennenkin ollut.' Ja
niin risteilimme me yhä edelleen, emmekä toisinaan nähneet muuta kuin
taivaan ja maan -- taivaan ja veden, tahdoin sanoa."
"No, tokko milloinkaan pääsitte maalle?" kysyi sihteeri, maistaen
lasistansa.
"Varmaan tulimme maalle, sehän oli selvä kun päivä, ja silloin
valmistimme itsellemme iloisen hetken lämpimässä tuvassa; sillä olihan
minulla pieni konttipulloni muassani, saatte tietää, herrat. Ja
silloinpa minä kyhäsin pari värsyä -- jaa todellakin, sen minä tein.
Ja ne kuuluivat ihan näin:
"Ja nyt oomme kulkeneet myrskyjen päällä,
-- laa, laa, laa! --
Hei myrskyjen päällä;
Ja maistuvi pojille ryyppykin täällä
-- ai, ai, ai! --
Ja hyvä oli, että satuin seurahan!
Siis maljanne pojat! Äsken pelästyitte
-- laa, laa, laa! --
Äsken pelästyitte;
Ja soturit siis jänön nahkaan pukeuitte
-- ai, ai, ai! --
Nahkaan pukeuitte.
Ja hyvä oli, että satuin seurahan!"
"Sehän oli oikein hauska laulu, se!" sanoi sihteeri Lundberg, tarttuen
lasiinsa; "malja runoilialle!"
"Malja!" sanoi komisarius, kilistäen vaanjunkkarin kanssa. "No, mitäs
hyvää tavaraa teillä olikaan konttipullossanne?"
"Se oli rommia -- erittäin hyvää rommia; eipä ole semmoista rommia koko
pitäjässä!"
"On kyllä, sitä on minulla kotona, sanon kehumatta; siihen saavat
herrat luottaa," vakuutti komisarius.
"Sittepä se on kallistakin!" huomautti sihteeri Lundberg, joka tiesi
nimismiehen liian ahneeksi, että hän itsellensä olisi kalliita
tavaroita hankkinut.
"Ei, sitä en tahdo juuri kehua; mutta minä ostin sitä eräänä päivänä
ryöstöhuutokaupassa."
"Vai niin, sillä lailla," sanoi sihteeri pilkallisesti. "Sitten käy
kyllä hyväin tavarain pitäminen laatuun, kun niitä saadaan lahjaksi."
"Lahjaksiko? Ei tosiaan, lahjaksi en saanut. Rommi maksoi minulle kaksi
riksiä kannu, niin totta kun tässä seison."
"Kaksi! -- Hyh, sellaista en minä suinkaan joisi!"
Keskustelun keskeytti nyt isäntä, joka muiden herrain kanssa tuli
naisten huoneesta, kilkahuttaaksensa totipöydässä istuvain vierasten
kanssa ja katsoaksensa, oliko heillä sitä. Rovastin läsnäollessa ei
kukaan tahtonut olla isoääninen eikä kovin vapaapuheinen, koska oli
yleisesti tunnettu, että hän oli niin hienotunteinen, jotta se joskus
meni aina teeskentelemiseen asti. Sentähden vaikenivat taistelevat
totimiehet samassa kun hän huoneesen astui.
Koska nyt kaikki olivat kokoontuneet, käytti sihteeri Lundberg
tilaisuutta ja ilmoitti lyhyesti, että hän kolmen viikon perästä aikoi
viettää häitänsä, joihin hän sitte juhlallisesti kutsui kaikkia
läsnäolijoita kunnioitettavine perheineen.
Kaikki kiittivät ja lupasivat tulla.
"Hän on tuhma kun nai," kuiskasi vaanjunkkari komisariukselle; "siitä
tulee vaan monta rettelöä!"
Huomattakoon, että vaanjunkkari oli itsekin nainut.
Mitään jankkaa ei enää tänä iltana sihteerille ja komisariukselle;
sillä rovasti ja asessori ottivat viimeksi mainitun kanssansa pelaamaan
kolmimiestä, jonka jälkeen sihteeri Lundberg ja vaanjunkkari istuivat
rovastin lautapelipöytään, joka oli niin laitettu, että samassa saattoi
sinne ottaa totilasinkin.
Luutnantti ja maisteri seurustelivat enimmiten naisten luona, jolloin
nuori Jalopeuransydän illan kuluessa sai tilaisuuden vaihettaa yhden ja
toisen tuttavallisen sanan Hannan kanssa, jossa kuitenkin olivat
vastuksensa, koska sekä maisteri että neiti Katri, kumpikin tavallansa,
melkein lakkaamatta vakoovin silmin seurasivat näiden lapsuuden
ystäväin pienimpiäkin liikkeitä.
Näin kului syntymä päivä pappilassa, ja vasta myöhään illalla lähti
kukin kotiinsa.
5.
Jo oli tullut se ihmeellinen päivä, jolloin sihteeri Lundberg oli
avioliiton siteellä yhdistyvä mamseli Svanbomin kanssa Mäkipuussa. Moni
piti tämän peräti kujeellisena naimisena, mutta se tapahtui siitä
syystä, ettei näitä molempia asianomaisia lähemmin tarkastettu.
Sihteeri oli yli kuudenkymmenen, mamseli noin neljänkymmenenviiden
vuoden vanha -- siis aivan parahultainen ijän eroitus. Sihteeri otti
mielellään lasin, mutta morsian vielä mieluisemmin; luonnollisesti sai
hän olla varma siitä, että hän, miten eukko Noa, ei koskaan sanoisi:
"Heitä humala pois!" Sihteeri oli säästäväinen, morsian ahne -- se
ennusti talouden pysyväisyyttä. Sulhanen oli vihdoin joskus hieman
äkkipikainen ja morsian samoin -- tämä tosin saattoi antaa aihetta
niinsanottuihin kotikähäköihin; mutta kuinka voisivat ilman niitä nuo
suloiset sovintohetket tulla puheeksikaan? Siinä kyllin -- he
soveltuivat aivan oivallisesti toisillensa.
Kello kolme jälkeen puolenpäivän olivat vieraat käsketyt, ja vielä
vähää ennen tätä aikaa näemme me sekä sihteerin että hänen tulevan
morsiamensa kävelevän aivan levollisina ympärinsä ja toimiskelevan
alakerran siinä huoneessa, jota sihteeri sanoi konttorikseen.
Vihkimisen piti tapahtua sen viereisessä huoneessa, joka oli iso iloisa
sali, johon mahtui koko joukko vieraita ja joka oli toisekseen vielä
oivallinen tanssipaikka. Luonnollisesti aiottiin tässä myöskin tanssia,
ja tanssia niin, että "se oli juhlallista," oli mamseli sanonut.
"Nyt minä vien viinit pieneen viheriään kammariin," sanoi morsian.
"Mitäs olet maksanut tästä renskasta?"
"Kolmekymmentäkuusi killinkiä, lapseni!"
"Kolmekymmentäkuusi killinkiä! Oletkos vallan villissä, Olli --
kolmekymmentäkuusi killinkiä! Jos olisit tinkinyt, niin olisit varmaan
saanut kolmellakymmenellä, kentiesi kahdeksallakolmattakin."
"Sitä en usko, ja kaikissa tapauksissa sitä ei enään voi auttaa."
"No, entäs tämä portviini sitte, mitäs tämä maksaa?"
"Yhden ja kaksitoista, jos vielä senkin tahdot tietää -- se on huokea
hinta."
"Ja sinä sanot sitä huokeaksi hinnaksi -- yksi ja kaksitoista! Ei, se
on kaukana huokeasta; sillä onhan portviiniä, ja erittäin hyvää
portviiniä sentään, kolmenkymmenenkuuden killingin maksavaa -- sen
tiedän varmaan."
"Mutta onpa myöskin portviiniä, joka maksaa kolme riksiä puteli ja
vielä enemmänkin, voin sinulle kertoa."
"Sinä kentiesi kadut, ettet semmoista ottanut, mutta minä sanon
sinulle, minä, että kolmenkymmenenkuuden killingin olisi ollut kyllin
hyvää niille, jotka tulevat tänään tänne."
"Etkös siis tiedä, että rovasti ja asessori ovat myös vierainamme --
ne, joilla itsellään on aina hyviä tavaroita tarjottavana?"
"Niin, siitä on kentiesi sinulle ollut hyvää, vaan ei koskaan minulle."
"Se on kyllä mahdollista tähän asti, mutta tästälähin, ystäväni,
tästälähin tulee siitä hyvää sinullekin."
Tämä näytti jälleen sovittaneen mamseli Saarlotan; sillä melkein kohta
tuli hän portviiniputeli kädessä ikkunan luokse, missä hänen "ukkonsa"
seisoi katsellen tielle, tarttui hänen päähänsä molemmin käsin kiini ja
käänsi sitä äkkiä sivulle sekä antoi hänelle aivan armottomasti
suutelon toisensa perään -- lemmen vakuutus, jonka sihteeri vastaanotti
melkein samanlaisella mieltymyksellä, jota lapsi näyttää, kun hyvä äiti
parhaallaan pesee sen kasvoja.
"Minä seison tässä ja katson kaupunkiin päin," sanoi sihteeri jälleen
irti päästyänsä; "peräti kummallista on, ettei räätäli tule tuomaan
vaatteitani."
"No, kyllähän tulee, ukkoseni; olethan varmuuden vuoksi kutsunut
hänenkin häihin?"
"Olen, ja tottahan toki Herran nimessä hän tullee."
"Kello ei vielä ole yli yhdentoista ja vieraita odotamme vasta kello
kolme, jos ne edes silloinkaan tulevat."
"No niin, se on tosi, ja saammehan olla levolliset. Mutta etkös sinä jo
ala laittaa itseäsi valmiiksi? Sinulla on niin paljon semmoista
toimitusta, josta en minä tarvitse huolehtia."
"Niin, hyvästi nyt, ukkoseni, minä menen heti ylös kotvaseksi."
Sitte riensi hän portviiniputelineen huoneesta, samoten rappuja
yläkertaan.
"No, olipa tuo oikein hyvä, että hän meni," sanoi sihteeri, joka nyt
lähti ikkunan luota, "minun pitää mennä tekemään punssia, ja olenpa
yhtä tyytyväinen, kuin jos hän olisi kanssani -- hän on vaan nenä
pystyssä kaikessa."
Nyt tehtiin pian valkea; iso pannu laitettiin tilavalle tulisijalle,
arrakkia, vettä ja sitruunia tuotiin esiin, ja niin alkoi sihteeri
sääntöjen mukaan juoman valmistamiseen.
Ukko oli nyt ottanut nutun pois päältänsä ja näytti oikein hupaselta,
kun hän paitahihasillaan seisoi kuurullaan pannun ääressä, ammentaen
isolla lusikalla ja tarkastellen tuota keltaista nestettä, yhtä visusti
kuin kullan tekiä kerran katsoi kullan valmistuslaitostaan. Onnistuneen
punssin saamiseksi on aivan välttämätöntä silloin tällöin maistaa
tuota, ja sitä ei laiminlyönyt myöskään sihteeri. Tuon tuostakin otti
hän lusikasta naukun, mutta milloin oli se liian paljon, milloin liika
vähän imelää, milloin liian heikkoa, milloin liian väkevää, ja kaikkea
tätä oli järjellisesti sovittaminen. Kuitenkaan ei tuo kunnianmies
laiminlyönyt aina välistä katsahtaa ulos tielle, josta räätäliä
odotettiin. Mitä enemmän hän maisteli punssia, sitä lujemmaksi tuli
hänen toivonsa, että mestari "Snitt" pian saapuisi näkyviin. Mutta tämä
oli ainoasti ajaksi; sillä kun kello löi kaksi ja tuo kohtaloa
ratkaiseva kolmas hetki joka silmänräpäys tuli yhä likemmäksi alkoi
hänen luottamuksensa horjua ja muuttua vihdoin melkein epätoivoksi.
Tämä tapahtui silloin, kun kello löi kolme neljännestä kolmatta.
"Kiusattu ja riivattu!" huusi hän nyt, heitti punssilusikan ja tarttui
molemmin käsin tukkaansa. "Jos se hirtehinen nyt viimeisellä minuutilla
tuleekin, niin en minä kuitenkaan enään ennätä pukeutua ennen vierasten
tuloa. Hiljaa! Nyt ajaa joku ulkona -- hän se toki lienee kuitenkin!"
Mutta sepä ei ollutkaan hän; siihen sijaan tuli pari vierasta. Onneksi
eivät he sattuneet siihen huoneesen, jossa hän oli; mutta varmuudeksi
juoksi hän ovelle ja telkesi sen. Sitte riensi hän erään piirongin
luokse ja alkoi lappaa sieltä ulos kaikkia tarpeellisia liinavaatteita.
Enenevällä tuskalla puki päällensä nyt sulhasparka kaikki, mitä tästä
vaatteenlajista oli tarvis tilaisuudessa käyttää ja oli jo valmistaunut
antamaan vihkiä itsensä helmatakilla, kun vihdoinkin tuo kauan toivottu
räätäli tuli. Samaan aikaan tämän kanssa tulivat melkein kaikki muutkin
häävieraat, ja niin ei auttanut muuta kuin kiiruhtaa. Keinonsa kokenut
räätälimestari auttoi ystävänsä kuntoon, ja niin seisoi tämä pian
välkkyvässä uudessa mustassa puvussa, valmiina menemään vierasten
luokse. Ne olivat, paitsi kaikkia niitä henkilöitä, jotka jo tulimme
pappilassa tuntemaan, (lukematta rovastin rouvaa, joka oli
sairastunut), morsiamen molemmat veljet, kersantti ja kestikievari
Svanbom, sekä muutamia kaukaisia sukulaisia -- sulhasen puolelta ei
niitä ollut ensinkään -- ynnä kirkkoväärtti ja lautamies sekä useita
vähemmän kuuluisia seurakunnan henkilöitä, jotka kuitenkin kaikki
olivat joko ennen jo sihteerin asian ajattajina taikka jotka sitä
halusivat, ja vihdoin kaupungista se niin toivottu räätälimestari, sekä
se kauppias, jonka luona sihteeri Jönköpingissä teki kauppansa, ynnä
tämän molemmat "puotiherrat," pari oikein akkelaa poikaa kärvennetyin
hiuksin ja sileine sormikkaineen.
Kaikki olivat kokoontuneet hääsaliin -- kaikki, paitsi morsian.
"Hän vaatettaa itseänsä hyvin vitkaan," kuiskasi joku seurassa.
"Näyttää, ettei hän ole tottunut morsiamena seisomaan," muistutti
toinen puotilainen.
"Mutta eikö hän siis ole pian valmis?" kysyi vaanjunkkari, morsiamen
vanhempi veli, kestikievarilta.
Vaanjunkkari oli oikeutettu sitä kysymään; sillä hänen piti tässä
juhlatilassa olla morsiamen isänä.
"Ole hyvä ja kuulusta, eikö hän kohta tule!" lisäsi hän jotenkin
kärsimättömästi; sillä hän näki, että itse sävyisä rovasti, jonka oli
vihkimys toimitettava, silloin tällöin katsahti odottavin silmin salin
oville.
Näin puhuteltu meni kuulustamaan, eikö hänen sisarensa jo pian tulisi
odottavien näkyviin, ja erään piian johdolla kiersi hän ympäri
huoneusta sekä tuli vihdoin siihen kammariin, jossa etsittävä oli.
Mutta mimmoisessa tilassa löysi hän hänen siellä. Melkein tunnotonna;
hän makasi nimittäin sohvalla syvään uneen vaipuneena -- ja niin
syvään, että täytyi kelpo lailla ravistaa häntä, ennenkun hän saatiin
valveille. Kun tämä vihdoin oli onnistunut, kapsahti hän kiivaasti ylös
kysyen, miksi hän ei saanut maata rauhassa; mutta veli sai hänen
vihdoin niin paljon tointumaan, että hän alkoi ymmärtää, mistä kysymys
oli.
"Katso tässä," sanoi veli, tuoden hänelle pesuvadin vettä täynnä,
"pistä pääsi tuohon, niin pian jälleen virkistyt."
Mamseli Saarlotta noudatti tätä viisasta neuvoa; mutta kun hän näin
vilvoitteli punakoita kasvojansa, huomasi herra Svanbom pöydällä tyhjän
putelin.
Se oli sama portviini puteli, jonka morsian otti mukaansa, kun hän
edellä puolen lähti konttorista huoneesensa.
Juonikas vaatetus oli vihdoin valmis, ja nyt seisoi morsian puettuna
lyhythihaiseen mustaan silkkihameesen kaareisella vyötäryställä, mutta
niskasta valui ruunuun kiinitetty valkea huntu aina alas maahan niin
että se hänen käydessään laahasi perässä.
Nyt tuli vaanjunkkari ja otti hänen kädestään kiini, ja niin mentiin
alakertaan. Se kävi niin pian, että rivakka soturi tuskin saattoi
seurata, ja oli lähes lentää suin päin rappuja alas, koska morsian, sen
mukaan kun hän itse sanoi, astui koko rappujen mitan kahdella
askeleella.
"Viimeinkin alkaa päivä valeta," sanoi nimismies, puoli ääneen, kun
päivän ruhtinatar vaanjunkkarin sivulla astui saliin.
Rovasti seisoi jo kirja kädessä ja sulhanen häntä lähellä. Ukko
Lundberg näytti tänään oikein somalta, seisoen uudessa hienossa
puvussaan, jota kaupungin suuri "mestari" ylpeydellä katseli, ja tuskin
oli sulhasen mustissa hiuksissa ainoaakaan harmaata karvaa. Niin, hän
näytti oikein "naastilta," ja heti kun morsian hänen huomasi, irroitti
hän itsensä taluttajansa kädestä ja syöksi, vilkaisematta oikealle
taikka vasemmalle, tulevan puolisonsa luokse, kiersi kätensä hänen
kaulaansa ja suuteli tulisesti häntä. Tämä ei kuitenkaan tapahtunut
muuta kun kerran, vaikka hänellä oli hyvä halu siihen, sillä hänen
vanhempi veljensä tarttui heti hänen käsivarteensa ja saatti hänen
siten niin paljon tointumaan, että hän jätti uhrinsa ja sen sijaan
kömpelösti tervehti kokoontuneita.
Nyt alettiin vihkimys. Kun kumpaisenkin naittilaan piti antaa
lupauksensa, lausui tämän sulhanen hyvin matalalla äänellä, mutta
kovaäänisempi sen sijaan oli morsian. Kun hän lausui sanat: "Minä
Saarlotta Svanbom otan sinun Kalle Uolevi Lundberg'in minun
aviopuolisokseni j.n.e." teki hän tämän niin pontevasti ja niin
naurettavilla käsien liikunnoilla, että koko hääjoukko oli vähällä
nauruun purskahtaa.
Ei ainoastaan hienotuuteista rovastia, vaan sulhastakin vaivasi
suurimmasti tämän toimituksen kestäessä morsiamen käytös, ja sen
loputtua kiiruhti sentähden viimeksi mainittu luopumaan hänestä,
peläten sitä, että morsian vielä kerran tahtoisi koko yleisön edessä
rasittaa häntä helleyden vakuutuksillansa.
Siltä todellakin näytti, että hän aikoi niin tehdä; mutta kun hän näki
siihen olevan esteitä, syöksihe hän sen sijaan sulhasen luokse, tarttui
hänen käsivarteensa ja huusi, kovasti temmaten häntä puoleensa:
"Nyt sinä olet minun, Lundberg."
Sulhanen otti vastaan tämän tunteen ilmauksen aivan tyynesti; mutta
toivoi itseksensä, että hänen "osansa," vähintäkin tässä tilaisuudessa,
olisi hänestä niin kaukana, kun pippuria kasvaa, koska hän selvästi
huomasi, kuinka enin osa häävieraista seisoi ikkunain edessä ja salaa
nauroivat morsiamelle.
Mutta nyt kannettiin virvoituksia ympäri vierasten rivejä.
Siellä ja täällä salissa muodostui nyt pieniä joukkoja aina sen mukaan,
myötätunteisuus tahi arvelu veti toista toisensa luokse, ja siten
syntyi siellä oikein vilkas sopusointu.
Rovasti jutteli hetkisen luutnantti Jalopeuransydämen kanssa
Tukholmasta ja hänen olostansa siellä.
"Oletko jo kokonaan lopettanut oppimääräsi Mariebergissä, hyvä Kalle?"
kysyi hän.
"Jaa, sen olen tehnyt, ja saatan nyt kertoa sedälle, että minä juuri
eilispäivän postissa sain sen iloisen ilmoituksen, että ensiviikolla
tulen jättämään alaluutnantin arvon, ja että pääsen syksyyn asti
opetusupseeriksi Mariebergiin."
"Ohoo, sitäpä kelpaa kuulla -- onnea, nuori ystäväni, se on minusta
oikein iloista!" sanoi rovasti, taputtaen toivoisaa nuorukaista
olkapäälle.
Vähän matkan päässä näistä seisoi nimismies, sekauneena ahkeraan
keskusteluun erään arvokkaan talonpoikais-ukon kanssa. Siellä puhuttiin
vuodentulosta, karjan hinnoista ja veroista y.m.s., mikä huvitti
"rakasta isää," jonka suosion voittamisesta komisarius näytti pitävän
tarkkaa huolta.
"Oikein hupaista on puhua niin viisaan miehen kanssa," sanoi hän
ukolle; "minä soisin, että useammin tapaisimme toisiamme. Tule minun
luokseni, jos isä Laurilla on jotakin toimittamista -- minä en suinkaan
ole kohtuuton vaatimuksissani."
Eräälle toiselle pitäjäläiselle, joka myöskin oli talonpoika, sanoi hän
puolikuiskaten näin:
"Meidän kesken sanottu, luulen minä, että isä Niilo yhtä mielellään
saattaisi ottaa minut apumieheksensä, kuin sihteerinkin. Hän on kyllä
itsessään hyvä mies, mutta isä Niilo näkee nyt itse, mimmoisen vaimon
hän on saanut, ja semmoinenhan vaan vääntää koko talon ylös-alaisin."
Sihteeri Lundberg istui sill'aikaa eräässä sohvan kulmassa morsiamensa
luona, joka ei millään muotoa tahtonut laskea häntä pois luotansa;
mutta kun hän nyt huomasi, kuinka nimismies kävi siellä ympäri ja
selvästi esitti itseänsä hänen omille "ukoillensa," tempasi hän vihdoin
itsensä irti ja lähti itse etujansa valvomaan.
Morsian jätti myöskin heti paikkansa ja meni tyttöjen luoksi, jotka nyt
olivat asettuneet salin toiselle puolelle, missä nuoret puotilaiset
näkyivät hyvin ihastuttavilta, puhellen ilmoista ja tuulista, kahvin
hinnoista ja tansseista, höyryalusten kulusta ja silkkikankaista y.m.,
"joita ei niin tarkoin voi yksitellen luetella."
Kaksi seuran nuorta naista ei kuulunut tässä tilaisuudessa siihen
joukkoon, ja nämät olivat nimismiehen Katri ja Hanna Haborg, joiden
kanssa asessori Jalopeuransydän ja maisteri Lahja olivat puuttuneet
puheesen. Kumpaakin tyttöä näytti hyvin miellyttävän, mitä herrat
heille sanoivat; kuitenkin nähtiin välistä, kuinka milloin yksi,
milloin toinen heistä heitti silmäyksensä sinne, missä luutnantti
seisoi. Mutta nyt tuli morsian toisten tyttöjen luokse, ja kun hän ei
luullut heidän olevan tarpeeksi iloisia, sanoi hän heille seuraavat
kehoitussanat:
"Elkää surko, te tytöt! Tänään seison minä morsiamena, vaan kyllähän
tulee kerran teidänkin vuoronne. -- Mutta malttakaas vähän! kohta tulee
soitantoa, ja silloin syntyy siitä toinen elämä."
Kotvasen kuluttua saapuivat todellakin luvatut soittoniekat, pari
rivakkaa renkiä, joista toinen soitti viulua ja toinen puhalsi
klarinettia.
Ja nyt syntyi todellakin toinen elämä. Sekä vanhat että nuoret
valmistautuivat tanssiin; yksin vaanjunkkarikin, joka lukkarille,
lautamiehelle ja kirkkoväärtille oli kertonut juuri useita urotöitänsä,
näytti siihen olevan hyvin halukas, vaikka olisi voinut luulla, että
tanssi olisi rasittavaa niin perin jykevälle miehelle, kun hän oli.
Morsiamen seppelettä tanssittiin ja Katri sai sen. Sitte soitettiin
valssia, ja silloin tuli vilkas elämä hääsalissa. Vaanjunkkari sulki
morsiamen isällisesti syliinsä ja pyöri hänen kanssansa niin huikeasti,
että permantopalkit hiljaa huokailivat heidän jalkainsa alla. Niinkun
taivaankappale, muodosti hän soikean radan ja ohjasi tiensä
säännöllisesti siihen suuntaan.
Alussa kävi tämä aivan muhkeasti -- mutta kuka voi edeltäpäin laskea,
mitä saattaa tapahtua? Samassa joukossa, missä pyörivät molemmat
kaupungista tulleet puotilaiset, jotka tänään olivat ilmauneet, miten
kaksi pyrstötähteä, maanpaikkakunnan taivaalle, ja ne tanssivat
taiteellisemmin, mutta sivullisten silmissä vähemmän säännöllisesti --
milloin eteenpäin, milloin takaperin, aina sen mukaan, miten soveltui
ja he tyttöjensä Katrin ja erään hänen nuoremman sisarensa kanssa
suostuivat. Sattuipa että nämä vilkkaasti liikkuvaiset olennot äkkiä
tölmäsivät noita kömpelömpiä vaanjunkkaria ja morsianta, ja tölmäys oli
niin ankara, että viimeksi mainittu pari tuli peräti pois radaltaan ja
kaatui hermottomasti lattialle.
Tästä syntyi jonkunlainen häiriö, ja kun siihen syylliset tanssittajat
anteeksi pyytämisen sijaan ainoasti nauroivat asialle, innostui
vaanjunkkari ja selitti, että sellaiset "pippurikadetit," jotka eivät
ole oppineet säädyllisyyttä, saisivat pysyä kotonaan tiskin takana.
Nuoret puotilaiset, jotka tunsivat tämän koskevan heidän kunniaansa,
alkoivat vastustella, mutta tämän keskeytti pian heidän isäntänsä, joka
riensi paikalle ja kuiskasi heille, että he vaikenisivat. "Ettekö
muista, että nämä ovat meidän kauppalankojamme?" oli vaikuttavin syy,
mikä hänellä oli esiin tuoda. Kauppamies käytti myöskin tätä
tilaisuutta, osoittaaksensa apulaisillensa, ettei he pyytäisi tanssiin
ainoastaan mamseleita, vaan talon tyttäriäkin, ja että olisivat hyvin
kohteliaita sekä heille että heidän äideillensä.
"Tuommoista 'seikkaa' totta tosiaan ei minulle ole koskaan tapahtunut,"
tuumasi vaanjunkkari, kun hän siinä seisoi ja löi nenäliinallaan tomua
pois vaatteistansa.
Mutta hän ei ollut ainoa, joka sinä iltana sellaiseen seikkaan sattui;
apulaisen piti myös kokea samaa.
Kun, näet, uutta valssia taas soitettiin, meni maisteri niin kiirein
askelin, kuin hänen virka-arvonsa suinkin salli, sinne, missä nuori
Hanna istui. Hän tahtoi pyytää häntä tanssiin ja kumarsi sentähden
oikein herramaisesti rovastin tytärtä, vaan ei vielä ennättänyt avata
suutansa sanaakaan virkkaamaan, kun äkkiä kumea jyrähdys kuului
loitolta.
"Ukkonen! ukkonenko nyt käy?" sammalsi Lahja, joka aina tavattomasti
pelkäsi tätä luonnon ilmiötä.
"Jaa, sen uskon varmaan," vastasi Hanna.
Samassa lähestyi Kalle Jalopeuransydän, ja ennenkun pappi vielä ennätti
enempää sanaakaan virkkaa, oli edellinen pyytänyt jo Hannan tanssiin.
Heti sen jälkeen kiitivät lapsuuden ystävät huimassa valssin leikissä.
Kun soitto jälleen vaikeni, nähtiin pihalle kokoontuneen paljon väkeä,
joka tahtoi nähdä morsianta. Tästä syystä temmattiin salin ovet seppo
selälleen, ja joukko virtasi porstuaan, vieläpä osa hääsaliinkin. Tätä
tilaisuutta käytti myöskin komisariuksen "Fylaks" hyväkseen ja tunkeusi
sisälle, mutta huomattiin heti, ja sen oma isäntä itse ajoi hänen ulos.
Kun tämä tapahtui ja vieraat osiksi katselivat nimismiehen koiran ajoa,
osiksi olivat huomionsa tähdänneet joukkoon ja morsiuspariin, hiipivät
komisariuksen molemmat pojat huomaamatta ympärinsä ja joivat kaikista
puoliksi tyhjennetyistä laseista, minkä kiireessä taisivat, jonka
jälkeen he, tyytyväisinä siitä, että kukin kohdastaan olivat jotakin
vaikuttaneet, jälleen sekautuivat joukkoon.
Hanna meni valssin loputtua erääsen pienempään huoneesen virvoittamaan
itseänsä limonaadilla ja oli siellä hetkisen aivan yksinään. Ei voi
tarkasti päättää, josko nuori luutnantti tästä syystä tai pelkästä
sattumuksesta tuli sinne pistäyneeksi; päätös vaan oli se, että juuri
kun Hanna oli istumaisillaan, seisoi iloinen soturipoika hänen
vieressään. Keveä puna lensi siinä Hannan kasvoille, mutta, ollen
teeskentelemätön, ei hän juosnut ovelle, kuten moni muu tyttö hänen
sijassaan olisi tehnyt, vaan otti sen limonaadipaikan, minkä oli
aikonut.
"Kiitoksia, Hanna, tästä valssista!" sanoi Kalle, istuutuen tuolille
aivan lähelle Hannan istuinta. "En koskaan elämässäni ennen ole saanut
semmoista valssia."
Hanna loi silmänsä alas ja punastui uudestaan.
"Muistaakos Hanna, kun me ajoimme Attarpin nummen ylitse muutama viikko
sitte?"