hän samassa muisti, että Kalle mainitulla metsätiellä oli suudellut
hänen kättänsä.
"Muistaako Hanna, että minä silloin lauloin vanhan, hyvin vanhan
laulun?"
"Jaa, sitä en ole myöskään unhottanut."
"Nyt on minulla siihen sijaan aivan uusi laulu," jatkoi Kalle vetäen
toisesta sormikkaastaan esiin pienen käännetyn paperin; "huvittaisiko
Hannaa katsoa sitä?"
"Kiitoksia paljon!" vastasi hän, ottaen paperin hänen kädestään. Sitte
aukaisi hän paperin ja luki seuraavan:
"Lapsuuden ystävälle.
Sun selvään muistan lapsesta,
Kun päivän eilisen;
Kuin kevätpäivä puhdasta
Ol' hymys suloinen.
Siis sua muistan ijäti,
Sä kukka teilläni!
Jos joskus hetken himmeän
Sain -- minuun katsoit vain
Ja annoit kätes lempeän,
Niin riemumielen sain.
Sinutta synkk' ol' mieleni,
Sä tähti teilläni.
Jos mihin tahdot, menen mä,
Kun mulle hymyilet;
Vaan pois jos luotain luovut sä,
Ja täällä viivy et,
Sua sielun' seuraa yhäti,
Sä enkel' teilläni!"
Kun Hanna lukemisensa lopetti, aukaisi hän kauniit silmänsä, jotka
kohtasivat hänen lapsuuden ystävänsä silmät. Ei kumpikaan virkannut
sanaakaan, mutta seuraavana silmänräpäyksenä oli hänen kätensä Kallen
kädessä. Taas kului hetkinen, ja Kalle puristi tätä kättä lämpimästi
käsiensä väliin.
"Hanna!" kuiskasi hän niin sydämellisesti, että se tähän nuoreen
sydämeen vuodatti suloisen, vaan samalla levottomuutta herättävän
tunteen, ja hengitystänsä pidättäen kuulteli hän, mitä hän vielä
sanoisi.
Vaan yhtään sanaa ei enää tällä kertaa virketty, sillä nyt juuri kuului
salista lähenevät askeleet ja heti sen jälkeen astui rovasti Haborg
huoneesen. Kun tämä näki nuorten niin tuttavasti yhdessä istuvan,
seisahti hän perin kummastuneena ja katseli heitä kotvasen sanaakaan
virkkaamatta, vaan hyvin vakaisella muodolla. Tämä ei tosin ollut niin
aivan odottamatonta, että tämmöinen tutustuminen tapahtuisi, ja hänestä
ei ollut ensinkään vastenmielistä, että hän tuon toivokkaan nuorukaisen
saisi vävyksensä; mutta ollen visu huomasi hän, ettei juuri tämä
tilaisuus ollut aivan sovelias kosimiseen; ja senpätähden hänen
muotonsa tuli nyt tavallista vakaisemmaksi.
Kuitenkin pilvi hänen otsaltansa oli pian häviävä; sillä ennenkun hän
vielä oli ennättänyt sanaakaan virkkaa, olivat nuoruuden ystävät,
ikäänkuin salaisesta suostumuksesta, lähestyneet vanhusta ja
yksinkertaisilla, suloisilla sanoilla selittäneet hänelle ne tunteet,
mitkä heissä elivät. Kaksi sielua olivat löytäneet toisensa, kaksi
rakastavaa olentoa olivat Jumalan edessä lukinneet rakkauden liiton, ja
mitä Jumala on yhdistänyt, ei pidä ihmisen sitä eroittaman.
Ja sentähden antoi kunnioitettu sielunholhooja heille nyt isällisen
siunauksensa, vaan liitti siihen kuitenkin sanat: "Te olette nyt
kihlatut, lapseni; mutta olkoon tämä kuitenkin toistaiseksi vaan meidän
kesken."
Yötä kului. Ukkonen oli lisääntynyt kiivaasti, ja salama salaman perään
lävisti pimeyttä, vaan kuitenkaan ei ollut rajuilma vielä ennättänyt
Mäkipuuhun, ja epätietoista oli, tokko se sitä suuntaa kulkisikaan.
Vihdoin tuli puhe kotiin lähdöstä, ja häävieraat alkoivat tässä
isäntäväkeä hyvästijätellä. Mutta kas, olipa yksi, joka ei siitä
tahtonut kuulla ensinkään puhuttavan.
"Ei yksikään saa mennä kotiinsa tänä iltana," mietti sihteeri, ja
morsian yhdistyi siihen.
"Täällä on tilaa kaikille," toisti Lundberg, "ja aamulla syömme pienen
eineen yhdessä." Useimmat vieraat suostuivat tähän, mutta kaupungin
herrain täytyi välttämättömästi mennä kotiinsa.
"Meidän täytyy mennä kaupunkiin tänä yönä, vaikka vielä sataisi
noita-akkoja," sanoi yksi puotilainen.
"Aivan oikein," säisti kauppamies, "asiantoimet käyvät edellä kaiken."
Rovasti myös selitti, että hänen piti välttämättömästi mennä kotiin, ja
tuokion kuluttua ajoi hänen renkinsä vaunut rapun eteen.
Mutta kun hän tyttärensä ja apulaisensa kanssa oli juuri salissa
lähtemäisillään, tuli eräs mies ja pyysi saadaksensa puhua
"kunnioitetun rovastin kanssa." Kysymyksenä oli mennä ripittämään
miehen sairasta vaimoa, joka makasi kuolemaisillaan. Maisteri Lahja
tuli tästä perin pahoille mielin, koska nyt tulisi hänen osaksensa
parhaillaan lähestyvässä rajuilmassa lähteä tuohon vastenmieliseen
toimitukseen. Mutta rovasti, joka tiesi hänen auttamattoman pelkonsa
ukkosesta, pelasti hänen siitä, ilmoittaen itsensä halulliseksi
lähtemään kuolevan luokse. Kun kuitenkin paikka oli kolme neljännestä
peninkulmaa siitä ja aivan vastakkaiseen suuntaan pappilasta,
niin päätettiin myöskin samassa, että Hanna ja maisteri jäisivät
hääpaikkaan, kuitenkin sillä ehdolla, ettei edellinen enää saisi tanssia
muuta kuin yhden tanssin. Sitte meni rovasti, ja kun tuo luvattu tanssi
oli loppunut, saatettiin kaikki vieraat niihin huoneisin, jotka heille
olivat valmistetut.
Yläkerrassa oli kaksi huonetta valmiina rovastille ja Hannalle, pari
huonetta nimismiehelle ja hänen perheelleen, samoin myös asessorille,
luutnantille ja vaanjunkkarille. Maisteri Lahja oli sijoitettu
alakertaan hääsalin viereen, ja samassa kerrassa makasi morsiuspari.
* * * * *
Ukkonen asettui jälleen, ja kotvasen kuluttua nukkuivat kaikki vieraat.
Kaikki olivat antauneet rauhallisesti lepoon, kaikki, paitsi yksi. Tämä
yksi oli Lahja. Maisteri ei ainoasti pelännyt ukkosta, vaan paljon
muutakin, esim. varkaita. Ollaksensa täysin vakuutettu, ettei joku
semmoinen olisi hiipinyt hänen huoneesensa, otti hän kynttilän ja
tarkasteli sen valossa jokaisen nurkan, aukaisi kakluunin oven ja
katsoi sinne, sekä otti vihdoin keppinsä ja lyödä huiski sillä sängyn
alle. Ei ollut huoneesen kukaan piiloutunut.
Mutta nyt älysi hän pienen tapeetti-oven, jota hän ei alussa huomannut,
ja joka vei konttoriin eli kammioon. Tämä oli myös tutkittava. Kynttilä
edellä astui hän varovaisesti sinne sisälle, vaan ei nähnyt siellä
mitään muuta, kuin rojuläjän lattialla. Oli siellä ikkunakin, joka
antautui puutarhaan päin -- lieneeköhän se vaan oikein kiini? -- Hän
tutki sitä ja huomasi sen olevan vähän ra'ollansa, eikä sitä edes
voinut kiini saadakaan, kun sen puittimet olivat vetäyneet kieroon.
Tämä oli kiusallinen keksintö, ja kun hän jälleen palasi kammariinsa,
kokosi hän kiireesti osan huonekaluja tapeettiovea vasten. Sitte tutki
hän uudestaan huoneen samalla tavalla kuin oli äsken tehnyt, jos
mahdollisesti joku ehkä olisi hiipinyt sinne sill'aikaa, kun hän
kammiossa oli. Mutta tässäkään tutkinnossa hän ei ketään löytänyt, ja
vasta nyt rupesi hän maata jotenkin turvallisena, kuitenkin katsahtaen
vielä kerran, ennenkun kynttilän sammutti, tapeettiovea vasten olevaan
huonekalukasaan.
6.
Noin yö on tyyni.
Vuoren, järven yli
Nyt hämy huntunsa jo levittääpi
Ja uni nukkuvaista riennättääpi
Pois muassaan. Hänt' onnen armas syli
Siell' odottaapi, missä tuulokaiset
Lauhkeesti leikkii puiden lakkapäissä
Ja pauhu kuuluu laulun säveleissä
Niin näkymätön -- pienet keijukaiset
Niin'-puita kiertää veden kimmeltäissä.
Ah, kaunis unelm' on, jos tunnon tuska
Pois vuodettas on vartioitsemasta!
Sill' taivastien se sulkee jatkumasta.
Mit' onkaan vaiva, salapurun puuska
Ja viha, verraten sen äänen kanssa,
Jon kuullen hurme taukoo kulussansa?
Vaan -- rikkojakin joskus tunnon rauhan
Saa tuulahduksen tuta otsallansa,
Jos unen enkel viihtyy vuoteellansa
Ja hälle näyttää lapsuus-ajan kuvan.
Mut kenpä nukkuu kaikkein suloisimmin?
Nuo kaksi, haaveksien toisiansa.
He myrttimetsäss' ovat kulussansa,
Miss' öinen kuu nyt paistaa armahimmin,
Näin loistain matkallensa valoisasti
Ja tähdet hymyy heille suloisasti.
Mit' onkaan heille mainen mahtavuus,
Joill' elon tie on pelkkä ihanuus! --
Melkein näin tunsivat ja uneksuivat lapsuuden ystävät, jotka nyt
hiljaisessa häätalossa lepäsivät saman katon alla. Kauniita kuvia
näkivät he uneksiessansa, sillä he katselivat toinen toisiansa;
autuaina tunsivat he elävänsä semmoista onnen päivää, joka ei koskaan
saattaisi loppua, ja joka merkitsi itseänsä ijankaikkisuutta, koska he
eivät myöskään tienneet, milloin se oli alkanut.
Mutta semmoista onnellista lepoa ei suotu kaikille, jotka siellä sinä
yönä lepäsivät. Ei ainakaan komisarius sellaista nauttinut. Hetkittäin
näki hän unta ryöstöistä ja muista toimituksista, joihin talonpoikain
kiusaaja elävimmästi ihastuu, ja hän tunsi näitä tehdessään välistä
kohtaavansa nurinaa ja vastustusta, vaan kuitenkin pääsevänsä niistä,
niinkun voittaja sodasta. Nämä eivät suinkaan olleet hiljaisia unelmia,
jos kohta ne vihdoin tuottivatkin jonkunlaista miellytystä -- hänen
mielensä mukaan.
Vieläkin oli siellä yksi unen näkiä, ja se oli vaanjunkkari.
Monenmoisia kuvia hänen "seikkailurikkaasta" elämästään häälyi hänen
edessänsä, ja vihdoin palautui hän eilisen illan seikkailuksiin
puotilaisten kanssa. Kuitenkin sai tämä nyt toisellaisen muodon kuin
silloin. Ei ollut siinä kyllin, että nuo iloiset veitikat veivät hänet
tanssissa kumoon, vaan he hyppelivät vihdoin hänen päällänsä -- jaa,
oikein oivallista polskaa he tanssivat hänen vatsallansa ja
rinnallansa. Viimein onnistui hänen kuitenkin saada heidät pudistetuksi
pois päältänsä, mutta silloin hyppäsivät he jälleen lattialle ja
alkoivat siellä tanssia kantapäillänsä erästä kuviotansa, joka näytti
hyvin naurettavalta, vaan synnytti kauhean metelin. Viimein kuului se
niinkun elon puinti luuvassa. Mutta ei siinä kyllin, että he polkivat
lattiaa niin kauheasti, vaan he alkoivat myös reuhata ja huutaa niin,
ettei ketään muita kuin heitä voinut kuulla salissa. Silloin loppui
vaanjunkkarin kärsivällisyys.
"Ettekö häpeä, hirtettävät!" huusi hän ankarimmalla komentoäänellä.
"Lopettakaa heti hyppäämisenne!"
Mutta tämä huuto herätti hänen itsensä, ja hän nousi äkkiä vuoteeltansa
sekä alkoi hieroa silmiänsä, tullaksensa oikein valveelle; sillä hän
kuuli yhä metelin ja huudon, jonka hän äsken unessa oli huomannut. Tämä
ei siis ollutkaan pelkkä uni; siinä oli todellisuuttakin.
"Kuule kuinka ne jyskää ja huutaa!" sanoi vaanjunkkari, joka, ollen
vanha soturi, pian unen itsestään karkoitti. "Ehkä se on morsian, joka
on tullut juomahulluksi -- hän joi kosolta punssia illan kuluessa ja
otti sekä puolikkaan että kolmanneksen pöydässä. Sehän on melkein tämän
huoneen alla -- se on varmaan hän! Ehkä Lundberg antaa siellä hänelle
kristillistä kotikuria."
Melu tuli sillä välin vielä entistä kiivaammaksi. "Malta, jos siellä
olisi murtovarkaita!" sanoi sotilaamme, nousi ylös ja otti vaatteet
päällensä. Hänen miekkansa oli tuolilla virkapuvun vieressä, ja
varustettuna tällä säilällä, joka ei vielä koskaan ollut verellä
värjätty, riensi hän ulos pitkään käytävään, jonka molemmin puolin
yläkerran huoneet olivat.
Vaanjunkkari ei ollut ainoa häävieras, jonka tämä kummallinen melu
häiritsi yölevostaan; kaikki olivat havahtuneet; ja juuri kun mies
miekkoinensa tuli käytävään, aukenivat siellä ovet oikealla ja
vasemmalla puolella, ja usea ääni huusi: "Mikä nyt on? Mitä Herran
nimessä se on?"
Useimmat yhdistyivät vaanjunkkarin ensimäiseen ajatukseen, että morsian
olisi matkaansaattanut jonkun metelin; mutta komisarius, jolla oli
tarkemmat korvat kuin kaikilla muilla, vastusti jyrkästi sitä ja luuli,
että taloon oli tullut ryöväreitä. Hän oli sentähden ottanut pistoolin
käteensä -- hän piti aina sen mukanaan, mihin vaan meni, koska "teillä
ja poluilla oli paljon ilkeätä väkeä," ja meni tällä aseella
varustettuna miehekkäästi alakertaan. Hänen jälessään tulivat
vaanjunkkari ja luutnantti (asessori oli jäänyt huoneesensa), sekä
heidän perässään muutaman askeleen päässä eräs rouvasihminen, nimittäin
mamseli Katri.
"Ah, Herra Jumala, varjele meitä!" valitti hän tuskallisella äänellä.
"Vaiti siellä!" sanoi komisarius häätävällä äänellä; "muutoin ne
menevät pakoon."
Niin meni nyt matkue aivan hiljaa rappuja alas. Tultuansa alakertaan,
sai pieni joukko lisää muista talon asukkaista. Ja katso, oli itse
morsiankin! Puoliksi puettuna, yölamppu yhdessä ja iso tomuharja
toisessa kädessä, syöksi hän porstuaan, ja hänen perässään, mutta
veltommin ja varovaisemmin, kävi sihteeri Lundberg itse tohveleissaan
ja yönutussaan.
"Se on maisterin huoneessa," sanoi morsian osoittaen, niinkun hänellä
olisi ollut komentokapula kädessään, erääsen oveen edempänä porstuassa.
Ratkaiseva silmänräpäys oli läsnä. Komisarius juoksi, pistooli
vasemmassa kädessä, ovelle, joka oli suljettu ja avain lukosta pois
otettu.
"Onko semmoista avainta joka tähän käy?" kuiskasi hän morsiamelle.
"On," vastasi hän, juoksi sitte huoneesensa ja tuli heti takaisin
tuoden avaimen, jonka hän itse otti esiin ja asetti maisterin oveen.
Heti tempaisi komisarius sen selälleen, ja nyt huusi ruununpalvelia
peljättävällä äänellä:
"Seisokaa, rosvot!"
Mutta kun nyt morsian tuli lamppunensa ovelle, ei siellä nähty
ainoaakaan rosvoa. Vierashuoneessa ei ollut ketään muuta ihmis-olentoa,
kuin maisteri Lahja. Tämä seisoi pelkissä alusvaatteissaan keskellä
lattiaa ja piti molemmilla käsillään kiini erästä tuolia, jota hän,
niin tiheään kun saattoi, kaikin voimin tölmäsi lattiaan, päästäen tuon
tuostakin huudon, jossa vaihettelivat sanat: "varkaita" ja "apua," ja
kaikki tämä tapahtui semmoisella innolla, ettei hän alussa ollenkaan
huomannut, jotta hänen huoneensa ovi oli avattu ja että muut ihmiset
häntä katselivat.
"Hän on tullut hulluksi," sanoi komisarius porstuassa seisoville.
"Häntä pitää tarkasti vartioida."
Tästä äänestä tointui vihdoinkin Lahja jotenkuten; ja kun hän nyt näki
nimismiehen, asetti hän tuolin sivulle ja huusi väsyneellä äänellä:
"varkaita -- tuolla!" osoittaen tapeetti-oveen, joka vei kammioon.
Sitte meni hän horjuvin askelin vuoteellensa, painautui siihen ja veti
peitteen päänsä ylitse, kuivasi tuskan-hien otsaltansa ja odotti tosin
levollisemmin kuin ennen, vaan kuitenkin jännitetyllä odotuksella,
lopullista pelastustansa noista luulluista hirtehisistä.
Komisarius ja vaanjunkkari heittivät kiireesti syrjään huonekalut,
jotka maisteri oli tapuloinut oven eteen, ja edellinen otti morsiamen
kädestä lampun ja meni se kädessä kammioon.
Ei sielläkään ollut yhtään ihmis-olentoa, mutta samassa kun komisarius
astui sinne, tuli hänen koiransa Fylaks nöyränä ryömien herraansa
vastaan. Tämä olikin todellinen murtovaras. Iltasella ulos jätettynä,
oli tämä, kun yökylmä alkoi tuntua ankarammalta, etsinyt soveliasta
leposijaa ja silloin tullut edellämainitun, auki olevan kammion ikkunan
luokse. Hän koetti hypätä sinne sisälle; mutta tämä tapahtui niin
kömpelösti, että hän tosin onnistui sisälle päästä, vaan särki samassa
ikkuna-ruutuja ja muutoin matkaansaattoi niin paljon melua tullessaan
lattialla olevaan rojuläjään, että maisterin välttämättömästi siitä
täytyi kavahtua. Tämä uskoi luonnollisesti heti, että siellä oli
varkaita, ja kun hän melkein samassa luuli huomaavansa melua
porstuassakin, ei hän tohtinut lähteä huoneesta, vaan luottausi,
saadaksensa pelastusta siihen keinoon, mikä tässä edellä on selitetty.
Näin sai tämä seikka selityksensä. Useimmat häävieraat nauroivat oikein
sydämellisesti sille, mutta pari heistä vähän suuttuikin. Ne olivat
nimismies ja vaanjunkkari, jotka olivat tarpeettomasti aseisin
pukeuneet, ja sentähden nyt pistoolinensa ja miekkoinensa vetäytyivät
huoneisinsa.
"Pappi on hullu!" väitti komisarius, kun he yhdessä menivät rappuja
ylös.
"Tosin on hän hullu," sanoi vaanjunkkari; "en totta tuommoista seikkaa
ole eläissäni nähnyt."
Heidän jälestään meni luutnantti ylös huoneesensa, sanoen sivumennen
hyvää yötä morsiamelle ja Katrille, jotka seisoivat ja juttelivat
porstuassa. Hän oli nyt oikein iloisella tuulella ja meni naureskellen
vappuja ylös.
Hän tuli huoneensa ovelle, avasi sen ja astui sisälle. Mutta tultuansa
kynnyksen ylitse, hän äkkiä seisahtui, kun hän puolihimmeässä yössä
näki nais-olennon edessänsä.
"Onko se isä?" kysyi lempeä, suloinen ääni.
Se oli Hanna, ja nuorukaisemme oli erehtynyt ovessa, mikä olikin helppo
asia semmoisessa paikassa, jossa hän ei ollut ennen milloinkaan käynyt.
"Ei, se on Kalle!" vastasi hän.
"Sano, Jumalan tähden, onko joku vaara käsissä?" kysyi hän.
"Ei, se on vaan maisteri Lahja, jonka on pelästyttänyt koira, mikä on
hypännyt ikkunasta hänen huoneesensa. Mutta en minä tullut sitä tänne
kertomaan; -- minä erehdyin ovessa ja pyydän anteeksi -- hyvää yötä!"
Samassa aukaisi Jalopeuransydän taas oven mennäksensä, mutta kun hän
siinä selvästi kuuli askelten äänen käytävässä, sulki hän sen jälleen,
peläten, että tämä ehkä antaisi syytä parjaukseen, jos joku näkisi
hänen tulevan Hannan huoneesta.
"Mene Jumalan tähden, Kalle!" sammalsi hän.
"En uskalla Hannan itsensä tähden," kuiskasi hän takaisin; "täällä
kulki joku käytävässä, ja minä pelkäsin, että siitä saisivat ehkä
jotakin sanan sijaa."
Samassa aukeni ovi käytävään.
Kun luutnantti äsken erehdyksessä oli astunut Hanna Haborgin huoneesen,
oli tämän huomannut mamseli Katri, joka heti hänen jälessään oli
hiipinyt rappuja ylös. Kohta oli hän juossut sisartensa luokse, jotka,
niinkun hänkin, olivat nousneet ylös ja pukeuneet, ja huusi kiivaasti
heille:
"Tulkaa, tytöt, niin menemme Hanna-raukan luokse; minä kuulin, kuinka
hän itki huoneessansa. -- Ajatelkaa, kuinka hän lieneekään pelästynyt!"
Tätä sanoessaan sytytti hän kynttilän ja riensi sitte heti neljän tytön
etunenässä Hannan kammariin.
Heidän odottamaton tulonsa pakoitti Hannan päästämään heikon huudon.
Luutnantti säilytti sitävastaan täydellisesti tajunsa, sillä juuri kun
hän näki nuo viisi nimismiehen tytärtä, näkyi heidän takanansa --
rovasti Haborg. Tämä oli palannut sairaan matkaltaan, nousnut vaunuista
tallin luona, joka oli vähän matkaa asuntohuoneista ja niinmuodoin
aivan huomaamattomasti tullut huoneukseen, jonka oven morsian itse oli
hänelle avannut.
"Ah, suo anteeksi!" sanoi Katri imartelevalla, vaan vähän pilkallisella
äänellä. "Me luulimme sinun olleen yksin."
"Minä tiesin, että morsiameni pelkäsi," vastasi Kalle, joka jo oli
tointunut hämmästyksestään, "ja sentähden tulin hänelle selittämään
syytä tuolla alhaalla tapahtuneesen meteliin."
"Morsian!" huusivat kaikki viisi sisarta yhteen ääneen. "Ah, sitä emme
ole ennen tienneet!"
"Ei," vastasi rovasti, joka nyt astui huoneesen; "minun tyttäreni ja
luutnantti Jalopeuransydämen kihlaus on niin äskettäin tapahtunut,
ett'emme vielä ole ennättäneet julistaa sitä."
Siinä hän kohteliaasti kumarsi Katrille ja hänen sisarillensa, sekä
heitti heihin katseen, josta saivat ymmärtää, että heidän oli sieltä
pois lähteminen.
"Saan kunnian toivottaa onnea!... Hyvää yötä!" sanoi mamseli Katri
hiukan hämillään, lyykisti ja meni.
* * * * *
Vuosi sihteeri Lundbergin häiden jälkeen tulivat Kalle ja Hanna
onnelliseksi aviopariksi.
Maisteri Lahja ei myöskään jäänyt osattomaksi. Mamseli Katri armahti
häntä ja antoi hänelle sydämensä ja kätensä, kun hän vuotta jälkeen
yllä kerrotuista tapauksista sai alapapin viran. Hänestä tuli oikein
hyvä ja ymmärtäväinen vaimo, joka hyvin katsoi miestänsä ja piti aina
yön-aikoina ovet ja ikkunat niin suljettuina, ettei suinkaan
murtovarkaita, olivatpa sitte kaksi- tahi nelijalkaisia, pääsnyt
huoneesen.
Mitä vihdoin sihteeri Lundbergiin tulee, niin lisättäköön se hänestä,
että hän eli monta vuotta jotenkin tyytyväisenä osaansa. Vaanjunkkari
ja vieläpä komisariuskin joskus tervehtivät häntä ja pelasivat
"kolmimiestä" ja "kaksikkoa",[3] jolloin talon rouva itsekin oli
seurassa ja kilisti lasia heidän kanssansa. Kun vaanjunkkari niissä
tiloissa toisinaan alkoi puhua "urostöistänsä," muistutti sihteeri
usein vähän pistävästi.
"Kaikkein paras urostyö oli kuitenkin se, kun, hyvä veli, hyökkäsit
miekkoinesi Fylaksia vastaan."
Silloin vaikeni vaanjunkkari hetkeksi; vaan heidän ystävyytensä ei
sentähden kuitenkaan tullut häirityksi.
VIITESELITYKSET:
[1] Tapahtumat ovat Ruotsissa mainitun järven tienoilla tapahtuneet;
Ruotsissa myös kertomus alkuperäisin tehty. Suomentaja.
[2] Pour contenance.
[3] Korttipelit, ruots. "träkort" ja "tuting." Suoment. muist.