Produced by Tapio Riikonen
SIHTEERI LUNDBERGIN HÄÄT
Kertomus kansan elämästä
Kirj.
MAXIMILIAN AXELSON
Ruotsista suomentanut S. Hirvonen
Tampere, Hagelberg, 1878.
1.
Yli kaksikymmentä vuotta on tuo juhlallinen Vetterijärvi[1] näyttänyt
kummallisen Jönköpingin kaupungin kuvastimessansa, lukien niistä
tapahtumista, joita tässä käymme selittämään. Nämä tapahtuivat, näet,
1840-luvulla, jolloin se kaunis kaupunki tuskin luki puolen nykyisistä
asukkaistansa.
Jönköpingillä oli toki siihenkin aikaan jo merkityksensä; se luettiin
Ruotsin parhaimmiksi pikkukaupungeiksi, joka kunnialla omi nimen
"pieni Tukholma." Siinä tosin ei ollut niin muhkeita rakennuksia kuin
nyt; mutta nuo sievät kaksinkertaiset rakennukset osoittivat,
erittäinkin sen suurimman Storsjöradikadun varsilla, kirjavan, vaan ei
vastoinmielisen sekoituksen kaikista vesikaaren väristä, sitä paitsi
tiedettiin, että niissä asunnoissa eli ja liikkui vilkas, taideharras,
seurusteleva ja vierasvarainen väestö. Ja kuinka säteilevät, kauniit
sulosilmät olivatkaan tämän kaupungin tyttärillä lumoamaan -- aivan
kuin meidänkin aikoinamme! Silloin, niinkuin nytkin, oli siellä rikas
kaunotarten kukkatarha.
Mutta olipa siellä perhojakin, jotka vilkkaasti lentää leyhyttelivät
näiden kukkasien ympärillä, jotka samalla mielellään tahtoivat tulla
pyydystetyiksi, erittäinkin, jos laatuun kävi, kultasyötillä
varustetuilla verkoilla -- nuoria hovioikeuden notarioita, jotka
kynästänsä aikoivat itsellensä loihtia vähintäkin tuomiokunnan --
nuoria luutnantteja, jotka miekkansa kärjillä toivoivat toki saavansa
valtioneuvoksen nimen.
Eräs viime sodassa ollut kansalainen, alaluutnantti Kalle
Jalopeuransydän, pistihe kauniina Elokuun jälkipuolipäivänä
unhottumattomasta Haghens sveitseristä Storsjöradikadulle, jossa hän
hetkiseksi seisahti, ikäänkun ollen aivan epätietoinen, mihin matkansa
suunnittaisi. Mutta pian tuo oli päätetty, ja kepein askelin riensi hän
vaskiseppä Norénin talossa olevaa majapaikkaansa kohden. Hänen piti
sieltä samana iltana matkustaa maalle, ja hän meni tiedustamaan, kuinka
pian hän jostakin kyydin saisi.
"Kahden tunnin perästä, herra luutnantti," oli vastaus.
Kuinka olisi tuo odotus-aika käytettävä? Nuori soturimme mietti taasen
hetkisen, ja päätöksekseen valitsi hän kävellä länteenpäin.
Eipä hän tuosta monta askelta ehtinyt, ennenkun huomasi lähimmästä
huoneesta tulevan kadulle henkilön, jonka nähtyä hän seisahti, niinkuin
tämä olisi ollut tuttavansa, jonka nimeä hän ei heti muistanut. Kadulle
tulia oli pitkä, laiha ja pystyluinen mustiin vaatteisin puettu mies,
jonka pitkänveteisten kasvojen yläpuolella oli musta lakki, näppärästi
yhteen liitetty monesta vaatekielekkeestä -- todellinen taideteos,
kyllin ansainnut sen korkean paikan, minkä oli saanut.
Mustapukuinen herra huomasi niinikään kadulla käviän, ja samassa huusi
hän:
"Nöyrin palvelianne, herra luutnantti!"
"Ahaa, maisteri Lahja! Nöyrin palvelianne; kuinkas kuuluu?"
"Hyvin, Luojan kiitos, terveyden suhteen; -- Kuinkas, herra luutnantti,
itse voitte?"
"Kuin helmi kullassa. -- Herra maisteri kentiesi vielä on rovasti
Haborg'illa?"
"Olen, minulla on vielä se onni."
"No, tuopa on hupaista; saanhan toki kuulla jotakin uutta
kotipaikaltani. Tosin olen itsekin matkalla sinne; mutta kun jo on yli
kaksi vuotta siitä, kun olen siellä ollut, niin suotaneen minulle
anteeksi, jos olen vähän utelias. Kuinka siis voipi, alottaakseni,
herra rovasti? Onko hän yhtä vilkas ja voimakas, kuin viimeksi häntä
nähdessäni?"
"Kiitän nöyrimmästi hänen puolestansa; hän on aivan yhtäläinen, eikä
ole vielä ainoatakaan harmaata hiusta hänen päässänsä."
"Entäs neiti Hanna; hän tietysti on täydentynyt kaunotar?"
"Hm -- kyllä, hän on oikein kaunis, ... vaan tuo on pian häviävä
ominaisuus."
Apupappi lausui nämä sanat niin kummallisella ja melkein niin
vaivaloisella äänellä, ettei luutnantti voinut jättää häntä likemmin
tutkimatta; ja terävästi iskien silmänsä Lahjaan, lausui hän:
"Kentiesi on hän jo kihlattu -- ehkä saan kunnian onnea toivottaa?"
"Minulleko?" sanoi pastori kovin säpsähtäen ja lisäsi sitte nöyryyttä
ja itserakkautta sekoittaen: "Eipä totta toisen kerran olekaan
semmoiset naimiskaupat apupappi-paran osaksi aiotut."
"Miks'ei? -- Apulaisesta voi tulla rovasti, vieläpä aikaa voittain."
"Ei onnen osat yhdenlaiset!" sanoi Lahja runollisesti, otti sitte äkkiä
tilkkulakkinsa käteensä, ojentaen toisen jäähyväiseksi ja sanoi aivan
lyhyesti:
"Hyvästi, hyvästi! Minun täytyy välttämättömästi mennä tänne."
Ja tuskin ennätti luutnantti tarttua hänen käteensä, kun pappi jo
riensi poikki kadun lähimpään huoneesen.
"Tuopa oli lintunen!" sanoi Jalopeuransydän itsekseen, käyden edelleen.
"Hän näytti olleen aivan hämillään tästä puheesta; -- lieneekö hänellä
kilpailioita siihen nähden?"
Pitkiin mietteisin kun ei ollut taipuvainen, jätti pian luutnanttimme
tämän ajatuksen ja jatkoi kävelyänsä länteenpäin. Edeltäpäin ei hän
ollut määrännyt kävelynsä päämäärää, vaan pian pisti hänen päähänsä
mennä katsomaan niitä vanhoja linnoituksia, jotka jo tähän aikaan
olivat melkoisesti rapistuneet. Siellä oli kuitenkin vielä nyt useita
vallimajoja, monta enemmän tai vähemmän pimeätä käytävää, ja yhteen
näistä laskihe nuori sotilaamme. Elkäämme paheksiko häntä, että hän,
vaikka nyt eli hiljaisimman rauhan ajassa, sai siellä ollessaan päänsä
täyteen sotaisia ajatuksia; linnoituksen luonahan Napoleon Suurikin
ensimäisen kunniaseppeensä poimi -- siis esimerkki, josta oli paljon
opittavaa.
Kun luutnanttimme parhaallaan meni edelleen, ja päivän valo ei enää
häntä seurannut, oli hän vähällä kaatua alasvieryneisin kiviin, vaan
silloin kokosi hän taas "hajamieliset ajatuksensa" ja katsoi parhaaksi
kääntyä takaisin sekä astua jälleen päivän kirkkaasen valoon. Tultuansa
nyt ruohoiselle tanhualle linnoitusvallin ulkopuolella, seisoi hän
suureksi ihmeeksensä kasvot vastatusten maisteri Lahjan kanssa, joka
puolestaan näytti siltä, kuin olisi hän nähnyt ilmestyksen henkien
maailmasta.
"Herra -- herra luutnantti!" änkytti hän; "tapasimmehan juuri
vast'ikään toisemme Storsjöradilla -- ja nyt ... -- tapaamme taas
täällä!"
"Niin, tämä näyttää todellakin vähän kummalliselta, erittäinkin kun
maisterilla silloin näytti olevan jokin tärkeä asia toimitettavana."
"Aivan oikein huomattu. Minä etsin erästä henkilöä, mutta hän oli
matkustanut pois, ja sentähden kävelin pilanpäiten tänne. Täällä on
hiljaista ja rauhallista, jonka tähden ajattelin täällä hetkisen
valmistaa huomista saarnaani."
"Onpa niinmuodoin joku yhtäläisyys maisterin ja minun käynnilläni tässä
paikassa -- minä tulin tänne mietiskelemään, kuinka linnoitukseen olisi
hyökättävä, ja maisteri, kuinka ihmissydän olisi valloitettava."
"Hm!" sanoi pappismiehemme ja näytti olevan hämillään. "Kun asiaa
oikein ajattelen, ei olekaan minulla aikaa täällä kauemmin viipyä -- ja
kas, kello on todellakin paljoa enemmän, kuin luulinkaan, ja rovastin
renki odottaa jo varmaan minua hevosella."
Hän lausui nämä sanat, vedettyänsä äkkiä taskustaan ison hopea-kellon,
John Wards'in tunnettua tekoa, kumarsi sitte pari kertaa, ikäänkun
vakuutukseksi siihen, mitä oli sanonut, tarttui kiireesti luutnantin
käteen ja riensi taas pois.
"Silmänräpäys, herra maisteri!" sanoi Jalopeuransydän, joka nyt tuskin
saattoi olla nauruun purskahtamatta; mutta Lahja ei näyttänyt kuulevan
hänen sanojansa, vaan jatkoi lisääntyvällä vauhdilla käyntiänsä, eli
ehkä oikeammin sanoen juoksuansa. Pian tuo seikka kuitenkin selviää,
miksi tämä hyvä maisteri toisen kerran vähään aikaan näin peräytyi. Hän
ei nimittäin ennättänyt kolmeakymmentä askelta kohtauspaikalta, kun
linnoitusvallin likimmäisellä kulmalla äkkiä näkyi kaksi nais-ihmistä,
jotka ripein askelin tulivat häntä vastaan.
Luutnantti, joka tällä välin loitommalla seurasi maisterin menoa, kuuli
toisen tulijoista vilkkaasti huutavan:
"Maisteri on ehkä odottanut meitä?"
Mitä maisteri siihen vastasi, sen lausui hän niin hiljaa, ettei sitä
voinut kuulla; mutta pian kääntyi teologimme takaisin ja tuli nyt
niiden kahden naisen kanssa luutnanttia vastaan.
Kalle Jalopeuransydän olisi mielellään tahtonut soturina olla suuren
kaimansa, Narvan voittajan vertainen, mutta käsitystään kauniista
sukupuolesta ei hän voinut miltään puolin hyväksyä. Jos hän siis tapaa
matkallansa jonkun lempeän, vilkassilmäisen, ruusu- ja liljaposkisen
Evan tyttären, niin olisi hän pian ollut valmis menemään miekkasille
hänen edestään, vaan huolehtiminen hänen ihanuudestaan -- kas se olisi
ollut hänelle mahdotonta.
Nyt teroitti hän huomionsa melkein yksinomaisesti siihen naiseen, joka
kävi pappismiestä lähinnä. Tuota vaaleakähäräistä tukkaa, noita
hienoja, kuuleita poskia, tuota ruusunpunaista suuta, yhtä viehättävät
silloin kuin nytkin, tuota huulillansa leikittelevää hymyilyä, ja
vihdoin noita kirkkaansinisiä silmiä, jotka niin tunnon-ilmausta
kuvaavina kohtasivat hänen silmiänsä -- eikö hän ollut ennen näitä
kaikkia nähnyt -- eikö tämä suloinen muoto ollut hänelle hyvin tuttu?
Eikö tämä ollut rovasti Haborgin tytär Hanna, jonka hän tässä näki
edessänsä?
Saattoiko todellakin tämä olla hän? Viimeksi näki hän hänen rippilasten
joukossa pappilassa vielä puoliksi lapsena -- hän oli silloin vaan
viidentoista vanha; mutta kaksi vuotta oli sitte kulunut -- nyt oli hän
seitsemäntoista vanha. Kaksi vuotia tällä elämän ijällä tuottaa suuria
muutoksia -- tulija saattoi kylläkin olla hän, koska hän niin tutusti
ja melkein suosiollisesti kävi apulaisen rinnalla.
Nyt olivat he ainoasti muutaman askeleen päässä toisistaan. Luutnantti
paljasti kohteliaasti päänsä, nuori neito tervehti niin ystävällisesti
ja kauniisti vastaan ja ojensi hänelle kätensä, vähän punastuen. Hän
oli todellakin neiti Hanna Kirkkopuun pappilasta, rovasti Haborgin
ainoa tytär, ja pian syntyi vilkas sanavaihto, joka, miten huokeasti on
arvattava, koski monia entisten aikojen muistoja. Mutta eipä
nykyisyyttäkään unhotettu, ja Kalle Jalopeuransydän sai nyt tietää
Hannalta, että hän jonkun aikaa jo oli oleskellut Jönköpingissä,
saadaksensa lisäoppia soitannossa ja piirustuksessa, sekä että hän
tänään oli sunnuntaiksi matkalla kotiinsa, jonka tähden maisteri Lahja
oli tullut häntä noutamaan. Hän ja muassaan oleva nuori neito, eräs
hänen sukulaisensa, olivat päättäneet linnoituksen luona tavata
maisteria, joka lupasi näyttää heille sitä vanhaa sota-aikain
jäännöstä, jota Hanna ei ollut ennen koskaan nähnyt. Sitte piti heidän
matkustaa kotiinsa.
Lahja näytti tämän keskustelun kestäessä hämilliseltä ja tyrmeältä, ja
vaihetti vaan muutamia yksitoikkoisia sanoja Hannan kumppanin kanssa,
joka sill'aikaa enemmän katseli kaunista luutnanttia, kuin laihaa,
oikullista apulaista.
2.
"Kirousta!" sanoi Jalopeuransydän, kun hän linnoitukselta palaten
majapaikkaansa, kärsimättömänä meni odottamaan kyyditsiäänsä -- "minä
koetin niin koreasti viihdyttää herrasväkeä tuolla linnoituksella,
mutta pappi pelkäsi petosta ja muistutti sentähden lakkaamatta, kuinka
välttämätöntä olisi lähteä pois kaupungista... No, samapa tuo! hän
pyysi minua kuitenkin käymään isäänsä tervehtämässä, kun nyt olen
kotona; senpä totisesti teenkin, vaikkapa huomispäivänä."
Tämä rohkea päätös näytti taas saattavan soturimme mieleen tasapainoa;
sillä hän odotti nyt suuremmalla maltilla kyyditsiänsä tuloa. Kaikella
on loppunsa tässä maailmassa, olkoon se iloa tahi surua, ja niin oli
luutnantin odotuksenkin laita. Kyytimies tuli, matkustajan kapineet
pantiin kiesiin, ja Jalopeuransydän tarttui ohjaksiin. Nyt mentiin
semmoista vauhtia, että kyyditsiä joksikin karsain silmin alkoi katsoa
milloin ajajaan, milloin hevosparkaansa, jonka tässä vastoin omaa ja
isäntänsä tahtoa täytyi työskennellä matkustajan mieliksi.
Pieni pysäytys täytyi kuitenkin aivan vastoin tahtoa tehdä, ennenkun
matkustaja oli ennättänyt Tuulisillan yli. Kadun toisella varrella
seisoi pari vanhanpuolista herraa, ja toinen näistä, jykeä
kuudenkymmenen vuotias sinisessä kiiltävillä napeilla varustetussa
hännystakissaan, otti kohteliaasti päästänsä lakin, joka oli koristettu
kultanauhalla, ja näytti mielivän lähestyä ajopeliä. Luutnantti ei
millään muotoa saattanut olla hänen tervehdystään vastaamatta, ja kun
hän nyt katsahti mieheen, huomasi hän hänessä hyvin tunnetun henkilön.
Tervehtäjä oli, näet, Jalopeuransydämen isän entinen kirjuri
siltä ajalta, jolloin tämä hovioikeuden virkamiehenä oli asunut
Jönköpingissä, ja nyt, niinkuin asessori Jalopeuransydänkin, asui
maalla samassa seurakunnassa, kuin entinen isäntänsäkin.
"Hyvää päivää, sihteeri Lundberg!" huusi luutnantti nyt pysäyttäen
hevosensa. "Oletteko tavanneet äskettäin isääni?"
"Eilen viimeksi oli minulla kunnia tavata herra asessoria, ja hän
jaksoi, Jumalan kiitos, silloin hyvin."
"Kiitoksia ilmoituksesta, herra sihteeri! Suokaa anteeksi, että minulla
nyt on niin kiire; mutta kyllä me pian taas toisemme tapaamme."
Heti käskettiin hevonen taas liikkeesen, ja niin kiireesti, ettei
sihteeri Lundberg ennättänyt lausua, mitä nähtävästi liikkui jo
huulillaan.
Tuulimyllyn kohdalla, joka sinä aikana seisoi ja hosui ilmaa
siivillänsä heti läntisen esikaupungin ulkopuolella, pelkäsi hevonen
eikä tahtonut mielellään mennä myllyn ohitse. Tämä taas matkaansaattoi
seisahduksen, joka vielä venyi siitä pitemmäksi, kun pari päihtynyttä
talonpoikaa samassa tuli ajaen "Talavidin" kuuluisasta kapakasta, ja
täyttä laukkaa ajoivat ohitse. Vihdoin tuli toki tämäkin este
voitetuksi, ja kyytikoni-parka sai kaksinkerroin korvata viipymisen.
Mutta kun matkustaja ei edes Karhuvuoren rinnettä noustessakaan
mielinyt hiljentää ajoa, lausui kyyditsiä tyytymättömällä äänellä:
"Minä näen, että herra ajaa oikein kiireesti."
"Mitä tuhmuuksia lörpöttelet?" vastasi luutnantti aivan levollisesti.
"Etköhän sinä itse aja yhtä kiireesti kuin minäkin?"
Tämä syy lienee sattunut hyvin paikalleen, sillä ei mitään
vastaväitteitä enää sen jälkeen kuulunut, erittäinkin kun
Jalopeuransydän nyt, ainakin niin kauan kun ylöspäin mentiin,
lempeämmin kohteli vetäjäparkaa.
Kaunis on tämä seutu, tämä rantamaa Jönköpingistä Länsigötlannin rajaan:
kukkuloita ja laaksoja alinomaa vaihetellen keskenänsä; sieviä
maanseutuja, joissa suhisevat koivut ja tammet; ja kaiken tämän lisäksi
leviää juhlallinen näkö-ala majesteetilliselle Vetterijärvelle. Nuori
sotilaamme ei myöskään ollut tunteeton luonnon suloisuudelle; koko
nuoruutensa lämpimyydellä nautti hän sitä, ja mielikuvitus loihti tässä
esiin yhden tulevaisuuden tuulilinnan toisensa perään.
Kun hän nyt katsahti järvelle, jossa pari valkeaa purjetta hiljaa kulki
edelleen kirkkaalla veden sinipinnalla, ja hän hetkeksi luovutti
huomionsa siitä tiestä, jota hän vaelsi, herätti hänen äkkiä
unelmistansa kyytimies, joka osoittaen eteenpäin tielle, lausui:
"Kas, tuolla on herrasväki ajanut vaununsa rikki!"
Kalle Jalopeuransydän käänsi nyt silmänsä sinnepäin, jonne kyytimies
osoitti, ja näki jonkun matkan päässä herran ja rouvas-ihmisen seisovan
avoimen vaunun vieressä lähellä pientä huonetta, joka pian huomattiin
pajaksi.
"Mitäs, jos siellä olisi pappi ja se kaunis Hanna!" ajatteli luutnantti
itsekseen, ja toivoi hartaasti, että niin olisi.
Tultiin tuota likemmäksi ja likemmäksi, ja viimein saavuttiin jo niin
lähelle matkustajia, että, jos nämä olisivat kasvonsa näyttäneet olisi
voitu nähdä, oliko se tuttua väkeä.
Matkustava herra oli pitkä, mustapukuinen mies, lakki päässä; hänen
matkakumppaninsa oli vähäläntä rouvas-ihminen, harmaa kesäviitta päällä
ja valkea olkihattu päässä. Nämä saattoivat aivan hyvin olla rovasti
Haborgin tytär ja apulainen.
Nyt käänsihe neito tuliaan päin: se oli todellakin nuori Hanna.
Muutamassa silmänräpäyksessä ennätti Jalopeuransydän sille paikalle,
missä Hanna seisoi.
Tällä kertaa ei luutnantti arvellut matkaansa pysäyttäessä. Hän
seisatti hevosen, ojensi ohjat kyytimiehelle ja hyppäsi kiesistään
tielle.
"Onko herrasväkeä kohdannut joku onnettomuus?" kysyi hän vilkkaasti
neiti Hannalta. "Eihän vaan liene kukaan loukannut itseänsä?"
"Ei toki, Jumalan kiitos!" vastasi maisteri, joka nyt oli tuliaan päin
kääntynyt; "mutta toinen pyöräin akseli on taittunut, ja se on kyllä
paha seikka."
"Ah, se oli oikein kiusallista!" virkkoi Hanna nyt. Isä ja äiti
odottavat minua aikaisin kotiin, ja minulla olisi siellä vähän pieniä
toimiakin tänä iltana, kun huomenna on isän syntymäpäivä."
"Tätä ei voi herrasväki saada laittautetuksi puoltatoista tuntia
vähemmässä ajassa," sanoi nyt seppä, jota tähän asti ei huomattu, sillä
hän oli polvillansa vaunun toisella puolella, oikein tarkoin
tutkiaksensa, minkä vian se oli saanut.
"Eikö vähemmässä kuin puolessatoista tunnissa?"
Kalle Jalopeuransydän oli, miten sotilaalle kuuluu ja tulee,
ratkaisevana hetkenä mielevä, ja osasi tässäkin neuvon keksiä.
"Jos neiti Hannalla ei ole mitään vastaan sanomista, niin tarjoon minä
sijaa kiesissäni," sanoi hän. "Herra maisteri ei liene vastahakoinen
jäämään tänne siksi, kunnes vaunu on korjattu."
"Ei -- ei suinkaan!" vastasi tämä, ollen nähtävästi aivan hämillään;
"mutta eihän kiesissä ole tilaakaan kuin kahdelle ... ja kyytimies..."
"Jääköön hänkin tänne ja ajakoon maisterin kanssa, kun vaunu on
korjattu, taikka jos luulee viipyvänsä liian kauan, niin käyköön, koska
hän, paitsi käyntipalkkaa, saa lukea itsellensä juomarahojakin."
Tätä ei tarvinnut sanoa kahdesti smålannilaiselle; kyytimies suostui
heti käymään jalkaisin Kirkkopuun pappilaan, jonne hän tunsi monta
oikotietä, joita hän saattoi joutua perille yhtä pian kuin ajajatkin.
"Mitä sanoo nyt neiti Hanna itse?" kysyi luutnantti taas.
"Minä pelkään liian paljon vaivaavani teitä," vastasi Hanna, katsahtaen
kierosti apulaiseen.
"Se tekee liian paljon matkan väärää luutnantille," lisäsi pappi,
vetäen esiin nuuskarasiansa, ottaaksensa siitä hypynlisen
rohkaistusta.[2]
"Ei mitään matkan väärää hernepellon kautta," oli luutnantti vähällä
sanoa, mutta supisti sen sijaan vastauksensa ja sanoi: "ei tuo ole
erittäin mitään; se on vaan puolentoista neljänneksen väärä ja sitä
paitsi paljoa kauniimpi tie matkustaa."
Papintytär suostui pian esitykseen, apulainen näki, ettei hänen sopinut
enää vastustaa, ja nuoren neidon uusi tuttava auttoi häntä kiesiin,
jolloin Lahja aivan keheästi oli valmis kiesin peitenahkaa kiini
panemaan, luonnollisesti vaan sitä varten, että Jalopeuransydämellä
olisi niin vähän vaivaa kuin mahdollista. Sitte ajoi nuori pari
kiireesti pois.
Kalle Jalopeuransydän oli kaunis mies; hänellä olivat mustat,
kähäräiset hiukset, vilkkaat, mustantummat silmät, terveyden kuva
kasvoilla ja miehekäs näkö hänen kasvopiirteissään, jotka vielä saivat
vakavamman luonteen joksikin muhkeasta poskiparrasta. Hän oli muutoin
iloisa sielu, jonka mieleen ei koskaan johtunut, niinkuin Goetes
Werterin, vetäytyä perunapuun alle itkemään tytön tähden, vaan ei hän
kuitenkaan ollut välinpitämätön Evan kauniista tyttäristä, ja hänellä
oli yhtä elävästi ja lämpimästi tunteellinen sydän, kuin suinkin
rakastettavimmalla nuorukaisella.
Kaunis oli tämä yhdessä oleva pari -- nuori tummakähäräinen mies ja
verevä tyttö hänen vieressään. He olivat lapsena leikkineet yhdessä;
heillä oli siis monta yhteistä muistoa, eikä mikään side huokeammin
yhdistä kahta sydäntä toisiinsa. Aivan luonnollista niinmuodoin oli,
että vilkas puhe tässä heti syntyi, ja vaikka tämä alussa näytti
kohtaavan vähän vaikeuksia, erittäinkin kun oli kysymys vielä toistensa
puhutteluarvonimistä, niin pian kuitenkin nuoruuden vilkkaus sen
matkaansaatti, että puhuttelusanain "luutnantti" ja "mamseli" sijaan
käytettiin ainoasti sanat "Kalle" ja "Hanna."
Tämän tapahtuessa oli Jalopeuransydän vähitellen hiljentänyt hevosen
kulkua, ja tämä tuli myöskin välttämättömäksi, kun tultiin kauniin,
vaan surullisesti kuuluisan Attarpin ohitse n.s. Bankerydin- eli
Attarpin kankaalle, jossa hiekkainen tie teki mahdottomaksi kiireesti
kulkemisen, ellei vaan tahdottu vetäjää tuiki pahoin kohdella.
Tässä synkässä havumetsässä oli aina hiljaisuus, ainoasti yksi ja
toinen lintu silloin tällöin siellä visersi; eikä yhtään ihmis-asuntoa,
yhtä vähän kuin ketään ihmis-olentoakaan huomanneet matkustajat puoleen
tuntiin läheisyydessänsä.
"Tiedätkös, Kalle?" sanoi Hanna, muuttaen itseänsä tietämättänsä vähän
lähemmäksi matkakumppaniansa, "minä olen pitänyt tätä metsää niin
synkkänä, ja joka kerran kun kuljen tämän läpi, muistan aina Geijerin
'laulupoikaa,' kuinka hän juoksee puiden välillä ja huutaa: 'Hui,
synkeää tään metsän syömmessä!'"
"Minä olen todella huomannut monta kertaa samaa, ja se onkin aivan
luonnollista, kun en tiedä ketään, joka olisi selkeämmin kuvaillut
metsävaellusta, kuin Geijer siinä laulussa."
"Ah, minä muistan, että Kalle ennen lauloi niin hyvin etenkin
kansanlauluja, ja olisipa oikein hupaista nyt kuulla yhden niistä.
Täällä ei varmaankaan ole ketään, joka siitä muistuttaisi."
"Onpa, matkatoverini," virkkoi Jalopeuransydän nauraen ja katsoen
kauniisen naapuriinsa.
"Hyy, nyt on Kalle paha!" vastasi hän. "Minä en todellakaan muistuta
mitään."
"No, sittepä laulan," säisti Kalle, ja hetkisen ajateltuansa, lauloi
hän raikkaalla, kauniisti sointuvalla äänellä:
"Mä lähdin ulos illalla
Ja kävin kohden rantaa;
Tul' vastaan poika ihana;
Hän kättä mulle antaa:
Sä Lemmetär,
Miss' asuttais?
Miss' asuisimme yhdessä
Maan päällä, mi meit' kantaa?"
Tämän laulun loppusanat lauloi laulaja ehkä äänekkäämmästi, kuin
tarpeellista olikaan, ja sitä laulaessaan käänsi hän päätänsä niin
paljon Hannaan päin, että hän saattoi nähdä mielen kuvaelmat hänen
kasvoissansa. Keveä punastus lennähti siinä hänen poskillensa; _hän_ ei
tiennyt itse, mutta _Kallelle_ sanoi suloinen aavistus, mitä se
merkitsi.
Mutta ken laulaa, katselee kaunista tyttöä ja ajaa hevosta, sen on
mahdoton yht'aikaa ajatella, kuinka hän parhaiten ohjia käyttäisi.
Sentähden kävi nytkin niin, että kun laulajamme oli toista värssyä
alkamaisillaan, meni kiesin toinen pyörä kivelle, josta seurasi, että
nuori papintytär putosi aivan ajajan syliin ja säikähdyksessään kiersi
kätensä hänen ympärillensä. Nuori soturi oli nyt vähällä laskea
tykkänään ohjakset käsistään ja lämpimästi vastata tuota odottamatonta
syleilyä, mutta pidätti itsensä samassa, tempasi voimakkaasti ohjia ja
saatti ajopelin siten jälleen oikealle pyöräraitullensa. Kun kaatumisen
vaara oli näin poistettu, otti Hanna jälleen kätensä tavalliselle
paikallensa, huutaen samassa:
"Jumalani, kuinka mä pelästyin!"
"Suo anteeksi, Hanna; minä katson nyt paremmin eteeni!" sanoi
Jalopeuransydän, pysäytti hetkiseksi hevosensa, tarttui nuoren tytön
käteen ja vei sen vilkkaasti huulillensa. Hanna veti tosin kätensä,
mutta hyvin hiljaa -- ja heti jatkettiin matkaa, aivan niinkuin ei
olisi mitään tapahtunut.
3.
Luutnantti ja hänen matkatoverinsa olivat jo aikaa jättäneet
jälkeensä Bankerydikankaan, kun tie vei heidät vanhan, punaiseksi
maalatun kaksinkertaisen huoneuksen ohitse, joka oli niin lähellä
maantietä, että välillä oli ainoasti muutamaa kyynärää leveä,
peuranjuuri-aituuksella koristettu maakieleke, jonka äärimmäistä rajaa
merkitsi mustaksi maalattu aita valkeine porttineen. Juuri tämän
kohdalle tultuansa huomasivat he vanhahkon, tanakan nais-ihmisen,
punaiselta pöhöttävillä kasvoilla; hän seisoi porstuan oven kynnyksellä
ja alkoi tehdä syviä kumarruksia toisen toisensa perään, niin pian kun
näki matkustajat. Näitä kumarruksia seurasivat niin omituiset kujeet,
että niillä, joita tämä kohteliaisuuden todistus koski, oli suurin
vaiva, mitä maailmassa voi olla, pidättää nauruansa.
"Mutta totta tosiaan olen minä tykkänään unhottanut tämän paikan
nimen," sanoi Jalopeuransydän, kun he olivat ajaneet pihalle.
"Sen nimi on Puropuu," vastasi Hanna, "ja sitä omistaa nyt mamseli
Svanbom. Se oli hän, joka seisoi ovella ja kumarteli, kun me ajoimme
ohitse."
"Mamseli Svanbom ... hänestä en tiedä koskaan ennen kuulleeni
puhuttavan."
"Ei, hän on tuskin vuotta vielä täällä asunut; hän sai periä talon
eräältä etäiseltä sukulaiseltaan ja tulee pian naimiseen meidän
kumpaisenkin vanhan tuttavan kanssa."
"Kenen kanssa, saanko kysyä?"
"Sihteeri Lundbergin kanssa."
"Vanhan sihteeri Lundbergin kanssa -- no, tuopa on ivallista! Minä näin
hänen kaupungissa juuri sieltä lähtiessäni, vaan en tullut puhuneeksi
hänen kanssansa."
"Hänellä on konttori Puropuussa, ja hän kirjoittaa sekä toimittaa
kansakunnan käräjä-asioita, niinkuin hän ennenkin teki."
"No, sittepä saatetaan päästä hupaisiin häihin jonakuna päivänä."
"Jaa, hyvin hupaista on, että kaikki pitäjän herrasväki sinne
kutsutaan."
"Hyvä! Minäkin koen viipyä kotona niin kauan kuin mahdollista; jos en
itse saa pitää häitä, niin tahdon toki edes olla muiden häissä."
Tämmöisiä puhellen ja hyvin iloisalla mielellä jatkoivat nämä lapsuuden
ystävät matkaansa ja tulivat hyvään aikaan Kirkkopuun pappilaan.
* * * * *
Me käännymme nyt jälleen pastori Lahjaan, joka, niinkuin lukia
muistanee, oli jäänyt maantielle, saadaksensa rovastin vaunut
korjautetuksi.
Niin kauan kun poistuvat matkustajat olivat vielä silmänäöllä, seisoi
maisteri liikkumatta paikallansa ja katsoi ainoasti heidän peräänsä;
mutta kun hän ei enää voinut keksiä vivahdustakaan ajopelistä eikä
siinä istujoista, käänsihe hän äkkiä seppään päin ja kysyi melkein
kiivaalla äänellä:
"Kuinka pian tulee vaunu korjatuksi?"
"Se viipyy, niinkun sanoin, puolitoista tuntia," vastasi tämä.
"Puolitoista tuntia! niinkauan on minun mahdoton odottaa; minun
saarnani on vielä kesken kirjoittamatta, ja minun täytyy lähteä täältä
niin pian kuin mahdollista."
"Jos minulla olisi joku sovelias ajopeli kotona, voisi pastori aivan
mielellään saada sen lainaksi, ja sitte saisin minäkin oikein tarkastaa
rovastin vaunut, jotka ehkä tarvinnevat muutakin kuin tämän
korjauksen."
"En minä niin suurta väliä pidä, kummoinen ajopelin ulkonäkö on, kun se
vaan on siinä kunnossa, että koossa pysyy."
"Niin, sepä onkin tässä kysymys. Minulla on vanhat rattaat, joissa on
hyvin kehnot pyörät, niin ettei ne ensinkään kelpaa kiireeseen ajoon.
Tahtooko pastori itse tulla niitä katsomaan?"
Lahja oli tähän hyvin taipuvainen, ja he menivät yhdessä likellä
olevaan vaunuliiteriin, jossa rattaita oli katsottava.
"Tässä on kahden-istuinkin, ja pyörät, luulen minä, eivät ole niinkään
kehnot," sanoi maisteri, tarttuen toiseen ja ravistaen sitä.
"Ne näyttävät paremmilta, kuin todella ovat," muistutti seppä. "Kas
tässä saa pastori nähdä, että toinen niistä on monesta paikasta
katkennut, eikä edes itse pyörärautakaan ole paikallaan."
"Nojaa, kestäneehän tuo toki kotiini pappilaan?"
"Luulen kyllä, että se sen tekee, kun vaan pastori varoo, ettei aja
kiveen."
"No, siitä ei ole mitään vaaraa; minä olen tottunut ajamaan, ja paitsi
sitä on nyt iso, valosa päivä, niin että minä näen hyvin eteeni. Olkaa
siis niin hyvä, että lainaatte rattaat; ne voipi lähettää takaisin
maanantaina, kun vaunuja noudetaan."
Sanottu ja tehty. Muutaman minuutin perästä istui pappi sepän rattailla
ja ajoi kärsimättömänä edelleen nuorten jälestä.
"He eivät voi vielä olla kaukana minun edelläni," sanoi hän itsekseen,
"ja päälliseksi luutnanttipojalla ei liene kovinkaan kiirettä. Kun vaan
pyörät nyt pitäisivät."
Hän antoi hevosen juosta vähän kiiruummin, koettaaksensa kuinka paljon
rattaat kestäisi, eikä voitu huomata, että kiireempi vauhti olisi
vähintäkään vahingollisesti vaikuttanut siihen pyörään, jonka seppä oli
niin kehnoksi sanonut.
"Seppä pelkää rattaitansa eikä tahtoisi niiden särkyvän, se on koko
salaisuus," sanoi Lahja aivan tyytyväisenä keksinnöstään, ja antoi
samalla hevosen mennä vielä kiireemmin edelleen. Kaikki näytti
onnelliselta ja hyvältä, ja kun hän nyt ei enää luullut tarvitsevansa
pitää niin tarkkaa huolta ajopelistänsä, alkoi hän sen sijaan
innokkaasti tutkia edeltäjäänsä, katsoi ja kuulteli niin tarkkaan kun
taisi, istuen tätä tehden kaula eteenpäin kurotettuna ja pää
väärällänsä, jotta toinen korva oli vähän enemmän eteenpäin kuin
toinen. Hän luuli täten huokeammin voivansa huomata jokaisen äänen ja
oli jo todellakin kuulevinansa kaukaisen, ikäänkun etenevän ajopelin
ratinan.
"Hiljaa, nyt minä näen heidät!" huusi hän vihdoin riemuiten, kun hän
kaukana näki liikkuvan esineen vilahtelevan edessään puiden välissä.
Hän näki todellakin oikein; luutnantin kiesi alkoi tulla näkyviin, ja
ajajan sekä hänen neitonsa saattoi pian yhä selvemmin huomata.
"Minun on nyt lähestyminen heitä aivan huomaamatta," mietti maisteri;
"onneksi ei kuulu ajanta kauas tällä hiekkaisella tiellä, ja sepä onkin
juuri hupaista nähdä, kuinka he käyttävät itseänsä. Katso, noin
verkalleen hän ajaa!... Totta tosiaan luulen, että hän laulaakin ...
virttä se ei varmaankaan ole, siitä saa olla vakuutettu ... se on
kansanlaulua... Kas, nyt ajoi hän kivelle, jotta kiesi oli vähällä
kaatua. Katsos, nyt seisottaa hän... Nyt puristaa hän hänen kättänsä!"
Tämä oli enemmän kuin pappi taisi sietää, ja heti sai hevonen niin
oivallisen ruoskan-iskun, että se lymysi sivulle ja tempasi rattaat
raitustaan, missä ne olivat olleet. Kärryt törmäsivät siinä lähellä
olevaan kiveen, ja -- rats! räiskähti nyt pyörä rikki ja rattaat ja
hevonen kaatuivat; mutta maisterimme olisi tässä saattanut helposti
loukata kätensä tahi jalkansa, ellei hän olisi onneksi ajoissa
huomannut vaaraa ja hypännyt rattailta alas. Hänen ensimäinen työnsä
oli päästää hevonen irti, jotta tämä olisi pääsnyt jaloillensa, ja kun
se suurella vaivalla toimeen saatiin, katsahti hän eteenpäin tielle
nähdäksensä, ettei luutnantti ehkä olisi huomannut hänen
onnettomuuttaan ja nyt tulisi häntä auttamaan.
Mutta ei, se oli jo liian myöhään! Kiesi oli jo kadonnut tien
käänteesen, jossa metsä vielä päälliseksi oli niin tiheä, että puiden
välistä oli aivan mahdoton nähdä ajajia.
Lahja mietti hetkisen huutaaksensa matkustajia, mutta luopusi heti
siitä, kun hän samassa havaitsi, että hänen pulansa vähintäkin
luutnantissa herättäisi pikemmin pilkantekoa kuin sääliväisyyttä. Sitä
paitsi toivoi hän, että joku hänen seurakuntalaisistansa tulisi pian
samaa tietä, ja sen hän teki sitäkin enemmän, kun hän vähää ennen
kaupungista lähtöänsä oli nähnyt useita heistä vielä jäävän sinne.
Mutta odottaa sai hän. Siinä meni yksi tunti, siinä kului kaksi eikä
vielä yhtään tuliaa näkynyt. Sill'aikaa oli hän silloin tällöin
kävellyt monille suunnille metsässä, nähdäksensä, olisiko ehkä lähellä
yhtään ihmis-asuntoa taikka jos joku ihminen siellä löytyisi, mutta
kaikki turhaan. Hän ei voinut myöskään näitä tutkimuksiansa ulottaa
erittäin etäälle, kun hän pelkäsi, että hevonen varastettaisiin; ja
näin vaeltaissaan levotonna edestakaisin näki hän auringon laskeuvan
alas taivahan rantaan.
Nyt tuli viimeinkin eräs pitäjäläinen ajaen, ja kun tämä huomasi
maisterin onnettomuuden, raapasi hän miettiväisenä korvallistaan,
terävästi tarkastellen rikkounutta pyörää, jonka hän pian huomasi niin
pahoin pilanomaksi, ettei sitä sepän avutta voisi korjata. Mutta nyt
juolahti mieleensä ajatus: ei ollut kaukana tiestä talonpoikaistalo,
jonne hän tiesi oikotien, ja sieltä voisi hän kyllä lainata rattaat tai
vähintäkin pyörän. Jos pastori vaan katsoisi hänen hevostansa, niin hän
heti juoksisi sinne. Lahja kiitti luonnollisesti tarjouksesta, ja mies
lönkkysi sitte tiehensä. Taaskin puolen tunnin odotus, vaan nytpä tuli
vihdoinkin apu. Lähellä olevan talon isäntä tuli itse maisterin
seurakuntalaisen kanssa vetäen rattaita, joihin hän oli pannut irtaimen
pyörän, joka huomattiin kohtalaisen soveliaaksi sepän ajopeliin. Tosin
ontui se vähän, mutta kun se oli tarpeeksi luja, oli maisteri siihen
tyytyväinen, maksoi talonpojalle kaksitoista killinkiä vaivastaan ja
jatkoi taas matkaansa, järkevästi päättäen hyvin varovasti eteenpäin
vaeltaa. Hämärä oli jo alkanut tulla, ja kun hän tuli pappilaan, oli
niin pimeä, kun kesäyönä voi olla.
Juuri kun Lahja ajoi pihalle, näki hän kiesin tulevan pytingistä päin
vastaansa ja kuuli huudettavan:
"Onko se maisteri, joka tulee nyt?"
"On, hän se on," vastasi Lahja vähän äreästi, kun hän puhujassa tunsi
luutnantti Jalopeuransydämen.
"Hyvää yötä sitte herra maisteri, ja kiitoksia hupaisesta yhdessä
olosta tänään!"
"Mamselin kanssa, niin!" ajatteli apulainen vaan lisäsi kuultavasti:
"Hyvää yötä, herra luutnantti, onnellista matkaa!"
"Niin kauas kun pippuria kasvaa!" ajatteli luutnantti, ajaen hevoisen
ulos pappilan portista.
4.
Oli sunnuntai. Kirkkopuuhun oli kokounut paljon väkeä jo aikaa ennen
jumalanpalveluksen alkua, ja siellä nähtiin seurustelevampain isäntäin
seisovan, keskustellen hajoitetuissa parvissa, kun kainommat seisoivat
liikkumattomina ja äänettöminä kuin kuvapatsaat, asettuneina riviin
pitkin kirkkotarhan kiviaitaa. Näillä viimeksi mainituilla ei ollut
juuri huonoin paikka, varsinkaan niillä, jotka olivat aidan
ulkopuolella ison tien vieressä. He saattoivat esteettömästi arvostella
tulevia kirkkovieraita, joissa jumalanpalveluksen lähestyessä useita
säätyhenkilöitäkin tuli nähtäville.
Siinä tuli Ekeviikin asessori rouvanensa ja poikanensa, joka oli sama
nuori luutnantti, mihin lukia jo on tutustunut; tuossa tuli
hyväntahtoinen, jykevä "vaanjunkkari," jolla oli puustelli pitäjässä.
Nyt tuli sihteeri Lundberg keltaisessa kiesissään, nyökkäillen tutusti
niille asianajattajille, joita hän tässä näki; mutta viimeksi tuli
suuressa retelissään nimismies vaimoneen, poikineen ja tyttärineen,
kaikki niin käytännöllisesti vaunuun pakatut, että he, vaikka heitä oli
niin paljon, siellä kuitenkin oli sijaa. Tämän vaunun edelläjuoksijana
oli harrikarvainen koira, nimismiehen uskollinen seuraaja tärkeimmissä
toimituksissa ja kaikkein niiden pelko ja kauhistus, joilla oli asiaa
"komisariukselle." Fylaks näytti, ja vielä vieraalla maalla, tänään
ylimyshenkensä siten, että kirkkopihan luokse tultuansa syöksi esiin ja
aivan epäkohteliaasti haukkui muutamia isäntiä, joita tunsi ja joita
ennen kotonansa oli huvittanut säärtä puremalla. Sen perässä tuli itse
nimismies vähän kohteliaampana kuin Fylaks, mutta kuitenkin varsin
vakaisena, vieläpä tyrmeänäkin, kuiskaten siellä ja täällä yhdelle tai
toiselle "syntiselle" velaksi jääneistä ulosteoista, maksamattomista
avisionihuudoista tahi sakoista y.m.s. Kuitenkin koki hän välistä näkyä
niin hyväntahtoiselta kuin mahdollista joka kerta kun näki ukko
Lundbergin, jossa hänellä oli ankara kilpailia, ja joka vielä
päälliseksi oli hyvässä suosiossa isäntä-ukkojen kanssa sekä kävi nyt
ympärinsä heille kättä paiskellen.
Nyt tuli rovasti rouvansa ja tyttärensä kanssa, käyden pappilasta, joka
oli aivan lähellä kirkkotarhaa, ja heti tunkeusi kansaa tiheämmin sen
tien viereen, jota rovastin perheen oli käyminen. Rovasti Haborg,
pieni, suora ja hieno, järkeväkasvoinen ja hyvin vilkas-liikenteinen
mies, tervehti ystävällisesti, oikeinpa kohteliaasti kaikkia, ja samoin
teki hänen rouvasväkensäkin. Rovastinna antoi yhdelle ja toiselle
emännälle kättä, ja nuori Hanna tervehti samoin entisiä
lukutovereitansa, joita hän tapasi.
"Kuinka hän on kaunis!" kuiskutti kansa siellä ja täällä toisillensa.
"Kuinka hän on kaunis!" ajatteli myös luutnantti Jalopeuransydän, kun
hän vanhempinensa seisoi katsellen sinnepäin, josta Haborgin perhe
lähestyi.
Pian oli ilo saada tervehtää toisiansa; ja samassa sai rovasti
tilaisuuden kutsua asessorin perheen päivälliselle pappilaan.
Muistutettakoon tässä, että hän kutsui joka sunnuntai kaikki pitäjän
säätyhenkilöt, jotka kirkossa tapasi, pöytäänsä; sillä tämän
pappismiehen monen muun ansion lisäksi oli luettava sekin, että hän
käytti vierasvaraisuutta niin paljon kuin varat myönsivät -- ja
todellakin se ei ollutkaan vähäistä.
Jos joku haluaa nähdä omituista kirkkoa, niin saa hän sen nähdä
Kirkkopuussa; ja astuessa tuohon vanhaan puurakennukseen, joka oli
erittäin tilava, oli varsin vaikea uskoa tulleensa yhteiselle
jumalanpalvelukselle pyhitettyyn paikkaan. Se näytti pikemmin
teaterisalongille. Kaksi parvea, ihan kuin teateriparvet, kävi
päälletysten ympäri kirkon lähelle alttaria, jonka päällä oli neljä
pienempää parvea, joilta nähtiin alas kirkkoon aivan kuin teaterin
esiloukoista. Näiden kaikkien parvien takana oli, juuri kuin
teaterihuoneessa, pitkiä käytäviä.
Saarnaajan sanoja selittävinä kuvina oli nähtävänä öljymaalauksia,
jotka koristivat koko kattoa, ja jotka esittivät kuvauksia ei
ainoastaan ihmiselämästä, vaan taivaasta ja helvetistäkin.
Viimeksi mainittuja ei kuitenkaan tarvinnut milloinkaan käyttää se
sananpalvelia, joka tänään oli astunut seurakunnan hartautta
herättämään; sillä rovasti Haborgilla oli paljoa syvempi kuvitus, kuin
tavallisesti kirjallinen, ja semmoinen mielenhurskaus, joka oli enempi
kuollutta puustavillista tietoa. Kalle Jalopeuransydän, joka istui
isänsä kanssa eräällä pienemmällä kuorissa olevalla parvella, kuulteli
myös hänelle harvinaisella tarkkuudella päivän saarnaa, vaikka
kuitenkin oli tunnustaminen, että hän aina välistä loi silmäyksensä
saarnastuolista erääsen kirkon lattialla olevaan etupenkkiin, jossa
rovastin rouva kukoistavan tyttärensä kanssa istui. Nuori Hanna
oli siellä, semmosen lapsellisen hartauden kuvaus puhtaissa
kasvopiirteissään, että se olisi herättänyt kenessä hyvänsä vilkkainta
myötätunteisuutta.
Kerran tapasivat heidän silmäyksensä toisiansa, nimittäin silloin, kun
saarnamies sydämmellisimmällä lämpimyydellä lausui ne kauniit sanat
rakkaudesta, jotka ovat koko Johanneksen evankeliumin kukoistuksena.
Mutta eipä ainoastaan katsehet silloin toisiansa tavannut, vaan myöskin
heidän sielunsa siinä yhdistyivät puhtaasen, syvään tunteesen, jonka
sisällön saattaisi lausua sanoilla: "Niin tahtoisin minäkin rakastaa ja
olla rakastettu!" Tämä silmänräpäys oli heidän tietämätön kihlauksensa.
Hetkisen kuluttua jumalanpalveluksen jälkeen olivat kaikki pappilaan
kutsutut päivällisvieraat saapuneet sinne. Paitsi Jalopeuransydämen
perhettä, nähtiin siellä myös "vaanjunkkari" ja sihteeri Lundberg, sekä
"komisarius" rouvansa, kahden poikansa ja viiden tyttärensä kanssa.
Itse Fylaks oli myös seurassa, joka huomattiin sen usein uudistavista
raaputuksista porstuan ovelle, jotka vasta silloin taukosivat, kun eräs
armelias piika kutsui sen kyökkiin ruokaa saamaan.
Herrasväen kesken nousi vilkas puhe pöydässä, ja ne, jotka tässä
ensisijassa puhetta johtivat, olivat "komisarius" ja vaanjunkkari.
Edellinen puhui viimeisistä ulosmittauksistaan semmoisella
innostuksella, joka näytti osoittavan, että hän piti näitä
toimituksiansa ei ainoastaan soveliaana, vaan milt'ei enemmän
siveellisenä vaikutuksena, jota hän todellisella hartaudella harjoitti.
Vaanjunkkari puuttui puheesen niin usein kun sai sanavuoron, joka ei
ollutkaan juuri helppo asia, varsinkaan sitte kun oli saanut puolikkaan
-- ja haasteli "urostöistään" ja "seikkailuksistaan," joilla hän ei
ensinkään tarkoittanut sotaisia sankaritekoja eikä selkkauksia, vaan
yksistään semmoisia yrityksiä, kuin esim. metsäretkiä, purjehduksia
y.m.s.
Sihteeri Lundberg oli alussa perin harvapuheinen ja oli tähdännyt
tarkkuutensa enimmiten lasiin ja lautasiin, joiden sisältöä hän
"tunteellisuudella ja varmuudella" ahmi.
Rovasti, joka enimmiten seurusteli asessorin ja hänen poikansa kanssa,
oli sen ohessa kuitenkin uutterin isäntä, ja kehoitti milloin yhtä,
mihin toista käyttämään hyväksensä, mitä siinä tilaisuudessa oli
tarjona.
Mutta maisteri Lahjan olivat kotvaseksi kokonaan kietoneet nuo
nimismiehen viisi tytärtä, jotka kaikki olivat rivakoita kauniita
neitoja punaruskeine hiuksineen ja hienoine, kauniine hiviöineen sekä
perin vilkkaine, milt'ei tunnokkaine silmineen. Vanhin näistä,
neljänkolmatta-vuotias Katri, joka vielä piti itseänsä muita kaikkia
parhaimpana, oli sen lisäksi myös vapaapuheisin, ja näytti itse
saattavansa kosioita miestä, jos niin mieleensä juolahtaisi.
Sanottiinpa myöskin, että hän oli antanut pastori Lahjalle vissiä
pieniä viittauksia sinne päin, ja varmaa on, että hän, missä vaan
toisensa tapasivat, aina ymmärsi ryhtyä keskusteluun hänen kansansa.
Hyvä apulainen, joka omi jonkun määrän itserakkautta, vastaanotti tämän
kunnioituksen, jos sitä siksi voimme nimittää, suosiolla, vaan varoi
kuitenkin tarkoin itseänsä virkkamasta mitään semmoista, joka olisi
voinut antaa aihetta nuorelle mamselille mihinkään todellisempiin
toivoihin. Hän piti tosin hänestä hyvin paljon, ja tiesi myöskin, että
tämä tulisi saamaan mukaansa useita tuhansia pesästä; mutta hän piti
vieläkin enemmän rovastin tyttärestä, osiksi siitä syystä, että hän oli
paljoa kauniimpi, ja osiksi että naimiskauppa hänen kanssansa enemmän
miellyttäisi hänen turhamaisuuttansa ja saattaisi valmistaa hänelle
paremman näköalan papillisella tiellä.
Tänään oli mamseli Katrilla aivan uusi keskusteluaine käsiteltävänä, ja
sepä oli juuri luutnantti Jalopeuransydän. Hänestä kysyi hän, missä hän
oli ollut viimeisinä vuosina, aikoiko hän nyt jäädä pitäjään, oliko
hän luutnantti, vaiko vaan alaluutnantti, oliko hän kihlattu tai
ei y.m. y.m, johon kaikkeen maisteri vastasi aivan kuivasti ja
haluttomasti aina mitä tiesi. Nimismiehen molemmat pojat seisoivat
sill'aikaa suu avarasti ammollaan, töllistellen luutnanttia.
Mutta nyt tulivat rovastin rouva ja Hanna, joilla kirkosta tultua oli
ollut valmistelevia toimia kyökin puolella, ja nyt istuttiin pöytään.
Rovastilla oli hyvää madeira-viiniä tarjottavana, ja ensimäistä lasia
tyhjennettäessä toivotti hän vieraitansa tervetulleiksi. Mutta toista
juodessa esitti asessori Jalopeuransydän maljan isännälle, joka tänään
täytti seitsemännenkuudetta vuotensa. Näin kului atria parhaimmassa
sopusoinnussa, ja komisarius, vaanjunkkari sekä sihteeri Lundberg eivät
suinkaan olleet vähimmän tyytyväiset.
Päivällisten jälkeen saatettiin naiset pieniin asuntohuoneisin, jolloin
nimismiehen Katri, joka oli pöydässä istunut luutnantin vieressä, itse
otti hänen käsivartensa, johon hän kävellessä tuttavimmasti nojausi.
Kaikkia vieraita pyydettiin myös viettämään iltaa pappilassa, ja sitä
ei kukaan vastustanut. Edellinen osa jälkipuolipäivää vietettiin
kävelemällä puutarhassa, jossa kahvea ja muita virvoituksia nautittiin;
mutta kun aurinko alkoi kallistua laskumailleen, mentiin jälleen
huoneisin. Siellä seisoi herroja varten pieni viehättävä pöytä, jolla
oli punssia ja "toti-aineita."
Toimeen tuota nyt siis ryhdyttiin ja lasit täytettiin, jolloin tarkka
katselia olisi huokeasti voinut huomata jonkunlaisen levottomuuden
maisteri Lahjassa. Syy tähän hänelle joksikin harvinaiseen mielialaan
sai kuitenkin pian selityksensä.
Kun maisteri näki, että kaikki olivat täyttäneet lasinsa ja naisten
huoneesen katsottuansa huomannut, että maustinviinitarjoin oli siellä
kiertänyt ympäri, tarttui hän nähtävällä urhoollisuudella lasiinsa ja
sanoi syvällä, omituisimmalla äänellä:
"Suvaitsevatko herrat seurata minua naisten luokse? Minulla on pieni
malja esitettävänä."
Luonnollisesti seurattiin tätä pyyntöä sangen halullisesti, ja nyt
retkeiltiin lasit kädessä lähimpään huoneesen, jossa maisteri
povitaskustansa otti esiin paperin, yskäsi ja pyysi kotvaseksi
läsnäolijain huomiota puoleensa. Ja kun tietysti tätä ei kukaan
vastustanut, luki Lahja nyt teeskennellyllä äänellä seuraavat värsyt:
"Seitsemänkuudett' täyttävi
Nyt rovasti,
Ja siksi me nyt riemussamme
Myös maljan hälle kallistamme.
Tiens' onpi ollut ihmeinen,
Tie avujen,
Ain' ollen muille esikuva.
Ken tohtii häntä halveksua?
Hän, hyvä paimen, lampaitaan
Käy kaitsemaan,
Ja jos ne seuraa neuvojansa,
Niin välttävät he vaarojansa.
Ja joskin susi toisinaan
Saa jonkunkaan, --
Kun paimen huutaa äänellänsä,
Pois susi juoksee häpeissänsä.
(Tämän värsyn lopussa vilkaisi maisteri karsaasti vasemmalle, jossa
luutnantti seisoi).
Siis terve! Paljon surua
Sä jalona
Oot nähnyt. Aina puuttuvilla
On leipäs ollut saapuvilla.
Ja vieraat täyttää huoneitas
Sun pidoissas.
Ja kaikki luokses saapuvaiset
Ne poimii kukat kaunokaiset.
(Tässä vilkaisi laulaja oikealle, jossa neiti Hanna oli).
Nyt sulle kehno lauluni
Jo loppuvi.
Sä vasta tullos vanhoillasi
Sun rauhalliseen hautahasi!"
Mitä tämän kunnioituksen esine itse ajatteli maisterin runosta, jätämme
sanomatta, mutta kuuluvasti lausui hän kiitoksensa siitä. Sitte
hajosivat vieraat taas eri paikkoihinsa, jolloin kuitenkin asessori ja
hänen poikansa sekä päivän runoilia jäivät edelleen naisten luokse.
Komisarius, vaanjunkkari ja sihteeri, jotka kaikki olivat totiukkoja
palasivat jälleen siihen huoneesen, josta olivat lähteneet.
"Onpa tuo maisteri aika veitikka värsyjä sepittämään," sanoi
komisarius, "tuskinpa olisin sitä hänestä uskonut."
"Niin, onhan hän oppinut mies," arveli vaanjunkkari; "mutta olenpa
minäkin aikoinani värsyjä sepitellyt. Ohoo, minä olen ollut monessa
'seikkailussa,' uskonette, herrat!"
"Sitä en minä ainakaan pidä uskomattomana asiana," virkkoi sihteeri
Lundberg vähän närkästyen, "olethan, veljyeni, soturi, ja sellaisilla
aina otaksumme olevan seikkailuksista rikkaan elämän. Mutta kuinkas sen
runouden laita oli?"
"Niin," vastasi vaanjunkkari, jolla oli yhtä hidas käsitysvoima kuin
puhekykykin ja sentähden ei ymmärtänyt sihteerin pistopuhetta, "se oli
silloin, kun minä menin Helsingöhön vuosi takaperin. Sehän oli matka,
uskonette, herrat! Voi, varjele minua, semmoinen aalto kuin Vetterillä
kävi sinä päivänä! -- Se oli aivan tyyni..."
"Hi, hi, hi," nauroi ukko Lundberg, joka nyt oli ottanut kaksi kunnon
kulahusta totiansa, "olipa se aivan tyyni silloin, kun siellä niin
korkeat aallot kävi; sepä oli tosiaankin hauskaa!"
"Ei, lempo soikoon, elä keskeytä minua!" tokaisi jälleen vaanjunkkari,
"minä tarkin, että kotoa lähteissämme oli aivan tyyni; mutta ennenkun
olimme ennättäneet puolta neljännestä järvellä, kävi siellä laineet
niin korkeat -- jaa, niinkuin jahtimme masto, ja ehkä vielä joskus
korkeammatkin."
"Ohoh, se ei koskaan voi olla mahdollista!" virkkoi komisarius;
"semmoisia laineita en ole koskaan nähnyt Vetterille."
"Vai niin, luuleeko herrat, että minä seison tässä valehtelemassa?"
sanoi kertoja hieman närkästyen. "Jos niin on laita, niin en virka enää
sanaakaan."
"Ohoh, jatka juttua vaan," kehoitti sihteeri, "ei kukaan epäile, mitä
rakas veli tässä sanoo, ja onhan meillä hyvää aikaa kuulla."
Ja nyt palasi vaanjunkkari jälleen kertomuksensa uralle: