_Siv. 1._ Otavan I osan esipuheessa, ss. XIII—XV, Gottlund samaan
tapaan kuin tässä matkakertomuksessa tekee selkoa siitä, miten hän
joutui matkalle. Gottlund oli syntynyt Ruotsinpyhtään pappilassa
helmikuun 24 p. 1796, itse hän tosin teoksessaan Läsning för finnar,
s. 408, kirjoittaa »på min 70:de födelsedag den 28 Februari».
Ylioppilaaksi hän tuli Porvoon lukiosta maalisk. 5 p. 1814 antautuen
harjoittamaan matemaattis-luonnontieteellisiä opintoja. Hän kuunteli
myöskin luentoja sielutieteestä, uuden testamentin alkukielestä ja
Vergiliuksesta. Kevätlukukauden lopulla 1815 G. otti Turun yliopiston
rehtorilta todistuksen jatkaakseen opiskelua Upsalassa. Ennenkuin
lähti Upsalaan, palasi hän kotiinsa Juvalle keräten syyskuusta 1815
kesäkuuhun 1816 siellä kansanrunoutta. Hänen tänä aikana saamansa
saalis käsitti kaikkiaan n. 150 loitsua, 100 vanhaa ja 50 uutta runoa,
50 laulua sekä joukon taikoja, sananlaskuja ja muistiinpanoja häistä
ja hautajaisista. Hän oli siis kerännyt suuremman kokoelman
kansanrunoutta kuin tiettävästi kukaan ennen häntä. Oltuaan vuoden
kotonaan lähti hän heinäk. 16 p. 1816 Ruotsiin ottaen mukaansa m.m.
runokokoelmansa. Upsalaan hän saapui elokuun alussa ja kirjoitti
nimensä yliopiston matrikkeliin saman kuun 13:ntena. Täällä hän jatkoi
aluksi luonnontieteellisiä opintojaan, mutta kuunteli myös filosofian
latinan ja kreikan luentoja. Isälleen hän kirjoittaa: »Luulen, ettei
kukaan koko akatemiassa kuuntele niin monia luentoja.» Hän kertoo
nousevansa klo 3:lta aamulla ja valvovansa klo 9—11 illalla.
(Kirjeenjäljennös päiväkirjassa 9. X. 1816). Upsalassa oleili silloin
niin suuri joukko suomalaisia, että he muodostivat eri osakunnan
(nation) omine kuraattoreineen ja inspehtoreineen. Vv. 1801—22
opiskeli Upsalassa 86 suomalaista. V. 1824 lakkautettiin Suomalainen
osakunta (Finska nationen).
Kirjeessään isälleen sekä Abraham Poppiukselle G. kertoo, että
suomalaiset ovat »irstaita velikultia» (liderliga krabater), jotka
kulkevat »kellarista kellariin», joten monesta ei ole suomalaiselle
kansakunnalle kunniaa. Senpä vuoksi hän sanoo mieluummin
seurustelevansa ulkomaalaisten kanssa.
_Siv. 1—2_ puhuu G. tutustumisestaan _Palmbladiin_ ja _Atterbomiin_.
Vilhelm Fredrik Palmblad oli syntynyt 1788, tuli ylioppilaaksi 1806,
maisteriksi 1815, dosentiksi 1822. Hän oli maantieteilijä,
historioitsija, sanomalehtimies ja politikko. Osti 1810 akateemisen
kirjapainon, s.v. Phosphoros lehden, Poetisk kalenderin 1811, Svensk
Literatur-Tidningin v. 1813.
Per Daniel _Atterbom_ on Ruotsin kirjallisuuden merkkimiehiä. Hän oli
syntynyt v. 1790, yliopp. 1805. Hän perusti v. 1808 »Aurora»-seuran
ollen Palmbladin ohella sen etevin jäsen. Hän toimitti vv. 1810—22
Poetisk kalenderia ja myöskin Svensk Literatur-Tidningiä.
»Phosphoros», josta G. puhuu, alkoi ilmestyä v. 1810. Se edusti
uusromantiikkaa, jota Atterbom-Palmbladin suuntaa lehden mukaan
nimitettiin fosforistiseksi, vastakohtana järkeilevälle
kustavilaiselle ja akateemiselle kirjallisuuden suunnalle. _Friedrich
Rühsin_ teos »Finland und seine Bewohner» ilmestyi alkuaan saksaksi
Leipzigissä v. 1809. Gottlund arvosteli v.v. 1811—12 julkaistua
ruotsalaista käännöstä »Finland och Dess Invånare».
Myöskin n.s. göötiläisen koulun aatteisiin tutustuminen saattoi antaa
G:lle virikettä runonkeräyksiin ja matkoihin. Göötiläisen koulun
miehet ihailivat alkuperäistä »turmeltumatonta» kansanluonnetta,
voimaa ja kuntoa sekä sankarirunoutta ja tarustoa.
Päiväkirjassaan 1.3. 1815 G. kertoo ostaneensa göötiläisten
aikakauskirjan »Idunin» ja paria kuukautta myöhemmin Atterbomin
Poetisk kalenderin useita vuosikertoja. Upsalaan tultuaan hän osti
Svensk Literatur-Tidningin ja Phosphoroksen vuosikertoja. Palmbladiin
G. tutustui sattumoilta akateemisessa kirjapainossa elok. 31 p. 1816
ja kertoo päiväkirjassaan P:n kanssa puhuneensa laajasti
kirjallisuudesta sekä politiikasta ja eronneensa hänestä hyvänä
tuttavana. Elok. 30 p. 1816 hän kirjoittaa isälleen (päiväkirjassa
kirjeen jäljennös) olevansa Palmbladin ja Atterbomin hyvä tuttava ja
heidän välityksellään tutustuneensa muihinkin kirjailijoihin.
Atterbomista hän kirjoittaa Poppiukselle 5. II. 1816: »Se on yxi ajvan
hiljainen miesi, ja emine taidan ymertä, mitenkä hän on nin suuret
kiäntymyxet (omhvälfningar) Ruotsin laulamuxessa (Poesie) matkan
saatana. Hän on pannuna kumaxi, ette ne ej Turussa ovat pitänä pareman
huolen, oman maan asiojsta, vajka ne kylle joka vuosi kirjuttavat
disputationit Saxan ja Graekan kielen välillä, nin ej hyö millonka
antavat omasta kielestä tiedon. Vaan tähä myö liiton ette ej suomen
maan tietymys (Litterat.) mejden syyn kautta pitä hävittämän, vaan
piteme me ajkana myöten nin paljoin kuin mejden voimassa on site
julista ja ylösvalista.»
Gottlund sanoo, leikillisesti (s. 2) nelisen kuukautta oleiltuaan
Upsalassa seisoneensa toisella jalallaan runotarten alueella, toisella
survaisseensa syvälle viisauden lähteeseen. Syksyllä 1816 hän vei
runojansa Atterbomin ja Palmbladin nähtäväksi ja sai pari savolaista
maalaiselämää kuvaavaa runoansa julkaistuksi Poetisk kalenderissa.
Seuraavan vuoden kalenteriin hyväksyttiin vain yksi hänen runonsa,
mutta Bruzeliuksen toimittamaan »Kalender för Damer» otettiin kolme
G:n runoa: »Det sista afskedet», »Mitt femtonde år» ja »Väinämöinens
Harpa». Runot ilmestyivät kielivirheet korjattuina ja oudot sanat
karsittuina. Pitkäveteisiä ne ovat, mutta mielikuvituksen lentoa
niissä on.
Gottlundilla siis oli alun pitäen menestystä Upsalan huomattavimmissa
kirjallisissa piireissä, vaikka olikin vasta 20:n ikäinen. Niissä
keskusteltiin usein maamme oloista ja kansanrunoudesta. Gottlund
näyttää esiintyneen suomalaisena asiantuntijana. Ei siis ole kumma,
että Palmblad maaliskuussa 1817 pyysi nuorukaista arvostelemaan
saksalaisen oppineen teosta. Matkaa suomalaismetsiin Gottlund näyttää
suunnitelleen jo aikaisemmin ja ehkä hän oli Rühsin teoksenkin lukenut
jo varhemmin, sillä jo tammik. 15 p. 1817 kirjoitti hän isälleen
aikovansa kesällä matkustaa Taalaihin.
Rühs on saanut tietonsa Ruotsin metsäsuomalaisista etupäässä Porthanin
kirjoituksesta: »Om de på svenska sidan boende Finnar», (Åbo Tidningar
1793, n:ot 5—8, 10, 13, 14, 32, 49, 52), Rühs esittää ne saksalaisessa
painoksessa liitteenä: »Von den finländischen Colonisten in Schweden
und Norwegen»: I Von den an verschiedenen Stellen in Schweden
wohnenden Finländern, ss. 407—417 ja II Von den Finländern in
Norwegen, ss. 417—420. Norjan suomalaisista on Rühs käyttänyt
lähteitä: »A. C. Smith beskrivelse over Trysild Praestgjild i Agger
huusstift i Norge» ja »E. Pontoppidan naturl. Historie v. Norwegen I.»
_Siv. 3_ sanoo G. etsineensä vain Rühsin käyttämää
lähdekirjallisuutta. Sitä paitsi löysi hän Fernowin teoksesta
»Beskrifning öfver Värmland» ja Hülphersin kirjasta »Dalresan»
muutamia tietoja suomalaisten asuinpaikoista.
Samalla sivulla Gottlund kertoo tiedustelleensa tuttaviltansa
metsäsuomalaisista. Päiväkirjassa 29. XI. 1816 lukee: »Mine mänin
Pastor Sundströmin luona, hän haasteli kaikilaisista ja hänen matkansa
Vermlandissa, johon asukat hän ki[it]ti ja mitänke hän on Carlstadissa
löytenyt suomalaisia». Tammik. 15 p. 1817 hän kirjoittaa isälleen:
»Olen tutustunut erääseen nuoreen Restadiukseen, Liman pastorin
poikaan Taalaista. Siinä seurakunnassa lienee kokonainen
suomalaisseutu.»
_Ss. 5—6_ ja _9_ mainittu *Höckert* on Fredr. Vilh. Höckert, synt. 16.
VII. 1798, yliopp. Turussa 6. II. 1816, Upsalassa 13. X. 1816. Isä oli
kauppias Vaasassa.
_Siv. 6_ ja toistamiseen _s. 281_ puhutaan Saukosta, »laajalti
kuulusta» villakoirasta. Vermlannin matkallaan oli G:lla mukanaan
kaksi lintukoiraa ja temppuja tekemään opetettu Saukko. Laajalti
kuuluksi tuli Saukko vielä kuolemansakin kautta. Se sai väkivaltaisen
kuoleman ja Gottlund riiteli tappajalta 100 taalaria, »joka summa teki
Otavan julkaisemisen mahdolliseksi».
Matkavarustuksiin kuului myöskin kirjoituslaatta (plån). 1800-luvun
alkupuolella käytettiin muistikirjan tapaista laattaa, jossa oli
muutama levy, joiden pinnat oli niin valmistettu, että niihin saattoi
kirjoittaa kuten rihvelitaululle ja sitten pyyhkiä ne uudelleen
tyhjiksi.
_Siv. 9_ mainilaan, ellä G. ennen matkalle lähtöään luki viimeisen
korjausvedoksen Svensk Literatur-Tidningin 25:nteen numeroon ja
ensimmäisen 26:nteen. 25:s numero on päivätty lauantaina kesäk. 21:nä,
joten mainittu viikkolehti näyttää ilmestyneen ainakin viikkoa
myöhemmin päiväystään. Arvostelu pysähtyi 26:nteen, kesäk. 28:nnen
päivän numeroon, ja jatkoi arvostelija sitä vasta matkalta palattuaan
49:nnessä, jouluk. 6:nnen p:n, numerossa. Kahdessa viimeisessä
numerossa onkin jo hieman G:n matkallaan saamia tietoja.
Tämä yhdeksättäkymmentä tiheään painettua palstaa pitkä arvostelu
ruotsinmaalaisessa kirjallisessa lehdessä on siksi huomattava, että on
syytä sitä selostaa.
Laajimmin puhutaan siinä suomalaisesta jumalaistarustosta ja
kansanrunoudesta. Onpa siinä 23 suomenkielistä otetta vanhoista
runoistammekin, yhteensä 150 suomenkielistä säettä ruotsinkielisine
käännöksineen. Rühs väittää, nojautuen Porthaniin, ettei suomalaisissa
historiallisissa runoissa ole ainoatakaan, joka on uskonpuhdistuksen
aikaa vanhempi. Gottlund kysyy, miten Rühs sitten selittää
Väinämöisen, Joukkavaisen sekä Kalevan pojat, jotka viimeksimainitut
sankarit tarujen tietämän mukaan tekivät retken Garda-Riikiin,
Hiienväet j.n.e. Hänen mielestään ei Suomen suvun muinaisuutta ole
etsittävä Ruotsin vanhoista tarunomaisista lähteistä, vaan
suomalaisten omista muistitiedoista. Rühs väittää, että viisikielinen,
teräskielinen kantele on vanhempi soitin kuin jouhikantele.
»Ilmoittaja luulisi päinvastoin. Osaksi sen vuoksi, että jälkimmäinen
tekotavaltaan on yksinkertaisempi, mikä tavallisesti on vanhemmuuden
merkki, osaksi siksi, että jouhikielet Suomessa ovat vanhempia kuin
teräs- tahi messinkikielet. Ja vihdoin itse kanteleen nimikin näyttää
sitä todistavan. Se johtunee sanasta *kanta*, freqventatiivimuoto
kantele (bära ofta). Luultavasti kantoivat ensimmäiset runolaulajat
(bardit) aina harppuansa mukanansa, jolloin jokainen, joka ei tuota
soitinta tuntenut, kysyi: »Mitäs kantelet?» (kannat), josta ehkä
kantele nimitys sai alkunsa. Tämä on sitä luultavampaa, kun
jouhikanteleessa on ikäänkuin varta vasten tehty ripa (handtag) ja
sitä on mukavampi kuljettaa kuin kanteletta. Kun sittemmin keksittiin
messinkikielet, oli välttämätöntä tehdä niiden välillä ero ja niin
toista alettiin nimittää jouhikanteleeksi (tagelharpa). Pohjoisissa
maakunnissa sitäkin vieläkin nimitettään kanteleeksi.
Tekijän kuvaamia teräskieliä ei ilmoittaja ole nähnyt Savossa eikä
Karjalassa.» Sanoopa G. kuulleensa jouhikolla soitetun venäläisiä
katrillejakin sekä nähneensä herrasväen käyttäneen taitavaa
jouhikonsoittajaa joulukemuissaan. Niinikään hän ei pidä Väinämöistä
kanteleen keksijänä, sillä tämän isä, Kaleva, opetti V:tä kanteletta
soittamaan. Väinämöisestähän sanotaan vain, että hän itse teki
kanteleen ja mestarillisesti osasi sitä käyttää. Jos hän olisi ollut
sen keksijä, niin se olisi vasta silloin saanut nimensä. Mutta niinhän
ei ollut asianlaita. Kun kaikki kokoontuivat suloista soittoa
kuuntelemaan, kysyivät he: »Mist' on kantele kotoisin?». Ja kun
kysyttiin samaten nauloista, kielistä ja pohjasta, niin oli tietysti
ennenkin nähty tuollainen soitin, kun osien nimetkin tiedettiin eikä
luultu, kuten amerikkalaiset ensi kerran nähdessään ratsastajan, että
sekä mies että hevonen kuuluivat samaan eläimeen. Ja tuskinpa edes
tavallisella jouhikanteleella olisi ollut sellaista viehätysvoimaa,
ellei siinä olisi ollut erikoisia kieliä, jotka Väinämöinen ehkä oli
saanut merimatkoillaan, metallikieliä, joista muutamat luulivat, että
ne olivat »Hiuksista Hiien hirven, Karvoista Merikateen», toiset
»Jouhista hyvän orihin, Lemmon varsan vahteista.» Muutamat arvelivat,
että ne olivat »Siian suonista sinisen, Hiuksista Hiijen-Neijon»
j.n.e.
Gottlundin arvostelu, joka muodostaa kokonaisen teoksen on suurimmaksi
osaksi ikäänkuin täydennys Gananderin mytologiaan ja Porthanin
kirjoituksiin ja sisältää varteen otettavia tietoja ja sen ajan
mittapuuta käyttäen hyviä huomioita. Niinikään oikoo hän monilukuisia
Rühsin erehdyttäviä historiallisia, maantieteellisiä ja
kansatieteellisiä tietoja. Tuskinpa kukaan muu silloin olisi pystynyt
kirjoittamaan sellaista arvostelua — vaikka Gottlund esittääkin monta
harhaväitettä.
Tämä arvostelu on kaikkine tietoineen joutunut unhoon ainoastaan
nuorukaisen profeetalliset sanat suomalaisten runojen arvosta ovat
jääneet yleiseen tietoisuuteen. Hän ennustaa tuon upsalalaisen lehden
25:nnessä numerossa (palstalla 394) ennen matkaansa: »Jos Suomen
nuoret kirjailijat (sillä vanhemmista tässä kohden tuskin lienee
suurta toivomisen varaa) enemmän huolehtisivat synnyinmaansa
tuotteista ja koettaisivat hoitaa ja kehittää kotimaansa
kirjallisuutta — mikä työala aukenisikaan heidän ponnistuksilleen! He
löytäisivät siitä kohtia, joita he turhaan etsivät ulkomaan
kirjallisuudesta — meneepä arvostelija niinkin pitkälle, että väittää:
Jos koottaisiin vanhat laulut ja niistä muodostettaisiin järjestetty
kokonaisuus, syntyipä niistä sitten eepos, draama tahi mikä hyvänsä,
niin siitä voisi tulla uusi Homeros, Ossian tahi Niebelungenlied. Ja
ylistettynä Suomen Kansallisuus voisi omaperäisyytensä loistossa ja
kunniassa, tuntien itsenäisyytensä ja oman kehityksensä kunnian
sädekehän koristamana herättää sekä nykyajan että jälkimaailman
ihmettelyä. Arvostelija tunnustaa, ettei hän milloinkaan ole aikaansa
käyttänyt paremmin kuin silloin, kun hän keräsi näitä arvaamattoman
kalliita esi-isien laulujen jäännöksiä, joissa on kätkettynä paljon
elämänviisautta ja kauneutta.»
Alamuistutuksessa hän huomauttaa: »Älköön väitettäkö, että arvostelija
tuntuu näkevän näissä lauluissa enemmän kuin niissä todellisuudessa
on. Sillä hän, joka antoi linnulle kielen luojansa ylistämistä varten,
antoi myös ihmiselle sydämen, jossa pyhimmät tunteet itävät, jossa
aavistus taivaallisista mysteerioista on kätkettynä. Tunteet muuttuvat
runouden kultaiseksi virraksi, laulun rusohohteisiksi aalloiksi ja
sadun hämäriksi maailmoiksi.»
_Ss. 9, 280—1_ mainittu Weber lienee ollut juvalaisen majurin (ks. s.
11.) poika Berndt Gottlieb Weber, syntynyt Viipurissa 1799. Hän
luultavasti v. 1817 kävi koulua Upsalassa ja ehkä samalla palveli
apteekissa. Hän tuli Upsalassa ylioppilaaksi 13. VI. 1821.
_Ss. 9—10_ mainittu pieni kokoelma suomalaisia runoja tarkoittaa vasta
seuraavana vuona heinäkuussa ilmestynyttä vanhoja runoja sisältävää
»Pieniä Runoja Suomen poijille ratoxi I», joka sisältää 10 runoa.
Toinen osa ilmestyi v. 1821 tulijaisiksi Vermlannin suomalaisille.
_Ss. 12—14_ mainittu kreivi Schwerin, Vänrikki Stoolissa ylistetyn
Vilhelm von Schwerinin isä Fredrik Bogistaus oli Gottlundin Salassa
käynnin aikana 53:n ikäinen. Hän oli ollut upseerina v:sta 1777, mutta
erosi sotapalveluksesta v. 1784, suoritti papintutkinnon ja tuli Salan
kirkkoherraksi v. 1788. Hän herätti Ruotsin valtiopäivillä suurta
huomiota kuuluen n.s. oppositsioniin. Gottlund mainitsee, että kreivi
v:n 1823 valtiopäivillä puolsi metsäsuomalaisten anomusta.
_Ss. 27—31._ Svartnäsin ruukki on Svartnäsin neljänneksessä, joka
kuului Svärdsjön pitäjään Itä-Taalaissa. Hülphers väittää kirjassaan
tuon neljänneksen kokonaan olevan »Finnmarkia» (s. 462). G. kertoo
teoksessaan »Läsning för finnar» (ss. 126—7) jokseenkin samalla
tavoin, miten hän tapasi ensimmäiset suomea puhuvat metsäsuomalaiset.
Vieläpä muististaan lisää jonkun pikkupiirteen lähes puolta vuosisataa
myöhemmin. Niinpä hän sanoo ensiksi saaneensa suomea puhumaan vanhan
ukon (s. 29) ulkomuodosta, »Viimein tein saman kysymyksen suomeksi,
kääntyen vanhan ukon puoleen, jolla oli vaalean kellertävä,
suorrukkeinen (stripigt) tukka, aivan kuin aito hämäläisellä vanhaa
juurta.» En malta olla liittämättä toista G:n tässä yhteydessä
kertomaa juttua Ruotsin suomalaisten suomen kielen puhumisesta
Tukholmassa:
»Olin eräänä iltana kutsunut luokseni muutamia ystäviäni, m.m.
kuninkaallisen musiikkiakatemian sihteerin O. Draken y.m.
tukholmalaisia. Tämä tapahtui tammik. 9 p. 1831. Olin saman päivän
aamuna käynyt n.s. Helsinglannin kortteerissa (Helsinge qvarteren)
heinätorilla kuulostaakseni Norrlannin talonpojilta, eikö heidän
joukossaan ollut Norrlannin suomalaisia. Siellä tapasin rahvasta
Helsinglannin, Ångermanlannin ja Gestriklannin suomalaismetsistä. He
olivat tulleet voita, palttina- ja liinakudoksiaan kauppaamaan
pääkaupunkiin. Tapasin vanhan tuttavan Itä-Taalain Orsan metsistäkin.
Hänellä oli lintukuorma kaupattavana. Kaikki nämä suomalaiset Ruotsin
eri maakunnista ja kansallisissa pukimissaan kutsuin illaksi luokseni
— he tietysti eivät toisiaan tunteneet. Tarkoitukseni oli saada
tietoja heidän kotiseuduiltansa. Luonani asui niinä aikoina Vermlannin
suomalainen Erkki Juhonpoika Soikkainen Gunnarskogin Bogenen kylästä.
Nämä olivat vähitellen koolla ja keskustelimme aluksi jonnin joutavia
ruotsiksi. Ovi aukeni hiljaa, ja kaksi Tornion suomalaista astui
sisälle. Toinen oli talollinen Tuomas Hannunpoika Poikela Rovaniemeltä
(sama, joka 1863 tuli valtiopäivämiehenä Helsinkiin). Olin heiltä
muutamia päiviä varhemmin ostanut lohta ja voita ja he tulivat nyt
saataviansa perimään. Että minä ja hämäläinen Nordensvan, joka myös
oli luonani, puhuttelimme noita Suomen miehiä suomeksi, sitä ei kukaan
ihmetellyt. Mutta hupaisaa oli nähdä, miten eri maakuntien Ruotsin
suomalaiset höristelivät korviaan ja jäivät suut auki töllistelemään.
Luultavasti he eivät koskaan ennen olleet kuulleet n.s. Suomen suomea
ja sitä paitsi he yleisesti uskoivat (kuten papit olivat uskotelleet),
ettei heidän kieltänsä enää kukaan suomalainen ymmärrä. Kun olin
hetkisen pakinoinut Tornion ukkojen kanssa, alkoi vermlantilainenkin
suomeksi puuttua puheisiimme ja sitten Orsan taalalainen,
Helsinglannin Ofvanåkerin qvarnbergiläinen; lyhyesti sanoen kaikki
suomalaiset alkoivat puhua suomea. Kaikki muuttuvat kuin taikasauvan
koskettamina täysin puhtaiksi suomalaisiksi. Drake ja muut herrat
eivät tienneet mitä uskoa — niin oliko edes enää omiin korviinsa
uskomista, sillä käden käänteissä he tunsivat olevansa »vieraassa
joukossa». Helsinglantilaisten joukossa oli pari ruotsalaista
rahvaanmiestä. He mahtoivat uskoa, että nyt piru oli päässyt
valloilleen, kun sekä oikealta että vasemmalta kuului vain vierailla
kielillä puhumista, josta ei ymmärtänyt niin halaistua sanaa. Eräs
heistä kääntyi lopulta lähimmän naapurinsa puoleen, ja vaikka tämäkin
oli talonpoika, sai hän nyt kielentaitoisena uuden arvonimen, kun
ruotsalainen kysyi: »Suomeako *herrat* puhuvat?»
Kun huomasimme ruotsalaisen vaiteliaina joutuneen hämilleen, emme
tahtoneet kauemmin koetella heidän kärsivällisyyttänsä, jonka vuoksi
uudelleen aloimme puhua ruotsia. Ja kah! Oli kuin aurinko olisi
alkanut heille loistaa, kuin olisivat he tavanneet entisiä kadotettuja
ystäviänsä.» (Läsning för finnar, ss. 127—8).
_S. 40_ y.m. puhuu G., miten suomalaisilta on riistetty heidän
sukunimensäkin, joten niitä ei tavata kirkonkirjoissa eikä missään
asiakirjoissa. P. Nordman mainitsee väitöskirjassaan, että Östmarkin
kirkonkirjassa v. 1821 tavataan suomalaisia sukunimiä. Gottlund kertoo
päiväkirjassaan yöllä jouluk. toista päivää vasten kirjoittaneensa
pappilasta lainaamiinsa kirkonkirjoihin suomalaisille heidän oikeat
sukunimensä. Kun kesäk. 1905 tämän matkakuvauksen suomentaja tuli
Östmarkin kirkonkylään, käväisi hän pappilassa. Havaitsin, että
Gottlund todella oli omakätisesti antanut suomalaisille perheille
niiden oikeat sukunimet ja siis puhunut päiväkirjassaan totta. Ruotsin
papit eivät liene kirjoihin kirjoittaneet ainoatakaan metsäsuomalaisen
suomalaista nimeä.
_S. 54._ _Anna Tikkaisesta_ on alkuperäisessä päiväkirjassa merkintä:
— »oli yx vanha akka yli 70 astajka vanha joka luki muutamia
Loihtejta, joka minä myös sajn kirjotta ylös.» Runokokoelmassa on Anna
Tikkaiselta saaduiksi merkitty 3 loitsua: käärmen luku, ammuksissa ja
sätkä »kujn lasten sivuja kolotta.» Ensimmäiseen runoon on ruotsiksi
merkitty: »Anna Kajsan tytär Tikkajnen Spaksjöstä eli Hynnilän kylästä
Svardsjön Suomalaismetsistä. 74 vanha leski, kuullut 71-vuotiaalta
äidiltänsä.»
_Siv. 73._ G. kertoo (Läsning för finnar, s. 384), eltä mainittu
Sorolaisen (Ericus Erici) katekismus oli ainoa suomenkielinen kirja,
minkä hän tapasi Itä-Taalain ja Helsinglannin suomalaismetsissä.
Viitalan kylän ruotsinkielisen nimen hän tässä kirjoittaa
»Björnmossen». Metsäsuomalaisten suomenkielisistä kirjoista ks. s:n
198 selityksistä!
_S. 76._ Uddhvassin runoista on päiväkirjassa merkintä: »Uddhvass
laulo myös minun ejste yx laulu, Hiri läxi hipsut, joka minä
kirjuttin, niistä mujsta ej oli suur luku.»
_Siv. 95—6._ Qvarnbergin (Kasakan) seuduilla vallitsevasta
nälänhädästä G. samaan suuntaan kuin tässä ja lisäten useita
esimerkkejä kertoo kirjoituksessaan »Den successiva verkan, eller
följderna, af svält och hunger.» (Läsning för finnar, ss. 192—202.)
_Ss. 129—30._ Metsäsuomalaisten sanoo G. kirjoituksessaan Finlands
Allmänna Tidningissä (1852 n:o 176) käyttävän kolmeatoista lajia
pettu- ja hätäleipää. »Paukkuheinä» on meidän tavallinen »Silone
nutans eli Cuculus Behen» (Läsning för finnar s. 195).
_S. 129._ Juho _Korpilta_ sai G. kaksi runoa, runon »Kokkoiseni
lintuiseni» ja »Hämeen kävijän».
_S. 135._ Lehtomäellä sai G. myöskin kansanrunoutta. 30 p. on merkitty
_Pekka Ollinpoika Härköjseltä_ saaduksi pakkasen luku ja arvoitusluku
ja seuraavana päivänä _Kustaa Kasakalta_ kaksi runoa, nimittäin kenkiä
paulottaessa ja ruokaa suuhun pistäessä.
_S. 140_ mainitsee G. erään eukon Thomasgårdissa laulaneen runoja.
Päiväkirjassa on merkintä: »Kävälin Thomasgårdarne, ette saaha sille
akalta uloskirjottaa hänän Runoja.» Hän sai runot. »Siitä kiiten
Kiesustani», laulajaksi merkitty »Hustru Maria Persdotter», samaten
»Tuoppi tuotu, toinen juotu» ja karjanluvun sekä karhun loitsun.
_Siv. 164—5._ _Boëthiuksen_ vastaus vuorivouti Ol. _Grasille_ (G.
julkaisi sen Mnemosynen syyskuun n:ossa 1821) ei näytä olevan
leikinlaskua, vaikka siinä onkin leikkisiä käänteitä. Lyhyt selostus
siitä ei haitanne:
Ennen Aasain Ruotsiin tuloa, lähivuosisatoina ennen Kristuksen
syntymää, asui Ruotsissa suomalaisia ja lappalaisia. He vetäytyivät
Aasain saavuttua vuoristoihin ja itään päin Suomeen. Metsäsuomalaiset
ovat myöhempiä tulokkaita. Varhaisimmat heistä ovat Eerikki pyhän
ajoilta. Hän jätti ruotsalaisia Suomeen ja toi suomalaisia Ruotsiin.
Myöhempi muutto alkoi Sigismundin ja Kaarle IX:n aikana, jolloin
Suomesta lähti talonpoikia Flemmingin vainoja pakoon. Grangårdessä on
21 suomalaiskylää. Muutamat niistä ovat suuria, (kuten Skattlösberget,
Hjerpberget, Bringsjöberget, Rifallet j.n.e.) toiset pieniä, niissä on
vain jokunen torppa. Suomalaisia on Grangårdessä n. 1 500 henkeä. He
ovat vakavia, hyviä ja työteliäitä ja asuvat savupirteissä. Puhtaus on
erinomainen. »Pappien eukot ostavat mieluummin voita suomalaisämmiltä,
sillä se on hyvin valmistettua ja heidän puuastiansa ovat puhtaita ja
valkoisia kuin valkea luu.» Lihaa he syövät vain pyhäruokana,
teurastavat vuosittain ainoastaan 2—3 vuohta ja joskus vanhan lehmän.
Härkiä ei kivikkoisten maiden vuoksi ole, mutta hevosia sysien ajoa
varten. Juomana käytetään vedellä sekoitettua piimää, rieskaa maitoa
annetaan vain lapsille. Tupakalle he ovat persoja. Kun viinankeitto
oli luvallista, polttivat suomalaiset jouluksi ja pääsiäiseksi 2—3
leiviskää viljaa viinaksi, mutta eivät helluntaiksi eivätkä muulloin,
paitsi häitä varten. Mieluummin he keittävät olutta. Viinapullo on
naisillakin aina kohtutaudin (modersjuka) varalle. Se vaivaa useimpia
naisia, jotka ovat synnyttäneet, koska ensimmäistä synnytystä on
hoidettu huonosti. Tähän lääkeviinaan sekoittavat he useita aineita
(baggsöta, libsticka, bäfvergäll, hvitlök etc.) ja nauttivat sitä
veteen sekoitettuna. Suomalaiset ovat varakkaampia kuin vuorimiehet.
»Svebeliuksen katkismuksen kysymyksiin vastatessaan eivät he jää
kestään muista jäljelle, vaan osoittavat vastauksissaan sukkeluutta ja
hilpeyttä.»
»Saunankäynti tapahtuu _commune_, miehet ja naiset, nuoret ja vanhat
_sine discrimine sexus_. Sitä on koetettu saada käytännöstä
poistetuksi puhumalla säädyllisyydestä, kunniasta, pahennuksesta y.m.,
mutta turhaan. Samaten he käyttäytyvät uidessaan järvissä, jonne he
menevät joukolla toisiaan käsistä pidellen.»
»Yöpuille menevät vanhimmat perimmälle, ensin ukko ja akka, sitten
poika ja miniä, tytär ja vävy, sitten lapset ja palvelijat. Kaikki
menevät vuoteelle ilki alastomina ja _sine pudore_. He elävät kuin
Aatami ja Eeva, joista Mooses sanoo: Ja he olivat alasti ja ei he
hävenneet. Eihän tuo tapahtune ilman että jossakin paikassa tapahtunee
kutemista, kun nuoriso makailee _tare_alla (lec_tare_). Silti ei
täällä näy äpäriä enemmän kuin muuallakaan ja — _ut quimus, quando ut
volumus non licet_, sanoo Terentius.»
Heidän pukunsa on samanlainen kuin vuorimiehien, heidän kanssaan
solmivat he avioliittojakin, mutta 40—50 vuotta sitten oli toisin.
Kielensä ovat suomalaiset jo unohtaneet, joten vain vanhat puhuvat
keskenään suomea; 10—20 vuoden kuluttua suomen kieli on metsiltä
hävinnyt.
Tämän Boëthiuksen kirjeen varusti G. omilla 17 palstan laajuisilla
muistutuksillaan (palstat 274—290, Mnemosyne 1821). Niissä ei ole
sanottavia lisiä käsillä olevaan matkakertomukseen.
_S. 198._ Kirjassa »Läsning för finnar» on muutamia täydentäviä
tietoja metsäsuomalaisten suomenkielisistä kirjoista. Siinä lukee:
»Kun sunnuntaina elok. 24:ntenä 1817 Malungin Tyngsjössä kyselin
lukuisasti saapuvilla olevilta suomalaisilta, omistivatko he
suomalaisia kirjoja, he aluksi kielsivat. Mutta kun useimmat olivat
poistuneet ja niiden mukana ruotsalaiset, joita sattumoilta oli
joukossa, tuli _Niilo Matinpoika Keäriäinen_ kaikessa ystävyydessä
luokseni ja kertoi, että hänellä oli suomalainen kirja. Sitä hän ei
ollut uskaltanut kertoa ruotsalaisten ollessa läsnä. Hänellä oli se
kätkössä pirttinsä portaitten alla, sillä pirtissä hän sitä ei
rohjennut säilyttää. Se oli Joh. Arndtin Paradisin Yrtti-Tarha,
painettu Tukholmassa 1732. Kirjan hän oli saanut _Antti Kalainen_
nimiseltä suomalaiselta, joka oli tullut Suomesta ja ollut kalastajana
Uddeholmassa v. 1782, mutta tämäkin oli vain aivan salaa uskaltanut
sitä lukea.
Samaten oli laita Vermlannin suomalaismetsissä, jossa tapasin vanhan
suomalaisen virsikirjan siekaleita. Ja Fryxänden läntisillä metsillä
omisti talonpoika _Matti Hämäläinen_ vajalehtisen suomalaisen raamatun
(ainoan, minkä matkoillani näin). Kun jouluk. 13:ntena 1821 tulin
Dalbyn _Nikkarilaan_ (Makkartjärn), valitteli isäntäni, joka ei
osannut ruotsin sanaa, että seurakunnan apulaispappi L. Modin 3 vuotta
sitten oli vienyt tuon raamatun muka lukeaksensa sitä (ainoan noilta
metsiltä), mutta ettei hän sitä ollut antanut takaisin, vaikka
omistaja oli useasti pyytänyt. Kun saman kuun 30:ntenä kävin
pappilassa, näin tosiaankin sen tomuisena alimmaisena papin
kirjahyllyllä. Hän vastasi kysymyksiini sen johdosta, että rahvas saa
mieluummin oppia lukemaan ruotsia (jota se ei edes ymmärtänyt). Minä
hankin muutaman kuukauden kuluttua Suomesta uuden raamatun tilalle,
vieläpä monia kappaleita kaikkialle suomalaismetsiin.»
Samaan menoon kertoo G., miten suomen kielen sorto meni niin pitkälle,
että suomalaisia Vermlannissa vangittiin ja sakotettiin sen johdosta,
että he »isiltänsä perityllä kielellä» pyhittivät lepopäivää lukemalla
lukuja suomalaisesta raamatusta. Niin kävi ylioppilas Antti
Vestlingin, joka v. 1818 piti saarnan Fryxänden Stengårdsutskogissa.
Hänet vangitutti apulainen Althar Borgsängin kylässä ja lähetti
Karlstadiin, missä hänet laskettiin vapaalle jalalle. Talonpoika
_Matti Hämäläistä_ Fryxänden Lekvattnetin kylästä kielsi papisto
suomalaisille naapureilleen lukemasta raamattua. Syyksi kieltoon
ilmoitettiin, että hän luki raamattua — sunnuntaina! Gottlund
mainitsee vielä pari muutakin esimerkkiä ja sanoo voivansa luetella
useampiakin.
_Ss. 199—202._ Tarinoita Pekka _Hakkaraisesta_ on julkaissut m.m.,
Väinö Wallin (Voionmaa) kirjasessa Metsäsuomalaiset Ruotsissa, ss.
40—3.
_Siv. 217._ Tässä kirjoittaa Gottlund tärkeän Samporunon sanelijan
nimen _Turpiainen_, mutta runotoisintoon on merkitty sanelijaksi »Maja
Hindricksdoter Turpoinen, en gammal gumma i Säfsens kyrkoby den 30
Aug. 1817.» Tältä sai hän myöskin yhden laulun ja ruotsinkielisen
loitsun »Mot ormhugg» (käärmeen puremalle). Tulen synty on myöskin
Turpoisen sanelema.
_Siv. 219_ sanoo G. kirjoittaneensa muistiin, useita loitsuja.
Päiväkirjassa on muistiinpano: »1 p. Mond. Nousin varrhajn ylös, ja
mänin muutamiin tojsiin vanhon akkojn luona joilta minä sajn muutamia
lukuja.» Runovihkoon on merkitty täältä saaduiksi: »Ormhugg»,
Niukahduksen luku, Pistoksen sanat, Ähky, Käärmeen loitsu ja Puun
jälki. 5 ensiksi mainittua lukua on sanellut _Katarina Jansdotter
Helsojnen_, vanha eukko Säfsenin kirkonkylästä, viimeksi mainitun 91
v:n vanha _Kirsti Sakrisdotter Puurojnen_, niin ikään samasta kylästä.
_Siv. 223._ Erik Juhaninpoika Ronkaiselta on runovihkossa
ruotsinkieliset loitsut: Verensulku, Niukahdus, Kateen luku, Koin luku
ja suomenkielinen Pistoksen luku.
_Siv. 225._ Opinteille joutuneistä metsäsuomalaisista kirjoittaa
Gottlund (Läsning för finnar ss. 37 alimuistutuksessa):
»Moni Ruotsin metsäsuomalaisen poika on opiskellut Upsalassa ja tullut
papiksi. Mutta sen sijaan, että olisivat palvelleet suomalaisia
heimoveljiään he ovat nämä hylänneet. Luovuttuaan alkuperäisistä
suomalaisista sukunimistään ja otettuaan niiden sijaan ruotsalaiset he
ovat hakeneet papeiksi ruotsalaisiin seutuihin. Sellaisia luopioita
eli vielä minunkin aikanani. Mutta heistä ei ole tullut yksinomaan
pappeja — moni muukin valtakunnan kuuluisa ja mainehikas mies on
lähtöisin näistä suomalaismetsistä. Tukholman kuninkaallisen
tiedeakatemian, Lundin Fysiografisen seuran jäsen y.m. _Daniel Persson
Thunberg_ oli alkuaan vain suomalaispoika kotoisin Thunjöstä (siitä
hän otti nimen Thunberg), Ångermanlannin Thorsåkerin
suomalaismetsistä. Hänen neronlahjansa herättivät jo hänen ollessaan
11 vanha pitäjän kirkkoherran huomiota, niin että tämä omalla
kustannuksellaan lähetti hänet Hernösandin kouluun. Sen sekä
lukiokurssin poika suoritti kunnialla ja pääsi Upsalan yliopistoon
antautuen aluksi opiskelemaan itämaisia kieliä, mutta ryhtyi sitten
opiskelemaan teknillisiä tieteitä. Ollessaan ylioppilaana Falunissa
palveluksessa tulivat hänen mekaniset lahjansa tunnetuiksi siten, että
hän keksi jonkunlaisen sahaus- ja karhitsemiskoneen (sågnings- och
harfningsmaskin), jonka hän täällä sommitteli. Nautittuaan kahtena
vuonna Polheimin yksityistä opetusta hallitus valitsi hänet ainoaksi
mieheksi, jolle uskottiin Ehrensvärdin johdolla laivatelakkain
rakentaminen Viaporin laivastoa varten. Tuon työn suoritti hän
kaikkien tyydytykseksi ja omaksi sekä maanmiestensä ikuiseksi
kunniaksi. Sitten hän matkusteli Suomea ristiin rastiin saattaakseen
maanviljelyksen paremmalle kannalle ja suorittaakseen järvien y.m.
korkeusmittauksia kaivaus- ynnä kanavoimistöitä varten. Valtiopäivät
määräsivät hänet jalkamaan Polheimin suunnitelmia ja suorittamaan työt
Trollhättanissa. Hän myös antoi Karlstadin laivatelakalle sen nykyisen
muodon ja kunnon. Hänen töitänsä ovat niinikään Söderköpingin
kanavoimistyöt ja Lyckebyn vesireitti, puhumattakaan monista muista.
(Ks. Memoria Danielis Thunbergi; Math. Nordbergi Opuscula Acad. T. 1.
s. 1—39). Tästä Thunbergistäkin on sanottava samaten kuin muistakin
Ruotsin suomalaisista ja meistä itsestämme. He yleistä mielipidettä
noudattaen halveksivat itseänsä ja suomalaista äidinkieltänsä, kunnes
tulivat minun kanssani tekemisiin, jolloin liekki äkkiä leimahti
tuhkasta.»
_Siv. 233—4._ _Antti Matinpoika Siikaiselta_ (Bisen) sai G. loitsut:
»Mot ledverk», »Mot vrede» ja »Madon luvun.»
_Siv. 237._ Päiväkirjassa on lisäys: »Kujn tulin saunasta, nin minä
annon häjtä lukea minun äjstä suomalajsia ja ruohtalajsia lojhtejta.»
— »_Hindrik Pers. Siikajnen_ ej tajtana suome vaan luuki ilman että
ymmertä. Se sanoi yhen Lapin sanone hänellä näjtä sanoja» Myllymäeltä
on 5 suomenkielistä ja 3 ruotsinkielistä loitsua.
_Siv. 262._ Kreeta _Puuroinen_ saneli paitsi pakkasen lukua muutamia
ruotsalaisia loitsuja sekä »Vihneen» luvun, kyyn ja käärmeen jäljille.
Otan pari näytettä Gottlundin alkuperäisestä oikeinkirjoitustavasta:
»Kyyn jälät
Sinä synnyit pimeässä
Ennen kujn kuu nousi
Ja päivä valkeni
Kiväjssä kitisämässä
Kannajsissa kahisemassa.»
»Kärmän jälkiä
Konna nukkujj kalliolla
Kuola juoxi konnan kiasta
Santa Pietar tuli käuven
Loj tuola Herralla hänki
Pajun karvan näköjnen
Kajki karvan näköjnen
Muaa matalavajnen
Kivillen vojjenuxe
Huaavan paranaxi.»
Nämä olivatkin viimeiset runomuistiinpanot tällä matkalla. Kaikkiaan
Gottlund kirjoitti papereihinsa tällä matkallaan n. 50 runoa, loitsua
ja laulua.
Tämän matkakuvauksen ruotsinkielinen nimi on: »C. A. Gottlund's Dagbok
öfver dess resor på Finnskogarna i Sverige och Norrige åren 1817 och
1821.»
Mainittakoon lopuksi, että paikannimien ja muidenkin erisnimien
kirjoituksessa on melkoista häilyväisyyttä ja epäjohdonmukaisuutta.
Oikea kirjoitustapa ei nykyään enää ole Suomesta käsin todettavissa,
kun monia nimiä ei tavata kartoissa, sillä useat suomalaiskylät ovat
hävinneet tahi nimet muutetut toisiksi.
Kirjaan liittyvän kartan on piirtänyt rouva _Inkeri Ollila_.