Päivällistä söin vanhan rouvan ja vanhan virasta eronneen »patruunan»
seurassa. Sillä aikaa saapui posti. Postimestarin kirjelmästä näin,
että kirjeeni oli lähetetty Suomeen. Täällä sain myös lukea
sanomalehtiä. Vanha kirjanpitäjä Fahlberg, lukkarin veli, tuli minua
tehtaan hevosella kyytiin Skattlösbergiin. Mutta ennenkuin menin
pengoin kaikki vanhat kirjat ja paperit löytääkseni ne irtolehdet,
joita apulainen, maisteri Enborg, väitti täällä säilytettävän ja
joissa piti olla suomalaisista. Mutta en löytänyt niitä.
Omituisen sopimuksen oli lukkari Björnram, nykyisen edeltäjä, tehnyt
papin kanssa, pappi nimittäin saisi kantaa hänen tulonsa, leiviskän
viljaa joka vanhasta talosta, yhteensä 53 leiviskää. Sen sijaan piti
lukkarin joka sunnuntaiaamuna saada ryyppy viinaa, aamiainen
pappilasta, ½ leiviskää voita ja ½ tynnyriä rukiita. Lukkari oli ollut
suuri juomaratti, mutta nykyinen oli saanut alistua edellisen
sitoumukseen.
Tulin ajoissa _Skattlösbergiin_. Siellä oli kotosalla vain vanha
eukko, joka osasi suomea. Hän oli palvellut Ludovikassa, kun eräs ukko
tuli Suomesta ja valitti Cedercreutzille, että hänet oli ajettu pois
talostansa. Hän oli saanut 11 leipää, juuston y.m. eväiksi sekä rahaa,
ja herra oli sanonut: »Mene sinä, ukko, kotiin ja sano pehtorille,
että sinä saat asua talossasi». Tapasin täällä Lasse Lassenpojan pojan
Dunderbergistä. Hän oli viisas ja järkevä mies. Katselin kylää. Väki
oli jo kokonaan ruotsalaistunut; ei edes ollut ainoata savupirttiä
jäljellä. Talo, jossa olin yötä, oli likainen kuin sikolätti ja täällä
näin ensi kerran, että emäntä keitti puuroa pesemättä pataa. Täällä on
asunut _Vappuisia_ ja _Liittisiä_, Abborbergissä _Pohjoisia_,
_Honkaisia_ ja _Vappuisia_, Bingsjöbergissä (Mujalassa) _Mujaisia_,
Jänsenissä _Liittisiä_, Skålkbergissä _Rautiaisia_ ja _Soikkaisia_,
Grilsåsissa _Kemppaisia_ j.n.e. Kylässä oli 11 taloa ja n. 100 henkeä.
Isäntäni tuumaili myydä talonsa ja muuttaa Suomeen. Hän kertoi, miten
metsänvartijat vähää ennen joulua (kun on juhliksi parasta valmiina)
kävelevät talosta taloon lahjuksia kantamassa aivan kuin laillisia
saataviansa siitä, etteivät ole näitä haastaneet käräjiin tuhkaan
kylvämisestä miiluamisen jäljille. Heitä on niin monesti sakotettu,
että he ovat jo siitä tavasta luopuneet.
Seuraavana päivänä jätin Skattlösbergin. Suo, josta rovasti Boethius
puhuu, on kaikkiaan 15 tynnyrinalan suuruinen ja siitä on Erik ja
Samuel Mattssonilla 3 tynnyrinalaa peltona. Kuulin Rifalletissa
ollessani, että Thorsbergissä olisi mies nimeltä Staffan, jolla olisi
joukko vanhoja asiakirjoja. Menin sinne Roskmoran kautta. Mutta
hänellä ei ollut mitään tai pelkäsi hän niitä minulle näyttää. Hän
sanoi Tuomas Juhaninpojalla Näsissä olevan kirjan, jonka tämä oli
joltakin saanut lainaksi ja siinä puhuttiin näistä suomalaisista.
Tänään oli hieman sateinen ja ruma ilma. Mutta eihän koko viime kuussa
satanut ennenkuin nyt. Tulin 1 ½ penikulmaa Sunnansjöhön siten, että
isäntäni maantiellä juosten ajoi hevosta minun ja hänen kirkolle
menevän tyttärensä istuessa rattailla. Minä pyrin Gränjebergiin, joka
on Ruotsin suurimpia kaivoksia ja sitten ½ penikulmaa Näsiin
tiedustelemaan mainittua kirjaa. Sain suomalaisen kyytimiehen mukaani.
Ensin soudimme yli Vesmanin ja Saxenin, sittemin kävimme jalan. Oli
ollut jo pitkän aikaa pimeä, ennenkuin ennätimme perille.
Björnhyttenissä en ollut sisällä, mutta tapasimme pimeässä erään
palvelustytön, jolta sain kuulla, ettei pehtori Jensen ollut kotona.
Kyytimieheni kuuli heti puheesta, että tyttö oli Säfsenistä, ja hän
myönsikin olevansa Gravendalista. Menimme kartanoon, vaikka kello
olikin jo 9. Eräs mamsseli tahtoi tarjota minulle illallisen, mutta
minä kielsin. Seuralaiseni sitä vastoin käytti hyväkseen, mitä
tarjottiin. Minulle valmistettiin vuode ja menin heti nukkumaan.
Sanoin piialle, että hän herättäisi minut kello 5:ltä, sillä tahdoin
varhain liikkeelle; mutta hän tuli vasta kello 7, kun jo olin täysin
pukeutunut.
Seuraavana päivänä, sunnuntaina syyskuun 21:ntenä, satoi koko päivän.
Syötyäni aamiaista menin kaivosvoutia etsimään. Mutta siellä ei ollut
muita kotona kuin nuori, kaunis siunatussa tilassa oleva rouva. Hän
näytti minulle miehensä kaikki kivennäiskokoelmat, jotka hän oli
kerännyt kaivoksesta. Niitä säilytettiin suuressa kauniissa kaapissa,
jossa oli lasiovet. Hän lupasi minulle muutamia mineraaleja. Sain
erään kaivosmiehen mukaani Marnäskaivokseen, Räfhålaan Sjustjernaan ja
Ceciliaan, joista löysin useita kivilajeja. Sitten menin taas
kaivosvoudin rouvan luo ja sain kaksi haluamaani kiveä. Luulen, että
olisin häneltä saanut mitä ikinä halusin. Niinpä oli siellä suuri
kaunis tippu-kalcedon. Kun hän näki minun sitä himoitsevasti
katselevan, tahtoi hän välttämättömästi antaa sen minulle, vaikka se
oli koko kokoelman helmi. Niin mielelläni kuin sen olisin tahtonutkin,
en käyttänyt tilaisuutta hyväkseni, kun pelkäsin hänelle siitä miehen
puolelta koituvan ikävyyksiä. Kysyin, saisiko siitä katkaista
kappaleen: »Aivan kernaasti», sanoi hän. ja minä todella taitoin siitä
kappaleen — mitä olen monesti jälkeenpäin katunut, etenkin kun
ajattelin hänen tilaansa. Menin uudelleen kaivokseen
jumalanpalveluksen ajaksi mekastamaan. Sateen vuoksi en välittänyt
mennä Näsiin.
Kello 3 tulin Sunnansjöhön. Söin siellä erään velkaisen ja köyhtyneen
kartanonomistaja Bergmanin luona. Annoin suomalaisen kyytimieheni
viedä tavarani rannalle, josta sain erään miehen soutamaan
kirkonkylään. Klo ½ 6 saavuin Gränjen kirkonkylään, joka oli suuri
punaiseksi maalattuine rakennuksineen. Siellä asui patruunia,
vuorimiehiä, pappeja ja jos joitakin. Ajoin kievariin, jossa
takkavalkean ääressä kuivattelin vaatteitani, sillä olin märkä kuin
uitettu. Pihalla oli joka sopessa juopuneita miehiä, jotka kiroilivat
ja sadattelivat. Sain kievarin palvelijalta kuulla, että yöllä olisi
tanssit, joihin minullekin annettiin lupa tulla. Mutta kun satoi, en
välittänyt mennä ajatellen, että siellä saattaisi olla pappilan
piikoja enkä tahtonut, että siitä huhu ennättäisi ennakolta pappilaan,
jonne seuraavana päivänä aioin mennä. Muuten sain kievarissa hyvän
huoneen ja ruoan, jonka vuoksi istuin kirjoittamaan päiväkirjaani.
Mutta lopulta oli mentävä nukkumaan, kun kynttilä loppui, eikä koko
talossa ollut muuta kuin tuo pieni kynttilänpätkä.
Seuraavanakin päivänä satoi herkeämättä. Istuin kamarissa ja
kirjoittelin päiväkirjaani aina kello 5 saakka ip. Sitten pukeuduin
mennäkseni pappilaan tapaamaan kirkkoherra Godeniusta. Tultuani sinne
kuulin, mikä ilo ja riemu salissa vallitsi: Siellä soi viulu ja
klaveeri ja kaksi naista lauloi. Menin keittiöön kysymään, missä
saisin tavata kirkkoherraa. Muuan tyttäristä, mamsseli Carolina oli
siellä ja vei minut yliskamariin. Siellä tapasin hänen isänsä. Hän oli
pitkä ja harvapuheinen mies. Olin kuullut, että hän oli hieman höperö,
mutta sitä en puheista huomannut. Hän istui siellä yksin sohvalla
kuunnellen, miten alhaalla mellastettiin. Sanoin kuka olin ja mikä oli
matkani syynä j.n.e. En ollut ennättänyt olla kauan, ennenkuin rouva
tuli pyytämään minua alas. Tulin suureen saliin, jossa näin kaksi
herraa ja neljä mamsselia. He alkoivat ensin laulaa, mutta se ei
oikein sujunut ja mamsselit tahtoivat tanssia. Mutta kun kukaan ei
suoranaisesti minua kehoittanut, en liittynyt joukkoon. Yksi herroista
soitti viulua, toiset tanssivat. Vanha rouvakin, senkin silkkipyrstö,
pyöritteli peräänsä niinkuin muutkin kanat. Kaikki katselivat he minua
pitkään ja kuin kysyen, enkö minäkin tahtoisi osallistua leikkiin. En
ollut näkevinänikään, vaan puhelin pastorin apulaisen Vahlbeckin
kanssa suomalaisista. Hän tuntui järkevältä mieheltä. Kun katrilli oli
tanssittu loppuun siten, että yksi kolmesta parista muutti tyhjälle
neljännelle paikalle ja vain yksi kavaljeeri pyörähteli tuon vanhan
rouva-aluksen kanssa, tuli eräs herroista kehoittelemaan minua
liittymään tanssijoihin. Se oli kapteeni, kreivi Horn, joka pari
tuntia sitten oli tullut Lindköpingistä. Hänellä oli täällä maatila,
jota oli tullut vuokraamaan. Hän oli kohtelias eikä suinkaan ylpeä
herra. Hän pyysi minua viemään terveisiä veljelleen, joka äskettäin
ensi kertaa oli matkustanut Upsalaan yliopistoon opiskelemaan. Meidän
jutellessamme toinenkin herra tuli pyytämään minua tanssiin, ja näin
miten tytötkin rukoilevin katsein odottivat vastausta, sillä olinhan
juuri tullut täysi-ikäiseksi ollen nuorin ja luultavasti myös urhein
ritari. Tuo toinen herra oli entinen maanmittari, nykyinen Saxhyttanin
pehtori nimeltä Dahlman. Hänkin oli äsken tullut vieras, joten kaikki
olimme talossa outoja. Paitsi talon omia naisia oli siellä vielä
mamsseli Gustafva Boritz; kaikki iloisia, nauravia ja kepeäjalkaisia
naisia. Tekeydyin aluksi tärkeäksi ja esteleväksi, mutta kun kerran
olin tanssinut ensimmäisen katrillin neiti Boritzin kanssa, tulivat
kaikki naiset ympärilleni ja kysyivät, olinko Upsalassa oppinut
tanssimaan. Ja kun selitin, että kyllä se taito Suomessakin osataan,
niin se heitä hämmästytti suuresti, niin he suoraan sanoivat, etteivät
sitä uskoneet. Minä puolestani kummastelin ruotsalaisen sivistyneistön
tietämättömyyttä, oikeammin sanoen suomalaisen kansallisuuden
halveksumista. Mutta eihän tämä ollut ensi kerta, kun täälläpäin
osoitettiin näin karkeata tietämättömyyttä. (Voin esittää toisen
esimerkin ruotsalaisten tietämättömyydestä ja vieläpä itse
Tukholmasta. Siihen aikaan asui siellä kenraali, kreivi Tavast,
syntyperältään suomalainen, jonka puoliso oli ruotsalainen
vapaaherratar Frisendorff. Heidän luonaan asui pihan puolella kreivin
sukulainen, nuori suomalainen taiteilija _Magnus von Wright_. Eräänä
iltapäivänä oli siellä joukko vieraita naisia, muiden muassa kaksi
kreivittären sisarta, jotka viettivät aikaansa lyömällä korttia.
Wright käyskeli edes takaisin huoneessa, mutta asettui lopuksi emännän
tuolin taa. Ja kun tämän piti lyödä kortti, osoitti von W. sormellaan
toista, joka hänen mielestänsä olisi ollut lyötävä. Silloin kuiskasi
toinen vapaaherratar toiselle, toki niin että W:kin sen kuuli: »Kah,
hänhän tuntee kortitkin.» Niiltä ajoilta, jolloin suomen kaarti (tämän
vuosisadan alussa) oli sijoitettuna Porvooseen, ruotsalaiset upseerit
kertoivat Tukholmaan palattuansa »daameilleen» hassunkurisia juttuja
suomalaisten mamsselien käyttäytymisestä).
Tanssin ilonpitoon kuului myöskin se, että minä kerran mamsseli
Carolina Godeniuksen kanssa juoksin salista — pimeään kamariin; muut
tulivat perässä. Myöskin Lisette ja Johanna Godeniuksen kanssa tanssin
useita kertoja. Sitten aloimme leikkiä. Muun muassa oli musiikin
tahdissa suoritettava joku tehtävä ja minä onnistuin erinomaisesti
viedessäni tuolin pöydän luo ja asettaessani siihen kukkaruukun. Minut
saatiin jäämään illalliselle, jonka jälkeen vieläkin tanssittiin. Kun
en pöytään mennessä ottanut härsytysryyppyä, kehuivat kaikki naiset
minua, sitä enemmän, kun olin ylioppilas ja sellaiselle heidän
mielestään sopi mikä tahansa.
Tehdessäni lähtöä yritti rouva saada minua jäämään muiden herrojen
tavoin yöksi. Kun en suostunut, pyysi hän minua aamiaiselle, mutta en
luvannut, ollakseni vapaa. Sain Vahlbäckiltä kievariin lainaksi
»Grangärdes Församlings minnesbokin» nähdäkseni, oliko siinä mitään
suomalaisista. Dahlman lupasi seuraavana päivänä tulla ottamaan selkoa
minun nuottikokoelmistani.
Seuraavana päivänä nousin varhain ja kopioin yhtä ja toista tuosta
muistikirjasta. Siinä luki m.m.:
Kirkkoherra Hindrik Lindbom sai kihlakunnantuomari Magnus Joh.
Lundilta kesäk. 3 p:nä 1746 päätöksen, ettei kirkonkylän väki
sunnuntai-illoin saanut leikkiä eikä tanssia eikä lauantai-iltoina
suurin joukoin valvoa ruumiin ääressä, koska siitä kuninkaallisen
asetuksen mukaisesti seurasi 10 taalarin sakko. —
Nimismies Nils Rundbergin esityksestä kesäk. 11 p:nä 1750 määrättiin
rengeille ja sotamiehille 5 hopeataalarin sakko elleivät pyhä ja
juhlapäivinä olleet kotona ennen klo 4. — Kesäk. 13 p:nä 1724
määrättiin 10 hopeataalarin sakko soittajille ja isännälle, vieraille
kullekin 5 taalaria.
»Anno 1688 tammik. 22 piti Herra Tri Piispa kenraalitarkastuksen
Grangärden pitäjässä. Pastori ilmiantoi suomalaisen naisen pitäjässä
myyneen olutta ja pyydettiin häntä pitäjästä karkoitettavaksi. —
Pääteltiin: Hänet on ilmiannettava käräjissä ja olut otettava
takavarikkoon maaherran määräyksen mukaisesti. Jos Nimismies siihen ei
puuttua tahdo, ilmiannettakoon Herra Maaherralle.»
»Kysyi Pastori, saisiko hän haudata suomalaisen naisen, jonka Antti
Finne Finmarkista oli tuonut; hän oli kotoisin Suomesta, oli ollut
sukulaistensa luona, mutta hänellä ei ollut papinkirjaa.»
Insinööri Dahlman tuli luokseni pyytäen aamiaiselle pappilaan, mutta
minä en mennyt, sillä tahdoin ensin lukea muistikirjan. Annoin hänelle
joukon nuotteja ja niin hän meni tiehensä. Vein kirjan pois vasta klo
10 ja sain samalla nuottini takaisin.
Kauan en pappilassa viipynyt, vaikka minua kehoitettiinkin jäämään.
Maksoin kortteerini, sain hevosen ja jatkoin matkaani. En mennyt
kauemmaksi kuin Sörgvikiin, jonne oli 1 ¼ penikulmaa. Illansuussa
menin kyytimieheni kanssa Limstenin kaivoksia katsomaan. Kievarissa
oli ruokapöytä niin epäsiisti, että töin tuskin saatoin siitä mitään
nauttia. Rattailta noustessani putosi kelloni maahan ja lasi särkyi.
Seuraavana aamuna satoi hieman, mutta päivemmällä oli kaunis ilma.
Ajettuani 1 7/8 penikulmaa tulin Smedjebackeniin, joka oli kuin pieni
kaupunki. Siellä kysyttiin minulta passia. Täältä sain oikean
nahkakaakin kyytihevoseksi; se ontui toista jalkaansa voimatta sitä
panna maahan. Kyytimies ruoski sitä armottomasti, sillä hän ei
tiennyt, mitä minun kivisäkkini painoivat. Ne nostin aina itse
kyytirattailta toiselle, ettei päästäisi selville niiden raskaasta
sisällöstä. Hevonen väsyikin Stensbossa puolitoista neljännestä ennen
Vesterbytä. Sain uuden virman hevosen, jolla tulin Vikiin. Täällä
tapasin vanhan nimismiehen, joka puhui paljon viime Suomen sodasta ja
kehui suomalaisia ruotsalaisia paremmaksi. Täältä en päässyt suoraan
Nordbergiin, kun sinne ei ollut ruunun maantietä, vaan oli ensin
mentävä penikulma Ansjöflyteriin. Täällä aterioitsin sillä aikaa kuin
hankittiin reservihevonen. Saatuani hyvän hevosen ja kyytiin reiman
20-vuotiaan tytön läksin edelleen klo 5 tullen klo 8 Nordbergiin.
Nousin varhain seuraavana aamuna ja menin suurustettuani kaivoksia
katsomaan saaden joukon uusia mineraaleja. Kello 3:n tienoissa läksin
Hästbackaan, jonne oli 1 ¼ penikulmaa. Tämä kievari oli kuin suuri
kartano. Isäntä ja emäntä olivat ristiäisissä Islingbergin pappilassa
ja vain palvelijattaret kotona. Niistä oli kolme nuorta, sievää ja
vikkelää. Minä vähän taputtelin yhtä eteisessä, sillä en uskonut, kun
hän sanoi olevansa naimisissa, ja että mies juuri katseli minua
vastapäätä olevan rakennuksen ikkunasta. Perästäpäin sain kuulla, että
tosiaankin oli niin. Muut tytöt hyppivät, juoksivat, melusivat tehden
jos jonkinlaista ilvettä.
Minun oli odotettava kauan hevosta, kun kestikievari oli poissa ja
talonpojat väittivät, ettei hevosia ollut saatavissa. Saadakseni
aikani kulumaan, otin luodikkoni ja menin vanhan ladon luo, piirsin
sen seinään viidenäyrin lantin kokoisen pilkan, panin pienen puukon
terän pilkan keskelle, menin 90 askeleen päähän ja ammuin vapaalta
kädeltä kolme laukausta niin että luodin kappaleet menivät terän
kummaltakin puolelta pilkkaan. Kyytimiehet töllöttelivät vuoroin minua
vuoroin toisiaan. Lopulta luulivat he minua poppamieheksi ja
silmänkääntäjäksi. Jopa tuli hevonenkin ja minun toivotettiin menevän
sitä sileätä niin kauas kuin tietä riitti. Mutta nyt ei kukaan
uskaltanut tulla kyytiin. He suostuttelivat viimein erään nuoren
vaimon lähtemään. Hänellä oli niin hyvä hevonen, että sitä täytyi
ohjia pidellen kaikin voimin hillitä. Pian suoritimme tuon 1 ½
penikulman matkan Färnebon pitäjän Islingebyn kievariin. Täältäkin
sain kunnollisen hevosen Hemmingebohon, josta sain iloisen kyytimiehen
Salaan. Kuljimme Sätran kaivon ohi ja tie oli tasainen kuin pöytä.
Kaupungin lähettyvillä äkkäsi kyytimieheni ladon katolla suuren pöllön
aivan tien vieressä. Mutta minun ladatessani pyssyä se lensi tiehensä
ja huomasin, että se oli metson kokoinen.
Kello 11 illalla tulimme kaupunkiin. En saanut yösijää kievarissa, kun
oli paljon matkustajia, joten minulle neuvottiin toinen paikka. Mutta
kun sielläkään ei ollut sijaa, oli kievarin mamsselin noustava
vuoteeltansa ja jätettävä se minun käytettäväkseni. Annoin kyytimiehen
nukkua kamarini lattialla.
Seuraavana aamuna kävin af Forselleksen luona, jolta sain kivipaketin,
jonka menomatkalla olin jättänyt säilytettäväksi. Vasta kello 3 läksin
kaupungista tullen kievarin omalla hevosella Söröniin ja Härfstadiin.
Tullessani Brunsätran majataloon oli kello jo ½ 9 illalla. Täällä sain
kuulla, että metsässä oli paljo rosvoja, jopa 14—15 laumassa ja vain 3
oli saatu kiinni. Kyytimiehet neuvoivat, etten yöllä menisi edemmäksi.
Mutta kun vielä samana iltana tahdoin olla Upsalassa, latasin pyssyni
ja kaivoin matkalaukustani esille pistoolin. Ajoimme hyvää vauhtia 1 ½
penikulmaa Kölfvaan, jonne tulimme klo 11. Muuttaessani pihalla
tavaroitani rattailta toisille tuli mies metsästä. Hän pysähtyi
nähdessään minut ja näytti aikovan kääntyä takaisin. Minä ryntäsin
sapeli ojossa hänen kimppuunsa ja kysyin, kuka hän oli. Kun hän ei
vastannut, tartuin kaulukseen viedäkseni hänet taloon. Nyt hän alkoi
puhua, ja kyytimieheni tuli rytäkkään tuntien miehen lähimmäksi
naapurikseen, joka oli juovuspäissään lähtenyt nurkissa maleksimaan.
Kuu nousi ja ilma oli mitä ihanin. Ja vaikka kaupunkiin oli 2 ¼
penikulmaa niin pääsimme virmalla hevosella pian perille. Ajoin
Linnankatua ja Kuningattarenkatua torille, pysähtyen apteekin
edustalle. Kyytimiehen ja hevosen jätin muutamien kauppakojujen taa ja
menin apteekin ovelle koputtelemaan. Weber nousi vuoteeltaan ja kysyi,
mitä halusin. Minä muutin ääntäni ja pyysin vähän voidetta. Mutta hän
tunsi ääneni, sytytti tulen ja laski minut sisälle.
Häneltä sain nyt kuulla, että asuntoni isäntä, kultaseppä Berg vastoin
sitoumusta oli vuokrannut kolmannen kamarini professori Geijerille,
joka asui samassa talossa ja että hän olisi ilman Weberin väliintuloa
vaokrannut vielä muutkin huoneeni. Minulle oli tullut 8 kirjettä
Suomesta: 4 isältäni, yksi sisareltani, Poppiukselta, Sjögreniltä,
Arvidssonilta ja Hällströmiltä. Isäni kirjeistä näin, että hän oli
saanut minun kirjeeni Salasta, Falunista ja Glitteråsta ja että hän
oli lukenut minun arvosteluni Literatur-Tidningistä sekä runoni
Poetisk kalenderista. Niitä hän ei moittinut eikä kiittänyt, luulipa
vain, etten niitä itse ollut kirjoittanut.
Kun tänään vatsani oli tuntunut vähän kipeältä, otin aimo ryypyn
vatsaa vahvistavia tippoja, se olikin ensimmäinen ja viimeinen koko
matkallani. Weber kertoi myöskin, että leipuri Lund oli minua varten
pitänyt pienen villakoiran pennun, Saukon. Ajoin sitten kortteeriini,
annoin nostaa tavarani kamariini, missä kyytimiehenikin sai lattialla
yötilan. Jumalan kiitos, katon alla oltiin; mutta mieleni oli paha
siitä, että hänen hyvä hevosensa sai seisoa ulkona sateessa.
Siis olin syyskuun 26:ntena onnellisesti jälleen Upsalassa tehtyäni
Taalain suomalaismetsiin matkan, jolle läksin kesäkuun 27:ntenä. Se
siis oli yhteen menoon kestänyt kolme kuukautta. Mitä kaikkia tietoja
minä näistä suomalaisista sain, pidän toistaiseksi omina hyvinäni,
kosk'ei kukaan niistä ole välittänyt.
[Kuva: _K. A. Gottlund v. 1853._]