Kettu vastais:
»Tiiä Jumala, Jussi kultain,
minnekkä tässä mäntäneen.
Perse puhkee, kaula katkee,
ennen leuat lohkiaa,
ennenkuin häntä katkiaa.»
Sitä paitsi osasi hän suomennoksena ruotsalaisen laulun:
Kråkan sitter på ladutak —
Pipa vill icke låta . .
Kära mor, gif barnen mat,
att de icke gråta.
Kin-kan sa bjälla,
Öster ut i fjälla.
Varis istuu laon katolla,
Eipä pipu laulakaan,
Anna muori lapsille ruoka,
älä anna itkeä!
Kin kan sano kello
ite pohjoisella.
Toinen eukko, Maija Tahvanantytär, luki minulle saarnan, jonka jo
lapsena olin kirjoittanut. Se oli parodia ja satiiri papeista, jotka
kerjäävät kaikkea, minkä näkevät ja suinkin voivat käsiinsä saada:
Pappi oli pannut renkinsä lauantaiyönä lammasta varastamaan ja näki
rengin kesken saarnan tulevan kirkkoon. Hän messusi:
»Tokko sielä suaatuna pö-kö-kö-köö?»
Renki vastasi:
»Ei sielä suaatuna pö-kö-kö-köö.
Portit lusku, koirat haukku;
mestasin hyvän hi-ha-ha-haan.»
Pappi:
»Hyvät vaimot, kuin työ ootte kankaat kutonna,
Mi antaa mulle housun paikkoja,
mikä kyynärän, mikä kaks,
joka kolme, niin ko-ko-ko-koo housut!»
Sanottiin, eltä taalalainen Joonas eli _Juga_ Juhonpoika Äppelbosta
ensiksi n. 200 vuotta sitten asettui tähän kylään. Hänestä sai kvlä
suomalaisen nimensä _Juva_ eli _Juka_. Hänen jälkeensä tulivat Martti
Juhonpoika, Matti Martinpoika, Tahvana Matinpoika ja hänen poikansa
Olavi Tahvananpoika, jonka tehtaan herrat ajoivat pois. Hän elää
vieläkin.
Juvan eteläpuolella on seuraavanlaisia suomalaisia paikannimiä:
_Riihimäki_, _Itäaho_, _Rytar-suo_, _Peltoniit(t)u_ lounaassa;
_Kelkkasuo_, _Kuusisuo_ etelässä; _Heinäsuonlehto_, _Halla-aho_,
_Roviomaa_, _Kissankallio_, _Risukaski_, _Syvänotko_ lännessä;
_Lehmäsuo_, _Talopurno_, _Kiirulampi_, _Heinaho_, _Näkkilampi_
pohjoisessa; _Matilankallio_, _Pilkkalehto_, _Tervalampi_,
_Vesiniittu_ ja _Rahkasuo_. Tässä kylässä on 5 Liljendalin tehtaaseen
kuuluvaa taloa.
Tulin viipyneeksi täällä kauemmin kuin olin aikonut sen vuoksi, ettei
akka tahtonut minulle lukea mainitsemaani saarnaa, vaikka sitä
pyytelin usean tunnin ajan, mutta lopulta sain sen kirjoitetuksi.
Kello olikin jo 3 ip., kun lähdin Qvarnbergiin, joka oli korkealla
mäellä ja näkyi hyvin tänne. Vaikka sinne onkin vain ¾ penikulmaa
varoitettiin minua sinne yksin lähtemästä, sillä välillä on niin
upottavia soita ja rämeitä, että harva tämän kylän asukas oli siellä
ollut, huolimatta siitä, että se oli heidän lähin naapurinsa. Ja hekin
olivat niin eksyneet, että tuskin kotiin löysivät. Minua neuvottiin
tekemään mutka Långmarkiin, jonne oli ½ penikulmaa ja sieltä ½
penikulmaa Qvarnbergiin. Mutta kun eksyin tieltä, päätin oikaista
suoraan Qvarnbergiin niin pian kuin mahdollista. Auringon asemasta
päättelin, millä ilmansuunnalla se oli. Minä sekä harppailin että
juoksin niin että hiki valui. Porhalsin mennä suoraan halki vetelien
soiden ja yli kivisien vaarojen välittämättä portaista ja poluista.
Miltei koko matkan juoksin paljain jaloin, tulivatpa ne sitten kuinka
karkeiksi ja kuraisiksi tahansa. Saappaatkin hajosivat, vaikkei vielä
ollut kuukautta kulunut siitä, kun ne Limassa tehtiin ja näyttivät ne
silloin niin vahvoilta kuin ne kestäisivät ikuisesti. Olipa minun
kerran riisuuduttava alastomaksikin, kun kahlasin yli Svartälfvin.
Vihdoin ⅛ penikulmaa kylän pohjoispuolella tapasin tien ja
Hästkullenista Qvarnbergiin menevän miehen. Hänen kanssaan kävelin
edelleen tullen samaan taloon, missä olin ollut 2 viikkoa sitten. Nyt
olivat sekä isäntä että emäntä kotona. He puhuivat suomea ja
laittoivat ohraa haasioille.
_Myllymäki_ (Qvarnberg) on, kuten sanoin, suurella, korkealla mäellä
ja pelloilta on väännetty suuria kiviröykkiöitä. Havaitsin, että he
suomalaiseen tapaan niittivät peltonsa sirpillä. Isäntä kertoi, että
samoin kuin minun kotiseudullani olki niittäessä pannaan sormien
väliin. He lämmittivät illaksi saunan, jolloin kiuas sortui, mutta
taka-osaa jäi sen verran pystyyn, että tulen saattoi antaa edelleen
palaa. Emännän oli lähdettävä Filipstadin karjamarkkinoille ja sen
vuoksi oli ensin kylvettävä. Minäkin menin kylpemään talon kolmen
pojan kera, jotka kaikki olivat pitkiä, kookkaita miehiä. Talossa oli
myös kolme tytärtä. Kaikki kylvimme me yksissä vuorotellen. Miehet
kumminkin menivät ensin parvelle kilvoittelemaan, kuka enimmät ja
kuumimmat löylyt sieti. Parvi oli matala ja siinä he loikoivat seinää
potkiskellen. Olimme 5—6 henkeä kerrallaan parvella. Tultuamme alas
virutimme itsemme kylmällä vedellä ja juoksimme alastomina pihalle
pukeutumaan. Puhuimme pelkkää suomea, josta eivät tytöt saaneet paljon
tolkkua. Tultuamme saunasta sain heidät lukemaan suomalaisia ja
ruotsalaisia loitsuja ja tytöt lauloivat ruotsalaisia lauluja. Vihdoin
menin poikien kanssa aittaan nukkumaan ja tytötkin tekivät sinne
vuoteet itselleen. Siellä he juttelivat ja lauloivat kauan.
Naapuritalon emäntä tuli maanantaina kotiin Dreskhöjdenistä, missä hän
oli ollut äitinsä ja neljän lapsen hautajaisissa; nyt hän itsekin oli
kovin sairastunut punatautiin.
Täällä oli yleisenä tapana ruotsiakin puhuttaessa käyttää suomalaisia
nimiä; esim. _Pekkais Pekka_, _Pasais Lars_, _Siikais Matts_ j.n.e.,
siten että suomalainen sukunimi pantiin ruotsalaisen ristimänimen
edelle. Juho Liitisen vaimo Stiina Pekantytär Sikainen naapuritalossa
osasi moniaita ruotsinkielisiä loitsuja, jotka selvästi huomaa
epäonnistuneiksi mukailuiksi suomalaisista. Esimerkkinä näistä
sekasotkuisista loitsuista mainitsen luvun, kun neula (akana) on
mennyt lehmän kurkkuun:
»Ut du syster Lönn!
Du skall ut och ränna in
inte in och brinna!
inom 3 namn, i namn Gud Fader, Gud Son» — —
Käärmeenpuremaa vastaan sanottiin:
»Jungfru Maria gick vägen fram,
fick hon se hvar en orme rann.
Ge du mig åt henne,
skall jag både signa hän
och binda den
ur lefver och ur lungor, ur led och ur sen,
ur kött och ur ben
ur stock och i sten.
Der skall du bli genom 3 namn — —
Myllymäki on näiden metsien vanhimpia suomalaiskyliä. Ensiksi tuli
Suomesta _Lasse Pasainen_ n. 300 vuotta sitten. Vanhat asiakirjat ovat
hävinneet. Muutamat luulevat, että jo ennen häntä täällä oli ollut
asutusta, mutta että talot hänen tullessaan olivat autioina. Hän oli
asunut Pekka Tuomaanpojan talon eteläpuolella. Näsin ja toisen kerran
Jernan taalalaiset olivat polttaneet hänen talonsa. Silloin kävi hänen
vaimonsa kuninkaan luona Tukholmassa. Kuningas oli silloin ollut
Suomessa, mutta eukko oli mennyt jäljessä sinne ja tavannut hänet. He
eivät enää varmuudella tienneet, kuka kuningas, mutta arvelivat, että
kysymyksessä oli Kustaa I Vaasa. Eukko oli saanut sellaisen päätöksen,
että taalalaisten oli uudelleen rakennettava hänen talonsa, ja jos he
sen kerran vielä polttaisivat, niin heidät poltettaisiin samoilla
kekäleillä. Päätös oli kirjoitettu »vasikannahalle», joka oli
pienehköä 4:o kokoa. Tämä kirje oli ollut tallella aina vilme aikoihin
asti, kunnes muudan mies muuttaessaan toisaanne vei sen mukanaan.
Suunnilleen 120 vuotta sitten tulivat tänne veljekset Tuomas ja
Tahvana Siikainen Fryxändestä Norjan rajalta. Vanhat kertoivat, että
he olisivat tulleet Suomen Siikasalmesta. Aluksi he asuivat yksissä,
mutta erosivat, kun pirtti paloi. Tuomas muutti sinne, missä isäntäni
Pekka Tuomaanpoika Siikainen nykyään asuu, Tahvana muutti pohjoiseen
taloon. Tuomaalla oli poika _Pekka_ Tuomaanpoika, syntynyt v. 1707;
hänen poikansa Tuomas Pekanpoika oli isäntäni isä. Hänen isänsä sedän
Matti Pekanpojan poika Heikki Matinpoika raivasi Laxkärnin ja otti
aluksi isänsä luoksensa, mutta tämä asettui sittemmin toisten
poikiensa kanssa muuanne. Pekka Tuomaanpojan setä Tuomas Tuomaanpoika
muutti Digerlediin.
Toisella veljellä Tahvana Siikaisella oli monta poikaa, joista Heikki
Tahvananpoika jäi isän konnulle. Kaksi poikaa muutti Äppelbon
Rågvediin ja Matti Tahvananpoika meni kotivävyksi Högsjöniin. Heikki
Heikinpoika, joka asui vanhalla konnulla, kuoli Fernebon pitäjässä
ollessaan matkalla poikansa luo Tukholmaan, missä tämä oli
jonkunlaisena käsityöläisenä. Ukko myi tilansa Fredriksbergin
tehtaalle ja hänen toinen poikansa muutti myöskin Digerlediin.
Myllymäellä on myöskin ollut Norjan rajalta tulleita _Kansaisia_.
Matti Matinpoika _Ronkainen_ Kölaråsista tuli avioliiton kautta tänne;
hänen lankonsa Erkki Heikinpoika Liitinen tuli Rådasta, ja hänen
poikansa Juho Erkinpoika elää vieläkin ja puhuu hyvää suomea. Kylässä
on myöskin _Pokkaisten_ sukua. Ensimmäinen Pauli _Pokkainen_ tuli
Krafsenista. Mutta täällä sanotaan, ettei Pokkainen olisikaan mikään
suomalainen sukunimi, vaan haukkumanimi.
Olostani ei otettu maksua; poika, joka puolipohjasi saappaani, pyysi 6
killinkiä — annoin 12. Myöhemmin illalla menin Lohilammille.
_Lohilampi_ (Laxkärn) on kylä, jossa on 6 taloa ja 30 henkeä. Isäntäni
_Heikki Matinpoika Siikainen_ Myllynmäeltä oli isänsä kanssa tämän
paikan alkuaan raivannut. He erosivat sittemmin. Isä poikineen rakensi
toisen talon, mutta se paloi. Myöhemmin rakensi Heikki Matinpoika
aivan yksin, eukon edes auttamatta, salin, kamarin ja keittiön. Hän
kertoi, miten hän siinä menetteli. Hän oli tänne tullessaan 33:n
ikäinen. Nyt hänellä oli 3 tynnyrinalaa peltoa ja 10 haasiaa heiniä.
Toinen hänen poikansa on 24:n vanha, tytöistä on toinen 21:n, toinen
18:n. Hän oli nyt kylän varakkain mies eikä ollut kuten muut tehtaan
alustalainen. Hänellä oli 3 veljeä ja 2 sisarta ja kaikki olivat
hakeneet itselleen uudet asuinpaikat. —
Täältä menin seuraavana päivänä _Nupaan_ (Hästkulle), jonka
ensimmäiset asukkaat olivat tulleet kuudettakymmentä vuotta sitten
Slättenistä. _Kaarle Käröinen_ Norjan rajalta oli nainut _Briita
Lassentytär Putkoisen_ Slättenistä. Tämä oli »Nipaksi» nimitetyn
miehen leski. Hänen poikansa Juho Kallenpoika muutti Slättenistä
Hästfalletiin. Hänen sisarensa oli naimisissa Tuomas Matinpojan kanssa
Rådan suomalaismetsistä. Ilänestä käytettiin nimeä »Major» ja muutti
hän perheineen Suomeen. Juho Kallenpojan pojanpoika elää vielä. Noin
30 vuotta sitten asettui tänne Heikki Lassenpoika _Putkoinen_ ja
samaten Juho Matinpoika _Ronkainen_ Kölaråsista ostaen toiselta
kiinnekirjan. Tämä kylä on ensimmäinen Jernan pitäjään tullessa.
Jernan kirkolle on 3 ¼ penikulmaa (NNO), Säfseniin 2 ¼ (SOO),
Äppelbohon 2 ½ (NV). Hästkullen on muuten huono ja köyhä kylä. Kun
varhain aamulla kuljin talojen väliä, kuulin metsässä paimentytön
laulavan niin kauniisti, että seisoin pitkän aikaa kuunnellen hänen
laulunsa sointua, ja miten metsän kaiku siihen vielä kauniimmin
vastasi.
14. TARINOITA KEMPPAISISTA, PUTKOISISTA, AMPIAISISTA, KETTUISISTA.
ITSEPÄINEN SUOMALAINEN. LÄHTÖ SÄFSENISTÄ.
_Nupasta_ oli huonoa kivistä tietä _Slätteniin_ ¼ penikulmaa.
Ensimmäisessä talossa tapasin vanhan ukon ja nuoren lapsivuoteella
olevan naisen. Huomasin heti, että ukko oli herrahtava. Hän nousi heti
seisoalleen, valmisti minulle istumatilan ja osoittautui puheessaan
sangen järkeväksi. Pian tuli sisälle hänen poikansa 34-vuotias
lautamies; hänkin oli viisas ja ymmärtäväinen mies. Hänen vaimonsa
siinä sairasteli. Hän toi minulle kuoripiimäkehlon, mutta kun en äsken
syöneenä siihen tahtonut puuttua, niin hän kehoitteli, kunnes tein
hänen mielikseen.
Mutta minun on ilmoitettava, kuka tuo vanha ukko oli. Hänen nimensä
oli Risto Pekanpoika _Kemppainen_, ja hän oli syntynyt Liljendalin
tehtaan suomalaiskylässä, josta vieläkin käytetään nimeä »Kämptorp»
eli Pullingtorp. Hän kertoi esi-isiensä Suomesta tulosta:
Kun venäläiset sotivat Suomessa oli kanta-isä _Pertti Kempainen_
asunut Savossa. Eräänä päivänä oli 7 ryssää tullut hänen taloansa
ryöstämään ja hävittämään. Hän oli pelastanut henkensä pitämällä
pyssyä päänsä suojana lyöntejä vastaan ja niin loikannut ovesta ulos.
Nämä olivat hosuneet niin, että Kemppaisen pyssynpiippu
puolustautuessa käyristyi.[11] Päästyään metsään oikaisi hän puitten
välissä pyssynsä ja palasi kotiin ampuen 6 venäläistä yrittäen
pyssynperällä surmata viimeisenkin, joka pääsi karkuun. Kemppainen oli
ottanut eukkonsa kanssa niin paljon omaisuuttaan kuin jaksettiin
kantaa ja meni metsään, sillä oli pelättävissä, että tulisi uusia
vihollisia. Niin hän joutui pakotiellään Ruotsiin. Kun hän tuli
kuninkaan luo pyytämään kiinnekirjaa jollekin uutistalolle, niin hän
kertoi, miten oli pelastunut seitsemän ryssän kynsistä. Silloin oli
kuningas, — nimeä ei kertoja muistanut, mutta arveli häntä Kaarle
IX:ksi — sanonut sihteerilleen: »Det var en kämpe! Gif honom ett
byggningsbref!» (Sepä oli koko kemppi! Anna hänelle viljelyslupa!)
Siitä hän sai nimen Kemppainen eli »Kämp Bertil». Hän meni aina Norjan
rajalle saakka, mutta kun ei sieltä löytänyt mieluistaan tilaa, palasi
hän sieltä ja osti maaherralta 8 ploodulla Pullingstorpin.
Miten maaherra oli saanut tämän torpan, selitti ukko seuraavasti:
Muuan _Heikki Pulliainen_ oli ollut Suomesta tullut miehentappaja,
joka oli paennut tänne ja asunut jo kolme vuotta kenenkään siitä
tietämättä, sillä silloin täällä oli vain asumattomia saloja. Mutta
sitten hänet keksittiin ja kuulutus Suomesta oli ehtinyt näille
maillekin, joten mentiin häntä vangitsemaan. Mutta hän livisti Norjan
puolelle. Kun maaherra ei saanut miestä kiinni, otti hän talon
huostaansa ja oli se jo ollut pari vuotta vuorimestarille vuokrattuna,
kunnes Pertti Kemppainen sen osti maaherralta.
Kemppaisen suku oli suoraan alenevassa polvessa seuraava: 1) Pertti,
2) Pekka Pertinpoika, 3) Juho Pekanpoika, 4) Pekka Juhonpoika, 5)
Pekka Pekanpoika, 6) Risto Pekanpoika, kertojani, joka ei ollut
kovinkaan vanha, sillä hän oli syntynyt 1746. Hän oli äitinsä puolelta
ollut sukua Filipstadin koulupappi Mathias Matheniukselle, joka oli
ollut suomalaispoika, entinen Matti Matinpoika. Hän oli ottanut Riston
nuorena poikana luoksensa, opettanut lukemaan ja pannut hänet
Filipstadin kaupunginkouluun aikoen hänestä tehdä papin. Kouluaikanaan
hän oli lukenut monia vanhoja kirjoja, etenkin erästä »Ungdomens
fägnad», jossa oli kerrottu maailman seitsemästä ihmeestä, samaten
siitäkin, miten suomalaiset tulivat nykyisille asuinsijoilleen. Pappi
oli hänelle selittänyt, että nämä maakunnat ennen olivat olleet yhtenä
salona, mutta että suomalaiset ne ensiksi olivat asuttaneet ja
viljelleet. Hän oli kertonut, että kolme suomalaista muinoin oli
tullut näille maille. Kaikilla heillä oli ollut sellainen kirjelmä,
että he saisivat asettua metsille, mutta ruotsalaisilla oli oikeus
määrätä kuinka kauas heistä. Yksi oli rakentanut _Loka tjäll'in_,
keksinyt rautamalmia ja alkanut sitä valmistaa. Paikka sai nimekseen
_Finnhyttan_. Toinen tuli Brattforsin seurakuntaan ja paikka sai nimen
_Finnbo_. Hänkin löysi rautamalmia ja paikkaa alettiin sanoa
_Finnbohyttaniksi_. Kolmas meni Daglösen järven eteläpuolelle
ruotsalaiseen Alphyttan kylään pyytäen saada asettua sen metsille.
Hänen nimensä oli _Filippus_. He antoivat hänelle luvan asettua järven
pohjoispuolelle penikulman päähän kylästä, luullen siten erottaneensa
hänet tarpeeksi loitolle. Itse hän asuikin etäällä rannasta, paikalla,
missä nykyään sijaitsee patruuna Mullbergin talo. Mutta rannalle hän
rakensi tammesta nuottakodan, joka uutena ja valkeana pisti järvellä
kulkijain silmään. He sanoivat tammikodan nähdessään: »Se Filips
stad.» (Katsoppa Filipin asuntoa!) Hänkin löysi rautamalmia 1 ½
penikulmaa pohjoiselta rannalta, ja sen paikan nimi on vielä nytkin
_Finnmåsgrufva_. Hän sai kuninkaalta luvan perustaa _Finnhyttanin_.
Mutta hän ei sitä voinut yksin käyttää, joten sinne tuli paljon muita,
jotka asettuivat vakinaisesti paikalle asumaan. Vähitellen syntyi
sinne kauppakaupunki, joka sai nimen Filipstad.
Kun Risto Kemppainen jonkun aikaa oli käynyt Filipstadin koulua,
lähetettiin hänet Karlstadin lukioon. Hän ei silloin vielä ollut
täyttänyt 12 vuotta. Mutta oltuaan kaupungissa 14 päivää hän karkasi.
Kysyessäni miksi, vastasi hän ensin, ettei viitsinyt lukea, mutta kun
sanoin, ettei se ole totta ja että hän varmaankin oli tehnyt jonkun
poikamaisen kepposen, vastasi hän vain: »Se on jo ollutta ja mennyttä
lapsuuden hullutusta.» Ja vaikka kuinka yritin saada häntä ilmaisemaan
syyn, en saanut häntä sitä kertomaan. Hän oli karannut
perjantaiaamuna, tornikello löi 7 hänen mennessään yli Karlstadin
sillan. Kuljettuaan lähes 6 penikulmaa oli hän yöllä sivuuttanut
Filipstadin, missä hän Filiphyttanissa oli kiertänyt kaupungin ohi.
Solbrossa oli aurinko noussut ja lauantaina hän oli jo kotonaan,
käveltyään 11 penikulmaa Karlstadista, 5 Filipstadista. Äiti oli ollut
silloin leskenä ja hyvin suruissaan pojan käytöksen vuoksi. Mutta
mihinkään kouluun häntä ei enää pantu. Pian häntä kuulutuksin
etsittiin, nimittäin siten, että sen ja sen ikäinen poika oli kadonnut
tietymätöntä minne. Sillä hän ei kellekään ollut ilmaissut pakoaan
eikä tiedetty, oliko hän hukkunut veteen vai tuleen. Äidin talo oli
sillä aikaa joutunut Liljendalin tehtaalle ja vuokrattu eräälle
Myhrmanille. Poika ei tahtonut joutua hänen alustalaisekseen. Hän siis
tuli räätäliksi, joka 9 vuotta kuljeksi suomalaismetsissä ja
muuallakin neulomassa. V. 1775 hän osti nykyisen talonsa täällä
Slättenissä 2 200 hopeataalarilla Fredriksbergin tehtaalta ja otti
itselleen Kroktorpista vaimon. Hän osasi vieläkin vähä latinaa lukien
Isämeidän ja muutamia rukouksia latinaksi. Hänellä oli nyt viisas ja
toimelias poika lautamiehenä. Hän oli paikkakunnalla ostanut nelisen
taloa, jotka tehtaalle jäämistään veloista olivat joutuneet
huutokaupattaviksi. Senpä vuoksi ei kylässä eikä edes näillä metsillä
olekaan yhtään taloa viime vuosina joutunut tehtaan haltuun, sillä ne
ovat auttaneet toisiaan. Mutta itse Jernan pitäjästä on kolmas osa
liitetty tehtaaseen.
Kun _Jerna_ nyt on Näsin pitäjän kappeli, vaikka Näs onkin paljon
pienempi, maksoivat he rovastille joka 30 kykästä (10 lyhdettä, 3
kappaa) viljaa ja 2 naulaa lehmää kohti voita, mutta jos lehmiä on
enemmän kuin 4 vain naulan. Rovasti lähettääkin joka vuosi talonpojan,
joka itse on maksuista vapaa, laskemaan kykät pelloilla eikä kukaan
saa puida, ennenkuin mies on käynyt tarkastamassa. Mutta v. 1810 tuli
kuninkaallinen käsky, että ne pitäjäläiset ja papit, jotka sopivat
keskenään määrätyistä papinjyvistä, saisivat ne sitenkin suorittaa,
mutta sopimuksen täytyi jäädä voimaan 70 vuodeksi tahi ainaiseksi. Sen
johdosta jernalaiset nyt vaativat rovastia kuuluttamaan
kirkonkokouksen, joten he saisivat siitä neuvotella. Sekä pitäjäläiset
että suomalaiset olisivat mielellään tahtoneet tehdä sopimuksia,
luullen siten pääsevänsä helpommalla ja papinkin saavan vakinaisemman
palkan. Mutta pappi oli kehoittanut odottamaan, jotta nähtäisiin,
miten muut pitäjät menettelivät. Ja vaikka taalalaiset jo useat kerrat
ovat anoneet, että asia uudelleen otettaisiin esille, ei kokousta ole
pidetty. Mutta suomalaiset ovat uhanneet vedota kuninkaaseen, sillä
entinen menetelmä, ettei tarpeen vaatiessa saa puida, on heille
hankala. Pappi otti silloin heidän anomuksensa huomioon ja määräsi,
kuinka paljon suunnilleen yhteensä hän vaati koko suomalaismetsiltä.
Suomalaiset pitivät kokouksen ja määräsivät, miten paljon kunkin oli
maksettava. Pappi oli saapa 41 kappaa 9 kannua ohria, 39 kappaa 15
kannua sekaviljaa ja 4 leiviskää 19 naulaa voita. Kumpikin puoli oli
tyytyväinen. Päätettiin, että tulipa talo ruti köyhäksi tahi
äveriääksi, olivat papin saatavat samat ja jos joku talo jäi autioksi,
saivat toiset maksaa sen verot. Mutta jos uusia tiloja
perustettaisiin, ei pappi niistä saisi mitään, mutta jos ne olisivat
varakkaita, olisi vanhojen talojen maksettava pieni lisä. — Niilo
Iivarinpoika Tyngsjössä on samalla tavoin sopinut edellisen papin
kanssa, mutta nykyinen tahtoo sitoumuksen purettavaksi ja siitä he nyt
käräjöivät.
_Putkola_, ruotsiksi _Slätten_, on saanut ruotsalaisen nimensä siitä,
että tämä kylä, jossa on 5 taloa, 28 asukasta, sijaitsee matalalla
kaskimaan paikalla, joka on tasainen ja kolmelta puolen soiden
ympäröimä. Kylään tuli ensin, n. 200 vuotta sitten _Lasse
Mikkelinpoika Putkoinen_. Muudan Lasse Lassenpoika Putkoinen löi n.
100 vuotta sitten _Niipa_ nimisen naapurinsa kuoliaaksi. Niipa lienee
ollut Flatenista kotoisin, sillä siellä hänellä oli sukulaisia, mutta
hän muutti tänne nykyiseen Kemppaisen taloon. Niipan piti mennä Jernan
nimismiehelle kantelemaan sitä, että Lasse Lassenpoika Putkoinen oli
kaskeksi kaatanut petäjikköä, mistä oli suuri sakko. Mutta Putkoisen
vaimo näki Niipan lähtevän ja kertoi siitä parhaillaan lattiapalkkeja
piiluavalle miehelleen. Tämä sieppasi pyssyn seinältä ja juoksi
jäljessä sellaisella kiireellä, että kirveskin unohtui toiseen käteen.
Hän huusi toista pysähtymään, Niipa käänsi päätänsä, mutta samalla
luoti suhahti suun ohi siepaten kaksi hammasta. Niipa läksi
harppailemaan suohon, jota sen jälkeen on sanottu _Niipansuoksi_,
mutta Lasse oli päässyt niin lähelle, että heitti kirveellä, joka osui
jalkaan katkaisten valtimon polven alapuolelta. Niipa ei enää päässyt
pakenemaan. Toinen heitti hänet allensa, leikkasi suun halki korvia
myöten kysyen, oliko se entisen kokoinen. Sitten hän karsi molemmat
korvat kysyen, kuuliko hän hyvin. Rääkättyään Niipaa hän otti tämän
lopulta hengiltä. Avunhuudot olivat kuuluneet Kroktorpiin. Sieltä mies
kiiruhti katsomaan, mitä oli tekeillä. Silloin Niipa vielä oli ollut
hengissä. Mutta mies ei uskaltanut yksin mennä sinne peläten, että
hänen itsensäkin kävisi samoin. Hän meni hakemaan miehiä apuun. Sillä
aikaa Putkoinen oli kotoa hakenut poikansa kantamaan piiloon ruumista.
Sen he heittivät Ör-jokeen. Lasse joutui pian köysiin ja hänet vietiin
Falunin vankilaan. Mutta vaimo leipoi kakkuun viilan auttaakseen siten
miestänsä karkaamaan. Vankilassa oli ollut 13 vankia. Putkoinen antoi
viilan kiertää kaikkien kesken. Yhden viilatessa kahleitaan muut
tanssivat lattialla, jotta ei mitään kuuluisi. Vartija oli kysynyt,
mitä he melusivat. Lasse, joka oli ikkunan ääressä rallatellut, oli
vastannut: »Tanssimme, ettei tule ikävä». Vartija meni tiehensä antaen
heidän tanssia.
Eräänä aamuna, kun vahti tuli vankien huoneeseen, olivat kaikki tipo
tiessään, yhtä lukuunottamatta. Vahdin kysyessä, miksi hän ei
seurannut toisia, tämä vastasi: »Siksi, etten muuta pahaa ole tehnyt
kuin rakastellut naisia.» Siitä syystä hän täällä istuikin ja piti
hänen päästä seuraavana päivänä vapaalle jalalle. Mutta nyt hän sai
vielä istua 14 päivää, kun ei ilmiantanut muiden salahanketta. Vangit
olivat vaatteista punoneet köyden ja sitä myöten laskeutuneet alas
ikkunasta. Mutta yksi putosi niin pahoin, että meni tainnoksiin.
Seuraavana päivänä hänet tavattiin kaupungin kadulta. Muut ja Lasse
mukana pakenivat Norjaan. Hän kirjoitti vaimolleen, että tämä tulisi
sinne, mutta kun vaimoa ei kuulunut, meni hän uusiin naimisiin. Hänen
entinen vaimonsakin otti uuden miehen, nimittäin Juho Kallenpoika
_Kärvisen_, joka oli sellainen seikkailija ja hurjistelija, että
hävitti koko talon. Hän rakensi useita rakennuksia ja uhkean talon,
josta tuli velkaiseksi. Hän ajoi 10 hevostakin kuoliaaksi. Niin joutui
talo taas Fredriksbergin tehtaalle, jolta Risto sen oli ostanut. Yhden
hevosen ajoi hän kuoliaaksi siten, että tuodessaan Gustafsströmistä
tynnyrin rukiita hevosen selässä hän kulkiessaan Svartelvin yli istui
itsekin selkään, etteivät jalat kastuisi. Kun hevosen piti nousta ylös
jyrkkää joenäyrästä, katkesi siltä selkäranka.
Minun piti nyt mennä Roxåsenin, Brindåsenin, Vakerskogin ja Örskogin
kautta Kroktorpiin. Mutta kun juttuutin liian kauan ukko Kemppaista,
menin suoraan Kroktorpiin.
_Roxåsenin_ ensimmäistä asukasta on sanottu _»Kissan Käiväräiseksi»_,
hän kun oli kissojen kuohitsija. Hänellä oli 3 tytärtä. Heikki
Matinpoika _Tyhönen_ nai yhden tullen kotivävyksi, mutta kauan hän
epäröi, ennenkuin otti niin rumannimisen appiukon — mutta talo
taivutti miehen mielen.
»Saksan suutariksi» nimitetty mies muutti äitinsä kera ensimmäisenä
Brindåseniin. Hän oli aviottomasti syntynyt. Äiti oli suomalainen ja
Riston isän oli jo kerran kihlautunutkin, mutta pojat saivat hänet
tuumasta luopumaan. Mutta kun ukko ei tiennyt, miten pääsisi eroon,
neuvoivat he vähä väliä kurittamaan morsianta ja ukko pehmittelikin
tätä koko usein. Nainen haastoi ukon käräjiin siitä, ettei tämä mennyt
naimisiin, vaikka he olivat kihloissa, sillä hän luuli ukon maksavan
300 taalaria päästäkseen eroon. Kun tuomari kysyi ukolta, aikoiko hän
ottaa naisen vaimokseen, vastasi tämä: »Totta kaiketi.» Silloin
kirkaisi nainen: »Herra Jeesus minua auttakoon! Hän tappaa minut!»
Mutta ukko selitteli, että hän aikoo pitää eukkonsa vain kotikurissa,
ellei tämä muuten ota oppiakseen. Ja niinpä hän muijasta pääsi.
Matkallani Kroktorpiin, jonne oli neljännes, näin omituisen portin. Se
näet oli tehty yhdestä ainoasta puusta, joka oli kasvanut ryssän
kirjaimen ш:n näköiseksi.
_Rynkään_ (Kroktorp) tullessani tapasin muutamia vankkoja suomalaisia.
Isäntäni Lasse _Kavia_ eli »Krok-Lasse», »Stamp-Lasse», kuten häntä
sanottiin, siksi että hän ontui vasenta jalkaansa, sanoi haasian
kaatuneen jalalleen. Eukko oli samaten lysmäjalka, ja samaten heidän 3
aikuista poikaansa ja 2 tytärtään ontuivat. Huomasin, että sekä tässä
että muissakin kylissä oli ontuvia, etenkin vanhoja ihmisiä, sangen
paljon. He sanoivat sen johtuvan luuvalosta, mihin oli syynä ankara
työ kivikkoisilla pelloilla, miilunpoltossa j.n.e. Mutta sitä en usko.
Tämä vioittuma periytyy lapsiin, sillä vaikka nämä syntyvät terveinä
ja pirteinä, tulevat he suurempina viallisiksi. Kirkkoherra kertoi,
että Säron pitäjän Heden kylässä miltei kaikki ontuivat, siksi
sanoivatkin ruotsalaiset lynkyttäjistä »det är en Heare» s.o. hän on
Hedeniläinen. Olisipa syytä fyysillisesti ja lääketieteellisesti
lähemmin tutkia tuota ilmiötä.
Nyt kuulin toisenlaisen kertomuksen Niipan murhasta. Hänen sanottiin
olleen ilkeä ja suvaitsematon ihminen. Ja hänen vaimonsa, joka miehen
poissa ollessa oli suhteissa erääseen Tikkaiseen, oli häijynilkinen,
kun mies siitä moitti. Vaimo kanteli aina veljelleen, Putkoiselle,
mitä Niipa sanoi ja teki. Kun Niipan piti torstaina mennä kirkolle, ei
suinkaan kantelemaan Putkoisesta, vaan ollakseen perjantaina,
rukouspäivänä, perillä, Putkoinen murhasi hänet, kuten kerrottiin ja
iskiessään puukolla sanoi: »Tässä on siitä ja tässä on siitä!» Ei
kukaan mennyt katsomaan, vaikka avunhuudot kuultiin. Putkoinen meni
sitten kirkolle ja ripille. Tämän kertomuksen mukaan karanneita
vankeja oli 7 ja meni Putkoisen vaimo aluksi miehensä jäljissä
Norjaan. Norjalaiset sitoivat miehen ja veivät Örebrohon odottaen
jernalaisilta suurta palkintoa. Mutta nämä sanoivat: »Kyllä meillä on
tarpeeksi veroja, pitääkö meidän vielä ostaa tuo teurastajakin.»
Norjalaiset veivät Putkoisen mennessään takaisin, sillä olihan hän
taitava seppä.
Annoin poikien ja tyttöjen laulella aina puoleenyöhön. Sitten menin
heidän kanssaan aittaan nukkumaan, vierustovereinani kaksi ikäistäni
poikaa. Kirjoitin huvikseni muutamia tyttöjen ruotsinkielisiä lauluja,
esim. »En liten kärleksvisa jag skrifver till dig» — — ja »Det voro
två ädeliga konungabarn» — — Näin eilen vanhan alkuperäisen
käsikirjoituksen, jonka oli kirjoittanut sotamies Erik Larsson
Dalgren, joka oli seurannut Kaarle XII:ta, joutunut Pultavassa
vangiksi ja viety Siperiaan, mistä hänen lopulta onnistui paeta.
Käsikirjoituksen, jossa oli useita piirustuksia sain 12
killingillä.[12]
_Rynkä_ on melkoisen vanha kylä. Kolme veljestä, Pauli, Sigfrid ja
Olli Hannunpoika _Vilhuinen_ tulivat Kaarle XI:n aikana Suomesta.
Hekin asettuivat aluksi Norjan rajalle, mutta tulivat sitten muutaman
vuoden kuluttua tänne. Pauli ja Sigfrid Vilhuinen asuivat aluksi
yhdessä jälkimmäisen torpassa, mutta Pauli muutti myöhemmin Vilhulaan
ja kolmas veli meni Rynkään sen ensimmäiseksi asukkaaksi. Ollessaan
lehdossä iski hän polveensa tullen eliniäkseen lynkyttäjäksi. Siitä
sai paikka nimen _Rynkä_ (Kroktorp). Täällä on vieläkin aitta, jossa
on vuosikuku 1693. Ollilla oli poika, _Matti_ Ollinpoika ja tyttäret
_Maija_ ja _Anna_. Anna otti miehekseen Tahvana _Käiväräisen_
Dunderbergistä ja Maija _Lassi Rautiaisen_ Säfsenistä muuttaen sinne,
missä nyt Lassi Lassinpoika (Stamp-Lasse) asuu. Se oli silloin
uutisasutus. Matti Ollinpojalla oli monta lasta. Hän oli kahdesti
naimisissa, ensin _Karjalaisen_ kanssa Laggåsenista ja sitten _Vappu
Kavian_ kanssa. Hän myi tilansa _Jussi Muhoiselle_ Äppelbon
suomalaismetsistä. Mutta hän sai asua vain 5 vuotta, kun _Annikka_
Matintytär, jonka mies oli _Antti Antinpoika Urpinen_, osti sen
suvulle takaisin. Sitten muutti Muhoinen _Voahermäelle_ (Lönnhöjden).
Annikalla oli kaksi tytärtä, _Kaisa_ ja _Kirsti_. Kaisa otti
miehekseen Pekka Matinpojan Tyynistä. (Heillä ei ollut suomalaista
sukunimeä, samaten lienee Gåsbornin ja Bergslagenin suomalaisten
laita. He eivät siis liene savolaisia). Hänen poikansa _Antti
Antinpoika_ elää vieläkin ja on naimisissa. Kirstin mies oli Hannu
Hannunpoika _Vilhuinen_ Digerlian _Vilhulasta_. (Myöskin Vermlannin
Dalbyssä on suomalaiskylä Vilhula, ruotsiksi Digerliden, joka on
Vilhuisen raivaama). Hänen poikansa Hannu Hannunpoika elää niinikään,
on 60:n ikäinen, osaa hyvin suomea ja oli isäntänäni siellä ollessani.
Maija Matintytärellä ja hänen miehellään _Lasse Rautiaisella_ oli 3
tytärtä: Magdaleena Lassentytär, mies Lasse Tahvananpoika _Kavia_,
jolla ei ollut asuntoa, mutta 3 lasta: _Lasse_ Lassenpoika, _Mari_ ja
_Kirsti_ Lassentytär. Lasse Lassenpoika oli kolmasti naimisissa:
Ensimmäisen kerran Anna Ollintytär _Pulkin_ kanssa Örskogista,
toistamiseen Nilsjöstä Maija Matintytär _Pasaisen_ kanssa. Hänellä oli
8 lasta, jotka kaikki elävät vielä ja joista Lasse Lassenpoika
(Stamp-Lasse) asuu vanhalla konnulla ja hänen sisarensa _Kirsti_ on
naimisissa Putkolassa Risto Kemppaisen kanssa.
Kolmannen tämän kylän talon, »Reppugården», on Piki-Pekka (Beck-Per),
Bergslagin suomalainen, jolla ei ole suomalaista sukunimeä,
rakentanut. Hän sai nimensä siten, että koiruuttaan pisti vanhan ämmän
piippuun pikeä pohjalle ja tupakkaa päällimmäiseksi. Siitä oli muija
niin kimmastunut, että oli sanonut: »Kun pistit pikeä piippuuni, niin
saat olla Piki-Pekka niin kauan kuin elät». Ja niinpä kävikin. Vieläpä
hänen poikaansa Mattiakin sanotaan Piki-Matiksi. Hän elää vielä ja on
jo vanha mies.
Örskogissa en käynyt taloissa. Taneli Heikinpoika _Hotakka_ oli
ensimmäisenä tullut tänne Suomesta. Hänen toinen veljensä Pekka
Heikinpoika Hotakka asui ensin Vakerskogissa, kolmas veli Gåsbornin
pitäjän Lakeråsissa, mistä tulivat tänne. Suku on alenevassa polvessa
seuraava: 1) Taneli Heikinpoika 2) Jaakko Tanelinpoika, 3) Taneli
Jaakonpoika, 4) Jussi Tanelinpoika, joka vieläkin elää. Toiseen taloon
tuli Olli Ollinpoika _Vilhuinen_ Niilo Ollinpoika Pulkkiselle vävyksi.
Kylässä oli 3 taloa 12 henkeä.
_Bertilsbergkin_ kuuluu Jernan kappeliin. Siinä on 2 taloa ja 18
asujaa. Ensimmäisenä tuli kylään noin 100 vuotta sitten Pertti
Ollinpoika _Liitiäinen_ Norjan rajalta. Hänen pojanpoikansa Juho ja
Antti Antinpoika jäivät molempiin taloihin asumaan.
_Brindåsenin_ kylässäkään en käynyt. Jälkeenpäin kaduin, etten sinne
poikennut. Siellä asuu yhdessä talossa 6 henkeä. Juho Ristonpoika
Tyynistä osti sen »Saksan-suutarilta», josta jo olen puhunut.
_Vakramin_ kylään, jossa on 3 taloa, 17 henkeä, en myöskään mennyt.
Kalle Juhonpoika _Teiskinen_ Laggsundista asui siellä ensin. Hänen
jälkeläisistään on yhdessä talossa Kalle Kallenpoika ja toisessa
Putkoinen.
_Vakerskog_, jossa oli 5 taloa, 25 henkeä, jäi samaten käymättä.
_Pekka Heikinpoika Hotakka_ Lakeråsin suomalaismetsistä tuli
toistasataa vuotta sitten tähän kylään. Nyt siellä asuu _Liitiäisiä_
ja _Tyyhyisiä_, täten on aljettu nimittää Tyystä tulleita. Sain
rynkäläisen ukon, Kustaa Muhoisen, opastamaan suorinta tietä
Digerlideniin, sillä tahdoin päästä sinne lauantai-iltana kylpemään.
Olin näet kuullut, että siellä kylvettiin kesällä joka ilta, mutta
talvella vain lauantaisin. Sain siis taas kulkea Flatbergin,
Käringbergin ja Fäbodarnen sivu. Läksimme taipaleelle klo 3 ip., mutta
ukko kulki niin hitaasti, että vasta pilkko pimeässä 7 ajoissa tulimme
Digerlideniin. Saunat höyrysivät parhaillaan. Menimme Hannunpojan
taloon. En aluksi ollut ollenkaan ymmärtävinäni suomea, vaan annoin
oppaani puhua minusta, mitä hän halusi. Syötyämme illallisen menimme
suureen ja avaraan saunaan. Siellä oli naisia ja miehiä sekaisin
kylpemässä. Minä hiivin muiden joukkoon. He sanoivat siltä tuntevansa
minut savolaiseksi, että otin kuumemmat löylyt kuin muut. He kävivät
vähä väliä ulkona vilvoittelemassa, mutta sanoivat, etteivät talvella
uskaltaneet heittäytyä lumeen eivätkä kesällä valella ruumistaan
kylmällä vedellä.
Istuskelimme kauan kuumassa pirtissä rupatellen yhtä ja toista.
Lopulta kehoitti isäntä minua menemään piian viereen nukkumaan ja
häntä vähän piristyttämään. Mutta minä annoin palttua piialle, sillä
hän oli kurvan näköinen ja oli ollut kaksi vuotta
kuppatautiparantolassa. Menin tallinparvelle nukkumaan Qvarnbergin
työmiehen kanssa. Mutta tyttö tulikin sinne sillä tekosyyllä, että hän
muka toi juomavettä, sanoipa vielä, ettei voisi jäädä, niinkuin häntä
siihen kukaan olisi kehoittanutkaan. Hän meni naapuritaloon ja toi
sieltä nuoren tytön luoksemme. Mutta kun juuri olin nukkumaisillani,
en heistä välittänyt, vaikka he kuinka ympärilläni hyppelivät. Mutta
kun seuraavana aamuna näin tuon toisen tytön, niin totta tosiaan
kaduin epäkohteliaisuuttani, kun en ollut hänelle suonut tilaa
vieressäni. Sillä hän oli todellakin niin harvinaisen kaunis, etten
ole nähnyt monta hänen vertaistaan.
Seuraavana päivänä, sunnuntaina syyskuun 14:ntenä, pidimme
hartaushetken. Minä luin läsnäolevain hengelliseksi ravinnoksi pitkän
lorotuksen vanhasta postillasta. Isäntäni sitä vastoin meni jo
aamuvarhaisella Vesterfalletin kylään lankonsa luo viinaa juomaan,
sillä hän oli kuullut, että tämä sillä viikolla oli polttanut ¼
tynnyriä rukiita viinaksi. Hän pyysi minuakin mukaansa ja sanoi, että
siellä varmaankin tanssittaisiin ja että siellä oli koolla Näfveråsin
ja Närsen nuoriso.
_Vilhulaan_ (Digerlideniin) rakensi ensimmäisen pirtin Paul
Hannunpoika Vilhuinen ja sai lupakirjan helmik. 29 p:nä 1670. Hän tuli
Sigfridstorpista, joka oli perustettu muutamia vuosia varhemmin.
Muutamissa paikoin kylän ympäristöllä näkyi vieläkin vanhoja
asuinsijoja. Esim. Hemfalletissa, kylästä koilliseen, on sellaisia
neljä ja _Tervasaholla_ (Tjärfallet), ¼ länteen, yksi. Kylästä
neljännes länteen käsin on vanha suomalaisasutus, joka jäi autioksi
siitä syystä, että sen asukas oli täynnä koiruutta, jonka tähden
pirtti hävitettiin ja mies karkoitettiin. Nyt siinä on taalalaisten
karjamajoja.
_Flatberg_ jäi käymättä. _Erkki Heikinpoika Turpoinen_ on sinne
rakentanut pirtin v. 1776. Hänen jälkeensä tuli _Lasse Juhonpoika
Pasainen_. Torpan rakensi _Heikki Juhonpoika Hyyryläinen_
Flatåsenista. Nyt siellä asuu _Erkki Erkinpoika Kauppinen_ Näsin
Löfkullan metsiltä.
_Käringbergin_ on ottanut viljelykseen _Lasse Matinpoika Manninen_
Flatbergistä myyden sen sitten Fredriksbergin sepälle Gustaf
Hibbertille.
_Fäbodarnessa_ asuu _Hyyryläisen_ suku. Kylä on syntynyt myöhään,
joten en sielläkään käynyt. Siellä oli varhemmin flatbergiläisten
karjamajoja.
Syötyäni päivällisen jätin Digerlidenin mennen _Sipin torppaan_
(Sigfridstorp), jonne oli ¼. Tytöt lupasivat saattaa saman tien kuin
menivät puolukkaan, mutta he eivät joutuneet ajoissa, joten en heitä
odotellut. Sain toki miehen saattajaksi. Tiellä puhalteli paimentyttö
torvellaan minulle useita kauniita soittoja. Sipin torppaan menin
tavatakseni _Paul Hannunpoika Vilhuista_, jonka piti olla suuri
tietäjä ja runolaulaja. Mutta hän ei ollutkaan kotona. Olisin kyllä
häntä odotellut iltaan asti ja palannut Digerlidenin tyttöjen luo
yöksi, mutta luulin, että Vestfalletissa olisi tanssit ja riensin
sinne. Palasin siis Sipin torpasta Digerlideniin ja sieltä läksin
yksin Vesterfalletia kohti. Aurinko oli jo laskenut ja sinne oli ½
penikulmaa. Tien varrelta söin puolukoita ja jouduin eksyksiin, joten
jouduin _Nyyrylään_ (Näfveråsen), joka on _Nyyryläisten_ pesäpaikka.
En viipynyt siellä kauan, vaan menin erään vaimon opastamana
Vesterfalletiin. Siellä olikin vain 3 miestä ja puolihutikkainen
isäntäni _Hannu Vilhuinen_. Viina oli ennätetty viedä Ulriksbergiin,
ennenkuin Hannu oli taloon tullut. Toki sitä oli sen verran, että hän
sai kaulansa kastetuksi. Nuorisosta ei ollut tietoakaan ja minua
harmitti, että ollenkaan olin kiiruhtanut tänne sen sijaan että olisin
jäänyt Digerlideniin.
_Vestfallet_ on yksinäinen talo, jonka on rakentanut 27 vuotta sitten
_Lasse Erkinpoika Sormuinen_ Näsistä. Hän elää vielä. Hän teki minulle
niin lukuisia kysymyksiä, etten ennättänyt edes puoliinkaan vastata.
Kuultuaan, että olin Savosta kotoisin, kysyi hän, löytäisinkö tuon
maakunnan kartalta ja kun myönnyttelin lähetti hän poikansa tuomaan
kartan. Tämä toi Djurbergin pienen kartan, ja kun näytin Savon ja
muitakin paikkoja, selitti hän heti, että minä olin korkeasti oppinut
mies ja suurempi herra kuin kukaan aavisti. Hän koetti saada minut
jäämään yöksi, mutta minä painalsin mennä _Sormulaan_, jonne oli ¼
penikulmaa.
_Sormulassa_ (Närsjön) on kaksi rikasta taloa. Kylä on korkealla
mäellä ja siitä on niin kaunis näköala, etten moista ole Suomessakaan
nähnyt. Alapuolella on kaunis Närsjön selkä tuhansine poukamineen ja
lahtineen ja ihanine saarineen, joita on kuin useana vyönä. Järven
toisella rannalla näkyy kyliä ja taloja. Sanalla sanoen, tämän
näköalan kannattaisi panna lasin alle kehyksiin. Yöksi jäin _Olli
Erkinpoika Sormuisen_ taloon. Hän tuntui aluksi pidättyvältä ja
epäilevältä, mutta nähtyään passini ja ennätettyäni hetkisen jutella
tulimme tuttavallisiksi.
_Jyrki Olavinpoika Sormuinen_ oli ensinnä tullut Suomesta ja
rakentanut itselleen talon. Hänen papinkirjansa on aina viime aikoihin
asti ollut tallella, mutta hävinnyt äskettäin. Se oli ollut
nuhraantunut ja rikkinäinen ja muste niin haalistunutta, että tuskin
saattoi sitä lukea. Hän sanoi muistelevansa, että se oli kirjoitettu
Rautalammilla lokakuussa 1635, mutta papin tai kylän nimeä hän ei
muistanut. Se oli annettu yhdelle henkilölle. Isäntäni oli tästä
alenevassa polvessa seitsemäs, nimittäin: 1) Yrjänä Ollinpoika, 2)
Olli Yrjänänpoika, 3) Heikki Ollinpoika, 4) Heikki Heikinpoika, 5)
Olli Heikinpoika, 6) Erkki Ollinpoika ja Olli Erkinpoika. Vanha asumus
oli ollut lähempänä rantaa, mutta v. 1758 olivat veljekset Erkki ja
Olli Ollinpoika jakaneet tilan kahtia. Olli Ollinpoika sai vävykseen
_Erkki Lassenpoika Putkoisen_, siten oli Putkoisia tullut kylään.
Kappaleen matkaa Sormulasta on Närsjön niemekkeellä Mörtnäs eli
Laknäs, Näsin rovastin karjamaja, missä hän pitää 40 lehmää ja kaksi
piikaa. Siellä asui Sormuisen tullessa _Ampiainen_. Hän oli itse ollut
hyvä ja rehellinen mies, mutta hänellä oli 7 vallatonta ja
ilkivaltaista poikaa. He olivat olleet rivakkoja miehiä, mutta suuria
heittiöitä ja pahantekijöitä. Valtamaantie kulki silloin täältä
sivuitse ja kun ihmisiä meni kirkolle, niin he varastivat ja
rosvosivat. Taalalaiset usein valittivat siitä käräjillä, mutta kun
heitä ei saatu oikeuteen, julistettiin lopuksi sellainen päätös, että
missä ikinä joku noista Ampiaisista tavattaisiin, saisi heidät ampua.
Kun oli luettu niin ankara tuomio, pakenivat he paikkakunnalta ja talo
jäi kylmilleen. Yksi veljeksistä oli väkisin maannut oman sisarensa ja
pakeni sitten Norjaan. Toinen veli hukkui. Tuuli vei ruuhen
Kaviansaarelta hänen ollessaan siellä kalanpyydyksiään katsomassa.
Saarelta ei ollut pitkälti rannalle eikä myöskään syvää. Mutta pohja
oli niin liejuinen, että jalat vajosivat pohjaan ja niin hän hukkui.
Viimeinen paikkakunnalle jäänyt veli meni varkaisiin taalalaisten
Kråkbo nimiselle karjamajalle. Nuori taalalainen nukkui pyssy
päänalusen vieressä siinä majassa, johon Ampiainen katon kautta yritti
murtautua. Taalalainen uhkasi ampua. »Ammu minua sinne ja ammu minua
tänne», sanoi Ampiainen murtautuen edelleen sisälle. Toinen laukaisi
ja Ampiainen mötkähti kuolleena maahan. He olivat haudanneet hänet
sitten läheiseen suohon, mutta myöhemmin kaivaneet sieltä esille ja
upottaneet hänet toiseen etäämpänä olevaan suohon. Suvun muistona on
lähellä järven rantaa suuri veden pinnan yläpuolella oleva
tasapintainen kivi, jolla Ampiainen oli uhrannut. Sitä sanotaan
vieläkin _Ampiaisen pöydäksi_. Heidän suurta tilaansa ei kukaan
yksityinen saanut, vaan kruunu määräsi, että karkoittajien tuli maksaa
tilan verot. Niinpä tilan oikeudetkin siirtyivät koko pitäjälle, joka
sai maksaa verot. Kun ei talosta osuutta riittänyt kaikille, päättivät
he kauan neuvoteltuaan lahjoittaa tilan pappilaan. Rovasti haki heti
lainhuudon. Ja vielä nykyäänkin pappi nauttii tilan tulot, mutta
pitäjä maksaa verot.
Menin isännän seurassa toiseen taloon istuen ja pakinoiden siellä
kauan. Mentyämme kotiin ja syötyämme iltaista tuli taloon lauma
tyttöjä, jotka panin laulamaan. Niiden joukossa olivat pappilan
piiatkin, jotka olivat tulleet karjamajoilta, luultavasti minua
töllistelemään. Eräs tytöistä, Kaarina, osasi huikean paljon lauluja.
Minä kirjoitin muistiin kaksi niistä, nimittäin laulut: »Skatan sitter
på taket och talar med sina döttrar» — — — ja »Der bodde en gubbe i
granngården vår, men märk hur det gick!» Hän sanoi sen oppineensa
pappilan maisterilta, samaten erään toisen kovin ruokottoman laulun.
Minä laulatin heitä puoleen yöhön asti. Menimme toiseen tupaan, missä
ei ollut vanhuksia nukkumassa voidaksemme mekastaa rauhassa.
Suomalaistytöt ja taalalaistytöt pyysivät minua jäämään luoksensa
yöksi, mutta en välittänyt, vaan menin nukkumaan.
Seuraavana päivänä sain talon rengin soutajaksi Närsjön yli Ronkalaan.
Matkalla halusin nähdä _»Ampiaisen pöydän»_, mutta soutajani ei sitä
löytänyt ja sanoi, ettei hän sitä ollut koskaan nähnytkään. Olin
vihainen ja äkäinen, mutta minkäpä hänelle mahdoin. Kiven pitäisi olla
järven eteläpäässä lähellä Ampiaisten vanhaa asuinpaikkaa. Se on
nelikulmainen, kuutiomainen sylen levyinen ja pituinen, pinta on sileä
kuin pöytä ja puoli kyynärää vedenpinnan yläpuolella. Siinä Ampiaiset
muinoin juhannusöinä uhrasivat, toivat sinne ruokaa ja pitivät pyhää.
Soudimme saarirenkaan lomitse, sillä järvessä saaria lienee 53. Sitten
kuljimme jokea pitkin, kunnes astuimme maihin, kävellen ⅛ penikulmaa
kylään.
_Ronkala_ (Kölaråsen) on alkuaan _Pennaisen_ perkaama. Häntä oli
sanottu Nikki (Nils) Pennaiseksi. Mutta hän myi sen _Matti
Ronkaiselle_, joka tuli Norjan rajoilta pakolaisena sen vuoksi, että
erään piian vuoksi oli joutunut tappeluun ja lyönyt vastustajansa
kuoliaaksi. Mihin Pennaiset joutuivat, ei varmuudella tiedetä, mutta
luullaan heidän muuttaneen Suomeen. Matti Ronkaisella oli kolme
poikaa: _Olli_, _Heikki_ ja _Matti_. Matti muutti Myllymäelle, Heikki
ja Olli jäivät kotitaloon. Heikillä oli kaksi poikaa: _Heikki_ ja
_Juhani_. Heikki muutti Hinkfalletiin ja Juhani Olli Ronkaisen talon
pohjoispuolelle. Tämä oli syntynyt Myllymäellä, oleillut kolme vuotta
Suomessa, palannut ja raivannut uutistilan. Hän oli 70:n ikäinen ja
puhui sujuvaa suomea.
Täällä kuulin toisenkin ja ehkä edellistä todenmukaisemman tarinan
»Nikistä». Nimittäin, että Niki Pennainen oli nainut Närsjöstä ja että
Juhani Ollinpojan isoisä Olli Ollinpoika Ronkainen oli tullut Norjasta
ja ostanut Niilo Pennaisen talon ja että syynä siihen, että hän pakeni
sieltä oli, että hän päästi miehentappajan irti. Hän oli elänyt
tavattoman vanhaksi ja kutistunut aivan pieneksi. En enää muista keltä
kuulin, että muuan suomalaisukko oli tullut niin vanhaksi ja
hinteläksi, että hän makasi kehdossa, jossa häntä tuuditeltiin kuin
lasta.[13] Kerrottiin, että kun joku vieras oli tullut sisälle jotakin
ostamaan, oli ukko sanonut: »Kysy pojaltani! _Hörötä, hörötä!_»
Jäkimmäisillä sanoilla hän tarkoitti: tuudita, tuudita! — Olli
Ollinpojan poika oli Matti Ollinpoika, joka asui siellä ja tämän poika
muutti Håniin.
En tavannut miehiä kotona, mutta kaikki vanhat eukot puhuivat hyvää
suomea. Täältä kuljin ½ penikulmaa _Laalaan_ tapaamatta muita miehiä
kotona kuin n. 50—60 vanhan _Heikki_ Paulinpoika _Hyyryläisen_, joka
oli vankka suomalainen ja jolta kirjoitin muutamia loitsuja. Hän osasi
myöskin ruotsinkielisen laulun: »Vackra jungfru, lilla vensko». — —
_Laala_ (Flaten) on saanut ruotsalaisen nimensä lähellä olevasta
järvestä, suomalainen nimi on väännös ruotsalaisesta. Ensiksi asettui
tänne n. 200 vuotta sitten _Eskil Manninen_ asuen pohjoisimmassa
talossa. Kylä on saanut asukkaansa vähän myöhemmin kuin Ronkala.
Eskilin poika _Matti_ jäi taloon, mutta hänen sisarensa _Margareta_
joutui naimisiin Tyngsjöhön. Matilla oli kolme lasta, _Erkki_, _Matti_
ja _Margareta_, joista Erkki tuli kuoliaaksi ammutuksi. Matilla taas
oli kahdeksan lasta, joista Matti Matinpoika jäi tilalle asumaan ja
hänen poikansa Lasse Matinpoika asuu siinä edelleenkin.
Toiseen taloon tuli ensin _Pertti Hyyryläinen_ ja vähän myöhemmin
_Eskil Manninen_, joka osti edelliseltä puolet talosta. Hänellä oli
kolme poikaa: Juhani, Pauli ja Heikki. _Heikki Pertinpoika
Hyyryläinen_ joutui sotaväkeen ja sai siellä nimen »Knipa» eli kuten
suomalaiset ääntävät »Niipa». Hän meni Slättenissä naimisiin ja tuli
siellä murhatuksi. Veljekset Juhani ja Pauli jakoivat tilan kahtia.
Juhanilla oli neljä tytärtä ja kaksi poikaa, nimittäin: Anna, Maija,
Kirsti ja Kaarina sekä Heikki ja Juhani. Heikki muutti Flatbergiin ja
oli lapseton. Juhani Juhaninpojalla oli kaksi lasta Pekka ja Maija,
jotka muuttivat Äppelbohon. _Pauli Pertinpoika Hyyryläisellä_ oli
neljä lasta, joista Heikki elää ja puhuu hyvin suomea. Hän on
raivannut itselleen uuden tilan. Kylässä on kaikkiaan 4 taloa ja 21
asukasta. Tuon vanhan miehen 20-vuotias tytär tuli kolme päivää sitten
mielenvikaiseksi. Hän houraili, vaikkei vielä paljon. Vanhemmat olivat
sen vuoksi kovin huolissaan. Hänellä oli ollut toista vuotta korva- ja
päänsärkyä. Neuvoin heitä aamuin illoin valelemaan päätä kylmällä
vedellä. Ja kun tyttö oli pullea ja verevä, neuvoin iskemään suonta,
etenkin päästä, jos nimittäin joku taitava iskijä oli saatavissa. Sitä
paitsi lupasin heille antaa espanjankärpästä, jota oli pantava
päälaelle, kun ensin hiukset oli juuria myöten leikattu ja sen jälkeen
oli heidän sijoitettava sitä niskaan. He lähettivät poikansa sitä
noutamaan kirkonkylästä ja käskin ottamaan pullon mukaan ja pyytämään
pastorinrouvalta vähän etikkaa, missä espanjankärpänen liuotettaisiin.
Minun oli mentävä takaisin Ronkalan kautta, kun tahdoin tulla
_Leijeniin_, jossa olin kuullut asustavan _Erkki Juhaninpoika
Kettuisen_, jonka sanottiin osaavan joukon suomalaisia runoja.
Muutenhan olisin voinut mennä suoraan kirkonkylään. Koko tien
tassuttelin paljain jaloin.
Nytkään ei Ronkalassa ollut miehiä kotona. Kylässä oli 6 taloa ja
niissä 35 henkeä. Muuan talo oli joutunut Fredriksbergin tehtaalle
siten, että sen isäntä Olli Antinpoika oli velkaa 300 taalaria, jonka
vuoksi tehtaanherra haastoi hänet käräjiin. Hän tahtoi maksaa
velkansa, mutta herra petkutti ja sanoi: »Olkoon sillään! Sinä voit
luovuttaa talosi minulle sillä ehdolla, että saat sen lunastaa samasta
hinnasta minä päivänä vain haluat.» Talonpoika oli siksi typerä, että
uskoi. Herra otti lainhuudatuksen ja piti sen, vaikka se suurjaossa
arvioitiin 1600 taalarin arvoiseksi. Se voi hyvin elättää hevosen ja
10 lehmää, sillä siinä oli hyvät pellot ja niityt.
Puolitoista neljännestä kylästä pohjoiseen on _Poalaisen autio_, jossa
muinoin on asunut _Poalainen_, joka muutti takaisin Suomeen.
Ronkalasta oli ¾ penikulmaa Leijeniin. Kuljimme Hinkfalletin ohi,
missä eräs nuori mies puhui kanssamme suomea. Sieltä menimme
Adderbergiin, josta oli astuttava vielä puoli penikulmaa Leijeniin.
Hyvä tie kulki järvenrantoja pitkin halki lehtimetsien. Oli jo pilkko
pimeä, kun tulimme _Kettuisen_ luo. Hän oli reipas ja kaunis mies ja
noin 55:n vanha, puhui paljon ja oli tulostani hyvin iloinen. Hän oli
ollut Näsin kirkolla ja kuullut minusta puhuttavan. Kaikki olivat
pitäneet suurena kummana, että sellainen mies vaelteli
suomalaismetsissä j.n.e. Paljo hän puhui, mutta tokkopa puoltakaan
totta. Hän kertoi, että Hånin Honkaiset kerran matkalla olivat
tavanneet suomalaisen herrasmiehen, joka ei ensin illalla puhunut
suomea, mutta jo toisena päivänä kestitsi heitä viinalla. Ja kun he
toisiltaan tiedustelivat kotipaikkoja, oli herra ollut Savosta ja
samasta pitäjästä, mistä ensimmäiset Honkaiset — he olivat vielä
silloin muistaneet pitäjän nimen. Myöskin Kettuinen sanoi sen
tietävänsä, vaikkei sattunut juuri nyt muistamaan. Aloin luetella
Savon pitäjiä. Ja kun mainitsin _Joroisen_, selitti hän, että sepä se
juuri oli. Hän sanoi saaneensa sukunimen Kettuinen sen vuoksi, että
hän oli ampunut paljon kettuja, mutta että hänen oikea nimensä oli
_Helsoinen_. Hän oli osaavinaan runoja, mutta minun oli mahdotonta
saada häntä niitä lukemaan. Luultavasti ei hän mitään osannut. Hän
puhui myöskin paljon eräästä kirjasta, jonka hän oli antanut lainaksi
jollekin. Siinä muka olisi ollut vanhoja runoja, enimmäkseen
latinaksi, mutta vähän ruotsiksikin. (Ehkä joku vanha väitöskirja).
Hän ei ilmoittanut kenelle sen oli lainannut eikä hän myöskään
muistanut tekijän tai kirjanpainajan nimeä. Hän asui pienessä
savupirtissä, jossa oli siistiä ja puhdasta, mutta rakennus oli niin
vanha, että pelkäsin sen millä hetkellä tahansa luuhistuvan. Hän puhui
pahaa lähimmästä naapuristansa: Miten tällä oli suhde piikaansa, joka
oli hänen tytärpuolensa ja kun hän yritti estellä, niin oli siitä
syntynyt vihaa ja vainoa. Siksipä hän ei kahteen vuoteen ollut käynyt
heillä. Naapuri oli usein kaahannut hänen paimenpoikaansa uhaten
tappaa tämän, ruoskinut hänen piikaansa j.n.e. Siitä tulin vain
uteliaammaksi, ja vaikka he olivat jo nukkumaan menossa, lupasin mennä
naapuriin. Mutta Kettuinen siitä kielteli peloitellen sen talon
vihaisella koiralla. Minulla oli syytä epäillä siinä piilevän jotakin
salaperäistä; ehkä oli tarkoitus minut ryöstää, kun yritettiin estää
naapuriinmenoani. Otin käteeni vankan sauvan, ja vähätpä niin ollen
välitin koirasta, olipa se sitten kuinka hyökkäilevä tahansa. Lupasin
tulla yöksi takaisin ja otin Flatenista tulleen pojan mukaani. Emme
pimeässä olleet löytää taloa, vaikka se oli aivan vieressä, mutta
koira, joka hyökkäsi kimppuumme, osoitti kyllä haukkuen tietä. Ja se
olikin totta puhuen tavattoman kiukkuinen. Enpä viitsinyt viipyä kauan
talossa, sillä huomasin Kettuisen puhuneen totta. Toraisia ja
riitaisia olivat mies, tyttö ja äiti. Piika oli emäntänä; hän oli
karkeasuinen ja häijynilkinen. Lähdimme siis tiehemme. Syötyäni
Kettuisen kanssa illallista menin niitylle hänen heinälatoonsa
nukkumaan.
Kylässä on 9 taloa. Ne on rakennettu rantamalle ja kuuluu niistä 8
tehtaalle. Täältä kuljimme ¼ penikulmaa toiseen taloon, josta saimme
veneen, jolla soudimme Hånin järven yli Hånin kylään. Valitsin tämän
tien enkä suorinta Granbergin kautta kirkolle sen vuoksi, että
Kettuinen sanoi siellä olevan miehen, jonka setä oli muuttanut Savoon,
ja että siellä kyllä tiedettäisiin mihin sinne, sillä tuo setä oli
ollut kahdesti täällä sukulaisiansa tervehtimässä. Mutta havaitsin
Kettuisen valehdelleen. Setä kyllä oli paikkakunnalta muuttanut, mutta
ei tiedetty, oliko hän muuttanut Suomeen vai muuanne.
Hånista menimme kirkolle, jonne oli ½ penikulmaa. Tiistaina kello 12
saavuin lukkarin taloon. Pitäjäntupa oli täynnä rippikoululapsia ja
apulainen Engberg heitä parhaillaan kuulustelemassa. Menin lukkarin
kamariin, kunnes kuulustelu päättyi kello 1:ltä, jolloin menin
lukkarin kanssa Säfsenin järveen uimaan. Vesi oli jo melkoisen kylmää,
mutta siitä huolimatta olin kauan vedessä.
*Rippikoulua* käydään tässä pitäjässä siten, että nuoriso kirkossa
kuuluttaen määrätään saapumaan maanantaina kirkonkylään, missä
kuulustellaan tiistai-iltaan asti, jolloin heidät lasketaan kotiinsa
koko viikoksi. Seuraavana maanantaina heidän on taas samoin saavuttava
tiistai-iltana päästäkseen kotiin. Niin he saavat juosta edes takaisin
aina pyhäin miesten päivään saakka, kaikkiaan 6 tai 7 viikkoa, kunnes
pääsevät ripille. Kuinka ahkerasti heitä kuulustellaan, huomaa siitä,
että kirkkoherra eilenkin aloitti toimituksen vasta klo 4 ip. ja
lopetti sen jo klo 6. Tänään apulainen nousi yöpuilta vasta klo 10
lasten odotettua häntä useita tunteja. Iltapäivällä hän tuli toki klo
3, kun oli määrä aloittaa klo 2. Minä juuri aioin ryhtyä tyttöjä
laulattamaan, kun apulainen tuli. Kuuntelin hetkisen hänen
kuulusteluansa. Hän teki n.s. järkeiskysymyksiä. Mutta ne olivat niin
yksinkertaisia ja typeriä, että minua oikein sapetti. Silti hän kauan
kävellä teiskuroi lattialla, ennenkuin keksi uuden kysymyksen. Lapset
olivat joko tylsiä tahi niin suuria veitikoita, että vastailivat aivan
päin honkia sellaista, mitä ei kysytty. Pappi selitti jälkeenpäin
minulle olevansa vielä tottumaton kyselemään ja lasten olevan
vekkuleita, jotka tekeytyivät tietämättömiksi. Hän kuulusteli klo
6:een asti, jolloin lapset saivat palata kotiinsa, jonne monellakin
oli 3:n penikulman matka. Samalla tavoin pidetään muissakin pitäjissä
rippikoulua. Näsissä luetaan vain maanantaisin, muualla
keskiviikoisin.
Kuulustelun päätyttyä menin apulaisen kera pappilaan. Siellä ei ollut
muita kotona kuin Hedda mamsseli, joka heti rakensi minulle hyvän
väliaterian, joka maistuikin, kun olin aika nälkäinen, sillä en ollut
syönyt muuta kuin aamulla Leijenissä. Sitten menimme kävelemään
rantoja pitkin ja tapasimme siellä kirkkoherran, joka oli ollut
kalassa. Hänen seurassaan palasimme kotiin. Pappilassa söin vielä
illallistakin klo ½ 10. Palatessani kävelin kirkon tienoilla. Sillä
aikaa sammutettiin valot lukkarin talossa. Pääsin kumminkin sisälle ja
oli siellä laitettu minulle yötila pöydälle. Tyttö sulki luukut ja
kömpi ullakolle nukkumaan.
[Kuva: _Entisiltä kaskimailta._]
Seuraavanakin päivänä oli kaunis ilma. Aloin ensin lähteä tieheni ja
ainaiseksi jättää tämän pitäjän, mutta päätin sitten käydä _Skifsenin_
ja _Krafsenin_ kylissä, jotka ovat pitäjän vanhimpia. Tahdoin myöskin
tavata muuatta akkaa Solbergissä. Hänen piti olla suuri tietäjä ja
osata suomalaisia loitsuja. Läksin siis aamuvarhaisella sinne käsin.
Mutta tein ensin pitkän polvekkeen läntiseen _Solbergshöjdenin_ kylään
tavatakseni erästä renkiä, jota pitäjällä kehuttiin suureksi
runoilijaksi. Hänen nimensä oli Hannu Ollinpoika Spjut, syntynyt
Gåsbornin Löfåsenilla. Minun oli vaikea saada ruotsalaiselta isännältä
lupaa laulattaa renkiä. Ja kun luvan olin saanut, niin oli renkiä
kauan maaniteltava, ennenkuin hän ryhtyi laulamaan. Minusta eivät
hänen runotuotteensa olleet suuren arvoisia. Kirjoitin kumminkin pari
muistiin. Toinen oli sepästä, joka kosi Säfsenin tyttöä. Se alkoi:
»Jan Ers, de hade en dotter» — — — — Toinen koski nostoväkeen
kutsuntaa: »Nu hafver jag fått veta, att jag måste ut! — —» Annoin
hänelle 18 killinkiä juomarahaa.
Täältä kuljin suoraan metsän halki läntiseen Solbergshöjdeniin ja
jouduin eksyksiin — mutta löysin korkealta mäeltä niin paljon ja
suuria puolukoita, etten muista sellaista runsautta nähneeni. Minä
niitä söinkin ihan haljetakseni. Tässä pitäjässä kasvaakin paljon
puolukoita; ruotsiksi nimitetään niitä täällä »kröson», vattuja
»bringbär»iksi. Luultavasti ne kasvavat muinaisilla kaskimailla.
Vihdoin tulin etsimääni taloon ja tapasin kotona eukon, _Kreeta
Lassentytär Puuroisen_. Hän näytti niin muodottomalta, että aluksi
häntä aivan inhosin enkä halunnut edes puhutella. Hän oli laiha,
tummanpuhuva ja mustakulmainen, nenä oli hirveän pitkä, otsa matala ja
silmät ruskeat. Aluksi hän sanoi, ettei osannut mitään. Mutta käytin
nyt samaa menetelmää kuin usein ennenkin. Jätin sen asian toistaiseksi
sikseen ja aloin puhua kaikenkaltaista muuta, sovitellen sanoihini
vähä väliä loitsujen säkeitä saaden hänet siten piristymään niin, että
hän lopulta luki minulle kaikki osaamansa loitsut. Niitä ei tosin
ollut monia eikä kovin merkillisiä, mutta näin Ruotsin sydämestä
saatuina ovat ne tärkeitä ja ansaitsevat tulla muistetuiksi.
Ruotsalaisista loitsuista, joita tavataan Fernowinkin julkaisussa (ss.
252—3), en välittänyt. Suomalaisia kirjoitin kaikkiaan neljä.
_(Pakkaisen jälkiä:_
Pakkainen Pukurin poika
Talven naitu poikasesi,
Kesän naitu tyttäresi.
Likaisella suopalla pestiin (pästättiin).
Etpä sinä oo aivan koriast tehty
Etkä aivan aivinasta.
Aivin tulit ilkiästä ilkiäseen.
Valkea vanttuis vanuttua).
Täältä menin _Skifseniin_, jonne oli puoli penikulmaa. Kun tulin
ensimmäiseen taloon järven tällä puolella, tapasin kotona talon kaksi
nuorta poikaa, jotka äskettäin olivat palanneet Filipstadin
markkinoilta tuoden sieltä omenia sekä lahjaksi äidilleen ja kauniille
17-vuotiaalle sisarelleen pieniä kaulaliinoja. Ukko, jonka sanottiin
osaavan suomea, oli pellolla viljaa niittämässä. Menin sillä aikaa
toiseen taloon, jossa niinikään oli vanha ukko. Mutta sen väki oli
Hälleforsista äskettäin muuttaneita ruotsalaisia. Nautin täällä
aterian ja palasin illansuussa edelliseen taloon. Siellä ukon kotia
tuloa odotellessani seurustelin tyttären kanssa. Tyttö, Saara Maria,
oli tullessani menossa veljensä kanssa toiseen kylään, mutta jäi nyt
minua katselemaan antaen veljensä mennä yksin. Siitä päättelin, että
hän joten kuten oli minuun mieltynyt. Ja olihan harvinaista nähdä
kylässä sellaista vierasta. Ukko ja eukko olivat hyväntahtoisia. He
valittelivat tehtaan alustalaisena oloa.
Kerrottiin Skifseniin ensimmäisenä Suomesta tulleen _Jaakko Buren_,
jota suomalaiset nimittivät _Puuroiseksi_. Hän oli muka piispan poika
Suomesta, toisten tarinoiden mukaan itse piispa, joka oli ensin
muuttanut Eskilsbergin metsiin ja sieltä tänne Skifseniin. Toinen
poika Matti — rikkautensa vuoksi »Rik Matts» — muutti täältä Krafsenin
kylään ollen sen ensimmäinen asukas. Toinen poika Sakari jäi
Skifseniin. Toiset taas sanoivat, että Jaakko Buresta tuli maaherra —
luultavasti Faluniin — sillä eräs pappi oli pitänyt jollekin
Puuroiselle, joka lienee ollut Laggsundista, ruumissaarnan ja sanonut,
että joku tämän esi-isä oli ollut Falunin maaherra. (Eräs Jaakko
Joonaanpoika Bure tuli von Stejrnmanin mukaan 1676
vuorikollegionasessoriksi, 1691 Länsi-Norrlannin ja Länsipohjan
laamanniksi, 1698 Turun ja Porin läänin maaherraksi sekä 1706 Stora
Kopparbergin maaherraksi ja kuoli 1709. Luultavasti nimien yhtäläisyys
antoi aihetta sukulaisuuden olettamiseen. Mutta Puuroinen on vanha
suomalainen sukunimi, joka muinoin tavattiin Preussissakin ja sen
kanssa Bure-nimellä ei ole mitään tekemistä. Sen huomaa jo siitäkin,
eltei Puuroisten suvussa ole ollut Jaakko ja Joonas nimisiä.
Bure-nimistä suomalaista piispaa ei ole ollut, mutta kyllä Bero
(Björn), Balk sukua. Siis tavallinen n.s. papin pakina on ollut
kansantarinan pohjana).
Kylän vanhin talo on ollut se, missä ruotsalaiset nyt asuivat.
Isäntäni Olli Samulinpoika oli vanhaa Puuroisten eli Buren sukua.
Hänen isänsä oli Samuel Sakerinpoika ja tämän isä Sakeri Sakerinpoika.
Mutta Sakerin isän nimestä ei oltu selvillä — vaikka se olisi ollut
itse Jaakko. Säfsenin pitäjän tällä kulmalla ei enää moni ymmärtänyt
suomea, eikä myöskään tavata savupirttejä, vaikkakin ne heidän
mielestänsä olivat hyviä asuntoja. Tämä Skifsenin kylä oli niin
kauniilla paikalla, että se ansaitsisi tulla kuvatuksi. Kylän keskellä
oli kaitainen järvi ja kaksi taloa sen kummallakin rannalla. Muinoin
käytettiin etäämpänä olevia tiloja karjamajapaikkoina. Järveen
pistäikse pitkä ja kapea niemen kieleke, joka ikäänkuin jakaa järven
kahtia.
Ukolle ja eukolle tuotti päänvaivaa, mihin minut sijoittaisivat yöksi.
Tuvassa arvelivat he olevan kirppuja ja minun ehdottamassani huoneessa
liian kylmää. He siis kysyivät, enkö tahtoisi mennä makaamaan tyttären
kanssa vaateaittaan. Eihän tuo kysymys minusta enää tuntunut aivan
odottamattomalta, mutta en siihen sentään ollut valmistautunutkaan.
Niin mielelläni kuin olisin siihen suostunutkin, sillä tyttö oli nuori
ja kaunis, hävetti minua siihen myöntyä, kun vanhemmat kehtasivat sitä
ehdotella. Annoin heidän tehdä vuoteen tallinparvelle. Mutta myöhemmin
illalla tirkistelin ovenraoista, mihin aittaan tyttö meni makaamaan
aikoen muiden nukuttua hissukseen hiipiä hänen luoksensa. Heittäydyin
sitten heiniin odottelemaan, mutta nukahdinkin makeasti väsyneenä
päivän vaivoista. Kello 11 heräsin. Sakea sumu peitti tienoon, mutta
ei toki niin sakea etten minä tytön aittaan löytänyt. Avain oli
kylläkin poissa ovesta, mutta kun tunnustelin, huomasin, ettei se
ollutkaan lukittu, joten näytti siltä kuin hän olisi odottanut minua
tahi jotakin toista yövieraakseen. Olihan luonnollista, että menin
sisälle ja hiivin hänen kupeellensa. Minulla olikin hyvin hauskaa ja
rupattelin hänen kanssansa iloisesti aina kello 3:een asti, jolloin
taas kömmin tallinparvelle.
Mutta paras kaikesta oli se, että kun vanhukset aamulla kyselivät,
miten olin nukkunut, eivät he ottaneet uskoaksensa, kun sanoin
nukkuneeni hyvin. Ja tyttöletukka vieressäni oli myöskin olevinaan ja
kysyi veitikkamaisesti hymyillen, oliko minulla ollut kovin lämmin. Ja
ajatelkaahan sellaista näsäkköä! Hän oli varmasti ennättänyt
vanhemmillensa kertoa, että olin maannut yön hänen vieressään. Sillä
hän selitteli samaan menoon aivan julkisesti, että hän usein oli
maannut poikien kanssa ja että tutut, hyviksi tunnetut pojat
paikkakunnan tavan mukaan saavat maata tyttöjen vieressä.
Kun minä syötyäni olin lähdössä, ei eukko tahtonut ottaa mitään
maksua. Lopulta määräsi hän yhden killingin, mutta minä annoin
kaksitoista. Sain mainitun tyttären saattajaksi aina Brackofalletin
toiselle puolelle. Hän oli notkea ja soreavartaloinen, käytti
korvakellukoita, virkkasi kalvokkaita eikä siis ollut mikään
talonpoikaistöllerö. Vaikka kuinka pyytelin, en saanut häntä
laulamaan; mutta erottuansa minusta ja päästyänsä kappaleen matkaa
metsään hän korotti kauniin äänensä ja lauloi niin riemuisin rinnoin,
että kaiku kiiriskeli vuoria ja vaaroja — ja minä seisoin pitkän tovin
kuunnellen. —
Kun polkua monin paikoin ei voinut erottaa, eksyin taaskin ja jouduin
suohon, johon olin hukkua. Puolitoista neljännestä matkattuani saavuin
_Krafseniin_, jossa tapasin useita suomea puhuvia. Täällä viivyin koko
päivän, pääasiallisesti kirjoittaakseni päiväkirjaani, sillä olin sen
viime päivinä lyönyt laimin. Krafsenista palasin iltapäivällä
kirkolle, jonne oli penikulma melko hyvää tietä. Kuljin Högsjöbergin
kautta. Säfsenissä tiedustelin, kenen saisin seuraavana päivänä
Ulriksbergiin kyytiin. Lautamies Jussi Kallenpoika _Rautiainen_ lupasi
tulla. Hän kertoi minulle suomalaisten itsepäisyyttä kuvaavan
tapauksen:
Suomalainen _Lasse Lassenpoika_, 70-vuotias ukko Dunderbergistä, oli
käynyt 11 vuotta käräjiä Gravendalin tehtaan isännän Boströmin kanssa.
Tapaus oli seuraava: Hänen tilansa oli alkuaan vanha verotalo. Hänen
isoisänsä oli joutunut velkaan, joten tehdas oli saanut tilan
hoidettavaksensa, mutta ei oston kautta tahi käräjissä, sillä
Lassenpoika oli ollut puolihöperö ja lopuksi hirttäytynyt. Nyt oli
Rautiaisen kertomuksen mukaan Lasse kaskennut sellaisen alueen, jossa
varhemmin oli polttanut tehtaalle sysiä. Boström oli määrännyt hänet
siitä maksamaan kirkolle sakkoa 5 taalaria. Mutta Lasse kieltäytyi.
Hänen poikansa väitteiden mukaan johtui tuo 5 taalarin sakko siitä,
että hän Boströmiltä lupaa kysymättä oli laittanut padon, josta oli
johtanut vettä niitylleen. Käräjänkäyntiin ei ryhdytty. Kun
Lassenpoika ei maksanut, määrättiin hänet muuttamaan tilaltansa. Mutta
kun hän ei muuttanut eikä sanonut aikovansakaan muuttaa, haki Boström
lääninhallituksesta häätötuomion. Lassenpoika ei katsonut olevan syytä
vastata sellaiseen anomukseen eikä luullut sellaista vääryyttä
mahdolliseksi. Sillä hän oli niin viljellyt tämän tilan, että se
oltuaan ennen sangen kehno nyt oli varakas ja hyvin toimeen tuleva.
Hänellä oli 12 lehmää, 2 hevosta ynnä muuta karjaa. Tehtaalla ei ennen
eikä myöhemmin ole ollut sellaista työmiestä, sen todisti koko kylä,
eikä kukaan ollut polttanut niin paljon sysiä kuin hän. Kun hänen
talossaan pidettiin katselemus, arvioitiin hänen raivanneen 100
kuhilaan alan peltoa, useita niittyjä ja laidunmaita ja rakentaneen
miltei kaikki talon rakennukset uudelleen. Mutta kun Boström oli
saanut häätöpäätöksen, lähetti hän sinne nimismies Elias Lidströmin ja
Näsin ruunuvouti Daniel Vestlingin, jotka heittivät kaiken irtaimiston
pihalle. Suomalaisella oli useita vankkoja poikia, jotka koettivat
ehkäistä toimitusta. Näistä pantiin Pekka köysiin, kunnes saatiin talo
tyhjäksi ja ovet sinetöidyiksi. Mutta kun ruununpalvelijat olivat
poistuneet, revittiin sinetti ja mentiin sisälle. Kahdeksan päivän
kuluttua (v. 1806) tuli nimismies Bokholm neljättäkymmentä miestä
mukanaan uudelleen häätämään. Mutta tuskinpa miesjoukko oli mennyt,
kun Lassen joukko taas otti talon haltuunsa. Neljäätoista päivää
myöhemmin tulivat viranomaiset sunnuntai-iltana kolmannen kerran
ulosheittoa suorittamaan. Vaimo ja nuorin lapsi olivat maanneet kovin
sairaina, mutta heidät oli vuoteineen kannettu ulos ja
päällepäätteeksi oltu heille kovin ilkeitä. Kaikki vilja, maitoastiat
j.n.e. heitettiin pihalle ja eräs ruotsalainen Jan Jansson asetettiin
tilalle asumaan. Myöhemmin illalla nousi rankkasade ja ankara
ukonilma. He olivat kantaneet kuumeessa makaavat pirttiin, mutta uusi
asukas oli niin kovasydäminen, että ajoi heidät uudelleen ulos. He
olivat päässeet vanhaan latoon, johon olivat vieneet irtaimistonsa. —
[Kuva: _Ruumiskirstu purilailla._]
Uusi asukas ei talossa viihtynyt kauan; hänet ajettiin siitä tiehensä
ja nyt muuttaa siitä jo kolmas tulokas. — Poika sanoi minulle, ettei
hän olisi muusta välittänyt, mutta kun heittivät heikon äidin ja
avuttoman pienokaisen pihalle — se kaiveli sydämen pohjukoita. Ja
pienoinen veljyt kuolikin sitten pian sen jälkeen.
Nyt ukko muutti loiseksi Gräshöjdeniin. Mutta herrat eivät sielläkään
jättäneet häntä rauhaan. Hän muutti Eckusbergiin. Sielläkään ei hän
saanut oleilla rauhassa, jonka vuoksi hän muutti poikansa luo
Skattlösbergiin ja sieltä vuoden kuluttua Dunderbergiin takaisin
omalle tilalleen. Siellä kaivautui hän maahan entisen talonsa
lähettyville arvellen, että jos herrojen valta ulettuukin maan päällä
kaikkialle, niin se ei uletu maan alle. Mutta hän ei saanut
rakennukseksi käyttää yhtään kasvavaa puuta, vaan keräsi
tuulenkaatamia. Samaten hän kaivoi navettansakin maan alle, pitäen
siellä 2 lehmää ja lampaita. Hän on rakentanut useita ulkohuoneita,
mutta kaikki maan alle ja lahoista puista.
Ukko syytti sitten kihlakunnanoikeudessa herroja siitä, että nämä
anastivat hänen viljansa. Hän oli kylvänyt 4 tynnyriä viljaa, paljon
perunoita y.m., jotka arvioitiin ja herrat tuomittiin maksamaan 800
taalaria ja käräjänkäyntikulut. Mutta ennenkuin kihlakunnanoikeus
julisti tuomion, kävi ukko useasti Tukholmassa valittamassa, sillä
Boström ei koskaan tullut oikeuteen ja kihlakunnanoikeus selitti,
ettei se asia kuulu ukolle. Ukko ei siihen tyytynyt, hän valitti
laamannioikeuteen eikä sanonut tyytyvänsä rahoihin, vaan tahtovansa
talonsa takaisin. Tehtaaseen oli sitten tullut uusi patruuna, kreivi
Posse, joka oli kutsunut ukon luoksensa ja luvannut ukon antaa pitää
talon, sillä hän ei tahtonut käräjöidä alustalaistensa kanssa. Mutta
Boström selitti, ettei hän enää tahtonut olla isännöitsijänä, jos niin
meneteltiin, sillä sittenhän kaikki voisivat ryhtyä käräjöimään.
Nyttemmin juttu on ollut laamannioikeudessa ja Boström on tuomittu
maksamaan yli 1000 taalaria. Mutta kun ukko ei saanut takaisin
taloansa, on hän valittanut kuninkaalliselle majesteetille. Boström on
selittänyt sopivansa ja maksavansa 100 taalaria enemmän kuin
laamannioikeus tuomitsi, mutta Lasse ei ole siihenkään suostunut. Hän
on oleillut toista vuotta Tukholmassa saadakseen asiansa perille
ajetuksi. Siellä hän elättää itseänsä työllään ja samaten tekevät
eukko ja lapset täällä, ja näkyvätpä nuo elävän niinkuin muutkin.
Sillä niin kauan kun Lassella oli talo, ei hän koskaan lainannut
mitään tehtaalta. Itse hän hankki sekä siemenen että syömäviljan.
Äskettäin hän kirjoitti Rautiaiselle, että tämä tarkastuttaisi tuon
uuden torpan paikan, sillä hän väitti, että se on niin huono, ettei
siinä kukaan voi elää. Rautiainen olikin siellä ja torppa arvioitiin
kaikkiaan 40 taalarin arvoiseksi. Kyllähän siinä useita peltoja oli,
mutta useat niin huonoja, että ne arvioitiin 1 taalariksi kappale.
Seuraavana päivänä, joka oli perjantai, syysk. 19:s, oli samaten
kaunis ilma. Minä laitoin kaikki tavarani matkakuntoon, sillä olin
päättänyt sinä päivänä jättää Säfsenin. Annoin lukkarille joukon
lääkkeitä, joista hän kovin kiitteli ja vaikkei hän tahtonut ottaa
vastaan, jätin hänelle ½ taalaria tavaroitteni säilyttämisestä sillä
aikaa, kun kiertelin pitäjää. *»Eilen illalla»* kun lukkarinmuori tuli
kotiin Rifalletista oli hän nähnyt karhun aivan lähellä tien vieressä.
Pelästyksissään hän oli juossut koko neljänneksen minkä oli jaksanut.
Hän oli *»juuri nyt»* tullut kotiin ja sydän tykytti vielä aivan
kamalasti. Hän valitteli surkeasti. Minä annoin 35 tippaa tinctura
thebaicaa ja hänen miehelleen 45 tippaa. Lukkari luki minulle
taalalaisen sepittämän hassunkurisen kirjoituksen häissä morsiamelle
ja sulhaselle luettavaksi, kun pappi ei ollut läsnä, jonka asia oli
pitää aterian jälkeen puhe.
Sitten menin pappilaan jäähyväisille. Siellä istui Hedda mamsseli
salinportailla hameet korkealle käärittyinä suuri pässi sylissä ja
reisien välissä keriten sitä lampaankeritsimillä pässin yrittäessä,
niin jaloistaan kammitsoitu kuin olikin, vapautua ahkerasti laskemalla
syliin mustia kahvipavun tapaisia. Minun oli tehtävä kierros ohi tämän
kuvaelman, mutta jouduin toiseen yhtä hupaiseen. Näin maitokamarin
oven olevan raollaan, joten arvasin jonkun piian olevan siellä voita
kirnuamassa ja päätin mennä katsomaan, käytettiinkö samaa menetelmää
kuin meilläkin. Toinen pappilan mamsseli kuori maitoa tavalla, jolle
tuskin on vertaista. Ensin on minun kerrottava, ettei maitoa säilytetä
kehloissa ja pytyissä kuten muualla, vaan pienissä laakeissa
kaukaloissa, joita pidettiin hyllyillä ja vetivät ne kukin parin
kannun verran. Nyt seisoi siinä mamsseli — hame riisuttuna ja särkin
hihat kainaloihin asti käärittyinä. Kuoriminen tapahtui siten, että
hän kumartui kaukalon yli, upotti oikean käsivartensa kyynäspäätä
myöten maitoon ja veti sitä hiljaa pintaa pitkin kaukalon päästä
toiseen, joten kerma tarttui käsivarteen, josta se lusikalla vedettiin
kulppiin. Täytyy sanoa, että se tuntui vähän vatsaa mojoavalta; ja kun
sittemmin kuulin puhuttavan kermasta, muistelin myös eri
kuorimismenetelmiä. Mutta sukkelasti se kävi ja tarkkaa työtä siitä
tuli. Kysyin, missä hän oli tuon taidon oppinut. Hän sanoi, että se
oli yleinen Särnassa.
Pyysin papilta saada vaihtaa pientä rahaa, mutta hän kehoitti minua
kääntymään kirkonisännän puoleen. Rautiainen tuli kanssani kirkkoon ja
vaihtoi yhden taalarin, enempää ei ollut. Kirkossa näin kauniin
messupaidan. Siellä oli myöskin vanhoja kirjoja, niiden joukossa
joukko taulukkoja. Pitäjän asukasluku oli 2040.
Tultuani kotiin kertoi lukkarinmuori, miten koko viime viikon ihmiset
olivat juosseet kyselemässä, koska minä tulisin pitäjältä takaisin. Ja
he lausuivat pahoittelunsa siitä, että nyt matkustin. He toivottelivat
minulle onnea vastaisen varalle ja sanoivat toivovansa päästä Suomeen
takaisin — pois sorrosta.