11. LÄNSI-TAALAITA SAMOILEMASSA. ASUTUSTARINOITA.

Gottlund meni sunnuntaiaamuna, elokuun 10:ntenä, Liman pappilaan,

missä hän tapasi kirkkoherra Restadiuksen ja tämän pojan, joka oli

ylioppilas. Aamiaisen jälkeen mentiin kirkkoon. Siellä herättivät

etenkin unilukkarin puuhat Gottlundin huomiota, tämä kun saarnan

aikana paukutteli piiskaansa kuin pyssyä. Kun pappi kehoitti

seurakuntaa lukemaan Herran rukousta, niin hän itse otti kellon

housuntaskustaan ja alkoi vetää sitä rukoilevan seurakunnan nähden.

Päivällisen jälkeen tanssittiin pappilan piharakennuksessa papin pojan

soittaessa viulua. Taalalaistytöt olivat Gottlundin mielestä »lihavia

lötsyköitä kuin kurkut ja haisivat maidolle ja juustolle. Heillä oli

tuskin polvien alapuolelle ulettuvat hameet ja usein näkyi pylly kuin

he oikein pyörähtelivät. He näyttivät sitä pyylevämmiltä, kun

käyttivät pallukkaa (valk) hameensa alla.»

Seuraavana päivänä, elok. 11:ntenä, satoi, joten Gottlund ei heti

jatkanut matkaansa, vaan oli vesilintuja ampumassa järvellä pudottaen

sinne puukkonsa. Vasta kello 8 illalla saapui hän Transtrandin

kappelikirkolle, jonne oli 7/4 penikulmaa, jääden yöksi rikkaaseen

talonpoikaistaloon. Seuraavana aamuna hän taas metsästeli käyden

paikkakunnan korkeilla vaaroilla.

Sillä aikaa oli kappalainen Godenius käynyt kutsumassa Gottlundia

pappilaan. Rouva oli hänen mielestänsä tukholmalaisen soutaja-akan

näköinen ja molemmat lörpöttelivät ja valehtelivat. Gottlundille

laadittiin yösija yliskamariin. Pappilan herrasväestä kerrottiin, että

he tappelivat keskenään, niin että jymy kuului kylille, sitä paitsi he

olivat juoppoja.

Palattuaan Liman pappilaan oleili Gottlund kirkonkylässä kolmisen

päivää perehtyen sen nähtävyyksiin, karjamajoiltaan palanneeseen

väestöön ja välillä vahvasti riidellen kirkkoherran kanssa

filosofiasta ja uskonnon asioista. Eräs Norjan talonpoika selitti,

että suomalaiset ovat alkaneet halveksia äidinkieltänsä sen vuoksi,

että papisto heitä haukkuu ja kieltää opettamasta lapsille suomea, kun

he muka siten »finskaavat» pilalle Jumalan sanan (»finska bort Guds

ord.»)

Elokuun 16:ntena Gottlund otti kyyditsijäksi »kievarin oman vaimon,

nuoren ja kauniin naisen» Sandön 5/4 penikulman matkan päässä olevalle

postiasemalle. Matka kävi Taalainjoen rannalla olevien kylien kautta.

Sandöstä tuli hän puolen penikulman matkaa kuljettuaan Malungin

pitäjän Forsin kestikievariin ja sieltä veneellä 1 ¼ penikulmaa jokea

pitkin Malungin kirkolle. Pappi oli heinäniityllä, jonne sihteeri

Frögeliuksen poika saatteli Gottlundia. Tämä kertoi, että pitäjän

suomalaiset olivat tänne saapuneet noin 80 vuotta sitten Vermlannista

ja että pitäjää nimitettiin _»Länsi-Finnmarkiksi»_ ja etteivät he

olleet suomalaisia vaan vermlantilaisia. »Itä-Finnmarkissa» oli

suomalaisia, vaikkei kukaan enää osannut kieltä. Kirkkoherra

Godeniuksen seurassa palasi Gottlund sitten pappilaan. Tämä kertoi

pitäjässä olevan 67 suomalaistaloa ja että sekä Länsi- että

Itä-Finnmarkissa oli todellisia suomalaisia, vaikka Frögelius oli

toisin valehdellut. Kirkonkirjoista merkitsi Gottlund muistiin

suomalaiskylien nimet.

Länsi-Finnmarkissa niitä oli 15: Löfheden, Björnåsen, Afradstjern,

Afradsberg, Östra Gåstjernsberg, Brunkilsberg, Kölberget, Löfberget,

Medskogsberget, Vestra Gåstjernsberg, Kölåsen, Östnäsberg, Granberg,

Lisskogsåsen ja Risåsen; Itä-Finnmarkissa 13: Östra Bredsjön,

Bredsjön, Ivarsberg, Gökberget, Sundberg, Rankfallet, Milsjön,

Milsjöheden, Österviksfall, Tyngsjön, Svedberget, Laxmåsen ja

Nybofjällsberget.

Godenius mainitsi, että suomalaiset ovat veitikoita ja

käräjäpukareita.

Gottlund jatkaa:

Pappilasta menin takaisin kievariin kirjoittamaan päiväkirjaani, joka

olikin jäänyt laiminlyödyksi. Epäröin, pitikö täältä mennä Tyngsjöhön,

jonne oli hyvä ja suora tie tahi kierrellä Länsi-Finnmarkin saloja.

Päädyin jälkimmäiseen vaihtoehtoon ja sovin kestikievarin kanssa, että

hän yhden taalarin 16 killingin maksusta veisi minut Gåstjernsbergiin,

jonne oli 3 penikulmaa ja toiselle miehelle oli maksettava 16

killinkiä hevosesta Sjöhusstrandiin. Yöni nukuin yliskamarissa, jossa

oli kyllin hyvä. Talo näytti rikkaalta, vaikkakin jäljestä käsin sain

kuulla, että siinä elettiin velaksi.

Sunnuntaina 17 p:nä nousin varhain, maksoin emännälle 12 killinkiä

aamiaisesta ja yösijasta ja lähdimme kolmisin kello 5 edelleen. Ensin

ajoimme rattailla ⅔ Utsjöhön, minne jätimme kärryromumme ja menimme,

vieden hevosen mukanamme joen toiselle puolelle, josta minä ja

kyytipoika menimme veneellä jokea pitkin Walleniin, jonne oli ⅓

neljännespenikulmaa kievarin ratsastaessa maitse. Täältä sai

kyytipoika soutaa kotiin minun ja kievarin ottaessa hevosen

kuljettaaksemme tavarani säkkisatulassa Utsjöbergin ohi Sjöhusiin

puolen penikulmaa kivistä ja pahaa tietä. Vallenin luona tapasi

kestikievari kaksi talonpoikaa, joille hän valehteli, että minä olin

Norjaan pyrkivä karkulainen, joka olin hänelle antanut satoja

taalareja. He uskoivat ja kun veneellä kuljin heidän ohitsensa, huusi

toinen heistä minulle: »Kiiruhtakaa, niin kaikki käy hyvin!»

Meidän oli puolentoista penikulman matkalla soudettava useiden järvien

yli. Ne olivat: Båtsjön, Lifskogssjön, Storskapsjön, Långnora,

Storsjön, Juppsjön ja Tyngen. Tuuli oli koko ajan vastainen. Menimme

sen vuoksi erään Hå-joen sillan luona maihin. Täällä kätkimme

matka-arkun ja tavaramme suohon kuusenhavujen alle. Kestikievari

veisti merkin puuhun, jotta löytäisimme paikan. Itse menimme kylään.

Vestra Gåstjernsbergiin, minne me pyrimme, oli penikulma. Tuskin

olimme nousseet veneestä, kun alkoi hereästi sataa ja sitä jatkui aina

seuraavaan päivään saakka. Valitsimme päälle päätteeksi väärän tien,

oikean puolisen ja saimme kahlata suuria soita, joissa vajosimme

polviin asti, jopa olimme niihin kokonaan upota. Silti kuljimme

sellaista vauhtia, että kello 4 olimme liko märkinä kylässä, vaikka

vasta klo 1 olimme tulleet rantaan.

Venematkalla kertoi kestikievari juttuja papistosta. Kirkkoherra

Godeniuksella muka oli leipäsusi kotona ja tiedettiin hänellä olleen

ainakin seitsemän heilaa, vieläpä hän ahdisteli vaimoja ja vanhoja

akkojakin. Yhden kera oli hänellä ollut lapsi, ja kun se kuoli, sanoi

hän kiitosta tehdessään saarnatuolista, ettei pitäjässä koskaan vielä

ollut niin kaunista lasta ollut. Äidin naittoi hän eräälle miehelle,

ja kun tämä hänen entinen heilansa kuoli, niin suuteli hän ruumista ja

julisti taaskin saarnatuolista, ettei pitäjässä koskaan kauniimpaa

naista oltu nähty.

Kirkkoherra Restadius taas oli saita ja ahne ja niin häijy vaimolleen,

että tämä leikkasi kurkkunsa poikki. Kirkkoherra hautasi hänet

asetusten vastaisesti kirkkomaahan sanoen: »Ellei konsistori anna

hänen tässä levätä, niin tulkoon kaivamaan ylös». Sitten otti hän

vaimokseen piian ja tyttäretkin ovat saaneet piian kasvatuksen.

Kirkossa kuulutteli hän kuka oli juovuksissa ja koska, tapellut,

harjoittanut haureutta, ihmisten veloista y.m. Ja jos joku viipyi

viikkoa kauemmin kaupunginmatkalla, sivuutti hän tämän

Herranehtoollisella. Konsistorin pakottamana täytyi hänen vihkiä 75:n

ikäinen ukko ja 24:n vanha morsian. Mutta kuuluttaessaan hän nauraen

kysyi seurakunnalta, eikö sellainen avioliitto heistäkin näyttänyt

luonnottomalta. — —

Maanantaina, elokuun 18 p:nä, satoi ja kievari, nuori isäntämme ja

eräs kolmas mies menivät rannalta noutamaan tavaroitani. Luulin,

etteivät he jaksaisi, kun matkakirstuni painoi 4 leiviskää 5 naulaa ja

säkki ehkä saman verran, ja kun hevosella ei sinne päässyt. Kello 4

aamulla he menivät ja 11 tulivat takaisin kantaen niitä juurista

valmistamassaan kassissa. Ja sellaisessa kojeessa huomasin olevankin

helpon niitä kantaa.

Illalla halusin kylpeä ja annoin lämmittää saunan. Siinä ei ollut

parvea, jonka vuoksi annoin viedä tuolin kiukaalle ja siinä otin

kylvyn. Kyläläiset eivät enää kylpeneet; se tapa oli kielen mukana

hävinnyt. He käyttivät myöskin mustaa takkia taalain miesten tavoin.

Laadin itselleni kartan tämän seudun kylistä. Eräs Vestnäsbergin

nainen lupasi, että hänen poikansa opastaisi minua eri

suomalaiskyliin. Minä kuljin monta mutkaa kylien välillä, mutta

lähetin eiliset miehet seuraavana päivänä ennakolta viemään tavarani

Brunkölsbergiin, jonne oli runsas puoli penikulmaa. He ottivat

molemmista kantomatkoista taalarin. Nuori emäntä meni miehensä sijaan

kantamaan. Söin sinä päivänä juustoa, voita, maitoa ja akanaleipää.

Illalla soittelin ihmisten iloksi huilua.

Tiistaina, 19 p:nä, nousin varhain ja lähetin kirstuni ja tavarani

kello 3:lta Brunkölsbergiin. Sieltä palasivat kantajat klo ½ 11.

_Westra Gåstjernsbergin_ kylässä, joka kuuluu Malungin läntiseen

Finnmarkiin, on kolme taloa. _Norrgärdissa_ asuu ukko Joonas

Eerikinpoika ja hänen kasvattipoikansa Olavi. Joonaksen isä muutti

Nordmarkin kaivoksilta Brunbergiin ja asui aluksi loisena suomalaisten

luona, mutta muutti noin 65 vuotta sitten Medskogsbergin erämaille.

Hänen poikansa Joonas osti tämän karjalaidunpaikan 300 taalarilla.

Söder- t. Mellangårdissa asui Ekshäradin Sollbergin Finnmarkista

tullut suomalainen Jöns Matinpoika, joka oli ottanut vaimokseen Anna

Tahvanantyttären Långflodin Dalbyn Finnmarkista. Heillä oli ollut 10

lasta, joista 5 vielä eli.

_Södergårdissa_ puron takana asuu Lasse Pentinpoika Ekshäradin

Löfstrandin kylästä. Hän oli vermlantilainen ja vaimo oli Elsa

Lassentytär Hakkarainen. Hän oli siirtynyt tähän uutistaloon 3 vuotta

sitten, oli jo kuollut, mutta leski ja 2 lasta oli elossa.

Iltapäivällä kuljeskelin lähemmin tutustuakseni näihin

suomalaiskyliin. Mitään muuta maksua ei otettu kuin tavaroitteni

kantamisesta 6 à 7:stä neljänneksestä mainitsemani taalari. Vanha ukko

opasti minut neljännespenikulman pahaa soista polkua Östnäsbergiin.

Kylässä poikkesin ensimmäiseen taloon, jossa oli kotona vain orpo

tyttö. Hän vei minut kylän varakkaimman miehen Matti Ollinpojan luo.

Perillä huomasinkin, että väite varakkuudesta piti paikkansa, sillä

talo oli kunnossa ja kauniiksi maalattu. Itse lojui hän sairaana;

reidessä oli paise. Mutta kun hän vaikutti koppavalta, en jäänyt hänen

luokseen yöksi, vaan läksin aluksi seppä _Tiiaisen_ luo, joka oli

tullut Säfsenistä ja jonka vaimo oli _Heloinen_. He olivat rutiköyhiä.

Luulin, että he osaisivat suomea, mutta siitä taidosta ei juuri

kannata puhua. Läksin, vaikka satoikin, erään lesken luo, jolla oli

kaksi tytärtä Maija ja Marit. Nuorin 18-vuotias oli saanut tikun niin

pahasti jalkaansa, ettei sitä oltu saatu pois. Hän oli sangen sievä ja

toinen, jonka näin vasta aamulla, oli vieläkin kauniimpi.

Sieltä menin sen lesken luo, jonka pojan piti saatella minua eri

kyliin. Tämäkin oli köyhä talo, mutta niin siisti ja puhdas, etten

täällä juuri missään ollut sentapaista nähnyt. Söin illalliseksi vähän

perunoita ja voita ja lähetin pojan hakemaan naapuritalosta

mainitsemani pienen orvon tytön veljen, jonka piti osata suomalainen

laulu. Tuo nuorimies Olli Lassenpoika tuli ja lauloi, itse sanaakaan

sisällöstä ymmärtämättä:

»Mitäs minä huolin kuin juon ja laulan,

Paan minä käteni ystäväni kaulaan j.n.e.

Hän oli sitä kuullut laulettavan Björnmåsassa Svärdsjön

suomalaismetsillä, missä hän oli palvellut renkinä. Joka säkeistön

lopussa toistuivat sanat: »lipasooko se syväntäis.» Muuten oli pojalla

hyvä muisti ja tietoja Ruotsin historiastakin sekä Silferstolpen

maantieteestä. Hän tiesi Zinclairsin kuolemasta ja väitti, että eräs

sotamies oli hopeanapilla ampunut Kaarle XII:ta kuoliaaksi. Yöni

nukuin pienen pojan kanssa heinäladossa turkilla, joka oli

naapuritalosta lainattu.

Östnäsberg kuuluu Malungin läntiseen Finnmarkiin ja on Matti

Ollinpojan kertomuksen mukaan uutisasutus. Ensiksi asettui tänne Juho

Lassenpoika, suomalainen, joka n. 50 vuotta sitten tuli Malungin

Bredsjöstä. Hän oli asunut siinä missä Matti Ollinpoika nykyään, mutta

kuoli jo kahden vuoden kuluttua viedessään lehmää Uvan joen yli. Lehmä

ui rannalle, mutta mies hukkui. Hänellä oli kaksi tytärtä, Anna ja

Liisa. Anna elää vieläkin ja on naimisissa vermlantilaisen kanssa,

joka oli ostanut torpan Heikki _Antinpoika Hartikaiselta_. Tämä oli

tullut Ekshäradin pitäjän Knappåsenista ja ensin raivannut tilan,

jolle sai kuninkaalta omistuskirjan. Hartikainen muutti Lisskogiin.

Liisa taas kuoli Vermlannissa.

Sitten tänne tuli _Olli_ Matinpoika _Sikainen_ Äppelbon

suomalaismetsien Själfjällin kylästä. Hän osti 700 vaskitaalarilla

torpan Juho Lassenpojan leskeltä. Hänellä oli 7 omaa lasta ja 4

lapsipuolta. Edellisistä elää 5, jälkimmäisistä 3. Niistä asuu nykyään

Matti Ollinpoika vanhassa paikassa, jota nimitetään _Kinoisenmäeksi_,

Olli Ollinpoika asuu veljensä luona; Kaarina Ollintytär oli naimisissa

Lasse Pekanpoika Hakkaraisen kanssa Najenista ja osti tämä puolet

Hartikaisen torpasta, jota nimitetään Knöleniksi. Molemmat vanhukset

ovat kuolleet, mutta 9 lasta on elossa. Täältä oli se pieni kaunis

tyttö, joka minua opasti. Anna Ollintytär (_Sikainen_) joutui

naimisiin Lasse Juhaninpoika Hakkaraisen kanssa, Maria Ollintytär taas

Taneli Heikinpoika Hakkaraisen kanssa Milsjöstä ja on hänellä 8 lasta.

Lapsipuolista Lasse Tuomaanpoika _Havuinen_ meni vävyksi Brunbergiin.

Hänellä oli kaksi sisarta, joista Kirsti meni naimisiin Backaan

Vermlantiin ja Kaarina Joonas Sveninpoika _Urpisen_ kanssa

Afradsbergiin. Maria Tuomaantytär otti miehekseen Olli Kustaanpojan

Lisskogåsenista ja heillä on 6 lasta.

Seppä _Lasse_ Heikinpoika _Tiiainen_ Säfsenin Granbergistä tuli tänne

12 vuotta sitten ja osti torpan Juho Lassenpojan leskeltä Maria

Kristofferin tyttäreltä, joka meni uusiin naimisiin Niilo Janinpojan

kanssa, joka oli vermlantilainen. Sepällä on 8 lasta. Siihen, missä

nyt asuu leski Leena Svenintytär, tuli muutamia vuosia sitten Lasse

Juhonpoika. Ennen siinä eleli Pekka Olavinpoika, joka oli naimisissa

Gunilla Juhontyttären kanssa Rojon pitäjästä. Heillä ei ollut lapsia

ja heidän jälkeensä tuli Niilo Niilonpoika Kropp, vermlantilainen,

joka oli lesken edellinen mies ja jonka kanssa hänellä oli kaksi

lasta, jotka vieläkin elävät: Sven, joka minua saatteli ja vähän

vanhempi tyttö, joka palveli Najenin kylässä.

_Granberg_ on uusi kylä Malungin suomalaismetsissä. Eräs Lasse

Lassenpoika Hakkarainen Afradsbergistä sen perusti ja sai siihen

talonkirjat, mutta hän tuli sokeaksi ja muutti appensa luo. Hänen

jälkeensä tuli Matti Heikinpoika Hakkarainen Äppelbon Barktorpista.

Hänen poikansa elävät vieläkin ja asuvat siellä. Siinä kylässä on 2

taloa ja 14 asukasta.

Lisskogsåsenkin Malungissa on uusi kylä, jossa on 4 taloa, 21 henkeä.

Siihen on ensiksi tullut Olli Kustaanpoika Östnäsbergistä ja asuvat

hänen perillisensä yhdessä talossa, toisessa Heikki Antinpoika

Hartikaisen jälkeläiset, kolmannessa asui Olli Paulinpoika Hakkarainen

Brunkilsbergistä, joka myi sen vermlantilaiselle Pekka Olavinpojalle.

Neljännessä asuu Antti Jöninpoika Hartikainen, Heikki Antinpojan

sisarenpoika, jolla on kaksi lasta.

Keskiviikkona 20:ntenä nousin varhain ja söin perunoita ja maitoa,

leipää ei ollut nimeksikään. Menin huonoa upottavaa tietä neljänneksen

Vestnäsbergiin. Miehet pitivät minua petkuttelijana. Kävin eräässä

talossa, missä oli vain vaimo, syntyään Väisäisiä, kotona. Hän oli

Jernan metsiltä.

Vesnäsberg on näiden metsien vanhimpia suomalaiskyliä, vanhin on

kumminkin Najen, jonne Lasse Hakkarainen, joka oli asunut Mellangårdin

ja Norrgårdin välimailla, oli tullut. Hänen pojistaan muutti yksi

Brunbergiin, toinen Astbergiin, kolmas Torpbergiin. He jakoivat talon

keskenään: Heikki jäi vanhalle konnulle, toinen veli muutti sinne,

missä Heikki Sikainen nyt asuu. Tässä kylässä on 4 taloa, 22 henkeä,

ja kuuluu se Nyn pitäjään. Ennen täällä on elellyt myöskin

_Kukkoisia_, ensimmäinen, joka tuli Suomesta oli _Heikki Kukkoinen_.

Hänen jälkeensä tuli Hakkaraisia. Kylän itäpuolella on _Matilasaho_

(Kattbäcksfallet), joka nimi viittaa siihen, että siellä muinoin on

asunut Matilaisia.

Täältä lasketaan olevan neljännes Nyn kirkolle. Me vaelsimme täältä

Lunkvalliin, jonne on 1 ⅔ penikulmaa. Ensin kuljimme Gräsbäckenin,

sitten Myllyjoen yli, johon oli rakennettu siihen hyvin soveltuva

mylly. Vaikkei joki ollut suuri, niin se pauhasi kivikkopaikoissa koko

tavalla. Tien varrella yllätimme koppelon poikueineen, mutta ne

pyrähtivät lentoon niin nopeasti, etten ennättänyt ampua.

Menin Lekvalliin tavatakseni vanhaa eukkoa, jonka sanottiin olevan

ainoan, joka enää osasi puhua suomea ja tiesi entisistä oloista.

Eukolla oli erinomainen muisti. Hän leipoi parhaillaan pettuleipää

pelkistä pettujauhoista, joihin hän sekoitti mustikoita, jotta kitkerä

maku vähenisi.

Lunkvallia alkoi ensimmäisenä rakentaa ja viljellä Matti Lunkkainen.

Hänen vaimonsa oli Kärkkäisiä. Kerran vanhempien tullessa metsästä

töistä oli talo muuttunut tuhkakasaksi. Kun he kysyivät lapsilta —

kaksi tyttöä, Kaarina ja Mari, nuorempi kolmivuotias — kuka oli tehnyt

ilkityön, nämä vastasivat kahden mustatakkisen miehen (siis Vermlannin

ruotsalaisen) tulleen ja vieneen kuoripiimäkehlon pihalle ja lapset

siitä syömään. Sitte he olivat sytyttäneet pirtin tuleen. Vanhempien

oli pakko paeta tuhotusta talostaan, sillä eivät he uskoneet mitään

oikeutta saavansa. He menivät Räskåseniin salokylään loisiksi, kunnes

lapset tulivat niin suuriksi, että pääsivät palvelukseen. Siellä he

kuolivatkin. Heillä oli kolme lasta, joista Kaarina meni naimisiin

Lasse Hakkaraisen kanssa (Najenissa) ja heidän tyttärensä Saara on

75-ikäinen ja elää vieläkin. Mari muutti Räskåsiin, jossa naimattomana

ja sokeana kuoli. Annikka joutui naimisiin Gräsmarkin

suomalaismetsiin; leskenä hän muutti takaisin näille nuoruutensa

maille.

Sitten jäi Lunkvall autioksi 90 vuodeksi ja suurta metsää kasvoi

kaikkialla, paitsi pienellä aukeamalla, jossa naapurit tapasivat

niittää heinää. Eräs ruotsalainen Nils Ersson Ekshäradin Stackeruddin

kylästä sai tämän torpan palkkioksi siitä, että oli ollut sotamiehenä,

»suksimiehenä», kaksi kuukautta. Mutta hänen oli velasta luovutettava

talo julkisella huutokaupalla myytäväksi, mikä tapahtui 1801. Ainoa,

joka jotakin tarjosi oli vermlantilainen Nils Person, joka oli Backan

kylästä ja joka huusi sen 55 taalarista. Hän oli naimisissa

suomalaisen naisen Saara Matintyttären kanssa Vestnäsbergistä. Juuri

hän oli tuo vanha eukko, joka minulle kertoi näitä. Hänen miehensä oli

tyhmyri, joka jokelteli jäljessä kaikkea, mitä vaimo sanoi ja aina

pani väliin »må veta». Kahden sylen päässä näkyy vieläkin poltetun

pirtin kiviröykkiö. Tämä paikka kuului ennen Ekshäradin pitäjään,

jonka kirkolle on 3 penikulmaa, mutta viime vuonna se liitettiin Nyn

pitäjään.

Täältä lähdimme edelleen _Kölbergiin_, jonne oli ⅔ neljännestä

kuivempaa tietä. Mutta eksyimme kulkien ohi Södra-Kölbergstorpin,

missä tavaroitteni kantajana ollut Juho Pekanpoika asuu. Tulimme ensin

pohjoisiin torppiin. Siellä saimme vähän maitoa ruoaksi, mutta emme

mitään muuta. Siitä ei tahdottu maksua.

Kölbergin kylään (Nyn pitäjää) kuuluu kaksi torppaa, Södra- ja

Norra-Kölbergstorp. Edellisen perusti Juho Pekanpojan isä Pekka

Juhonpoika Vestnäsbergistä. Itse hän joutui surman omaksi alun

kolmattakymmentä vuotta sitten, kun hän talvella oli

kymmenenpenikulman metsillä opastamassa Moran miehiä, jotka kävivät

kauppaamassa pirtoja. Seuraavana kesänä löydettiin Rutsjön itäpuolelta

hänen pyssynsä, joka oli männyn juurelle nojalleen asetettuna ja

hänestä itsestään jokunen luukontti. Hänen poikansa omistaa talon.

Hänellä on 5 lasta, jotka kaikki äitinsä kera käyvät kerjuulla, kun

heidän pirttinsä viime keväänä joutui liekkien uhriksi.

Pohjoisen Kölbergin perusti 24 vuotta sitten ruotsalainen Nils Person,

joka ensimmäisen kerran oli naimisissa Kirsti Havuisen kanssa

Brunkebergistä.

Täältä kuljimme rajan yli tullen ⅛ penikulmaa kuljettuamme Kölbergiin

Malungin puolelle. Se on huono torppa. Näin tammik. 17 p:nä 1793

päivätyn kiinnekirjan, joka oikeutti Lasse Pekanpojan Östnäsbergistä

perustamaan talon, mutta jonka oikeuden hän myi 18 pankko-taalarin 16

killingin hinnasta vermlantilaiselle Pekka Pekanpojalle, joka palveli

Brunkebergissä. Tämän vaimo oli Anna Ollintytär Sikainen, Matti

Ollinpojan sisar, joka jo on toisissa naimisissa ja kahden lapsen

äiti.

_Kölåsen_ on nykyään autiona. Sieltä kuljimme puolen neljännestä

Medskogstorpiin. Se oli köyhä paikka. Nuori reipas mies Brunbergistä

on tullut tänne pitämään huolta kahdesta vanhasta olennosta. He asuvat

riihessä, kun sauna paloi.

Täältä oli neljännespenikulmaa halki pahojen soiden ja rämeiden. Se

oli kurja paikka. Asuttiin savupirtissä, ensimmäisessä, minkä näillä

mailla näin. Kotona oli vain vanha sokea nainen, joka risaisena

kyhjötti pankolla. Hän osasi sangen hyvin suomea. Varhemmin hän oli

oleillut Helsinglannin suomalaismetsissä, tullen 7 vuotta sitten

sokeaksi. Silloin oli sisaren tytär houkutellut hänet muuttamaan

tänne. Mutta kun suuri vaatevarasto ja pienet varat oli käytetty,

jätti hän tämän turvattoman olennon vanhan äitinsä niskoille, mennen

itse tiehensä. Hän pyysi minulta tupakkaa, mutta kun sitä ei minulla

ollut, annoin 24 killinkiä sen ostoa varten. Häneltä minä kuulin

suomalaisen arvoituksen:

»Kynsikäs vei päivän sanoman

lehmän näkömän takoa,

pellon parannoksen peältä,

jolla tarkoitetaan, että haukka koppasi kukon lantakasalta.

Menimme Brunkebergiin, jonne oli ¼ penikulmaa vaikeita soita ja

rämeitä. Nyt taas näin Nomsjön järven. Täällä oltiin varakkaampia ja

enemmän hyvinvoipia. Sain taas syödä ruisleipää ja hyvää ruokaa ja

sitä paitsi oli talo siisti ja puhdas, eteinenkin kauniiksi maalattu.

Näissä kylissä käytettiin näet pirtistä ulkonevia eteiskuisteja. Yötä

olin lähimmässä talossa.

Torstaina oli yhtä sateinen ilma kuin eilenkin. Kun heräsin huomasin,

että sali, jossa olin nukkunut oli niin maalauksin koristettu, että

tuskin sitä paikkaa, missä ei maalari olisi liikkunut siveltimineen.

Kattoon oli maalattu toiselle puolelle apostoli Paavali ja evankelista

Johannes, toiselle puolelle Luukas, Mateus ja Markus, puhumattakaan

kukista ja kauniista renkaista. Vasemmanpuoliselle seinälle oli

maalattu kolme ratsastavaa miestä, yllään heillä oli vanhat

ruotsalaiset sotilaspuvut. He ratsastivat kirkkoa kohti, jossa oli

neljä kerrosta korkeita ikkunoita, torni ja kaksi savupiippua, joiden

yläpuolella loisti kaunis tähti. Kaiken yllä luki: kolme viisasta

miestä, jotka lähtivät itäiseltä maalta. Kahdella oli

miekkaritarikunnan kunniamerkki. Kaikilla oli säämiskähousut, siniset

frakit, palmikkopiiskat ja kukkia kädessä.

Nurkassa näet niinikään ratsastajan, jolla on samanlainen puku, mutta

hatussa on tupsu, kädessä pitkä keihäs, jolla hän hevosen hiljalleen

kävellessä pistää lohikäärmettä kitaan. Se lojuu selällään hänen

edessään, se on kuin sika, mutta sillä on pitkät kynnet ja kaksi

linnunpyrstöä, joiden kärjessä on tulipunainen kieli. Yläpuolella

lukee: Pyhä Yrjänä ratsastaa lohikäärmeen päälle.

Peräseinälläkin oli maalaus, jonka otsakkeena oli: Jooseppi ja Maaria

pakenevat Egyptiin. Anno 1812. Ja sen lähellä oli taulu: »Kun Susanna

tuomittiin kuolemaan. Anno 1810». Kaksi vermlantilaispukuista

nuorukaista vie Susannaa, kaikkien nauraessa, helakanpunaiseen kaapuun

puetun tuomarin luo, joka istuu totisena tuomarinpöytänsä takana.

Muista raamatullisista aiheista mainittakoon: Aaronin ylimmäinen

pappi. Anno 1810. Hänellä oli kaksi taulua, joihin oli numeroitu 14

Jumalan kymmenistä käskyistä. Edelleen, miten kuningas Achab pyytää

Nabotin viinamäkeä ja malka omassa, raiska lähimmäisen silmässä, jossa

suuri suppilo (ratti) roikkuu omassa silmässä. Konttorin ovella oli

Pyhä Nuutti, joka poltti piippua ja piti taskumattia kädessään.

Aamupuhteella menin lähimpään naapuritaloon. Siellä näin kiinnekirjan,

päivätty syysk. 24:ntenä 1691, ja siinä oli annettu Kristoffer

Tuomaanpojalle (Havuinen) oikeus asua ja omistaa ne talon maat, mitkä

hän oli ostanut Jaakko Paulinpoika Hakkaraiselta ja muutamilta muilta.

Sen oli antanut Anders Milander, mutta se oli niin kirjoitettu, etten

sitä kunnolla osannut lukea.

Täältä menin tapaamaan Matti Matinpoika Sikainen nimistä miestä. Tämä

kertoi, että Lasse Lassenpoika Hakkarainen oli Najenista muuttanut

Tornbergiin, joka on täältä ¼ penik. itään. Hänen vaimonsa oli ollut

Kukkoisia Vestnäsbergistä. Vaimonsa hän löi piilulla kuoliaaksi.

Vaimon veljet tahtoivat ottaa hänet kiinni, mutta hän oli niin

hirmuisen vahva, ettei kukaan uskaltanut käydä kimppuun. Hän oli

tokaissut: *»Vaik(k)a olisi niin paljon Kukkoisia kuin kantoja

kaskessa, niin se heijän yliten hyppäisin mehtään.»* Veljekset

neuvottelivat rengin kanssa. Hankittiin kanki, joka ulettui pirtin

ovelta eteisen seinään. Kun Kukkoinen yöllä nukkui, kuuli hän kuin

koputusta pirtin ovelta. Hän hypähti pystyyn ja yritti ulos, mutta

pääsemättä. Hän yritti murtautua ulos katon kautta, mutta

onnistumatta, kun siinä oli välikatto. Renki oli sitä paitsi

varastanut isäntänsä pyssyn ja ampui häntä sillä jalkaan. Silloin oli

Hakkarainen kurottanut ikkuna-aukosta kätensä sidottaviksi. Hän sai

surmansa, ja talo hävitettiin niinkuin moni muukin.

Ukko kertoi minulle jutun, jonka joskus olin kuullut Suomessakin,

nimittäin että suomalaisia siten oli joutunut hajalleen pitkin

Ruotsia, että paholainen oli Suomessa sitonut heitä pajunköyteen ja

juossut tänne, jolloin heitä oli tippunut kaikkialle metsiin, niin

että niitä nyt oli metsät täynnä. Viimeiset putosivat Norjan rajoille.

Kun minun piti lähteä, jäin 12 killinkiä velkaa, sillä minulla ei

ollut pikkuseteleitä eikä talossakaan ollut suuria seteleitä vaihtaa.

Eteläisimmässä talossa asui Urpiaisia tahi Urpisia, kuten heitä täällä

nimitettiin. Heidän äidinisänsä oli Siikaisia ja piti heidän olla

Suomesta Siikanlahdesta ja olivat he tulleet läntisiltä metsiltä.

Vaelsimme täältä Risåsenin kylään, jonne oli ¼ penikulmaa.

Risåsen on köyhä kylä, jossa on kaksi torppaa, mutta väet asuvat

yksissä, kun toisen torpan mies kuoli. Risåsenin valtasi viljelykselle

noin 30 vuotta sitten Heikki Pietarinpoika Najenista. Hänellä oli

ollut kaksi poikaa, jotka olivat kuolleet nuorina ja kaksi tytärtä,

joille oli otettu miehet. Toinen Pekka Pentinpoika Vermlannista sai

Vappu Heikintyttären ja toisen sisaren Brunkebergistä Maunu Matinpoika

Sikainen, joka perusti toisen torpan. Hän kuoli ja leski muutti

toiseen torppaan, jossa nyt asui 8 henkeä.

Emme viipyneet kauan täällä, vaan menimme _Brunskölsåseniin_ eli

_Kulleniin_, jonne oli puoli neljännestä. Täällä olivat tavarani Matti

Matinpoika Sikaisen luona. Hänen vaimonsa makasi sairaana; jalkaan oli

pahasti sattunut, jonka vuoksi annoin vähän laastaria. Tällä paikalla

oli vielä 50 vuotta sitten kasvanut metsä. Menin lähimpään

naapuritaloon, jossa piti olla tallella kauppakirja, jolla Utsjön

kyläläiset myivät tämän paikan Paul Paulinpojalle Björnåsenista. Se

oli päivätty helmik. 25:ntenä 1768. Hänellä oli monta lasta. Ukko oli

tullut velkaiseksi ja myynyt osan torpasta pojalleen Jan

Paulinpojalle. Toisen puolen hän piti itse. Mutta Jan Paulinpoikakin

velkaantui ja myi talonsa Matti Matinpoika Sikaiselle Brunkebergistä,

joka siinä vieläkin asuu. Ukon kuoltua sai hänen poikansa Lasse

Paulinpoika toisen puoliskon, jonka hän vieläkin omistaa. Hänen

vaimonsa näytti minusta kovin reippaalta. Mutta hän itki kuin lapsi

kertoessaan köyhyydestään. Kaura oli vasta nyt ehtinyt ristille,

saamamiehet olivat kovasydämisiä ja maapalstat huonot.

Annoin taas kahden miehen kantaa tavarani suoraan Afradsbergiin, sillä

sinne oli vain neljännespenikulmaa. Itse menin pojan kera Östra

Gåstjernsbergiin, jonne oli niukka neljännes. Poikkesimme taloon,

jossa tapasimme kaksi miestä, nimittäin isännän, joka oli hyvänsuopa

ja kohtelias sekä afradstjernbergiläisen, joka oli täällä asialla. Hän

oli arka ja pelkuri.

Östra Gåstjernsbergiä alkoi 23 vuotta sitten raivata Lasse Matinpoika

Hakkarainen Najenista. Hänen vaimonsa oli Maalin Ollintytär

Hakkarainen Afradsbergistä. Heillä oli 11 lasta, joista 6 vielä elää,

nimittäin: Pekka Lassenpoika myllärinä Siljanforsin tehtaalla; Jan

Lassenpoika asuu Vatstadin tilalla Vesteråsin lähettyvillä; Lasse

Lassenpoika, isäntämme, joka muutti uuteen paikkaan, vaimonaan Maria

Ollintytär Lisskogsåsenista; Matti Lassenpoika asuu vanhalla konnulla,

vaimonaan Kirsti Heikintytär Risåsenilta. He ovat kolmen lapsensa kera

muuttaneet Helsinglantiin ja tilan on vuokrannut lanko, Pekka

Pentinpoika Risåsenilta. Liisa Lassentytär elää leskenä, mies oli

ruotsalainen Lars Bengtsson Nystä. Maria Lassentytär on naimisissa

Uplannin Tierpin pitäjässä.

Puolen neljännestä kylästä on Riihimäki (Torkhusbacken).

Tyynnytettyämme nälkäämme maitotilkalla, vaelsimme edelleen

neljänneksen Afradsbergiin. Tie oli vähän kovempaa ja parempaa. Tiellä

näimme taas koppelon poikineen, mutta ne pujahtivat tiehensä. Menimme

sisälle siihen taloon, missä pojan isoäiti asui, mutta siellä oli vain

pieni tyttö kotona. Laitoimme tulen pesään ja odottelimme vanhempien

kotiintuloa. Sillä aikaa kantoivat miehet tavaroitani toisen talon

kaksikerroksiseen rakennukseen. Kuljetuksesta maksoin molemmille

yhteensä 18 killinkiä panko.

_Afradsbergiin_ tuli ensimmäisenä Suomesta _Hannu Poasoinen_ asuen

etelänpuolisessa talossa. Hänen poikansa Olavi Hannunpoika Poasoinen

hukkui Qven järveen myrskyssä palatessaan kirkkomatkalta. Samalla

kertaa hukkui kolme hänen poikaansa, käly ja eräs itsellismies, mutta

neljäs pelastui.

Olavin pojista oli yhden nimi Olavi ja tämän pojalla, niinikään

Olavilla, oli kaksi poikaa, joista toinen _Hannu Olavinpoika

Poasoinen_ sotamiehenä otti osaa kaikkiin Kaarle XII:n retkiin. Hän

oli Fredrikshaldissakin. Erään taistelun syttyessä hän kiipesi

korkeille tikapuille nähdäkseen keitä hyökkääjät olivat, sillä

sumulta, tomulta ja ruudinsavulta ei sitä saattanut erottaa. Hän näki,

että he olivat omaa väkeä ja huusi: »Ei täällä ole vihollisia!

Ampukaan helvettiin päin, älkää oma väkeä!» He lakkasivat ampumasta.

Kaikki sanoivat, että hänet korotettaisiin upseeriksi, jos hän vain

jättäisi anomuksen. Hän vastasi: »Hyvä mies minä olen ilmankin.»

Sittemmin hän palveli kuningatar Eleonooran ja kuningas Fredrikin

joukoissa. Hän siis oli palvellut kolmen hallitsijan aikana. Hänen

leskensä (?), joka tämän minulle kertoi, tiedusteli, eikö olisi

mahdollista, että häntä köyhää miehensä vuoksi jotenkin

muistettaisiin. Lupasin tehdä minkä voin.

Kun sotilas vihdoin saapui kotiin, ei hänelle tahdottu luovuttaa

asuinpaikkaa. Hän sai asua lopuksi isänsä talossa. Hän oli aina

hamasta nuoruudestaan ollut alituiseen sodissa ja oli palatessaan 60

ikäinen. Siitä huolimatta hän meni naimisiin nuoren tytön kanssa, joka

oli sukuaan Urpuisia. Hänellä oli 5 lasta, joista yksi, Anna

Hannuntytär elää ja puhui kanssani hyvää suomea. Hän oli ollut

naimisissa ruotsalaisen kanssa ja saanut 11 lasta, jotka kaikki vielä

elävät. Heistä: 1) Olavi Sveninpoika asuu Mellangårdissa, lapsia 7; 2)

Hannu Eteläisessä vanhassa talossa, vaimo Kirsti Heikintytär

Hakkarainen Milsjöstä, lapsia 5; 3) Jan asuu edellisen luona, vaimo

Maria Paulintytär Kullenista, lapsia 3; 4) Joonas, vaimo Kaarina

Tuomaantytär Havuinen Brunbergistä, jolla on yksi poika, joka on

naimisissa ja tälläkin on poika; 5) Pekka, seppänä Brunbergissä, vaimo

Maria Ollintytär Hakkarainen, lapsia 3; 6) Liisa Svenintytär, mies

Niilo Olavinpoika Keäriäinen Tyngsjöstä, lapsia 8; 7) Anna, mies Matti

Matinpoika Sikainen Kullenista, lapsia 2; 8) Leena, mies Niilo

Niilonpoika Sikainen Östnäsbergistä, lapsia 2, joista Sven oli

saattajanani; 9) Kaarina, naimaton; 10) Briita, mies Matti Matinpoika

Keäriäinen, lapsia 2; 11) Saara Svenintytär, palvelijattarena Malungin

kappalaisella.

Hannu Olavinpoika Poasoisen toisen veljen nimi oli Olavi Olavinpoika.

Hän muutti Mellangårdiin ja hänen tyttärensä Vappu Olavintytär, joka

oli Risto Keäriäisen leski, muutti molempien poikiensa kera

Norrgårdiin, joka silloin oli metsittynyt ja jossa oli vain vanha

sauna. Kylän lähellä oli kaksi järveä, Ryss-sjön ja Qven.

Täältä vaelsimme Afradstjerniin. Sain talon pojan ja tyttären

tavaroitani kantamaan. Tulimme ensin Bergetiin, Afradstjerniin

kuuluvaan laidunmajapaikkaan ja sieltä Äppelbon pitäjän _Barktorpiin_.

Täällä oli kolme torppaa, kaikki nykyään yhden omistajan hallussa.

Sanottiin, että eräs malungilainen oli myynyt nämä maat saaden

laivanmaston, tupakkarullan ja siniset housut. Kauppakirja oli

kirjoitettu pergamentille. Näiden tilojen nimi on Nässkogen tahi

Insskogen. Ensimmäinen viljelijä Hannu Antinpoika lienee ollut

Kärkkäisiä ja asunut nykyisen Håvallin paikalla. Hänellä ei ollut

lapsia, mutta hänen jälkeensä antoivat pitäjäläiset sen Juho

Juhonpoika Back nimiselle sotamiehelle, joka oli suomalainen. Hänellä

oli useita lapsia. Muuan niistä Kustaa muutti Ahvenanmaalle, jossa

omisti talon ja kutsui sinne isänsäkin. Isä myi talonsa Najenin

vermlantilaiselle, jonka nimi oli _Pekka_ ja jolla oli kaksi tytärtä

Annik(k)a ja Saara. Isän kuoltua tuli talon omistajaksi _Heikki

Erkinpoika Keäriäinen_ Fjälltorpista. Tämä oli kahdesti naimisissa,

edellisestä aviosta oli 13, jälkimmäisestä 4 lasta. Muuan heistä

_Olavi Heikinpoika_, jonka vaimo on Kaarina Matintytär Havuinen

Brunbergistä, elää vieläkin ja hänellä on 4 lasta. Toinen veli, Pekka

Heikinpoika on ottanut vaimokseen Kaarina Matintytär Sikaisen

Brunbergistä, ja on lapsia 7. Velipuoli Matti Heikinpoika Keäriäinen

alkoi rakentaa Nordtorpia, mutta myi sen afradsbergiläisille, joilta

Olavi Heikinpoika sen osti.

Täältä on vain kaksi penikulmaa Äppelbon kirkolle. Paikka on muuten

näiden metsien viljavimpia. Fjälltorp niminen mäki, puolen penikulmaa

lounaaseen päin, on nyt autiona. Ensimmäisen asukkaan _Heikki

Keäriäisen_ ajoi Risto Havuinen paikkakunnalta siten, että pani

lehmälle virsut sorkkiin ja puijasi pitäjäläiset karkoittamaan sen

vuoksi Keäriäisen. Toinen autio paikka on Winervallen, jonka asukkaan

maalungilaiset surmasivat. Sen vuoksi, että hän oli sinne asettunut,

panivat he hänet kujanjuoksuun ruoskien miehen siinä kuoliaaksi.

Kolmas autiopaikka on Axsjöåsen.

Puolen neljännestä kuljettuamme tulimme _Afradstjerniin_. Se on pienen

järven rannalla oleva kaunis kylä, jossa on neljä taloa ja 25

asukasta. Ensiksi tuli tänne Olavi Larsson Tillman. Hän oli papinpoika

Karlskogan vuorikaivoksista ja entinen sotamies. Hän eli aluksi

loisena Bredjössä ja sittemmin Afradsbergissä. Mutta kun oli niin

pitkä matka Äppelbon ja Ekshäradin väliä (6 penikulmaa), jotta eräs

mies sillä välillä paleltui kuoliaaksi, niin hän rakensi asunnon

siihen, missä nyt (Pekka) Pekanpoika asuu. Hänellä oli 4 lasta. Yksi

pojista, Lasse Olavinpoika, otti vaimon Volbergin kaivoksilta, toinen,

Antti Olavinpoika, ei saanut asua kotona otettuaan vaimokseen vastoin

vanhempiensa tahtoa Liisa Pietarintyttären Björnåsenista. Hänen oli

pakko paeta Fryxdaliin, jossa asui, kunnes vanhemmat kuolivat. Hän

tuli silloin takaisin ja sai asua naimattoman sisarensa Annikan luona.

Toinen sisar oli naimisissa _Erkki Heikinpoika Hakkaraisen_ kanssa

Najenista. Tämän, jolla oli 4 lasta, hirttivät luultavasti

ruotsalaiset Ekshäradin metsään. Nyt asui Heikki Eerikinpoika talossa

ja oli naimisissa Saara Lassentyttären kanssa Bredsjöstä. Että isäntä

oli rikas, todisti se, että talossa oli ruisleipää. Emäntä pelkäsi

antaa minulle sängyn yösijaksi. Täälläpäin oli tapana, että vävy oli

isäntänä, vaikka vanha isäntä vielä elikin.

Seuraavana päivänä, lauvantaina 23:ntena, sain isännän hevosella

kuljettamaan tavarani Löfåhedeniin; tähän saakka oli niitä ollut pakko

kantaa. Matkalla kuljimme Vermlannin ja Taalain rajan yli ja tulimme

kaksi neljännestä kuljettuamme Björnåseniin, missä ennen oli asunut

suomalaisia. Siellä oli kaksi taloa, jotka eroittaa toisistaan

metsänkieleke. Toinen oli ollut Erkki Paulinpoika Hakkarainen

Najenista, toinen Paul Finne. Heidän jälkeensä oli paikka ollut 100

vuotta autiona. Sitten tuli tänne ruotsalainen Johan Olofsson. Nyt

heitä oli 6 henkeä. Otin isännän itseäni soutamaan. ⅔ penikulmaa oli

Löfåhedeniin, joka on ruotsalainen uutisasutus, samaten Sudenhed.

Minun oli pakko ottaa kaksi huonoa ruuhta, joilla kuljimme järvien

yli. Jäin kyytimiehelle velkaa, kun ei ollut pientä rahaa. Ammuin

vesilintua veneestä, mutta osumatta. Soudimme Uvanjokea pitkin Uvan

järvelle, jonka toiselle rannalle oli puoli neljännestä. Miehet saivat

kantaa matkavarusteeni Sundsbergiin (l. Abbor), jonne oli puoli

neljännestä. Oleiltuani täällä hetkisen ja saatuani nipin napin

vaihdetuksi 3:n taalarin setelin voidakseni maksaa matkan varrella

tekemäni velat, annoin pienen pojan, joka jo kauan oli ollut

seuralaisenani, palata kotiinsa.

12. TYNGSJÖSTÄ SÄFSENIIN. HAKKARAISISTA. KASKEAMISESTA. ROSVOKSI

EPÄILLYSTÄ SUOMALAISESTA.

Vielä illalla elokuun 23 p:nä menin _Tyngsjöhön_, jonne oli ¼

penikulmaa uutta tietä. Matkalla tapasin neljännesmiehen Niilo

Iivarinpojan, jonka kanssa juttelin hetkisen. Hän pyysi yöksi

taloonsa. Siellä oli joukko pieniä lapsia. Kävin myös useissa muissa

taloissa, joissa puhuin suomea vanhemman väen kanssa. Tapasin myös

vanhoja, vaikkakin pieniä savupirttejä. Eräässä talossa tapasin sokean

ukon, joka oli menettänyt näkönsä siten, että lehdeksessä rikka oli

mennyt silmään. Se oli ajettunut, levinnyt toiseen silmään, vieläpä

nenään ja korviin, tullen lopulta koko pää kipeäksi. Yöni nukuin

heinäladossa. Yöllä oli isäntänikin, joka oli ollut kalassa, tullut

kotiin.

Seuraava päivä, 24:s, oli sunnuntai ja pidettiin kortteeritalossani

jumalanpalvelus. Laulettiin virsi, luettiin epistola, laulettiin,

luettiin Ekmannin postillasta saarna, laulettiin virsi, luettiin

evankeliumi, taas laulettiin ja luettiin postillaa, esirukoukset

kuninkaallisten puolesta j.n.e. ja taas laulettiin virsi.

Iltapäivällä menin toisiin taloihin juttelemaan vanhojen kera. He

sanoivat, että ensimmäiseksi oli tänne tullut, vaikkei Suomesta,

Abraham Abrahaminpoika _Karjalainen_. Hän oli asunut nykyään Juho

Heikinpojan omistamassa talossa, ensimmäisessä kirkolta etelään.

Muutamia vuosia myöhemmin tuli Iivari Iivarinpoika Pasainen Norjan

rajalta ja asettui Axsjöåseniin. Mutta kun halla turmeli laihon,

muutti hän täältä isänsä Iivari Iivarinpojan kera Tyngsjöhön asuen

nykyisen Niilo Iivarinpojan talon paikalla. Heidän jälkeläisensä

lisääntyivät, kylä kasvoi ja nyt siinä on jo muitakin sukuja, esim

_Huinari_ y.m.

V. 1812 oli 5 penik. pituinen maantie tehty Äppelbosta Gustafvan

pitäjään. Se oli ruunulle maksanut 30 000 taalaria. Linnoitusmajuri

Ekenstam oli ollut päämiehenä ja Niilo Iivarinpoika hänen pehtorinaan,

jonka johdosta viimeksimainittukin oli saanut hopeamitalin. Samana

vuonna oli alettu kappelikirkkoakin rakentaa, mutta se oli jätetty

puolivalmiiksi sen vuoksi, että nykyinen kirkkoherra ei suostunut

sellaiseen sitoumukseen kuin edellinen, nimittäin tulemaan neljästi

vuodessa pitämään jumalanpalvelusta. Hän näet on vain kerran pitänyt

lukusia suomalaismetsillä. Ja kun hän piti niitä läntisillä metsillä,

ei kukaan itäisiltä niihin tullut. _Käkimäki_ lounaassa, _Sorsamäki_

idässä, _Hepomäki_ ja _Rumamäki_ ovat suuria kylää ympäröiviä mäkiä.

Tyngsjökin on kylän alapuolella. Metsässä lienee monin paikoin vanhoja

uuninraunioita ja asutusten jälkiä. Myöskin tavattanee monin paikoin

muinaista meltoraudan kuonaa, esim. Tyngsjöstä koilliseen. Kerrottiin,

että ennen suomalaisten tuloa oli täällä pakanuuden aikana asunut joku

muu kansa, jonka jäljiltä nuo kuonajätteet olivat. Kotimatkalla näin

Niilo Iivarinpojan keksinnön — hän oli lyönyt paaluja suohon.

Sain tytöt tanssimaan erään pojan soittaessa melko hyvin viulua. He

tanssivat norjalaista ja valssia paremmin kuin taalalaistytöt. Minäkin

panin valssiksi, tietysti kauneimman tytön kera ja hän tanssi hyvin. —

Täällä sain sattumoilta nähdä suomalaisen kirjan, Johan Arndtin

»Paradisin Yrtti-Tarha», painettu Tukholmassa 1732. Sen omisti Niilo

Matinpoika _Keäriäinen_. Hän oli sen saanut Suomesta tulleelta

suomalaiselta, joka 1782 oli ollut Uddeholmassa kalastajana, mutta

joka vain salaa oli uskaltanut sitä lukea, eikä edes ollut uskaltanut

sitä huoneessaan säilyttää, vaan piti sitä kätkössä aitanportaiden

alla. Keäriäinen varoitti minua kahden kesken kuiskaillen menemästä

Qvarnbergiin, sillä siellä oli tapahtunut useita murhia. Nykyinen

asukas Heikki Heikinpoika Vålåsenissa oli äkkiä rikastunut ja muutama

vuosi sitten oli löydetty lähettyviltä vuorenrotkosta luuranko.

Kehoituksestani hän kuvasi Vålåsenin miehen ulkomuodon, m.m. oli hän

aivan kaljupäinen. Tultuani kotiin luin huvikseni kotiväelle

suomalaisia runoja ja arvoituksia, joille väki naureskeli.

Sundberg oli uutistalo, jonka ruotsalainen Per Andersson Abborre v.

1797 oli ottanut viljelykseen. Hänen vaimonsa oli Maria Olavintytär

Pokkainen Qvarnbergistä. He olivat ottaneet Juho Lassenpojan Najenista

kasvatikseen, joten talossa oli 6 henkeä. Minä jäin taaskin 1 taalarin

8 killinkiä taloon velkaa, jonka vuoksi jätin sinne kaikki kamsuni ja

läksin Gustafforsin tehtaalle rahaa vaihtamaan. Vaikka maanantaina, 25

p:nä, satoi herkeämättä, en siitä piitannut. Sain Tyngsjöstä pojan

soutamaan Najenin järven yli Löfhedeniin päin ja sieltä kuljimme

neljänneksen maantietä Najeniin. Menin Mellangärdiin ja tapasin

palvelukseen valmista väkeä; he näet luulivat minua kruununprinssin

pojaksi, sillä sellainen huhu oli liikkeellä. Kävin kylän joka talossa

kysellen, olisiko heillä vanhoja kuninkaankirjelmiä tahi

kiinnekirjoja. Mutta niitä ei ollut. Tilalla, kun miehet tulivat

kotiin, annoin heidän kertoa kaiken, minkä tiesivät varhimmasta

asutuksesta.

_Najenin_ suomalainen nimi on _Noari_. Ensiksi tuli tänne _Pekka

Paulinpoika Hakkarainen_ Rautalammilta. Hän oli ensin ollut Jaakko

Possen passaripoika ja sitten kuormastorenkinä, mutta oli karannut

Ahvenanmeren yli vaimoineen ja lapsineen Geflen kaupunkiin, jonne hän

saapui kalastajaveneellä, oltuaan kuukauden matkalla. Hänen

saapuessaan oli näillä metsillä vain kolme torppaa, nimittäin

Qvarnberg Säfsenissä, Laggsund Gåsborenissa ja Sundsjö Gustafvan

pitäjässä. Hän asui aluksi loisena kaksi vuotta Qvarnbergissä kaataen

tynnyrinalan suuruisen kasken; paikkaa nimitetään vieläkin

Hakkarsbergiksi. Sitten hän osti Filipstadista leiviskän rukiita,

jotka hän eukkoineen kylvi 14 päivän kuluessa siten, että he sormin

pistelivät jyvät maahan. Siten hän sai hirveän paljon viljaa. Täältä

hän keksi uuden asuntopaikan. Hän teki lautan ja meni sillä Najenin

järven yli ja rakensi riihen Najenshöjdenille. Taalalaiset sen

polttivat hänen ollessaan poissa, mutta hän rakensi uuden tilalle.

Sitten tulivat vermlantilaiset nimismiehineen ja polttivat senkin. Nyt

Hakkarainen vaelsi Tukholmaan oikeutta ja kuninkaankirjaa hakemaan.

Täällä tapasi hän entisen isäntänsä Possen, joka sanoi: »Täälläkö sinä

lurjus oletkin?» ja veteli kepillä pitkin selkää. Tukholmassa

ollessaan hän oli löytänyt rahamassin, jonka erään voudin leski oli

pudottanut. Sen hän sitoi kepinkärkeen ja kuljeskeli katuja pitkin

kysellen, kenen se oli. Moni oli sanonut: »Se on minun, se on minun»,

mutta kun hän kehoitti heitä tulemaan raatihuoneelle, eivät he

tohtineet. Mutta mainittu leski tuli ja vannoi, että se oli hänen. Hän

siis sai rahansa, joista kolmas osa tuomittiin Hakkaraiselle. Hän ei

tahtonut mitään, jonka vuoksi herrat lahjoittivat hänelle paljon

rahaa. Nyt hän myöskin sai sellaisen tuomion, että murhapolttajat

poltettaisiin samalla paikalla ja samoilla kekäleillä (?). Tultuaan

kotiin näytti hän tuomiota. Nimismies Jakob Hansson oli silloin

langennut polvilleen pyytäen armoa, johon suomalainen oli yksikantaan

tokaissut: »Rukoile Jumalaa, äläkä minua!» Hän oli kuitenkin tehnyt

sovinnon ehdolla, että Hansson oli antanut tynnyrin suoloja ja

vaimolle punaisen hameen. Toisten kertomusten mukaan hame oli sininen

ja murhapolton tekijä oli salvanut uuden pirtin, toiset taas sanoivat

hänen itse rakentaneen uuden pirtin.

Mutta Sundsjössä, 2 ½ penikulman päässä asuva suomalainen oli ollut

vihainen siitä, että oli saanut niin läheisen naapurin. Hän siis

päätti kutsua Hakkaraisen luoksensa ja siellä ampua hänet. Rådan

kirkolla he tapasivat toisensa ja hän kutsui naapurinsa vieraisiin.

Hakkarainen läksikin. Matkalla oli hän kumartunut juodakseen Kölåsenin

ohi virtaavasta joesta. Toiset kiiruhtivat häntä hukuttamaan. Mutta

vaikka mies saatiinkin veden alle, niin hän nousi pystyyn, tavattoman

väkevä kun oli. Nyt hän huomasi kutsun tarkoituksen, mutta ei silti

pelännyt, vaan seurasi heitä kotiin. Siellä hän sekä joi että tappeli

heidän kanssaan maaten yön valveilla ja palasi kun palasikin hengissä

kotiin. Hän oli elänyt 150 vanhaksi ja hössötellyt viimeiset 20 vuotta

paitasillaan. Vielä silloinkin hän oli ollut siksi vahva, että kun

näki poikiensa, jotka hekin olivat voimamiehiä, pistävän kangen

myllynkiven silmään sitä sillä tavoin nostaakseen — muutamat jaksoivat

toiset eivät — oli ukko tullut ulos paitasillaan, pistänyt kätensä

kivensilmään ja nostanut sen aitanportaille sanoen: »Otanpa pois

kiven, muuten sen vielä rikotte.»

Kerran oli tullut joukko rosvoja, mutta he eivät uskaltaneet mennä

taloon, kun tiesivät poikien olevan huikean vahvoja miehiä. He

seisoskelivat veräjällä aitan takana tuumiskellen, mahtoiko miehiä

olla kotona. Silloin oli Heikki niminen poika ottanut pyssyn ja

ampunut muuatta kupeeseen. Kaikki olivat lähteneet käpälämäkeen

kantaen haavoittuneen toverinsa mukanansa. Myöskin kerrottiin, että

kun vanha Hakkarainen tuli tänne, näki hän unen, että jos hän

rakentaisi pirttinsä pohjoiseen ja itään käsin täältä sekä auttaisi

kaikkia, jotka tänne käsin pyrkivät järven yli, niin ei leipää koskaan

tulisi puuttumaan.

Pekka Hakkaraisella oli ollut seitsemän poikaa ja sitä paitsi

tyttäriä. Heistä muuttivat Lasse ja Jooseppi Aspbergiin, Pauli

Brunbergiin, Pekka Torpbergiin ja Heikki jäi vanhalle konnulle. Erkki

Paulinpoika muutti Brunbergistä Björnåseniin.

Heikki Pekanpoika Hakkarainen otti vaimokseen Kirsti Karjalaisen

Laggåsenista. Hänen poikansa Olli Heikinpojan oli onkimatkalla Najenin

järvellä vetehinen vienyt pohjaan — joku oli tuon näkin nostattanut.

Lasse Heikinpoika asui vanhalla tilalla. Hänen sisarensa Saara

Heikintytär joutui naimisiin Taneli Heikinpoika Kukkoisen kanssa

Vestnäsbergiin. Veli Heikki Heikinpoika otettiin väkivalloin

sotamieheksi hänen käydessään kirkolla, eikä hänestä sen koommin saatu

mitään kuulla. Hän oli leikannut nimensä ja vuosiluvun 1696 suureen

honkaan tien viereen neljännespenikulmaa täältä Ekshäradin kirkolle

päin mennessä. Honka seisoa törrötti paikoillaan vielä 1796, ja

veisteli Heikki Lassenpoika ympärille kasvaneet kaarnanreunat pois ja

kun hän vielä raaputteli vähän pihkaa, näki leikkauksen vielä

selvästi.

Lassella oli 5 poikaa: Pekka, Matti, Heikki, Olli ja Lasse. Lasse

Lassenpoika muutti Afradsbergiin ja Olli Lassenpoika Brunbergiin. Muut

jakoivat tilan keskenään. Pekka Lassenpoika asui Bergetissä l.

Tarfalletissa. Hänellä oli 10 lasta. Vanhin heistä Pekka Pekanpoika

asuu siinä vieläkin ja on hänellä monta lasta. Juuri hän antoikin

minulle nämä tiedot. Toinen veli Matti Lassenpoika muutti

Södergårdiin. Hänellä oli 19 lasta, joiden kera hän muutti Suomeen

noin 29 vuotta sitten. Kun he sieltä palasivat eivät he enää saaneet

tilaansa takaisin. Se oli sillä aikaa liitetty metsästysvirastoon ja

asui siinä nyt hänen veljenpoikansa Olli Heikinpoika. Heikki

Lassenpojalla oli 8 lasta ja heidän perillisensä asuivat nyt vanhalla

tilalla.

Noin 40—50 vuotta sitten liitettiin ensimmäiset tilat Gustafforsin

tehtaaseen, toiset 15 vuotta sitten Bengt Gustaf Geijerin tultua

isännäksi ja patruunaksi. Hän oli silloin Uddeholman herra ja antoi

toimittaa tässä kylässä arvioinnin, sillä hänellä oli kiinnitettyjä

saatavia ja otti niille lainhuudon. Katselemusmiehet arvioivat esim.

tämän tilan 4 400 taalariksi ja eteläisen 8 800:ksi, mutta Geijer

anasti edellisen 4 000:lla, jälkimmäisen 6 000:lla taalarilla

tehtaalle siten, että hän talonpoikien väitteen mukaan raaputti

arvioimiskirjasta 8 800 ja kirjoitti sijaan 6 000. Hän teki sen niin

taitamattomasti, että jokainen saattoi sen nähdä, jos paperia

pidettiin valoa vasten. Senpä vuoksi nostivatkin Matti Matinpoika ja

hänen äitinsä Saara, jotka tilalla asuivat, Geijeriä vastaan kanteen.

Tämän oli pakko lahjoa arviolautakunnan jäsenet, jotka Matti

Hakkarainen haastoi todistajiksi. Toinen Pentti Jönsson Hallan kylästä

selitti oikeudessa, että kaikki viisi taloa oli arvioitu 8 800

taalariksi, mutta kyseessä oleva vain 6 000:ksi. Pian sen jälkeen sai

hän hivutus- ja näivetystaudin. Toinen lautakunnan jäsenistä Ingemår

Tönnetin kylästä väitti, ettei hän enää muistanut arviosummia. Tuomari

Johan Sandelin tuomitsi Geijerin voittaneen jutun ja Matti Hakkarainen

tuomittiin päälle päätteeksi vielä maksamaan 5 riikintaalaria, sen

vuoksi, että kun Geijer oikeudessa oli sanonut omistavansa

kauppakirjan, mutta ettei hän sitä ollut pakotettu näyttämään, oli

Hakkarainen kivahtanut: »Sen pitää tulla esille, vaikka se olisi

helvetin portaitten alla!» Hänen äitinsä Saara meni Tukholmaan ajamaan

asiaa edelleen, mutta kuoli siellä, asia vanheni ja Geijer anasti

tilan kiluineen kaluineen, kiinteistöineen ja irtaimistoineen. Sama

Matti Matinpoika on nyt vaununtekijänä ja pyssyntukkien valmistajana

Tukholmassa. Kun hän pyysi papinkirjaansa, tuli nimismies kieltämään,

koska hän ei ollut vielä maksanut sakkojaan. Matti valitti

konsistoriin ja sai heti papinkirjansa.

Näistä taloista on Mellangårdilla vuosittain kylvössä 20 tynnyriä, ja

sen kahmaisi Geijer 4000 taalarilla. Kertojani eivät enää muistaneet,

kuinka suuret velat toisilla taloilla oli ollut. Nyt on kummankin

talon sitoumuksen mukaisesti vedettävä tehtaalle 65 häkkiä sysiä,

joista he saavat 24 killinkiä häkistä ja 4 killinkiä

neljännespenikulmalta. Rahaa on kummankin maksettava 20 riikintaalaria

vuosittain. Muiden kolmen talon on kunkin vedätettävä 55 häkkiä sysiä

ja maksettava 18 riikintaalaria. Sitä paitsi heidän on tultava työhön,

koska vain heidät kutsutaan, väliin 2:ksi 3:ksi viikoksi yhteen menoon

kiireisimpänäkin työaikana. He saavat päivältä omissa ruoissaan 12

killinkiä. Näitä rahoja eivät he silti koskaan saa. Ne merkitään

konttorikirjoihin, ja jos he saavat jonkun kapan viljaa, on kaikki

kuitattu. Kaiken lisäksi on heidän maksettava kirkkoherran ja

kappalaisen saatavat, otettava osaa Ekshäradin Näsin kestikievarin

kyydinajoon, vaikka kyytipaikalle on 2 penikulmaa ja siellä vedettävä

lumiauraa ja pidettävä teitä kunnossa. Yhteisesti he vielä maksavat 14

kappaa piispansaatavia ja kaikki ruununverot ja ⅛ sotamiesruodun

menot.

Kylässä oli enää yksi ainoa vanha eukko, joka puhui suomea. Vanhan

kuninkaankirjan oli Aspbergiin muuttanut asukas vienyt mukanaan. Jäin

kumminkin tänne yöksi.

Seuraavana aamuna, 26:ntena, vaelsin Vallaan, jonne kylän

pohjoiskulmalta oli puoli penikulmaa. Se on pieni tehtaaseen kuuluva

torppa, josta tehtaan herra konsa ajaa tiehensä asukkaan, konsa ottaa

uuden. Sven Tanelinpoika tehtaalta tänne ensiksi rakensi majansa n. 40

vuotta sitten. Kun olin Najeniin unohtanut muutamia papereitani, oli

minun pakko lähettää eräs poika niitä hakemaan. Siellä ollessani

kerrottiin, että Kristoffer _Havuinen_ oli Hakkaraiselta ostanut

Brunbergin. Hän oli ollut häijy ja pahanilkinen mies. Kun hänen

poikansa Olli oli ollut isäntänä, ei hän ollut voinut tulla isänsä

kanssa toimeen. Olli oli jo kerran riideltäessä sanonut: »Muistahan

isä hopeamaljaa Kälkbergin ojassa.» (Luultavasti oli ukko sen

varastanut). Sen johdosta päättivät isä ja toinen Pekka niminen poika

ottaa Ollin hengiltä. Kun molemmat veljet menivät Grytfjällin

kaskimaille, istui Pekka reenperään ja ampui pyssystään panoksen, joka

meni veljen ruumiin läpi. Hän juoksi myllylle tekeytyen

tietämättömäksi. Hevonen tavattiin kuhilaan luota ja kuollut reestä.

Kun ruumis tuotiin kotiin, olivat vaimot itkeneet, mutta isä oli

sanonut: »Kyllähän sellaista ennenkin on nähty.» Pekka karkasi Suomeen

ja palasi sieltä muutaman vuoden kuluttua, mutta oli pakotettu

menemään sinne takaisin.

Vallasta oli puoli penikulmaa hyvää tietä Gustafforsin tehtaalle. Tie

kulki koko matkan Vallan jokivartta. Tultuani tehtaan lähettyville

menin metsään ja puin ylleni toiset vaatteet, jotka poika oli kantanut

nahkasäkissä. Tehtaalla, missä minulla ei ollut halua viipyä, sain

vaihdetuksi 30 pankkotaalarin setelin; kumminkin sain vain 7 taalaria

pieninä seteleinä. Sitten läksin heti tieheni. Kuljin nyt Lilla

Laggåsenin kylän sivutse. Siinä oli 7 taloa, mutta miltei kaikki

tehtaalta tulleitten ruotsalaisten asumia, vaikkakin ensimmäiset

asukkaat olivat olleet suomalaisia. Kylää nimitettiin ennen

Vinerstorpiksi.

Täältä tulin suoraan Laggåseniin jääden siihen yöksi. Tämä kylä on

Gustafvan pitäjää, mutta Ekshäradin pappilan alainen. Ensimmäinen

tulokas oli ollut Vilppu Lassenpoika _Karjalasta_. Hän oli ollut

Kustaa X:n tallirenki. Näin hänen kuninkaankirjansa, joka oli Kustaa

II Aadolfin antama ja päivätty Näsgårdissa lokakuun 13 p:nä 1613.

Mutta kun Kaarle XI matkusteli täällä ja oli ollut yötä Ekshäradin

pappilassa, oli hän lahjoittanut kirkkoherralle tämän kylän

vero-oikeudet. Sen vuoksi ei tämä kylä olekaan joutunut tehtaan

alustalaiseksi. Muut suomalaiset nimittivät muinoin tämän kylän

asukkaita karjalaisiksi. Minä taas uskon, että nimi johtuu siitä, että

asukkaiden sukunimi oli _Karjalainen_. Nyt ei täällä enää ole

ainuttakaan ihmistä, joka osaisi suomea, mulla vanha suku on niin

säilynyt, ettei uusia ole tullut. Isäntä, jonka luona ensiksi olin,

sanoi olevansa seitsemännessä polvessa ensimmäisen tulokkaan

jälkeläisiä. Vilppu oli tullessaan käyttänyt hopeanappeja ja elänyt

ampumalla lintuja. Hänen lapsistaan jäi Lasse Vilpunpoika taloon.

Hänen poikansa oli Kustaa Lassenpoika ja tämän poika Lasse

Kustaanpoika jäi asumaan vanhalle tilalle. Hänellä oli monta poikaa,

joista useimmat joutuivat sotaväkeen ja kaatuivat. Kustaa Lassenpoika

jäi vanhalle konnulle, mutta veli, Lasse Lassenpoika muutti siihen

pohjoiseen taloon, missä nykyään asuu Ivar Gustafsson. Kustaan poika

Lasse Kustaanpoika oli nykyisen isännän iso-isä ja hänen poikansa

Kustaa hänen isänsä.

Pohjoisessa talossa, jossa nykyään asuu Iivari Kustaanpoika, asui

alkuaan toinen Knappåsenista tullut suomalaissuku, mutta se kuoli

sukupuuttoon, jolloin nykyinen tuli tilalle. Viime vuonna nämä talot

saivat yhteisesti sakkoa 750 taalaria sen vuoksi, että olivat

polttaneet kaksi kaskea, yhteensä 2 tynnyrinalaa, väittäen saaneensa

siihen metsänhoitajan luvan. Tapaus oli seuraava:

Asetus nimittäin määrännee, etteivät talonpojat saa kaataa edes puolta

kapanalaa kaskea, ennenkuin paikka on lähemmin tarkastettu. Heidän on

ensin jätettävä siitä anomus Karlstadin lääninkansliaan. Heidän on

samalla kertaa pyydettävä lupa siihen, mitä aina kolmena vuonna

aikovat kasketa. Kansliasta lähetetään kirje jahtimestarille ja tämä

metsänvartijalle, jonka on tarkastettava jokavuotiset kaskimaat ja

annettava niistä todistus kihlakunnanoikeudelle, ennenkuin lupa on

laillinen. He ovat aina antaneet metsänvartijan tarkastaa kaskimaat ja

niinpä nytkin. Rovasti oli heidän isäntänään sanonut, ettei mitään

ollut pelättävissä ja että hän pitäisi huolen siitä, että

metsänvartija tulisi tarkastamaan ja sittemmin hankkisi luvan.

Metsänvartija tulikin v. 1811 ja rovastin toimesta antoi heille

kirjallisen luvan kaataa kaskeksi tynnyrinalan metsää. Minä sain

nähdäkseni tuon todistuksen alkuperäisenä kappaleena ja kopioin sen.

Se kuului:

Rovastin ja kirkkoherran, Herra Magnus Piskatorin pyynnöstä on

allekirjoittanut Laggan metsässä tarkastanut yhden tynnyrinalan

suuruisen kaskimaan Laggåsenin torpparien kaadettavaksi ja

poltettavaksi. Luvan saannista Maaherran virastosta lupasi Herra

Pastori pitää huolen. Paikkaa nimitetään Permetshultiksi; metsä on

vanhaa kuusta ja koivua, maa kaltevaa, sopivaa laitumeksi, mikä

vakuutetaan Laggåsenissa kesäk. 4 p:nä 1811

Erik Lindberg, Kruunun metsänvartija.

Vuonna 1813 hän tarkasti toisen tynnyrinalan suuruisen kasken.

Molemmat kasket poltettiin v. 1814 ja vilja korjattiin 1815. Sitten

haastettiin talonpojat kihlakunnanoikeuteen ja heille tuomittiin

suuret sakot sen vuoksi, etteivät olleet lääninkansliasta ja sitten

jahtimestarilta hankkineet tarkastukseen lupaa. Kun he tulivat

oikeuteen, tuli nimismies, joka jahtimestarin kera oli kantaja, ja

sanoi, että jos he eivät oikeudessa tee vastaväitteitä, vaan antavat

asian käydä niinkuin sen pitääkin, antautumatta kiistelemään

jahtimestarin kanssa, niin hän sovittaa sen niin, että heidän on

maksettava vain 200 taalaria, tuomittiinpa heille kuinka suuri summa

tahansa. Talonpojat olivat niin tyhmiä, että uskoivat, eivätkä

syyttäneet päämiestänsä rovastia, joka oli unohtanut hankkia luvan ja

siis oli syypää. Tuomari Ferner langetti heidät maksamaan sakkoa 500

taalaria. He eivät valittaneet hovioikeuteen luottaen suulliseen

välipuheeseen. Mutta kun valitusaika oli kulunut umpeen ilmoitettiin

heille, että sakot haetaan päätöksen mukaisesti. Heidän on ollut jo

pakko pitää huutokauppa saadakseen edes ensimmäisenä eränä 300

taalaria maksetuksi, mutta jäljellä on maksamatta saman verran, joten

he joutuvat mierolaisiksi. Sellainen vääryys heille tapahtui.

Molemmista kaskista he saivat 600 närtettä (snes), (vaikka

tarkastusmiehet ilmoittivat heidän saaneen 700) ja vajaa 40 tynnyriä

rukiita. Toisen kasken nimi on Permetshult, toinen oli kylästä

luoteeseen päin. Vastaajina olivat Heikki Lassenpoika, Iivari

Kustaanpoika ja Lasse Kustaanpoika. Nyttemmin on patruuna Geijer

luvannut jättää Kruununprinssille (?) armonanomuksen, sillä hän on

vihamielinen jahtimestari Herman Falckille.

Huonosti kävi Pentti nimisen köyhän torpparinkin Knobergissä. Tämä oli

luvattomana aikana ampunut teerin ja vienyt sen nimismiehelle, joka ei

silloin sanonut mitään. Mutta hän oli niin varomaton, että kertoi

siitä tuttavilleen ja siitä sai tietää jahtimestarikin, joka äskettäin

oli saanut viran, luultavasti kalliisti maksaen. Seurauksena oli, että

torppari menetti pyssynsä, sai sakkoa ja oli pakotettu myymään ainoan

lehmänsä, jonka vuoksi perhe on vuodattanut kuumia kyyneleitä.

Lintujen ampuminen on täällä ankarasti kielletty, mutta silti on niitä

sangen vähän.

[Kuva: _Navetta._]

Yön nukuin heinissä tallinparvella. Pääskysjoukko oli jo varhemmin

pesiytynyt yöksi ja ne heräsivät pelästyneinä unestaan.

Seuraavana päivänä, keskiviikkona 27:ntenä, satoi ja ukkonenkin kävi,

mutta sitten tuli taas kaunis ilma. Maksettuani 18 killinkiä jatkoin

vaellustani uutta hyvää tietä pitkin. Kappaleen kuljettuamme tulimme

pieneen torppaan tahi mieluummin sanoen eriskummalliseen mökkiin, jota

nimitettiin _Lappmåsaksi_ sen vuoksi, että lappalaisten sanottiin

muinoin täällä syöttäneen porojaan. Nyttemmin on muuan mies muuttanut

tänne kivikkoiselle kankaalle ja asuu maakuopassa. Se oli rakennettu

pienislä puista ja multakasoista, niin että ovipuolella oli

seinäntapainen, mutta muilla seinillä näkyi vain ylin hirsikerros ja

pieni kurja katto, jossa oli yhdessä kulmassa aukko, josta savu

laskettiin ulos, mutta joka sitten peitettiin kuusenkuorella. Vaikkei

se ollut kuin 8 tai 9 syltä tieltä, ei siitä näkynyt juuri muuta kuin

nouseva savu ja vähän kattoa. Kun ryömin sisälle, tapasin miehen ja

kaksi poikalasta kotona leikkimässä nurkassa, johon oli tehty

haavanlehdistä vuode. Hökkeli oli 5 kyynärää pitkä, 4 ½ leveä ja

seinät eivät edes olleet 3 kyynärän korkuiset. Tuvan keskellä mahduin

seisomaan, mutta en seinän vieressä. Huonekaluina oli pieni arkku,

rahi, jota käytettiin pöytänäkin ja palli, jota käytettiin tuolina.

Tuli paloi nurkassa, jossa ei ollut muuria eikä takkaa. Suurehko

litteä kivi oli pohjana ja muutama kivi ympärillä suojana. Sinä

lyhyenä hetkenä, minkä siellä olin, syttyi tuli katon tuohiin. Kolme

pientä reikää katossa oli ikkunoina, mutta ovea pidettiin aina auki,

sillä muuten olisi ollut niin pimeä, ettei olisi mitään nähnyt.

Katossa roikkui pihlajan lehtiä marjoineen, joita kuivatettiin

karjanrehuksi. Lattiana oli maakamara. Kolme pientä puukuppia

laudankappaleella, joka oli nurkassa hyllynä, ja kyynärän korkuinen

kirnu ilmaisivat, että lehmäkin oli, mutta missä sitä pidettiin, on

mahdotonta tietää. Joutuihan tuonlaisesta ihmisasunnosta yhtä ja

toista ajattelemaan. Sehän osoitti, miten vähällä ihminen voi tulla

toimeen ja millainen hänen elämänsä luonnontilassa oli. Talvella ei

näe edes merkkiäkään hänen majastaan. Miehen nimi oli _Lasse

Ollinpoika Hakkarainen_, joka 1816 muutti tänne Najenista ja vaimon

nimi Kreeta _Antintytär Muhoinen_ Milsjöstä. Eukkoa en nähnyt. Hän oli

metsässä paimentamassa karjaansa, yhtä lehmää ja viittä vuohta. Niille

oli tehty niin suuri läävä, että lehmä juuri ja juuri mahtui

seisomaan. Hän oli kesäksi ottanut hoitaakseen muutamia kylän vuohia,

joille hän risuista, kivistä ja kalikoista oli rakentanut suojan. Mies

ei ollut kylvänyt muuta kuin kaksi kappaa perunoita. Muuten hänen

toimenaan oli tervanpoltto. Lujarakenteinen ja iloluontoinen hän oli.

Täältä tulimme Bredsjöhön, jonne oli ⅛ penikulmaa. Huutelimme kauan

venettä päästäksemme järven yli, mutta kukaan ei kuullut. Lopulta

aloimme kävellä sen ympäri. Silloin löysimme neljästä vanhasta

laudasta kokoonkyhätyn ruuhen, jolla myötätuulta pääsimme onnellisesti

lahden yli. Menimme ensimmäiseen taloon, jossa tapasimme vanhan ukon,

joka puhui hyvää suomea sekä kaksi akkaa naapuritalosta. Lasse

Heikinpoika Keäriäinen Ruotsin metsistä oli ensiksi tullut tähän

kylänpaikkaan v:n 1660 tienoilla. Hän asui aluksi niemen kärjessä

nykyisten peltomaitten keskessä. Nykyään elävä vanha Matti Lassenpoika

oli neljättä polvea ja 74:n ikäinen.

Lasse Heikinpojalla oli poika, Lasse Lassenpoika, joka lienee elänyt

101:n vanhaksi. Hänellä oli kaksi poikaa. Toinen, Heikki Lassenpoika,

muutti Bredsjöhön, jonka eräs suomalainen ratsumies Göran Ebäck oli

raivannut. Hänellä oli poika, joka niinikään oli sotamies ja matkasi

tiehensä. Toinen veli, 58:n ikäinen Lasse Lassenpoika, omisti sitten

tilan. Hänellä oli 7 poikaa ja 4 tytärtä. Heistä asui talossa nyt 74:n

vuotias Matti Lassenpoika. Hänellä on 2 lasta ja kaksi lastenlasta

(lapsipuolta). Eräs hänen veljistään, Lasse Lassenpoika, muutti

Norrgärdiin. Hänellä oli kaksi poikaa, joista toinen vieläkin asuu

siellä ja toinen muutti Åseniin. Molemmat vanhat tilat kuuluvat

Gustafforsin tehtaaseen, mutta ei uusi, Bredsjönäs. Kun he vetävät

sysiä Gustafforssiin, saavat he 1 taalarin 32 killinkiä sysimitasta,

johon kuuluu 24 tynnyriä. Ennen heidän oli ollut talvikaudet ajettava

rautaa Motjernin tehtaasta 2 ½ penikulman matkan saaden kippunnasta 8

killinkiä.

Seuraavana päivänä, elok. 28:ntena, satoi taaskin herkeämättä, joten

minun oli rankkasateessa lähdettävä edelleen. Tytöt eivät koko yönä

nukkuneet, vaan juoksentelivat nauraen edes takaisin pihalla.

Luultavasti he mielellään olisivat tulleet minun luokseni

tallinparvelle. Erikoisen kaunis oli eräs Dalbyn suomalaismetsistä

oleva palvelustyttö. Aioimme Rankfalletin eli Kangelåsenin kautta

kävellä Milsjöhön, mutta kun satoi tuiki tuimasti, menimme

Käk'ahonmäelle (Gökberget) ja lepäsimme siellä hetkisen.

Käk'ahonmäki on uutistalo, johon v. 1795 tuli suomalainen Sundin

metsiltä. Hän elää vieläkin ja on hänellä aikuisia lapsia.

Täältä tulimme maantietä pitkin Ivarsbergiin, joka oli kappaleen

matkaa Najenin rannasta ja oli sekin myöhäisaikoina perustettu.

Ensiksi rakensi tänne mökin Matti Lassenpojan veli Niilo Lassenpoika

Keäriäinen Bredsjöstä. Hänen leskensä ja lapsensa siinä vieläkin

elävät. Täältä menimme takaisin Sundbergiin, jonne tulimme

likomärkinä. Isäntäni ei ollut yötä kotona, joten minä nukuin hänen

huoneessaan. Illalla soittelin väelle huilua ja lähetin pojan

Tyngsjöhön aamuksi hankkimaan hevosta.

Seuraavakin päivä, 29:s, oli sateinen ja pilvinen. Syötyäni perunoita

ja voita maksoin velkani isäntäväelle ja kuljin rattailla Tyngsjön

kylän läpi Milsjöhön, jonne oli runsaasti puoli penikulmaa.

Milsjön suomalainen nimi on _Välijärvi_. Ensiksi asettui tänne _Matti

Iivarinpoika Pasainen_ Milsjöhedenistä. Hänen pojallaan Matti

Matinpojalla oli pojat _Iivari_ ja _Erkki_. Edellinen jäi tänne, mutta

Erkki muutti Rankfalletiin myytyänsä talo-osuutensa Heikki Heikinpoika

Hakkaraiselle Najenista. Toinen veli Tivari otti vaimokseen Annikki

Matintytär _Kansaisen_ lesken Qvarnbergistä. Tämän ensimmäinen mies

oli mestattu sen vuoksi, että hän puukolla oli lyönyt miehen

kuoliaaksi. Miehen ollessa vangittuna Falunissa oli vaimo mennyt sinne

ja saanut hänestä lapsen, tyttären, joka vieläkin elää, puhuu suomea

ja on vanhana emäntänä Milsjössä. Hän oli ulkomuodoltaan niin

eriskummallisen näköinen, etten hänen vuoksensa voinut olla huoneessa.

Puhuessaan sulki hän silmänsä ja väänsi suunsa mykkyrään. Muuten hän

oli harvapuheinen ja karkeaääninen. Kylässä oli vain yksi varakas

talo.

Sain täältä miehen viemään hynttyyni Milsjöhedeniin, jonne oli ⅛

penikulmaa. Siellä oli vain lapsia kotosalla. Se on vanha, jopa

ikivanha asuinpaikka. Ensiksi oli tänne asettunut »Iivarin Pekka» s.o.

Pekka Iivarinpoika _Pasainen_, Pasalasta Suomesta. Hänen

jälkeläisiltänsä varastettiin koko omaisuus ja samalla pirttikin

poltettiin heidän ollessaan metsässä. Kun lisäksi vielä tuli

katovuosia, kun paikka oli alava, niin muutti hänen poikansa Iivar

Iivarinpoika Tyngsjöhön ja Matti Iivarinpoika Milsjöhön, nimittäin

kalliolla olevaan taloon. Kerrottiin, että kun ihmisiä sittemmin tuli

Milsjöhedeniin, tapasivat he pirtissä nälkään kuolleita ihmisiä.

Sittemmin oli tila autiona, aina kunnes nykyinen sukupolvi muutti

sinne. Minun oli täältä vaellettava yksin Nibofjälliin, jonne oli ¼

penikulmaa. Tiellä eksyin. Tavarani jätin Milsjöhedeniin.

Kun illansuussa tulin Nibofjälliin (_Mattilaan_) ja menin

keskimmäiseen taloon, näin siellä nuoren herrasmiehen. Hän oli

maanmittari, joka kolmen muun kera oli tullut tänne maita

mittailemaan. Juttelin hänen kanssaan kauan. Talon isäntä puhui hyvää

suomea. Sain Vålåsenin kyytipojan, joka oli tänne kyydinnyt

maanmittarin, lupautumaan tuomaan hevosellaan tavarani

Milsjöhedenistä. Mutta hän oli niin tyhmä, ettei ollut pystynyt

samalla kertaa tuomaan matkakirstuani. Minun oli siis palkattava

naapurista mies sitä aamuvarhaisella seuraavana päivänä selässään

kantamaan.

Pauli Paulinpoika _Matilainen_ alkoi ensiksi isänsä kera rakentaa

siihen paikkaan, missä nyt asuu Olli Juhonpojan leski. Hänen pojallaan

Juho Paulinpojalla oli 3 tytärtä ja 2 poikaa, joista Olli Juhonpoika

asui samalla paikalla ja kuoli 6 viikkoa sitten syöpään. Hänen

leskensä oli emäntäni. Lasse Paulinpoika Matilainen muutti ensin

eteläiseen taloon ja sitten Bredsjönäsiin. Olli Pulkkinen Norjan

rajalta osti hänen talonsa. Tullessaan hän oli kantanut lastaan

tuohikontissa. Hän sai vävykseen Heikki Antinpoika Väisäisen Norjan

rajalta. Tämän poika Heikki on kuollut, mutta hänen poikansa Heikki

Heikinpoika elää ja on nainut Barktorpista. Juuri hän läksi

matkakirstuani hakemaan. Olli Juhonpojan sisar Maria otti miehekseen

Lasse Eliaksenpoika Hakkaraisen Najenista ja muutti pohjoispuoliseen

taloon. Hänen poikansa Juho Lassenpoika asui siinä setänsä kanssa

vieläkin. Tehtaan alustalaiseksi ei yksikään näistä taloista ole

joutunut.

Sain ruoaksi vain maitoa ja illalla vähän mustaa puuroa. Molemmat

talon tyttäret olivat paenneet naapuritaloon, kun maanmittari heitä

ahdisteli. Minuakin hän pyysi avukseen. Hän oli kylillä kertonut jo 14

vanhana tehneensä eräälle tytölle lapsen, mikä tieto akkaväen kesken

oli kulovalkeana levinnyt ja tullut tyttöjenkin tietoon. Minä nukuin

aitassa tyttöjen vuoteella ja jätin maanmittarin omine tuumineen

kamariinsa.

Tyngsjön suomalaiset olivat varoittaneet minua menemästä _Vålåseniin_,

ellen tahtonut panna henkeäni alttiiksi. Mietin menisinkö suoraa tietä

metsän halki sinne 2 ½ neljännestä vai valtamaantietäkö seuraisin.

»Kukapa jänistäisi», ajattelin. Olisihan häpeä olla arkahousu. Ja jos

niikseen tulee, tulisi henkeni heille kalliiksi. Sain Vålåsenin pojan

jäämään yöksi ja seuraavana päivänä saattamaan minua isänsä Heikki

Heikinpoika Siikaisen luo, josta yleiseen huhuiltiin, että hän oli

murhannut erään länsigöötalaisen ja siten äkkiä rikastunut.

Lauantaina, elok. 30:ntenä, nousin varhain ja varustauduin matkalle.

Maanmittarikin lähti samalla kertaa. Mutta hän ajoi hevosella

maantietä pitkin minun marssiessani mitä synkimpiä saloja. Panin

pistoolin taskuuni, nakkasin pyssyn olalleni ja aloin kävellä pojan ja

kirstuani kantavan hevosen jäljessä. Olimme ennättäneet jo runsaasti

puolitiehen, kun kuulin hiljaista kahinaa, ikäänkuin jäniksen

juostessa, takanani. Käännähdin ympäri nähdäkseni, mitä se oli. Ja

mitäpäs näin? Pitkän tuiman miehen, lerppahattu päässä, pyssy olalla.

Oltuaan jonkun suuren kiven takana väijyksissä hän oli viekkaasti kuin

kissa hiipinyt selkäni taakse. Ei ollut tarvis kysellä kuka hän oli,

sillä saamieni kuvausten nojalla hänet tunsin. Eipä käy kieltäminen,

että sydänalassani aluksi ikäänkuin lekahti, mutta sain pian luontoni

takaisin. Tempasin pyssyn olaltani ja käskin hänen kulkea edelläni,

sillä eihän käynyt laatuun, että sentapainen mies ladatuin pyssyin

käveli takanani. En tiedä oliko olevinaan kohteliaisuutta, että hän

aluksi hieman vastusteli. Mutta hän huomasi pian minun asenteestani,

ryhdistäni ja käskevästä äänilajistani ja kun vielä tartuin sapelin

kahvaan, etteivät kursailut ja kohteliaisuudet olleet kysymyksessä.

Hän totteli. Hän alkoi puolestaan torua poikaansa, joka minua

kyyditsi, kysyen missä tämä oli maleksinut. Sanoi eilisen illan

odottaneensa poikaa kotiin ja kun ei häntä vielä yöksiään kuulunut,

oli hän lähtenyt aamulla varhain vastaan nähdäkseen, oliko mitään

tapahtunut. Kuullessaan meidän tulevan oli hän vetäytynyt tiensyrjään

nähdäkseen, keitä me olimme. Minä vastasin, ettei ollut syytä torua

poikaa, kun minä olin houkutellut hänet jäämään yöksi ja siitä sai hän

olla minun kanssani tekemisissä. Sitten aloin jutella hänen kanssaan

matkastani: mitä seikkailuja minulla oli ollut, miten minun kimppuuni

usein oli yritetty äkkiarvaamatta hyökätä, mutta miten aina olin

pelastunut. Edelleen kerroin, että meitä oli kaksi matkustajaa, joiden

piti tavata Säfsenin pappilassa. Toinen kulki maantietä, toinen

oikotietä metsän halki. Olin muka heidän kirkkoherransa läheinen

tuttava ja hänen puoleensa piti minun nyt kääntyä, kun rahat olivat

lopussa y.m. sellaista, mitä saatoin keksiä poistaakseni miehen

murhanhalun ja rahanhimon.

Tämäntapaisia jutellen tulimme Vålåseniin, _Laukkumäkeen_, joka oli

saanut nimensä _Laukkuharjusta_, joka on ⅛ penikulmaa pohjoiseen. Sen

nimi johtui siitä, että suomalaiset muinoin hirviä pyytäessään

ripustivat laukkunsa erääseen tämän _harjun_ honkaan. Täällä oli kapea

sola, johon he yrittivät ajaa hirven saloilta. Ruotsalainen nimi »vål»

on saanut alkunsa täällä tavattavista tuulen kaatamista suurista

puista. Talon lähellä olevan toisen mäen nimi on _Lohenlahenmäki_.

Ensimmäisen tänne noin v. 1770 asettuneen miehen nimi oli _Heikki

Matinpoika Siikainen_ Skärfjällistä. Hänellä oli 10 lasta, joista

Heikki Heikinpojalla, jonka vaimo on Kirsti Heikintytär Keäriäinen

Barktorpista, on 7 lasta.

Olin aiemmin Tyngsjön suomalaisten kuullut kertovan muun muassa, että

isännällä on monia kirjoja, joita hän ei osaa lukea, kuten Zornin

ornitologia, latinalainen aapinen y.m. Juolahti heti mieleeni, ettei

hän niitä ole saanut rehellisellä tavalla ja päätin siitä ottaa

selvän. Jos ne olivat ennen olleet toisen omaisuutta, piti niissä

jossain tavattaman omistajan nimi. Aioin kopioida nimet ja julkaista

jossakin lehdessä päästäkseni selville, oliko kysymyksessä murha. Kun

astuin tupaan, hämmästyin nähdessäni talonpoikaispirtissä pari kolme

hyllyriviä erilaisia kirjoja. Kysyessäni, mistä hän ne oli saanut,

vastasi hän ostaneensa ne Karlstadin markkinoilta. Ja kun utelin, mitä

hän teki esim. latinan- ja saksankielisillä kirjoilla, sain

vastaukseksi, että niistä saattoi opettaa lapsia lukemaan sisältä.

Molemmat tiedonannot näyttivät minusta yhtä valheellisilta. Eniten

herätti epäilyksiäni se, ettei hän ollut halukas myymään niistä

ainoatakaan. Aavistukseni pitivätkin paikkansa. Niissä oli eri

henkilöiden nimiä. Mutta en voinut kirjoittaa nimiä muistiin, kun ukon

argussilmä seurasi kaikkea, mitä tein ja hänen läsnäollessaan olisi

kopioiminen herättänyt epäluuloja. Saadakseni hänet edes hetkeksi

poistumaan pyysin häntä toimittamaan päivällisen. Hänen ollessaan

siitä neuvottelemassa toisessa tuvassa kirjoitin muutamia niissä

tapaamiani nimiä: Salomon Sundelius oli Johan Kumblain muistutuksissa

Walchin käännökseen; »Doct. And. Knös. Kyrkoh. Olof Gråberg» ja »P. U.

Klingvall» oli kirjassa: »Tankar om gamla och nya Testamentet;» Anders

Anders. Sundblad, Stockh. oli teoksessa »Holmbergs poema heroico

comico»; edelleen Per Marelius 1772; Joh. Adolf Sarebom j.n.e.

Muutamat nimet oli raaputettu, mutta niin, että ne saattoi lukea.

Kun ruoka oli tuotu pöydälle, en syönyt muuta kuin koskemattomasta

kuoripiimäkehlosta, sillä siihenhän ei olisi voitu saada myrkkyä

pannuksi. Talon naisetkin näyttivät minusta epäilyttäviltä. Sillä

tuskinpa olin ennättänyt kirstuni avata, ennenkuin he olivat

ympärilläni sisällystä katselemassa. »Ai, miten se on kaunis!» he

huusivat, pyytäen, että ottaisin vaatekerran esille heidän

nähtäväkseen. Minun oli pakko nopeasti sulkea koko kirstuni.

Sain erään rohkean pojanrumiluksen kyytiin Sågaan, jonne oli ¾

penikulmaa. Eksyimme tieltä ja jouduimme suurelle suolle, joka oli

niin vetelä, että hevonen upposi niin syvälle, että oli ihme, miten se

enää pääsi ylös, vaikka se olikin virma ja siitä oli maksettu 200

taalaria. Olin alkuaan aikonut käydä Skärfjällissä, jonka suomalainen

nimi on _Juva_, siis kotipitäjäni nimi, arvellen, että sieltäkin joku

olisi asettunut tänne. Mutta tiellä sainkin kuulla, että ensimmäinen

asukas oli ollut Äppelbon taalalainen Joonas, joka Taalaissa ääntyy

Juga, Juka t. Juva. Hänestä kylä oli saanut nimensä. Kiiruhdin siis

Qvarnbergiä kohti ehtiäkseni sunnuntaiksi Säfsenin kirkolle.

Såga, _Saha_ on suomalaisen viljelykseen ottama. Hänen nimensä oli

ollut Maunu Kustaanpoika Rådasta, sukunimeä ei enää muistettu. Hän oli

ollut rakennusmestarina Fredriksbergin tehtaalla. Täällä ovat asukkaat

alituiseen vaihtuneet sen jälkeen, kun tila liitettiin tehtaaseen.

Vain pari tilaa on pysynyt itsenäisenä.

Täältä ei ollut hevosta saatavissa. Talutettiin esille suuri lihava

härkä ja kirstu saatiin joten kuten satulaan sen selkään. Luultavasti

härkäraukka ei ennen ollut kantanut sellaista taakkaa, sillä

raivostuneena ja äksynä se teki huikeita hyppyjä ja heittäytyi lopulta

nurin, kun se ei muuten pystynyt kuormasta vapautumaan, ja siinä oli

kirstukin särkyä. Meidän oli kannettava tavarat vanhaan latoon, jonne

oli puoli neljännestä ja olin nääntyä tielle, tottumaton kun olin

sellaiseen työhön. Yöllä oli sieltä käveltävä penikulman matka

Qvarnbergiin. Tuskalla ja vaivalla sinne saavuimme kello 11 sillä

pimeässä eksyimme tieltä. Tullessamme tupaan syntyi aika jytäkkä

poikajoukon rynnätessä ulos. Neljä tytärtä oli kotona ja vanhemmat

poissa, joten kylän poikia oli siellä yöjalassa mekastamassa. Vanhin

tytär valitteli heidän vallattomuuttaan, sillä hänen varpailleen oli

pahasti survottu. Hän piti ovea kiinni, kunnes toiset puhalsivat

tuhkista tulen. Yöni nukuin heidän veljensä seurassa aitassa.

13. SÄFSENIN NIMISMIES. UKKO RONKAINEN. ASUTUSTARINOITA JA

RUNOSAALISTA PITÄJÄÄ KIERRELLESSÄ.

Sunnuntaina, elokuun viimeisenä päivänä, nousin kello 4:ltä. Söin

vähän aamiaista, josta ei tahdottu ottaa vastaan maksua, mutta

eilisestä kyydistä oli suoritettava 24 killinkiä. Kello 5 läksin eräs

poika seuralaisenani _Säfsenin_ kirkolle, jonne oli seitsemän

neljännestä. Kuljimme Tyyn, Fredriksbergin ja Annaforsin tehtaiden

ohi. Kirkonkylässä jätin mukanani tuoman mytyn lukkarin piian

tallennettavaksi, sillä lukkari ja hänen vaimonsa eivät olleet kotona.

Papin parhaillaan messutessa astuin kirkkoon. Oltuani hetkisen

alhaalla menin parvelle, jonne kirkonvartija laski minut. Siellä

istuin kauan yksinäni, kunnes sinne tuli tehtaan herra

Fredriksbergistä. Hänellä oli merenvahapiippu kädessään. Sen hän pani

penkille sisään tullessaan. En puhunut hänelle sanaakaan. Apulainen

saarnasi ja niin huonosti, etten kehnompaa ole kuullut. Tyttöjä oli

paljon ja kauniita; kaikki he minua töllistelivät astuessani kirkkoon.

Muuten ei väkeä ollut paljon, noin 300 henkeä, enimmäkseen

suomalaisia. Tehtaan väki istui kuorin lähimmissä penkeissä, muut

pitäjäläiset kauempana. Heidät tunsi siitä, että heillä oli pitkät

hiukset eikä kerityt kuten sepillä. Jumalanpalveluksen päätyttyä

pidettiin kirkonkokous, jossa oli läsnä vain 5 tai 6 talonpoikaa.

Täältä menin lukkarin luo. Rahvas käytti hänestä nimeä »kära far» ja

hänen vaimostaan »kära mor». Muun muassa tuli sinne akka, joka pyysi

rakasta lukkarivaaria ompelemaan röijyn, jonka tämä lupasikin ja otti

heti mitan. Sain vasta klo 4 päivälliseksi kuoripiimäkehlon ja vähän

perunoita, muuta ei ollut — ei edes kunnollista leipää.

Puhuin suomea muutamien tämän kylän isäntien kanssa ja lupasin

illempänä käydä heidän luonansa. Sillä päätin jättää täksi päiväksi

pappilaan-menoni, kun talonpoikia nyt saattoi parhaiten tavata kotona.

Paljo muinaistietoja eivät he muistaneet. Merkittyäni täällä kuten

muuallakin suomalaiskylät kartalleni menin vanhan akan luo nimeltä

_Maija Heikintytär Turpiainen_ (Turpoinen), joka taisi useita runoja

ja loitsuja, niiden joukossa _sammas_-tarun, jonka kirjoitin muistiin

ja joka selittää Sampo-tarun. Laulujakin hän osasi esim. »Taloon

tullessa:

Kuin työ hyvä munna muorisein

murreen muistasitte,

tarpeen tietäisitte,

niin työ aittaan mänisitte

keikutellen kellariin.»

Tultuani kotiin odottivat siellä minua metsänvartija ja

varavallesmanni Kylander, joista etenkin jälkimmäinen tervehtimättä

ylväästi käveli kamarini edessä olevassa huoneessa. Aavistin kenen

kanssa olin tekemisissä ja päätin tehdä hänelle pientä pilaa. Otin

kirstustani matkapassini, jota koko matkalla en ollut vielä tarvinnut

näyttää ja pistin sen povitaskuuni. Pian tuli Kylander kysyen tiukassa

äänilajissa, kuka minä olin. Minä tietysti tein hänelle saman

kysymyksen. Kun hän sen oli sanonut, sanoin minäkin nimeni. Sitte hän

kysyi miltei käskevästi, oliko minulla matkapassia.

»Matkapassia», vastasin minä. »Mitäpä minä sillä? Tulen Upsalasta ja

menen taas sinne takaisin.»

Nyt hän sai raivorohkeutta selittäen, että hänen oli lähetettävä minut

maaherran virastoon.

»Kernaasti, jos niin tahdotte», vastasin, »mutta mitä hyötyä siitä on,

Falunistahan viimeksi tulen.»

Hän joutui hieman hämilleen, miettien, miten se saattoi olla

mahdollista ja sopotteli: »Ja piirustelee karttoja kylistä!»

»No, mitäpä me siitä riitelemme», sanoin minä lähestyen häntä imelänä,

ja ollen ottavinani sieltä rahamassia lisäsin:

»Meistähän voi tulla ystävät toisella tavoin?»

»Kyllähän toki», sanoi hän kumartaen syvään ja ojensi kätensä

ottaakseen kiitollisena vastaan lahjan. Minä pistin hänen kouraansa

Upsalan rehtorinviraston minulle antaman passin. Hänen naamaansa oli

hupaista katsella. Hän antoi passin takaisin, raapaisi jalkaa ja meni.

Saatuani vähän hapanta maitoa illalliseksi paneuduin pitäjäntuvan

pöydälle nukkumaan niin likaisille pieluksille, että ne oikein

haisivat.

Säfsenin kirkonkylässä tapasin monta suomalaista. He eivät enää

tienneet, koska ensimmäinen oli muuttanut tänne. Kerrottiin heitä

olleen samassa joukossa seitsemän ja levänneen nykyisen pappilan

paikalla. Heistä jäi tälle paikalle _Pauli Lassenpoika Turpoinen_ eli

Turpiainen. Hänen poikansa Erkki jäi isänsä jälkeen paikkakunnalle

asumaan. Hän oli asunut kodassa, joka oli pystytetty sitä suurta kiveä

vasten, joka on Matti Matinpoika Turpiaisen pellolla ja sitä sanotaan

vieläkin »Erkon pihan kiveksi». Muutamat arvelivat tämän Erkki

Paulinpojan ensin tulleen tänne Suomesta ja ettei isä tullut mukana;

toiset taas sanoivat, että kaksi noista seitsemästä tulokkaasta oli

jäänyt tänne. Toinen oli ollut Clement Eerikinpoika, mutta tämän

sukunimeä he eivät olleet kuulleet mainittavan; he luulivat, että

hänkin oli Turpiaisia.

Yksi noista seitsemästä, Heikki Honkainen, oli mennyt lounaaseen päin,

muutamien väitteiden mukaan meni sinne kaksi, joista toinen lienee

ollut Nikarainen. Eräs heistä, _Puuroinen_, oli mennyt Skifseniin,

hänen piti olla ylhäistä sukua. Toisen sanottiin menneen Laggshudiin

j.n.e.

Muuten pitävät he tätä seutua maan vanhimpina asuinpaikkoina ja

arvelevat täällä asuneen suomalaisia jo pakanuudenaikana. Sen tilan,

missä nyt on pappila, olivat tehtaan herrat anastaneet edelliseltä

omistajalta siten, että tämä oli 150 taalaria velkaa ja kieltäytyi

polttamasta sysiä. He toimittivat arviokatselemuksen, jossa 5-vuotias

hevonen arvioitiin 20 plooduksi, lehmä 5 plooduksi j.n.e. Kirkonisäntä

Joonas Kallenpoika _Rautiaisen_ asuman talon toinen puolikas oli

tehtaalle maksanut lunastettaessa 640 taalaria.

Maanantaina, syyskuun 1:senä, nousin kuten tavallisesti varhain ja

menin vanhojen eukkojen luo naapuritaloon. Heiltä kuulin ja kirjoitin

muistiin useita loitsuja. Kello 9 menin kirkkoherra Frömanin luo. Hän

oli mennyt. Minä lueskelin odotellessani vanhoja sanomalehtiä, kunnes

hän tuli. Hän oli nuorehko mies, harvasanainen ja ulkonaisesti juro.

Pian tuli sisälle myöskin rouva ja hänen kolme sisartansa (papin

tyttäriä, mamsselit Arnberg), oikeita taalalaistyttöjä Särnasta, mistä

äskettäin olivat tulleet sisartansa tervehtimään. He olivat tulleet

käyden monen penikulman mittaisten salojen halki. Mukana oli hevonen

ja renki matkalaukun kuljettamista varten.

Apulainen oli oikea tyhmyri, jolla ei ollut juuri mitään sanottavaa.

Eräs tehtaan kirjanpitäjäkin oli täällä. Hänen kanssansa lyöttäydyin

pakinoihin tehtaan suhteesta alaisiinsa talonpoikiin, vaikkakin se oli

aihe, joka ei näyttänyt häntä miellyttävän. Jäin päivälliseksi

pappilaan saamatta vaihdetuksi itselleni pientä setelirahaa, kuten

olin toivonut.

Pastori Fröman oli siksi ystävällinen, ettei hän edes viitsinyt katsoa

vanhoista kirkonkirjoista, oliko niissä mitään suomalaisista, sillä

tekosyyllä, että niitä säilytettiin sakaristossa kirstussa. Sitä

paitsi oli hänen mielestänsä Hülphers tarpeeksi selvitellyt sitä

asiaa. Olinhan minäkin jo kokemukseni perusteellä päässyt varmuuteen

siitä, ettei kirkonarkistoista ollut mitään saatavissa. Syötyämme

sanoin jäähyväiset ja läksin, sillä eipä minulla ollut enää halua

viipyä heidän parissaan.

Hankin hevosen viemään tavaroitani _Hånin_ (_Hounas_) kylään

tavatakseni siellä paljon puhuttua Juho Olavinpoika _Ronkaista_, jota

nimitettiin »Piikas Janiksi» sen vuoksi, että äitiä oli aikoinaan

sanottu »piiaksi». Hän oli nykyään 68:n ikäinen eikä häntä voitu saada

puhumaan muuta kuin suomea, vaikka hän kyllä ymmärsi ruotsia ja kuten

arveltiin olisi osannut sitä puhuakin, mutta ruotsin sanaa ei hänen

suustansa koskaan lähtenyt. Kun hänellä on joku käräjäjuttu tahi

puhuttavaa papin kanssa, niin hän käyttää tulkkia, joka kääntää hänen

sanansa ruotsiksi ja toisen vastauksen hänelle suomeksi. Hän on siinä

suhteessa mitä itsepäisin ja härkäpäisin suomalainen. Papin kanssa hän

oli epäsovussa eikä ollut kolmeenkymmeneen vuoteen käynyt

Herranehtoollisella. Hän selitti minulle, että rippikoulussa oli pappi

naureskellut ja virnaillut hänen ruotsin ääntämistänsä, jonka vuoksi

hän päätti, että kun kerran pääsee ripille, ei koskaan enää päästä

suustansa ruotsin sanaa. Sen päätöksen hän uskollisesti pitikin. Sen

vuoksi, että ruotsalaiset aina ovat sortaneet ja halveksuneet suomen

kieltä, hänessä syttyi sammumaton viha ruotsin kieleen, niin että

hänestä tuli mitä jyrkin suomenkiihkoinen.

Hän valitti minulle muitakin kärsimiään vääryyksiä: Häneltä oli

varastettu yhtä ja toista; kalat oli viety hänen verkoistaan

myytäväksi pappilaan ja Löfdaliin, heinät oli syötetty haasioista

j.n.e. Siitä oli seurauksena ainainen vihankauna hänen sekä toiselta

puolen Lasse Janinpojan ja Matti Pekanpojan välillä. Nämä olivat hänen

poissa ollessaan murtaneet hänen aittansa oven auki, heittäneet jauhot

ja viljat pihalle, särkeneet tahkon, repineet pirtin uunin y.m.

Vihdoin olivat Lasse Janinpoika Turpinen Dymåsenista ja Pekka

Janinpoika Honkainen Hånista piesseet ukon pahan päiväiseksi hänen

omassa talossaan. Kun hän ei kihlakunnanoikeudessa voinut saada näitä

lailliseen edesvastuuseen, pyysi hän muuttokirjaa toiseen

seurakuntaan, mutta kun sekin kiellettiin, vihasi hän sen johdosta

kaikkia pappeja. Häntä pidettiin silti pitäjän rikkaimpana miehenä.

Hänellä on 5 lehmää ja härkä ja hänen talonsa on ainoa, joka ei kuulu

tehtaan alustalaisiin eikä ole sille velkaa, mikä johtuu siitä, ettei

hän ole ryhtynyt sen kanssa mihinkään tekemisiin. Hänen vanha

sisarensa lypsää lehmät ja asuu talossa, mutta saa palkan ja on omissa

ruoissaan. Hän on naimaton ja pitää joka syksy juusto- ja

voihuutokaupan, joka tuottaa vuosittain toista sataa taalaria.

Tullessani taloon ei hän itse ollut kotona, vaan ainoastaan hänen 70:n

ikäinen sisarensa ja pieni karjapoika, jotka molemmat puhuivat

sujuvasti suomea. Hän oli väkineen metsässä töissä, mutta häntä

odotettiin illaksi kotiin. Saadakseni ajan kulumaan noukin vadelmia

mäiltä ja kivikoista ja sainkin niitä koko hatullisen, jotka sitten

maidon kera popsin maukkaana illallisenani. Vasta myöhään ukko palasi

koko työvoimansa kanssa, jona oli 3 päivätyömiestä. Jo etäältä kuului,

miten he suomea haastellen tulivat ja kiipesivät aitojen yli jotta

rusahteli. Ukko oli jo köyryselkäinen, mutta terve ja reipas sekä

pirteä kuin kiiski. Itse hän keitti puuron työväelleen kuin taitava

keittäjätär — minusta olisi sisar sen voinut tehdä. Hänellä oli monet

erikoisuutensa ja omituisuutensa. Suomea rupatteli hän herkeämättä

enkä saanut hänen suustansa ruotsin sanaa. Hän luki minulle useita

runoja, mutta ne olivat sellaisia, jotka jo ennen olin kirjoittanut.

Kummastelunsa ilmaisi hän ominaisilla lauseparsilla, esim.: »voi

hämähäkki!» »niin on niin, sano»; »voi Herra yhtä taivaallista!» Vielä

ihmeellisempää ja vanhalle puheelle ominaista oli, että hän käytti

Jumalasta nimitystä _»vanha mies»_ ja joskus »vanhakas», sillä kun hän

ihmetteli jotakin, hän sanoi: _»voi vanhamies»_, missä ruotsalainen

sanoo: »kors, Gudbevars». En ollut yötä hänen pienessä pirtissään,

vaan menin naapuritaloon nukkumaan. Ukko tuli mukanani, istui vuoteeni

laidalla jutellen pitkälle yli keskiyön.

Seuraavana päivänä pyysin isäntääni Niilo Ollinpoikaa toimittamaan

saunan lämpiämään, sillä halusin illalla kylpeä. Minun oli sillä aikaa

mentävä Säfsenin kirkonkylään, jonne olin unohtanut paperini ja

kirjoitusneuvoni. Poikkesin samalla syrjässä olevaan Hounamäen kylään

tavatakseni kirkonisäntää, vanhaa sotamiestä, joka viime sodassa oli

ollut Suomessa ja jonka sanottiin osaavan runoja ja loitsuja. Soudin

pienellä ruuhella Hånjärven toiselle rannalle, missä söin kyllältäni

vadelmia ja puolukoita. Unohdin sinne sapelini, jonka vuoksi oli pakko

palata takaisin. Hounamäkeläiset näyttivät minulle tien ukon torppaan,

joka oli korkean mäen takana. Mutta minä erehdyin poluista ja jouduin

synkkään saloon, mistä sain palata takaisin. Väsyneenä tulin vihdoin

etsimäni Matti Janinpojan pirtille. Mutta hän osasi vain loitsuja ja

nekin olivat sellaisia, jotka ennestään hyvin tunsin. Suomea hän puhui

hyvin.

Oli koko suostutteleminen, ennenkuin sain hänet saattajakseni

kirkonkylään, jonne oli puoli penikulmaa, mutta kun lupasin tupakkaa,

niin hän lähti. Saatuani kirjoitusvehkeeni palasin Håniin. Otin

mukaani myöskin runoja ja loitsuja lukeakseni niitä rahvaalle. Niitä

kantoi eräs Borg eli Utter, kuten häntä poikana oli nimitetty,

tuohikontissa nyyttiin käärittynä selässään. Kirstuni jätin edelleen

lukkarin luo. Kello oli jo 6, kun palasin taloon, jossa sauna lämpisi.

Söin perunoita voin kera ennenkuin menin kylpemään. Sauna olikin uusi

ja hyvä siinä oli kylpeä. Ensin kylvin minä, sitten muut miehet,

viimeksi vaimot, tytöt ja muijat. Minä ja kylän miehet jäimme saunaan

koko ajaksi juttelemaan. Sieltä tultuamme luin heille suomalaisia

runoja, sillä tässä kylässä osasivat kaikki vanhat suomea. Sitten

menin Borgin kanssa tallinparvelle heiniin nukkumaan. Tallissa nukkui

myöskin kaksi tyttöä, joiden parissa pakinoimme puolen yötä.

»Piikas Jaani» kertoi, että Hån on seudun vanhimpia kyliä. Ensiksi

tuli Suomesta tänne vanha ukko _Nikarainen_, joka asui nykyisellä Juho

Ronkaisen (Piikas Jaanin) asuinpaikalla. Hän oli siksi vanha, että

jaksoi salvaa itselleen vain saunan. Mutta hänellä oli useita

kaskimaita. Lopuksi tuli hän niin höperöksi, että jätti halmeensa

niittämättä. Hän naitti tyttärensä Pauli Paulinpoika _Kinnuiselle_,

joka täällä asui muutaman vuoden isännyyttä pitäen. Tämä muutti sitten

Suomeen takaisin ja lähetti sieltä veljensä Martti Paulinpoika

Kinnuisen, joka jäi tilalle asumaan. Tällä oli kaksi poikaa, Heikki ja

Pekka. Pekka Martinpoika ampui veljensä kuoliaaksi ison Laijenin

länsipuolella oltaessa karhun kierroksella. Hän sanoi luulleensa

veljeänsä karhuksi, mutta moni epäili hänen aikoneen ampua

verivihollisensa _Lasse Hannunpoika Honkaisen_, mutta että hän

kiireessä ampuikin erehdyksestä veljensä, joka vielä eli kolme päivää

tapahtuman jälkeen. Haavoitettu kertoi, että luoti sattui aikoja ennen

kuin pamaus kuului.

Pekka Martinpoika Kinnuinen kuoli alun toistasataa vuotta sitten. Hän

oli lähes 100-vuotias ja suuri poppamies. Hän tappoi sekoittamalla

myrkkyä olueen Hannu Niilonpoika Honkaisen, Lassen isän. Pekan poika

oli Heikki ja tämän poika _Erkki Heikinpoika Kinnuinen_, joka jäi

vanhalle konnulle asumaan, mutta sittemmin myi tilan »Piikas Jaanin»

isälle, _Olli Matinpoika Ronkaiselle_ Ronkalan kylästä 400 taalarin

hinnasta ja muutti itse Suomeen. Ollilla oli 7 tytärtä ja 5 poikaa,

joista Jussi Ollinpoika eli »Piikas Jaani» sisarensa Kirstin kera asui

tilalla. Vanhalla Nikaraisella oli Hirvimäellä lanko. Muuten ovatkin

Hånin kyläläiset sukuaan Honkaisia, joista kylän nimikin lienee

juonnettavissa. Ensimmäinen, _Jaakko Honkainen_ lienee tullut

Vestergyllenistä.

Seuraavankin päivän, joka oli yhtä kaunis kuin kolme edellistäkin,

viivyin kauan Jaanin luona, kunnes yksin menin Gropfalletiin. Siellä

ei ollut ketään kotona, joten menin Fröseråseniin, jonne oli 1 ¼

neljännestä. Mutta ensin kähvelsin muutaman nauriin naurismaasta.

_Kuoppa-aho_ (Gropfallet): Noin 30 vuotta sitten asettui Niilo

Jaaninpoika Honkainen Hånista tänne ja elää vieläkin. _Likasuossa_

(Dymåsen) eli _Vappuisenmäellä_ (Valborshöjden), joka on Kuoppa-ahon

lähellä, en käynyt. Sen ensimmäinen asukas oli Lasse Jaaninpoika

Säfsenistä.

_Torppa_ (Fröseråsen) on ennen ollut karjamajapaikka, joka on kuulunut

Hånin kylään, mutta Juho Sigfridinpoika _Honkainen_ Remmenistä ja

hänen vaimonsa Justina _Nikarainen_ asettuivat n. 70 vuotta sitten

tänne. Torppa oli Lasse Hannunpojan karjamaja- ja laidunpaikka. Juho

Sigfridinpojalla oli 12 lasta, joista muutamat muuttivat muualle ja

toiset perustivat tilalle uusia uutistaloja, joten kylässä nyt on

kuusi taloa. Erik Juhaninpoika Honkainen taisi muutamia

ruotsinkielisiä loitsuja — oikeastaan suomesta käännettyjä — jotka

minä kirjoitin muistiin. Autoin häntä kantamalla kuivia heiniä

haasioilta talliin. Hänen poikansa tuli illalla kotiin mukanaan kaksi

metsästyskoiraa ja jänis. Koko kylä, kahta taloa lukuunottamatta,

kuuluu Fredriksbergin tehtaalle. Yöksi menin läheiseen taloon, joka

oli niin varakas, että minulle tarjottiin sianlihaa, jota en koko

matkallani ollut maistanut, sillä Upsalasta lähtöni jälkeen en

talonpojilla ollut liharuokaa nähnyt. Nukuin kuten tavallisesti

tallinparvella heinissä ja hyvinpä nukuinkin. Talossa muuten oli

paljon väkeä.

Syyskuun 4:ntenäkin oli kaunis ilma. Vankan suuruksen syötyäni ja

maksettuani isännälle 12 killinkiä lähdin talosta. Tarkoitukseni oli

mennä Leijenin kylään, jossa piti olla eräs runotaitoinen henkilö,

mutta kun en saanut ketään oppaaksi ja sinne oli yksin vaikea löytää,

käännyin etelää kohti tullen _Kestimäelle_ (Läsen), jonne oli

puolitoista neljännestä.

Kestimäellä oli vain akkaväkeä kotona ja nekin niin tyhmiä, etten

mokomia ole koskaan tavannut. Kylässä asuu nyttemmin Gåsbornista

tulleita ruotsalaisia. Sen alla on Låsenjärvi, joka lienee niin syvä,

ettei siinä edes voi kunnolla kalastaa. Se jäätynee vasta loppiaisen

tienoilla ja jäät lähtenevät vasta juhannuksen mailla. Suomalaiset

tarinat kertovat, että kun muinoin yritettiin sen syvyyttä mitata, oli

ääni pohjasta sanonut; mitattakoon ensin järven ympärys ennenkuin

pituus — siis sama tarina kuin Artjärven Pyhäjärvestäkin. Siitä

saadaan lahnoja, mateita, ahvenia, taimenia, nieriäisiä ja eräitä

kaloja, joita he nimittävät »blanka», jotka ovat monen naulan

painoisia ja muistuttavat lohta. Soudin järven yli erään tytön ja

eukon seurassa, joka viimeksimainittu meni miehensä luo niittämään

heinää. Minä sain soutaa, sillä muija ei pystynyt muuhun kuin

herkeämättä soittamaan suutansa. Tultuani toiselle rannalle menin

uimaan, mitä en ollut pitkiin aikoihin tehnyt. Vesi oli sangen kylmää.

Mies, joka tyttärensä kanssa niitti heinää toisella rannalla vanhalla

kaskimaalla, oli n.s. vapaa-ajattelija. Hän naureli ja kysyi muun

muassa, palvelevatko ruotsalaiset ja suomalaiset samaa jumalaa.

Vastasin: »Kyllähän suomalaiset palvelevat, mutta minä luulen, ettei

ruotsalaisilla jumalaa olekaan.» Tyttö hymyili ja vilkutti minulle

silmää.

Täältä menin Fegasbergin kautta Högfalletiin, joissa molemmissa asuu

ruotsalaisia, jotka ovat likaisia kuin porsaat. He olivat kurjia ja

hätää kärsiviä. Högfalletista kävelin ⅛ penikulmaa Lönhöjdeniin ja

sieltä ¼ penikulmaa Ulrikaborgin tehtaalle. Sisälle en mennyt, vaikka

kuljin pihan läpi, vaan matkasin edelleen ¼ penikulmaa Elgbergiin.

Tulin sinne hyvissä ajoin ja hyvään taloon, vaikka koko kylä kuului

tehtaalle. Täällä asui suomalaisia, vaikkakin kielensä unohtaneita.

_Hirvimäki_ (Stora Elgberget). Täällä näin uuden savupirtin ja uusia

saunoja. Miltei joka kylässä (näillä tienoin) oli pirttejä ja

kehruutupia, ja niiden asukkaat kehuivat savupirttejä hyviksi, ne kun

talvella ovat lämpimiä, vaikka niitä lämmitetäänkin ainoastaan kerran

päivässä. Useissa taloissa olivat pirtti ja kehruutupa vastakkain

eteisen kummallakin puolella ja niiden keskellä oli keittokota,

samaten kuin Savossa. Useimmat tuvat olivat huonoja ja matalia, ja oli

niissä väliin vain yksi ainoa lasi-ikkuna, sisälle tullessa oven

vasemmalla puolella. Emännällä siinä talossa, jossa olin yötä, oli

ollut veli pappina Hedemorassa. Hänen nimensä oli Gransell, mutta hän

oli silti suomalaispoika, joka oli alkanut opiskella vasta 20

vanhana.[8] Näistä Gränjen pitäjän suomalaispojista on kolme tullut

papiksi. Toinen oli Grandell, hänkin jo rehtorina[9] ja kuollut,

kolmannen nimi oli Gerén[10], joka on kirkkoherrana Oren pitäjässä.

Hän osaa vieläkin suomea, sillä vanhemmat ovat ummikkoja.

Ensimmäisen uutistalon rakensi tähän kylään _Matti Pynninen_. Hän ehkä

tuli Säfsenistä. Vaikkakin naimisissa, oli hänellä suhde piikaansa ja

sai tämän kanssa lapsen. Hän sai siitä 40 plootua sakkoa, jonka vuoksi

hänen oli myytävä talonsa ruotsalaiselle Petter Jönssonille

Nordhyttanista. Tämän vaimo oli suomalainen. Pynninen, joka aikoinaan

oli ollut ruunun metsästäjä, joutui tämän jälkeen kerjäläiseksi. Silti

toivoi hän aina saavansa talonsa takaisin eikä luovuttanut vanhaa

kuninkaankirjettä, vaikka Jönssonin akka miten olisi tiukannut. Kerran

papereitten ollessa tuohikontissa oli hän nukahtanut. Silloin oli akka

pannut kontin veteen likoomaan. Mutta kun Pynninen heräsi, pani hän

paperit kuivamaan. Tämän Petter Jönssonin poika oli nykyisen isännän

äidin isä. Hän oli Honkaisia.

[Kuva: _Suomalainen talonpoika._]

Seuraavana päivänä, joka samaten oli lämmin ja kaunis, menin

Hirvimäeltä Rifalletiin, jonne laskettiin olevan ¼ penikulmaa. Ennen

täällä oli asunut Rikkisen suku. Nykyään ei enää kukaan täällä osaa

suomea.

He kertoivat, että kaksi Abborbergin langosta muinoin oli kaatanut

yhteisen kasken ja kumpikin siitä ottanut oman puolikkaansa. Toinen

sai ensimmäisenä vuonna hyvän sadon, toinen ei mitään. Mutta

seuraavana vuonna edellinen ei saanut huhdasta heiniä, mutta

jälkimmäinen taas runsaasti. Silti meni edellinen korjaamaan toisen

heiniä, vaikka hänellä oli yllin kyllin rukiita, mutta toisella ei

mitään. Omistaja, saatuaan siitä kuulla, meni käskemään anastajaa

poistumaan. Kun tämä ei totellut, toinen ampui häntä läpi rinnan.

Haavoitettu otti haasian vieressä istuessaan lakin päästänsä yrittäen

sillä saada haavan tukituksi ja verenvuodon tyrehtymään ja sanoi:

»Tämän aioin minä tehdä sinulle, mutta sinä ennätit ennen minua», ja

niin hän kuoli. Skattlösbergissäkin oli eräs mies lyönyt toisen

kuoliaaksi sen vuoksi, että tämä piti hänen vaimoansa.

Holmbergin kylän lähettyvillä on entinen kaskimaa, jota nimitetään

_Surma-ahoksi_, kun siinäkin on tapahtunut miestappo. Jens Niilonpoika

Jänsenistä kaatoi siihen kasken. Silloin sanoi Samuel Ollinpojan isä:

»Ellet mene häntä sieltä karkoittamaan, niin minä sinut tapan.» Samuel

meni käskemään Jensiä poistumaan. Tämä kysyi, miksi ei saisi kaataa

kaskea. Silloin ryntäsi Samuel häntä kohti kohotetuin kirvein, jolloin

toinen pakeni. Kun Jens näki, ettei voinut päästä hänen kynsistään,

toinen näet tuli yhä lähemmäksi, olipa jo aivan kintereillä — niin hän

kääntymättä heitti kirveen yli päänsä, niin että se sattui

takaa-ajajaa ohimoon. Tämä kaatui ja kuoli, ennätettyään sanoa: »Kyllä

minulla nyt on metsää kyllikseni.» Jens oli puolisen vuotta Norjassa,

mutta tuli takaisin ja maksoi puolet hengen sakot.

_Rifalletin_ kylä sijaitsee niin korkealla vaaralla, että sieltä on

näköala yli koko tämän tienoon suomalaismetsien. Tullessani taloon oli

siellä neljä taalalaista Venjanista. Kolme heistä näytti minusta

ilkeiltä. He olivat juuri syöneet päivällisen ja heittäneet reput

selkäänsä ja tarttuneet matkasauvoihinsa vaeltaakseen tiehensä. Mutta

minun tultuani he jäivät edelleen taloon. Turhaan pyysin emännältä

vähän maitoa tahi kuoripiimää, sillä minulla oli hiukaiseva nälkä.

Mutta hänen kiukkuisista vastauksistaan huomasin heti, että minua

pidettiin karkulaisena. Näin, että maitoa oli viljalti, vaikkei sitä

annettu. Kun aloin epäillä syitä taalalaisten viipymiseen, päätin

odottaa täällä, kunnes he olivat lähteneet tiehensä, sillä en tahtonut

yksin joutua heidän seuraansa.

Mutta mitenkä kävi! He ottivat reput selästään ja päättivät myöskin

jäädä, heittäytyen pihalle auringonpaisteeseen pitkäkseen. Odotettuani

kauan, aina kello 3:een asti heidän lähtöään, päätin lähteä

liikkeelle. En ollut vielä päässyt kylän ulkopuolelle, kun jo

taalalaisetkin sonnustautuivat matkalle ja sauvoineen kiiruhtivat

kujaa pitkin minun jälkeeni. Eipä ihme, jos ajattelin, että heidän

tarkoituksensa oli ryöstää minut, joka olin vieras paikkakunnalla.

Kukapa heistä sitten ottaisi selon? En tosin pelännyt, sillä olinhan

hyvin aseistettu, mutta tuntui tuiki kiusalliselta joutua heidän

kanssaan tappeluun. Kiiruhdin siis askeleitani, niin, miltei juoksin

koko tien. Eikä vielä siinä kyllin! Etteivät he minua saavuttaisi ja

yllättäisi, poikkesin polulta oikealle kädelle ja kuljin koko puolen

penikulmaa sankkaa saloa, tietäen, että tapaisin polun, kun poikkeisin

vasemmalle. Siten saavuin _Nitten_ kylään.

Siinä oli kaksi taloa ja pidettiin sitä Gränjen pitäjän vanhimpana

suomalaiskylänä. Sanottiin, että vanhimman asukkaan nimi oli ollut

_Pentti Jönsinpoika Rikkinen_. Hänen piti olleen maaherran poika

Suomesta. Hän oli paennut venäläisiä ja oli ollut upporikas, joten hän

oli maahan kaivanut hopeaa ja rahaa. Sellaisia muistoja oli pelloista

joskus löydetty. Suuri noita hän myöskin oli ollut. Kolmasti hän oli

matkustanut Lappiin tietäjäksi oppiaksensa. Viimeisen kerran hän oli

tullut kotiin sillä tavoin, että lappalainen oli käskenyt illalla

paneutumaan kuusenhavukasalle — ja seuraavana aamuna hän oli kotona.

Kysymykseen, mitä lappalainen tahtoi kyytipalkaksi, oli tämä

vastannut: »Mustan härän, joka on oven vasemmalla puolella navetassa.»

Hänellä oli ollut 7 poikaa ja taloon oli ollut 7 porttia, koiriakin

oli 7, yksi joka portilla. Pojista muutti yksi Nittenistä Rifalletiin,

yksi Skattlösbergiin, yksi Hobergiin, yksi Jänseniin, yksi

Grillåseniin, yks Bringsjöbergiin ja yksi Hjerphöjdeniin. Hänen

jälkeensä Nitten oli kauan autiona. Sittemmin tuli sinne suomalainen

Erkki Erkinpoika Kopparbergin Tallbergin kylästä. Hänen leskensä meni

naimisiin Erkki Lassenpoika Kemppaisen kanssa Kyrkovikenistä. Vanhaa

asuinpaikkaa nimitetään vieläkin Tallbergiksi. Muuten asuu sukuja

_Pohjoinen_ ja _Honkainen_ Abborbergissä, _Mujainen_ Bringsjöbergissä,

_Vappuinen_ Skattlösbergissä, _Liitinen_ Jänsenissä, _Rautiainen_

Skälkbergissä ja _Kemppainen_ Grillåsenissa. Kaksikymmentä vuotta

sitten löydettiin kylästä suuri kupariraha ja hopeakoriste.

Muuten on Nitten luonnonihanimpia seutuja, mitä olen nähnyt, joten

näyttää siltä kuin olisi Rikkinen tämän paikan valinnut sen

luonnonkauneuden vuoksi, sillä sellaista kauneutta saa turhaan elsiä.

Kun muut kylät karjalaiseen tapaan sijaitsevat mäillä ja vaaroilla, on

tämä laaksossa, alavalla kankaalla pienien kauniiden

koivumetsärantaisten järvien keskellä, joita on yhteensä

yhdeksäntoista, mistä kylä on saanut nimensäkin. Tulin ensin

Tallbergiksi (vaikkei yhtään mäntyä ollut näkyvissä) nimitettyyn

taloon, missä vanha pirtti aikoinaan oli sijainnut. Mutta isäntä ei

ollut kotona ja kun sanottiin, että toisessa talossa olisi vanhoja

asiakirjoja, lähdin sinne. Otin vanhan ruuhen, jolla yksin soudin

pienen järven yli. Mutta sielläkään ei vanha mies ollut kotona; hän

oli ollut jo puoli vuotta tyttärensä luona Hjerpehöjdenissä. Toinen

vanha ukko, jota sanottiin Knut Petteriksi ja joka puhui hyvää suomea,

saneli minulle ruotsinkielisen koinluvun.

Mitään ruokaa hengenpitimiksi en saanut, sillä vaikka nuori isäntä

lupasi, niin ei häijy emäntä sitä minulle suonut. Minun täytyi siis

ryhtyä kähveltämään, muu ei auttanut — vatsa vaati osansa ja

onnettomuudekseni minulla oli vatsa. Asetuin siis pellon päähän. Siinä

oli mies kyntämässä ja vieressäni oli pieni naurismaa. Joka kerta kun

mies kyntäen tuli minua kohti, minä tein hänelle kysymyksiä saadakseni

keskustelun käyntiin, mutta kun hän viilletti vakoa selin minusta

loitoten, sieppasin minä nauriin. Leikattuani naalin puukollani

istutin varren entiselle paikalleen niin, ettei hän eikä kukaan

muukaan voinut huomata, että juurimukula oli poissa. Nipin napin

ennätin saada kaikki kuntoon, ennenkuin hän kääntyi minuun päin.

Nauriit olivat niin suuria, ettei lievetakkini taskuun mahtunut niitä

enempää kuin kaksi. Varovaisuus olisi vaatinut, etten niitä olisi

syönyt ennenkuin järvellä, mutta nälkäni oli niin kova, että jo

rannassa pensaan takana kykkien syödä nassuttelin molemmat nauriit.

Aura, jolla hän kynti, oli aivan samanlainen kuin Savossa. Kyntäjä

sanoi, että hän vielä 20 vuotta sitten oli nähnyt kuninkaan

käsikirjeen, joka oli ollut pergamenttia ja annettu v. 1413. Hän

luuli, ettei Rikkinen ollut kylän ensimmäinen tulokas. Sittemmin

kertoi muuan mies Hjerphöjdenissä, että _Rautiaisen_ suku

Jerntjernslandista (Rautalammilta?) oli ollut ensimmäinen.

Täältä menin Holmkärniin (¼ penikulmaa) ja Hjerphöjdeniin (samoin ¼

penik.) Koko matka Nittenistä Holmkärniin oli hyvää tietä. Tie oli

leveä ja kulki tasaisia kankaita, järvenrantoja pitkin ja halki

kosteitten mänty- ja kuusimetsien.

_Pyymäki_ (Hjerpliden) on korkealla mäellä ja kuuluu Grangärdeen.

Useat talot olivat huonoja ja kuuluivat tehtaaseen. Täältä saatoin

nähdä kaikille tahoille. Lähikylien talot olivat punaisiksi maalatut

kuin herraskartanot, mutta pieniä. Täällä ja Kopparbergin

suomalaismetsillä oli aivan vähän savupirttejä. Yötä olin nuoren

talonisännän luona. Hän pani minut saliin nukkumaan kahden nuoren

tytön kera, joista nuorempi oli 18:n ikäinen. Sain illalliseksi

kuoripiimäkehlon ja kappaleen näkkileipää.

Ei kukaan pystynyt selittämään, kutka olivat olleet ensimmäiset ja

vanhimmat kylän asukkaat. Kun tänään oli lauantai, käännyin takaisin

Säfsenin kirkonkylään, jonne oli 2 ¼ penikulmaa, sillä tahdoin olla

siellä hyvissä ajoin seuraavana päivänä. Käveltyäni neljänneksen tulin

Palashöjdenin kylään, jossa ei kukaan enää osannut suomea. Siellä näin

97:n ikäisen miehen. Hän oli vielä viime talvena hakannut halkoja; nyt

hän oli jo heikompi, mutta ikäisekseen terve ja pirteä. Hänellä oli

hyvä muisti ja oli hän ensimmäisiä tänne tulleita ruotsalaisia. Hänen

nuoruudessaan olivat kaikki suomalaiset puhuneet täällä pelkkää

suomea. Hän kertoi, että 8 taloa oli rakentanut pitäjän ensimmäisen

kirkon. Niinikään hän kertoi Nittenin Rikkisestä saman tarinan, minkä

jo olin kirjoittanut muistiin. Mutta hän tiesi ensimmäisten

suomalaisten joutuneen tänne siten, että kuningas Jaan (luultavasti

Juhana III) kruunauspäivänään oli armahtanut ja vapauttanut joukon

vankeja. Nuo suomalaiset, _Pynninen_, _Puuronen_ ja ketä lienevät

olleet, olivat olleet suuria rosvoja, jotka olivat olleet Ruotsissa

vankeina. Päästyään vapaiksi he olivat asettuneet tänne. Lähdettyäni

kirkolle päin kuljin Gäddbäckshöjdenin, Vildbäckin, Bråthöjdenin,

Dunderbergin ja Gräshöjdenin kylien kautta. En niihin poikennut muuta

kuin tietä kysyäkseni. Eikä niissä ollutkaan kuin kaikkiaan pari

suomea taitavaa ja hekään eivät olleet kotona. Vildbäckissä eli

Gellingenissä söin kuoripiimää ja keitettyjä perunoita, mutta ilman

voita ja kuten tavallista leivättä.

Tultuani lukkarin taloon puin ylleni toisen puvun, mutta kun saappaani

olivat Hånissa korjattavina, oli minun pakko pukeutua kesäpukuun ja

kenkiin. Menin sitten pappilaan, jossa vietin iltani ja jäinpä

yöksikin maisteri Lindborgin kamariin.

Sunnuntaina, syysk. 7:ntenä, oli ilma edelleen yhtä kaunis. En syönyt

aamiaista pappilassa, sillä menin kello 8 kotiin pukeutuakseni

mustiin. Siellä tapasin »Piikas Jaanin» ja muitakin suomalaisia. Menin

kirkkoon ja kiipesin siellä lehterille. Kirkkoherra Fröman saarnasi

itse; hänellä oli ääntä kyllin, mutta saarna oli huono. Minut

kutsuttiin pappilaan päivälliselle. Siellä oli Gravendalin tehtaan

pehtori, paksu herra, joka otti ryypyn yhtä mielellään kuin hän eli.

Rapujakin oli päivällispöydässä. Ne olivat Gravendalista, muualla

pitäjässä niitä ei ollut.

Menin varhain pappilasta kirjoittaakseni kirjeen kotiini ja

jutellakseni talonpoikien kanssa. Mutta kun apulainen tuli saattamaan,

niin söimme tien varrelta puolukoita ja siinä jouduimmekin erillemme.

Kotona puhaltelin huilua. Sinne tulivat pappilan mamsselitkin ja

heidän jäljissään maisteri ja nuori kirjanpitäjä Brattström

Fredriksbergistä. He pyysivät minua mukaansa sinne. En ollut halukas

ja panin kauan vastaan, vaikka he selittivätkin, että siellä

tanssittaisiin. Lopulta oli minun meneminen. Sinne oli ⅛ penikulmaa.

Eikä siellä muita kavaljeerejä ollutkaan kuin me kolme herraa, ja

daameina oli kolme pappilan mamsselia, pehtorin tytär, mamsseli Jena

Morell neljäntenä. Hän olisi ollut hyvinkin kaunis, jolleivat huulet

olisi olleet paksut ja nenä eli kuono kuin mopsilla. He olivat

jostakin hankkineet viulunvinguttajan, joka viritti soiton ja heti oli

tanssi käynnissä. Siinä pyörittiin valssit, polkat, angläsit y.m. ja

saattaa arvata, etten minä ollut huonoin tyttöjen kanssa

pyörähtelemään. Lyhyesti, ilo oli ylimmillään ja tytöt olivat iloisia

ja kiemailevia (frilluga). Tanssin jälkeen tuli monenlaisia leikkejä.

Näin miten Brattström piti tyttöjä vuoron perään sylissään. Hän oli

_sinä_ heidän kanssaan. Ja telmiessään sekä teuhatessaan heidän

kanssaan hän taputteli heitä sekä rinnoille että reisille. Minäkin

vähitellen aloin oppia samat temput. Pidin Carolina Arnbergiä kauan

polvellani, supattelin, telmin ja tein jos jonkinlaista ilvettä — se

tuntui häntä suuresti huvittavan. Enpä unohtanut muitakaan. Kello oli

jo ½ 1, kun tyytyväisenä kuljimme kotia kohti. Minä taluttelin

tuttavallisesti Elsa ja Hedda Arnbergiä, yhtä kummassakin

kainalossani. Kaikki tytöt tulivat luokseni lukkarin taloon, missä he

levähtivät pimeässä kamarissani. Sitten saatoin heitä pappilaan, missä

he kaikin keinoin koettivat viekoitella minua jäämään pappilaan yöksi,

jopa luvaten itse tulla laittamaan vuoteeni — Mutta turhaan! Palasin

kotiin. Kello oli jo 2.

Mutta mitenkä kävi? Minulle ei oltu laitettu vuodetta pöydälle; joko

oli unohdettu tahi luultu minun jäävän yöksi muuanne. Ja pöydän

allahan en voinut nukkua. Minulla ei ollut muuta neuvoa kuin kiivetä

tikapuita myöten ja puikkelehtia kattoaukosta ylisille piian viereen.

Tämä ensin esteli, mutta suostuttelin hänet lopuksi, kun tilaa oli

kyllälti. Hänen luonaan nukuinkin suloisesti, kunnes oli päivä päällä

puiden, huomen honkien tasalla. Kun siitä aamulla kerroin »rakkaalle

lukkarinmuorille», oli se hänestä luonnollista; sen suhteen ei ollut

mitään muistuttamista. —

Kirjoitin pitkän kirjeen kotiin vanhemmilleni matkoistani ja toisen

sisarelleni. Vein ne pappilaan apulaiselle postiin toimitettaviksi.

Kello 4 ip. lähdin taas vaeltamaan Näsin suomalaismetsiä kohti. Kuljin

Fredriksbergin, Anneforsin ja Gillergårdin sivu Tyyn kylään.

Pistäytyessäni muutamaan torppaan Markusfalletin läheistöllä tietä

kysyäkseni näin köyhyyden, kurjuuden ja viheliäisyyden huippuunsa

kehittyneenä. Siellä olivat lapset yksinään kotona, mutta minua oikein

puistatti heitä katsellessani. Suuremmatkin tytöt olivat rääsyissä ja

rievuissa puolialastomina ja likaisina kuin torakat. 8-vuotias poika

makasi ilki alastomana lieden tuhkassa. Hän kömpi sieltä minua

lähemmin katsellakseen sellaisena kuin Jumala hänet oli luonut.

Oli jo myöhäinen hetki, kun tulin _Tyyn_ kylään. Menin heti

puhuttelemaan _Antti Matinpoika Siikaista_, jota nimitettiin

Biseniksi, sillä olin kuullut häntä mainittavan suureksi tietäjäksi ja

runojen taitajaksi. Mutta itse hän kielsi taitonsa. Hän oli 50-ikäinen

ja aluksi niin ujo, että juoksi minua piiloon. Mutta kun seurasin

jäljessä, niin hän ryhtyi juttuihin uskaltamatta kumminkaan katsoa

minua silmiin ja sulkien silmänsä. Kuulin sittemmin kyläläisiltä, että

hän aina oli ollut sellainen, ettei hän tahtonut olla muiden seurassa,

ei kyläläistenkään kanssa, mutta jos hän kerran lyöttäytyi

juttelemaan, niin ei puhetta puuttunut. Pyysin häntä seuraavana aamuna

tulemaan puheilleni taloon, jossa aloin yöpyä. Siellä nukuinkin

makeasti kuten tavallista tallinparvella.

Tyyn kylässä on 6 taloa. Ensiksi asettui tänne _Lasse Pasainen_

Qvarnbergistä, johon kylään tämä karjalaidunmaana aluksi kuului.

Täällä oli se tupa, jossa Jussi Janinpoika asuu, hyvässä kunnossa

vaikka se oli salvettu v. 1585, ja vähää ennen olivat suomalaiset

tulleet tänne. Muuan _Pasainen_ myi tilansa 30 taalarilla lautamies

Antti Torjelille Säfsenin kylästä Helleforsin pitäjästä. Tämän

pojanpoika elää vielä ja puhuu hyvää suomea, vaikka Torjel oli aito

ruotsalainen, sillä hänen vaimonsa oli ummikko suomalainen. Kylän

lähettyvillä on _Puntaisenmäki_, missä muinoin asui joku _Puntainen_.

Sain kuulla Bisenin aamulla varhain, menneen heinäntekoon Hökbergiin,

jonne oli ¼ penikulmaa ja että hän myöhään illalla oli minua etsinyt,

mutta minä olin jo nukkumassa. Minun oli siis mentävä Hökbergiin häntä

tapaamaan. Lopulta hän sanelikin minulle loitsunsa, kun olin kauan

puhunut ja lukenut hänelle omiani.

Menin takaisin Tyyniin ja sieltä halki soiden Högsjöhön. Sinne oli ¾

penikulmaa. En saanut ketään oppaakseni. Minun oli kahlattava kahden

joen yli joutuen harhapoluille. Kuljin suurien soiden yli, kunnes

tulin järvelle, jossa tie loppui. Kuljin eteläpuolitse järven ympäri

tullen ryteikköiseen metsään, jossa tapasin entisen kaskimaan. Täällä

tapasin Stora Löfhöjdenin miehen, joka oli matkalla Högsjöhön. Hän

opasti minut sinne ja huomasin kulkeneeni eksyksissä. Tässä kylässä

oli kolme hyvin toimeentulevaa taloa, jotka eivät kuuluneet

tehtaaseen, vaikka tehtaanherrat monesti olivat yrittäneet ne saada.

Äskettäinkin oli heidät haastettu käräjiin tehtaan metsiin asettuneina

uutisasukkaina, mutta he olivat näyttäneet vanhat verokirjansa, joten

anastus ei onnistunut.

Vietettyäni tapani mukaan yöni heinissä tallinparvella suuntasin

kulkuni Skärfjälliin, aikoen matkata Svartkärnin ja Svartkärnsbergin

ohi, mutta eksyin ja tulin Liljedaliin, missä minut osoitettiin

oikealle polulle.

_Juva_ (Skärfjället). Tultuani kylään menin ensiksi Kristoffer

Juhonpojan taloon. Ihastuin, aivan haltioiduin nähdessäni hänen

vaimonsa. Olen nähnyt elämäni juoksun varrella monta kaunista naista,

mutta hänen veroistaan en ikinä. Hän oli niin tavattoman suloinen ja

ihanainen, että minun mielestäni itse Venus häneen verrattuna ei ollut

niin mitään. Seisoin kauan kuin paikalleni naulattuna häntä katsellen.

Eivät vain hänen kasvonsa, mutta hänen koko olentonsa, asenteensa ja

käyttäytymisensä yllättivät minut. Hänen nimensä oli _Kaisa_

Lassentytär ja oli hän kotoisin Linnerhöjdenistä. Hän oli suunnilleen

22-ikäinen ja oli hänellä kaksi pientä lasta, joista nuorempi

parhaillaan imi rintaa hänen istuessaan pirtin ovella kainostelematta

imettämistä. Hän oli solakka kuin lilja ja pitkä kuin tulppaani. Hänen

miehensä tuntui olevan älykäs ja viisas ja vankka suomen kielen

taitaja. Niinpä hän kertoi minulle jäniksestä ja ketusta saman sadun,

jonka olin lapsena Juvalla kuullut, vieläpä samoin sanoinkin:

»Karhu söi hevoista, niin repo tuli sinne ja kysyi, mitenkä se on

suanna semmoisen hyvän paistin. Karhu sanoi, että se tarttui hännästä

kiini kuin hevoinen makais aholla. Repo teki samalla tavalla: Kuin hän

näki hevoisen makaavan, niin se otti hännästä. Vaan hevoinen juoksi

tiehens ja kettu riippui hännässä.»