Seuraavana päivänä, elokuun 7:ntenä, oli ilma kaunis. Vasta kello 10
olin matkavalmis, syötyäni aamiaiseksi paistettuja perunoita, hienoa
rukihista näkkileipää voin kera y.m. Emäntäni otti koko olostani vain
1 taalarin. Täältä sain kyytimiehen, joka ajoi koko lujasti, sain näet
taas käyttää rattaita ja hyvä hevonen hänellä olikin. Pappilan ohi
ajaessamme näytti hän minulle paikan, missä Kustaa I puhui rahvaalle.
Sitä nimitetään Klockgropen. — — Kuljettuamme ¼ penikulmaa menimme
Dalelfvenin yli maksaen 3 killinkiä. Garbergiin oli 9/4 penikulmaa ja
sain sieltä Kerstin nimisen tytön edelleen kyytiin. Tieltä pyrähti
teeriparvi, jota en ennättänyt ampua. Meillä oli 6/4 Öster Myckelängin
kylään, sieltä puoli neljännestä kirkolle ja vajaa kaksi neljännestä
Elfdalin porfyyrikaivoksille, jonne olin matkalla. Sinne tulin kello
7. Lindbom, jonkunlainen pehtori, jota pidettiin paikan päämiehenä
tuli päärakennuksen portaille vastaani ja selitti, että hän äsken
paikkakunnalle muuttaneena saattoi tarjota illallisen, mutta ei
yösijaa. Minä vastasin, etten sitä ollut pyytänytkään, vaan olin
tullut katsomaan hiomoa, jossa oli kyllin ihmeellisiä sahalaitteita,
joita kaikkia katselin. Muistoksi ostin porfyyrisen suola-astian.
Juttelin sitten hetkisen pehtori Lindbomin kanssa — hän oli kovin
tohtori Lillen näköinen. Vaivaisen illallisen syötyäni menin
kirkonkylään, missä sain yösijan erään suutarin luona, jossa oli
kyllin hyvä olla. Sovin kyytimieheni kanssa, että hän seuraavana
aamuna veisi minut Evertzbergiin, minne on 5/4 penikulmaa polkua,
sillä nyt taas jalkamatkani alkoivat.
[Kuva: _Järvimaisema suomalaismetsissä._]
Perjantai, elokuun 8:s, oli kaunis ja lämmin niinkuin edellinenkin
päivä. Sain aamiaista, vaikka emäntä ensin kieltäytyi sitä antamasta.
Pappilan mamsseli, sangen suloinen tyttönen, tuli taloon. Tuskinpa
hänellä muuta asiaa olikaan kuin halu nähdä, kuka minä olin. Hän
muistutti paljon neiti Konoffia. Odotin kauan kyytimiestäni ja aioin
jo mennä Oikebergiin etsiskelemään agat-kiviä, vaikka Lindbom olikin
sanonut, ettei niitä siellä olisi. Soudimme veneellä virran yli ja
annoimme hevosen uida. Sivuutimme sen lähteen, josta Kustaa I oli
juonut paetessaan Morasta Limaan ja jonka vedellä Kaarle XI sammutti
janonsa kulkiessaan tästä ohi v. 1688 ja jota lähdettä sen vuoksi
nimitettiin Kuninkaanlähteeksi. Minäkin sammutin siinä janoni ja vesi
maistui hyvältä ja raikkaalta. Talonpojat kertoivat, että pari viikkoa
sitten oli tavattu lähteen luota kaksi kuollutta; ne olivat olleet
nälkään kuolleita.
Kyytimieheni kertoi kävellessämme vuorenpeikoista, jotka olivat
ryöstäneet taalalaisneitosia. Tultuamme Evertzbergiin oli kylässä
kotona vain yksi ainoa mies, jolla oli hevonen, jolla hän kynti
peltoansa. Hän ei joutanut minua kyyditsemään ja täältä oli 5/4
Risbergin karjamajalle, missä kylänväki oli. Tänne saavuin jo kello 11
ap. Odotellessani lueskelin Hülphersin Taalain matkaa, etsin
mineraaleja, katselin kirkkoa ja kiipesin ovettomaan kellotapuliin.
Sitten menin katsomaan, miten tuo mies kynti, kylvi ja äesti
peltotilkkuansa. Vaivoin sain häneltä vähän akanoista valmistettua
leipää ja puolituoppisen maitoa. Hän oli saituri, vaikka poika olikin
lautamies. Koetin leikilläni tarjota hänen hevoselleen ostamaani
leipää, mutta se vain haisteli sitä. Yöksi menin nukkumaan avoimelle
tallinparvelle ja kun se yölläkin oli lukitsematon, otin sapelin
makuutoverikseni.
Seuraavana aamuna nousin varhain, joten jo kello 4:ltä olimme
matkalla. Tiellä tapasimme miesjoukon, joka palasi Risbergistä.
Pyysimme saada hevosta. Eräs heistä lupasi, jos hänen 20-vuotias
tyttärensä tulisi minua kyyditsemään. Tultuamme kylään kysyin tytöltä.
Vastaamatta mitään hän alkoi keskustella kyytimieheni kanssa kielellä,
jota en ymmärtänyt. Vain niin paljon olin saavinani selville, että hän
kysyi, oliko hänen isänsä todellakin antanut siihen luvan ja mikä mies
minä olin. Sitten meni hän hevosta etsimään. Sillä aikaa söin minä
vähän maitoa ja pettuleipää naapuritalossa. Minun oli annettava
kyytirahaa 24 killinkiä, vaikk'ei Månsbergiin ollut kuin 3 ½
neljännestä. Hän oli pirteä ja reipas tyttö, väkevä kuin mies ja
lupasi käydä minua Upsalassa tervehtimässä, kun tulisi niille main
työnhakuun. Hän nosti yksin kirstuni hevosen selkään, minkä itse usein
olin saanut tehdä, kun nälkiintyneet miehet eivät jaksaneet. Muuten
hän valehteli olevansa 18 vanha ja laski leikkiä, joten hyvin huomasi,
että hän oli ollut Tukholmassa.
Månsbergissä ollessani alkoi hereästi sataa. Sieltä sain heti hevosen.
Tie oli tähän asti ollut hyvin huono ja kivinen. Täältä tuli vastaamme
suuria rämeitä ja veteliä soita. Käveltyämme toista penikulmaa tulimme
Mattsåsenin karjamajoille, missä ei ollut ketään kotona. Sieltä oli
puolitoista neljännestä toiselle pohjoiseksi Fennigbergiksi
nimitetylle karjamajalle. Siellä oli kotona vain akka, joka ei tiennyt
pitkäkö matka oli kirkolle tahi kyliin. Sillä kysymyksiin hän vastasi:
»Sinne on kappale matkaa» tahi »niinpä sitä on» ja »hei, ja niinpä
sitä on, joka tietköön.» Meillä saattoi Munin kylään olla puolitoista
neljännestä ja saavuimme sinne vasta pimeän tullen kaikkien jo
nukkuessa. Saimme yökortteerin hyvässä ja rikkaassa talossa, jossa
minä nukuin kovalla pöydällä. Koko viimeinen neljännes oli ollut yhtä
alamäkeä ja kylä oli joenrannalla, joka erottaa Itä-Taalain
Länsi-Taalaista. Joen toisella puolella on taaskin korkea ylämäki.
Kyytimies kertoi matkalla Limaan useita juttuja vuorenpeikoista. Eräs
oli seuraavanlainen:
Olipa talonpoika, joka jouluaamuna läksi kirkolle ja jätti tyttärensä
kotiin. Tiellä hän tapasi viisaan miehen. Tämä oli tietäjä. Hevonen
oli pelästynyt ja alkanut hyppiä. Tämä oli sanonut talonpojalle; että
piti heti rientää kotiin, jos tahtoi tyttärensä pelastaa. Itse hän oli
luvannut seurata mukana. He kääntyivät siis takaisin. Mutta hevonen,
joka muuten oli virma juoksija, ei tahtonut vetää, kun vieras ukko
istui reessä. Kun he saapuivat taloon, oli se täynnä hevosia ja
kaikenlaista tavaraa. Ja mikä ilonpito kuuluikaan tuvasta! Kun he
avasivat oven, huomasivat he sen olevan täynnä vuorenhaltioita. Suuri
pöytä oli katettu ja kaikki lautaset olivat kultaa ja hopeata. Hänen
tyttärensä oli puettu morsiameksi ja koristettu kauniiksi. Ja päässä
oli kultainen kruunu. Nähtyään tuon kaiken heitti isäntä puukkonsa
morsiamen pään yli, niin että se jäi seinään kiinni. Kaikki mikä
tytölle oli annettu, sekä kruunu että komea vaatetus jäi nyt hänelle,
sillä peikoilla ei enää ollut valtaa morsiamen suhteen. Sitten heitti
ukko virsikirjansa pöydälle huutaen: »Kaikki mitä pöydällä on, on
kirjoitettu Herran nimeen!» Silloin jäi kaikki mitä pöydällä oli hänen
omakseen. Peikot hyökkäsivät ovelle ja menivät sellaista vauhtia
tiehensä, että vain humina kävi. Ja heidän oli pakko jättää jälkeensä
kaikki kultansa ja hopeansa. Isäntä lahjoitti kruunun Moran kirkolle.
Ja se lienee sama, mikä siellä on vielä tänä päivänäkin.
Tultuamme Horsmundvuorelle kertoi oppaani, että muinoin oli kaksi
jättiläistä. Toisen nimi oli _Horsmund_, ja asui hän Horsmundin
vuorella. Toisen nimi oli _Kastare_, joka asui Kastarin vuorella
toisella puolen jokea, joka erotti heidät toisistaan. Välimatkaa oli
runsas puoli penikulmaa. He kerran riitaantuivat. Kastare väitti, että
aurinko ensin nousee Horsmundin vuorelta, joka on idässä käsin.
Horsmund taas väitti, että se nousee Kastarin vuorelta, koska hän sen
ensiksi näki sieltä nousevan. Julmistuneena he heittelivät toinen
toistaan kivillä. Kastaren kivi sattui Horsmundiin niin että tämän
jalka katkesi. Haavoittuneena ei Horsmund enää jaksanut heittää kiveä
sen kauemmaksi, kuin että se putosi joen keskikohdalle. Siinä se
vieläkin näkyy matalan veden aikana.
Kyytimies, joka saattoi minua Elfdalin kirkonkylästä, kertoi monesti
nähneensä, miten vuorenpeikko kaitsi karjaansa vuorien ja laaksojen
keskellä, mutta kun tuli lähelle, niin kaikki katosi. Eräs tyttö oli
kerran kuullut, miten muuan peikko huuteli vuohiaan laulaen:
»Jen åle, (Sa juovikka,
Jen stråle, Sa kirjava,
Jen långe — Sa pitkä —
Piinali uppå, Joudupa jo,
Piinalig uppå, joudupa jo,
Kalsesaali je qväll!» Kalsesaalihin[7] yöks!)
Syynä siihen, etteivät ne enää näyttäydy, on se, että ne kuultuaan
kirkon ison kellon äänen ovat kaikonneet pois. Ne ovat ensin
yrittäneet estää sitä soimasta, mutta vaikka ne reunaan ovat purreet
suuren jäljen, joka vieläkin on nähtävissä, niin se ei ole auttanut.