Maksettuani päivällisestä 3 killinkiä sain matkaseurakseni erään

rengin, joka aikoi Lehtomäelle, mutta jonka sain muutamalla

killingillä tulemaan Sandsjön kautta, jonne täältä oli niin runsas

penikulma, että sitä voi pitää viitenä neljänneksenä. Jo ennen

lähtöämme alkoi sataa ja satoi lakkaamatta koko päivän.

Puolitiessä tapasimme pienen hökkelin, jossa asui Norjasta tullut

pakolainen, joka oli rakentanut tuon mökin. Menimme sisälle

levähtääksemme sateelta hieman, mutta meidän oli pakko kiiruhtaa

uudelleen ulos. Huoneessa olivat vain lapset kotona. Olen kyllä käynyt

monissa köyhissä ja kurjissa hökkeleissä ja nähnyt mitä suurinta

viheliäisyyttä, mutta en koskaan vielä sellaista epäsiisteyttä ja

likaisuutta kuin täällä, missä ihmiset elivät kuin elukat. Samassa

pirtissä ja saman katon alla oli tila kahdelle lehmälle ja n. 10—12

vuohelle, joiden löyhkä tuntui jo kauas rakennuksen ulkopuolelle.

Viimeksimainittujen osastolle oli annettu suurin tila kolmesta

karsinasta ja se oli kahta kyynärää lattian alapuolella, mutta kasvoi

päivittäin lisääntyvästä lannasta. Likaiset, repaleiset ja

puolialastomat ja kuten minusta näytti nälkiintyneet lapset, joilla

nurkissa oli pienin tila, olivat vaarassa joutua lehmien jalkoihin

tahi pudota pukkien pariin, sitä enemmän kuin kahtena ikkunana oli

pieni lasipala, josta niukka valo vain puoleksi valaisi tuota

surullista laumaa.

Tultuani Santasiöniin (Sandsjön) kävin kylän kolmessa talossa, joissa

vain vanhin väki ymmärsi suomea. Muuten oli kylässä kaikkiaan 6 taloa,

47 henkeä. Tämäkin kylä, josta järvi näkyy kappaleen matkan päässä, on

alavalla paikalla vastoin tavallisuutta suomalaismetsissä. Täällä on

asunut ja asuu vieläkin _Röntöisiä_, _Nyröisiä_ ja _Korppisia_.

Röntöisestä, joka oli hukkunut Kotijärveen (Hemsjön) kerrotaan tarina,

että kun hänen huutonsa kuuluivat kylään, ja väki oli siitä

ilmoittanut vaimolle, oli tämä aivan tyynesti vastannut: »Anna Pertty

huutoo». Hän luuli olevan kyseessä lähimmän naapurin. Ukko hukkui ja

paikkaa nimitetään vieläkin _Röntyisen lahdeksi_.

Toinen juttu kerrottiin _Jussi Ollinpoika Nyröisestä_ todistuksena

kohtalon kostosta tai noidan ennustuksesta. Hänen luoksensa oli kerran

tullut tietäjäksi tunnettu ontuva suomalainen, _Antti Niilonpoika

Hänninen_ Tenistä. Nyröisen pojat Erkki ja Ulle, jotka olivat

vallattomia pojanvekaroita, olivat tehneet pilaa ontuvan ruumiin

vioista, jonka vuoksi tämä ajoi pojat tuvasta ulos. Kun nämä yrittivät

aukaista oven, hän piteli sitä kiinni. Lurjukset ottivat pyssyn,

saivat piipun ovenraosta sisälle ja pamauttivat. Kuula onneksi teki

vain naarmun Hännisen reiteen. Ukko kehoitti isää rankaisemaan poikia

karkeasta vallattomuudesta. Mutta tämä oli nauraen sanonut: »kuin

taisivat ampua.» Silloin oli Hänninen sanonut: »Niin totta kuin minä

oon Niki Hännisen poika, pitäis sinun oma poikais surman sulle antaa!»

Tämä ennustus toteutui pian kamalalla tavalla. Sillä 18 vuotta

myöhemmin, v. 1771, Erkki ampui isänsä. Isä näet saattoi poikaansa

Tandsjöhön kouluun, kun koira alkoi paikallaan haukkua tien vieressä.

Poika otti pyssyn ja meni katsomaan, mikä siellä mahtoi olla. Sillä

aikaa ukko istui muurahaispesälle levähtämään. Kun ei metsässä mitään

näkynyt, tuli poika takaisin. Käveltyään hetkisen hän näki jotain

liikkuvan pensaan takana. Hän luuli sitä koppeloksi — ampui, ja ukko

kaatui rintaan haavoitettuna maahan. Hänellä oli ollut kellahtavan

ruskea liivi, josta erehdys johtui. Verissään oli ukko ennättänyt

sanoa: »Voi veikkonen sinua, kuin isäis ammuit», ja niin oli kuollut.

Juotuamme vähän maitoa Pekka Ollinpojan luona jatkoimme matkaamme.

Mukanani tullut renki kyllä tahtoi mennä suoraan Björkbergiin, mutta

kun vaatenyyttini oli Hamrassa ja kun olin antanut sanan, että tänään

sinne saapuisin väen kera keskustelemaan, en tahtonut heitä pettää,

etenkin kun olin saanut kuulla, että he olivat luvanneet kokoontua

minua tapaamaan. 12 killingin juomarahalla sain rengin suostumaan

tekemään mutkan ja seuraamaan minua Hamraan, jonne suoraa tietä

laskettiin olevan kolme neljännestä. Pidin siis kiirettä, niin että

enemmän juoksin kuin kävelin mäkistä ja hiton kivistä tietä. En ole

ennemmin enkä myöhemmin nähnyt enemmän kivikkoa puolen penikulman

taipaleella. Oli käveltävä kuin kiviröykkiöiden päällä jalkojen maata

tapaamatta ja väliin oli vastassa kallioita ja rotkoja eikä tiestä

ollut vihiäkään. Se näkyi kyllä saappaistakin, jotka perille tullessa

olivat kuin veitsillä viilletyt.

Sandsjöstä lähtiessäni oli kello jo 8, joten saavuin Hamraan 9

tienoilla. Menimme muutamiin taloihin, mutta tapaamatta ketään kotona.

Viimein näimme eräästä piipusta nousevan savua ja menimme sinne.

Täällä tapasimme eukon, joka tiesi missä ulkohuoneessa sen talon väki,

jonne vaatteeni olin jättänyt, tapasi nukkua ja hän opasti meidät

sinne. Täällä toimelias emäntä sytytti kunnon takkavalkean pesään ja

se olikin totisesti tarpeen. Oli nautinto saada muuttaa kuivia

vaatteita. Tänne kokoontuivat harvat kotona olevat miehet, joiden

kanssa pakinoitsin sydänyöhön asti. He valittivat, että ihmiset,

odotettuaan koko päivän ja lopulta luultuaan, etten enää tulisikaan,

olivat suurimmaksi osaksi menneet niityilleen ja karjamajoilleen.

Seuraavana aamuna annoin kutsua luokseni talonpojat _Kjöpmanin_ ja

_Heikki Korpin_, joiden tiedettiin taitavan runoja ja loitsuja. He

tulivatkin, mutta pyytelivät anteeksi, etteivät mitään muka osanneet —

heidän silmistään näin, ettei se pitänyt paikkaansa. Kjöpman minusta

näytti suurelta lurjukselta. Hän sanoi omistavansa kuninkaallisen

käsikirjeen, jonka _Sigfrid Pohjalainen_ Suomesta tulonsa jälkeen oli

saanut Lehtomäen omistamisesta. Sen piti olla v. 1623 saatu.

Kylän piti olla kahden Suomesta tulleen pakolaisen, _Kemppaisen_ ja

_Nuutti Nuutinpoika Nuotisen_ raivaama, joista jälkimmäinen asettui

nykyisen Storgårdin paikalle. Hänen sukunsa oli alenevassa polvessa

seuraava: Hänen pojallaan _Lasse Nuutinpojalla_ oli poika _Antti

Lassenpoika_, joka kuoli lapsettomana ja tytär _Liisa Lassentytär_,

joka oli naimisissa Mikko Pekanpoika Hännisen kanssa Hännilästä.

Heillä oli kaksi tytärtä, joista _Liisan_ oli nainut _Erik Mikonpoika

Stårk_ Losista; nimi oli saatu sotaväessä. Hänen poikansa _Eerik

Ersinpoika_ eli, ollen 64-ikäinen. Hän jakoi talon kolmeen osaan,

antaen yhden veljelleen Pekka Ersinpojalle, toisen serkulleen Mikko

Mikonpojalle ja itse pitäen kolmannen osan. Muut kylän asukkaat ovat

Suomesta tulleitten _Kemppaisten_, _Pulkkisten_ ja _Karppisten_

jälkeläisiä.

Tahdoin heti lähteä edelleen, mutta isäntäni pyyteli hartaasti, että

menisin hänen poikansa kanssa talon alapuolelle järvelle onkimaan,

vakuutellen lammissa olevan kaloja, kunhan vain osattiin pyytää. Minun

oli lopulta suostuminen. Menimme ja toimme pian hyvän keiton ahvenia.

Nyt vasta huomasin ukon tarkoituksen. Luultavasti hän oli käskenyt

poikaa tarkkaamaan minun käyttämiäni salaisia temppuja, voidakseen

niistä sitten hyötyä. Kun poika tietysti ei mitään huomannut, kysyi

ukko, enkö tiennyt millä aineella koukku oli voideltava, jotta kala

söisi. Itse hän osasi tavallisen ahvenenloitsun »Ahven ainua kalainen,

tulek onki ottamahan» — — mutta siitä ei enää oikein ollut apua.

Toinenkin vanha ukko, jonka tapasin juuri kylästä lähtiessäni, pyysi

samoin. Kuulin sittemmin, että kaikki muut kyläläiset paitsi ukko

_Erkki Pekanpoika Pulk_ ja hänen väkensä, olivat hyvin taikauskoisia

luottaen lukuihin ja taikatemppuihin.

Syötyäni päivälliseksi oivia ahvenia läksin kylästä Lehtomäelle.

Lähtiessäni lahjoitti emäntä minulle vanhan tuohivirsuparin, jotka

tulivatkin hyvään tarpeeseen. Hän oli ehkä huomannut miten huonossa

asemassa olin, ja jalkanikaan eivät olleet vielä parantuneet matkan

jäljiltä. Minun oli pakko ottaa poika matkaseurakseni, sillä Sandsjön

renki ei ollut malttanut odottaa, vaan oli jo varhain aamulla lähtenyt

kotiinsa. Kävimme ensin katsomassa hautausmaata, joka oli peltojen

vieressä kappaleen matkaa kylästä. Tämä 24 kyynärän suuruinen neliö,

johon vain Hamran, Sandsjön, Tandsjön ja Björkbergin suomalaisella on

oikeus ruumiita haudata, oli kivimuurilla ympäröity ja käytävän yli

oli rakennettu vaja, jossa ruumispaareja säilytettiin. Vanhoihin

puuportteihin, jotka oli suljettu, oli Pulkin ukko puukolla

kaivertanut, vasempaan: »The som re:de.li:ga. för. sig. van: dratt

haf:va. komma. till. frid. ock. hvi:las. uti. der:as kam:rar. Esai 57

v. 2.» ja oikean puoliseen: »Mån:ge. the. som. under, jor:de:ne.

sof:va. Lig:ga. sko:la up:vakna Som:li:ga. till. Evigtt Lif. Som:liga

till Evig försmädel:se och bloga. Dan. 12.» En enää ihmetellyt sitä,

ettei kirkkotarhassa ollut kirkkoa, mutta sitä enemmän, ettei

hautausmaalla ollut yhtään hautaa eikä ristiä. Poika selitti minulle

tuon arvoituksen siten, ettei ollut tarkoitus tänne haudata ruumiita,

vaan peitettiin ne kesällä muutamiksi viikoiksi tahi kuukausiksi

märkiin kuusenhavuihin syksyllä vietäväksi Moran kirkolle. Tarhan

nurkassa olikin lautavaja, jonka alla oli ruumishuone.

Kun meidän täältä piti metsän läpi oikaista Lehtomäen tielle,

samoilimme kauan eksyksissä. Ennätimme silti hyvissä ajoin

pääkortteeriini Kasakan ukon luo Lehtomäelle. Illalla menin naapurin

miesten kera koukkuja laskemaan järveen. Heilläkin oli vain 150

koukkua, joten näytti sillä kuin tämä määrä olisi ollut tavallinen

näillä paikoin. Syöttinä käytimme kivikaloja (stenfisk). Kun oli

pitkähkö matka kotirantaan, lepäsimme yön rakovalkean ääressä

metsässä. Illalliseksi olimme ottaneet m.m. paistettua ankeriasta,

jota täkäläiset suomalaiset pitävät suurena herkkuna, (siinä he

eroavat savolaisista ja karjalaisista, jotka eivät edes tahdo nähdä

koko kalaa, luullen sitä käärmeeksi). Enkä minäkään voi kieltää, että

se on herkullinen, etenkin verrattuna karkeaan pettuleipään.

Jälkiruoan otin suosta, sammuttaen janoni mehukkailla lakoilla, kunnes

pimeä ne kätki minun himokkailta katseiltani.

Varhain seuraavana aamuna koimme koukut. Saaliiksemme saimme

kontillisen suuria ahvenia ja kaksi ankeriasta. Toverini olivat niin

persoja ankeriaille, etteivät voineet olla toista heti paistamatta.

Siitä sai jokainen osansa. Heitä nauratti kun kerroin, että savolaiset

pelkäävät ja kammoksuvat tätä käärmeenä pitämäänsä kalaa, jonka vuoksi

he usein hävittävät ja upottavat verkkonsa ja kalavehkeensä, kun

muuten eivät tarpeeksi nopeasti siitä vapaudu.

Täältä menin Thomasgårdiin, missä olin luvannut erään eukon puolesta

kirjoittaa kirjeen hänen tyttärelleen, joka palveli vapaaherra

Frisendorffilla Ekholmissa, 1 ½ penikulmaa Enköpingin tuolla puolen.

Eukko kattoi minulle aamiaiseksi tuoretta kalaa ja maljan kuoripiimää.

Täällä tapasin muijan, joka lauloi moniaita runoja. Häneltä ostin

itselleni parin uusia tuohivirsuja neljällä killingillä.

Tultuani kotiin sain kuulla, että minut sillä aikaa oli kutsuttu

Härköiselle ankeriasta syömään. Menin siis sinne päivälliselle.

Keitetty ankerias oli sangen herkullista; epäilen saako paremmin

keitettyä edes Tukholman parhaissa ravintoloissa, vaikka se ehkä

siellä on paremmin pippuroitua ja maustettua. Illalla menin metsään

koettelemaan Aatamin pyssyä. Kun sillä 80 askeleen matkalta osui

pilkkuun, menin pienelle lammille, missä ammuin sorsan, jonka toin

kotiin. Ostin neljällä pankkotaalarilla tämän luodikon

Suomalaismetsien muistoksi ja näytteeksi heidän käsitöistään.

Pitkäaikaisen kylässä oleskeluni vuoksi olin tullut kaikkialla niin

tunnetuksi ja niin voittanut ihmisten rakkauden, että he pitivät

kunniana saada minua puhutella. Monet kadehtivat isäntääni siitä, että

hän yksin sai pitää minut majassaan ja vanha Kasakka oli kunniasta

koko ylpeä. Koetettiin suostutella minua jäämään ainakin täksi kesäksi

kylään ja käytettiin kaikkia mahdollisia keinoja. Mutta kun he

ikäväkseen huomasivat, ettei mikään auttanut, pyysivät he minua

siirtämään lähtöäni päivästä toiseen. Se onnistuikin osaksi, sillä

milloin olivat hevoset metsässä, milloin kengät irti ja seppä, jonka

piti kengittää, poissa.

Ehkä emäntä juuri tuon luottamuksen vuoksi illalla teki minulle

vuoteen heinälatoon kahden täysikasvuisen tyttärensä pariin. Syyksi

sanoi hän sen, että muka tallinparvella, missä tähän asti olin

nukkunut, heinät muka haisivat pahalta. Minun on lisättävä, että

pyynnöstäni hänen poikansa tuli mukaan yötoveriksi. Emme olleet vielä

nukkuneet, kun pari nuortamiestä jostakin naapuritalosta tuli tyttöjen

viereen, viipyen siinä koko yön. Heidän rupattelunsa vei minultakin

yöunen.

Kun seuraavanakaan päivänä ei tullut matkasta mitään, kävin

iltapäivällä muutamien naapureitten luona. Tullessani _Mäki-Ollen_

taloon oli emäntä pettuleipää leipomassa ja sain nyt nähdä, miten sitä

valmistettiin. Pienestä kaukalosta otettiin pöydälle taikinaa ja

laitettiin lehikäisen paksuiseksi ja kahden paperiarkin kokoiseksi.

Tämä taikina käärittiin _pulikan_ (pulikko) ympärille, joka pantiin

uuniin ja siellä kierrettiin auki, joten ohut leipä levisi tasaiseksi.

Muutaman minuutin kuluttua se oli paistunut ja valmis uunista

otettavaksi. Sittemmin näin toisenkin valmistustavan. Takkavalkeaa

vasten asetettiin rautalevy vinottain n. 25° kulmaan. Pulikalla

levitettiin taikina, jonka liekit paistoivat. Se kävi sangen nopeasti,

muutamassa sekunnissa. Suurinta taitoa tarvitaan taikinan

valmistukseen. On vaikeata saada taikina pysymään koossa, sillä

petussa ei ole sideainetta, joten on sekoitettava muita lisiä, jotta

tahdas pysyy koossa.

8. RUOKALAJEISTA. LÄHTÖ LEHTOMÄELTÄ. YÖJALASSA KÄYNNISTÄ JA KANSAN

TAVOISTA.

Tässä sopineekin kuvata näiden suomalaisten erikoiset ruokalajit

Kasakan eukon tiedonantojen perusteella. Ja hän tuntuikin niistä

olevan hyvin perillä. Ne olivat seuraavat:

_Mämmi_, ruotsiksi _sötklubb_, valmistettiin siten, että vesi

keitettiin, kunnes se alkoi poreilla, oli kiehumaisillaan, jonka

jälkeen se nostettiin tulelta ja siihen hämmennettiin ruisjauhoja ja

sen verran mallasjauhoja, että se imeltyy. Sitä hämmennetään puolen

tunnin ajan, kunnes se imeltyy sakeaksi kuin velli. Kun se on

tarpeeksi makeata, nostetaan se jälleen tulelle ja kun se alkaa

kiehua, pannaan siihen suolaa. Kun se on kiehunut, kaadetaan sitä

tuohisiin ja ropeihin ja pannaan jäähtymään. Tätä ruskeanväristä

siirapinmakuista puuroa syödään herkkuna seuraavina päivinä kylmänä

puutikuilla tahi lusikalla kerman kera kuten puuroa. _Sötbjorniä_

valmistetaan miltei samoin kuin mämmiä, mutta se tehdään kiinteämpää,

leiväksi tahi limpuksi, johon käytetään mallasjauhoja.

_Pepu_ (ruotsiksi _skålklubb_) on sakeaa tahdasta, jota valmistetaan

siten, että kylmä tai lämmin vesi suolataan ja siihen hämmennetään

ruisjauhoja, kunnes se tulee aivan kuivaksi, joten se näyttää miltei

jauholta. Sitä syödään kuin sakeaa puuroa.

_Mutti_ (näfvergröt) on suomalaisten mieliruoka, etenkin kesällä

ulkotöissä, kun ei tahdota kuljettaa mukana leipää, eikä ole aikaa

keittää puuroa. Olen usein itse hyvällä ruokahalulla syönyt tätä

ruokalajia. Kalanlientä lämmitetään tulella, liemeen sekoitetaan

ruisjauhoja (hätätilassa muita jauhoja) niin paljon, että keitos

muuttuu sakeaksi taikinaksi, jolloin se otetaan tulelta. Sitä

pyörähytetään kämmenien välissä pyörylöiksi tahi pytkylöiksi ja

syödään kuin leipää voin tai maidon y.m. kera. Ellei kalanlientä ole,

pannaan veteen ihraa tahi muuta rasvaa ja suolaa ja menetellään

samaten. Edellistä valmistustapaa käyttävät itä-Taalain ja

Helsinglannin suomalaiset, jälkimmäistä länsi-Taalain ja Värmlannin

suomalaiset.

_Hillu_ (marjapuuro): Puolukoita keitetään ja hillo säilytetään

mieluummin kiviastioissa. Syötäessä siihen sekoitetaan ruisjauhoja.

_Rieska_ — Norjan suomalaismetsissä _kisko_ — on ohrakakku, jota

paistetaan uunissa samoinkuin Savossa.

_Talkkunaa_, ohrajauhoista, syödään ainoastaan pyhäin miesten päivänä.

_Hauvikkaat_ (hötrofvor) ja _appuisia_ kastikkeeksi — hampun

siemenistä valmistettua — joita Savossa käytetään, ovat jo enimmäkseen

jääneet. (Unohdin kysyä käytetäänkö savolaisten mieliruokaa rokkaa,

_hapa[n] rokkaa_ ja _lohkoa_).

Eniten valmistetaan kesällä sentään juustoja, kun silloin on runsaasti

maitoa. Eihän sitä toki liikenemään ole, jos he ruotsalaisten tapaan

itse söisivät maidon ja juustot. Mutta he ovat äärimmäisen

säästäväisiä, itseltänsä kieltäviä, ruotsalaisen syödessä ylellisesti,

jos vain siihen pystyy. Siksipä hänellä onkin varastoja aitoissa ja

ladoissa ruotsalaisten ollessa tyhjinä. Luulisi, että se johtuisi

saituudesta ja ahneudesta, mutta niin ei ole laita. Joka on käynyt

heidän luonaan, on huomannut sen. He säästävät ja ovat itse ilman

voidakseen sitä enemmän tarjota vierailleen ja ystävilleen.

Ruotsalainen mieluummin syö itse ja antaa vieraan katsella kuivin suin

— kumminkin tässä kuten kaikessa »ei sääntöä ilman poikkeusta». Kun

kesällä käy näiden metsien asukkaiden luona, niin tapaa kaikkialla,

etenkin karjamajoissa, suuren padan alituiseen tulella aamusta iltaan.

Siinä keitetään _mössöä_, jota saadaan keittämällä heraa

juustoutumisen jäljiltä. Kun en itse ole perillä naisten

taloustehtävistä, en voi seuraavassa tarkemmin sitä kuvata — vetoon

kumminkin emäntäni arvovaltaan:

_Juoksutusmaha_ lienee juustonteossa pääasia. Sellaisena käytetään

suolattua imevän juottovasikan mahalaukkua. Kun sitä tahdotaan

käyttää, liuotetaan sitä vahvasti suolatussa kylmässä vedessä, joka

vesi uudelleen suolataan, ennenkuin sitä käytetään. Tätä vettä voi

käyttää kauan, jos se on tarpeeksi suolaista. Monet antavat

vatsakalvon pysyvästi olla vedessä (mikä lieneekin oikea tapa), toiset

kuivattavat sen välillä. Muutamat käyttänevät vasikan vatsassa olevaa

juustoakin, jota he tätä tarkoitusta varten puhdistavat ja suolaavat.

Juoksutusta _»kuohua»_ saadaan siten, että rieskamaito lämmitetään ja

lyöpätään juoksutusveden avulla, jonka jälkeen juustoaines

hämmennetään pieneksi ja otetaan pois, puristetaan ja kuivataan.

Vettä, joka jää jäljelle, nimitetään _»mesaksi»_. Sitä keitetään niin,

että kohoo hieman kuohua tahi niin kuumaksi, että se polttaa sormia,

jonka jälkeen siihen kaadetaan verestä maitoa, mieluummin vuohen

maitoa, jonka jälkeen se uudelleen juustoontuu. Juusto otetaan

erilleen, siivilöimällä, ja pannaan vaatteelle kuivamaan, joten siitä

saadaan n.s. »missfröost». Kun hera »mesa» keitetään kokoon saadaan

siitä mössöä (miss-smör). Mössöön voidaan myöskin lisätä ruisjauhoja

sen sakeimpana kiehuessa, mutta silloin on varottava sitä

liikuttamasta tulelta jäähtymään nostettaessa; niin, silloin ei saa

edes lattialla kävellä. Kun se on hyytynyt, survotaan se härkkimellä

kokoon. Ruskeata makeata juustoa (sötost) saadaan lämmittämällä

lämmintä lehmänmaitoa ja vähän kermaa, johon pannaan kourallinen

vehnäjauhoja tahi hienoja ohrajauhoja (jos se tahdotaan saada

vetelämpää) ja lisätään vahvaa juoksutusvettä ennenkuin jauhot

painuvat pohjaan, jonka jälkeen sitä vahvasti keitetään, kunnes sitä

on vähemmän kuin ⅓ jäljellä ja niin että juusto porisee. Sitten

lisätään rieskanmaidon kermaa ja koko aines pannaan jäähtymään.

Seuraavana päivänä kuulin suomalaisten puhuvan, että pienessä rotkossa

niin sanotulla Stenbergin rämeellä olisi omituisia ja näillä main

tuntemattomia vesi-sisiliskoja. Päätin ottaa niistä selon ja menin

illalla erään pojan kera sinne. Käyristin itselleni neulasta koukun ja

otin rihmankappaleen onkiakseni niitä muutaman. Räme oli noin

neljänneksen penikulmaa kylästä. Täällä näin noita vikkeliä ja arkoja

matelijoita, joista lopuksi sain pari ongituksi. Ne olivat erivärisiä,

toinen vatsan alta keltainen, toinen musta ja oli siinä yksi ainoa

täplä. Nämä minä täytin ja jätin kivennäisten kera talvella Upsalaan

kuljetettaviksi. Kivet sainkin, mutta sisiliskot oli turmeltu.

Elokuun 1 päivän aamuna menin Thomasgärdiin, jonne oli runsas

neljännes, kirjoittaakseni, kun ensi kerralla ei ollut lyijykynää

mukanani, runot, jotka minulle siellä eräs eukko lauloi.

Tänään kulki kylän kautta nuori mies, joka sanoi olevansa

Helsinglannista ja tulevansa kalastamasta. Niinä 9 viikkona, joina hän

oli Fågelsjön tuolla puolen olevalla järvellä kalastellut onkien ja

käyttäen 150 koukkua, hän oli saanut suolatuksi 6 ½ tynnyriä kaloja,

lukuunottamatta, mitä hän sillä aikaa söi. Mutta kun vertaan tätä

hänen tietoaan siihen, mitä hän sittemmin minusta kylässä kertoili, on

minulla syytä pitää tätä suurvalehtelijaa lurjuksena. Hän oli

kaikkialla kertonut, että hän huolimatta nykyisestä valepuvustani

hyvin tunsi minut. Hän oli muka nähnyt minut Tukholmassa, että minä

olin kaartin kapteeni, jonka hänen kuninkaallinen majesteettinsa

kruununprinssi oli lähettänyt ottamaan selkoa näistä seuduista, miten

kansa eli, miten sitä kohdeltiin ja kärsikö se sortoa j.n.e. Tätä

hänen kertomustaan uskottiin kaikkialla ja levisi se kulovalkeana

kylästä kylään. Ihmiset, jotka jo ennenkin olivat kummeksuneet matkani

tarkoitusperiä ja aavistelleet, että minulle oli annettu erikoisia

tehtäviä, pitivät minua nyt suurena herrana ja usein sain sen vuoksi

nähdä lystikkäitä kohtauksia.

Lähtöni olin määrännyt seuraavaksi päiväksi. Tämä oli koko kylän

surupäivä. Jo aamusta varhain oli lähitalojen väki kokoontunut

nähdäkseen lähtöni. Nuo hyvät ja hyvää tarkoittavat ihmiset, joiden

suruisista kasvoista saatoin lukea sydämen tunteita, täyttivät eteisen

ja pihan odotellessaan minua saadakseen sanoa viimeiset jäähyväiset.

Kyytimiehekseni olin saanut rohkean Thomasgårdin nuorukaisen, jonka

hevosen selässä kirstuni taas piti tehdä huviratsastuksensa metsien

läpi. Itse kuljin edelleen n.s. apostolien hevosilla. Vihdoin oli

jäähyväishetki käsissä. Ja mihin käännyinkin, näin kaikkialla

nyyhkytyksiä ja kyyneleitä. Olin itsekin liikutettu, sillä tiesin,

etten tämän kansan hyväksi ollut tehnyt mitään, millä olisin ansainnut

sen rakkauden ja sitä enemmän se minuun koski. Isäntäni, vanha ukko,

ei liikutukseltaan saanut sanaa sanotuksi, hän vain puristi hartaasti

kättäni kuin koeteltu ystävä (sellainen hän olikin enemmän kuin moni,

joka on ystävä olevinaan) ja hänen vaimonsa ja lapsensa syleilivät

polviani ja pyysivät minua aina pitämään heitä rakkaassa muistissani.

Minä lupasin, turhaan yrittäessäni nenäliinalla estää kyyneleitä

tulvimasta ilmoille. Sitten menin paikkakunnan tavan mukaisesti

miehestä mieheen ojentamaan kättä niinkuin poika, joka lähtee pitkälle

matkalle. Yhteen ääneen he pyysivät, että vielä kerran palaisin heidän

kyläänsä ja vakuuttivat, että se olisi heidän juhlapäivänsä, kun he

vielä kerran saisivat onnen nähdä minut. Kansa raukka, varmasti luuli

se minua hyväntekijäkseen, joka vetoamalla hallitukseen voisi

lieventää sen kohtaloa. — Mutta eihän valtaistuimen luonakaan aina

totuus pääse kuuluviin. Jätinhän kyllä painetun kertomuksen Taalain

suomalaisista sekä kruununprinssille että useille korkeimman

tuomioistuimen jäsenille ja julkaisin sen sitä paitsi sanomalehdissä,

mutta enempää en voinut tehdä. Olin tyytyväinen, ettei näihin metsiin

ainakaan vielä oltu perustettu tehtaita, mikä olisi ollut suomalaisten

onnettomuus.

Sitoessani sapelin vyölleni ja heittäessäni pyssyn olalleni tunsin

kuin helpotusta, sillä ne ikäänkuin muistuttivat, että olin

matkustanut kokonaan toisissa tarkoituksissa, joiden vuoksi taas

riensin eteenpäin päämaaliani kohti. Niin jätin kylän ihmisten

saattaessa hyvän matkaa, kunnes olimme sanoneet viimeiset hyvästit

tahi kuten täällä on tapana »Pidä puoliasi», niinkuin olisi ollut

kyseessä lähteä vihollista vastaan. Ja vihollisiahan, Herra paratkoon,

sainkin monien uhrausteni ja yritysteni palkaksi. En mitenkään voinut

saada isäntäväkeäni ottamaan vastaan maksua tahi ilmoittamaan paljonko

olin velkaa. Vasta kun olin heille huomauttanut, että olisi väärin,

että he, köyhät ihmiset, kieltäytyisivät ottamasta sen minkä rikaskin,

kysyi Kasakka lopulta, pidinkö 2 taalaria liikana 14 päivästä ja

kyydistä Qvarnbergiin. Annoin kaksin verroin.

[Kuva: _Tuohikontti, virsut ja leili._]

Käytin koko matkan Lehtomäeltä Makkolaan tuohivirsujani, jotka, vaikka

vähä väliä niitä runsusin pehmeillä sammaleilla, hankasivat jo ennen

vahingoittuneita jalkojani. Lopuksi oli minun liian ahtaina

halkaistava ne. Ilma oli kylmä, sateitten ja tuulien vaihdellessa. Tie

kiersi aluksi suurena mutkana Hamran järven ympäri. Kolmen

neljänneksen päässä kuljimme kylän myllyn ja ankeriasarkkujen ohi. Tie

kävi yhä huonommaksi ja sitä paitsi väliin niin kiviseksi, ettei sitä

edes voinut löytää. Meidän oli nyt kuljettava suuren korven halki,

missä ei yksikään torppa eikä mökki keskeyttänyt yksitoikkoista

autiutta. Ehdittyämme kahden penikulman matkan kylästä tulimme Oren

joelle, kuljettuamme pienemmän joen yli, joka tässä yhtyi edelliseen.

Tähän pysähdyimme lepäämään ja hevosta syöttämään. Kyytimies kertoi,

että täältä saadaan sangen suuria lohia, joilla hän ehkä tarkoitti

taimenia, joita täällä usein sanotaan lohiksi. Olin jo tiellä

päättänyt sukeltaa joenpohjasta hakemaan simpukoita, nähdäkseni oliko

niissä, kuten Hülphers väittää, helmiä. Mutta ilma oli kylmä ja

sateinen, virta vuolas ja joenpohja niin kivinen, ettei voinut

haitatta ja vaaratta mennä veteen.

Täältä oli vielä penikulma Makkolaan. Tiellä säikäytimme naarasteerin

poikueineen. Poikaset kätkeytyivät korkeaan ruohikkoon. Akkateerin

näin vilaukselta sen puiden välissä lentää pyrähtäissä ja pamautin,

mutta osumatta.

Meillä oli monta ylämäkeä kuljettavana, joista muuan oli Kappalinmäki

(Kapellsbacken, ehkä pitäisi olla Kapellansbacken). Sen laella oli

suuri lähde, jonka luona pappi (kappalainen) pyhiinvaellusretkellään

suomalaismetsiin aina kiipesi hevosen selästä, istui juhlallisesti

kivelle, otti esille taskumattinsa ja otti siitä vahvistuksekseen

kulauksen pari. Kurillani ja tietäen, että pappi keksisi muitakin

kiviä tienohelta, minä vyörytin tuon liuskakiven jyrkännettä alas,

jonne se kieri kanervikkoon. Muuten juttelimme koko matkan niitä

näitä. Kun kyytimies ja minä olimme samanikäisiä ja molemmat

poikamaisia, tuli puhe, niinkuin usein sattuu, tytöistä. Hän vakuutti,

että vaikkakin pojat ja tytöt makasivat yksissä, etenkin kesäisin,

niin ei juuri koskaan mitään luvatonta tapahtunut. He saivat aikansa

kulumaan viattomassa rupattelussa ja leikinlaskussa. Metsillä kuuli

vain ani harvoin puhuttavan kevytkenkäisistä naisista tahi irstaista

miehistä ja aviottomista lapsista. (Kun kyselin tätä seikkaa Säfsenin

kirkkoherralta Frömanilta, sain kuulla sinä vuonna syntyneen 5 tai 6

aviotonta lasta. Todella pieni määrä!)

Tiesinhän ennestään, että rahvaan pojilla sekä Ruotsissa että Suomessa

oli tapana viettää lyhyitä kesäöitä jonkun kaunoisen kanasen luona

naapurissa. Kesällähän tytöt tavallisesti nukkuvat vaateaitoissa,

ulkohuoneissa, ullakolla ja luhdeissa. Mutta yöjalassa käynti, joka

ennen oli perinnäistapa, on nykyajan käsityksen mukaan sopimaton ja

tapahtuu sen vuoksi muilta ja etenkin vanhemmilta salassa. Ja ellei

ollut vakituista pikku ystävää, niin katsoi poika olevansa oikeutettu

pääsemään kenen tytön luo tahansa. Sillä joka tyttöhän oli »ystävä».

Eikä siinä kyllin. Nuorukaiset liittyivät parviksi käydäkseen kylän

tyttöjen luona, jotka makasivat yksikseen usein lukittujen ovien

takana. Mutta miten ihmeessä pojat sitten pääsevät sisälle? kysynee

lukija uteliaana. Niin, siten tietysti, että tyttö itse kiltisti avaa

oven. Sehän on todistuksena nuorison tuttavallisesta yhdessäolosta —

vaikkakin se on nykyajan siveysopin vastaista. Sv perustuu alkuaan

entisajan patriarkallisiin oloihin, tapoihin ja käsityksiin tahi on

todistuksena luonnollisesta viattomuudesta, sellaisena kuin sitä vielä

tapaa pienten lasten kesken. Nämä käynnit eivät kestäneet pitkää

aikaa. Sillä kun kukin uskottunsa kera oli säädyllisesti jutellut tahi

laskenut leikkiä hetkisen, niin he taas jättivät heidät — lensivät

kuin perhoset kukasta toiseen — käydäkseen myöskin naapurin tyttöjen

luona, jotka vuorostaan hekin saivat yövieraita. Näistä öitsimisistä,

suomeksi _»käyvä yöjalassa»_ tai _»käyvä yökenkässä»_, käytetään

useita ruotsinkielisiäkin nimityksiä, kuten »drifva nattlopp», »bli

rotmakare» (Vestmanlannissa), »gå brandvakt» (Vermlannissa).

Tämä paha tapa (sillä sellaiseksi sekä luvattomaksi on sen nykyaika

tuominnut) on väliin kehittynyt sellaiseksi, että pahanilkiset pojat,

muiden mentyä levolle, ottavat laitumelta hevosia, joilla yöllä

ratsastavat etäisiin kyliin kaunokaisia katsomaan. Sieltä he palaavat

aamun valjetessa vaahtoavien hevosien saadessa kokea kovaa

ratsastusta. Ruotsalainen rahvas pitää näitä yöseikkailuja monin

paikoin tapoihin kuuluvina, vieläpä luvallisina ja laillisina. Ainakin

tiedän, että niin oli laita monin paikoin Taalaissa ja Vermlannissa.

Olipa tapa kehittynyt niinkin yleiseksi, että taalalaistytöt, jotka

karjoineen kesällä oleilivat kaukaisissa karjamajoissa, joissa

valmistivat juustoja ja voita, varta vasten muovailivat pieniä

pyöreitä, appelsiinin kokoisia (Vermlannissa nelikulmaisia, pienen

tynnyrin runtin suuruisia) juustoja, joita vastalahjaksi ja muistoksi

antoivat nuorukaisille, jotka kunnioittivat heitä yöllisellä

käynnillä. Olin kerran läsnä, kun isä ankarasti nuhteli nuorta

tytärtään sen vuoksi, ettei tämä avaamalla ovea ollut vastaanottanut

yövieraita. Ja luultavasti kerron tuonnempana tahi toiste lähemmin,

miten itse Vermlannissa syyskuun 15 p:nä 1821 otin osaa yöjalassa

käyntiin.

[Kuva: _Pitkä pirttirivi._]

Vallattomuus meni esim. Gunnarskogissa vielä pidemmälle. Joukko

iloisia veitikoita ja pahankurisia poikia rikkaasta Trenskogin kylästä

herätti yöllä varakkaan ja arvossapidetyn talon väen. Ja kun heidät

oli päästetty sisälle ja valot sytytetty, ottivat he esille viulun ja

alkoivat soittaa vermlantilaista polskaa. Ja pian oli tanssi

käynnissä. Talon tyttäret, tytöt ja piiat, jotka herätettiin, olivat

heti valmiit pyörähtelemään iloisten poikien kera. Talonpojille

erikoisena piirteenä tein sen havainnon, että vaikkei tehty arvoeroa

tyttöjen suhteen, niin talon tyttäret istuivat aina vanhempineen

suuren pirtin peräpenkeillä, piikojen ja palvelijain asettuessa

ovipuolelle. Kun oli saatu talo jalkeille ja ilo oli ylimmillään

toivotettiin äkkiä ystävällisesti »hyvää yötä» ja mentiin toiseen

taloon, jossa uudistui sama näytelmä, ja sieltä kolmanteen.

Kun tahdotaan kuvata jonkun kansan tapoja, ei ole kerrottava vain

sellaista, mikä käy yksiin omiemme kanssa ja minkä omalta

näkökannaltamme hyväksymme, vaan on meidän muistettava, että

jokaisella kansalla ja ajalla on omat tai poikkeavat käsityksensä,

jotka aina ovat oikeita aikanaan. Ja kuten nyt tuomitsemme monia

entisajan tapoja ja tottumuksia, niin luultavasti vastaisuudessa

tuomitaan monia meidänkin aatteitamme ja mielipiteitämme. Professori

Rein hyväksyi sensorina tammikuun 15 p:nä 1846 kaiken muun, mitä tässä

teoksessa olen kertonut ja kirjoittanut, paitsi näitä tietoja

sukupuolien keskeisistä tavoista, joita hän moitti ja kirjoitti

reunaan, »poistettanee» (»torde böra utgå»). Minusta sitä vastoin tämä

kuvaus saa jäädä tähän, koska siinä kerrotaan kansan elämästä

sellaista, mikä on ajalleen kuvaavaa. Eikä siinä kyllin. Kun ei kukaan

minun tietääkseni ole kiinnittänyt huomiota tähän aiheeseen, on minun

velvollisuuteni käsitellä sitä sen laajemmin. Lukija siis suonee

anteeksi, jos tämä kohta venyy pitkähköksi.

Mutta palatakseni suomalaismetsiin. Mikä minun kotipuolessani tapahtuu

salaisesti, se tehdään täällä julkisesti, tavan säilyttäessä

alkuperäisen avoimen luonteensa, mitä minä pidän selvänä todistuksena

kansan viattoman puhtaista, vaikkakin yksinkertaisista tavoista.

Voidaanpa sanoa, että vanhemmat itse (ainakin paikka paikoin)

koettavat saada lapsensa noudattamaan samoja tapoja kuin he itse

aikoinaan käyttivät, ja lapsetkin kohdaltaan tahtovat ne säilyttää.

Sillä tapahtuu usein, että sekä isä että äiti kulkee sen huoneen läpi,

missä naapurin poika makaa talon tyttären vieressä, ilman että he

kiinnittävät siihen huomiota. Samoin tapahtuu vielä useammin, että

nuorimies kulkee ukon ja eukon makuukamarin läpi tullakseen tyttären

luo. Ja vieläkin oudompana ansaitsee tulla mainituksi, että jos nuori

mies lähikylistä, vaikkapa kauempaakin jää yöksi taloon, missä on

nuoria tyttöjä, ja jos hän on kunnolliseksi tunnettu ja myös hänen

isänsä huone, niin hänelle tehdään ystävyyden ja luottamuksen

osoitukseksi makuutila tyttären viereen. Se tuntuu meidän ajallamme

mahdottomalta, jopa kieroltakin, mutta totta se on. Minulta ovat

suomalaismetsillä useammin kuin kerran isä ja äiti kysyneet, enkö

tahtonut nukkua talon tyttären vieressä. Sehän on mitä luonnollisin

kysymys. Mutta alussa, ennenkuin tunsin kansan sikäläisiä tapoja,

ällistyin, ihmettelin, olin hämilläni ja häpesin, etenkin silloin, kun

nuori neitonen punastumatta oli vieressä uteliaana odottaen

vastaustani. Minun on kerta kaikkiaan vielä kerran vakuutettava, ettei

sillä ole mitään epäsiveellisiä tarkoituksia eivätkä sellaiset saa

tulla kysymykseen ja että tämä koskee vain suomalaisia eikä

ruotsalaisia.

Omituista kyllä lienevät olot muinoin Suomessakin olleet samanlaisia.

Sillä vaikken tiedä siitä kenenkään tähän saakka puhuneen ja vaikk'ei

suomalaisissa eikä lappalaisissa saduissa ja taruissa ole jälkeäkään,

mikä viittaisi polygamiaan — päinvastoin vaaditaan tiukasti

yksiavioisuutta (ks. Otava I s. 92), niin vanha ja vieläkin hyväksytty

sananlasku tietää, että nainen ainakin yhdessä tapauksessa on _Commune

bonum_. Tämä koskee *matkoja*. Sanotaan näet:

»Tasan matkoissa evähät,

tasan naiset taipaleella.»

Kyllähän voitaisiin tämä sananlasku tulkita niinkin, että sillä

tarkoitetaan, että matkoilla naisten on palveltava ja tarjoiltava

kaikille samalla tavoin, olivatpa he sitten emäntiä tai palvelijoita.

Mutta tuo selitys on yksipuolinen, jopa väärä.

Todellisuudessa on tämä suomalaisten tapa vähemmän kummallinen kuin

vieläkin käytännössä oleva tottumus, että miehet ja naiset yhdessä

peseytyvät järvien rannoilla ja talvella käyvät yhteisessä saunassa,

missä pojat ja tytöt, nuoret ja vanhat alastomina kylpevät ja

peseytyvät, ilman että se herättää pahennusta tahi aistillisia

tunteita ja ajatuksia, eipä edes anna aihetta pilantekoon ja

virnailuun. (Nykyään, kun sivistys on kohonnut ja siveellisyys

laskenut kurssissa, on tullut tavaksi, että miehet menevät ensin,

naiset sitten lavalle).

Samoista syistä vieläkin monet lämpimien maiden heimot käyttävät

Aatamin-aikuista pukua ja häpeemättä. Sanoohan sananlaskukin:

_naturalia non sunt turpia_. Tässäkin tottumus on toinen luonto; mitä

lapsuudesta asti on nähnyt ja kuullut, ei herätä myöhemminkään

erikoista huomiota.

Mutta palatakseni kyytimieheeni, joka oli kaunis ja elämänhaluinen

nuorukainen — hän niinkuin minäkin kukkeimmassa iässään — kertoi hän

minulle aivan avomielisesti, ettei koko näillä metsillä ollut tyttöä,

jonka vieressä hän ei olisi maannut. Silti lisäsi hän nuorekkaan

koruttomasti, ettei ollut »koskaan mennyt liian liki». Samatenhan

muinoin Lemminkäinenkin kehuskeli, ja se todistaa, että sama tapa oli

vallalla hänen aikanaan. Mutta päälläpäsmärinä, seikkailijana ja

epäsiveellisenä veitikkana, joka ei tapojen pyhyydestä välittänyt, hän

lisää:

»Ei ollut sitä tytärtä,

Ei sitä emoisen lasta,

jonk'en minä mahalla moanut,

— tun niskalla virunut.»

Silti ei hän tällä suoraan sano heihin yhtyneensä. Sillä muinaisilla

suomalaisilla oli tapana ystävyyden ja vieraanvaraisuuden osoitukseksi

sijoittaa tervetulleet matkamiehet talon tyttären viereen. Sehän

selviää Kalevalan 5:nnestä runosta, jossa kerrotaan, miten Pohjolan

emäntä kestitsi ruualla ja juomalla Ilmarista ja lopuksi:

»Pani moata matkamiehet,

Neijen vierehen venytti.»

Tämä siveellisyys ja keskinäinen luottava pidättyväisyys näyttänee

monesta aikamme nuorukaisesta uskomattomalta tai luonnottomalta ja

tämän päivän nuorista herroista — mahdottomalta. Niin, minäkin

epäilisin, kun tunnen oman luontoni, jollen varmoista tosiseikoista

toisin tietäisi ja ellei koettu olisi kerrottua varmempi.

Niinpä kyytipoikakin sanoi monesti yöllä menneensä Martan,

kortteeritaloni tyttären viereen, tämän maatessa vanhempiensa huoneen

peräkamarissa, eivätkä nämä olleet sanaakaan sanoneet. Mitä tyttöihin

tulee — he eivät itse koskaan lähde yöseikkailuihin, ottavat vain

vastaan yövieraita — niin he eivät laske joka poikaa viereensä, he

pidättävät itselleen valintaoikeuden. Mutta etteivät menettäisi hyvää

mainettaan, on heidän pakko ottaa vastaan sellaisiakin, joita

viimeisinä toivoisivat. Ainakin on varma, ettei yksikään

suomalaistyttö sallisi ruotsalaisen taalalaisen, olipa hän kuinka

tunnettu tahansa, tulla viereensä; sillä heitä kohtaan he tuntevat

todellista vastenmielisyyttä. Mutta ehkä nuoren suomalaisen väite

tässä kohden oli yksipuolinen — liian hätäisesti tehty.

Mutta aihe — kovin mielenkiitoinen ainakin minun ikäiselleni — ei ole

vielä loppuun pohdittu! Minusta se on päinvastoin niin tärkeä, että

sietää totisesti ja perin pohjin tutkia sitä aikakirjoista ja

historioista, vaikkakin toiset pitävät sitä halpana ja kirjailijan

arvolle sopimattomana, t.s., että se on ala, johon säädyllisyys estää

kajoamasta. Joku ehkä myöskin inttää: Monessa talossa ei ollut

tyttöjä, vaan poikia, pieniä lapsia tai ei ollenkaan lapsia. Miten

makuutettiin tervetullutta vierasta sellaisessa talossa? Tähän

kysymykseen on helpompi vastata kuin moni puusta katsoen luulee.

Vieras pantiin luultavasti emännän viereen nukkumaan, ja useistakin

syistä, kuten tuonnempana lähemmin selitämme. Että muinoin sellainen

tapa on ollut olemassa ja muutamin tienoin Lapissakin käytännössä

siihen vihjailee kautta rantain Schefferus _Lapponia_ teoksessaan

(painettu 1675, s. 295), vaikka hän näyttää antavan sille

epäsiveellisen vivahduksen, lainatessaan vielä vanhemmalta

kirjailijalta _Herbersteniltä_ kappaleen lappalaisten tavoista, joista

sanotaan: »He jättävät matkustavat kauppiaat ja muut vieraat

kotitelttaan vaimonsa kera mennen itse metsästämään. Jos he

palatessaan huomaavat vaimonsa iloiseksi ja tavallista

hyvätuulisemmaksi vieraan käyttäytymisen johdosta, niin he

lahjoittavat hänelle jonkun kunnialahjan; ellei, niin he karkoittavat

tämän häpeällisesti tiehensä.» On vahinko, ettei tuota kirjaa, johon

Scheffer vetoo, ole täkäläisessä yliopiston kirjastossa, joten

voisimme saada siitä lähempiä tietoja. Myöhäisaikaisempi kirjailija,

_Joh. Tornæus_ sanoo kuvauksessaan Tornion Lapista (painettu 1772), s.

40 suoraan: »Väitetään että he (lappalaiset) muinoin olisivat pitäneet

vaimonsa _communes_ ystävilleen, jotka kävivät heidän luonansa», mitä

kirjoittaja pitikin luultavana ja mainitsee olleen vanhan tavan. Hän

lisää vielä kuulleensa edeltäjältään, että eräs Luulajan lappalainen,

joka oli tullut Tornion lappalaisen luo, illalla tunkeutui tämän

vaimon viereen nukkumaan. Mutta siellä sattui olemaan kaksi »voudin

miestä» (_fogdekarlar_), jotka myivät viinaa. Heidät kutsui

lappalainen avukseen sanoen: »Tämä mies pitää täällä ilkeätä

kosimishommaa ja tahtoo maata minun vaimoni vieressä. Te kun olette

kruunun miehiä, tulkaa ja sitokaa hänet.» He sitoivat hänet puuhun

kylmään talviyöhön. Mies kiskoi itsensä siitä irti sanoen: »Meillä on

sellainen tapa Luulajan mailla, että kun ystävä tulee ystävänsä luo,

niin me annamme hänen maata vaimojemme vieressä.» Tämä siis tuntuu

olleen sekä suomalaisille että lappalaisille yhteinen tapa ja

ansaitsee tulla lähemmin valaistuksi.

Multa palataksemme taas suomalaisiin, on meidän sanottava, että

niinkuin lattia on lappalaisen istuttava tuoli, niin käyttivät sitä

suomalaiset sänkynä, makuutilana. Minun lapsuudenaikanani ei Savossa

eikä Karjalassa — ei ainakaan Juvalla — ollut niin ainoata pirttiä,

siis talonpoikaistupaa, jossa olisi tavattu maattava sänky, ellei ehkä

erikoisena poikkeuksena, jos talossa oli mielenvikainen, sokea tai

ikäloppu sairas raukka, joka ei kyennyt itseään hoitamaan. Sellaiselle

oli johonkin uunin nurkkaan valmistettu olopaikaksi sängyn tapainen

lava. Nukuttiin siihen aikaan lattialla miehet ja naiset rinnakkain,

väliin myös raheilla ja pöydillä. Toiset kiipesivät uunin päälle tahi

uuniin, toiset saivat makuutilan pankolla. Jos makuupaikka oli

yksinkertainen, niin oli itse makuutilakin samaten. Pielus, patja,

raiti ja peite eivät tulleet kysymykseenkään, niitä ei ollut.

Makuutilalle oli kesällä levitetty lehtiä tai lehteviä oksia, joskus

tuotu ruohoa kuivamaan, talvella olkia. Mutta usein oli makuutilana

tyhjä paikka, jonka vuoksi ei yöksi riisuttukaan yltä muuta kuin

jalkineet ja päällysnuttu, joka kääräistiin kokoon päänaluiseksi.

Mitään peitettä ei lämpimässä savupirtissä tarvittu; siinä kyllä

ilmankin hikoili. Siksipä ei matkalaisten tahi pitkämatkaisten

vieraiden saapuminen yöksi — olivatpa ne talonpoikia tahi herroja —

tuottanut isäntäväelle vaivaa, sillä vuodetta riitti lattialla, menipä

sitten miehen tai naisen viereen levolle. Eipä edes pappia varten,

hänen talvella liikkuessaan lukusilla, ollut muuta keinoa kuin tuoda

yöksi suuri reki tupaan. Siihen pantiin olkilyhteitä, ja siinä nukkui

sanan julistaja kuin höyhensaarilla. Kestikievareissa toki oli

vierashuoneessa yksi tahi pari vuodetta matkustajien varalle. Mutta

vähitellen ylellisyys alkoi lisääntyä niin että rikkaimmat talot

rakensivat väen tuvan vastapäätä, eteisen toiselle puolelle

vierashuoneen, jossa oli kaakeliuuni ja yksi tahi kaksi seinään

naulattua vuodetta. Niin, muotiylellisyys on nykyään päässyt niin

pitkälle (60 vuotta myöhemmin), että miltei kaikki savupirtit on kuin

pois lakaistu maasta ja savupiippu-tupia on kasvanut tilalle kuin

sieniä sateella. Me puolestamme asetamme useissa tapauksissa puhtaat

ja avarat savupirtit etusijalle, ainakin meidän kylmässä maassamme,

jonka ilmastoon eivät »uloslämpiävät» rakennukset niin hyvin sovellu.

(Sallittakoon minun omituisena päähänpistona mainita lapsena

päättäneeni, että jos joskus saisin oman talon, niin antaisin

päärakennukseen rakentaa suuren pirtin; päätös, joka luonnollisesti

kuuluu sellaisiin, jotka eivät koskaan toteudu. — Kohta tietysti

mainitaan vain tarinoissa, että suomalaiset muinoin asuivat

savupirteissä. Ja kun ei kukaan muukaan ole käsitellyt tätä aihetta —

ainakaan minun näkökannaltani — niin on minun täytynyt siinä viivähtää

kauemmin kuin ehkä olisi toivottavaa. Muuten on ihmeellistä, miten

aika muuttaa kaiken maailmassa, minkä huomaa parhaiten se, joka on

saavuttanut pitkän iän (kuten minä). Niinpä nuoruudessani miltei joka

talossa oli _kantele_, samaten kuuli paimenten pukinsarvella soittavan

kauniita _sarvisoittoja_ ja soinnukkaita paimensäveleitä. Nykyään ei

niitä enää näe eikä kuule).

Edellisestä seuraa siis kuin luonnostaan ja on helposti

selitettävissä, miksi suomalaiset ollessaan kesällä ulkotyössä yöksi

jäävät kaukaisiin metsiin, missä joko lepäilevät _»nuotioilla»_ tahi

kuusenkuoresta kyhätyissä _»mehtä-majoissaan»_ täysissä pukimissa,

miehet ja naiset sekaisin. Samaten he talvella täyttävät kaikki

kirkonkylän talot, kun tulevat penikulmien takaisista kylistään

lauantaisin kirkolle kirjoittautuakseen ripille, kastattamaan lapsiaan

tahi hautaamaan vainajiaan, levätäkseen pitkän matkan vaivoista,

voidakseen sunnuntaiaamuna olla jumalanpalveluksessa. Muistan esim.

Juvan pappilan leivintuvan, miten siihen monesti yöllä sunnuntaita

vasten majoittui 30—40 henkeä. Siinä makasivat vanhat ja nuoret,

miehet ja naiset, naineet ja naimattomat pöydillä, penkeillä ja

lattialla, usein niin yhteensullottuina, ettei jalansijaa heidän

välistään löytänyt. Ja silti ei koskaan kuulunut turhaa melua tahi

kärkästä sanaa. Se meistä todistaa kansan ja erikoisesti nuorison

siveellistä ryhtiä.

Mutta tullessani sittemmin Norjan suomalaismetsiin huomasin siellä

olevan toisenlaisia tapoja käytännössä, ainakin Brandvoldin metsillä,

missä minua kunnioitettiin ja palvottiin miltei kuin taivaitten

lähettämää enkeliä. Eräänä kunnianosoituksen ilmaisumuotona oli se,

että minua pyydettiin nukkumaan talon isännän viereen. Olisin

kernaammin, jos olisi ollut valintavapaus, mennyt emännän viereen.

Sillä ei käyne kieltäminen, että olin siitä hieman hämilläni ja

kiusaantunut, mutta tässä ei käynyt tarjousta epääminen, sillä se

olisi ollut talolle suuri ja julkinen häväistys. Silti en tiedä,

koskiko tuo tapa vain minua yksityisesti vai oliko se yleisesti

käytännössä, kun en, paha kylläkin, tullut itse paikalla sitä

tiedustelleeksi.

Näistä patriarkallisista tavoista ja siitä, mitä varhemmin olen

kertonut, teen sen päätelmän, että suomalaisilla ja lappalaisilla oli

tapana osoittaa vierailleen makuutila isännän, emännän tai lasten,

etenkin tyttöjen läheisyydessä, josta menettelystä vieläkin on jälkiä

havaittavissa. Toisinhan ei saatakaan olla, jos lähemmin tarkkaamme

ajan oloja. On siis luultavinta, että matkatessa mies asettui yöksi

vaimon viereen (eihän siinä vaaraa ollut kun emännän oma mies oli

toisella puolella) — puhun tässä omasta kokemuksestani — ja nainen

matkalla ollen asettui isännän viereen (isännän vaimo taas oli

tarkkaamassa toisella puolella). Ehkä vihjailee suomalainen

sananlaskukin tähän seikkaan:

»Autuas emännän vieras,

vaivainen isännän vieras.»

Luultavasti emännän ollessa kuollut, vanha, sairas tai raihnainen,

vanhin tytär, niinkuin muussakin, edusti emäntää. Mikä aluksi näyttää

uskomattomalta ja eriskummalliselta, muuttuu lähemmin tarkastaessa

ymmärrettäväksi ja luonnolliseksi. Tästä on otettava se oppi, ettei

kaikkea pidä käsittää ja tuomita vain *meidän* näkökulmaltamme, sillä

joka asiaa voidaan katsella eri puolilta. — —

Silti ovat suomalaismetsillä saamani tottumus ja siellä saamani

käsitys vaikuttaneet sen, että minä monessa suhteessa muutuin

toisenlaiseksi kuin muut ikäiseni samoina aikoina.

9. MAKKOLAN TIENOON SUOMALAISIA SUKUTARINOITA. JUTTUJA PAPEISTA.

FRIDSHAMMARIIN JA MORAN KIRKOLLE. YÖLLINEN SEIKKAILU.

Tämän kyllin pitkän syrjähyppäyksen jälkeen palaan taas

matkaseikkailuihini.

Kello oli jo 8 illalla, kun saavuimme _Makkolaan_ (Qvarnberg), jossa

poikkesimme ensimmäiseen taloon. Isäntä, _Pekka Erkinpoika Härköinen_,

nyttemmin _Rullbusk_, joka oli vanha sotamies, otti minut

ystävällisesti ja vieraanvaraisesti vastaan. Mutta hän oli niin köyhä,

ettei hänellä edes ollut pettuleipää, johon jo olin tottunut, jonka

vuoksi illalliseksi söin kehlollisen kuoripiimää leivättä ja menin

sitte kyytimieheni kera tallinparvelle heiniin.

Aamulla, oli näet sunnuntai, juotuani aamiaiseksi hiukan maitoa menin

isäntäväkeni kera lähimpään taloon rukouksiin. Minun on mainittava,

että suomalaismetsillä on yleisenä ja kauniina tapana, että väki

kokoontuu joka kylässä johonkin taloon hiljaisen hartaasti

rukoilemaan. Tapa on sitä kiitettävämpi, kun he ani harvoin saattavat

käydä kirkossa. Siten he pyhinä silti voivat antautua uskonnolliseen

tunnelmaan. Täällä siis oli koolla kylän kotona oleva väki. Heidän

nöyrästi pyydettyään, että minä toimittaisin rukoukset, josta minä

kieltäydyin sen vuoksi, että tahdoin tietää, miten he itse ne

toimittivat, he aloittivat jumalanpalveluksensa laulamalla muutamia

virsiä, sitten he lukivat joukon rukouksia, lauloivat taas virren ja

lukivat päivän epistolan ja evankeliumin. Joku luki sitten kaksi

pitkää saarnaa vanhasta postillasta ja hartaushetki lopetettiin

laulamalla virsi. Kello 10 se alkoi ja päättyi ½ 1.

Jumalanpalveluksen jälkeen ryhdyin läsnäolevilta utelemaan, mitä he

tiesivät esi-isiensä vaiheista, etenkin kun vanhat kuninkaankirjeet

olivat hävinneet siten, että he olivat joutuneet ruotsalaisten kanssa

käräjöimään, joten he olivat antaneet tuomio-istuimelle

kuninkaankirjeensä, ja sille tielle ne jäivät. Jämsän asukkaatkin

olivat (omien kertomustensa mukaan) käyneet käräjiä veroista, saaden

sellaisen päätöksen, että heidän oli maksettava tynnyri rukiita

kaskeamisoikeudesta. Mutta vouti oli päätökseen 1:n numeron asemesta

kirjoittanut 12, jonka jälkeen heidän oli maksettava tuo määrä, mitä

he surkeasti valittelivat; (relata refero).

He sanoivat, että ensiksi oli tänne Suomesta tullut _Yrjänä Matinpoika

Makkoinen_ Savosta. Muutamat sanoivat kerrotun, että hän ensin oli

asunut jonkun aikaa Staffansåsenissa, ennenkuin muutti tänne ja

perusti Näsgårdin. Vasta toisena kesänä oli hänen vaimonsa tullut

Suomesta. Heillä oli kolme poikaa, _Erkki_, _Antti_ ja _Matti_. Heistä

muutti Erkki, mennen avioliittoon erään _Pohjalaisen_ kera

Lehtomäeltä, siihen tämän kylän taloon, jossa nyt asuu Matti

Jöraninpoika. Hänellä oli poika _Pekka Eerikinpoika Makkoinen_, jolla

oli kolme tytärtä, joista _Maria Pietarintyttärellä_ _Antti Antinpoika

Hännisen_ kanssa Teenistä oli kaksi poikaa _Antti_ ja _Pekka_, jotka

jakoivat talon. Antti Antinpojalla ja Kaarina Pietarintytär Hännisellä

(Sandsjöstä) oli tyttäret _Maria_ ja _Kaisa_, joista edellisellä ja

_Elias Tuomaanpoika Fejenillä_ Jämsästä oli 14 lasta, jotka kaikki

elävät; Kaisalla ja Elias Olenpoika _Korpilla_ Tandsjöstä oli 5 lasta,

jotka elävät. Näistä on Elias Eliaksenpoika muuttanut Råbergiin, jossa

hänen appiukollaan oli karjamajoja. _Antti Yrjänänpoika Makkoinen_,

hänkin Hännilästä nainut, muutti siihen, missä isäntäni nyt asuu.

Hänellä oli 3 tytärtä, joista Kaarina meni naimisiin Sigfrid

_Tossavaisen_ kanssa Fågelsjöstä, _Margareeta_ Elias Jämsän kanssa

Rosentorpista, kolmas kuoli nuorena. Isä Antti otti kasvattipojakseen

Pekka Tahvananpoika Härköisen Färilan Härkälästä ja naitti hänet

Kaarina Eliaksentytär _Jämsälle_, josta liitosta syntyivät _Kaarina_,

_Margareeta_ ja _Elias_. Näistä jäi Kaarina Eliaksentytär taloon

asumaan (naimisissa Eerik Hannunpojan kanssa Skatugbystä) saaden 5

lasta, jotka kaikki elävät ja ovat yhtä lukuunottamatta naimisissa.

_Matti Jöraninpoika Makkoinen_, joka jäi taloon, oli ottanut osaa

Kaarle XII:n sotiin Suomessa ja Venäjällä. Hänellä oli poika, _Matti

Jöraninpoika_, joka nai ruotsikon Orsasta. — — —

Tultuani kotiin söin vähän maitoa ja leipää, (mikä maksoi 6 killinkiä)

ja sain täältä kyytimieheksi _Korpin Ullen_ tai kuten nimen olisi

pitänyt kuulua _Olli Korppisen_, jonka piti kyyditä minut Jämsään. Hän

oli sieltä ottanut vaimon, ja kun hänen appensa oli kylän rikkain,

niin hän pyysi saada viedä minut sinne. Sinne oli kolme neljännestä.

Ratsutie sinne oli vähän parempi kuin Lehtomäkeen vievä. Tullessamme

Jämsään tapasimme koko kylän kokoontuneena apen taloon, kuin olisivat

kaikki tienneet minua odottaa. Huhu minun tulostani olikin ennättänyt

levitä sekä tänne että Makkolaan ja se oli kertonut, että minä olin

hänen kuninkaallisen majesteettinsa lähetti. Tupaan tultuani syntyi

juhlallinen äänettömyys eikä juuri kukaan rohjennut vastata

ensimmäisiin kysymyksiini, kun he eivät tienneet, miten nöyrästi sen

tekisivät. Huomattuani sen muutin menettelyäni: aloin kielevästi

puhutella heitä tekeytyen mahdollisimman sukkelaksi, joten alettiin jo

vetää suita hymyyn. Siten saavutin pian keskinäisen luottamuksen ja

lähentymisen. Puheenaiheeksi tulivat sitten vanhat runot ja tarinat.

He sanoivat sellaisia kyllä kuulleensa vanhoilta, jotka nyt jo olivat

menneet manalle, mutta itse he eivät niitä taitaneet. Luultavasti he

eivät tahtoneet tuoda julki mitä osasivat. Kylän miesväki oli

nuorenpuoleista ja puhuivat he kaikki koko hyvää suomea. Minä olin

kuulevinani sen eroavan muiden puheenparresta. Se tuntui lähentelevän

Hämeen murretta; mutta ehkä se oli vain luulottelua.

He kuuntelivat tuiki tarkkaavaisina, kun luin vanhoja runoja,

toisinaan purskahtaen nauruun, toisinaan huomauttaen, että olivat

ennenkin sen kuulleet — niin oli etenkin useimpien loitsujen laita.

Heidän omasta menneisyydestään kertoi muuan vanha eukko, että

ensimmäinen, joka tänne tuli Suomesta ryssää pakoon oli Antti

Martinpoika Jämsän pitäjästä. Sen nimen hän antoi jälkimaailmalle

muistoksi ensimmäiselle asuinpaikalleen. Kun hänellä ja hänen

suvullaan ei ollut muuta sukunimeä, niin suomalaiset antoivat saman

nimen suvullekin. (Jämsässä ja monessa muussa Hämeen pitäjässä ei enää

ole käytännössä alkuperäisiä suomalaisia sukunimiä kuten Savossa ja

Karjalassa). Hän oli tullut vaimonsa ja rengin kera ja aluksi asunut

jonkun aikaa pohjoisempana Norjassa. Sinne jätti hän vaimonsa ja läksi

itse renkinsä kera etsimään sopivampaa asuinpaikkaa etelämpää. Hän

kuuli siellä puhuttavan Orsan metsistä ja meni sinne ottamaan niistä

lähempää selkoa. Tänne hän pystytti ensimmäisen majansa paikalle, jota

nimitetään _Autiomäeksi_, ½ neljännestä nykyisestä kylästä. Rengin

ollessa pyitä pyytämässä oli hän _Karjanharjun vuoren_ luota löytänyt

lähteen, jossa oli kirkasta hyvää vettä. Hän veisti kirveellä merkin

kuuseen löytääkseen sen. He olivat saaneet sitten etsiä kolme päivää,

ennenkuin sen uudelleen löysivät. Sinne he muuttivatkin.

Kolmea vuotta myöhemmin sai eukko sattumoilta kuulla huhun, että mies

oli pystyttänyt pirtin jonnekin näille metsille ja läksi etsimään.

Eräänä päivänä, kun hän renkinsä kera aitasi kaskea, kuuli hän

_huhuilemista_, joka kuulosti tutulta korviin. Hän kuunteli. Huhuilu

toistui. Silloin mieheltä ratkesi: »Kuin ma oisin muun paikan peällä,

niin minä tuntisin sen eänen, vaan ei hänen lie hiijen perkele tännek

kulettana.» Eukkohan tuo Millbergin kalliolla ukkoaan huhuili.

Ukolla oli kaksi poikaa ja yksi tytär. Tytär nai rengin ja lienee

tämän kera sitten muuttanut Makkolaan. Ukon jälkeläisistä kerrottiin

eräästä, joka oli ollut niin rutiköyhä, että hän paikkakunnan ainoana

asukkaana oli päättänyt sieltä muuttaa ja oli jo kaikki tavarat

kannettu pihalle Seffaståsiin muuttoa varten, missä hänen rikas

appensa asui. Mutta matkalla kohtasi hän kontion, jonka hän onnistui

kaatamaan. Ja kun hän näin sai lihaa, niin hän muutti takaisin

kotiansa ja peltojansa hoitamaan. Ja ellei niin olisi käynyt, ei

Jämsän kylää tänä päivänä olisi olemassa. Muuten oli mainitulle Antti

Martinpojalle annettu kuninkaan käsikirje tallessa ja minä kopioitsin

sen. Sen oli antanut Kustaa Aadolf ja se oli päivätty Kopparbergissä

maalisk. 22 p. 1627.

Illallisen jälkeen, josta kävi selville, että talo oli varakas,

pakinoimme sydänyöhön asti, jonka jälkeen minut pantiin nukkumaan

samaan huoneeseen nuoren avioparin kera. Saappaani olin jättänyt

vanhan sotamies Tångin paikattaviksi, joka siitä minua verotti 16

killinkiä. Hän oli muuten isännän appiukko.

Seuraava päivä, elokuun 4:s, oli pilvinen ja sateinen. Isäntäni

paikkaili tuohivirsujani, jotka olivat hajota ja töin tuskin kestivät

Fridshammarin tehtaalle asti. Sain vanhan suomalaisukon kyytiin. En

saanut nuorta enkä vanhaa isäntää ottamaan maksua asunnosta ja

elannosta, vaikka kuinka yritin. Täältä oli kolme penikulmaa

Fridshammarin tehtaalle. Taivaltaessamme pitkät matkat yksissä aloimme

jutella. Ukko pakisi, että vanhat suomalaiset ja etenkin hänen

äitinsä, joka osasi runoja ja loitsuja, oli kertonut _Syöjättärestä_.

Tämä rumilus oli häijy ja ilkeä. Hänellä oli tytär, jonka nimeä ei

ukko muistanut. Ja olipa Syöjättärellä vielä piikalikkakin, oikea

ihmislapsi, jonka hän oli jostakin varastanut. Syöjätär oli käskenyt

molempien kehrätä. Omalle tyttärelleen oli hän antanut hienoa

pellavaa, mutta pilalle vain puista otettua pukinpartaa. Molempien

piti kehrätä yhtä hienoa lankaa.

Hän jutteli myöskin laiskasta talonpojasta, joka oli vävylleen

sanonut, jotta tämäkään ei liikoja ahertelisi: »Elä huolik paljosta

työnteosta! — Anna tehä tekevän! Kyllä moa kasvaa moatessaan, peltois

peppuroijessaan.»

Niinikään kertoi hän, että siihen aikaan kun Fågelsjössä vallitsi

yleisesti tunnettu lahkolaisuus ja kun nämä pitivät omia saarnojaan ja

raamatunselityksiänsä, oli sinne lähetetty Helsinglannin pappeja

hillitsemään tuota uskonvimmaa. Mutta talonpojat olivat olleet niin

raamatun-oppineita, että olivat panneet papin tiukalle. Vieläpä

rovastinkin, kuten edellä olen kertonut.

Mutta toinen hänen juttunsa papeista ansainnee yleisempää huomiota:

Moran Fågelsjöstä on kirkolle linnuntietä kokonaista 12 penikulmaa.

Eihän tosin tietä — tuskinpa sinne on näkyviä polkujakaan — ole

mitattu, mutta ehkä se on pidempi, jos se maanmittarin ketjulla

mitataan. Kun kylä on niin kaukana kirkolta, käy seurakunnan pappi

vain joka toisena vuonna heidän luonaan nuoria kastamassa, vanhoja

ripittämässä, pitämässä lukusia, saarnaamassa j.n.e. — mutta ennen

kaikkea perimässä saataviansa. Härjedalin Svegin pitäjän pappikin,

jolla on puolta lyhempi matka, käy vuorottelemassa Moran

suomalaismetsissä joka toisena vuonna — samoissa tarkoituksissa.

Ja tapahtuipa, eikä kauvan sitten, että Moran apulaispappi _Carl Johan

Ljungberg_ unilukkarin ja muutamien muiden henkilöiden kera, jotka

kuuluivat saattueeseen, oli matkalla Fågelsjöhön. Sinnehän ei kesällä

tulla muuten kuin ratsain, talvella hiihtäen. Hänellä oli tapana

maistella hieman liiemmälti. Matkan varrellakin hän oli ottanut

liikoja hampaanhautojaisia, josta oli seurauksena, ettei hän

jyrkimmissä mäissä uskaltanut istua satulassa, vaan liukui niitä joten

kuten takalistollaan, suullaan ja nelin kontin. Eipä ihme jos niin

vaikeissa olosuhteissa taskumatti loppui. Saavuttuaan lauantai-iltana

Fågelsjöhön oli seuraavana päivänä pidettävä jumalanpalvelus

metsäsuomaisille. Mutta jo sunnuntai-aamuna oli hän niin täytenä

käkenä, että pelättiin mitä tuleman piti. Ja kun hänen nyt piti jakaa

Herran ehtoollista noin 30 vanhukselle, niin oli ehtoollisviiniä niin

vähän jäljellä, että ellei ihmettä tapahtuisi, niin saisivat

armopöydässä kävijät tyytyä pelkkään leipään. Niinpä kävikin, että

säästäväisyydestä huolimatta vain seitsemän tuli osalliseksi

Vapahtajan pyhästä verestä, muut saivat tyytyä vain ruumiseen. Sillä

pitkän matkan varrella oli juokseva aines, t.s. spiritus

rectificatissimus, kuivunut kokoon ja kirkkoviini saanut olla jatkona.

Kun ensimmäinen toimitus oli suoritettu piti toisen, nimittäin saarnan

alkaa. Mutta kun pastori oli vähän väsähtänyt ja jalat eivät oikein

kannattaneet, katsoi hän parhaaksi saarnata istuallaan peräseinän

pöydäntakaiselta rahilta. Hän kiljui ja karjui aluksi, mutta väsyi

vähitellen — haukotteli, kunnes luonto pääsi oikeuksiinsa. Sillä

ristiessään kätensä ja kehoittaessaan lukemaan »Isä meidän —» nukkui

hän kesken saarnaa niin sikeästi, ettei enää herännyt. Seurakunta oli

jo aikoja sitten ennättänyt lukea Herran rukouksen ja odotti vain,

että pappikin lopettaisi. Ei tahdottu aluksi häiritä tämän

»hartautta». Ja vaikka jo huomattiinkin miten oli, niin neuvoteltiin

kauan, mitä piti tehtämän — pitikö herättää vai antaa nukkua.

Katsottiin edellinen vaihtoehto sopivammaksi. Mutta pappi oli jo

vaipunut niin sikeään uneen — tahi raamatun tapaan puhuen — Herra oli

laskenut kätensä niin raskaana »palvelijansa» silmille, että kaikki

herätys kävi jo mahdottomaksi.

Neuvoteltiin mitä oli tehtävä. Katsottiin lopulta sopivimmaksi kantaa

hänet kauniisti lähimmälle vuoteelle selviämään hutikastansa. Ja tämän

»ylösrakentavan» jumalanpalveluksen jälkeen painuttiin kotiin.

Seuraavana aamuna pastori heräsi — ehkä entistä selvempänä. Mutta,

joko hän sai uutta virvoketta tai vaivasi entinen _»pohmelo»_, hän

(suoritettuaan niin hyvin tehtävänsä) ei voinut päästä edelleen muulla

tavoin kuin siten, että hänet nostettiin hevosenselkään ja

kuljetettiin ratsain siten, että kaksi suomalaista piti koivista

kiinni, kumpikin omalla puolellaan, ettei hän keikahtaisi juhdan

selästä. Niin hänet saatettiin lähimpään suomalaiskylään, Tandsjöhön

Orsan pitäjän metsille. Mitä hyvää hän siellä sai aikaan, sitä en

tiedä, mutta kyllä sen, että kaikki sai tapahtua ilman muistutusta.

Kun seuraavana päivänä tulin Moran kirkolle ja kävin pappilassa, en

voinut olla kertomatta tästä rovasti Schultzenbergille. Lausuin

ihmettelyni, että sellainen kappalainen saattoi vielä olla virassaan.

Rovasti vastasi:

»Onhan hänet jo pantu viralta, vuonna 1817 Kristuksen syntymän

jälkeen. Ei toki sen vuoksi, mitä suomalaismetsillä tapahtui, sillä

missä ei ilmiantajaa, siellä ei myöskään tuomaria.»

»No miksikä sitten?» kysyin minä.

»Eipä sen kummemmasta» sanoi rovasti, »kun että hän minun kielloistani

huolimatta sikahumalassa kiipesi eräänä sunnuntaina itse

pääseurakunnan saarnatuoliin saarnaamaan. Siellä hän määki ja mylvi ja

sai aikaan täydellisen kirkonhäväistyksen. Minä lähetin lukkarin useat

kerrat sanomaan, että hän tulisi alas ja että minä tulisin hänen

tilalleen saarnaamaan. Mutta kun hän ei totellut, täytyi minun lopulta

lähettää sekä lukkari että unilukkari häntä taluttamaan alas

saarnatuolista. Mutta mitäs tapahtui? Hänpä alkoi heidän kanssaan

tapella itse saarnatuolissa, eikä heidän onnistunut ilman melua ja

melskettä vetää häntä väkisin sieltä alas. Sehän herätti sellaista

pahennusta, etten voinut olla siitä konsistorille ilmoittamatta. Siitä

oli seurauksena, että virkaveljeni, kappalainen, titulus Ljungberg

menetti sekä kappansa että kauluksensa.»

Olimme tainkaltaisia tarinoiden tulleet Torskabergin ylämäkeen Orsan

pitäjässä. Sen toinen rinne oli toista jyrkempi. Kyytimieheni kertoi,

ettei eräs Orsan pappi Forslund, joka nyt on jo kuollut, uskaltanut,

pyylevä ja lihava kun oli, istua hevosen selässä, vaan oli hän

käyttänyt samaa keinoa kuin Ljungbergkin — liukunut neljin kontin

mäkeä alas. Hän kertoi, että Korpin Ulle, joka minua eilen kyyditsi

Makkolasta Jämsään, kerran oli ollut kyydissä ja nähnyt papin siten

menettelevän.

Käveltyämme kaksi penikulmaa tulimme Djurbergiin kuuluville

karjamajoille. Sisällä näimme kaikkialla köyhyyttä ja kurjuutta.

Täällä kuulin ensi kertaa Orsan murretta. Sitä puhuivat tuvassa eräs

eukko ja taalalaistyttö. Hädin tuskin sain tilkkasen maitoa, joka

tuotiin mustassa ja likaisessa astiassa. Huomasin kyllä, etten enää

ollut suomalaisten parissa ja epäröin kauvan tohtisinko nauttia sitä.

Nälkä pakotti minua; hinta oli 3 killinkiä.

Täältä oli penikulma Fridshammariin. Tiekin tuli yhä paremmaksi,

etenkin kun olimme päässeet puolitiehen. Matkalla tapasimme Jämsästä

kotoisin olevan sotamiehen, Tångin veljen, joka oli saanut nimen

Trogen. Hän oli ollut kirkonkylässä ostamassa nelikon kauroja, joita

myytiin sekulin nimellä, sen vuoksi että joukossa oli jokunen

ohrajyväkin. Hän oli ollut Kustaa IV Adolfin aikana Ranskan sodassa ja

oli Stralsundin edustalla joutunut ranskalaisten vangiksi. Hänet oli

ruotsalaisten, puolalaisten, venäläisten ja preussiläisten kera viety

Ranskaan ja pakotettu liittymään Ranskan armeijaan ja viety Italian

sotaan. Trogen oli ollut Kalabriassa ja monessa muussa paikassa ja

hänet oli lopulta viety Itämaita vastaan sotimaan. Siellä hän kahden

ruotsalaisen kanssa eräässä taistelussa karkasi vihollisen puolelle.

Heidät otettiin hyvin vastaan ja he saivat sikäläiseltä Ruotsin

ministeriltä matkapassin Ruotsiin. Seitsemän vuotta hän täten oli

ollut ulkomailla. Ruotsalaiset olivat enimmäkseen kuolleet tauteihin

Italiassa, kun eivät olleet tottuneita kestämään sen lämmintä

ilmanalaa. Hän sanoi, että olisi itsekin menehtynyt ellei häntä olisi

elähdyttänyt toisenlainen usko ja luulo. Äitikin oli jo kauan itkenyt

häntä kuolleena. — Lähtiessäni Rosentorpista näytti hänen nuorempi

veljensä minulle paikkaa, missä Autiomäen pirtti oli ollut ja jonka

myllystä hirsiä vieläkin oli nähtävänä. Monet muistivat nähneensä

kaatuneena sen kuusen, johon renki oli veistänyt merkin löytääkseen

takaisin lähteelle.

Käveltyämme vielä kappaleen matkaa tapasimme kaksi Makkolan

suomalaiseukkoa. Hekin tulivat kirkonkylästä, mistä olivat ostaneet

muutaman kapan viljaa. Kappaleen matkaa Fridshammarista pysähdyimme

hetkiseksi. Pesin kasvoni lahdenpoukamassa ja menin tiepuoleen

pukemaan ylleni toiset vaatteet. Tuohivirsunikin jätin tänne. Ne

olivat käyneet niin huonoiksi, etteivät pysyneet enää jalassa. Mutta

olivathan ne jo palvelleet minua Lehtomäeltä tänne saakka, siis

seitsemän penikulmaa.

Tultuani tehtaalle oli minun tuntikausia odotettava talon isäntää,

inspehtori Westlingiä. Sillä aikaa piti minulle seuraa vanha rappiolle

joutunut mies. Hän oli hyvässä pätkässä ja silmät mulkoilivat kuin

härän päässä. Olin utelias näkemään Westlingin, kun Djurbergin

taalalaistyttö ja kyytimiehenikin vakuuttelivat, että minä olin aivan

hänen näköisensä. Tänne tuli vieraisiin tohtori Lodin tyttärineen

Oresta ja he jäivät yöksi. Viimein tuli isäntäkin kotiin. Hän oli

ystävällinen ja hyväntahtoinen mies, joka, omituista kyllä, oli koko

lailla minun näköiseni. Hänen rouvansakin oli sievän näköinen, mutta

oli liian suuri ja lihava ja hampaat olivat sysimustat. Häntä vaivasi

nytkin hammassärky, ja vaikka hän käytti tohtorin apua, ei se

auttanut. Tämä oli totinen ja vaitelias mies. Meidät sijoitettiin

samaan huoneeseen nukkumaan.

Seuraavana päivänä, tiistaina elokuun 5:ntenä, kävin heti herättyäni

katsomassa Kalmoran kovasintehdasta. Otin mukaani eilisen

kyytimieheni, joka lupasi saattaa minua kirkolle asti. Kaivokselle oli

vain puoli neljännestä. Menimme ensin kylään, josta saimme vanhan

ukon, kyytimieheni apen, opastajaksemme. — —

Kivilouhimolta menin Åbergin kylään, missä sanottiin tavattavan niin

kosolta kuparimalmia, ettei voida pelloilla käyttää sahroja ja että

kivet lähteitten reunoilla ovat kuparimalmia. Mutta kylän väki muka

pitää sitä kaikilta salassa. Ukko vei minut kylän laitaan saakka,

mutta ei pidemmälle, sillä hän pelkäsi kyläläisten kostoa. Menin sinne

yksin, mutta jonkun verran peläten, että he voisivat tehdä minulle

pahaa, semminkin kun en ollut ottanut aseita mukaani. Siellä tapaamani

miehet olivat ystävällisiä. Eräs vanha ukko näytteli kyynelsilmin

minkälaisella ruoalla heidän tuli elää. Hänellä oli pieniä hyvin

kauniita lapsia. Hän toivoi, että perustettaisiin kaivos, joten ei

kuoltaisi nälkään. — Kuparimalmia en tavannut. — —

Palasin tehtaalle, söin aamiaisen ja läksin 4 ½ neljänneksen matkan

päässä olevaan kirkonkylään. Menimme koulupappi Svedenjuksen luo. Hän

oli itse poissa jakamassa ruunun viljaa rahvaalle. Kumminkin laski

piika minut kamariin ja liehakoi minua vahvasti. Sitten juoksi hän

kutsumassa opettajan kotiin. Tämä oli vähänläntä ja niin harvasanainen

mies, etten monia sellaisia ole nähnyt, mutta muuten hyväntahtoinen.

Hän ei tiennyt antaa mitään tietoja ja selvityksiä seurakunnan

suomalaisista. Hän kyllä puhui Fågelsjön lahkolaisuudesta, joka oli

levinnyt Herrdalista ja jonka alkuunpanija oli hullu pappi, joka oli

pantu vankilaan. Siitä on olemassa painettu kertomuskin.

Täältä kirjoitin suomenkielisen kirjeen vanhemmilleni ja vaihdoin

itselleni pientä setelirahaa sekä söin päivälliseksi marjoja ja

maitoa. Sekä palvelustyttö että pappi väittivät, että olin

kuninkaallisen majesteetin lähettämä.

Läksin sitten Noretin kievariin, jonne täältä oli ¾ penikulmaa. Tie,

joka kulki Orsajärven rantaa pitkin, oli hyvä. Kyytimieheni ei

tahtonut kulkea suorinta tietä Vomusin kautta Garbergiin ja sitä

paitsi vei hän kenkävoiteeni mennessään, kun unohdin pyytää sitä

takaisin hänen taskustaan.

Noretin kievari on varakas talonpoikaistalo, josta sai mitä tilasi,

sen vuoksi päätinkin jäädä sinne yöksi. Epäröin kauan pitikö menemäni

pappilaan. Toiselta puolen tuntui hankalalta pukeutua uudelleen, mutta

toisaalta paloi mielessäni lähteä sinne. Oli kuin olisi joku minua

kehoittanut menemään sinne. Menin siis kello ½ 7 illalla sinne. Tie,

joka kulki Siljan järven rantaa, ei ollut kovinkaan pitkä, vain ¼

penikulmaa. Juuri kun olin lähdössä, tuli poika tarjoomaan

ostettavaksi vadillisen ihania mansikoita, jotka ostin 12 killingillä.

Mutta, kun ne kaadoin toiseen astiaan, näin, että allapäin oli vanhoja

ja homehtuncita, josta huomasin, että täällä Taalaissakin osataan

pettämisen taito. Luulin sitä paitsi talosta saavani maitoa, mutta

heillä oli vain vuohenmaitoa ja sitä en huolinut.

Pappilassa oli koolla useita herroja, jotka pakinoiden istuivat

kuistille kannetuilla lavitsoilla. Rovasti Schultzenberg oli jonkun

verran isäni näköinen, etenkin leuka ja suun tienoot, mutta hän oli

lyhyempi ja lihavampi. Hänellä oli apulaisena maisteri Dahlström.

Vielä oli siellä pappismies Lexén ja koulunopettaja, ylioppilas

Korsgren. Juttelimme yhtä ja toista, heidän osoittaessaan minulle

hyväntahtoisuutta ja huomaavaisuutta, etenkin rovasti, joka pyysi

minua jäämään illalliselle.

Dahlström näytti minulle paperin, johon oli kirjoitettu länsi Taalain

Grangärdin suomalaisista. Se oli muka leikillä kirjoitettu

vastaukseksi rovasti Westbladin hiippakunnan sanomissa huhtikuulla

1774 julkaisemaan pyyntöön, että annettaisiin lähempiä tietoja

metsäsuomalaisten uskon asioista. Sain lainaksi kortteeriini tämän

käsikirjoituksen kirjoittaakseni siitä kopion. Sen otsakkeena oli:

*»Afskrift af Prostens i Grangärdet Jakob Boethii bref om finmarkerna

i Dalarne»*, päivätty huhtikuun 14:ntenä 1774. (Tämän kirjeen

julkaisin sittemmin omilla muistutuksillani varusteltuna Mnemosynen

syyskuun numerossa 1821). Sitten katsoimme, olisiko kirkonkirjoissa

mitään Moran suomalaisista; mutta tuloksetta. Muuten olivat papit

vasta muutamia vuosia sitten tulleet seurakuntaan eivätkä olleet vielä

ennättäneet asiakirjoja lukea, mutta he lupasivat, jos jotakin

löytyisi, antaa niistä minulle tietoja Upsalaan, jonka vuoksi annoin

heille nimeni ja osoitteeni. Ruustinna oli rehevä ja hyvinvoipa,

viiden lapsen äiti ja kaikki olivat tulleet häneen. Hän oli

Tukholmasta ottanut mukaansa mamsseli Vilhelmsonin, joka oli vielä

heilakka-iässä, tuskin 18 vuotias, ja vieraana oli lisäksi pastori

Lexénin rouva. Minut lievetakissani asetettiin illallispöytään näiden

molempien naisten väliin ja pidin yllä pirteätä keskustelua. Kello oli

jo ½ 11, kun läksin kotiin. Rovasti toivotti minut seuraavaksi

päiväksi tervetulleeksi. Silloin luvattiin minulle näyttää kellari,

jossa Kustaa I useita päiviä oli ollut kätkössä ja kivi, jolta hän

puhui taalalaisille.

Seuraavana päivänä, elokuun 6:ntena, nousin varhain ja kopioin eilisen

puolentoista arkin pituisen asiakirjan ja alkoi silloin kuten usein

nenästäni vuotaa verta. Mansikkani olivat muuttuneet puurotahtaaksi,

enkä viitsinyt niitä syödä. Ollessani jo valmis lähtemään pappilaan

tuli Lexén luokseni. Matkalla pappilaan, pitkän sillan toisella

puolella, tapasimme Dahlströmin ja Korsgrenin, joista edellisen piti

mennä ripittämään Sollerön toiselle puolelle. Me muut menimme

pappilaan, missä tarjottiin aamiaista, vaikka kello jo oli ½ 11. Minä,

Lexén, Korsgren ja eräs nuori herra menimme veneellä lahden toisella

puolella olevaan kylään, jossa oli kellari, jota nimitetään

Kungskällaren. Sen löysimme kappaleen matkaa rannasta ja oli sen

suojaksi rakennettu pieni rakennus, johon ei vielä oltu ennätetty

saada ovea eikä ikkunoita, joten se oli huvimajan tapainen. Kellari,

jota oli jonkun verran korjattu, mutta joka muuten oli entisellään,

oli pyöreä ja niin matala, ettei siinä mies mahtunut seisomaan. Oven

yläpuolella oli ollut vierreastia, etteivät tanskalaiset löytäisi

käytävää. Sivuseinässä oli aukko, josta oli kurotettu ruokaa sisälle.

Kellari oli tiilestä ja millei jokaiseen olivat katsomassa käyneet

herrat kaivertaneet nimensä. Minäkin piirsin nimeni katossa olevaan

tummahkoon kiveen. Paluumatkalla menimme pappilaan päivälliselle. Ilma

oli edelleen yhtä ihana kuin eilenkin.

Iltapäivällä otin Noretista kaksi miestä soutamaan itseäni ja

Korsgreniä Solleröhön, jonne laskettiin olevan runsas penikulma ja

jonka vuoksi kumpikin mies sai 18 killinkiä. Otimme mukaamme uistimen,

mutta emme saaneet niin evääkään. Luulimme saavamme samat soutajat

paluumatkalle, mutta he palasivatkin meitä odottamatta. Sollerö on

penikulman pituinen Siljanin saari ja muodostaa nykyään eri

seurakunnan, mutta oli ennen Moran kappeli. Kirkkoherrana oli

Godenjus, jonka isä oli Gagnäsin rovasti. Hän oli äskettäin saanut

apulaisen, jonka käytös ja ulkomuoto muistuttivat suuresti Gustaf

Vinteriä. Pastorilla oli rattonaan nuori ja sievä rouva, joka oli

iloinen ja reipas. Dahlström, joka ripitettyään oli tullut tänne,

taputteli jo kerran hänen rintojaan. Herrojen istuutuessa totia

juomaan läksin minä etsiskelemään mineraaleja, joista Lexén oli

puhunut.

Herrat kertoivat, että muutamia viikkoja sitten oli täällä käynyt eräs

tohtori Wahlberg Upsalasta, vaikkei kukaan häntä tuntenut. Hän oli

muutamana lauantai-iltana tullut Noretin kievariin ja ottanut miehen

sunnuntai-aamuna soutajaksi Solleröhön, jonne hän meni mineraaleja

tutkimaan. Huono takki, kakkulat nenällä ja vasara kädessä olivat

herättäneet epäilyksiä. Hän oli eräässä talossa kysellyt, oliko saaren

vesi hyvää vai oliko siinä mitään sivumakua — kysymys, joka

taalalaisista oli vieläkin epäilyttävämpi. He vastasivat, että

pappilassa oli hyvä kaivo, päästäkseen selville uskalsiko mies, jota

he pitivät lurjuksena, mennä sinne. Mutta kun tämä ei mennytkään sinne

käsin, kysyttiin, eikö hän aikonut käydä pappilassa. Kun hän vastasi,

ettei hän tuntenut pappia, kysyttiin, eikö hän aikonut poiketa majuri

Häggesin virkataloon, jossa oli hyvä kaivo. Mutta siihenkin vastasi

mies, ettei tuntenut majuria eikä aikonut käydä siellä. Enempää eivät

solleröläiset tarvinneetkaan. He olivat varmat, että he olivat

saarelleen saaneet oikean roiston ja kulkurin, joka ei uskaltanut

mennä taloihin, vaan naputteli vasarallaan kallioita. Tiedoitettiin

nimismiehelle ja tämä antoi kirkossa kuuluttaa, että

jumalanpalveluksen päätyttyä ryhdyttäisiin ajojahtiin roiston

kiinniottamiseksi. Ja niinpä lähdettiin saarta ketjuna kiertämään. Kun

he tulivat sille rannalle, missä mies oli tullut maihin, näkivät he

hänen olevan jo järvellä saarelta menossa. He neuvottelivat, mitä

olisi tehtävä, pitikö lähteä takaa-ajoon vai antaa hänen mennä. Mutta

kun arveltiin, ettei hän enää voinut tehdä mitään pahaa, ajateltiin:

Annetaan tuon maankiertäjän mennä! (Kun Upsalaan palattuani kerroin

jutun Wahlbergille, hän sille nauroi ja sanoi, että hän kylläkin oli

ihmetellyt rannalle kerääntynyttä kansanpaljoutta, mutta sitä hän ei

ollut aavistanut, että kaikki olivat hänen vuoksensa sinne

kerääntyneet).

Menin apulaisen kanssa kirkkoa katsomaan. Se oli uusi ja kivestä

rakennettu. Alttaritaulu esitti pylväskäytävää, joten etäältä näytti

siltä kuin kirkko olisi ollut siitä kaukana. Saarnatuolin toiseen

nurkkaan oli maalattu palmupuu, joka olisi ollut enemmän edukseen,

ellei sen ympärillä olisi ollut kullattu vyö. Me söimme välipalan ja

läksimme paluumatkalle klo 7, mutta kovan vastatuulen vuoksi saavuimme

pappilan rantaan vasta kello 11 yöllä. Dalström oli vähän

huitteruksissa, mutta selkisi matkalla. Maksoin soutajille osuuttani

24 killinkiä ja läksin kotiin päin kömpimään. Olimme ainakin tunnin

ajan nähneet järvelle jotakin valkeata liikkuvan Noretin tiellä

kappaleen matkaa pappilasta. Ihmettelimme, mitä se mahtoi olla, ja

minä arvelin sitä valkeaksi hevoseksi. Mutta kun nyt yön hämyssä menin

lähemmäksi, luulin edessäni olevan valkeita lehmiä ja aivan lähellä

huomasin ne kolmeksi taalaintytöksi. Olin sulkea yhden syliini, kun

äkkäsin sen olevan itse ruustinnan, toinen oli mamsseli Vilhelmson ja

kolmas tuntematon nainen; kaikki kolme valkeisiin vaatteisiin

puettuina. Minua oudostutti se, että ruustinna niin myöhään ja ties'

kuinka kauan oli seisoskellut etäällä pappilasta. En ollut silti

tietääksenikään, vaan rupattelin hänen kysymystensä johdosta yhtä ja

toista Sollerön-matkastamme. Näin silti, että mamseli Vilhelmson

naurahteli ja katseli minuun veitikkamaisesti ja että rouvankin suu

vetäytyi toisinaan hymyyn, josta kyllä jotakin aavistelin.

Seisoskelimme niin pakinoiden hetkisen. Ruustinna tahtoi ensiksi saada

minut lupaamaan, että tulisin seuraavana päivänä pappilaan ja sanoi

näyttävänsä taalalaisten vanhoja sotajousia ynnä muita

muinaismuistoja. Mutta minä vastasin, ettei niin mieluista kuin se

olisikin, aikani antanut myöden. Kun hän näki, ettei se auttanut,

esitti hän tuon vieraan naisen selittäen, että tämä oli nuori rouva,

joka asui aivan lähellä samassa kylässä kuin minäkin, siis Noretissa,

puhutellen naista joka toisessa sanassa »serkuksi.» Ruustinna kysyi,

enkö olisi niin ystävällinen ja saattaisi »serkkua» kotiin, kun oli jo

yö ja meillä sama matka. Nytpä avasi vieras nainenkin suunsa, kiemaili

ja niiaili sekä pyyteli anteeksi. Hänen sivistyneestä ja sujuvasta

puheestansa huomasin, ettei ollut kysymyksessä mikään herraskaiseksi

puettu kamarineitonen, kuten aluksi olin luullut. Lupauduin

uskolliseksi saattajaksi ja sanoimme jäähyväiset. Mamsseli Vilhelmson

nauroi makeasti ja ruustinna huusi jälkeemme: »Onnittelen serkkua

hyvän saattajan saaneena!»

Enpä tiennyt mitä piti uskomani. Aluksi luulin, että minulle

esitettiin valepukuinen kamarineito tahi piika, jonka piti tehdä

minusta pilaa, nuori ja kokematon kun olin ja päälle päätteeksi

ulkomaalainen, jotta sitten voitaisiin minun kustannuksellani pitää

hauskaa. Mutta kun näin, että sekä ruustinna että mamsseli Vilhelmson

hyvästeltäessä todella suutelivat häntä, niin ei se oikein mallannut;

sillä piikaa he eivät olisi toki alentuneet suutelemaan. Että tässä

silti piili jotakin salaperäistä, päättelin siitä, että vieras serkku

oli kietonut päänsä ympäri suuren valkean kambritsihuivin ja niin

perinpohjaisesti, että tuskin nenännipukkaa näkyi. Siitä päättelin,

että alla piili jotakin epämuodostunutta ja luotaan työntävää. Silti

aloitti hän keskustelun sanoen olevansa yksinkertainen »dalkulla»,

itse nauraen nerokkaalle keksinnölleen, selittäen samalla ettei minun

pitäisi häntä arvostella vaatteitten mukaan. Vähän ajan kuluttua sanoi

hän nimensa olevan Zweigbergh ja että hänen miehensä oli luutnantti,

mutta että tämä vieden heidän ainoan lapsensa, 11-vuotiaan tyttären

mukanansa oli muuttanut Vestergötlantiin. Hän oli jäänyt jäljelle

piikojen ja 80:n ikäisen ukon kera nimeltä Ulfsparre tätä hoitamaan

j.n.e., jonka vuoksi hänellä asustaessaan yksin oli sanomattoman

ikävä. Annoin hänen puheensa kulkea korvasta sisälle, toisesta ulos,

t.s. en uskonut enkä epäillyt. Hän tipsutteli vieressäni lyöttäytyen

kuin siipieni suojaan. Kun minä harppailin reippaasti, teki hän

samoin, jos hidastutin käyntiäni, niin hän samoin. Kun tulimme

jollekin veräjälle, kiiruhti hän edellä avaamaan sen kohteliaasti

minulle. Ehei, ajattelin minä, nyt minun on otettava selko, mikä lintu

sinä oikein olet, ja päätin seuraavalla veräjällä ehättää ennen häntä.

Kiiruhdin siis edelle, otin häntä vyötäisiltä ja samalla rinnoistakin,

mitä hän ei suinkaan ujostellut, päinvastoin tuntui se häntä

huvittavan, kun sai vähän kanssani teuhata. Enpä tyytynyt vielä

tähänkään, vaan kokeilin, menisikö hänen auliutensa vieläkin

pidemmälle. Kun siis olimme kävelleet vielä kappaleen matkaa, kysyin —

oli nimittäin jo sydänyö — eikö istuttaisi hetkiseksi ruohikolle tien

viereen levähtämään. Kun hän oli heti valmis, en tiennyt, mitä

vastaisin, voidakseni rehellisesti vetäytyä pelistä. »Mutta ruoho

onkin jo kasteesta märkää», sanoin, »joten se ei käy laatuun.»

Luonnollisesti hän oli samaa mieltä ja niin pääsin mukavasti

pälkähästä.

Tultuamme kievarin pihalle juttelimme siinä muutaman sydänyön hetken.

En enää muista, kysyinkö ajattelemattomuudessani vai häntä edelleen

koetellakseni, eikö hän tahtoisi tulla minun kamariini, koska minulla

kerran oli yksityinen huone pihan puolella. Hän niiasi ja kiitti

valmiina kuin olisi se kuulunut hänen velvollisuuksiinsa. Nytpä

jouduin kiikkiin, suoraan sanoen, minä häpesin. Pyytelin anteeksi ja

estelin menoa sillä, että huone oli siivoomaton ja minun tavarani

siellä sellaisessa sekamelskassa, etten kehdannut laskea ketään

sisälle. Sanoin mieluummin saattavani hänet kotiin, nähdäkseni

samalla, missä ja miten hän asui. Iloisena suostui hän mielihyvin

siihenkin. Ja me vaelsimme edelleen.

Kun oli sanottu hänen asuvan samassa kylässä, luulin tietysti, ettei

matka olisi pitkä. Minusta tuntui sen vuoksi oudolta, että uudelleen

jouduimme pimeään metsään, jossa vain hän, joka tunsi tien, saattoi

seurata kapeata polkua. Eikä siinä kyllin — matka ei tuntunut koskaan

loppuvan, niin kauan se minusta kesti. Itsekseni mietin, näinkö oli

tarkoituksena viedä minut johonkin ansaan rahojeni vuoksi — kun olin

aseeton, sillä ruustinnaan ja serkkuun ei mielestäni enää ollut

luottamista. Olimme mielestäni jo vaeltaneet yön pimeydessä lähes ¼

penikulmaa, kun tulimme suurehkon navetan veräjälle, minkä takana

kolmattakymmentä lehmää märehti. Noudattaen pientä polkua tulimme

torpan toisella puolella olevalle veräjälle. Ja niin oli edessämme

punaiseksi maalattu kaksikerroksinen rakennus, jota kävelykumppanini

sanoi kodikseen. Kaikki valot ikkunoista oli jo sammutettu. Hän kysyi,

enkö tahtoisi katsella kaunista puutarhaa, johon käytävä johti

vasemmanpuoliselta rakennuksennurkalta ja aitauksen takana oli rivi

korkeita tuuheita koivuja. Kohteliaisuudesta suostuin ehdotukseen.

Käveltyämme muutaman askeleen suurta käytävää pitkin hän kysyi, enkö

tahtoisi laskeutua hänen kerallaan suureen luolaan. Hän näytti aukkoa,

jonne johtivat leveähköt portaat. Luolan pohjalle oli seinämille tehty

ruohosohva. Vai niin, ajattelin minä, tännekö hän tahtoikin minut

viedä, jotta kaikessa rauhassa ja häiritsemättä saisimme vaipua

tutkimaan hiljaista ja puoleensa vetävää luontoa. Mutta hän ei edes

istuutunut, vaan selitti, että täällä on epäterveellistä ja kosteaa,

ja pyysi minua sisälle. Aavistin, että hän vain tahtoi tutkia

rakennuksen tältäkin puolelta, oliko kaikki valot rakennuksessa

sammutettu. Kello oli yksi yöllä.

Tultuamme saliin pyyteli hän anteeksi, että pöydällä oli joukko

maitoastioita ja sanoi katuvansa, ettei ollut antanut piialle

maitoaitan avainta. Hän vei minut salin oikealla puolella olevaan

kamariin, pyysi istumaan ja sanoi vilkaisevansa miten on vanhan

Ulfsparren[5] laita, jota hän nimitti isoisäkseen ja joka nukkui salin

vasemmanpuolisessa kamarissa. Ukko kysyi: »Missä sinä olet viipynyt

niin kauan?» Hiivin oven taakse kuuntelemaan, puhuttaisiinko mitään

minusta.

Naisen muutamin sanoin toivottaessa hyvää yötä sanoi ukko: »Jumala

sinua siunatkoon, lapsukaiseni!» ja silloin minä sen kiireen harppasin

entiselle paikalleni kamariin istumaan, ilman, että nainen oli mitään

huomannut. Nyt riisui hän päällystakin yltänsä, joten näin, että hän

oli sangen hienosti puettu, mutta liinaa hän ei ottanut kasvoiltaan.

Hän pyysi saada tarjota illallista, mutta minä kielsin.

»Kyllä minä nuoret herrat tunnen», sanoi hän, »he pitävät

viilikehlosta.» Hän meni maitoaittaan ja toi yhden sellaisen. Eikä

minullakaan ollut mitään vastaan, sillä minulla oli kova nälkä ja

ruokahalu, kun en ollut Sollerössä syönyt muuta kuin pienen voileivän

ja olin sen jälkeen ollut tuntikausia järvellä. Rouva Zweigbergh pani

nyt pöydälle pullon viinaa, voita, kuoripiimäkehlon, maljan kermaa,

sokeria, inkivääriä y.m. Hän pyysi samalla anteeksi, että kestitys oli

niin kehno ja maalaismainen, kun hän ei tahtonut herättää talon

piikoja keittämään, mutta jos tahtoisin, niin pianpa sekin olisi

tehty. Minä pyysin häntä kaikin mokomin jättämään sen tekemättä. Söin

vankasti, mutta vain kuoripiimää, mikä ei herättänyt epäilystä,

vaikkakin se oli vielä liian nuorta, joten se ei ollut vielä täysin

piimiintynyt. Hän kysyi, miltä se maistui. Minä tietysti kehuin sitä

erinomaiseksi, mutta hän olisi saanut vallan toisen käsityksen, jos

olisi maistanut. Sitten kehui hän minua siitä, etten maistanut viinaa

ja arveli: »Sitäpä en olisi konsanaan uskonut!»

Kun olin syönyt, kysyi hän, enkö tahtoisi olla hänen luonaan yötä. Hän

selitti, että saisin koko yläkerran käytettäväkseni ja että hän itse

tekisi minulle sinne vuoteen herättämättä piikoja ja ettei minulta

mitään tulisi puuttumaan. Rukoileva äänensävy vaikutti sen, että minun

oli aluksi vaikea pyyntöä vastustaa ja kylmänä, epäilevänä ja

kiittämättömänä suhtautua hänen osoittamaansa hyvyyteen. Ja jos hän

olisi sytyttänyt valon ja paljastanut kasvonsa, minä olin liian kaino

sitä pyytämään, olisin ehkä jäänyt, semminkin kun olin epävarma,

löytäisinkö halki metsän tien kievariin. Mutta se seikka, että hän

peitti kasvonsa osoittamatta minulle luottamusta, vaikutti, etten

minäkään uskonut hänestä mitään hyvää. Kaikki minun vastasyyni hän

kumosi käyden yhä kiihkeämmäksi. Lopulta sanoin tiukasti, että minun

oli mahdotonta jäädä, kun en uskaltanut jättää tavaroitani omiin

hoteisiinsa kestikievariin lukitsemattomaan huoneeseen, jonne jokainen

matkustaja saattoi päästä. Muistelen vieläkin niitä syviä huokauksia,

jotka pääsivät ilmoille hänen rinnastaan sydämen kevennykseksi; ja oli

oikein paha ollakseni, kun ne olivat minun aiheuttamiani.

Kun otin jäähyväiset ja nyt tosissani, luulin hänen olevan pahoillaan

ja vihainen, mutta hän osasi niin teeskennellä, että hän tuskin näytti

surulliselta. Hän päinvastoin tuli minua saattamaan. Mutta kun olimme

kulkeneet lehmitarhan läpi ja tulleet toiselle veräjälle, en antanut

hänen saattaa pidemmälle, sillä olen varma, että jos vain olisin

sallinut, olisi hän tullut aina kestikievariin asti. Kun hän vihdoin

viimein sanoi jäähyväiset, hän pyysi — miltei rukoili — että jos

paluumatkalla Elfdalista tulisin tätä tietä tai jos muulloin kävisin

näillä main, kävisin hänen luonansa — hänelle jäi siis vielä toivon

kipinä himmeästi välkähtelemään. (Kun joskus olen ystävilleni tämän

tarinan jutellut, ovat he kuin yhdestä suusta selittäneet, että minä

olin tyhmä kuin jääräpässi, kun en paremmin käyttänyt hyväkseni

tilaisuutta hyväntahtoisuutta, luottamusta ja hempeyttä).

Kun nyt piti vaeltaa kotiin, sain kyllin »könilleni» itsepäisyyteni

vuoksi. En löytänyt tietä, eksyin ja jouduin metsän tiheikköihin,

joissa oli vaikea tunkeutua edelleen, kunnes viimein tulin järven

rannalle, joka ei voinut olla mikään muu kuin Siljan. Kuljin sen

rantaa pitkin, kunnes tulin pitkälle joen yli vievälle sillalle, josta

kyllä löysin kotiin. Tultuani kievariin paneuduin väsyneenä vuoteelle,

vielä kauan miettien rouvaa ja hänen käyttäytymistään.[6]