6. PAPIN KERA QVARNBERGIIN. ORSAN LEHTOMÄELLÄ.

Heti aamiaisen jälkeen lähdimme matkalle. Kun osa matkasta oli

kärrytietä, päätimme käyttää rattaita. Papille Qvarnbergista tuotu

hevonen oli nuori ja tulinen, ehkä hieman vauhkokin. Minun oli siis

ajettava edellä estääkseni papin nuoren oriin vauhtia, jota oli vaikea

hillitä. Matka kävi yli Voxnajoen, joka kiemurteli monina mutkina ja

jonka näkyville väliin tulimme. Neljänneksen matkan päässä sivuutimme

tehtaaseen kuuluvat Norrgårdarein torpat. Täältä oli tasainen ja hyvä

tie, joka kulki kangasmaita Öfverbrohon, joka samaten oli tehtaan

alustalaisia. Puolen neljänneksen verran tieltä näkyi Njupan kylä,

jossa enimmäkseen asui tehtaan sysienpolttajia. Nykyään Pekka

Janinpojan asuman talon on raivannut alkujaan Pekka Martinpoika, joka

oli ensimmäinen tänne Suomesta tullut.

Öfverbosta meillä oli yhtä hyvä tie tehtaan omistamaan _Svenskbohon_.

Tänne poikkesimme syömään ja lepäämään. Sillä aikaa hankin itselleni

puusatulan ja valmistin siihen laitteet kirstuni kuljettamista varten

edelleen Lobosta, missä tie loppui, Qvarnbergiin. Kyytimieheni,

tyhmeliini, joka ei ollut edes oppinut pitämään hevosta kuvissa, ei

tahtonut mitenkään suostua minua viemään edelleen. Mutta kun kylässä

ei hevosia ollut kotona, sain hänet suostumaan kyyditsemään ainakin

Lobohon asti. Tiellä tapasimme erään Sandsjön suomalaisen, joka

säkkisatulassa kuljetti muutaman kapan rukiita. Turhaan oli hän niitä

yrittänyt ostaa omalta paikkakunnalta; hän oli ne hankkinut

Ofvanåkerin tienoilla. Hän oli siis ratsastanut 8 penikulmaa,

edestakaisin 18, saadakseen neljä kappaa viljaa ja sitä paitsi oli

häneltä mennyt hukkaan viikko kiireintä työaikaa. Hän kuvaili ankaraa

nälänhätää sekä näillä metsillä että kaikkialla Taalaissa. Sen hän

teki niin liikuttavasti, että minä heristin korviani ja aloin miettiä

papin varoituksia. Lobossakaan ei ollut ketään kotona, kylä oli

autiona, ihmiset karjamajoillaan. Näin saattaa tähän vuodenaikaan

kulkea monet Taalain kylät tapaamatta ainuttakaan ihmistä jääden toden

teolla nälkää näkemään. Tähän jätimme rattaat, kun matkaa oli

jatkettava joko jalan tahi ratsain. Molemmilla Häggbergeillä oli

satuloidut hevoset vastassa Qvarnbergista, mutta minä, joka en ollut

ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin, sain tapani mukaan tassutella

jalan ja sainpa vielä olla kiitollinenkin, että hassahtava

kyytimieheni suvaitsi hevosen selässä antaa minun kuljettaa kirstuni

Qvarnbergiin, sillä itse hän sitä ei osannut tehdä. Matkaseurakseni

sain qvarnbergiläiset, jotka papille olivat tuoneet hevoset, joten

aika kului pakinoidessa ja rupatellessa. Tie oli huonoa ja kivistä.

Puoli penikulmaa Qvarnbergistä menimme pienen joen yli, missä annoimme

hevosten syödä ja levätä.

Päästyämme kylään alkoikin sataa. Jäin ensimmäiseen taloon, jota

nimitetään torpaksi l. Ryttäritorpaksi, josta vielä oli runsas

neljännes varsinaiseen vanhaan kylään, Qvarnbergiin, mihin nämäkin

talot kuuluivat. Toiseen taloon majoittui pappi ja siellä piti

jumalanpalveluskin pidettämän. Jonkun aikaa perilletuloni jälkeen oli

minulla kunnia saada pappi seuralaisineen vieraakseni. He istuivat

jutellen luonani aina iltamyöhään. Isäntäni ei ollut kotona, mutta

vain vaimo ja lapset. Emännälläni, joka tuntui olevan reima ihminen ja

tavallista talonpoikaista sivistyneempi, oli ollut aikoinaan omat

pienet kohtalonsa, sellaiset kuin vaimoihmisellä väliin tapaa. Mutta

hän kertoi niistä avoimesti ja kaunistelematta ja siinä hän kaiketi

teki viisaimmin. Hän oli nuoruudenpäivinään palvellut Hambon pitäjän

Kilaforsin tehtaalla ja sieltä isäntänsä mukana muuttanut Vaasaan

Suomeen ja muutaman vuoden kuluttua takaisin Kilon tehtaalle. Sieltä

hän joutui palvelukseen Voxnaan ja lopuksi tänne naimisiin, kun

hänelle sitä ennen oli tapahtunut se onnettomuus, että oli siunautunut

tytär. Tätä taloa pidettiin nyt näiden suomalaismetsien rikkaimpana,

vaikkakin tuo rikkaus pääasiallisesti lienee ollut siinä, että he

saattoivat vieraitaan kestittää ruisleivällä; itse he eivät sitä

syöneet. Eniten osoitti heidän taloudenhoitotaitoaan mielestäni se,

että minulle syötettiin leipää, joka oli vuoden 1814 satoa.

[Kuva: _Suomalaispirtti sisältä._]

Minulle annettiin tilava tupa käytettäväkseni ja olin juuri istuutunut

kirjoittamaan päivän tapahtumia päiväkirjaani, kun, niinkuin jo

mainitsin, sain papin vieraakseni. Ennen hänen lähtöään tuli kotiin

isäntäkin, _Olavi Kallenpoika_, nuori kaunis mies, joka osoittautui

viisaaksi ja järkeväksi. Hän osasi sekä lukea että kirjoittaa. Herra

Häggberg toi hänelle Ofvanåkerista kirjeen, jonka hän ääneensä ja

sujuvasti luki meille. Huomasin sittemmin, että hän oli perehtynyt

myös Ruotsin historiaan ja maantieteeseen. Hänet oli äskettäin valittu

lautamieheksi. Papin mentyä hän kertoi, että Qvarnberg, suomeksi

_Kasakka_, joka kuuluu Ofvanåkeriin, on 5 ½ penikulmaa emäkirkolta ja

2 ½ Voxnan kappelikirkolta. Siinä asuu 6 talossa 58 henkeä. 4 taloa

kuuluu vanhaan kylään, _Ylikylään_, joka on neljänneksen päässä, 2

_Alakylään_, vaikkakin molempia yhteensä nimitetään Qvarnbergtorp l.

Ryttartorpiksi, joka nimi kuuluu oikeastaan näille kahdelle talolle.

Suomen suomalainen _Sigfrid Pekanpoika Kasakka_ ensiksi asettui

_Ylikylään_ ja hänestä kylä sai suomalaisen nimensä. Hänen

kuninkaallisen vahvistuskirjansa pitäisi olla Kustaa Aadolfin antama

v. 1618. Hänen jälkeläisensä _Eerik Tuomaanpoika_ Kasakka oli

ensimmäinen, joka vanhasta kylästä muutti ja raivasi itselleen talon

Alakylään. Hänellä ei ollut poikia, vain yksi tytär, Kaarina

Eerikintytär, joka meni naimisiin Heikki Bergströmin kera, joka niihin

aikoihin oli Suomesta tullut. Hän oli ollut Viitasaarelta, mutta

palvellut Uudenmaan rakuunarykmentissä. Näillä oli kolme tytärtä,

joista Kaarina Heikintytär meni naimisiin taalalaisen Olli Orenpojan

kera Leksandin Yttermosta. Heillä oli kaksi poikaa, Kalle ja Heikki,

joista edellisen poika, _Olavi Kallenpoika_, oli isäntäni. En voinut

olla huomauttamatta siitä, ettei hän auttanut köyhiä naapureitaan,

joilla ei ollut leipää, kun hänellä oli usean vuoden vanhoja rukiita.

Hän sanoi varastonsa olevan pienen ja että senkin hän oli säästänyt

syömällä perheineen akanaleipää. Jos hän olisi antanut sen vähän

viljan, mitä oli, ei se naapureita auttaisi ja silloin hänkin olisi

ilman. Illalliseksi minulle tuotiin imeläjuustoa, joka oli hyvin

hyvää, ja paistettua ankeriasta — ei siis köyhän ruokaa. Vuoteeni oli

leveä, mutta lyhyt, joten en siihen sopinut, miten ikinä siinä

käännyinkin. Siinä oli maattava ja kun vielä luteet vaivasivat,

laskeskelin salamoita ja kuuntelin joka ukkosen jyrähdystä.

Sunnuntaiaamuna menin aamiaisen syötyäni naapuritaloon, missä piti

pidettämän jumalanpalvelus. Siellä ei vielä ollut paljon väkeä koolla.

Suurin osa oli suomalaisia, jotka sekä ymmärsivät että puhuivat

suomea. Nämäkin puhuivat Savon murretta, mutta mielestäni ääntäminen

oli nopeampaa eikä niin pitkää ja leveätä kuin svärdsjöläisten. Runoja

ja loitsuja he eivät taitaneet, tai ehkä paremminkin vain sanoivat

etteivät taida, mutta hyvin heitä miellyttivät ne, jotka minä luin,

joten olisin kylläkin voinut vietellä koko seurakunnan

jumalanpalveluksesta. Useimmat suomalaiset sananlaskumme he tunsivat

ja miltei kaikki Savosta keräämäni. Mutta tainkaltaiset puuhat panivat

heidät miettimään, mikä mies minä oikeastaan olin, sillä minun

antamani tiedot näyttivät heistä mahdottomilta ja yhtä uskomattomilta

kuin papistakin. Monet alkoivat epäillä olevani karkuri, joka pyrki

Norjan puolelle. Ja eräs vanha ukko vei minut syrjään ja ilmoitti

tuttavallisesti, että hän oli valmis tarjoamaan apuansa ja että hän

oli saattanut monet onnellisesti rajan yli.

Pappi toimitti jumalanpalveluksen vanhan tavan mukaisesti kahden

talonpojan toimiessa lukkareina. Hän saarnasi sielun

kuolemattomuudesta ja mielestäni saarna oli seurakuntalaisille hyvin

sovellettu. Vain jokaisen lauseen sorahteleva loppu, joka johtui

puhe-elimien ominaisuuksista, oli minun korvilleni vastenmielinen.

Kello 1 oli kaikki toimitettu, vaikka 60 seurakuntalaista nauttikin

pyhän ehtoollisen. Lukusien ilmoitettiin alkavan klo 3. Talon isäntä

oli siksi kohtelias, että kutsui minut papin kera päivälliselle, johon

tietysti suostuin. Sillä aikaa kun pöytää katettiin, juttelin

suomalaisten kanssa, joita eri tahoilta oli koolla n. 300 Ofvanåkerin,

Oren, Orsan ja Färilan suomalaismetsistä.

He kertoivat tapauksesta, joka oli herättänyt kammoa ja kauhua ja

jommoista metsissä ennen ei ollut sattunut. Anna Pietarintytär niminen

vaimo, n. 60:n ikäinen, joka jonkun aikaa oli ollut omituinen, oli

eilistä vasten yöllä hirttäytynyt tuvan kattoparruun. Kahden nuoren

tytön (stintan), jotka makasivat peräkamarissa, piti aamulla mennä

etuhuoneeseen kelloa katsomaan, kun he saivat nähdä tuon kauhean näyn.

Pelästyneinä he juoksivat lähimpään taloon apua hakemaan, mutta

taikauskoisesta kansasta ei kukaan ollut uskaltanut ottaa ruumista

alas. Sen he luulivat kuuluvan rakkarin erikoisoikeuksiin, ja

sellainen oli tuotettava aina Geflestä asti. Ainoa toimenpide, mihin

he olivat ryhtyneet, oli se, että lähetettiin viestinviejä Färilaan

heidän kirkkoherraltaan tiedustelemaan neuvoa tukalassa tilanteessa.

Itsemurhan tehnyt riippui edelleen hirressä. Eipä siinä kyllin. He

luulivat, että kaikki, mikä oli siinä huoneessa, missä murha oli

tapahtunut, kuului rakkarille, paitsi mitä he alimman n.s.

»tomtestocken»in alapuolelta saattoivat viedä pois. Minä ja

komministeri Häggberg yritimme turhaan vakuuttaa heille molempien

seikkojen mahdottomuutta. Mihinkään ei saanut koskea, ennenkuin he

olivat kuulleet oman pappinsa mielipiteen.

Toinenkin surullinen, mutta paikkakunnalla tavallinen tapaus, joka

siis ei vaikuttanut tunteisiin, kerrottiin, nimittäin että lapsi oli

hävinnyt Råbergin kylästä, ilman että saatiin selville, mihin se

joutui. Se oli jo ollut kolme viikkoa poissa. Luultiin sen eksyneen

metsään.

Päivällisen jälkeen otin toiseen taloon mukaani vanhemmat ukot

selvittelemään, mitä he tiesivät paikkakunnan vanhimmasta asutuksesta.

Etenkin tahdoin saada selvää Färilan suomalaismetsistä, joissa en

tällä matkallani tulisi käymään. Pääasiallisesti he antoivat seuraavat

tiedot:

Helsinglannin Färilan kylistä merkittäköön seuraavat: _Huiskala_

(Södra Los 1. Loskog), 1 ¾ täältä pohjoiseen, jossa on 3 naapuria, 15

henkeä, on _Huiskainen_ nimisen suomalaisen raivaama. Siellä asuu

vieläkin hänen jälkeläisiänsä, jotka ovat asuinpaikkaa myöhemmin

laajentaneet.

Lähellä on nyttemmin autioksi jätetty kobolttikaivos. Tästä

kobolttikaivoksesta, josta aluksi pidettiin niin paljon ääntä, kansa

kertoi, että joku herrasmies — hänen nimensä lienee ollut Carl Mett, —

luuli löytäneensä kultakaivoksen. Hän oli tehnyt kaikki suomalaiset

alustalaisikseen. Tämä oli tapahtunut siten, että hän oli luoksensa

kutsunut paljon herroja, joille hän oli pitänyt kemuja. Talonpojatkin

oli kutsuttu sinne ja heitä kehoitettiin kirjoittamaan nimensä

asiakirjaan, jonka sisällystä he eivät tunteneet. Suurin osa

kirjoittikin. Vain kaksi, Elias Tuomaanpoika _Lehtomäeltä_ ja Olli

Ollinpoika Kasakasta, tahtoivat epäilevinä ensin tietää, mitä se

sisälsi. Silloin olivat vouti ja nimismies heitä keppi kädessä

kaahanneet talon ympäri, joten näidenkin oli lopulta pakko kirjoittaa

nimensä. Asiapaperi sisälsi sitoumuksen, että jokainen talonpoika

kaataisi ja kaivokselle kuljettaisi 24 14 korttelin korkuista

seiväsväliä 6 korttelin pituisia halkoja, joista saisivat

seiväsvälistä perillä 4 killinkiä. Sitä paitsi piti heidän tehdä

päivätöitä ja vetää hirsiä tehtaalle sen tultua käyntiin. Se oli

ensimmäinen tervehdys, josta lähellä asuvat pian saivat tuntea ankaria

seurauksia. Kun tehdas saatiin käyntiin, tuli sinne n.s. »suuria

herroja» ja naisetkin tahtoivat päästä suuresta onnesta osallisiksi.

Muun muassa kerrottiin falulaisesta rahastonhoitajan rouvasta, joka

oli kulkenut Oren kirkolta 10 penikulman matkan siten, että hänet,

hintelä kun oli, oli sidottu tuolille kahden hevosen vetämille

purilaille, joita neljä suomalaista kuljetti, siten että kaksi, yksi

kummallakin puolella, piti yllä tasapainoa. Meteorin tavoin tämä

kaivos syntyi ja yhtä nopeasti se myös hävisi malmin loputtua.

Suomalaiset, joilla on taipumusta selitellä kaiken taikuudesta

johtuvaksi, luulivat häviämistä Elfdalin Högdalin suomalaisen Kustaa

Eerikinpoika _Taijaisen_ työksi. Tämä oli käynyt käräjiä herrojen

kanssa ja sanonut, että kaivoksen rikkaudet tulisivat vaipumaan maan

uumeniin syvemmälle kuin syvimmän meren pohjaan.

_Alakylä_ (Norra Los), Qvarnbergistä 2 penikulmaa pohjoiseen, on

_Kirjalaisen_, äskenmainitun Huiskaisen langon raivaama ja on siinä 3

taloa, 22 asukasta.

_Hännilä_ (Ten l. Tennskog), niukka neljännes Yli-Qvarnbergistä, on

_Petter Bertelinpojan_ perustama. Hän lienee ollut Hännisiä. Täällä on

nykyään 4 taloa, 20 asukasta, jotka ovat _Kirjalaisia_ ja maksavat

veroa 5 markkaa 4 äyriä.

_Kirjalassa_ (Lillskog) 9 neljännestä Qvarnbergistä koilliseen 6

kaakkoon Huiskalasta, on 2 talonpoikaa, 19 henkeä ja maksaa se veroa 3

markkaa 2 ½ äyriä. Siellä asuu Kirjalaisia ja Seiloisia, joista

viimeksimainitut ovat muuttaneet Huskärnistä, Högdalin

suomalaismetsistä. Tänne asettunut ensimmäinen Suomesta tullut

suomalainen on tullut vähän myöhemmin kuin Hännilän suomalainen. Sillä

kerrotaan, että hänniläisen mielestä toinen oli tullut liian lähelle,

jonka vuoksi hän sanoi: »Mitäs tänne tulit? Tässä mulla ois evästä

kirkkotiellä.»

_Hyvölässä_ (Rygga, Getrygga l. Ryggskog), 1 ½ penikulmaa Huiskalasta

luoteeseen, Suomesta tulleen suomalaisen raivaama, nimestä päättäen

Hyvöisiä, on 4 taloa, 27 henkeä, maksaa veroa 4 ½ markkaa 4 äyriä,

asuu _Karjalaisia_, jotka ovat tulleet Alakylästä, _Nykäisiä_

Björkbergistä Orsasta sekä _Huiskaisia_.

_Härkälässä_ (Reserfven), 3 penikulmaa kaakkoon Huiskalasta, 2 ½

penikulmaa Qvarnbergistä ja yhtä kaukana Ferilan kirkolta, asuu

vieläkin Härköisiä ja on siinä 3 taloa, 12 henkeä, jotka maksavat

veroa 2 markkaa ⅓ äyriä. Sen pitäisi alkuaan olla Suomen suomalaisen

(luultavasti Härköisen) perustama. Tämän vaimo oli niin rikas, että

hän sai seurustella papin rouvan kanssa, vieläpä istua tämän penkissä

kirkossa. Hänestä on liikkeellä kertomus, että hän sinä päivänä,

jolloin tuomari oli ollut antamassa hänelle kanto-oikeutta

(stubbrätt), s.o. kiinnekirjaa taloon, oli pukeutunut valkeaan

damastihameeseen ja tuohivirsuihin. Hän oli sanonut: »Rakas herra,

harpatkaa leveästi tänään» (kära herre, stiga brett i dag), millä hän

oli tarkoittanut, että tuomari mittaisi ja määräisi suuren

maakaistaleen.

Suunnilleen samaten kerrottiin _Sefastista_ (Sefaståsen), Oren

suomalaismetsistä, joka nykyään on vain Furudalin alainen karjamaja;

nimittäin että tämä suomalaistorppa, jossa muinoin oli asunut Suomesta

tulleita _Källäisiä_, oli ollut niin rikas, että hopearahoja oli

mitattu nelikolla. Kun ottaa huomioon, että Suomesta sotaa pakenevat

asukkaat yrittivät pelastaa parhaimman omaisuutensa ja että heidän

joukossaan oli eri säätyluokkia, niin ei tämän muuten liioitellun

kertomuksen tarvitse olla aivan kaikkea perää vailla.

_Sarvimäki_ (Hornberg) on uudisasutus 1 ½ penik. koilliseen

Qvarnbergistä ja 1 ½ penik. Huiskalasta. Siinä on yksi perhekunta, 8

henkeä.

_Haasiamäen_ (Hässjeberg) uutisasutukseen, 2 penik. Huiskalasta

kaakkoon, penikulma koilliseen Qvarnbergistä Voxnan ja Färilan

rajalla, kuuluu 14 henkeä kolmessa perheessä, joista kaksi luetaan

Färilaan yksi Voxnaan kuuluvaksi.

_Karlsberg_ puolen penikulmaa Huiskalasta, penikulma Sarvimäeltä. Se

on syntynyt Huiskalasta muuttaneista. Siinä asuu yhtenä talona 8

henkilöä. Karsvallassa on 2, Tjernvallassa 2, Kårsbåleskogissa 5, ja

Ängrossa yksi talo. Näistä kylistä, jotka olivat täältä syrjässä,

saatoin täten saada vain suullisia tietoja.

Muuten oli täällä yleisenä puheenaiheena parhaillaan vallitseva ankara

nälänhätä. Sanottiin, ettei näissä kylissä pitkään aikaan oltu syöty

muuta leipää kuin akanoista, oljista ja petusta valmistettua, ja että

oltiin onnellisia, jos näiden aineiden koossapitimiksi voitiin

taikinaan käyttää jokunen kourallinen jauhoja. Kuitenkin he tulivat

toimeen, niin kauan kuin oli maitoa, voita ja juustoa, joskus ehkä

kalaa ja lihaa saatavissa. Mutta he vakuuttelivat minulle, etten

kauempana, etenkin Elfdalissa saisi niitäkään, kun karja oli viety

metsälaitumelle, ja että siellä ennen pitkää kuolisin nälkään. Puheet

eivät tehneet vaikutusta, ennenkuin luokseni tuotiin muutamia Hofvan

asukkaita, joihin en varhemmin ollut kiinnittänyt huomiota. Kauhistuin

heidät nähdessäni ja muistelen vieläkin kauhulla heidän keltaisen

kalpeita, sienimäisiksi pöhöttyneitä kasvojansa. Sellaisessa tilassa

oli eräs 22:n ikäinen vaimo ja kaksi miestä ja useita näiden

naapureita. He kertoivat minulle kuivin silmin, sillä heidän

kyyneleensä olivat kuivuneet, ontolla äänellä, joka tuli kuin maan

alta, että he jo varhaisesta keväästä lähtien olivat olleet aivan

leivättömiä ja että heidän kuukausmääriä oli ollut pakko syödä silkkaa

pettua ilman jauhontomuakaan. Mainitunlaista ruokaa oli käytetty sekä

leipänä että puurona. Tällaisen ravinnon vaikutukset näyttäytyvät

muutaman viikon kuluttua ensin väsymyksenä, heikkoutena ja

laihtumisena, sitten turpoamisena, joka ilmenee jaloissa, vihdoin

sisäisenä kipuna, joka leviää koko ruumiiseen, joka kokonaan turmeltuu

muuttuen enemmän sienen kuin lihan kaltaiseksi. Lopuksi seuraa

vääjäämättömästi kuolema. He luettelivat monia, jotka eivät tiukasti

ottaen olleet kuolleet nälkään, vaan liialliseen petunsyöntiin. Olin

varhemminkin monien surullisten ja kalpeitten kasvojen joukossa nähnyt

nämä kellahtavat naamat, mutta luullut, että he keltatautia

sairastettuaan olivat saaneet vesitaudin, joka ilmeni turvotuksena ja

ihon värissä, ja vaistomaisesti olin kääntänyt silmäni heistä. Mutta

nyt kun tiesin, että se johtui nälästä ja pettuleivästä, en kylliksi

voinut sääliä näitä onnettomuuden uhreja, joiden kasvoille jo kuolema

oli leimansa painanut. Hädissäni käännyin papin puoleen tiedustellen,

mitä olisi tehtävä. Hän suhtautui siihen aivan kylmästi ja sanoi usein

haudanneensa nälkään kuolleita. Hän vakuutti, että nämäkin Oren

suomalaiset, joiden kanssa puhelin, kolmen kuukauden kuluessa

makaisivat maan povessa. Minua puistatti. — Usein kuulee kauhulla

puhuttavan pettuleivästä, mutta on ero pettuleivälläkin. Sillä se, jos

siinä on hiemankin viljaa, on syötävää, mutta ilman sitä se on

kauheata.

Kello 3 ip. alkoivat lukuset, joihin ottivat osaa, vaikka ne olikin

kuulutettu tämän kylän asukkaille, useimmat naapurikylistäkin.

Aikuiset ja lapset pysyttelivät yhdessä istuen varta vasten tuoduilla

lavitsoilla. Pappi asettui tuolille pöydän taakse. Nuorisosta oli

suurin osa lukenut koko katkismuksen, mutta osa vanhan, osa uuden,

joten syntyi suuri sekaannus. Myöskin pappi oli kiivas ja kiukkuinen.

Usein hän karjui ja torui ilman pienintäkään aihetta. Hän otti

viinirahat sekä Ofvanåkerin seurakuntaan kuuluvilta että niiltä

lähipitäjäläisiltä, jotka tänään olivat käyneet Herran ehtoollisella,

johon vaadittiin joko papinkirja tahi kahden miehen takaus.

Illansuussa matkustivat miltei kaikki vieraspaikkakuntalaiset pois.

Vain ukko Kustaa _Kasakka_ Lehtomäeltä (Björkberg) jäi, sillä hänet

olin tilannut kirstuani viemään Orsan Lehtomäelle. Yöni vietin

vaateaitassa ollakseni turvassa luteilta.

Maanantaiaamuna nousin varhain saadakseni hynttyyni kuntoon. Meillä

oli koko tekeminen, ennenkuin saimme kirstuni hänen pienen varsansa

selkään. Siinä eivät tahtoneet tepsiä naulat eivätkä köydet. Vihdoin

läksimme, mutta vain naapuritaloon, kun tahdoimme ensin odottaa papin

lähtöä. Sanoin Häggbergille hyvästi ja olin lukevinani hänen

epäilevästi pälyilevästä katseestaan kysymyksen: Mikähän mies sinä

oikeastaan olet?

Meillä oli lukuisa matkaseura. Siihen kuului, paitsi isäntäni tytärtä

_Maleenaa_ ja renkiä _Kustaata_, molemmat 15 vanhoja, joukko miehiä,

jotka olivat olleet kylässä yötä ja nyt olivat kotimatkalla. Runsaan

neljännespenikulman taivallettuamme tulimme Yli-Qvarnbergiin erääseen

taloon, jossa kyytimiehelleni, ukko Kasakalle, sukulaisena ja

Lehtomäen rikkaimpana isäntänä tarjottiin ryyppy ja ruokaa. Oltiin

niin kohteliaita, että tarjottiin samaten minullekin, mutta kun en

vielä koskaan ollut viinaa maistanut enkä ollut nälkäinenkään, en

tarjoja huolinut. Kun täältä lähdimme edelleen, lisääntyi lukumäärämme

muutamalla kotiinpalaavalla kirkkomiehellä, jotka täällä olivat

viettäneet yönsä, joten meitä oli pieni karavaani jalkamiehiä. Ainoana

muulinamme oli ukon pieni kirstua kantava hevonen.

_Hännilän_ (Finskogin) tällä puolen kuljimme Voxnan ja Färilan rajan

yli. Mainittuun kylään saavuttuamme koko seurue pysähtyi. Tuntuu

ikäänkuin kuuluvan kulkujärjestykseen kirkosta tullessa, että

poiketaan tien varrella oleviin pirtteihin. Sitä noudattivat etenkin

vanhat ukot ottaakseen piippuunsa tulta, juodakseen siemauksen vettä,

tehdäkseen kaupan tapaisen, mutta todellisuudessa toivoen saavansa

ryypyn. Siinä lomassa pakinoitiin ja kertoiltiin sekä vanhaa että

uutta. Sanasta syntyi toinen ja aika kului. Niin kävi Finskogissakin.

Olimme tuskin kylään päässeet, kun kerrottiin tuiki tärkeä uutinen,

että hierottiin hevoskauppaa naapuritalossa. Sehän oli ukolle

sellainen tilaisuus, josta ei voinut jäädä pois. He menivätkin sinne

miehissä. Siinä seisoikin pihalla myyjä, otaksuttu ostaja ja hevonen.

Lyhyesti: täällä pidettiin käräjiä, joissa monilukuiset katsojat

olivat lautakuntana, joka useimmiten sukkeline huomautuksineen sai

yleisen naurunhohotuksen syntymään. Esitettiin nylkyhintoja,

tingittiin huikeasti, hevonen tarkastettiin edestä ja takaa. Kaikkien

piti saada sanansa sanotuksi, sitä paremmin ollakseen oikeutettuja

_harjakaisiin_ (»harjakset»).

Minulla taas oli omat laskelmani. Olin nähnyt ensimmäisessä talossa,

johon tulimme, pari kaunista tyttöä yksin kotona. Minä siis menin

sinne ja olihan siellä heidän seurassaan hetkeksi hauskaa. He kutoivat

ripsuja koreisiin kintaihin, jommoisia täällä käytetään. Toinen meni

heti ulos ja palasi hetkisen kuluttua tuoden eteeni vadillisen verestä

maitoa pyytäen, etten ylenkatsoisi tarjoja. Jokelleltuani tyttöjen

parissa kotvan aikaa menin muistuttamaan Kasakkaa matkan jatkamisesta.

Mutta ukko ei tahtonut erota iloisesta seurasta; hänen täytyi

välttämättä saada nähdä, miten kauppa päättyi ja kehoitti minua

Kustaan ja Maleenan seurassa menemään edellä ja Voxnan joella

odottamaan häntä. Teimme niin, ja kun en uskaltanut erota kirstustani,

otimme sen ja hevosen mukaamme. Läksimme siis kolmin matkalle. Tiellä

emme tavanneet muita kuin kaksi taalalaista, toinen viulu kainalossa.

He olivat menossa Helsinglantiin työnhakuun.

Kuljettuamme rapean neljänneksen tulimme Voxnaan, joka on Färilan ja

Orsan ja siis myöskin Taalain ja Helsinglannin rajana. Joen tällä

rannalla, ja se oli leveä tältä kohden, ei ollut venettä eikä myöskään

ihmisasuntoja. Ainoa vene oli toisella puolella, johon oli rakennettu

kaksi uutta pirttiä. Niitä nimitettiin _Hea_ (Malungs heden) ja niissä

asui 8 henkeä. Huusimme kaikin voimin venettä, mutta matkan pituus ja

vastatuuli olivat kaiketi syynä siihen, ettei huuto kuulunut. Pitkän

virran keskelle ulettuvan niemen vuoksi ei meitä myöskään taloista

nähty. Jätettyämme hevosen ja tytön rannalle menimme poika ja minä

niemenkärkeen. Mutta emme täältäkään kaikista huudoistamme huolimatta

saaneet venettä liikkeelle. Lähdin siis uimalla venettä hakemaan.

Poika koetti saada minut yrityksestä luopumaan, kertoen m.m., että

viime kesänäkin tähän oli hukkunut talonpoika, joka oli mennyt jokeen

uimaan. Kustaa ei eläissään ollut nähnyt kenenkään uivan ja hän

vakuutti, ettei Lehtomäen kylässä ollut ainoatakaan ihmistä, joka

pysyisi veden päällä. Hän seisoi ihmetellen rannalla nauraen ja

huutaen nähdessään minun kelluvan selälläni tahi polkevan vettä. Hän

ihmetteli vieläkin enemmän, kun minä paluumatkalla sukelsin veneen

toiselta laidalta toiselle ja tulin vasta kaukaa vastakkaiselta

puolelta pinnalle. Vihdoin nousin veneeseen, annoin sen hetken mennä

myötävirtaa ja sitten päistikkaa yhdellä hypyllä keulasta jokeen.

Sitten vein venettä vastavirtaa ja vihdoin rannalle. Sellaisista

tempuista poika ei ollut edes kuullut puhuttavan, sitä vähemmän

nähnyt. Sen vuoksi hän minulta kysyikin lapsellisen yksinkertaisena,

olinko minä _»silmän keäntäjä.»_ Myönsin senkin mahdolliseksi ja

soudin nyt hänen kerallaan niemen ympäri tytön luo. Nyt pyysi poika,

että minä tytöllekin näyttäisin monia uimatemppujani, kun hän

niemekkeen vuoksi ei niitä ollut nähnyt. Mutta kun en noudattanut

hänen tahtoansa, oli hän kovin vihainen.

Nyt olimme tosin saaneet veneen, mutta sillä emme vielä olleet selvät

lähtemään. Ukkoa ei vielä kuulunut. Minä ehdotin, että odottaisimme

häntä vielä hetkisen, mutta kun tytär ja renki, jotka paremmin

tunsivat hänen luonteensa, vakuuttivat, että oli epävarmaa, tokko hän

ennen iltaa saapuisi, kun oli ollut kysymyksessä viina ja harjakaiset,

niin minäkin suostuin jättämään ukon oman onnensa nojaan ja seuraamaan

nuoria. Minä ja Maleena soudimme kirstun niemekkeelle, jonne Kustaa

talutti kiertoteitse hevosen ja täältä annoimme sen veneen jäljessä

uida joen yli. Aioimme sanoa Hean väelle, että he tarkkaisivat, koska

ukko tulisi ja hänen huutaessaan toisivat joen yli. Mutta kummassakaan

torpassa ei ollut ketään kotona. Mietimme siis, miten menettelisimme.

Kustaa tahtoi, että Maleena jäisi tänne isäänsä odottamaan ja että

minä ja hän läksisimme edellä kotiin, mutta tyttö ei sanonut jäävänsä

yksinään tänne, vaan arveli, että päinvastoin rengin oli odotettava

isäntäänsä. Minä ratkaisin asian niin, että Kustaa jäi odottamaan

herraansa ja minä tytön kera läksin kotiin. Meillä oli täältä puoli

penikulmaa hyvin huonoa ja kivistä tietä Björkbackaan. Hevosen ja

kirstun otin mukaan. Tiellä mietiskelin, miten selittelisin äidille

sitä, että näin kahden tyttären kera tulimme kotiin. Mutta tultuamme

perille ei ollutkaan ketään kotona, kaikki olivat menneet metsään

lehtiä riipimään eivätkä palanneet, ennenkuin iltamyöhäisellä. Kun

lausuin ihmettelyni siitä, että kaikki ovet olivat lukitsematta,

kaikki vaatteet, ruuat, talousesineet, sanalla sanoen koko irtaimisto

oli kuin jokaisen käytettävänä, vakuutti hän, ettei heillä koskaan

ollut tapana lukita ovia. Siinäkin he siis olivat meidän savolaistemme

kaltaisia, joilla ei asunnoissaan ole edes lukkoa ja avainta.

Auringonlaskun jälkeen tuli äiti kotiin vanhemman tyttärensä Märtan ja

poikansa Aatamin kera, kaikilla mukanaan valtavat kantamukset

tuoreelta tuoksuvia lehtiä. He mittailivat suurin silmin minua

kiireestä kantapäähän kuunnellessaan Maleenan kertomusta. Mutta kun

puhuttelin heitä suomeksi, muuttuivat epäilykset aluksi kummastukseksi

ja sitten ystävyydenosoituksiksi. Minut toivotettiin tervetulleeksi,

pyydettiin istumaan enkä minä, vaan emäntä alkoi pyydellä anteeksi,

ettei muka hänellä ollut tarjota toivomustensa mukaista kestitystä.

Hämillään ja pahoillaan hän päivitteli, ettei ollut viinaa ja ettei

hänen leivästäänkään ollut pöydälle pantavaksi. Edellisen suhteen hän

rauhoittui kuullessaan, etten sitä harrastanut ja jälkimmäisen suhteen

oli Maleena minut jo tyydyttänyt. Hän oli heti kotiin päästyään pannut

minulle pöytään maitoa, voita ja juustoa. Leipä oli leivottu

norlantilaiseen tapaan suuriksi ohuiksi leiviksi, jotka paperin tavoin

käännettiin moniin osiin. Hän pyysi minua käyttämään leivän asemesta

juustoa. Mutta se oli minusta niin outoa, etten niin voinut menetellä,

kun suomalaisena olin tottunut syömään paljon leipää ja vähän

särvintä. Söin siis näitä ohukaisia, joita, vaikkeivät ne hyviltä

maistuneetkaan, saattoi syödä. Ainoana haittana oli se, että karkeat

syrjät hankasivat kieltä. Tottumus tuli tässä kuten kaikessa toiseksi

luonnoksi, ja söin sittemmin monen viikon ajan hyvällä ruokahalulla

sekä olki- että pettuleipää, tietääkseni ilman haitallisia seurauksia.

Ukko tuli kotiin vasta myöhään yöllä. Luulin hänen moittivan meitä

siitä, että jätimme hänet jälkeemme, mutta sitä hän ei edes muistanut.

Sen sijaan hän sitä enemmän selvitteli, miten hevoskauppa sujui, se

häntä vieläkin tuntui kiinnostavan. Yöksi kömmin Aatamin ja Kustaan

kera tallinparvelle heiniin käyttäen viittaani peitteenä.

Seuraavana aamuna menin lähimpään naapuriin juttuuttamaan kylän

vanhinta ukkoa ja tiedustelemaan, mitä hän tiesi seudun vaiheista.

Tulos oli pääpiirteittäin seuraava:

_Lehtomäki_ (Björkberg) Orsan suomalaismetsissä, josta on 10

penikulmaa kirkolle, sijaitsee kukkulalla. Järveä ei ole lähettyvillä

kaunistuksena. Siinä on 7 taloa ja 52 henkeä. Kylä on alkuaan kahden

suomalaisen raivaama. Toinen oli asettunut siihen, missä Antti

Antinpoika _Nykäinen_ nykyään asuu. Hän oli Savosta ja nimitettiin

_Kokon-pojaksi_, mutta oliko hän täällä kuollut vai muuttanut muuanne,

sitä ei ukko tiennyt. Vähää myöhemmin oli _Haljainen_ muuttanut tähän

taloon, hänkin Savosta, ja lienee ollut hyvin rikas. Mutta hän oli

Norjan sodan aikana, jolloin tanskalaiset hävittivät näillä main,

muuttanut paikkakunnalta. Kerrotaan, että hän tällöin kätki

raha-arkkunsa, ja siellä se vieläkin on, kun ei kukaan tunne paikkaa,

missä se on haudattuna. Hänen jälkeensä oli tullut _Uti Nuotinen_ (Uti

lienee samaa kuin Ulle, Olof), hänkin Suomesta. Hän ei ollut jäänyt

kauaksi aikaa paikkakunnalle. Sitten tulivat _Kirjalaiset_

Finskogista, mutta hekin muuttivat, joten näyttää siltä kuin

suomalaiset eivät olisi erikoisemmin siitä pitäneet — ehkä sen vuoksi,

ettei ollut järveä. Lopulta oli tullut _Mikko Sigfridsson Nykäinen_

Jerfsjön Hästbergistä Helsinglannista. Hän oli ollut sotamiehenä ja

paleltunut Norjan tuntureilla Kaarle XII:n sodassa, silloin kun miltei

koko Taalain rykmentti paleltui kuoliaaksi. Hänen pojallaan _Sigfrid

Mikonpoika Nykäisellä_ oli tytär, joka meni naimisiin _Juho Erson

Hynnisen_ kanssa Vermlannin Gräsmarkista. Tämä meni vaimonsa kuoleman

jälkeen uudelleen naimisiin _Anna Pietarintytär Poikoisen_ kanssa

Untorpista ja oli heillä tytär _Kaarina Jansa_, joka meni naimisiin

_Pekka Lassenpoika Pulkkisen_ kanssa Hamrasta ja tämän kuoleman

jälkeen _Antti Antinpoika Nykäisen_ kanssa, joka vieläkin elää ja asuu

talossa. (Näistä Nykäisistä Kasakka kertoi, että heitä Hamran kylässä

oli ollut kahdeksan veljestä, ja olivat nämä pieninä poikina olleet

niin vallattomia ja villejä, että heidän äitinsä usein oli heidän

käsissään hengenvaarassa. Eräänä jouluaamuna olivat he joutuneet

riitaan ja käsikähmään keskenään hosuen toisiaan puukoilla. Äidillä ei

ollut muuta neuvoa kuin iskeä puukot niin korkealle ja syvälle

seinään, etteivät pojat ylettyneet eivätkä voineet vetää niitä pois).

Toisen talon on _Pohjalainen_-niminen suomalainen perannut. Suku

säilyi kauan, kunnes tänne muutti _Sigfrid Sigfridinpoika Nykäinen_,

edellämainitun Mikko Sigfridssonin veli. Pohjalaisen nimi oli ollut

kuninkaan lupakirjassa, joka oli hävinnyt. Avioliiton kautta on

myöhempinä aikoina kylän muihin taloihin tullut _Härköisiä_ Härkälästä

(Refärfven) ja _Hännisiä_ Mixjöstä.

Iltapäivällä seurasin Aatamia metsään, jonne hän meni koivunkuorta

keräämään nahan parkitsemista varten. Sillä kun nämä suomalaiset ovat

muista eristettyjä ja kun ei ole teitä kaupunkeihin ja suurempiin

maaseutukyliin, on heidän itse oltava seppiä, puuseppiä, suutareita,

sorvareita, räätäleitä, nahkureita, t.s. itselleen kaikki kaikessa.

Menin metsään nukkuakseni, mutta otin käsivarrelleni Aatamin luodikon

kokeillakseni sen kuntoa. Hän kaiketi tahtoi koetella taitavuuttani jä

veisti puukolla pienen pilkun suureen puuhun, mittasi matkan, jota

piti mahdollisimman pitkänä ja pyysi ampumaan pilkkuun. Hänen ei

tarvinnut kahdesti kehoittaa. Pamahti ja luoti sattui tuuman verran

pilkun alapuolelle. Hän myönsi tavanneensa mestarinsa. Hän ei

kiinnittänyt niin paljon huomiota kuulan osumaan kuin siihen, että

olin ampunut vapaalta kädeltä. Se oli hänestä tavatonta, ja hän

vakuutti, ettei sillä tavoin saisi sattumaan koko puuhun. Nämät

suomalaiset ovat yleensä hyviä ampujia eivätkä käytä juuri koskaan

muita kuin luotipyssyjä. Syyksi ilmoittavat he, että siten säästyy

ruutia ja lyijyä. He kulkevat metsässä miltei aina pyssy olalla, jotta

se tarvittaessa olisi käsillä. Kerrotaan, että he muinoin peläten

ruotsalaisten hyökkäyksiä menivät kirkollekin pyssyillä varustettuina.

Perillä suljettiin pyssyt asehuoneeseen ja annettiin takaisin

jumalanpalveluksen jälkeen. Pyssynsä he itse valmistavat. He ovat

totuttautuneet ampumaan tuelta, mikä minusta, joka lapsesta pitäen

olin tottunut vapaalta kädeltä ampumaan, tuntui peräti sopimattomalta.

— — Tämä pyssy oli, kuten useimmat näillä metsillä, Fågelsjön

suomalaisten valmistama, ja senpävuoksi olinkin utelias sitä

koettelemaan. Piippu oli tosin ulkopuolelta järeä, mutta sileä,

6-rihlainen, kierteitä 2 ½. Siihen mahtui herneenkokoinen luoti, joten

kiväärin luodista tulee 10 sellaista. Lukko oli yksinkertainen ja

karkeatekoinen, senmallinen mitä meillä nimitetään vesilukoksi, iski

hyvin ja varmasti, oli varustettu kierrettävällä rautalevyllä sankin

katteeksi. Tukki oli kömpelö ja tuskin piippua pidempi. Siinä oli

messinkinastoja koristeena. Aatami selitti syyksi lyhyen piipun

käyttöön sen, että he metsään mennessään, vieläpä usein kyntäessäänkin

pitävät pyssyä olallaan, jotta se tarpeen tullen aina olisi käsillä.

Entisaikaan oli se sitäkin välttämättömämpää, kun he eivät koskaan

uskaltaneet kulkea aseitta pelätessään ruotsalaisia. Ettei se metsissä

kävellessä haittaisi, käytettiin mahdollisimman lyhyttä tukkia, joten

se ei tarttuisi oksiin.

[Kuva: _Glavan suomalaismetsää._]

Kotiin tullessamme tapasimme kylän nuorison koolla minua odottamassa.

Menimme joukolla Antti Antinpoika Nykäisen taloon kuullaksemme hänen

soittavan kannelta. Olin utelias näkemään, oliko se saman näköinen

kuin meidän kanteleemme. Isäntä ei ollutkaan itse kotona, vain hänen

kaunis nuori vaimonsa lastensa kera. Heitä oli viisi reipasta

kauniisti kehittynyttä poikaa, joista pyysin vanhinta seuraavaksi

päiväksi oppaakseni. Mainittu kantele olikin vain tavallinen viulu,

joka täällä oli perinyt tuon suomalaisen nimen.

7. MATKALLA FÅGELSJÖHÖN. EKSYKSISSÄ. USKONNOLLINEN EMÄNTÄ. MERKILLISTÄ

KALASTUSTA. TAIKAUSKOA. TAKAISIN LEHTOMÄELLE.

Keskiviikkoaamuna poikkesin täältä Fågelsjöhön, johon täältä tulee

lähes 4 penikulmaa, käydäkseni Härjedalin rajalla olevien suomalaisten

luona. Jätin siis kirstuni Kasakan luo Lehtomäelle, jota pidin

päämajanani ottaen mukaani vain suomalaisia muistiinpanojani, vanhoja

runoja y.m. joilla tahdoin ilahduttaa suomalaisia. Kun aioin viipyä

muutaman päivän, sulloin myttyyni housuparin ja vanhan frakin, sillä

sunnuntaina tahdoin näyttäytyä hieman erikoisasussa. Paitsi

povitaskussa olevia pistooleja ripustin sapelin vyölleni, etenkin kun

emäntäni kehoitti minua ottamaan mukaani tämän aseen, ei suomalaisten,

vaan monien pahantekijäin ja karkulaisten varalle, joita maleksi

metsissä. Sitä paitsi otin mukaani Aatamin pyssyn siltä varalta, että

tapaisin metsänriistaa, joten olin aseistettu kiireestä kantapäähän.

En siis ihmettele, jos jotkut pelkäsivät sotaista asuani, pitäen minua

mieluummin rosvopäällikkönä kuin tiedonhaluisena ylioppilaana.

Matkakumppaniksi sain 14-vuotiaan varhemmin mainitun viuluniekan

pojan. Hän oli terhakka ja reipas poika, jolla oli avoin katse ja

kauniit kreikkalaiset kasvot. Sinisistä silmistä tuikki jalo sielu ja

nuorukaisen eloisuus ja lämpö.

Vaelluksillani suomalaismetsissä olivat saapasraukkani käyneet

huonoiksi. Ne olivat yhtä mittaa olleet märkinä ja happamina ja

tulleet hauraiksi ja mädiksi, niin että minua huolestutti, miten

niillä tulisin toimeen. Käydä lötsöteltyäni märkiä korpimaita ja

veteliä soita oli usein astuttava niin kivisiä kallioita ja mäkiä,

että tuskin sai jalansijaa muualta kuin terävien kivien reunoilta,

jotka veitsinä pyrkivät repimään pehmitetyn nahan. Ja niin oli taas

mentävä soihin ja sitten kivisille kankaille. Tuloksena oli, että

saappaani veisasivat viimeisiä virsiään ja senpä vuoksi ja osaksi

myöskin siksi, ettei helle vaivaisi, noudatin pojan esimerkkiä ja

kävelin paljain jaloin. Heti kylästä lähdettyäni vedin saappaat

jalastani ja kannoin niitä kädessäni, kunnes Hamran kylän lähettyvillä

vedin ne taas jalkaani. Olin poikana paljasjaloin ollut päivämäärin

metsästämässä ja tämä tottumukseni tuli nyt hyvään tarpeeseen. Viime

vuosina olivat jalat kyllä tulleet hieman aremmiksi, mutta vanha

luonto oli toki jäljellä ja pianpa olin taas entisestä taidosta

perillä. Mutta minua hävetti näyttäytyä paljain jaloin, jonka vuoksi

aina kun lähestyin kylää tahi taloa vedin saappaat jalkaani, mutta

heti sen jäätyä näkyvistä taas otin ne jalastani.

Saloilla, joiden läpi kuljimme, oli vielä suomalaiset nimet jäljellä.

Sellaisia olivat esim. _Moasin aho_, _Moantien aho_, _Kokon silta_,

_Kokon sillan aho_, _Karsikko aho_ (Stor sveden), _Puukon suo_,

_Matalan luhon aho_ j.n.e. Jo nimistä selviää, että matkamme kävi

harjanteita ja kankaita pitkin, joiden välillä oli pitkiä soita.

Haimme kauniin paikan tien varrella, johon asetuimme lepäämään ja

nauttimaan viileydestä, helteinen auringonpaiste kun oli. Kysyin, eikö

poika tainnut laulaa minulle mitään. Hän mietiskeli kainostellen

hetkisen ja alkoi laulaa vuoroin suomalaisia vuoroin ruotsalaisia

lauluja. Hänellä oli kaunis taipuisa ääni, vaikkakin vähän kimakka.

Suomalaisista lauluista mainittakoon:

»Yks, kaks, kolm, neljä,

anna ilonen olla,

Kuin huoli tulloo,

anna hänen männä!»

Toinen runo alkoi:

Paarmaiset eissä,

Kissa lyöpi rumpuu.

Ruotsiksi hän lauloi reipassävelisen ja joviaalisen laulun, jonka

sanoi oppineensa Mixjön pojilta. Se alkoi sanoilla: »Det var en

lördagsafton jag söp mig litet full» — — Kun hän oli sen lopettanut,

kysyi hän hymysuin, pidinkö siitä.

Matkalla tuli muun muassa puheeksi äskettäin Råbergissä metsään

eksynyt lapsi. Poika, _Pekka Antinpoika Nykäinen_, vakuutteli, että

vuorenhaltia, joka ennenkin näillä main oli tehnyt tekosiaan, oli

varastanut lapsen. Hän kertoili yhtä ja toista tuosta vuorenhaltiasta,

joka vartioitsi vuoren hopea-aarteita. Aikoja sitten oli Orsan

taalalainen nähnyt sattumoilta vuoren ohi kulkiessansa, miten hopeata

virtaili kuin sulatettua tinaa vuoresta. Hän oli täyttänyt hopealla

taskunsa, mutta kun hänen piti täältä kääntyä kotiin, niin hän aina

palasi takaisin vuoren luo. Viimein piti hänen vapautuakseen lumoista

antaa takaisin suurin osa siitä, mitä oli ottanut ja sitoutua loput

lahjoittamaan kirkolle ehtoolliskalkiksi. Vasta sitten hänen onnistui

päästä täältä.

Runsaan kolmen neljänneksen matkattuamme tulimme _Hampuran_ (Hamra)

kylään, jossa on 11 taloa ja n. 70 henkeä. Ne oli enimmäkseen

rakennettu mäenrinteelle pienen Hamran järven lähettyville. Täältä oli

9 penikulmaa kirkolle. Ensimmäisissä taloissa ei ollut muita kuin eräs

sairas akka kotona. Eräässä toisessa kauempana olevassa talossa

tapasin nuoren vaimon, joka tarjosi minulle maitoa ja oli

ystävällinen, vaikka aluksi katselikin minua pitkään.

Täällä oli minun erottava oppaastani, kun hän matkasta edelleen oli

yhtä tietämätön kuin minäkin, eikä hänellä olisi ollut tilaisuuttakaan

seurata minua kauemmas. Ja kun kylässä ei ollut yhtään poikaa tai

tyttöä kotona, jotta olisin voinut saada oppaan — Hampuran väki oli

näet mennyt karjamajoilleen Restoisenmäelle niittämään soitaan ja

vetiköitään — niin oli minun oppaatta lähdettävä edelleen. Aprikoin

kauan, sillä yö Björnmåsan metsissä muistui elävästi mieleeni. Mutta

mitä oli tehtävä? Nuori vaimokin rohkaisi minua vakuuttaen kyllä

löytäväni perille. Ja kun en tahtonut olla pelkuri enkä neuvoton,

lähdin jätettyäni tänne vaatemyttyni. Neuvottelimme kauan, mitä tietä

menisin: Sandsjön vai Tandsjönkö kautta Fågelsjöhön. Mutta sen puolen

kylät kaiketi olivat autioina. Sovittiin, että ensin menisin

Restoisenmäelle Hampuran väkeä tapaamaan ja sieltä Svartevallin kautta

Näfveråsiin, jossa arveltiin fågelsjöläisten olevan heinässä. Emäntä

saattoi minua, kunnes tulin kylän ulkopuolelle, mutta ei kauemmaksi.

[Kuva: Metsäsuomalaisten huonekaluja.]

Aavistukseni toteentuivat. En ollut kauan kävellyt, ennenkuin jo oli

tienhaara edessäni, vaikka vaimo oli vakuutellut, ettei ollut

tienristeyksistä pelkoa. Kuljin suurempaa polkua, kunnes se loppui

suohon. Siinäpä nyt seisoin. Ei ollut muuta neuvoa kuin kääntyä

takaisin.

Tultuani uudelleen tienristeykseen seisoskelin kauan epäröiden, oliko

palattava kylään vai lähdettävä toista polkua kävelemään. Valitsin

jälkimmäisen vaihtoehdon, kun oli pitkä matka kylään ja sitä paitsi

olin liian ylpeä paljastamaan erehdykseni ja uudelleen tietä kysymään.

Mutta pian sain ylpeyttäni katua. Tämäkin polku oli sotkuinen, joten

haihattelin sinne tänne ja lopulta eksyin metsään. Takaisin kylään

löytäminen tuntui vaikealta, ja mitä kauemmas tahdoin häätää ajatukset

metsään jäämisestä, sitä elävämpinä ne esiintyivät. Lisäksi tuli uusi

vaiva, nälkä. En ollut päivän mittaan saanut muuta kuin vähän maitoa

ja se vain ärsytti ruokahaluani. Samoilin suossa sammuttaen nälkääni

lakoilla, jotka minua viettelivät mättäältä mättäälle, kun etäällä

olin kuulevinani lehmänkellon kalkahduksia. Kuuntelin ja kuulin

toistamiseen. Tuulen mukana ajelehtiva merimies ei voi nähdessään maan

siintoa olla iloisempi kuin minä lehmänkellon äänestä. Suuntasin

kulkuni ääntä kohti ja saavuin kuin saavuinkin etsimilleni

Restoisenmäen karjamajoille. Menin tupaan, jossa oli vain kaksi pientä

tyttöä ja kaksi kehtolasta. He ensin säikähtivät aika lailla, mutta

kun vähän puhelin ja jokeltelin, niin jo tulimme tuttaviksi ja he

antoivat maitoa juodakseni. He näyttivät minulle tien _Torniomäelle_,

jonne oli vain puoli neljännestä. Se oli pieni yksinäinen karjalaidun,

jossa väki asui kodassa. Täällä tapasin vaimon ja pojan kotona. He

pyysivät minua hökkeliin sisälle. Pyysin kuoripiimää, jota sainkin ja

hotkaisin leivättä. En tiedä johtuiko pelosta vai

vieraanvaraisuudesta, että vaimo kieltäytyi ottamasta maksua.

Jutellessamme tuli vaimon mies kotiin. Hän oli kookas ukko, jonka

kauniita kasvoja kehystivät hopeanharmaat hiukset. Hänen sekä puheensa

että koko olemuksensa ja tapansa erosivat paljon muista suomalaisista.

Olin heti huomaavinani, että hän oli parempi mies kuin talonpoika, ja

aavistukseni osuikin oikeaan. Vaikka hän olikin n. 60—70:n ikäinen oli

hän vielä hyvissä voimissa ja pirteäluonteinen. Hän tiedusteli

tarkoin, kuka minä olin ja matkani tarkoitusta. Kun hänelle olin

antanut nuo tiedot, ei hän kuten muut jäänyt vaiteliaana

välinpitämättömäksi tahi osoittanut epäilevänsä minua, vaan ilahtui

siitä kunniasta, mikä oli tullut hänen matalan majansa osaksi sen

saadessa ottaa vastaan niin harvinaisen vieraan. Hän kiitteli ja

ylisteli minua, joka olin nähnyt niin suuren vaivan, että olin tullut

etsimään unohdettua ja metsiinsä kätkeytynyttä heimoa levittääkseni

siitä oikeita tietoja. Sitten talutti hän kädestä pienen poikansa

luokseni ja neuvoi liikutettuna kaikkena elinaikanaan muistamaan

harvinaista vierasta, joka oli istunut heidän matalan kattonsa alla ja

joka kaukaisilta mailta vartavasten oli vaeltanut oppiakseen heidän

olojansa tuntemaan. En voi kieltää, että minullekin tuli yllätyksenä

tämä harvinainen kohtelu, jota en ainakaan täällä ollut odottanut. Se

antoi minulle puolestani aihetta kysymykseen, kuka hän oli ja mistä

hän oli hankkinut oppia. Sillä hänen puheensa ilmaisi, että hän oli

käynyt koulua, vieläpä ollut kuten sanotaan mukana suuressa

maailmassa. Hän ensin hymähti, mutta kertoi sitten olleensa

lautamiehenä suomalaismetsillä, vaikkakin hän ikänsä vuoksi oli

luovuttanut toimen pojalleen, joka isänsä tavoin nyt neuvoin ja kynin

palveli muita. Nuorena hän oli pitkät ajat asunut Tukholmassa ollen

kisällinä senaikuisen etevimmän kuninkaallisen hoviräätälin luona.

Häntä oli siihen aikaan pidetty niin taitavana ja erikoisena

ammatissaan, että hänelle oli uskottu kuningas Kustaa III

kruunausvaatteiden valmistus, jonka hän olikin suorittanut. Hän väsyi

sittemmin pääkaupungin meluun ja hälinään kaihoten takaisin metsien

rauhaan. Tämän toiveensa hän toteuttikin ja tunsi itsensä nyt

tyytyväiseksi ja onnelliseksi. Hän oli toistamiseen naimisissa nuoren

kunnon naisen kanssa, joka kuten hän ja poikakin puhui hyvää suomea.

Edellisestä avioliitosta oli hänellä monta lasta, joista muuan nykyään

oli yli-päällysmiehenä Uumajan tienoon kanavoimistöissä. Ukolla,

nimeltä _Erkki Pekanpoika Pulki_, oli muisti kuin partaveitsi. Hän

muisti koko sukuluettelonsa aina ensimmäisestä Suomesta muuttaneesta

alkaen ja antoi muitakin mielenkiintoisia tietoja täkäläisten

suomalaisten muinaisista vaiheista. Mutta minulle sattui sellainen

kommellus, että kun Fågelsjössä puhdistin kirjoituslaattojani,

erehdyksestä myös pyyhin nämä muistiinpanot, ennenkuin olin ennättänyt

ne kopioida. Niistä muistan vain, että kaksi Suomesta tullutta

suomalaista raivasi viljelykselle Hamran. Toinen oli _Nuotinen_ toinen

_Kemppainen_. Pulki-nimen selitti hän saaneen alkunsa siten, että

jonkun Kemppaisen rekeä valmistaessaan nakutellessa reenketaraa, eräs

läsnäolleista oli sanonut: _»Nyt Pulkki pulkoittaa»_, jonka johdosta

reentekijästä ja koko suvusta oli alettu käyttää nimeä »Pulki». Jätän

omaan arvoonsa tämän etymologian, mutta uskon mieluummin, että suku on

samaa alkujuurta kuin Suomessa tunnettu suku Pulkkinen. Ukko taisi

joukon vanhoja runoja ja lukuja, joista kirjoitin muutamia muistiin

hänen huvikseen luettuani muutamia samaa lajia. Illaksi keitettiin

minulle ruispuuroa, joka olikin hyvää ja jota näillä main pidetään

oikeana juhlaruokana. Tyhjennettyäni vatini niinkuin varhemmin ukon

tietovarastonkin, istuin vielä myöhäiseen iltaan hänen kanssansa

jutellen.

Kello oli jo ½ 11, kun sonnustauduin palaamaan Restoisenmäelle

tavatakseni työväkeä, jota odotettiin sinne yöksi, kun samalla tuli

sisälle kaksi nuorta tyttöä hoikkaa kuin liljaa. He olivat sisaruksia,

jotka päätettyään työnsä metsissä Raijkjärven takana, tulivat tänne

yöksi. Heidän vanhempansa ja muu työväki olivat jääneet yöksi metsään.

Heillä oli mukanaan pieni jauhopussi, joka sisälsi korkeintaan puoli

tuoppia jauhoja. He panivat niitä varten padan heti tulelle. Kun

tyttöjen vuoksi seura tuli minulle mielenkiintoisemmaksi ja kun oli

sitä paitsi jo myöhäinen ilta, päätin jäädä yöksi ja mieluummin

aamuvarhaisella mennä Restoisenmäelle. Tytöt pyysivät minua seurakseen

puurovadin ääreen, mutta kun olin sitä jo tarpeekseni saanut, täytyi

minun kieltäytyä kutsusta. Kun tuli oli sammunut, meni koko seura ja

minä sen mukana saunaan nukkumaan. Sinne oli lattialle levitetty

lehtiä ja niihin etsi kukin mahdollisimman hyvän makuutilan itselleen.

Siellä oli tavattoman epämukavaa, enkä minä voinut kuumuutta ja

ummehtunutta ilmaa kauan sietää. Kun en saanut unen päästä kiinni

lähdin seurasta ja riensin ulos raikkaaseen ilmaan, löysin ladon ja

menin heiniin nukkumaan. Mutta aamupuolella alkoi minun tulla kylmä

ohuissa kesävaatteissani. Hampaani kalisivat ja minun oli uudelleen

mentävä lämmittelemään hiestävään saunaan. Kello kävi jo kolmatta ja

pian tytötkin nousivat mennäkseen heinämaalle. He pyysivät minua

mukaansa, kun he olivat matkalla Svartevalliin päin, jonne minäkin

aioin. Mutta kun oli kerrottu Restoisenmäellä olevan paljon väkeä

koolla, tahdoin ensin tavata heitä. Menin sinne, mutta tulin liian

myöhään. Väki oli mennyt niityilleen ja soilleen ja vain lapset olivat

kotona. Läksin väen jälkiä seuraamaan kasteista ruohoa tarkaten. Mutta

tultuani suurille soille jäljet hävisivät ja minä eksyin metsään.

Huutelin ja ammuskelin, mutta saamatta muuta vastausta kuin kaiun

huudoistani. Kiukustuneena palasin lasten luo ja kaduin, vaikkakin

liian myöhään, etten ollut suostunut tyttöjen pyyntöön. Korvaukseksi

neljän tunnin metsässä harhailusta annettiin minulle kehlollinen

oivallista kuoripiimää, josta ei tahdottu ottaa maksua. Kun ei kukaan

osannut neuvoa tietä Svartevalliin, päätin omin päin samoilla sinne,

mutta olin kuin lumoissa. Olinhan tottunut löytämään oudoissakin

metsissä tien, mutta tänään se oli mahdotonta. Kun piti mennä

määrättyyn suuntaan, jouduinkin aivan toisaalle ja kun piti kulkea

suoraan eteenpäin, kuljinkin ympyrässä, niin että miltei olin uskoa jo

noituuteen. Aurinko, jota aina olin pitänyt varmana kompassina, tuntui

kääntyvän konsa eteeni konsa taakseni. Olin lopulta niin sekaisin,

väsynyt ja kiusaantunut, että päätin, etten enää koskaan oppaatta

lähtisi Taalain metsiin harhailemaan. Ja tuntuu kuin vielä nytkin tuon

päivän rasitukset minua joskus kiusaisivat.

Kello oli jo 8 aamulla, kun toistamiseen lähdin Restoisenmäeltä. Ensin

kuljin poluntapaista, mutta kun se loppui, oli vain nenäni kompassina

ja minä jouduin kurjaan metsään, missä olin jäädä tiheikköihin,

rämeisiin ja soihin. Lopulta ei ollut muuta neuvoa kuin kolmannen

kerran palata Restoisenmäelle, jonne tulin kolme tuntia ankarasti

käveltyäni klo 11. Menin nyt Torniomäelle, josta sain ukon pojan

näyttämään n.s. oikeata tietä, todellisuudessa tuskin näkyviä jälkiä.

Kuljimme pitkiä soita myöten, kunnes tapasimme hamralaista heinäväkeä,

enimmäkseen naisia, jotka parhaillaan söivät päivällistä. Täällä

tapasin kaksi ukko Pulkkisen poikaa, Antonin ja Eerikin. Turhaan

koetin saada opasta. Vaikka olisin mitä tarjonnut, oli heinänteko

heille kalliimpi. Päivän helle ja juoksentelu oli jo puristanut monet

hiet, mutta pahempaa oli vielä tulossa.

Saatuani virvokkeeksi vähän maitoa läksin taas matkalle saamieni

neuvojen mukaan. Tultuani Svartevallin karjamajalle, joka nyt oli

autiona, neuvottiin menemään veräjästä ja sitten kulkemaan polkua

myöten Näfveråsiin. Olin koko päivän kulkenut avojaloin. Märkiä

rämeikköjä kulkiessani oli jalkojeni nahka kutistunut kokoon ja jalat

alkoivat arastella. Silti oli pyrittävä eteenpäin. Kaiken lisäksi tuli

vielä uusi kiusa, josta tähän saakka olin saanut vain esimakua,

nimittäin sääsket ja metsäkärpäset. Tultuani korpeen jouduin kuin

sotaan salojen mäkäräin ja paarmojen kanssa. Kahlattuani suuren suon

halki tulin kankaalle, missä vain harvassa kasvoi vankkoja honkia.

Mutta jo ensi askeleilla hyökkäsi kimppuuni miljaardeja sääskiä ja

kärpäsiä, jotka tulvivat vastaani, niin että ne pimittivät ilman ja

tuossa tuokiossa ne minut peittivät kuin olisin saanut vaipan

ympärilleni. Ne tulivat sellaisella vauhdilla kuin raesade ja tuntui,

kuin olisi viskelty herneitä kasvoilleni. Nämä metsän nälkäiset oliot

kävivät uhrinsa kimppuun sanomattomalla vimmalla ja mistään

piittaamatta ne takertuivat ensimmäiseen parhaaseen kohtaan kuin

kongrusilaiset raketit. Joka kerta kun huitaisin kädellä kasvoihini

niitä tuhansittain tipahteli maahan, mutta heti oli yhtä paljon uusia

tilalla. Minun oli haettava suosta suojapaikkaa saatuani otsani

kuhmuja täyteen ja käteni kuin nokkosten polttamiksi. Mietiskelin,

miten pääsisin pitkän kankaan yli, jonne olivat kerääntyneet koko

metsän itikkaparvet, sen vuoksi että se oli korkeaa maastoa. Vihdoin

luulin keinon keksineeni. Sivelin naamani ja käteni suosta

kaivamallani savella ja menin uudelleen taisteluun. Mutta pitkälle en

päässyt, ennenkuin taas oli paettava suohon taittamaan oksa kumpaankin

käteeni. Näin aseistettuna otin vastaan uusia ihmissyöjien

hyökkäyksiä. Mutta vaikka kuinka hosuin ja huiskin vihtoineni, ei se

estänyt niitä tunkeutumasta suuhun, nenään, silmiin ja korviin. Mitä

pidemmälle ennätin, sen suuremmaksi saattue kasvoi, myriaadien

siivekkäiden pilvenä minua ympäröidessä. Niiden soitto oli yhtä

helvetillinen korvilleni kuin pistot kiusallisia tuntohermoilleni. Ja

aina kun lähestyin suurta puuta, tulvi siitä uusia laumoja synnyttäen

oikeita sotahuutoja. On vaikeata edes kuvata asemaani. Silmistäni

virtaili kyyneleitä, ja joka kerta kun vedin henkeäni, sain suuhuni

neljä viisi kärpästä. Lopulta ei ollut muuta neuvoa kuin juosta minkä

jaksoin, etteivät ne kokonaan minua söisi. Tuntui kuin olisin ollut

kujanjuoksussa. Jälkenikin olivat veriset, sillä terävät kivet olivat

repineet jalkani rikki. Kun minua täten oli kaahattu yli vuorien ja

mäkien ja olin päässyt taas suomaille, vapauduin tästä nälkiintyneestä

seurasta. Katsahdin taakseni nähdäkseni, näinkö todellakin olin niistä

päässyt. Saattaa arvata kuinka nyt hengästyneenä huohotin ja miten

mielelläni olisin heittäytynyt pitkäkseen lepäämään, sillä siksi

uupunut olin. Mutta siihen ei ollut aikaa. Vedin saappaat veristäviin

jalkoihini ja kiiruhdin edelleen, kunnes tulin Svartåhon ja samalla

Svartevalliin. Kun tätä karjamajaa käytetään vasta syksympänä, oli se

autiona. Menin tyhjään tupaan. Siellä ei ollut muuta kuin kuivaa

ihmisravinnoksi aiottua puunkuorta ja kotikärpäsiä, jotka minun

häiritseminäni surisivat ympäri huonetta.

Hieman levättyäni kiiruhdin neuvotun veräjän kautta polulle, joka

johti metsään. Niukan puoli neljännestä kuljettuani haarautui se

useiksi pieniksi poluiksi. Seurasin ensin yhtä, sitten toista ja

vihdoin epäröivänä mitä polkua kulkisin, valitsin vasemmanpuolisen,

joka minusta näytti suurimmalta. Mutta kun sekin loppui, käännyin

oikealle kädelle etsimään toisia polkuja. Ne olivat jo varemmin

loppuneet, joten juoksentelin turhaan noin neljänneksen penikulmaa

kuluttaen saapaspahani riekaleiksi. Käännyin ympäri ja kuljin itsekään

tietämättä minne, mutta kahlattuani joen yli tulin rämeen luo ja näin

siellä ihmisiä. Iloisena, vaikkakin uupuneena lähestyin heitä, mutta

miten hämmästyinkään, huomatessani heidät samoiksi, jotka olin

päivällisaikana jättänyt. Olin siis kuin mikäkin löyhäpäinen

tuntikausia juoksennellut metsässä enkä minä eivätkä heinämiehetkään

pystyneet selittämään, mitä teitä olin kulkenut. Toiset nauraa

hohottelivat, toiset valittelivat eksymistäni ja kiukustuneena

tyhmyydestäni minun oli itsekin otettava osaa nauruun. Selitettiin,

että olin erehtynyt veräjästä, niitä oli kaksi, minun olisi ollut

mentävä toisesta. Olin siis tietämättäni toistamiseen kulkenut

Svartåhon.

En tiedä olisiko nyt kukaan menetellyt kuin minä. Lepäämättä, niin

väsynyt kuin olinkin, lähdin uudelleen taipaleelle. Päätin mieluummin

vielä kerran eksyä kuin olla ihmisten naurun esineenä. Läksin, mutta

Herra tiennee, että tuhat kertaa mieluummin olisin toivonut saada

jäädä ja että pelko ja huoli tekivät askeleeni raskaiksi. Aurinko

kallistui jo kohti läntistä taivaanrantaa ja illan viileys virvoitti

koko luontoa ja minuakin. Vaikka olinkin koko päivän juoksennellut

sietämättömässä helteessä kurjia saloja pitkin ja poikin, vaikk'en

ollut syönyt muuta kuin aamulla vähän maitoa ja vaikka jalkani olivat

raadeltuina kuin olisin kulkenut orjantappuroissa — tunsin saavani

uusia voimia, jotka kaiketi juontuivat kovasta luonnosta ja

itsepäisyydestäni. Edessäni oli runsaanpuoleinen neljännes

Svartevalliin ja sieltä vielä penikulma saloa Näfveråsiin, jonne oli

yöksi ehdittävä. Kello 7 olin uudelleen tuon kirotun veräjän luona,

mutta enpä enää antanut sen itseäni johtaa harhaan. Hyppelin gasellin

tavoin kiveltä kivelle ja jos joku olisi minut nähnyt sapeli ja pyssy

kädessä paljain jaloin metsässä nelistämässä, olisi hän varmasti

luullut minua kaistapäiseksi.

Niinpä vainotun hirven tavoin tulin jo kello 9 Näfveråsin

karjamajoille, jotka kuuluivat Fågelsjön suomalaisille. Täällä oli

kolme karjalaidunta majoineen. Kuhunkin kuului niityntilkkuja ja

laidunmaita. Niistä oli yksi autiona, toisessa asui paimentyttö,

kolmannessa, johon poikkesin, vaimo kolmen lapsensa kera. He puhuivat

omituista ruotsia, joka kuulosti epämiellyttävältä korvaan. He pitivät

minua maantie-rosvona ja minä muuna minua olisi voinutkaan pitää.

Minun aseeni, tapani ja villi ulkoasuni oli juuri sentapainen. Ja kun

kaiken lisäksi saavuin yön tullessa yksin metsän kätköistä yksinäiseen

paikkaan, jossa vain nämä heikot olennot olivat kotosalla, niin ei ole

kumma, jos eukon sydän lekahteli. Silti hän tekeytyi hyvätuuliseksi ja

koetti kohteliaisuudella päästä ystäväkseni. Hän antoi maitoa

juodakseni ja kehoitti ottamaan osaa heidän kehnoon ateriaansa.

Väsymykseltä en jaksanut syödä mitään, vaan pyysin yösijaa. Omituista

kyllä kehoitti hän minua öitsemään paimentytön luona toisessa majassa,

luultavasti poistaakseen vaaran omalta kohdaltaan. Niinpä joskus

uhrataan naapurin lato oman pelastamiseksi. Mutta kun en jaksanut enää

askeltakaan kauemmaksi, oli hänen pakko tehdä minulle tilaa toiselle

makuulavalle, makuutoverinani nokinen poika, hänen itsensä asettuessa

kahden pikkutytön kera toiselle — vain yhden laudan erottamana.

Paneuduin siis tähän likaiseen hökkeliin levolle puolialastomien

repaleisten kakaroitten pariin, saamatta tässä kurjuuden pesässä unta

silmiini. Sillä vereni olivat vielä liikkeellä, ja kirputkin

häiritsivät, joten vasta aamupuolella uupumuksesta nukahdin.

Syötyäni seuraavana aamuna kuoripiimää (flöte), suuren kimpaleen

juustoa ja leipää, joista ei maksua otettu, sain edellämainitun

paimentytön tietä näyttämään Söderbergin karjamajoille, joiden

lähettyvillä fågelsjöläiset olivat heinässä. Tämä tytöntypykkä oli

nuori, eikä suinkaan epämiellyttävä. Jos hän olisi pessyt kasvonsa

puhtaiksi, olisi hän kenties ollut kaunotar. Hänen piti viedä maitoa

ja vuohenjuustoa, jota suomalaiset nimittävät _mössöksi_,

karjamajoille. Mutta kun hänen piti ajaa karjansakin sen puolen

metsiin, oli minun pakko, ellen tahtonut joutua eilisen kaltaisiin

ikävyyksiin, alistua hänen kanssaan ajelemaan karjaa laitumille ja

sehän oli toisenlainen tehtävä kuin eilinen kilpajuoksuni.

Kuljimme yli monien rämeitten ja kankaitten ja kulkiessamme pienen

suon ohi sain herkukseni ihania lakkoja, joista kypsyyden mukaan

käytetään kahta eri nimeä. Kovina ja punaisina ne ovat _muuramia_

(myrbär), keltaisina ja pehmeinä _lakkoja_ (mölton).

Matkalla tyttö kertoi olevansa Lehtomäen Thomasgårdista ja että

hänellä oli 12 sisarta ja 3 veljeä, jotka kaikki elivät. Edellisistä

yksi palveli Tukholmassa, muut olivat hajaantuneet eri paikkakunnille.

Holmfallin rämeillä tapasimme tytön isännän _Sigfrid Martinpoika

Tossavaisen_; hän oli vanhan polven suomalaisukkoja, joka vaimoineen

väkineen niitti ahojaan. Kun huomasin heidät jo etäältä kiersin

hiipien metsikön taaitse kuullakseni heidän keskusteluaan. Tyttöä

pyysin olemaan niin kauan piilossa metsässä. Lienen auringossa

kiiltävissä varustuksissani näyttänyt janitshaarilta, sillä eukko

säikähti niin, ettei voinut puhua eikä huutaa. Hän seisoi kuin

kivettyneeksi maahan juutuneena, voimatta kääntää minusta katsettaan.

Ukko, joka niitti heinää selin meihin kääntyneenä, ei ymmärtänyt, mikä

sai eukon pitkäksi ajaksi vaikenemaan. Kääntyessään ympäri hänkin

hätkähti. Kun vihdoin aloimme puhua, antoi hän minun selvästi

ymmärtää, että hän piti minua lurjuksena ja maankiertäjänä, jolta

saattoi odottaa mitä tahansa. Kumminkin muuttuivat hänen käsityksensä

minulle sitä edullisimmiksi mitä enemmän keskustelimme. Siihen

vaikutti ehkä osaltaan paimentytön kuulustelu, jonka emäntä sillä

aikaa toimitti ja josta luultavasti kävi selville, etten ollut viime

yöpaikassani varastanut enkä rosvonnut. Ukko saattoi itse minut

lopulta Söderbergiin, missä meidän piti tavata vanha suomalaisukko

_Halfver_ eli _Harald Antinpoika Tossavainen_. Ukot olivat keskenään

sopineet siitä, että illalla yhdessä palaisivat kotiin ja minä

pääsisin nyt heidän matkassaan Fågelsjöhön.

Söderbergissä oli vain lapsilauma kotona ja tulella suuri kattila,

jossa keitettiin mössöä, joka vaatii monen tunnin keittämisen.

Lapsista oli eräs 8-vuotias poika heikkomielinen. Hän ei osannut puhua

eikä ymmärtänyt puhetta, hän vain syyttä suotta nauroi, kiljui,

viipelöi sormineen ja irvisteli. Hän oli niin hullu, ettei osannut

itse edes syödä, vaan oli rintalapsen tavoin syötettävä. Mutta silti

olivat hänen kasvonsa kuvan kauniit. Ihailin kauan hänen säännöllisiä

piirteitään, kreikkalaista profiiliaan ja hienoa, miltei läpikuultavaa

hipiäänsä ja minusta oli synti, ettei henki vastannut muotojen

kauneutta. Saapuville tullut äiti kertoi sydämensä kylläisiä suruja

purkaen, että lapsella kahden vanhana oli ollut niin ankara

kaatuvatauti, että hän oli päivittäin saanut kaksikymmentäkin

kohtausta. Hän oli koettanut kaikkia mahdollisia parannuskeinoja ja

kun hän oli kuullut, että piti kohtauksen kestäessä huuhdella lasta

jääkylmällä vedellä, oli hän sitäkin koetellut. Tauti hellittikin

heti, mutta lapsi tuli hulluksi. Äiti oli lohduton, etenkin kun katsoi

itsensä syypääksi onnettomuuteen. Lapsen hoidosta koituvia vaivoja,

silä kun ei voinut hetkeksikään jättää omin päin, kantaa hän

mielihyvin varomattomuutensa vuoksi ansaittuna rangaistuksena. Ja jos

teen päätelmiä tämän järjettömän elukan puhtauden perusteella, hoiti

hän sitä paremmin kuin muita. Ehdotin, että hän lähettäisi sen

mielisairaalaan, mutta siihen ei hän mistään hinnasta sanonut

suostuvansa, että jättäisi pojan muiden hoidettavaksi. Minua liikutti

tuo äidinrakkaus. Ja kun puhutaan raaoista puolibarbaarisista

metsäläisistä, on muistettava, että senkin povessa on monesti jalompia

tunteita kuin valistuneissa piireissä. Kuinka moni pääkaupungin asukas

onkaan antanut sulkea puolisonsa tahi lapsensa Danvikiin voidakseen

itse ottaa osaa huvitteluihin.

Täällä sain taas hyvän aterian maitoa, leipää, voita ja juustoa. Leipä

oli täällä niinkuin muuallakin valmistettu akanoista ja petusta.

Toisessa pirtissä tapasin Halfver ukon, jota pidettiin kylän parhaana

pyssyseppänä. Hänkään ei aluksi katsellut minua leppein silmin. Siihen

on jokaisen, joka aikoo käydä tapaamassa näitä metsäsuomalaisia,

valmistauduttava. Hänen ei pidä antaa ensimmäisen kohtelun,

epäluuloisuuden ja juron jyrkän vastaanoton, joka tuntuu luotaan

työntävältä, itseään pelottaa. Suomalainen on tottunut pitämään

jokaista vierasta julki vihollisenaan, jota vastaan hän varautuu

suurella varovaisuudella. Tähän kuin toiseksi luonnoksi käyneeseen

ominaisuuteen ovat ehkä vaikuttaneet ne vainot, joiden alaisina he

ovat olleet ja osaksi vieläkin ovat. Alussa koetun jurouden korvaa

täysin hyväntahtoisuus, jota saa osakseen, kun kerran on päässyt

heidän ystäväkseen. Siinä on suomalainen ruotsalaisen vastakohta,

sillä tämän kohteliaisuus on alussa suurin, mutta vähenee pian, kun

taas suomalaisen lisääntyy. Näiden kansojen osanottotavatkin ovat

erilaisia: toinen näyttää teoillaan, toinen sanoin; toisen ystävyys on

sydämessä, toisen vain kielellä.

Kun olimme sopineet, että kolmisin lähtisimme kello 5 aikana

iltapäivällä Fågelsjöhön, menin eilispäivän rasituksesta väsyneenä

nukkumaan heinälatoon, missä sattui huvittava kohtaus kuuron ukon

kanssa. En ollut vielä nukahtanut, kun ladon omistaja, eräs

suomalaisukko, joka ei tiennyt mitään tulostani, tuli sulkemaan auki

jättämääni ovea. Saattaa kuvitella hänen kummastustaan, kun hän näki

minun murha-aseitteni välähtelevän heinien lomitse. Hän ei tiennyt

olinko jo nukkunut; hän seisoi epäröiden, mitä piti tehdä: oliko

otettava pyssyni ja sapelini tai suljettava minut latoon, oliko minut

herätettävä tahi ensin käännyttävä naapureilta apua hakemaan. Hänen

parhaillaan tuumaillessaan minä äkkiä karjaisin. Hän säikähti niin,

että hypähti korkealle. Kysymyksiini antoi hän mitä hullunkurisimpia

vastauksia, sillä hän luuli kysyväni kokonaan toisia asioita. Emme

mitenkään selviytyneet vähemmällä kuin menemällä Halfverin luo, joka

lähemmin selitti, kuka minä olin. Illan suussa tulivat Sigfrid ja

hänen serkkunsa Halfver tänne. Läksimme matkalle heidän kotiansa.

Täältä oli runsaasti puolitoista penikulmaa järvenrantaan ja järven

yli yhtä pitkä matka kylään. Minä ja Sigfrid soudimme ja Halfver ukko

piti perää.

_Fågelsjö_ tahi Volsyöni kuten suomalaiset sitä nimittävät, sijaitsee

kauniilla paikalla samannimisen järven rannalla. Sen 6 taloa on

rakennettu miltei suoraviivaisesti rantaa pitkin. Niiden välillä on

vain peltoja ja niittyjä, jotka, muihin suomalaiskyliin verrattuna,

ovat vähemmän kivikkoisia ja maaperä viljavampaa. Ei silti pidä

luulla, ettei täälläkin tapaisi kiviröykkiöitä, etenkin talojen

lähettyvillä. Paikka on muuten alava, Fågelsjön ja Tyckelnin välinen

kannas. Viimeksimainittu järvikin näkyy kylään, vaikkakin etäällä.

Edellinen, jonka yli soudimme, on kauniitten saariensa puolesta Juvan

Salajärven kaltainen. Paitsi pieniä kallioita ja riuttoja on siinä 20

suurehkoa saarta. Kylän alla oleva ranta on niin matalaa, että saa

kulkea lähes kolmasosan neljännestä, ennenkuin tulee syville vesille.

Sen sain tänään kokea mennessäni uimaan. Fågelsjö on, omituista kyllä,

Taalain Moran pitäjää, vaikka sen asemansa puolesta pitäisi kuulua

Härjedalin Svegiin, johon se muinoin luettiinkin. Hülphers sanoo,

»että paikkakunnalla kerrotaan Härjedalin kuuluessa Norjaan tämän

seudun tulleen liitetyksi Moraan jonkun miesmurhan vuoksi, kun

Härjedalilainen oli murhannut mooralaisen.» Täältä onkin Moran

kirkolle 18 penikulmaa, kuljettiinpa sitten kumpaa tietä tahansa,

sillä on valittavissa kaksi eri tietä, joko Herrdalin—Elfdalin tai

Voxna—Furudalin kautta. Ratsutietä, joka (kesällä) kulkee Orsan

suomalaismetsien Qvarnbergin ja Rosentorpin halki, on 14 tai 15

penikulmaa, suksilla, n.s. linnuntietä lienee vain 12 penikulmaa.

Siksipä lieneekin ennen jouluna tahi pääsiäisenä sattunut, että joskus

koko kyläkunnat, sekä miehet että naiset, Moran ja Orsan

suomalaismetsistä hiihtäen tulivat halki suurten salojen ja painuivat

kuin tuntureilta tuleva lumivyöry kirkolle. He asettuivat lähimpiin

kyliin ollakseen kirkolla molemmat pyhät, ja sitten kääntyi tuo

karavaani takaisin häviten metsään, kuten satujen noidat ja sissit.

Tällaisella kirkkomatkalla viivytään viikon päivät. Matkueella on

tavallisesti hinattavanaan tusinan verran ruumiita ja parikymmentä

kastamatonta lasta. Onko siis ihme, että suurimmat kastettavat perillä

huvikseen kiipeilevät kellotapuliin. Voi paremmin ajatella kuin kuvata

niitä haittoja ja kärsimyksiä, joita Fågelsjön suomalaisille Moraan

kuulumisesta koituu. Samaten on Orsan suomalaisten laita. Heidänkin

kirkolleen on 9 tai 10 penikulmaa. Nämä suomalaiset ovatkin pyytäneet

useammin kuin kerran saada yhtyä kappeliseurakunnaksi, joka omine

kirkkoineen kuuluisi Svegin seurakuntaan. Mutta ruotsalainen papisto

on asettanut aineelliset etunsa tässä kuten monessa muussakin asiassa

hengellisten edelle ja vastustanut kiivaasti yritystä.

Ukko _Pulkkinen_ Torniomäellä kertoili niistä monista ja

pitkäaikaisista riidoista, joita hän suomalaisten asianajajana oli

käynyt emäseurakunnan papistoa vastaan. Asiaa oli ajettu kaikkia teitä

käyttäen aina korkeimpaan oikeusasteeseen saakka. Tuloksena oli ollut,

että kun oli saatu kuulla, että suomalaisten oli ollut pakko säilyttää

maakuopissa tahi kuusenhavuissa ruumiita, estääkseen niitä kelin

tuloon asti mätänemästä, heidät pakotettiin vedättämään ruumiit joko

paareilla kahden hevosen välissä tahi purilailla 8—12 penikulmaa

saadakseen vainajat ajoissa siunattuun multaan. Joskus oli käynyt

niinkin, että perillä oli huomattu arkku tyhjäksi. Ruumis oli matkalla

tipahtanut arkunpäästä metsään. Ei auttanut muu kuin palata sitä tien

ohelta etsimään. Vihdoin v. 1757 he 10 penikulman päähän emäkirkolta

saivat Hamran kylään hautausmaan, mutta ei rukoushuonetta tai

kappelikirkkoa, kun se olisi liiaksi heidät muka erottanut muusta

seurakunnasta. Siis kirkkomaata saatiin, mutta kirkkoa ei. Ja niin on

60 vuotta yleinen etu saanut väistyä yksityisen tieltä. Papisto antoi

Moran ja Orsan suomalaisille luvan joskus käydä Härjedalin Svegin

kirkoissa, joihin oli 3—4 penikulmaa ja joiden papit joskus kastoivat

ja vihkivät ja nyttemmin joka toinen vuosi käyvät Moran

suomalaismetsillä köyhiä sieluja ruokkimassa ja kukkaroja

verottamassa.

Majoituin _Sigfrid Tossavaisen_ luo. Syötyämme kysyi isäntä,

tahtoisinko tulla hänen kanssaan järvelle katsomaan näkyikö kaloja.

Kun minua huvitti oppia tietämään, miten ukko sai selville kalojen

piilopaikat, suostuin mielelläni, luullen, että oli todellakin kysymys

kalastuksesta. Mutta voiko suurempaa yksinkertaisuutta kuvitella? Jo

rannalla oudostutti minua se, että lähdimme vesille ongitta ja

pyydyksittä. Ajattelin: kaiketi sinulla ne on jollakin saarella tai

niemekkeellä, kuten meilläkin usein on tapana. Ukko istui soutamaan,

minä pitämään perää. Soudimme lahdesta toiseen ja saarelta saarelle,

katsellaksemme, kuten ukko sanoi, kaloja. Se tapahtui siten, että

pysähdyimme lahdelmiin jonkun paalun tahi kohon luona ja ukko tuijotti

tiukasti kuin kalalokki 5 à 10 minuuttia veteen, nähdäkseen kaloja.

Mutta kun ukon silmät luultavasti eivät olleet sen kummemmat kuin

minunkaan, ei hän tietysti voinut nähdä mitään syvyyksien

salaisuuksia, semminkin kun vielä hieman tuuli ja veden pinta sen

vuoksi oli sameaa. Soudimme sillä tavoin ylt'ympäri ja vihdoin kotiin

näkemättä kalaa. Enkä minä tiedä, miten kaloja olisi saatu, vaikka

olisi nähtykin. En voi selittää tätä ukon menettelyä muuksi kuin pikku

höperyydeksi, ja silloin minäkään en ollut paljoa viisaampi, kun

seurasin mukana. Ja ellei hän muissa toimissaan ja puheissaan olisi

osoittautunut hyvinkin viisaaksi, niin selittäisin hänet

vähämieliseksi. Silti pidän tuota menettelyä vanhuuden tuomana

lapsellisuutena, josta hän itsekään ei ollut selvillä.

Puro eli pieni joki erottaa hänen ja Halfversin talot muusta kylästä.

Tultuamme kotiin menin useat kerrat joen yli tapaamaan erästä isäntää,

joka myöskin oli suutari, saadakseni apua saappailleni. Tämä ukko,

jota en tavannut, oli tunnettu rikkaaksi ja saidaksi. Kerrottiin, että

hän säilytti rahansa ja hopeansa maahan kaivettuna, jonka vuoksi

varaskaan muutama vuosi sitten ei löytänyt talosta muuta kuin vähän

ruokatarpeita. Siitä asti ei ukko ole uskaltanut talostaan kauaksi

poistua. Öisin hänellä on aina lähettyvillä ladattu pyssy.

Yleensä näyttää Fågelsjö muita suomalaisseutuja varakkaammalta. Ja kun

täälläkin syödään akanaleipää, on sitä oudompaa nähdä suuria ja

komeita huoneita, paperoituja saleja kuvastimineen ja

seinälamppuineen, kivisine jääkellareineen, keittiöitä kirkkaine

vaskikattiloineen, pulloineen ja kasareineen, hyllyn täydeltä

porsliineja ja kivimaljakoita y.m. Sellainen oli Sigfridin talo ja

tuollainenhan ei suinkaan osoita köyhyyttä. Kun vietin yöni suuressa

uudessa olkiladossa eli luuvassa, huomasin siellä ensimmäisen

suomalaismetsillä näkemäni puimakoneen.

Seuraavana aamuna menin isäntäväkeni mukana lähellä olevalle niitylle

nähdäkseni, miten he niittivät heinää. He käyttivät pitkiä

viikatteita, samantapaisia kuin paikoittain Karjalassa. Ruumis saa

olla suorassa asennossa ja viikatteella lyödään vain yhdeltä puolen.

Minä kun olin tottunut savolaiseen lyhytvartiseen viikatteeseen, jolla

kumarassa lyödään molemmille puolille ja joka soveltuu etenkin

mättäisille niityille, en aluksi osannut pitkävartista käyttää.

Emännän, joka kohteliaasti lainasi minulle teräväksi hiotun

viikatteensa, oli hypähtämällä syrjään vältettävä jalkojaan, kun minä

tottumattomana lyöntejäni ohjaamaan hosuin enemmän hänen kinttujaan

kuin heinää. Pian pääsin ahkerasti harjoitellen niin pitkälle, että

vedettyäni muutaman kerran turpeista juurta myöten niihin iskemäni

terän, vähitellen sain syntymään puhdasta jälkeä. »Niitettyäni»

isännältä ja emännältä kehumisia taitoni johdosta, innostuin niin,

että löin terän kiveen sellaisella vauhdilla, että se kurahti

kappaleiksi. Luulin ukon suuttuvan ja ellei juuri toruvan, käyvän

happamen näköiseksi. Mutta hän ei ollut millänsäkään, vaan sanoipa

kuin puolustuksekseni, että se oli jo ennen ollut säröillä.

Maanviljelyksestä kertoi isäntä, ettei viime vuosina juuri ollenkaan

ollut käytetty kaskiviljelystä, mutta mikäli sitä käytettiin,

meneteltiin samoin kuin Svärdsjössä. Vilja saadaan nykyään pelloista,

jotka kylvetään parina kolmena vuonna perätysten, joskus useampanakin,

jos ne kasvavat. Sitten annetaan niiden ruohottua ja käytetään niitä

neljä viisi vuotta niittyinä. Pidettiin hyvänä saavutuksena, jos

saatiin 2 tynnyristä 10 tynnyrin sato tahi jos nelikosta saatiin

tynnyri. Usein ei saatane edes siemenenkään vertaa. Peruna ja pellava

menestyvät täällä hyvin, mutta ei hamppu. Täällä kuten muissakin

kylissä oli lannantekoa varten eri rakennus.

Jouduin sitten emännän kanssa syvälliseen keskusteluun uskon asioista

ja uskonnosta yleensä. Aiheen siihen antoi hänen väitteensä, että

Lossa äsken hirttäytyneen vaimon sielu nyt oli helvetissä. Kun

rohkenin lausua epäilyksiä siitä, jouduin koskettamaan eukon arimpia

kohtia. Hän esitti heti raamatun todistuksia sellaisella kiivaudella,

että minun oli hyvinkin väiteltävä, ennenkuin pystyin puolustautumaan.

Siitä jouduimme puhumaan Jumalasta ja Jumalan sanasta. Huomasin

hyvinkin pian, että hän oli raamattuun perehtynyt. Hän hyökkäsi

voitokkaana kimppuuni raamatunlausetulvalla ja olisi kysymyksineen

varmasti saanut minut temppelin harjalle, ellen todistelutaidollani

(dialektiikalla) olisi välttänyt hänen maisterikysymyksiään kääntäen

ne pussiin jouduttuani aivan toisiksi. Nytpä minäkin aloin hyökätä,

sotkin hänet sofismeilla omiin väitteisiinsä, joihin eukko takertui

niin, ettei niistä raamatunluvulla voinut suoriutua. Paitsi raamattua

osasi hän kannesta kanteen myöskin Nordbergin postillan. Hänen

puheistaan ja halustaan palata uskonnollisiin keskusteluihin huomasin,

että hän oli lahkolainen, kuuluen herännäisiin, joita haaveilijoita

oli näillä paikoin. Kun tulimme pirttiin, otti hän Nordbergin

postillan alkaen siitä paukutella kaikin voimin ja jatkaen, vaikka

huomasikin, miten vähän häntä kuuntelin. Mies oli aivan vastakohta.

Hän ei kuunnellut eukkonsa oppineita luentoja, joilla tämä jo aikoja

sitten oli niin hänet ikävystyttänyt ja kiusannut, ettei ukko edes

maannut samassa huoneessa. Ukko keskusteli minun ja muiden kera

ääneensä aivan toisista asioista, mutta se ei häirinnyt emännän lukua.

Lopuksi pyysi hän, että minäkin olisin niin ystävällinen ja lukisin

kappaleen postillasta. Hän oli niin hellittämätön, että vaikka minä

keksin kaikenlaisia verukkeita päästäkseni kiusallisesta

luottamustoimesta, oli minun alistuttava lukemaan luku Nordbergiä. Nyt

hän vasta tuli hyvälle tuulelle, kiitti ja kehui minua oppineeksi ja

viisaaksi ylioppilaaksi, minun oli kumminkin opittava lukemaan

hitaammin. Olin nimittäin suoriutuakseni tehtävästä mahdollisimman

pian lukenut minkä kieli kerkesi. Nyt hän alkoi laulaa virren toisensa

jälkeen toisten nauraessa. Hänen hengellinen tekopyhyytensä alkoi jo

olla minulle kiusallista, miltei vastenmielistä. Lopuksi hän kysyi,

enkö minäkin osaisi laulaa. Ja vaikka ponnella annoin kieltävän

vastauksen, niin hän minua kuitenkin kiusasi pahemmin kuin paholainen

Jobia. Minun tuli niin ilkeä olo, kuin olisi jotakin madellut pitkin

ruumistani ja minulla ei ollut muuta neuvoa kuin mitä nopeimmin

siepata hattuni ja paeta talosta. Surkuttelin itsekseni ukko-raukkaa,

jonka täytyi sietää niin paljon oppineisuutta ja toivoin, että kohtalo

suojelisi minua saamasta sellaista vaimoa.

Jouduin siten naapuritaloon, jossa ukko Halfvers ja renki olivat

nuotalle menossa. He kysyivät, enkö lähtisi mukaan. Suostuin

mielihyvin. Ja kun varemmin olin oppinut miten »kaloja katsotaan»

ajattelin, että olisi hauska nähdä, miten kaloja saadaan. Taaskin

näytti entinen hassutus alkavan. Nuotan ollessa veneessä soudettiin

lahden poukamasta toiseen, pysähdyttiin paikotellen muutamien

kyynäräin etäisyydelle rannasta ja tuijotettiin tiukasti veteen

katsomaan, näkyikö kalaa, kuten sanottiin ja kun ei näkynyt,

soudettiin seuraavaan lahteen, jossa uudistui sama temppu. Jos olisi

ollut tyyni ja lämmin ilma, niin varmasti olisimme kaikkialla

nähneetkin pieniä n.s. rantakaloja, joita he tähystelivät, mutta kun

tänäänkin tuuli ja sitä paitsi oli hieman koleahko, niin kalat olivat

vetäytyneet loitommas rannoilta ja oli niitä laineiden läikkeen vuoksi

vaikea erottaa. Siten oli jo soudettu lähes puoleksi ympäri järven

nuottaa heittämättä järveen ja luulin jo, että palaisimme tyhjin käsin

kuin mennessämmekin. Mutta lopulta nähtiin vilahdukselta pieni kiiski

tai särki. Heti potkittiin nuotta järveen, vaikkakin järvenselälle

päin, joten veneen ja rannan välinen kalansaalis jäi apajan

ulkopuolelle. Tämä tapahtui _Kuikanlahdessa_. He saivat tästä apajasta

noin viisi kappaa särkiä. Vaikka molemmin puolin olisi ollut yhtä

hyviä apajapaikkoja, joista olisi voinut saada yhtä hyvän ellei

paremman saaliin, en voinut saada ukkoja heittämään uudelleen nuottaa,

kun he eivät enää rannalla »nähneet kalaa». Soudimme siis tiehemme

katsellaksemme vielä siellä täällä veteen. Ja jos he saivat jossakin

lahdessa nähdä verkonkohon, niin he uskoivat, että niiltä paikoin jo

kaikki kalat olivat menneet verkkoon. Niin soutelimme, kunnes tulimme

kotirantaan yrittämättäkään muuta kuin tämän ainoan apajan.

Olisi taipuvainen uskomaan näitä kalastajia Aataminaikuisiksi, sillä

saaliinhimoinen ihminen tuskin voi typerämmin menetellä. Kun lisäksi

tiedämme, että Fågelsjön suomalaisia pidetään niin etevinä

kalastajina, että he yksin maksavat erikoisen veron tästä oikeudesta,

niin on tuo kummallinen kalastustapa sitä ihmeteltävämpi. (Jokainen

osakas maksaa Voxnan virran lohen- ja särjen-pyynnistä Grefsjön

virrassa 24 killinkiä. Sitä paitsi on heidän ylläpideltävä ¼ ruotua,

josta jokainen talonpoika moralaisille maksaa 2 pankkotaalaria. Sen

sijaan maksavat Orsan suomalaiset 12 tynnyriä rukiita

kaskeamisoikeudestaan, vaikkakin he vähänpuoleisesti tätä oikeuttansa

enää käyttävät. Sitä paitsi he kustantavat 4 sotamiestä (Hülphersin

mukaan nyttemmin 2) ja ovat velvolliset pitämään teitä kunnossa 10—12

penikulmaa ja ottamaan osaa kaikenlaisiin pieniin menoihin. Papeilleen

he maksavat: kirkkoherralle, naulan humaloita, kuorman puita ja yhden

päivätyön joka toinen vuosi, viljaa ⅓ ruununverosta ja 2 leiviskää

voita (5 taalaria 1 äyrin sotilasrahaa), 2 killinkiä lehmästä ja

pääsiäisrahaa muutamia ropoja hengeltä. Kappalaiselle he maksavat 6

kappaa talosta, vaikka pitäjällä maksetaan vain 3. Koulumaisterille

maksaa joka talo 3 kappaa ja lukkarille 2 pankkoa savulta sekä

juustoja. Sitä paitsi saa tämä 5 tynnyriä pitäjänmakasiinista.)

Uituani kotirannassa soudin uudelleen järvelle asettaakseni

pitkänsiiman, jossa oli vain 150 koukkua, kun useampia ei ollut

saatavissa. Illalla kävin muiden talojen väkiä tapaamassa, sillä kun

oli lauantai-ilta, jota pidetään puolipyhänä, olivat kaikki tulleet

kotiin metsistä ja niityiltä. Tapasin m.m. talollisen _Mikko

Ollinpoika Tossavaisen_, 56:n ikäisen miehen, joka taisi selvitellä

sekä kylän synnyn että suomalaisasutuksen haarautumat. (Tässä ei ole

sopiva paikka esittää tuota laajaa selvittelyä.)

Fågelsjön kylän oli perustanut _Sigfrid Tossavainen_, joka oli

muuttanut Tandsjöstä. Hän oli nuorena poikana isänsä kera tullut

Suomesta ja ensin asettunut Tandsjöhön, johon isä ja muu suku jäikin.

Sigfrid oli asunut siinä talossa, jota nykyään nimitetään

Norrgårdiksi. Hänen poikansa oli _Martti Sigfridinpoika_ ja tämän

poika _Sigfrid Martinpoika_, joka vieläkin asuu samassa paikassa.

Tällä oli kaksi poikaa _Martti_ ja _Olli_, joista viimeksi mainittu

muutti länteen päin ja jonka jälkeläiset haaraantuivat ja raivasivat

uusia tiloja. Edellinen, _Martti Sigfridinpoika_, muutti itään ja

perusti sen talon, jossa isäntäni ja Halfver ukko asuvat. Sillä hänen

pojallaan _Sigfrid Martinpojalla_ oli kaksi poikaa, _Martti_ ja _Antti

Sigfridinpojat_, jotka jakoivat talon ja joista edellisellä oli yksi

poika, nykyinen isäntäni, Sigfrid Martinpoika, joka oli naimisissa

Kaarina Ersintyttären kanssa, Svegin ruotsalaiskylästä. Antilla oli

yksi poika, ukko _Halfver_.

Kotia päästyäni talon emäntä, joka muuten oli viisas ja järkevästi

taloutta hoitava nainen, taas väsytti minua raamatullisilla

kysymyksillään. Olin onnettomuudekseni voittanut hänen kristillisen

rakkautensa, vieläpä sydämensä luottamuksenkin, jonka vuoksi hän

pyysi, että minä valistaisin hänen sieluansa muutamien

raamatunpaikkojen suhteen, jotka hänestä tuntuivat hämäriltä. Minulla

oli aihetta epäilykseen, että hengellinen rakkaus oli sukua

aistilliselle, sillä hän koetti houkutella minua kaikin keinoin yöksi

kanssansa makaamaan kauniiseen saliin, missä hän yksin makasi. Mutta

kun en tahtonut panna koetukselle hänen uskollisuuttansa, niin

riuhtaisin itseni irti hänen käsistänsä ja pakenin latoon.

Sunnuntaiaamuna olin jalkeilla mahdollisimman varhain ehtiäkseni käydä

Tandsjössä, Sandsjössä ja Hamrassa samana päivänä, ainoana, jolloin

väki oli kotona. Emäntä tahtoi, että viipyisin rukouksien ajan

talossa, mutta kun ei minulla ollut siihen aikaa, selitti hän

tulevansa minun kerallani Tandsjöhön siellä toimittaakseen

hartaushetkensä ja että hän itse tulisi minut soutamaan yli puolen

penikulman selän. Ukko kielsi häntä avuliaisuudesta ja pani renkinsä

soutamaan. Hän saattoi minua rantaan saakka, missä kaihoten jätti

jäähyväiset, mutta ei millään ehdolla ottanut maksua olostani ja

ruoastani.

Jo ennen lähtöäni oli tämä omituinen nainen käyttäytynyt sangen

naurettavalla tavalla. Sillä aterioidessani heittäytyi hän äkkiä

vatsalleen poikittain rahille nenäni eteen sellaisella kiireellä, että

luulin aluksi hänen saaneen halvauskohtauksen tai tuimia

vatsanväänteitä, mutta huomasin pian sen johtuvan uskonnollisesta

puuskasta ja hurmostilasta, jossa hän toimitti aamurukouksensa

antamatta muiden pilkan ja naurun itseänsä häiritä.

Sain sittemmin kuulla, että Fågelsjön kylä joitakuita aikoja sitten

oli ollut kuuluisa herännäislahkonsa vuoksi, joka paikkakunnalla oli

herättänyt sellaista hämmennystä, että Helsinglannin papiston oli

lähetettävä kaksi nuorinta veljeään sitä vaimentamaan. Mutta kun

nuoret lähetit eivät olleet kyllin vankasti perillä pyhien kirjojen

opeista eivätkä olleet odottaneet saavansa vastaansa niin voimakkaita

todistuksia kumotakseen, niin heidän täytyi nolattuina poistua, joten

viimeinen villitys tuli edellistä pahemmaksi. Moran rovastin oli siis

itse tultava tänne kehoittamaan ja varoittamaan kansaa luopumaan

harhauskostaan. Hänellä oli kolmena vuotena ollut täysi työ, etenkin

oli muuan muita pitempi mies ollut vaikeasti voitettavissa. Turhaan

oli rovasti tarjonnut sielunsa pantiksi, jos hän luopuisi sotkuisista

käsitteistänsä, mutta mies oli vain sanonut: »En toki, pelkään että

vedät minutkin mukanasi helvettiin» (je tör int', je är redd du drar

mig till helvitet meddej). Mutta yöllä, kun pappi nukkui sikeintä

untansa, joku koputteli hiljaa ovelle. Pelästyneenä rovasti kavahti

pystyyn kysyen, kuka se oli. Se oli tuo pitkä, joka nyt oli muuttanut

mieltä ja vastasi: »Tulen tykösi kuin Nikodeemus yöllä. Minun täytyy

sinua totella». (Je kommes till dej som Nikodemus om natten. Je jette

lyde dej.) Silti ei rovasti uskaltanut päästää Nikodeemusta sisälle,

vaan pyysi tulemaan seuraavana päivänä.

Että kansa täällä on kovin taikauskoista ja taipuvaista uskomaan mitä

ihmeellisimpiin asioihin, saatoin päättää eräästäkin kertomuksesta,

jonka isäntäväkeni jutteli varmana totena. Sen piti tapahtuneen n. 40

vuotta sitten Herrdalin pitäjän Östansjön kylässä, josta emäntä ja

renki olivat kotoisin. Tässä kylässä oli näet ollut Kaarina

Juhanantytär niminen 20-vuotias tyttö, joka muun heinäväen kera oli

paneutunut Diplan niitylle nukkumaan. Täältä oli paholainen

kuljettanut hänet puolen penikulman matkaa korkealle vuorelle, jota

sen johdosta oli alettu nimittää Näckenbergiksi. Vuorella oli ollut

suuri oksaton petäjä, jossa oli vain latva jäljellä. Täältä

puunlatvasta hänet vuorokauden kuluttua löydettiin. Kun häntä ei

muuten saatu alas, oli erään miehen, jota nimitettiin »Per på backen»

vasaraa ja rautanauloja käyttäen kiivettävä puuhun, josta toi tytön

alas. Mutta hän oli muuttunut mykäksi eikä voinut ennen saada

puhelahjaansa takaisin, ennenkuin oli uhrattu kirkolle viisi plootua.

Hän oli aluksi sekapäinen eikä moneen viikkoon voinut nauttia muuta

kuin vettä. Myöskin pastori Rister (poika) oli pitänyt häntä useita

viikkoja luonansa saamatta häntä nauttimaan ruokaa. Sittemmin hän tuli

paremmaksi, vaikka jäi sekapäiseksi. Tämä tyttö elänee vieläkin

naimattomana.

Kun tällaisia tarinoita vieläkin uskotaan, ei ole kumma, jos Moran

pitäjä ennen muinoin oli kuulu noituudestaan (Trulldomsväsendet i

Dalarne), josta Königsvärdkin lienee kirjoittanut.

Muuten kerrottiin toinen, vaikkakin uskottavampi seikka saman kylän

23-ikäisestä tytöstä Kaarina Svansdotterista (Jungberg) jolla ei koko

ruumiissaan ole niin hiuksen tai karvan haiventa. Kun vanhemmat ovat

rikkaita on lääkärin apuun turvattu, mutta turhaan.

Matkalla Lill-Tandsjöhön koin eilen asettamani pitkänsiiman, jossa oli

vain kuusi ahventa ja suurehko taimen, jotka jätin siimaan. Rannalta

oli vielä kappale matkaa kylään, johon menimme Juho Korpin tahi

oikeammin Korppisen luo, joka oli jo vanhahko sujuvaa suomea puhuva

mies. Hänen poikansa, suuri täysikasvuinen mies, piti minua teininä ja

vakuutti mielellään lahjoittavansa muutaman killingin, jos omistaisi.

_Lill-Tandsjö_, Thure-Tandsjö eli Bortsjö, kuten sitä myöskin

nimitetään, on pieni kyläntapainen, jossa on 2 naapuria ja 14 henkeä.

Sen lasketaan kuuluvan Tandsjöhon, josta se on lähes ¾ luode

pohjoiseen ja josta se luultavasti on tänne muuton kautta syntynyt.

Ukko ei muistanut kuka sen alkuaan oli raivannut. Siellä oli ennen

asunut _Hännisiä_ ja _Kirjalaisia_, ennenkuin Pekka Pekanpoika

_Tossavainen_ Fågelsjöstä muutti tänne. Hänen lapsensa _Halfver

Pekanpoika_ ja _Kristina Pekantytär_, jotka vieläkin elävät, ovat

jakaneet talon kahtia. Jälkimmäinen, joka oli emäntäni, oli mennyt

naimisiin _Juho Korppisen_ kera Sandsjöstä. Kävin naapuritalossakin,

mutta en tavannut muita kotona kuin kolme pientä lasta vuoteella

nukkumassa. Jos olisin tullut kylään vähää aikaisemmin, olisin päässyt

järven yli Tandsjöhön, jonne väki äsken oli veneellä mennyt. Meidän

oli siis käveltävä maitse runsas penikulma.

Tandsjö, suomalaiset sanovat Tandsiöni, on rakennettu pitkin

samannimisen järven rantaa, järven, joka kapeutensa vuoksi on enemmän

virran näköinen. Kylä on kauniilla paikalla, mutta näköalaa

rajoittavat kaikilta puolilta suuret vuoret ja mäet, joista suurimmat

ovat _Kotimäki_ ja _Tahkomäki_. Paikka on kuin silmää kiehtova

Sveitsin laakso. Olin tullut tavatakseni ihmisiä kotona. Ja kyllä he

enimmäkseen kotona olivatkin. Päivällisen söin _Pekka Paulinpoika

Hynnisen_ luona. Kuten tavallista sain kuoripiimää ja pettuleipää,

joka oli tavallista parempaa ja jossa tuntui olevan aromaattisia

ryytejä. Senpä vuoksi söinkin sitä tavallista enemmän ja sain tietää,

että makeahko ja tavallaan miellyttävä maku johtui _paukkuheinästä_,

joka lienee tavallinen lychnis dioica, jota oli muiden heinien kera

kuivatettu ja sekoitettu pettuun. (Nimen sanottiin johtuvan siitä,

että kun kukan suupuolesta puristetaan ja äkkiä painetaan syntyy

paukku). En missään nähnyt käytettävän, kuten meillä kotona,

hätäleivän aineksina vehkaa (calla palustris kasvin juuria), jota ei

sovikaan suositella. Sitä vastoin he hyvin tunsivat _suolaheinän_

(rumex acetosan) käytön.

Tämä kylä on 6 neljänneksen penikulman etäisyydellä luoteeseen

Hamrasta ja lasketaan kirkolle olevan 10 ½ penikulmaa. Taloja on 7,

asukkaita n. 50. Sen pitäisi olla kahden Suomesta tulleen talonpojan,

_Sakarin_ ja _Markkuksen_ raivaama. Edellinen, joka asettui nykyiseen

n.s. Välitaloon, (Mellangård) lienee ollut taitava seppä.

Jälkimmäisestä, joka asettui nykyiseen Vestergårdiin, tuli toisten

talojen asukkaiden kantaisä. Mutta vähän myöhemmin n.s.

taalalaisretken (Dalmarsch) aikana komennettiin kylän koko miehinen

väki Tukholmaan, sillä oli lähetetty käsky, että joka ei tule, sen pää

hakataan poikki omalla kynnyksellä. Sille tielle kaikki suomalaiset

jäivät saaden surmansa, joten seitsemään vuoteen ei kylässä ollut

yhtään miestä, kunnes _Matti Kirjalainen_ tuli tänne Tenistä ja

samoihin aikoihin _Eerik Jaakonpoika Hynninen_ Suomesta. Hän oli

tullut sotaa pakoon yli Ahvenanmaan, joka oli ollut niin autiona, että

hän saarilla näki vain yhden vanhan akan.