Oleskeltuani kahdeksan päivää Svärdsjössä päätin seuraavana päivänä,
heinäkuun 14:ntenä, jatkaa matkaani _Itä-Taalaihin_.
Maanantaina, heinäkuun 14 p:nä sonnustauduin matkaan. Aikomukseni oli
lähettää kyytimies viemään kirstuani Schwabenin tehtaalle ja itse
kiertää Vårdsjöbon ja Källbon kylien kautta tavatakseni kahta
suomalaista, joiden kerrottiin olevan eteviä runolaulajia: nimittäin
Jon Joninpoika _Fors_ ja Källbon Ulle. Mutta tehtaan isäntä vakuutteli
tekeväni turhaan 5 penikulman mutkan, jos he eivät olisikaan kotona,
vaan metsätöissä, tahi mitä hän piti vieläkin luultavampana, etteivät
he mitään osaisi. Nämä ja muutkin syyt aiheuttivat matkasuunnitelmani
muutoksen. Annoin siis vähän juomarahoja morsiamen isälle, jonka olin
palkannut oppaakseni, ja annoin hänen mennä matkoihinsa. Vaihdettuani
itselleni pikkuseteleitä lähdin seuranani 14-vuotias poika Schwabenin
tehdasta kohti vievää polkua taivaltamaan. Polun näki tasaisella
maalla hyvin, mutta kallioilla ja vetelillä suomailla se hävisi, joten
sitä oli ikäänkuin vainuttava läheisiltä kangasmailta. Saattajani oli
Lon nuorin poika, joka kylläkin oli älykäs ja reipas. Hänen pienen
öölantilaisen näköisen suomalaishevosensa selkään sidoimme kirstun
ennen kertomaani tapaan. Itse kävelimme rinnalla. Mietiskelin
itsekseni, pitikö lapsen kera lähteä metsille, mutta kun hän sanoi
tuntevansa tien ja minä mielestäni olin kyllin mies puolestani, niin
en tahtonut osoittaa pelkoa, semminkin kun olin hyvin aseistettu. Sain
pian kyllä varomattomuuttani katua. Kello 12 jätimme Svartnäsin
tehtaan kulkien luodetta kohti. Emme olleet päässeet pidemmälle kuin
Munterin luo, ennenkuin oivalsimme, ettei pieni hevonen jaksaisi
kuljettaa raskasta taakkaa. Meidän täytyi keksiä muita keinoja.
Tavattuamme tieltä _Piiskoisen_ Nilslarsbergistä teimme hänen
avustamanaan haasianriu'uista purilaat, joten hevonen sai vetää taakan
sen sijaan että olisi sen kantanut. Siten kulutimme kumminkin kallista
aikaa luullen silti ajoissa ennättävämme perille. Sivuutettuamme
muutamia yksinäisiä torppia tulimme suureen metsään. Täällä löysin
neljä mansikkaa, kesän ensimmäiset. Kun lapsena olin pitänyt mäihästä,
niin kuorin tuon tuostakin mäntyjä polun poskesta. Lopulta löysin
erään, josta sain runsaan sadon, kumma kyllä, kun kesä jo oli siksi
pitkälle kulunut. Tässä teimmekin pysäyksen ja minä ja poika
kiipesimme puuhun kuorien sen latvasta juureen asti. Meidän siinä
ahnaasti hotkiessamme mehukasta mäihää seisoi hevosraukka nälissään
vieressä kuivalla kankaalla, missä ei ollut muuta syötävää kuin
kanervia ja puolukanvarsia. Ja niinpä taaskin hukkasimme tunnin pari.
Ja kun saavuimme erään Sixten järven salmen rannalle, en helteisen
auringonpaisteen vuoksi voinut vastustaa mielitekoani, vaan menin
molskimaan sen laineisiin. Niin siis matkasimme enemmän huvitellen
kuin ajatellen päämääräämme.
Tultuamme Sixteniin, Svartnäsin tehtaanisännälle kuuluvaan pieneen
taloon, joka punaisine ulkohuoneineen oli niin erilainen kuin
talonpoikaistalot, oli hevosemme sekä väsynyt että nälkäinen. Meidän
oli annettava sen siis levähtää. Mekin söimme täällä myöhäisen
päivällisen. Kun siis läksimme, oli jo päivä iltaan painumassa. Olimme
tuskin päässeet talon näkyviltä, ennenkuin eksyimme tieltä. Poika
juoksi takaisin tiedustelemaan. Hän palasi tuoden sen neuvon, että
meidän kaikissa tienhaaroissa t.s. pienien polkujen risteyksissä oli
varottava vasempaan käteen kääntymästä, viisaus, jonka renki oli
neuvonut. Kun kysyin pojalta, miten hän oli minulle sanonut, että hän
osaa perille, vastasi hän reippaasti, että hän kyllä muutama vuosi
sitten oli ollut Schwabenin tehtaalla, mutta — talvisaikaan. Nytpä
todella tulin levottomaksi, sillä sinne oli 1 ½, penikulmaa
erämaataivalta, ja jos eksyisimme suurille saloille, niin kävisi kuten
monen, jotka eivät sieltä milloinkaan osanneet takaisin. Etenkin
pelkäsin suuria Helsinglannin metsiä, jotka monen penikulman
mittaisina levisivät oikealla kädellä ja joiden synkkä näkökin jo
meitä pelotti. Muistin nyt tarinoita, joita olin kuullut henkilöistä,
jotka olivat näihin metsiin eksyneet ja sinne menehtyneet. Ja minun
olisi tehnyt mieleni palata Sixteniin hankkiakseni varmemman oppaan,
mutta oli olevinaan niin kiire, ettei ollut aikaa viivyttelyyn. Päätin
siis luottaa kohtaloon.
Olimme kulkeneet noin puolen penikulmaa, kun vähän ennen auringon
laskua tulimme pienelle aukeamalle, niittytilkulle, josta joskus
lienee korjattu heiniä. Tässä meillä oli valittavanamme kaikkiaan
kolme polkua, jotka kaikki samasta kohdasta haarautuivat eri suuntiin.
Sanaakaan sanomatta valitsi poika keskimmäisen, joka näytti eniten
poljetulta. Enkä minäkään tahtonut edes kysyä, oliko hän asiastaan
varma, sillä pelkäsin saavani epäröivän vastauksen. Itsekin, jos olisi
pitänyt valita, olisin sitä lähtenyt seuraamaan. Mutta tuskinpa olimme
ennättäneet puolta neljännestä, ennenkuin polku haarautui monille eri
tahoille, puikkellehtien ryteikköihin, niin että oli mahdotonta päästä
tiheiköistä läpi. Käsitimme, että se oli pukkien ja vuohien tekemä ja
että olimme noudattaneet Sixtenin pikkukarjan metsäteitä. Käännyimme
takaisin ja ennätimme vielä, ennenkuin aurinko oli laskenut, äskeiseen
haarakohtaan. Katselimme pelokkaasti sekä jäähyväisiään jättävää
aurinkoa että ympäröivää synkkää metsää, jonka haamut tuntuivat
tunkeutuvan meitä yhä lähemmäksi. Väsynyt hevosemmekaan, jota meidän
hätistelemällä ja lyömällä oli yritettävä saada laahustamaan
eteenpäin, ei lisännyt ilon eikä toivon tunteita. Sillä oli mahdotonta
ajatella, että jättäisimme kirstun metsään ja ratsastaisimme yöksi
takaisin Sixteniin. Annoimme siis kohtalon ratkaista ja laitoimme
kolme arpaa, joista minä vedin yhden. Arpa ratkaisi vasemmanpuolisen
polun. Mutta kun poikaa oli varoitettu vasemmanpuolisesta, ei hän
siihen suostunut. Ja kun minullakaan ei ollut muita järkisyitä
vasemman puolustukseksi kuin sattuma, niin lähdimme oikealle kädelle.
Mutta kun olimme kulkeneet ehkä niukan neljänneksen, niin suurehko
kaskiryteikkö sulki tien ja pääsyn edelleen. Minun on myönnettävä,
että molemmat jouduimme pelon ja levottomuuden valtaan, eikä paljolla
pitänyt, ettei kyynel herahtanut silmääni, sillä jo poikana olin
saanut kokea, mitä suureen korpeen eksyminen merkitsee. Kun kaski oli
joltisellakin vaaralla, kiipesin pisimmän kuusen latvaan nähdäkseni
ympärilleni. Näkyä en koskaan unohda. Aurinko juuri laski
vaaleanpunertavana taivaan rannan alle. Kaikkialla, niin kauas kuin
silmä kantoi, näkyi äärettömiä metsiä, jotka tummana merenä ympäröivät
minut. Joutui lamauttavan tunnelman valtaan, kun penikulmien mittaan
ei näkynyt merkkiäkään inhimillisestä viljelyksestä. Ei torppaa,
halmetta, ei edes valoisaa täplää tuossa tummassa taulussa, eikä
mikään ihmisen läheisyyttä muistuttava ääni kuulunut vaaniviin
korviini. Oli hiljaa kuni haudassa, vain alhaalla jalkojeni alla oleva
hevonen väsyneenä kuin huoahti. Kauas etäisyyksiin tähystelevät
silmäni olivat kauemmin katseltuani huomaavinaan, että kaukana
lännessä metsä ikäänkuin vaaleni. En ollut maahan laskeutuessani varma
johtuiko se laskevan auringon sammuvista säteistä tai oliko se vain
silmän harhakuva tai luulottelu. Eipä tuo havaintoni suuri ollut,
mutta ehkä sentään nykyisessä tilanteessamme. Metsän vaaleammasta
vivahduksesta lännessä käsin päättelin, että siellä päin on
koivumetsiä. Ja kun koivumetsiä täällä kasvaa vain kasketuilla mailla,
missä tuli on riehunut ja johon siis syntyy nuorempi metsäkerros, niin
arvelin lähimpien ihmisasuntojen sieltä päin olevan etsittävissä. Se
antoi meille lisäaiheen seurata vasenta polkua. Ja minä jo epäilin,
että Sixtenin renki ehdoin tahdoin yritti narritella meidät
Helsinglannin erämaille.
Palasimme siis kolmannen kerran polunristeykseen. Mutta nyt oli
aurinko, joka oli ollut sekä valaisijamme että kompassimme, kadonnut.
Jotta väsynyt eläin saisi edes hetken levähtää ja syödä jonkun korren
polun ohesta, annoin pojan jäädä sen luo risteykseen ja itse juoksin
minkä kerkisin vasemmanpuoleista polkua nähdäkseni, eikö sekin kuten
nuo toiset lopahtaisi johonkin näreikköön tahi ryteikköön. Juosta
hölkytettyäni runsaan neljänneksen ja palattuani oli jo hämärä, kun
tulin muun matkaseurani luo. Nyt kiiruhdimme minkä voimme
hakeutuaksemme ihmisasunnoille joutumatta syvemmälle korpeen. Mutta
kun pimenemistään pimeni, niin oli meidän vaikea pysytellä polulla.
Hevonen, jolla piti olla paras vaisto, pyrki alituiseen poikkeamaan
poluilta hamuillakseen ruohonkorsia. Pojan oli siis lyönnein ja
sivalluksin ajettava sitä eteenpäin minun juostessani edellä kuin
vainukoira nuuskimassa polkua, jolta vähä väliä eksyimme. Monesti
lankesin juuriin ja kiviin. Välinpitämättömänä mustelmista ja
haavoista olisin mieluummin väsymyksen uuvuttamana heittäytynyt
pitkäkseni maahan. Siten pimeässä haparoiden tulimme puron luo, jonka
yli oli kahlattava. Tiukan etsiskelyn jälkeen minun lopulta onnistui
keksiä hävinnyt polku, joka pian alkoi kulkea ristiin rastiin, tahi
pikemminkin: joka haaraantui niin monille tahoille, että oli
mahdotonta niitä noudattaa. Kuljimme kotvan yli mäkien ja vuorien
entiseen suuntaan poluista piittaamatta, kunnes vihdoin väsyneinä ja
pimeyden ympäröiminä päätimme pysähtyä korpeen yrittääksemme
paremmalla onnella seuraavana aamuna pyrkiä sen sokkeloista pois.
Seisahduimme mäen kupeelle tavattuamme vanhan miilukopin, joka ainakin
todisti, että täällä joskus oli ihmisiä oleillut. Kun hevonen
riisuttiin, tuntui kuin sekin olisi päästänyt syvän helpotuksen
huokauksen. Tutkittuamme tienoota lähemmin tapasimme suosta, kuten
meistä näytti, lahonneen aidan ympäröimän murroksen. Tänne talutimme
hevosen ja kammitsoimme sen jalasta köyteen. Nyt oli jäljellä kysymys,
mihin itse menisimme. Hiilikoppiin emme uskaltaneet ryömiä peläten
käärmeitä, jotka tavallisesti oleilevat sellaisissa paikoissa. Silloin
muistin, että minulla kirstuni pohjalla oli tulikivenpalanen ja
tulukset taskussa. Ei ollut muuta neuvoa kuin pimeässä varovasti
penkoa vaatteet, paperit ja kirjat niin, ettei tulikivenpala
kierähtäisi nurmelle, josta se olisi jäänyt löytämättä. Kauan
kopeloituani pohjalla olevia pikkusälyjä löysin mitä etsin, ja pian
meillä oli loimuava nuotio, sillä kuivia risuja oli viljalti. Tunsimme
itsemme onnellisiksi nälkäämme tyydyttäessämme veljellisesti
jaetuilla, pojan äidin antamilla eväillä. Hänellä oli kontissaan kolme
leipää, pieni rasiallinen voita ja juustonkimpale. Sitten taitoimme
itsellemme kuusenhavuja vuoteeksi nuotion ääreen ja aloimme tulen
loimutessa vuoron perään kertoilla metsässä joskus kokemistamme
seikkailuista.
Kun poika kuuli, että suossa oli aidantapainen, tuli hän iloisemmaksi
ja rohkeammaksi ja vakuutti huomenna löytävänsä korven kätköistä
ihmisilmoille. Kysymykseeni, mikä antoi aihetta sellaiseen toiveeseen,
kun hän vielä äsken oli sanonut pelkäävänsä, että ehkä kuolisimme
nälkään korvessa, vastasi hän isänsä sanoneen: »Poikani, jos joskus
eksyt metsään, etkä auringon asemasta etkä petäjien oksista voi
suuntaasi määrätä, niin kävele, kunnes löydät aidan ja seuraa sitä,
kunnes löydät veräjän. Veräjän puolella on aina lähin kylä tai talo,
sillä ei ole niin tyhmää ihmistä, ettei hän käytä lähintä tietä
tullakseen kotiinsa.» Pian sain kokea, että havainto oli oikea, ja
kerron sen niitä varten, jotka joutuvat samaan pulmaan kuin minäkin.
(Mainittakoon myös, että männyn oksat ovat tuuheampia etelän puolella,
heikompia ja harvempia pohjoispuolella). Juteltuamme tämäntapaisia ja
päätettyämme aamulla etsiä veräjää nukuimme niin hyvin kuin nuotion
ääressä on mahdollista. Siinähän on usein noustava kohentelemaan
riutuvaa tulta.
Aamupuolella nukuin sikeästi enkä herännyt, ennenkuin aurinko jo oli
korkealla. Herätin pojan aamu-unistansa ja lähetin hänet seutua
tarkkailemaan itse jäädessäni riutuvan valkean ääreen. Hän palasi pian
tuoden ilosanoman, että kylä oli lähellä ja että hän oli ollut talossa
ja saanut tiedon, että olimme oikealla tolalla. Olimme tulleet
penikulman Sixtenistä, ja jäljellä oli puoli tehtaalle. Kun nyt nousin
lähemmin tähystelemään, näin talon mäellä yläpuolellani ja että olimme
viettäneet yömme haassa, vain muutaman kivenheiton päässä talosta.
Ellei pimeä olisi meitä eilen illalla yllättänyt, olisimme sen
nuotioltamme nähneet. Menin taloon. Se oli ensimmäinen _Viitalan_
kylässä (Björnåsen) _Altan_ suomalaismetsillä. Olin siis Helsinglannin
alueella. Kun minulle oli neuvottu täällä elävän erään Juho
Nuutinpoika nimisen ukon, jonka sanottiin taitavan parannuslukuja
kyselin heti, missä talossa hän asui. Juuri sellaisia ukkojahan
etsiskelin. Hehän olivat vanhimpia suomalaisia ja puhumatta siitä mitä
loitsuja osasivat, voivat parhaiten selvitellä paikkakunnan entisiä
oloja.
Täältä oli hänen taloonsa runsas puoli neljännespenikulmaa. Jätin
pojan hevosineen kujan suuhun ja menin itse taloon. Ukko vielä veteli
unia tullessani, mutta tytär herätti hänet. Nuori emäntä kestitsi
minua lämpimällä maidolla. Sellainen tuntui olevan paikkakunnan tapa.
Sillä vaikka pistäydyin suomalaispirttiin vain tietä kysymään, riensi
emäntä aina tarjoomaan suuren kipollisen rieskamaitoa, jolla saatoin
janoni sammuttaa. Tässä tavassa piili vanhaa vieraanvaraisuutta, jota
voisi sanoa patriarkalliseksi. Sellaisen tapaa paimentolaiskansoilla,
jotka elävät karjansa antimista. Kun ukko oli saanut kaatiot
jalkaansa, tuli hän esille. Vanha ja harmaa hän oli kuin varis.
Aloimme, kuten tavallista, ensin selvitellä kumpikin
henkilöllisyyttämme j.n.e. ja vasta sitten penkoa suomen kansaa ja
kieltä. Hän sanoi omistavansa pienen suomalaisen kirjasen. Se oli
hyvin säilynyt, duodesikokoinen _»Vähä Catechismus, erinomaisten
kysymysten ja vastausten cansa ulgosvedetty Suomen kielen
Catechismuxesta, ensistä oppivaisten tähden. Ericus Erici. Episc.
Aboensis. präntätty Stockholmisa Ignatius Meurerildä anno 1629.»_ Hän
sanoi vanhempiensa tuoneen sen mukanansa Suomesta. Sillä hänen isänsä
oli lapsena isänsä kera lähtenyt kotimaastansa venäläisiä pakoon ja
tullut tänne Ruotsiin. Tämän piti tapahtuneen n. 120 vuotta sitten.
Ukon isoisän nimi oli ollut _Juho Makkoinen_, ja oli hän ollut 102
vanha kuollessaan. Hän oli tullut vaimoineen ja lapsineen, mutta ukko
ei muistanut mistä. Hänellä oli ollut kaksi poikaa _Nuutti_ ja
_Lasse_, joista edellinen, ukon isä, oli kuollut 63:n ikäisenä, ja
hänen poikansa Juho Nuutinpoika Makkoinen oli nyt 70:n vanha. Kysyin,
tahtoisiko hän myydä minulle kirjansa, vaikka olinkin varma, ettei hän
tuosta harvinaisuudesta luopuisi. Miten hämmästyinkään kuullessani,
että hän heti suostui pyyntööni ja päälle päätteeksi pyysi siitä vain
kaksi killinkiä. Niin mielelläni kuin harvinaisuutena sekä muistona
matkoiltani suomalaismetsillä sen olisinkin tahtonut omistaa, ei
minulla olisi ollut sydäntä anastaa häneltä aarretta, uskonnollista
nautintoa ja ainoata muistoa, mikä hänellä oli esi-isistänsä ja heidän
paostaan Suomesta. Mutta nyt en voinut muuta kuin olla vihoissani
siitä vähästä arvosta, mikä sillä hänen silmissään oli. Mutta niinhän
on ihmisen laita: mikä toiselle on arvokasta, sitä toinen halveksii —
vain raha on väline, jota kaikki ymmärtävät ja joka puhuu heidän
sydämillensä. Vaikka muuten olisin antanut taalarin tuosta pienestä
kirjasta, annoin nyt vain neljä killinkiä, josta hän niin ilostui,
kuin olisi tehnyt hyvänkin kaupan. Hänen puolustuksekseen on
mainittava, ettei hän sitä osannut lukea enempää kuin ruotsalaistakaan
kirjaa.
Hän oli jo puheen lomassa myöntänyt osaavansa monta loitsua, mutta kun
minä kiihoittaakseni häntä tulin maininneeksi, etten minäkään niissä
asioissa ollut juuri eilispäiväinen teirenpoika, vaikken noita
temppuja uskonutkaan, hän joko pelkäsi minussa tapaavansa mestarinsa
tahi luuli minua luopioksi — oli miten oli, mutta sanaakaan en häntä
enää saanut sanomaan. Kuulin sittemmin hänen langoltansa, että ukko
kyllä osasi ja että hän oli hanakka niitä oppimaan, mutta etteivät ne
vielä olleet oikein päähän puuttuneet. Voidakseni oikein panna ukon
tiukalle sain langon lupaamaan lähettämään ukon muka asioille
tehtaalle, jossa toivoin vielä voivani häntä kuulustella. Mutta
huomasin sittemmin, ettei ukko antanut vetää itseään nenästä.
Omituisuutena mainitsen, että ukon kuva koko elinaikani on elävänä
päilynyt mielessäni: hänen hopeahapsensa, hänen päänsä valkoinen kuin
joutsen hänen vuoteen laidalla istuessaan. Olen aina miettinyt
itsekseni — ollapa niin onnellinen, että saavuttaisi hänen ikänsä! Ja
nythän olen jo paljon vanhempi ja sitä paitsi paljon pirteämpi.
Kujassa tapasin pitkän, laihan ja vuosien kokoon lyyhistämän ukon,
joka puhutteli minua suomeksi. Hän oli Råbackan _Norin_ 80-vuotias
veli. Hän pyysi, että minä loitsuillani parantaisin hänen luuvalonsa,
joka oli vienyt käppyrään hänen selkänsä ja hartiansa. Kehoitin häntä
kääntymään _Makkoisen_ ukon puoleen, jonne hän oli menossa, mutta
hänen taitoonsa ei ukolla tuntunut olevan luottamusta. Otettuani
muutamin kysymyksin selon siitä, ettei häneltä huonontuneen muistin
vuoksi ollut tietoja saatavissa, erosin hänestä voimatta muuta kuin
valittaa hänen raihnaisuuttaan. Koko _Viitalan_ kylässä ei juuri muita
ollutkaan, jotka olisivat osanneet suomea kuin tämä harmaahapsinen
ukko ja Makkoisen perhe. Käväisin muissakin jo enimmäkseen
ruotsalaistuneissa taloissa. Niissäkin kestittiin sekä minua että
kyytipoikaani kuoripiimällä.
Kello 10 tulimme Schwabenin tehtaille tai, kuten niitä myöskin joen
mukaan nimitetään, Glitteråhon eli Fläteniin. Koko seutu on kaunis,
mutta vielä kauniimpi tehtaaseen vievä tie. Herrasväestä tapasin
kotona vain nuoren kirjanpitäjän Dan. Hartzellin, joka otti minut
ystävällisesti ja vieraanvaraisesti vastaan ja osoitti minulle
asunnoksi huoneen, jossa tehtaan perustaja Schwab eläissään oli
asunut. Nykyään omisti tehtaan tukkukauppias de Ron Tukholmasta. Hän
kävi ani harvoin tehtaalla. Tehtaassa, jota hoiti pehtori, tapasin
vanhan sotamiehen, _Uddhvasin_, ainoan, joka täällä puhui suomea. Hän
oli Svartnäsistä tullut 63:n ikäinen ja hänen oikea nimensä oli Olavi
Laurinpoika _Pöntinen_. Hän oli kahdesti palvellut sotamiehenä ja
saanut ensimmäisellä kerralla nimen _Udd_, toisella _Hvass_ ja siitä
nimi Uddhvass. Hänkin oli 1788 vuoden sodassa ollut Suomessa. Hän
tiesi vanhojen kertoneen, että ensimmäinen Pöntinen, joka rakensi
_Pöntilän_ (Vestra Svartnäsissä), ennen oli ollut merimies ja käynyt
monissa vieraissa maissa. Hänet olivat kerrankin tuulet kuljettaneet
_»villi-turkin moahan»_. Siellä hän oli tovereineen mennyt paikkaan,
missä heille tarjottiin kaikenkaltaisia juomia. Mutta hän epäili, että
niihin oli sekoitettu unijuomaa tai horroksiin vievää ainetta, jonka
vuoksi hän päinvastoin kuin toverit, oli sitä juovinaan, mutta vei
vain huulilleen pikaria siitä mitään maistamatta. Heille osoitettiin
yöksi matala, pimeä huone. Toverit heti nukkuivat sikeään uneen. Mutta
Pöntisen maatessa rauhattomana valveilla kuului yön hiljaisuudesta
sellaista ääntä, kuin olisi katosta jotakin tipahdellut. Hän nousi
ylös ja kun hänellä aina oli tulukset vyöllään, otti hän puukkonsa,
kiskaisi tikun seinästä ja puhalsi tulen. Hän näki teurastetun miehen,
joka koivistaan roikkui katosta, jotta veri pääsisi paremmin
virtaamaan. (Kertomus kuulostaa hieman sadunomaiselta!) Pöntinen nosti
katonnurkkauksen koholle ja ryömi ulos juuri, kun ovi aukeni. Ja pian
alkoi kuulua tovereitten kuolonhuutoja. Siinä oli pidettävä kiirettä.
Pöntinen juoksi minkä kintuista läksi ja ryömi lopulta suuren kiven
alle. Siitä kulki ohi sekä ratsastajia että jalankulkijoita. Ettei
tulisi ilmi siten, että aivastaisi tai että henki hajahtaisi, piti hän
koko ajan haavanlehtiä suunsa ja sieraimiensa edessä. Kun hän vihdoin
viimein uskalsi lähteä piilopaikastansa, pääsi hän säälivien ihmisten
pariin, jotka auttoivat hänet pois paikkakunnalta.
Eräs _»näkiä»_ oli ennustanut kerran, että hän tulisi asumaan
paikassa, missä neljä puroa juoksee ristiin järveen. Sellainen pitäisi
Svartnäsin oleman. Monista Uddhvassin muistamista lauluista ja
runoista kirjoitin muistiin erään toisinnon tunnettua: _»Hiiri läksi
hipsumaan — —»_
Iltapäivällä katselin Hartzellin seurassa tehtaan vasaroita ja ahjoja.
Ne olivat täydessä käynnissä.
Kun Upsalasta lähtiessäni en ollut ottanut lukuun sitä mahdollisuutta,
että matka kävisi jalan, en ollut ottanut muita jalkineita kuin yhdet
saappaat mukaani. Ne olivat nyt repaleina, joten täytyi jättää ne
yöksi korjattaviksi voidakseni seuraavana aamuna niitä käyttää
matkallani Rättvikin suomalaismetsiin. Mainitsen tämän sivumennen, kun
pian saan kertoa, miten minun oli jatkettava paljain jaloin matkaani.
Herra Hartzell seurasi hyväntahtoisesti mukana ja hän oli hankkinut
veneen, jolla pääsimme yli Dalstugaan Bingsjön kappelissa, jota
muinoin sanottiin Rättvikin finnmarkiksi. Soutajaksi saimme pienen
pojan. Ensin oli soudettava hyvän matkaa Glitterån monien mutkien
kautta, kunnes tulimme Amungeniin, joka on Taalain suurimpia järviä.
Matkaa oli hyvinkin puoli penikulmaa, mutta suotuisan tuulen vuoksi
edistyi se hyvin.
Matkalla kertoi Hartzell eräästä Carl _Vibjörnssonista_, joka ypö
yksin erakkona asui eräällä saarella. Hän oli jo n. 60:n ikäinen.
Nuorena oli hän ollut mestarina ja sitten kirjanpitäjänä Dalforsin
tehtaalla 30 vuoden ajan. Niinä aikoina oli hän usein talvella asunut
tehtaan eräälle Viborg-nimiselle saarelle rakentamassa asunnossa.
Tähän saareen vedettiin Tunasta malmi kesällä veneillä Dalforsiin
vietäväksi. Kun tehdas lakkasi siltä taholta malmia tuomasta, jäi
mainittu tupakin autioksi. Kun Vibjörnsson otti toimestaan eron,
muutti hän tänne ja on siellä asunut monia vuosia kuin uusi Robinson.
Joskus, tavallisesti sunnuntaisin, menee joku Dalstugan nainen ukon
huonetta siivoamaan ja katsomaan, vieläkö hän elää. Hänellä lienee
useita ja varakkaitakin sukulaisia (kasöörejä, ruustinnoja,
patronessoja), jotka tahtoisivat ottaa ukon luokseen asumaan, mutta
hän ei suostu saartansa jättämään. »No, millä hän elää?» kysyin minä.
— »Lähimpien suomalaiskylien asukkaat vievät vuorotellen hänelle
ruokaa, kiitollisuuden osoitukseksi siitä, että hän ennen kohteli
heitä ihmisiksi.» Lyhyesti, hän on heidän holhokkinsa ja elää
armopaloista.
Tietysti tahdoin hänet nähdä, sillä erikoisuus vetää aina puoleensa.
Soudimme saareen. Tarttuessani ovenripaan kuvittelin ukon hätkähtävän
nähdessään vieraan astuvan sisälle ja että hän iloisesti kertoisi
omituisesta elämästänsä. Eipä sinne päinkään. Ukko pisteli poskeensa
parhaillaan ruokaa. Hän oli äsken tullut maalta lähimmiltä
karjamajoilta, missä dalkullat olivat lahjoittaneet hänelle juustoa ja
voita. Tätä saalistaan hän nyt söi antamatta meidän tulomme itseään
vähääkään häiritä. Hän vain nyökkäsi meille kuin vanhoille tutuille ja
jatkoi istuen ateriaansa. Huone oli saastaisen likainen, pöydällä ja
lattialla oli ruoanjätteitä, paperia, kirjoja y.m. kaikki ihanana
sekamelskana. Lammasnahkavällyt olivat vuoteella, joka talvella oli
ukon varsinainen pesä. Hänen jokapäiväisenä työnään sanottiin olevan
alituinen syömisen touhu, välillä juo hän kahvia ja ottaa silloin
tällöin ryypyn, ettei maku suusta katoisi. Muuten oli ukko hilpeä ja
hyväntuulinen, ehkä viinanaukkujen ansiosta. Suru ja ikävyys näyttivät
hänelle olevan aivan tuntemattomia, vieläpä huoli nykyisestä ja
huomisesta päivästäkin. Hän kertoi isänsä olleen Östergyllen
rovastina. Isän nimi oli ollut Björnsson, mutta pojat olivat
liittäneet eteen tavun _Vi_. Hän tuntui olevan kohtaloonsa
tyytyväisempi kuin kukaan meistä. Mutta minä jätin hänet tuntien
sääliä, miltei halveksumista hänen nykyisen eläimellisen olonsa
vuoksi.
Saarelta, joka oli parin pyssynkantaman suuruinen, soudimme kapean
salmen yli Dalstugan rantaan. Kylän nimen ääntävät suomalaiset
_Talatupa_. Nimi on ruotsalainen, alkuperäinen suomalainen nimi on jo
unohtunut ajan virtaan. Poikkesimme Lisbetsgårdiin, missä söimme hyvän
aterian omista eväistämme, kuten hölmöläinen Smålen kievarissa.
Hartzell oli ollut siksi varovainen, että oli varustanut eväspussin
mukaansa. Täällä oli se tarpeetonta, sillä Bingsjön väki on yhtä
vieraanvaraista kuin muutkin, ja, jos siisteistä, hyvin rakennetuista
taloista sekä vaateaitoista päättelisi, on osa muita näkemiäni
metsäsuomalaisia varakkaampia. Vaateaitoissa näimme, paitsi kauniita
seinämaalauksia, runsaasti puhtaita, useimmiten uusia naisten
vaatteita, silkki- ja kambrikeliinoja, kamlottihameita, punaisia
sukkia y.m. Eipä voi olla itseltään kysymättä, mikä on ollut syynä
siihen, että Taalain Rättvikin suomalaismetsät sekä väkiluvun että
varallisuuden suhteen ovat päässeet muiden edelle, vieläpä
emäseurakunnankin, jossa kauhulla kerrottiin, että viime sunnuntaina
oli haudattu kaksi nälkään kuollutta. Vastaus ei ole vaikeasti
löydettävissä. Rättvikin suomalaiset, vaikka omistavatkin vain ⅝
kruununtaloa, ovat kaikki itsenäisiä talonpoikia, ja — mikä on
vieläkin tärkeämpää — yhtään tehdasta ei ole läheisyydessä kansaa
tyhjiin imemässä.
Dalstuga, joka nykyään on suuri ja väkirikas kylä, kuten Bingsjö ja
Finbykin, on alkuaan suomalainen siirtola, mutta on nyt muuttunut niin
ruotsalaiseksi taalalaisasutukseksi, ettei jälkeäkään ole alkuperästä
jäljellä — tuskinpa muistoakaan. Täällä ei ollut yhtään ihmistä, joka
olisi ymmärtänyt suomen sanaa, eikä ketään, joka olisi voinut antaa
pienintäkään tietoa kylän synnystä. Olen jo varhemmin huomauttanut
siitä omituisesta välinpitämättömyydestä historiallisien muistojen
suhteen, mikä kaikkialla ruotsalaistuneissa suomalaisissa on muuttunut
täydelliseksi tietämättömyydeksi. Sitä ei voi muuten selittää kuin
siten, että he ruotsin kielen mukana ovat imeneet myös vihan sitä
kansaa kohtaan, josta itse polveutuvat.
Dalstugasta menimme metsän halki Bingsjöhön, jonne laskettiin olevan
kaksi neljännestä. Bingsjön, tahi kuten suomalaiset nimittävät,
»Pinsiöni» on suuri kylä, jossa on 20 naapurusta ja 120 henkeä. Se
sijaitsee melkoisen korkealla. Täällä oli pieni kappeli-kirkko
haasioiden keskellä, oikeammin haasiat kirkkotarhassa. Menimme
_Pekkolaan_, jonka isäntä oli sekä lukkari että kirkonisäntä, mutta
tapasimme kotona vain vanhan eukon, joka meitä kestitsi kaljalla, jota
täällä pidetään maitoa parempana. Häneltä tiedustelin, oliko kylässä
vielä ketään suomeapuhuvaa. Pitkälti mietittyään mainitsi hän kaksi
ukkoa ja kolme akkaa. Menimme heitä tavoittelemaan. Suomalaistalossa
tapasimme erään noista eukoista. Itse emäntä puhui suomea, vaikkakin
pitkäaikaisen tottumattomuuden vuoksi hitaasti. Hän aluksi oli aivan
ihmeissään, kun puhuttelin suomeksi, mutta kummastus muuttui pian
iloksi, mikä ilmeni sekä sanoina että liikkeinä — niin odottamatonta
oli tavata vieras, joka puhui hänen äidinkieltänsä. Eukko nimitti
minua joka toisessa sanassaan _»veikkonen»_ ja oli niin eloisa, kuin
olisi hänellä ollut tuli joka puolella. Hänen miehensä, joka puhui
vielä paremmin suomea, ei valitettavasti ollut kotona. Hän oli mennyt
metsätöihin, samaten toinen eukko, joka niinikään kuului vanhaan
polveen. Mutta kolmas Mansgårdissa oli kotona ja emäntä kiiruhti heti
häntä hakemaan. Tämä oli 81-vuotias eukko, jonka suusta suomi virtaili
rentonaan. Vieläpä hän lauloikin moniaita suomalaisia vanhoja runoja
samalla sävelellä kuin meilläkin. Kun minulla ennestään oli ne
kokoelmissani, en viitsinyt niitä kirjoittaa. Me juttelimme kolmisin
paljon, muiden ympärillemme kokoontuneitten siitä sanaakaan
ymmärtämättä. Viimeksimainittu kertoi muun muassa:
Ennen muinoin, kauan ennenkuin nykyistä kylää oli olemassa, oleili
suomalaisia pakolaisia silloin tällöin näillä main sotia ja vainoja
paossa. Oleiltuaan täällä jonkun aikaa, usein maakuopissa ja vuorten
onkaloissa, he taas, kun heidät oli huomattu, muuttivat pois, ilman
että oli nähty tai kuultu, mihin he olivat menneet. Monilla paikoin
vieläkin on näkyvissä heidän saunankiukaittensa raunioita, esim.
Vålsjön kaskimaiden lähettyvillä, Våsjön lammin, samaten Vålbergin
karjamajojen luona. Näillä paikkein, vaikkakin sen jälkeen metsä
monesti on kaadettu, kasvaa nykyään suuria, hirsiksi kelpaavia puita.
Nykyisessä Bingsjössä on alkuaan ollut kolme naapurusta[2], jotka ovat
Suomesta peräisin. Mutta heidän nimiään, mistä he ovat tulleet ja
koska, sitä en muista. Olen tosin kuullut puhuttavan, että erään tänne
tulleen suomalaisen nimi olisi ollut Elias, mutta muuttiko hän pois
vai jäi jäljelle, sitä en tiedä, enempää kuin sitäkään, mihin sukuun
hän kuului. Hänestä kerrotaan, ettei hän asunut salvetussa pirtissä,
vaan suuren kallion alla, jota vieläkin sanotaan Eliaksenkiveksi.
Samaten on lähellä olevaa lampia alettu hänen mukaansa nimittää
Eliaksenlammiksi (Eliaskärn).[3]
Toinen suomalainen, _Toivakka_, joka niinikään oli Suomesta tullut, on
asunut toisessa vuorenonkalossa Långsvedin kylän lähellä, ja
nimitetään sitä Trollhällen, nimi johon tuntuu yhdistyvän historia ja
taru. Tästä vuorenonkalosta sekä siinä asuneista noidista kansa
vieläkin tietää tarinoita. Kolmaskin suomalainen, _Tarvoinen_, on
asunut tässä lähettyvillä, mutta hän asui oikeassa pirtissä.
Neljännen, _Loamoisen_, piti asuneen nykyisen Danielsgårdin paikalla.
Viides, _Nuutti Kallenpoika_, (arvelen hänen olleen Altmarkista
_Makkoisia_, joita on ollut Knut nimisiä) oli Abborgårdin ensimmäinen
raivaaja. Hän oli tänne paennut Altan pitäjän Grannaksesta. Kuudes,
_Pynninen_, on raivannut nykyisen Hausgårdin, jota vielä tänäänkin
sanotaan suomeksi _Pynniläksi_. Mutta aikaa, jolloin he elivät, tai
tuliko heitä samoihin aikoihin tänne vielä useampiakin, en tiedä.
Tässäkin kylässä on yleiseen käytetty ennen savupirttejä, mutta siitä
on jo kuudettakymmentä vuotta kun viimeinen sellainen hävitettiin!
Oli vahinko, etteivät suomalaiset miehet olleet kotona, heiltä ehkä
olisin saanut enemmän tietoja. Taalalaismiehiä oli kylläkin, mutta
mitä tekemistä minulla oli heidän kanssansa.
Täältä oli puoli penikulmaa Finbackaan, jonka suomalaisen nimen,
_Mäkelän_, eukko muisti. Nimi tuntuu viittaavan siihen, että ensiksi
tulleen nimi on ollut _Mäkeinen_. (Vielä luultavampaa on että nimi on
ollut _Mäkikylä_, joka nimi soveltuukin seutuun). Kylä on vieläkin
korkeammalla kuin Bingsjö ja siihen kuuluu 12 taloa, joiden asukkaat
jo ovat kokonaan ruotsalaistuneet. Kun hän ilmoitti, ettei kukaan enää
taida suomea, en katsonut maksavan vaivaa kävellä sinne. Eukko kertoi
edelleen, että kaikilla järvillä ja saloilla ennen oli suomalaiset
nimet. Niinpä oli vieläkin kahdella lähinnä Bingsjötiä olevalla
korkealla vaaralla nimet _Kotimäki_ ja _Toivakkamäki_, joista
viimeksimainittu muistuttanee ennen mainittua _Toivakkaista_. (Ehkäpä
täällä oli sekin paikka, josta Hülphers sanoo: »Bingsjön rannalla on
kaksi omituisesti kasvanutta mäntyä, joiden oksille suomalaiset
vieläkin naulaavat karhunkalloja. Niitä oli muutamia satoja,
suomalaisten vuosia sitten ripustamia muistoksi karhunpyynnistään.»)
Sanottuani ainaiset jäähyväiset näille suomalaiseukoille palasimme
majataloomme Pekkolaan, siellä söimme päivällisemme, joka ostettuamme
tuokkosellisen mansikoita oli herkullinen. Tahdoin itse nähdä ne
kallioluolat, joissa suomalaisten sanottiin asuneen, ja päätin mennä
Trollhälleniin. Useat kyläläiset, etenkin naiset, pyysivät minua
luopumaan yrityksestä, jossa voisin menettää henkeni ja että antaisin
haltian olla rauhassa itselleen valitsemassaan paikassa. Ja he
kertoilivat mitä onnettomuuksia oli sattunut niille, jotka olivat
häirinneet sen rauhaa. Saatuani pojan tietä näyttämään läksimme sinne.
Vuori oli miltei Långsvedenin peltojen ympäröimänä ja kuusennäreiden
sekä katajapensaiden peittämä. Etsimme sen vuoksi kauan, ennenkuin
löysimme luolan, jonka katto- tahi savuaukon lopulta keksin
pensasmaisesta kuusesta. Tahdoin, että poika, ollen pienempi, olisi
kömpinyt sisälle oviaukkoa etsimään. Mutta hän pani vastaan eikä
tahtonut olla missään tekemisissä haltian kanssa. Kun en voinut
kehoittaa matkatoverianikaan tuohon multaiseen ja likaiseen tehtävään,
oli minun itse siihen ryhdyttävä. Kun siis tunkeuduin
umpeenkasvaneeseen pieneen aukkoon, en voinut päästä syvemmälle kuin
kainaloihini asti kumartumatta tässä ahtaudessa ja epämukavassa
asennossa. Se taas ei käynyt laatuun. Luola oli tosin korkeampi kuin
minä pitkä, mutta tälle kohdalle oli aikojen kuluessa kerääntynyt
kiviä, joita oli heitetty sisälle tästä ainoasta kattoaukosta. Oli
siis yhtä suuri vaiva päästä ylös kuin äsken alas. Lopulta löysimme
oviaukon itse jyrkästä vuorenseinämästä, missä se oli pensaiden
peittämänä. Tämäkin umpeenkasvanut aukko oli vain siksi suuri, että
sen lomitse pääsi neljin kontin ryömimään. Muodoltaan se oli
neliskulmainen, ikkuna-aukon muotoinen. Minun oli pää edellä meneminen
pilkko pimeään luolaan, jossa pelkäsin tapaavani käärmeitä,
sisiliskoja tai sammakkoja. Vasta syvemmällä käytävässä oli
valoisampaa. Sisemmältä luola avartui, joten pitkäkin mies hyvin
saattoi kävellä. Mutta se oli niin kapea, että paksu mies tuskin olisi
päässyt kääntymään. Tilapäiseksi piilopaikaksi tai yösuojaksi tuo
kammio saattoi kelvata, mutta sitä en käsitä, että siinä olisi voitu
asustaa. Ja miten Toivakka vaimoineen ja lapsineen siellä olisi
pitänyt asuntoa, jää arvoitukseksi. Seinät olivat sileät kuin höylätyt
ja aivan yhtä kaukana toisistaan eikä kuten tavallista, niin että
aukko levenee ylöskäsin. Kattokin oli samasta kalliolohkareesta. Enkä
ihmettele, että tämä kammio oli antanut aihetta moniin tarinoihin
siinä asuvista vuorenhaltioista.
Katseltuamme kotimatkalla kirkkoa, missä ei mitään katselemista ollut,
tulimme myöhään illalla Dalstugaan. Siellä tapasimme ukko
Vibjörnssonnin, jonka veimme kotimatkalla saarellensa takaisin.
Jos aika olisi myöntänyt, olisin käynyt Rättvikissä, jota pidetään
Taalain erikoisuutena ja joka kivennäistutkijallekin on
mielenkiintoinen. — — —
Seuraavana päivänä satoi lakkaamatta, joten jäin tehtaalle kirjeitä
kirjoittamaan vanhemmilleni ja asettamaan pakettiin Svärdsjöstä
keräämiäni kivennäisiä.
Keskiviikkoaamuna, heinäk. 18 p:nä, matkustin Schwabenin tehtaalta.
Hartzellin kirjoittaessa kirjettä kirjanpitäjä Forsellille Voxnan
tehtaalle hänen palvelustyttönsä laittoi minulle eväiksi voita, leipää
ja juustoa. Minulla oli nyt täältä Amungenin järven yli 3 ½:n
penikulman venematka Dalforsin tehtaalle järven toiselle puolelle.
Soutajaksi olin saanut partaäijän Dalstugasta. Kun oli myötäinen
tuuli, kaadoin viisi pientä koivua purjeiksi ja niiden huojuvien
lehvien keskessä vietin aikaani lukemalla, mitä Hülphers kirjoittaa
näistä seuduista. Kuljimme vielä kerran saaren ukon sivuitse ja
tultuamme puolitiehen käännyimme enemmän länttä kohti sivuuttaen
toisenkin saaren, Längholmenin, josta lasketaan kaksi penikulmaa
Dalforsiin. Matkalla emme pysähtyneet edes n.s. Hvilholmenille, jota
käytetään nimen osoittamaan tarkoitukseen. Kuljimme yli Rättvikin ja
Oren pitäjien välille hakatun rajan ja tulimme hetkistä myöhemmin
Dalforsiin. Tultuani tehtaalle tapasin salissa koolla naisia ja
herroja, jotka vähitellen katosivat, joten vain eräs vanha kapteeni
Vinter oli jäljellä. Hän oli vanha sotilas, joka oli ollut mukana v.
1788 Suomessa eikä hänen siis tarvinnut vetäytyä takaisin.
Dalforsin tehdas Böhlen[4] joen varrella on kenraalimajuri
Gripenhjelmin perustama ja sai oikeudet 1727. Siinä on 27 vasaraa ja
yksi sulatto ja vuotuinen taonta on 1615 kippuntaa. V. 1607 Ore, jossa
silloin oli 50 talonpoikaa, erotettiin Orsasta, jossa oli 400. V. 1629
oli täällä jo 76 taloa ja 3 suomalaistorppaa, joista edelliset
maksoivat 61555/1664, jälkimmäiset 5/16 talon veron, paitsi pappilaa,
joka oli 3/16 manttaalin suuruinen. Siis on koko pitäjä 75/10
manttaalin suuruinen, ja siinä oli v. 1810 1629 asukasta.
Oleskelu Dalforsissa ei ainakaan minulle ollut mielenkiintoinen, ainoa
kehuttava oli olut. Läksin siis matkaani tunnin viivähdyksen jälkeen
klo 4 ip., vaikka satoi kuin kaatamalla. Kun täältä oli ratastie
Voxnan tehtaalle, jonne laskettiin 2 penikulmaa, saatoin kulkea ajaen.
Kyyditsijäksi sain talonpojan, joka klo 9:stä asti oli odottanut
kyydittäväkseen erästä toista herraa. Uusi tie oli vielä huonohko.
Entinen kivinen tie oli peitetty turpeilla, joiden möyhentäminen oli
jätetty matkustajien tehtäväksi. Kun alituiset sateet olivat
muuttaneet kaiken liejuksi ja rapakkojen täyttämiksi rattaanjäljiksi,
ei ole kumma, jos toivoinkin pääseväni metsäpoluilleni. Tämä
toivomukseni kerran toteutuikin, kun hassahtava kyytimies ajoi harhaan
oikotielle, ja me saimme molemmat kävellä rattaitten ollessa vaarassa
särkyä kiviin.
Puolitiessä, penikulman päässä Dalforsista, kuljimme Tungsjön eli
Tungsen kylän sivuitse, jossa oli sulatto oikeutettu v. 1727
valmistamaan 11 leiviskää vuorokautta kohti. Se oli Finshögtin maalla,
jonka suomalaistorpan Dalforsin tehtaan omistajat olivat lunastaneet
verotilaksi. Lisäksi on Oressa Finsåsin kylä kuusine naapureineen, 5/4
penikulmaa tehtaalta, Suomesta tulleiden suomalaisten perustama, mutta
nyt vain ruotsalaisten asuma ja Dalforsiin kuuluva. Lähellä oleva
Finsbo on autioitunut ofvanåkerilaisten sitä alkaessa käyttää
karjamaanaan. Finstugan kyläkin, puolen penikulman päässä Voxnasta on,
kuten jo nimikin osoittaa, suomalaisten perustama, mutta siinä asuu
nyt tehtaaseen kuuluvia ruotsalaisia. Oren suomalaismetsistä on suuri
metsäala nyttemmin yhdistetty Voxnaan. Siinä on seuraavat
suomalaistorpat: Kårsåren, 3 taloa, Fattingsberg yksi, Njupa 5,
Sefaståsen yksi, Finshögt 2, joista viimeksimainittu on Helsinglannin
rajalla. Kun kaikista suomen kieli on jo hävinnyt, en katsonut
kannattavan niissä käydä. Ainoa kylä, jossa suomi on säilynyt, on
_Hoavala_ (Hofva), jossa oli 4 naapuria. Se oli niin syrjässä, etten
sinne nyt voinut mennä, etenkin kun toivoin tuonnempana Orsan metsiltä
sinne käsin joutuvani.
Neljännespenikulmaa ennen Voxnaa menin yli Taalain ja Helsinglannin
rajan, joka kulkee yli Gymåsin vuoren ja Aspekullen eli Snöflan ja
tulin uudelleen Taalain puolelle. Voxnan tehdas näytti jo kaukaa aivan
erikoiselta. Kun pitkiin aikoihin ei ollut nähnyt muuta kuin
loppumattomia saloja ja jonkun tehtaan punaiseksi maalatun rakennuksen
ja suomalaistorpan, niin on outoa nähdä Härjedalin saloilla komea,
kivestä tehty päärakennus torneineen. Sehän näytti pieneltä linnalta
enemmän kuin yksityisasunnolta ja vieressä oli kaunis kirkko
kappalaisen asuntoineen. Kello oli jo 8, kun tulin perille. Kun tulin
saliin, oli siellä koolla herrasseurue, joka parhaillaan otti
iltatuikkujaan. Isäntä itse ei ollut kotona, mistä olin jo tiellä
saanut kuulla. Minun oli siis itse esitettävä läsnäoleville, kuka
olin, mistä tulin j.n.e. Huomasin harmikseni, että muutamat nuoret
kirjanpitäjät hymähtelivät murteelliselle ruotsinkielelleni, mutta en
ollut sitä huomaavinani. Kun olin kirjanpitäjä Forsellille jättänyt
Hartzellin kirjeen, muuttui kohtelu, ja minulle ilmoitettiin muun
muassa, että oli läsnä kaksi vierasta, komministeri Häggberg
veljenpoikineen Ofvanåkerista — nuori maalaisherra, entinen
kirjanpitäjä, mutta nyt vain isänsä poika. He olivat matkalla Voxnan
eli Ofvanåkerin suomalaismetsiin, missä papin ylihuomenna oli
pidettävä suomalaisille jumalanpalvelus. Se oli minulle tervetullut
uutinen. Päätin siitä hyötyä ja sovin matkaseurasta Qvarnbergiin,
missä toivoin tapaavani jumalanpalvelukseen tulleita läheisen Orsan
suomalaisia. Ofvanåkerin papisto pitää suomalaisille tuollaisen
saarnatilaisuuden kerran vuodessa, jolloin suomalaisten on kyydittävä
pappia tullen mennen. Lihava ja pyylevä pappi alkoi epäillä, että
minulla oli joku salainen tehtävä, hän ei voinut uskoa, että
upsalalainen ylioppilas tiedonhalusta ja oppiakseen tuntemaan
suomalaisia omin kustannuksin ja omasta aloitteestaan lähtisi
kalliille ja rasittavalle matkalle. Hän vakuutti, että menettelisin
viisaammin kääntyessäni takaisin, ellen tahtonut suomalaismetsillä
menehtyä nälkään. Kun hän vielä näki matkakirstuni, vakuutteli hän,
että sitä olisi sula mahdottomuus kuljettaa halki suomalaisseutujen,
osaksi sen vuoksi, että siellä oli vain vaivaisia polkuja, osaksi
siksi, että kylät tähän aikaan olivat tyhjinä, kun ihmiset olivat
menneet karjamajoilleen. Kuultuaan, että päätökseni oli peruuttamaton,
lopetti hän keskustelun siihen, että kokemuksesta kyllä vielä
viisastuisin.
Myöhemmin illalla oli minulla kunnia nähdä emäntäkin, hyvinvoipa
rouva, joka nuoruudessaan lienee ollut kauniskin, ainakin mitä poskiin
tulee. Häntä huvitti pastorin kanssa keskusteleminen illallispöydässä
ja pappikin koetti puolestaan häntä tyydyttää. Illallisen jälkeen
osoitettiin minulle huone yläkerrassa ja sen takana toinen pastorille
veljenpoikineen. Tavarani, joiden kaiketi ei katsottu olevan huoneen
kaunistukseksi, suljettiin konttoriin.
Voxnan kappeli, joka kuuluu Helsinglannin eteläiseen voutikuntaan ja
Ofvanåkerin pitäjään, on suuruudeltaan 5,5 neliöpenikulmaa ja oli
siinä v. 1810 475 asukasta.
Seuraavana aamuna nousin varhain ja menin erään kirjanpitäjän kera
lähempiin taloihin kyytihevosta hakemaan. Samalla näin käynnissä
olevan sulaton. — —
Aamiaisella, joka syötiin seisovalta jalalta, oli erikoisherkkuna
paistettua ankeriasta.