Suomalaisten oloista jutellen saavuimme Hiirolaan, jonne ruukilla
äsken tehtyä huonohkoa tietä oli ¾ penikulmaa. Mutta, kun tie ei
johtanut kylään saakka, oli Munterin ja kyytimiehen kannettava
kirstuani lähes venäjän virstan verran taloon. Hiirolan kylä, jossa on
kaksi suomalaistaloa, sijaitsee kauniilla paikalla Hiirolanjärven
rannalla. Ruotsiksi sitä nimitetään »Lill-Björnmåsa» eroitukseksi
Helsinglannin Ockelbon suomalaismetsien »Stora-Björnmåsasta». Kylä on
alavalla paikalla, joten pellot ovat hallanarkoja. Menin ensin Heikki
Olavi Orsonin luo, mutta siellä oli kotosalla vain vanha, suomea
puhuva eukko ja nuori vaimo, joka makasi lapsivuoteessa. Menin
naapuritaloon Pauli Erkki Antinpojan luo. Siellä tapasin isännän,
vanhahkon miehen, joka puhui kaunista suomea ja niin aitoa, että
sellaista puhutaan meillä vain sydänmailla, missä ei muuta kieltä ole
kuultu. Silti kuulin, että jokunen ruotsin sana, vaikka suomalaista
päätettä käyttäen, oli tunkeutunut kieleen, jos suomessa ei ennestään
ollut sanaa jollekin käsitteelle, taikka jos olikin, niin oli sillä
alkeellisempi merkitys, jolloin vanhaa suomen sanaa käytettiin
alkuperäisestä käsitteestä. Esim. _rätta_ (ruots. rätt), _oikia_ taas
merkitsi _höger_. Samoin _råkasta_ (ruots. _råka_) vastaten meidän
sanaa _tavata_, jota he käyttivät merkityksessä saada kiinni; _kalloa_
(ruots. _kalla_), mutta _kuhtua_ merkitsi luoksensa huutamista. Nämät
olivatkin miltei ainoat sanat, mitkä päivän pitkään havaitsin
ruotsista saaduiksi, muuten ei ollut sanastossa eroa. Pidemmän aikaa
heidän keskuudessaan oleskeltuani huomasin muutamia muitakin
samanlaisia sanoja. Mutta mitä se merkitsee kielelle, joka sisältää 50
t. 60 000 sanaa, vaikka siinä onkin pari tiua vierasperäisiä sanoja,
kun ei kielen rakenne, kielioppi, ääntäminen eikä sisäinen henki ole
ollenkaan muuttunut. Sitä paitsi olemme me kieleemme ottaneet paljon
enemmän ruotsalaisia sanoja, joita ei ole näillä suomalaisilla. He
käyttävät niiden asemesta alkuperäisiä suomalaisia sanoja. Jos tässä
virheitä ja ansioita keskenänsä punnitaan, niin meidän suomemme se
puhtauden ja kauneuden suhteen jää jäljelle edellyttäen että puhumme
siitä suomesta, jota tähän asti on pidetty klassillisena ja joka on
ollut n.s. kirjakielenä. Heidän kielensä oli muuten pohjois-Savon
murretta eikä eteläisen, jota puhutaan minunkin kotiseudullani. Niinpä
he sanoivat esim. _viikahte_ eikä viitakke, _mehtä_ eikä metsä, messä
j.n.e. ja diftonkien ääntäminen oli selvää, kuten _oatra_, (aura)
_peä_ (pää) y.m. Sitä paitsi heillä oli omia, minulle tuntemattomia
sanoja, esim. _kippo_, joka merkitsi killinkiä, _pönky_, pitkähkö
haasian seiväs, _nytteet_ y.m. Myöskin omia kukkien nimiä oli, esim.
_käen leipä_ [läipe!] oxalis acetosella, _taivaan kello_, campanula
persicifolia, _ukon tuhnia_ l. _tuntira_ lycoperdon — — —, _mälläxiä_
y.m.
Mitä heidän ruotsin kieleensä tulee, puhuivat he puhtaampaa kuin
svärdsjöläiset, sillä puhuessaan taalalaismurretta käyttivät
suomalaiset helsinglantilaista kaikkine hassutuksineenkin, kuten
_fisch_, kun piti sanoa _fisk_ j.n.e.
Vaatepartensa puolesta he eivät juuri eronneet muista pitäjäläisistä.
Kumminkin roikkui vasemmalla housunlahkeella kaksi puukkoa ja niiden
välissä naskali, kaikki samoissa tuppeluksissa, vaikka eri osastoissa.
Pientä puukkoa he nimittivät _junkiksi_, suurta puukoksi. Kun vielä
lisäämme _virsut_ (he käyttivät _tuohi-_ eivätkä _paulavirsuja_) ja
_kontit_ (tuohesta), niin onkin sanottu pääasiallisin, mitä he siinä
suhteessa olivat säilyttäneet.
_Hiirola_-niminen talo, josta kylä on saanut nimensä, on luultavasti
vanhin ja on sen raivannut _Hiiroinen_, joka lienee ollut sukua
kuninkaan kirjeessä mainitulle »Hindrik Pedersonille.» Isäntäni
kertoi, että ensimmäisen tänne tulleen suomalaisen nimi olisi ollut
_Matti_ Matinpoika, joka oli Suomesta. Kun ruotsalaiset tahtoivat
häätää hänen sukunsa, hankki hän kuninkaalta kirjat. Ehkä hän siis oli
vanhempi kuin kuninkaan kirjeessä mainittu »Hindrik Pederson.» Vaikka
papisto jo ylimuistoisista ajoista kirjoista on jättänyt suomalaiset
sukunimet, joita se ei osannut kirjoittaa eikä ääntää ja vaikka ne oli
muutettu jo miespolvia sitten taalalaisiin, esim. Påls Erik Anders,
Hendrik Olof Orson j.n.e., niin ovat suomalaiset siitä huolimatta
muuttumattomina säilyttäneet sukunimensä, niin kauan kuin kielikin on
säilynyt. Mutta missä se on vaiennut, ovat tiedot suvusta ja myöskin
kaikki muut tarinat ja muistot esi-isistä unohtuneet. Sen huomasin
kaikkialla, että missä ikinä tapasin äidinkieltänsä puhuvan
suomalaisen, hän tunsi ja osasi tehdä selkoa sukuperästään kaikkine
haaroineen usein 5 t. 6 sukupolvea taaksepäin eikä vain omastaan, vaan
vieläpä muidenkin suvuista. Tähän sukutietoon liittyy myöskin
historiaa. Paitsi nimiä muistaa hän myöskin heidän tärkeimmät
vaiheensa. Johtolankana tähän tietoon on suomalainen sukunimi, joka
aina seuraa suvusta sukuun. Sitä vastoin suomalainen, joka ei osaa
äidinkieltänsä, on myöskin siinä suhteessa täysi ruotsalainen, että
hän tuskin tuntee isoisänsä nimeä. Isänsä isoisästä ei hän tiedä
mitään, vielä vähemmän tämän isästä ja vaiheista. Yhtä tietämätön hän
on äitinsä suvusta. Sehän ei olekaan kumma. Nimihän on kuulunut vain
isälle eikä suvulle ja se sekoittuu moniin muihin samanlaisiin suvun
ulkopuolella. Siinä onkin sukuhistoria leikattu poikki kuin
keritsimillä.
Niinkuin näiltä suomalaisilta muinen on riistetty miltei kaikki
kansalaisoikeudet, niin on heiltä viety sukunimetkin. Mutta paitsi
heidän nimiään vielä kylienkin nimet. Niitäkään ei ole voitu sietää,
kun ne olivat suomalaisia. Niillekin on annettu tyystin ruotsalaisia
nimiä, olivatpa ne sitten enemmän tai vähemmän sattuvia, nimiä, joita
nämä eivät edes tunne. Se on syynä siihen, että jos katsot näiden
seutujen karttaa, siinä on silkkoja ruotsalaisia nimiä samaten kirkon-
ja henkikirjoissa. Mutta kun tulee itse paikkakunnalle saa kuulla
aivan toisia, supi suomalaisia nimiä, joten entiset maantieteelliset
tiedot eivät riitä. Sen vuoksi olikin valtakunnan säätyjen v. 1823
vaikea käsittää, että suomalaisia maanääriä oli aivan maan sydämessä
ja moni ei sitä vieläkään tiedä, kun ei suomalaisia nimiä muka ole. Ja
he päättelevät, ettei niitä siellä koskaan ole ollutkaan.
Isäntäni, jonka ruotsalainen nimi oli Påls Erik Anders, käytti
suomalaista nimeä _Antti Hiiroinen_, sillä hän oli vanhaa Hiiroisten
sukua. Hän oli isäntänä talossa, jossa oli 13 henkeä. Hänen lapsistaan
oli kaksi kunnon tyttöä, Anna ja Kaarina, kaksi äsken puhjennutta
kukkaa, joista etenkin nuorempi, Kaarina oli maalaiskaunotar. Kun
minua huvitti saada tietää, oliko paikkakunnan tansseissa ja leikeissä
mitään kansallisesti omaperäistä, pyysin heitä illaksi hommaamaan
huvit nähdäkseni, oliko niissä mitään suomalaista jäljellä. Heidän
talonsa oli rakennettu ruotsalaiseen tapaan, kuten muidenkin
Svärdsjöläisten. He asuivat saleissa ja kamareissa ja olivat jo ammoin
luopuneet vanhoista savupirteistä, jotka ennen täälläkin olivat olleet
käytännössä. Ainoastaan sauna ja riihi olivat säilyneet. Olen
sittemmin tehnyt useammin kuin kerran sen huomion, että mistä suomen
kieli ja kansallisuus on kuollut, on toki sauna jäänyt
ruotsalaistuneille jälkeläisille. Olenpa joskus havainnut, että se on
tarttunut läheisiin ruotsalaisiin kyliinkin, niin että he ovat
rakentaneet itselleen oikean suomalaisen saunan. Kun siis täällä
tapasin ensimmäisen Ruotsissa näkemäni saunan, niin minun tietysti
mieleni teki käyttää sitä myös hyväkseni. En ollut vuoden mittaan
kylpenyt, vaikka olin tottunut ennen ainakin kahdesti viikossa
ottamaan löylyt. Ja vain yksin suomalaiselle tässäkin tottumus on
toinen luonto. Tuskinpa olin siitä ennättänyt mainita, ennenkuin jo
Kaarina oli lämmittämistouhussa.
Saunan lämmitessä menin erään pojan kera järvelle ongelle. Ilta oli
tyyni ja leppoisa, ja kun iltapuolella oli hieman satanut, minusta oli
mitä parahin onki-ilma. Rannalla kappaleen matkaa talosta oli tuuhea
mänty. Kun menin sitä läheltä katsomaan, näin, että sen runkoon oli
naulattu kuusi karhunkalloa ja juurella oli lisäksi kolme
alaspudonnutta. Minä ripustin nekin kuiville oksantyngille. Nykyinen
isäntä sanoi osaltaan kaataneensa 21 karhua ja hänen isänsä 34, mutta
niistä ei yhtään oltu naulattu puuhun. Siinä olevat kallot olivat siis
siinä olleet jo ennen hänen ja hänen isänsä aikoja. Hän kertoi, että
suomalaiset muinoin olivat pitäneet monenmoista menoa karhunpeijaisia
viettäessään.
[Kuva: _Metsäsuomalaisia._]
Astuttuamme pieneen veneeseen halkaisimme airoillamme järven tyyntä
pintaa, joka hopeanhohtoisena, eri värisinä taitteli laskevan auringon
säteitä. Ympärillämme levisi saloseutu, joka kesäillan kaunistamana
upotteli kuviaan värähtelevään kultakuvastimeen. Etäältä kuului
laitumella käyvän karjan kellojen kalkahtelu ja joskus paimentorven
toitotus tai koiran haukunta. Olimme kuin matkalla Runolaan,
autuaitten saarelle liitäen kuin unessa satumaille. Yllämme kaartui
taivaan sinikänsi, jonka huimaavaan korkeuteen tuskin ajatuskaan
kohoo. Allamme oli aarteita kätkössä Ahtolan saleissa, jonne ei silmä
yllä. Olisi ollut synti, jos tässä ihanuudessa onkiminen olisi meitä
häirinnyt. Vetehinenkin oli samaa mieltä, ja se kaiketi olikin syynä
siihen, ettemme sinä lyhyenä rupeamana, jona onneamme koetimme,
saaneet ainuttakaan eläväistä.
Kun meille rannalta oli annettu merkki, että sauna odotti, palasimme
yhtä tyhjin käsin kuin olimme lähteneetkin. Olimme käyneet kylän alla
olevissa _Selkäsoaressa_ ja _Trummensoaressa_. Sain kuulla, että
kaikilla lähellä olevilla järvillä, saloilla, soilla, vuorilla ja
mäillä y.m. vielä oli suomalaiset nimet. Niinpä pienehköllä lammilla
kylän laidalla on nimi _Kylkijärvi_, toisen, kalattoman nimi on
_Valkiajärvi_. Sitä paitsi on lähettyvillä _Hauk'lamp_, _Särk'järvi_,
_Jouht'järvi_, _Viäräjärvi_, _Hevolampi_, _Vehkalampi_ j.n.e. Kylän
lähellä on _Kärmämäki_, _Hepokallio_ ja tehtaalle päin mennessä
_Pohjoismäki_.
Mutta sauna odotti. Minä ja isäntä menimme kylpemään. Kah, minkälainen
sauna! Pieni komero, jossa uuni valtasi puolet tilasta. Kun olin
kumartunut syvään, päästäkseni matalasta oviaukosta sisälle, pääsin
siellä tuskin kääntymään. Seisoa en kuumuuden vuoksi voinut. Ei
lauteita, ei penkkejä, ei vesisammioita. Vain hutelo tuoli oli
keskellä lattiaa, ja siinä piti ottaa löylyt. Enpäs ollutkaan enää
Juvan pappilassa, missä lämpöisellä lavalla sai suloisesti venytellä
tuoreilla lehdillä, jossa puoli tusinaa piikaa saippuoi, pesi ja
virutteli. Olin uumoillut, että Kaarina minua kylvettäisi ja olin jo
tuntevinani hänen pehmeitten käsiensä kosketuksen. Mutta täällä ei
tunnettu tuota kohteliasta tapaa, ja minäkin olin liiaksi
hienotunteinen siitä mainitsemaan. Jokaisen huoleksi jätettiin itsensä
hoiteleminen, ja minun oli pidettävä huoli sekä vesikiulustani että
vihtani hautomisesta kiukaalla. Olin tuskin mennyt saunaan, ennenkuin
jo yhtä nöyrästi sain tulla ulos, sillä siellä ei ollut paikkaa
vaatteilleni. Minun oli siis riisuuduttava taivasalla. Kun olin pannut
vaatteeni kokoon muutamille hirsille, olin taas nuolena saunassa.
Suomalaisilla on tapana kilpailla siitä, kuka enemmän löylyä sietää.
Tunsin tuon lain, isäntäni myös. Ja niinpä koeteltiin. Nuori emäntä,
joka oli löylynheittäjänä, läksi ensimmäisenä tuimaa kuumuutta pakoon.
Turhaan pisteli ukko näppejään veteen (huom. juuri sormenpäät kynsien
juurella ovat kuumalle arimmat) ja huitoi ahkeraan vihdalla. Hänen
punaista vanhaa nahkaansa poltti, ja hänen oli lähdettävä
käpälämäkeen. Minäkin olin usein tukehtua ja selkäni korventua. Mutta
paikallani pysyin. Mitä tuimimmasta kuumuudesta, korvien soidessa
hypätä porhalsin ulos lahden viileään veteen. Sepä vasta oli uusi
nautinnontunne! Sukellellessani syvyyksiin ja kelluessani pinnalla
tunsin virkistyväni. Ja muutaman tuokion kuluttua oli saunassa käynti
siirtynyt muistojen joukkoon. Se, että olin niin hyvin sietänyt
löylyä, herätti ukossa luottamusta, hänen mielestään olin siten
parhaiten osoittanut olevani oikea suomalainen. Hän puhui siitä
jälkeenpäin vielä muillekin, jotka sen johdosta mielihyvästä muhoillen
minua katselivat.
Illempänä tuli muitakin miehiä metsätöistänsä ja niinpä minun
ympärilläni oli yhä enemmän suomalaisia. Naisista vain eräs sokea akka
oli hyvä kielen taitaja. Tytöt ja nuoret naiset, vaikka ymmärsivät ja
vähin osasivat puhuakin, eivät silti sitä tehneet, kun se tuntui
hankalalta ja luultavasti heitä myöskin hieman hävetti puhua kieltä,
jota eivät täysin hallinneet.
Myöhemmin illalla kokoontui tänne nuorisoa sekä omasta kylästä että
_Viihmäeltä_. Anna ja Kaarina olivat kutsuneet heidät tanssiin ja
huviin. Tavallinen talonpoikaiskainous haittasi aluksi, joten minun
oli kaikin tavoin maaniteltava saadakseni leikit käyntiin. Leikit
olivat kaikki aito ruotsalaista alkuperää ja meidänkin herrasväkiemme
käyttämiä, kuten »Räfven ligger i solskenet», »Att skära och så hafra»
y.m. Tansseina käytettiin »Hambopolskaa» ja valssia. Vain yksi tanssi
n.s. »Kull-dansen» herätti huomiotani osaksi siksi, etten ennen ollut
sitä nähnyt tanssittavan, osaksi kun se näytti täällä niin
kansalliselta ja kotoiselta. Se oli itsessään yksinkertaista ja
kollomaista, mutta olihan sillä silti puolensa. Se alkoi, kuten kaikki
piirileikit, laululla ja suurella kierroksella, jolloin laulettiin:
»Och vill du se, så ska vi dan- så ska vi dansa med kullor!» Sitten
kaikki pysähtyivät paikoilleen, kääntyivät pariinsa päin ja
keikistelivät sekä polkivat jalkaa minkä osasivat laulaen kymmenkunta
kertaan sanat »kulla, kulla, kulla — — si så sade kullan», löivät
kätensä yhteen ja pyörähtivät sylityksin ympärikköä. Niin alkoi taas
suuri kierto ja edelliset temput uusittiin. Tätä voisi tavallaan pitää
kömpelönä kevyen Tyroolilaistanssin jäljittelynä. Sellaista näin
myöhemmin Kööpenhaminassa tanssittavan.
Viimein ryhdyttiin _»sormusta kätkemään.»_ Minäkin otin leikkiin osaa.
Kaarina, joka oli mestarina kaikissa näissä leikeissä, aloitti
kätkemisen. Kohteliaisuudesta hän sen kätki minun syliini. Minä olin
vähemmän kohtelias ja annoin sen eräälle pojalle. Hän taas minulle,
minä Kaisalle ja hän takaisin minulle. Siten joko kätkin sormusta tahi
se annettiin minun kätkööni, joten säästyin vaikka vasten tahtoani
panttia antamasta. Silti oli meillä pian runsaasti pantteja ja seurasi
niiden lunastus. Vanha sananparsi sanoo: »Joka leikkiin menee, se
leikin sietää.»
Kun siis olen alkanut puhua leikistä, niin on se tehtävä loppuun asti.
Lukija, joka on minua seurannut talonpojan pirttiin kansan tapoja
tutkimaan, ei suinkaan olisi tyytyväinen, jos joku osa siitä
peitettäisiin esiripulla. On asetuttava juuri rahvaan kannalle
voidakseen oikein arvostella. Mikä toiselle kansanluokalle on
sopimatonta ja pahennusta herättävää, ei ole toiselle. Vaikkakin
julistettiin panttien lunastustuomioita, jotka eivät olleet niin
sievisteleviä kuin sivistyneissä piireissä, vaan karkeita ja
kömpelöjä, mutta sellaisia, että ne puhuivat tapojen
yksinkertaisuudesta ja sydämen turmeltumattomuudesta, niin minun on
silti mainittava, minkälaisia ne olivat. Eräs esim. kuului: Jos se on
poika, on hänen irroitettava Maalinin sukkanauha, jos se on tyttö, on
hänen avattava Anders Johanin housunnapit (böxlocka). Siinä ei
kursaileminen auttanut. Toinen poika tuomittiin »ottamaan Annaa
rintanypykästä (patten) kiinni.» Olisinpa minäkin ollut valmis tuota
lain määräystä noudattamaan, jos olisi ollut tarvis. Eikä tuo toinen
poikakaan vastaan pannut. Ja vaikka tyttö vastustelikin, niin oikeus
voitti: Näissä leikeissä tuli siis taalalainen esille, sillä
suomalaisen mielestä ne eivät olisi olleet soveliaita, vaikkakin niitä
nyt vieraina lainoina suomalaiset käyttivät.
Leikkien päättyessä kello oli jo yksi yöllä ja minulle osoitettiin
makuupaikka vaateaitassa, jonka seiniä ja kattoa koristivat hameet,
kaulaliinat, sukat ja monet muut naistenvaatteet. Vuode oli hyvin
laitettu ja raidit puhtaat ja lupasi se virkistävää lepoa. Mutta
pianpa havaitsin, että minut oli sijoitettu tyttöjen makuukammioon.
Häiriötähän siitä oli aina aamun sarastukseen asti. —
Niin päättyi suomalaismetsissä ensimmäinen päiväni, jota erilaisten
huvitusten vaihdellessa pitkitin aina seuraavaan asti.
Ensimmäiseksi tehtäväkseni hankin seuraavana aamuna kyytimiehen
viemään tehtaalle kirstuni päästyäni selville, että suotta olin sen
tänne kiskonut. Itse jäin Munterin kera edelleen ukkoja
haastattelemaan ja jatkaakseni matkaani seuraavaan kylään. Myöhään
edellisenä iltana olin lähettänyt naapuritaloon sanan, että halusin
puhella heidänkin kanssansa, jonka johdosta kaikki miehet jo
auringonnoususta olivat tulleet minua tapaamaan. Muun muassa otin
puheeksi vanhat runot ja loitsut kysyen, eivätkö he niitä tainneet. He
eivät kieltäneet, että sellaisia oli kuultu ja että vanhat suomalaiset
olivat olleet hyvin kärkkäät niitä oppimaan, mutta kielsivät jyrkästi
itse osaavansa sellaisia. Kysyin, haluaisivatko he kuulla sellaisia
kuin Suomessa käytettiin. Siihen kaikki olivat mielihyvin valmiita.
Luin ulkomuistista muutamia loitsuja, jylhimmät mitä osasin, siten
saadakseni heidät lukemaan omiansa. Minua kuunneltiin mitä suurimmalla
jännityksellä ja kun lopetin, virkahti isäntä: »Voi nuo tuhmat
Savolaiset, kuin sillä tavalla on antanna pois luvusek!» Ja kun sitten
Gananderin mytologiasta hänelle luin karhun luvun, niin hän hämmästyi
sitä, että minullakin oli tietoja, jotka hän yksin luuli omaavansa, ja
huudahti: »Siinäpä minun sanat jo on kirjassa!» Kysyin: »Mitkä sanat?»
Hän vastasi: »Kätke kynnet karvohoisi» — — —, ja vakuutti, että kun
karhu monesti oli hurjistuneena hyökännyt hänen kimppuunsa, niin se
sinä siunaamana, kun hän tuon manauksen on sanonut, on kääntynyt.
Huomasin, että sekä hänellä että muilla oli vahva usko. Kyselin,
eivätkö he osanneet suomalaisia lauluja, joiden sävelmiä erikoisesti
olisin halunnut kuulla. Mutta he selittivät etteivät osanneet. Otin
nyt esille huiluni ja soittelin heille runosävelmiämme, jotka he heti
tunsivat sekä joukon paimensoittoja, n.s. sarvisoittoja. Nekään eivät
heille olleet tuntemattomia, he sanoivat niiden olevan hieman
toisenlaisia kuin heidän. Kuulin sittemmin heikäläisiä ja havaitsin
eron pieneksi ja että niitä saattoi pitää saman aiheen muunteluina.
Kun vihdoinkin olin valmis lähtemään ja tahdoin maksaa asunnosta sekä
omastani ja Munterin kestityksestä ynnä kirstuni kyyditsemisestä
tehtaalle, ei tahdottu mitenkään ottaa maksua ja kun siitä huolimatta
jätin yhden taalarin, tyrkyttivät he 12 killinkiä siitä takaisin,
johon tietysti en suostunut.
Täältä menin maantien toisella puolella olevaan Viihmäen (ruots.
Falkåsen) kylään, minne muutamat miehet minua saattoivat. Sivumennen
pistäydyin vielä Heikki Ollinpoika Orsonin talossa, johon myöskin
kuului kolmetoista henkeä.
Viihmäen kylä, jossa oli kaksi taloa, oli syntynyt Hiirolasta muuton
kautta. _Laitinen_ nimisellä suomalaisella oli ollut niin pieni
talonosuus, että hänen oli ollut pakko muuttaa kylästä. Hän oli
muuttanut tänne ja raivannut sen talon, jota nyt viljeli kirkonisäntä
Falk, Olli Orenpoika. Tämä oli tapahtunut jo toista sataa vuotta
sitten. Hän oli ollut sotamiehenä ja saanut silloin nimen Falk ja
siitä oli kylä saanut ruotsalaisen nimensä. Toinenkin talo, jossa asuu
Pauli Olavi Antinpoika, on syntynyt myöhäisemmän muuton kautta
Hiirolasta ja on perustettu 1812. Tulimme ensin tänne, mutta emme
tavanneet ketään kotosalla tuosta pienestä, 4 henkeä käsittävästä
perheestä. Menimme sen vuoksi kirkkoväärti Falk Olli Orenpojan luo,
minne hetken kuluttua saapui myöskin äsken mainittu naapuri
luultavasti nähdäkseen, mikä mies minä oikeastaan olin. Kirkkoväärtti,
joka oli nuori, mutta järkevä mies, osasi kirjoittaakin sekä selvää
käsialaa että järkeviä ajatuksia. Muutamat muutkin miehet osasivat
ainakin lukea kirjoitusta. Katselin nyt, löytyisikö hänen papereistaan
vanhoja asiakirjoja suomalaisten ensimmäisistä maahanmuutoista, kun
oli siinä suhteessa häneen viittailtu. Eikä hän kieltänytkään, että
sellaisia piti oleman, mutta etsiskelyistä huolimatta ei hän niitä
vain löytänyt. Luultavasti oli syynä se, että hän luuli minun niitä
ehkä käyttävän väärin suomalaisia vastaan, epäluulo, joka heissä piili
kaikkien herrasmiehien suhteen ja kokemuksen perusteella. Hän vei
minut katselemaan suomalaisten muinaisten asuntojen raunioita lähellä
olevalle harjulle, missä saattoi nähdä neljän suomalaissaunan tai
pirtin jäännöksinä suuria, palaneita, harmaakivisiä tulisijan pohjia.
Nyt kasvoi siinä metsää ja muutamat oli jo raivattu pelloksi. Hän ei
tiennyt, miltä ajalta nuo muistot olivat eikä myöskään, mitkä suvut
olivat näillä paikoin asuneet. Tältä paikalta oli vapaa ja kauas
ulettuva näköala. Näimme pohjoiseen ja itään monen penikulman
mittaisia saloja, jotka häipyivät taivaanrannalle. Ne olivat Ockelbon
ja Bollnäsin suomalaismetsiä Gästriklannissa ja Helsinglannissa,
metsiä, jotka ulettuivat aina tänne asti: osa niistä kuului Åmotin
kappeliin. Siellä täällä mittaamattomilla saloilla näkyi kokonaisia
suomalaiskyliä, väliin vain yksinäisiä taloja tai torppia, jotka
näyttivät kuin keitailta laajassa erämaassa. Ja kun sanottiin, että
oli penikulma tahi enemmän lähimpiin kyliin, niin tuskin uskoin
silmiäni, kun niitä vertasin kaukaisimpiin, joihin verrattuna nämä
tuntuivat olevan aivan lähellä. Ockelbon suomalaiskylistä mainittakoon
erikoisesti _Pekkala_ (Rönnbacka), johon kuulunee 11 taloa ja jonne on
1 ½ penikulmaa, _Loinila_ (Möjsjön) 3 taloa, yhteensä molemmissa
kylissä 94 henkeä; _Riitamäki_ (Trälåsen), uutisasutus, jossa on 2
perhettä, 8 henkeä; _Mörtsjöriset_ ½ penikulman päässä, 6 henkeä;
_Peäkylä_ (Kallsjön), jonne myöskin laskettiin olevan 1 ½ penikulmaa,
oli kylä, jossa on 13 taloa, 70 henkeä; _Hulvalan_ (Gammelboningarne)
sanottiin olevan saman matkan etäisyydellä: 15 taloa, 110 henkeä;
Käivärä (Ivan Kärn), jonne arvioitiin olevan 2 penikulmaa; taloja 6,
asukkaita 30; _Lievolaa_ (Linåsen) pidettiin metsien vanhimpana ja on
siinä oma verokirjoihin viety metsä; sinne laskettiin olevan 2 ½
penikulmaa, taloja 4, asukkaita 20; _Väisälä_ (Fallåsen), jonne oli 3
à 4 penikulmaa, taloja 3, niissä 15 henkeä. Täällä piti asua vanhan
suomalaisukon, Erkki Lassenpojan, joka oli kuuluisa pyssymies.
_Poasolassa_ (Stora Björnmåsen) oli 10 taloa ja n. 80 henkeä j.n.e.
(Suomalaiset kylännimet ilmaisevat, mikä suku ne ensin on raivannut,
niinpä esim. Loinilan joku _Loininen_, Hulvalan _Hulvainen_, Käivärän
_Käiväräinen_, Lievolan _Lievoinen_, Väisälän _Väisäinen_, Poasolan
_Poasoinen_, Pekkalan _Pekka_ j.n.e.).
Siis Ockelbon suomalaismetsissä oli kirkkoväärtin harjulla antamien
tietojen mukaan 481 henkeä ja lienee tuo lukumäärä, joka perustui
muistiin, todellista paljoa pienempi. Sitä paitsi oli useita
suomalaiskyliä, joiden ruotsalaiset nimet hän tiesi, kuten Ulftorp,
Långsjön, Vittersjön y.m., mutta joiden suomalaisista nimistä
puhumattakaan muusta hän ei ollut selvillä.
Näiden Gästriklannin Ockelbon suomalaismetsien länsipuolella ovat
Helsinglannin Bollnäsin suomalaiskylät, jotka siis pohjoisessa
rajoittuvat Svärdsjön metsiin. Kun olin päättänyt tällä kertaa jättää
käymättä Helsingen ja Gästriklannin salot ja sen sijaan vaellella
Taalain maakunnan, kun kerran sieltä olin aloittanut, niin tyydyin
vain ennakolta kirjoittelemaan kaikki näistä saatavissa olevat tiedot.
Kolmen, neljän penikulman päässä Bollnäsissä on _Rimsbo_-niminen kylä,
jonka ruotsalaistuneestakin asusta näkee, että sen perustaja on ollut
_Rimppi_ tahi _Rimppinen_. Toisen kylän nimi on vieläkin perustajan
mukaan _Kokkoinen_ (ruots. Källåsen). Siinä on 3 taloa ja ovat ne
Svartnäsin tehtaan lampuoteja. Samaten on täällä toinenkin Svartnäsiin
kuuluva vanha suomalaistorppa _Lampinen_, jossa nykyään asuu vain eräs
paimen. Bollnäsissä oli sitä paitsi asunut _Lintuisia_, mutta ei
tiedetty, elikö heitä enää missään.
Etelässä käsin Svärdsjöstä ovat Ofvansjön suomalaismetsät
Gästriklannissa, joissa niinikään en käynyt.
Saatuani nämä tiedot nautimme aimo päivällisen, mistä ei maksua
otettu. Illansuussa kävelimme tehtaalle Munterin kuljettaessa minua
oikotietä, joten sinne tuli vain ¾ penikulmaa. Mutta kun vähä väliä
sadekuurot meidät yllättivät, oli meidän etsittävä suojaa milloin
jonkun vanhan kuusen milloin tiuhan männyn alta. Nybrukissa katselimme
täydessä käynnissä olevaa naulavasaraa. Me erosimme luvattuamme päivän
sarastuksen aikana tavata lähteäksemme uudelle retkeilylle toiselle
taholle. Oli jo myöhäinen hetki, kun saavuimme Svartnäsin tehtaalle,
missä minua kestittiin ruoin ja juomin ja viimeksi suloisella levolla.
Kun olin jo ullakkokamarissani riisuutunut, kuulin hevosenkavioitten
kopsetta, piiskanläimäyksiä ja kirouksia. Siitä sekä talossa
syntyneestä hälinästä ja juoksentelusta oivalsin, että isäntä tuli
kotiin. Ja se pitikin paikkansa. Hänestä saamieni kuvauksien johdosta
toivoin, etten häntä tarvitsisi nähdä. Paneuduin levolle päätettyäni
herätä niin varhain, että voisin lähteä talosta, ennenkuin talonväki
oli liikkeellä.
Seuraavana aamuna nousin ani varhain, pukeuduin nopeasti ja jätettyäni
kirstuni huoneeseeni hiivin hiljaa talosta. Kello ei ollut vielä
neljää, kun jo Munterin kera olin taipaleella. Mutta virkku emäntä oli
ollut varhemmin jalkeilla kuin olin luullutkaan enkä ollut pitkälle
ennättänyt, ennenkuin hän tuli jäljessäni juosten ja huutaen, etten
saisi suuruksetta lähteä talosta. Hänen pyynnöistänsä piittaamatta en
suostunut kääntymään takaisin. Vain 1/16 penikulmaa kuljettuamme
tulimme Lagerstorpiin. Perheeseen kuului 4 henkeä, jotka olivat ruukin
alustalaisia. Kuljin kaikkien ruotsalaisten talojen ohi, mutta
poikkesin kaikkiin suomalaisiin. Täältä tulin _Hulvalaan_ (Finby), ¼
penikulmaa ruukista. Siinä oli neljä taloa, kaksi ruotsalaista ja
kaksi suomalaista. Jälkimmäiset olivat Juho Heikinpoika Orson ja Antti
Heikinpoika, joiden perheisiin kuului yhteensä 11 henkeä. Täällähän
Munterkin asusti. Jo suomalainen kylännimi ilmaisee, että ensimmäinen
suomalainen, joka täällä on raatanut, on ollut _Hulvaisia_, siis samaa
perua kuin Gammelboningarne (Hulvalat) Ockelbon metsillä, joista hän
lienee muuttanutkin tänne.
Täältä tulimme _Laukkalaan_, (nimi osoittaa ensimmäisen suomalaisen
olleen _Laukkaisen_), jossa oli 9 henkeä ja johon kuului Kejsersin
torppa ja sen 4 asukasta. Molemmat laskettiin Finbyhyn kuuluviksi.
Isäntä, Samuel Ess, ei ollut kotona, mutta tapasin siellä viulua
soittavan suomalaiseukon. Pyynnöstäni haki hän viulunsa ja soitti sitä
koko hyvin, etenkin esitti hän polskia. Sain hänet sitten soittamaan
paimensoittoja ja havaitsin, että ne muistuttivat kotiseudulla
kuulemiani. Liitin niitä sittemmin kokonaista 20 kappaletta _Otavan_ I
osaan. Erotus oli pääasiallisesti siinä, että nämä yleensä olivat
hieman lyhempiä tahi typistettyjä. Paitsi häntä oli näillä metsillä
toinenkin taituri, nimittäin vanha sokea piika, joka oli
musikaalisesta lahjakkuudestaan kuulu.
Täältä menimme niittyjen kautta _Seppälään_ (Bål Pers), jonka kylän,
suomalaisesta nimestä päättäen, on joku _Seppänen_ raivannut ja jonka
etunimi ruotsalaisten mukaan oli Per. Hain käsiini heti _Lo_ nimisen
sotilaan, joka vuoden 1788 sodassa oli ollut Suomessa, mutta en
tavannut muita kotona kuin hänen reippaan 18-vuotiaan tyttärensä.
Hänkin oli menossa lehdekseen. Lehdet ovat täällä kuten meilläkin
talvella usein tervetulleena karjanruuan lisänä. Mutta, kun kävelystä
tunsin vatsani tyhjäksi, esitin oman ja Munterinkin toivomuksen, että
saisimme yhteisesti astiallisen kuoripiimää. Tuskin ennätin tuon
lausua julki, ennenkuin hän jo oli pienessä maitoaitassaan, missä hän
piti tiukan kehlojen tarkastuksen. Parilla silmäyksellä hän keksi
suurimman ja parhaimman, ja se joutuikin meidän himomme uhriksi.
Lusikalla hän siitä kuori päällisen, jonka hän maljassa sekoitti
happamattomaan kermaan ja toi minulle, sanoen sen olevan
_flöte_-nimistä laitosta, jollaista en vielä konsanaan ollut
maistanut. Ehkä siihen vaikutti nälkä tahi se, että nuori emäntä sitä
tarjosi, mutta varmaa on, että vielä kauan muistelin tuota maukasta
ruokaa, josta hän ei mitenkään tahtonut ottaa maksua.
Hän kertoi, että äsken mainitsemani sokea piika, joka kerjäämällä ja
soittamalla itseään elätti metsillä, eilen oli ollut heillä ja
luultavasti vieläkin maleksi kylässä. Pyynnöstäni lupasi hän myöhemmin
etsiä tämän käsille ja tuoda johonkin järven toisella puolella olevaan
taloon, jonne minä olin menossa. Tämä kylä, johon kuuluu useampia
naapuruksia, joista kolme nyttemmin on ruotsalaista ja kaksi
suomalaista, sijaitsee järven molemmin puolin. (Miten sekä täällä että
muuallakin väliin ruotsalainen sijoitetaan suomalaismetsille
mainittakoon, etteivät suinkaan he itse ole raivanneet asumiansa
paikkoja, siihen ei heillä ole halua eikä mieltä. Mutta kun entinen
suomalainen asukas on velkaantunut ruukille, on ensimmäisenä huolena
saada hänet häädetyksi, jottei hänen lapsensa ja jälkeläisensä saisi
periä ja vedota kantaoikeuksiinsa. Kun ei ole puutetta sellaisista,
jotka haluavat hyötyä hänen hiestänsä ja vaivoistansa, tulee usein
ruotsalainen renki tai torppari hänen sijalleen. Joskus, vaikkakin ani
harvoin sattuu, että suomalainen ottaa vävyn ruotsalaisseudulta).
Istuimme juuri Nuutti Heikki Orenpojan luona, kun Kathi jo saapui
sokean kera. Minua hämmästytti se taituruus ja valmius, jolla hän
viulunjousta liikutteli. Polskat, angleesit, valssit ja katrillit
siinä vuorottelivat. Minun houkuttelemani Kaisa Lo ryhtyi tanssimaan
erään talon nuoren kavalieerin kera. Eipä käyne kieltäminen, että
näytti vallan riivatulta, kun paljasjalkainen nainen liehui valssia
löntyksen kera, jolla oli kömpelöt taalalaiset kengät, tuvassa, joka
nipin napin oli niin suuri, että molemmat mahtuivat pyörimään. Mutta
näyn tympäisevän puolen sai tytön punertava poski ja kaino viattomuus
unohtamaan hänen sipsuttelevin täsmällisin askelin pitäessään
tasapainossa raskasta vastatanssijaansa, jonka ympärillä hän keveänä
keijukaisena liehui jalkojen tuskin tavoitellessa epätasaista lattiaa.
Valmistettuani pienillä juomarahoilla pääsyn sokean sydämeen hän muun
muassa kertoi itsellään olleen kaksi veljeä. Toinen niistä oli ollut
Antti Orenpoika Blom-Ullen kartanosta Spaksjössä sekä tämän vaimo Anna
Antintytär Helsinglannin Forsbrukista, toinen oli Lasse Orenpoika,
jonka vaimo oli Kaarina Niilontytär Åmotin Kellsjöstä, jotka n.
kaksitoista vuotta sitten olivat muuttaneet Suomeen, minne olivat
asettuneet miilunpolttajiksi eräälle ruukille Hämeenlinnan
lähettyville. Edellinen oli siellä kuollut, mutta vaimo ja kaksi lasta
olivat palanneet tänne jo yhdeksän vuotta sitten. Jälkimmäinen oli
jäänyt sinne. Tästä sekä muistakin esimerkeistä näemme, että joillakin
suomalaisilla on ollut yhdyssiteitä Suomeen käsin, joko siten, että
täältä joku on matkustanut sinne tahi henkilöitä sieltä on tullut
tänne heimolaisten luo. Näistä kosketuksista olisi pitänyt toisen
kansan saada edes hieman tietoja toisesta, vaikkakin tiedot jääden
ahtaaseen piiriin pian ovat häipyneet kuni tuulen henkäys metsään.
Mutta, jos tahdottaisiin tästä tehdä sellainen päätelmä, että nuo
kosketukset olisivat vaikuttaneet täkäläisen kielen kehitykseen, niin
se on yhtä mahdoton ajatus, kuin jos ajattelisimme, että meidän
suomemme on saanut vaikutteita täältä käsin.
Täältä soudimme Svarten-järven yli _Rantakylään_, jonka rannalla
olevat 3 taloa ja 20 henkeä laskettiin kuuluvan läntisen Svartnäsin
kylään. Sieltä menimme _Pöntälän_ kylään, varsinaiseen läntiseen
Svartnäsiin, jossa niinikään oli 3 taloa, 19 henkeä. Joku _Pöntäinen_
on luultavasti ollut tämän kylän ensimmäinen perustaja, ehkä sama
Peder Pederson, josta ennen kuninkaan kirjeen yhteydessä on ollut
puhe. Tulimme ensin Samuel Pekanpojan luo. Siellä tapasin vanhan,
valkohapsisen ukon, joka vaimoineen ja lapsineen puhui erinomaista
suomea ja jonka tytär oli nainut naapuritalosta miehen, joka suoritti
asevelvollisuuttaan. Tämä vaimo, joka oli nuori ja hauska, osoitti
meille hyväntahtoisuutta.
Täältä tulimme yöksi Niilo Ristonpojan luo, jossa kaikki paitsi nuori
emäntä puhuivat sujuvasti suomea. Vaikkei hän voinut ottaa
keskusteluun osaa, niin hän osoitti hyväntahtoisuuttaan kattamalla
meille pöydän. Emme tarjouksia halveksineet, vaan tyhjensimme
puurovadin ja herkullisen kastikkeen. Talon nuori mies vihasi
vimmatusti ruukinisäntää sen vuoksi, että tämä oli vietellyt hänen
sisarensa tämän palvellessa tehtaalla. Hän oli usein väijyskellyt
vihamiestänsä, mutta onnistumatta. Siitä syystä olikin ruukilla
annettu määräys, että tuota miestä, jos hän tulee, ei ole päästettävä
sisälle.
Seuraavana päivänä kävimme Backassa, joka kuuluu läntiseen
Svartnäsiin. Siellä on vain kaksi naapuria, kummallakin nelihenkinen
perhe. Soudimme viemään takaisin eilen käyttämäämme ruuhta. Kolme
ongella olevaa pientä poikaa vei meidät lahden yli _Murtomäkeen_,
jossa, paitsi tehtaalle kuuluvaa kolmea lampuotia, on 11
suomalaisperhettä, yhteensä 49 henkeä. Kovan kuumuuden vaivaamana uin
osan matkasta järveen pistäytyvälle hiekkakärjelle. Ainoa talo, johon
poikkesin, oli Kejsar Erikin. Isäntä oli pitkä, nuori ja kaunis mies.
Nähtyään meidän lähestyvän otti hän kirveen olalleen ja livisti
metsään. Hän luuli minua ruukin herroiksi, joita kohtaan hänessäkin
oli sammumaton viha. Kun Munter kotvan aikaa oli mäellä häntä
puhutellut ja ehkä kertonut, kuka minä olin, palasi hän kotiin ja
meistä tuli pian hyvät tuttavat. Olin toivonut näkeväni hänen
tyttärensä, jota mainittiin Svärdsjön suomalaismetsien kaunottareksi,
mutta jonka nimi ja kunnia hänen kartanossa palvellessaan oli tullut
häväistyksi. Hän ei ollut kotona.
Täältä kävelimme _Hynnilään_ (ruots. Spaksjön t. Baksjön), jonne
laskettiin olevan ½ penikulmaa. Matkalla sivuutimme _Piiskastorpin_,
jossa lienee asunut joku _Piiskainen_ ja jonka isäntä oli vankka
suomalainen; perheeseen kuului 5 henkeä.
Tulimme sitten _Kivimäkeen_ (Filis) tapaamatta ketään kotona. Mutta
kun olin kuullut, että sen asukas Antti Lassenpoika oli tietäjän ja
runojen taitajan maineessa, päätin odottaa hänen kotiintuloansa.
Puuvajassa, johon olin pujahtanut kirjoittamaan
päiväkirjamuistiinpanojani, sain suojaa hirvittävältä ukonilmalta,
rankka- ja raesateelta. Kauan turhaan odoteltuani arvasin, ettei väki
ollut lähettyvillä, kun rajuilma ei sitä ollut ajanut kotiin.
Jatkoimme siis marssiamme ja tulimme ¼ penikulmaa taivallettuamme
_Hynnilään_. Menimme Pekka Hindersonin taloon, joka, lukuun ottamatta
erästä karjamajaa, oli ainoa järven tällä puolen. Muut olivat
muuttaneet toiselle puolelle, mutta juontivat kaikki alkunsa täältä.
Tapasin kotona vanhan akan, _Anna Kaisantytär Tikkaisen_, joka jo oli
kahdeksannellakymmenellä ja hyvin perehtynyt loitsuihin ja manauksiin,
joista minä kirjoitinkin moniaita. Ne olivat aivan samanlaisia kuin
ne, joita omassa maassamme viljalti tavataan. Niin oli etenkin
käärmeenlukujen laita.
Hän kertoi nuoruudessansa vanhoilta kuulleensa, että nämä metsät
olivat jo ennen viimeistä suomalaisten muuttoa olleet suomalaisten
asumia. Viimeisen muuton piti hänen laskelmiensa mukaan tapahtuneen
toista sataa vuotta sitten ja oli tulokkaina ollut sekä miehiä että
naisia. Näinköhän oli kysymyksessä vuosi 1714 venäläisten hävitysten
johdosta kaikkialla Suomessa?
Suomalaisista oli etenkin muuan nimeltä _Karjalainen_ ollut kuulu
tietäjä. Hän oli, kuten nimikin tuntuu osoittavan, ollut Karjalasta
kotoisin ja asettunut Helsinglannin Alftan metsille _Räihälän_ kylään.
Hänestä kerrottiin, että hänellä oli morsian Bingsjössä. Kerran kävi
hänen niin onnettomasti, että hän muutamalla kosiomatkallaan, liiaksi
kestitetty kun oli, putosi reestä, joka hevosineen tuli onnellisesti
kotiin liiaksi nauttineen sulhasmiehen jäädessä mitä tuimimmassa
talvipakkasessa jäälle. Siinä oli mieheltä paleltunut sekä sormet että
varpaat, niin että molemmat jalat oli sahattava poikki, joten hänen
loppuikänsä oli polvillaan kontattava. Silti hän 15 vuotta myöhemmin
meni naimisiin saman tytön, Bingsjön Kaarinan kera. Jäihin hän
hukkuikin. Sillä kun hänen piti köntystellä Räihälästä _Kivijärven_
yli, niin jää petti ja hän hautaantui sen alle. Tämä lienee tapahtunut
noin 90 vuotta sitten.
Tulokkaista oli etenkin eräs nainen, _Tornion Kati_, antanut aihetta
kielen pieksemiseen. Hän oli ollut Torniosta ja ollut joko erikoisen
kaunis tahi kevytkenkäinen, ja kumpikin ominaisuus oli herättänyt
kateutta ja panettelua.
Eivät muutkaan silloin tänne tulleet naiset olleet suosittuja, koska
heille annettiin kaikenlaisia liikanimiä, kuten _Tornion Katiloita_,
_Tervakuppiloita_ y.m. Luultavasti olivat heidän miehensä
harjoittaneet tervanpolttoa, kuten Pohjanmaalla on yleisenä tapana.
Saimme täältä soutajaksi nuoren emännän, joka vei meidät _Hynnijärven_
(Spaksjön) toisella rannalla oleviin taloihin. Tulimme ensin
suomalaisten _Leppävalkamaksi_ nimittämään taloon. Kun täällä tapasin
vieraanvaraisen ja iloisen emännän, päätin jäädä yöksi, etenkin kun
oletin miehen olevan hyväntahtoisuudessa vaimonsa kaltaisen. Munterkin
oli häntä mitä parhaimmin suositellut ja sanonut hänen harrastavan
runoja. Kun hän ei ollut kotona, menin sillä aikaa muihin taloihin
juttelemaan. Mutta väki oli kaikkialta poissa työmaillaan. Lähetin
sanan eräälle vanhalle ukolle, että hän saapuisi Leppävalkamaan, sillä
juuri ukkojahan kaikkialla tahdoin tavata, kun juuri he parhaiten
muistivat tarinoita. Hän saapuikin heti. Hän oli 76:n ikäinen ja puhui
niin nopeasti, että minun oli vaikeata saada tolkkua. Hänen äänensä
muistutti Mannisen ukkoa Juvalla. Kuulo oli jo hiukan heikentynyt,
mutta muisti sitä terävämpi. Aina kun ristikyselyin tahdoin päästä
varmuuteen, hän selvisi kunnialla.
Hän kertoi muun muassa: Syynä esi-isien muuttoon Suomesta olivat
olleet Venäjän sodat, jotka hävittivät maata. Mistään hallituksen
kutsusta maan viljelemiseen ja kansoittamiseen ei hän ollut mitään
kuullut, ei myöskään paljon puhutuista Flemingin aikaisista vainoista.
Tultuaan ruotsalaiselle pohjalle olivat maahan muuttaneet suomalaiset
suvut vetäytyneet niihin valtaviin metsiin, jotka silloin peittivät
maan, ansaitaksensa niissä toimeentulonsa ja saadakseen saloilla olla
rauhassa ruotsalaisseutujen asukkaiden vainoilta. Ehkäpä joillakuilla
oli ikäänkuin salainen vainu ja veto tänne käsin, kun näillä main jo
ammoisia aikoja sitten oli asunut suomalainen heimo, joka 1300-luvulla
n.s. mustan surman johdosta oli kuollut sukupuuttoon, joten maa oli
muuttunut autioksi korveksi.
Ukon mukaan oli Risto Tahvananpoika _Hynninen_ ensimmäisenä tullut
Suomesta ja asettunut järven toiselle puolelle, sinne missä nyt asuu
Per Hindrikson. Hänestä sai talo nimen _Hynnilä_, joka oli kaikkien
kantatalo ja josta koko kyläkin sai suomalaisen nimensä. Tämä Hynninen
oli ollut _Rautalammilta_ Savosta. Muistoksi olivat vanhat
_Hynnijärvestä_ käyttäneet nimeä _Rautalamp'_ ja käyttävät sitä joskus
vieläkin. Ukko ei muistanut, kuka oli tämän poika, mutta pojanpojan
nimi oli _Antti Hynninen_. Hänen poikansa oli _Heikki Antinpoika_ ja
hänen poikansa _Antti Heikinpoika_; tämän poika oli _Juho
Heikinpoika_, tämän poika _Heikki Juhonpoika_ ja hänen poikansa _Pekka
Heikinpoika Hynninen_, joka vieläkin elää. Siis eli nykyään seitsemäs
sukupolvi ensiksi muuttaneen jälkeläisiä, ja siitä oli kulunut
kolmattasataa vuotta.
Toinen suomalainen, _Kaik[k]oinen_, joka myöskin oli Suomesta tullut,
oli ensimmäinen, joka raivasi sen talon, jota nykyään sanotaan
_Blomilaksi_, kun taas kolmas _Antti Makkoinen_, joka lienee ollut
kotoisin Liivinmaalta, kun hänestä yleiseen käytettiin nimeä
_Virolainen_, asettui järven toiselle puolelle, sinne, missä nyt ovat
Linghedin kylän karjamajat. Myytyään uutistalonsa, muutti hän n. 100
vuotta sitten _Kaikoisen_ torppaan, mutta hukkui myöhemmin
Hynnijärveen siten, että hän ruuhesta kellahti järveen ja niin
matalaan veteen, että niiden miesten, jotka uuninkoukkuineen hänet
sieltä haroivat, piti kahlata vain polviaan myöten vedessä. Siinä
tilaisuudessa oli (kertoja-)ukon isä ollut läsnä. Tämän Makkoisen
poika oli ollut sotamiehenä ja siellä saanut nimen Blom ja siitä
talonkin uusi nimi johtuu. Hänen poikansa Olli Ollinpoika oli kuollut
muutamia vuosia sitten 70:n ikäisenä ja jättänyt jälkeensä pojan
_Jussi Ollinpoika Blomin_, joka nyt on 40-vuotias ja asuu talossa
kolmen lapsensa kera.
_Tikkalan_ eli Bocksjön kylän synnystä hän kertoi, että sinne ensiksi
asettui Suomesta tullut mies _Tikkainen_, etunimeä ei muistanut. Erään
hänen jälkeläisensä nimi oli ollut _Juho Antinpoika Tikkainen_,
liialta nimeltä _Veäräsuu_. Hänestä on tarina, että hän Sjöhamnin
matkalla kotinsa ja Bollnäsin välillä tuli Gäflen maaherraa vastaan.
Tikkainen oli maata köllitellyt suuressa suomalaisessa »laitiossaan»,
kun hänet herättivät ylevän herran kuskipukilta sivalletut
piiskaniskut ja huudot väistyä tieltä, joka siinä kohdalla oli kapea.
Kimmastuneena kavahti Tikkainen pystyyn, nosti maaherran rekineen
kuskeineen tien syrjään lumihankeen ja jatkoi itse kaikessa rauhassa
matkaansa. Kun hänet sen johdosta manattiin käräjiin, oli maaherra
tarttunut häntä parrasta ja kysynyt: »Kenen vallassa sinä nyt olet?»
»Lähinnä Jumalaa Teidän», oli ukko vastannut. Tyytyväisenä vastaukseen
oli maaherra antanut anteeksi ja käskenyt menemään kotiin.
Toisen Tikkalan talon, jossa Antti Juhonpoika nyt asuu, lienee alkuaan
raivannut Juho Tahvananpoika _Penttinen_. Hän oli Suomesta tullut ja
lienee kuulunut viimeksi muuttaneisiin, sillä hänen poikansa Jon
Jonsonin poika on vieläkin elossa oleva _Antti Joninpoika Penttinen_
eli _Bengtinen_, kuten nimi tavallisesti kirjoitetaan.
Helsinglannin _Vantilan_ ja Räihälän kylissä oli etenkin _Hämäläisiä_
ollut paljon. Ja _Torpanlahdessa_, missä Lasse Lassenpojalla nyt on
peltonsa, oli muinen asunut joku _Pitkäinen_, hänkin kotoisin
Suomesta. Suku on nykyään hävinnyt. Tämän _Pitkäisen_ olivat
ruotsalaiset noituudesta manauttaneet oikeuteen, mutta virkaatekevä
tuomari oli suomalaisten kertoman mukaan saanut niin kovia
vatsankouristuksia, että hänen parantuaksensa täytyi turvautua
Pitkäiseen ja tämän apuriin. Tuomari parantuikin ja mies vapautettiin.
Ukko kertoi ennen mainitsemastamme _Karjalaisesta_, että tämän sika
oli turmellut _Lauri Tikkaisen_ kaurahalmeen, jonka johdosta Tikkainen
nostatti kaskeen viisi karhua. Mutta Karjalainenkin oli tietäjä ja hän
sai karhuille kuin näkymättömät suitset suuhun, niin etteivät ne
voineet vahingoittaa sikaa.
Sitten alkoi ukko haastella niistä monista kärsimyksistä ja vainoista,
joita suomalaiset muinoin saivat kokea, kun ruotsalaiset yrittivät
heidät häätää metsistä ja karkoittaa maasta. Siihen aikaan ei yksikään
suomalainen ollut hengestään varma eivätkä talot murhapoltoilta
turvissa. Heidän kimppuunsa hyökättiin ja heidät surmattiin, missä
ikinä vain tavattiin.
Sellaisista tapauksista kertoi hän m.m., että kun Pöntälän miehet
olivat nuottaa vetämässä Svarten-järven jäällä juuri talonsa kohdalla,
oli heidän kimppuunsa hyökännyt joukko taalalaisia. Muut olivat
päässeet pakoon, vain yhden ruotsalaiset olivat saaneet kiinni ja
rääkänneet häntä sangen pahasti. He olivat sitoneet hänet kiinni
seipääseen ja pistäneet jään alle avantoon. He olivat vetäneet miehen
vähä väliä ylös ja taas pistäneet kylmään avantoon ja jatkaneet tuota
tekoaan, niin kauan kuin elonmerkkejä huomasivat. Sitten repivät he
nuotan ja upottivat sen järveen jättäen miehen hengettömänä jäälle.
Hän oli kumminkin vironnut henkiin.
Juuri kun ukko parhaillaan näitä kertoili, tuotiin sana, että
kortteeritaloni isäntä oli tullut kotiin. Menin siis toiseen taloon
hänen kanssansa juttelemaan. Hän istui siellä tuolilla tuskin suutaan
avaten. Vihdoin kysyi hän minulta, mikä olin miehiäni. Minua suututti
hänen epäilevä ja karu käytöksensä. Vastattuani kysyin, saisinko
yösijaa. Hän vastasi tylyn lyhyeen, ettei hänellä ollut minulle
huonetta. En pyytänyt muuta kuin ulkohuonetta, aittaa, tallinparvea
tahi jotain vajaa, jossa oli heiniä makuutilaksi. Hän osoitti minulle
silloin vanhan ladon, joka lukitsematta oli niityllä kappaleen matkaa
talosta. Munterille hän sitävastoin oli iloinen ja ystävällinen.
Hänelle hän tarjosi illallistakin, vaan ei minulle. Emäntä taas
lellitteli minua ja kantoi esille talon parasta, mutta kun minua oli
loukannut miehen käytös, tahdoin mieluummin mennä nälkäisenä makuulle
kuin maistaa palaakaan. Ja niin kieltäydyin hänen uudistuvista
kehoituksistaan huolimatta. Ellei jo olisi ollut kovin myöhäinen
hetki, olisin toisista taloista hakenut itselleni yösijan. Päätin siis
käyttää hyväkseni latoa. Jätin Munterin puuron ääreen ja läksin
osoitettua latoa etsimään. Löysin sen ja ryömin neljin kontin
pimentoon, peläten joka askeleella tallaavani käärmeitä tai
sisiliskoja. Lattialla oli vähän vanhoja heiniä. Sieppasin niitä
päälleni ja laitoin itselleni mahdollisimman mukavan makuusijan. Olin
pyytänyt Munteria syötyänsä tulemaan kanssani latoon nukkumaan.
Odotin, mutta aika tuntui kovin pitkältä. Pälkähtipä äkkiä päähäni,
että hän oli salajuonissa isännän kanssa ja epäilin heidän
tuttavallisuuttaan. Minä jo otin sapelini lähemmäksi ja kopeloin
pistoolejani. Kun olin niistä selvillä, päätin olla varuillani ja
nukahtamatta. Mietiskelin jo, pitikö mennä Munteria hakemaan tahi
kaikessa hiljaisuudessa hiipiä naapuriin, joten, jos minulta jotakin
aiottiin varastaa, lato olisikin tyhjä. Samalla kuulinkin jonkun
tulevan. Se oli Munter. Huolehtiva emäntä oli minulle lähettänyt
pieluksia ja makuuvaatteita. Molemmat ryömimme heiniin ja nukuimme
makeasti.
Lauantaiaamun valjetessa nousimme varhain ennättääksemme ennen
ruukille paluutamme käydä muutamissa suomalaiskylissä. Kun aamulla
menimme pirttiin, ei isäntä ollut kotona. Emäntä, joka oli ollut
pahoillaan siitä, että olin illallisetta mennyt makuulle, oli
valmistanut aamiaisen. Mutta kun olin itsepäisempi kuin järkevä, en
tahtonut ottaa vieraanvaraisuutta vastaan, kun kerran minulle oli oltu
epäkohteliaita. Hänen hartaista pyynnöistään ja osoittamansa
ystävällisyyden vuoksi lopulta kumminkin istuin pöytään.
Olin tuskin ennättänyt aloittaa aterioimiseni, kun isäntäkin tuli
sisälle. Hän oli nyt kuin toinen mies, puhutteli minua ystävällisesti
tahtoen välttämättä ryhtyä kanssani pakinoimaan. Mutta nyt taas minä
puolestani tekeydyin koppavaksi ja olin vastauksissani niin karu ja
tyly kuin mahdollista. Huomasin pian, että hän oli kovin mieltynyt
runoihin ja loitsuihin ja tahtoi uteliaana tietää, mitä niistä minun
papereissani ja kirjoissani oli, mutta niihin kyselyihin en vastannut
sanaakaan. Sovintoa rakentaakseen kysyi Munter, eikö isäntä itse niitä
tainnut.
»Miksei», vastasi tämä ja Munterin pyynnöstä hän alkoi lukea
käärmeenloitsua. Mutta huomattuaan, että minä tuskin olin kuulevinani,
hän lopetti. Maksettuani ja arvioni mukaan kaksin verroin läksin heti
tieheni ja sanoin jäähyväiset vain emännälle enkä isännälle.
Mielestäni tein hänelle väärin, mutta minkäpä luonnolleen mahtaa, kun
en kerran voinut sulattaa hänen eilen osoittamaansa halveksumista.
Luultavasti oli hän aluksi pitänyt minua seikkailijana tai
karkulaisena, joka tuli metsille livistääkseen sitten huomaamatta
Norjan puolelle. Sellaisia kulkureita oli täällä usein nähty etenkin
Norjan vielä kuuluessa Tanskaan.
Täältä piti mentämän Ockelbon rajalla olevaan Råbackan kylään, jonne
laskettiin rapea neljännespenikulmaa, mutta eksyimme ja lötsöttelimme
kauan eräässä vetelässä suossa. Råbackassa oli kaikkiaan kolme taloa,
kaksi niistä suomalaisia, joista toinen tehtaan alustalaisia.
Poikkesimme Pekka Jansonin luo, joka, sen vuoksi että usein oli
oleskellut Norjassa, oli saanut liikanimen _Nori_. Emme tavanneet
ketään kotosalla; he olivat menneet lehtiä taittamaan. Siinä kaunista,
suurien kuusien varjostamaa taloa katsellessamme tulikin väki kotiin.
Ukko ja akka olivat vanhoja kuin taivas. Edellinen näytti minusta
tietäjältä, jälkimmäinen noita-akalta, vaikka hänessä olikin vielä
jälkiä menneestä kauneudesta. Ukko osasi hieman kirjoittaakin, ja kun
olimme hetkisen pakinoineet ja tutustuneet, kysyi hän minun nimeäni,
jonka hän kiiruhti kirjoittamaan muistiin kirjankanteen, vaikka minun
olikin oikeinkirjoituksessa hieman autettava. Hänen luonaan näin
ensimmäisen suomenkielisen kirjan metsillä, suomalaisen virsikirjan,
johon hän oli hyvin perehtynyt ja josta hän osasi joukon virsiä ulkoa.
[Kuva: _Autioksi jäänyt suomalaistalo._]
Täällä tapasin toisenkin erikoisuuden, ensimmäisen Ruotsissa näkemäni
suomalaisen savupirtin. Se oli jo vanha ja autioksi jätetty. Sitä ei
puoleen vuosisataan oltu asuntona käytetty. Sitä oli sittemmin
käytetty saunana, jonka vuoksi siihen oli laitettu suuri parvi; osaksi
oli sitä käytetty riihenä. Hylättynä törrötti se nyt jätteenä
menneiltä päiviltä muistuttamassa, miten aika muuttuu. Muille olisivat
nokiset kattohirret, musta uuni ja laipion savuaukko olleet
vastenmielisiä nähdä, mutta minussa ne herättivät suloisia kaihon
tunteita. Niin vaikuttavat tottumus ja vanhat muistot
ennakkoluulottomaankin ihmiseen. Niinkuin lappalainen ikävöi
tuntureilleen, sveitsiläinen alppilaaksoihinsa, niin puhuu suomalaisen
tunteille sauna ja pirtti vieraassa maassa. Pyysin päästä lukittuun
pirttiin, joka ulkoapäin näytti meidän köyhältä
mäkitupalaispirtiltämme. Minun oli kumarruttava mahtuakseni
oviaukosta. Sisällä oli ajan hammas tehnyt näkyvää jälkeä: uuni oli
sortunut; osa välikatosta oli pudonnut alas ja seinätkin olivat jo
kaatuviin kallellaan. Pirtti oli aivan yleistä tyyppiä. Se oli 18
jalkaa pitkä, 17 leveä; tilasta otti uuni 8 jalkaa, siis lähes puolet.
Siinä oli kolme erikokoista ikkuna-aukkoa. Kaksi työntölaudalla
varustettua aukkoa ja kolmas, pieni, pyöreä aukko uunin takaisessa
seinässä. Aukoista oli peräseinässä ovea vastapäätä oleva suurin;
sivuseinässä oli toinen vähän pienempi. Nykyään käytetään pirttiä vain
kaikenkaltaisen roinan, kuten puuastioitten y.m. säilyttämiseen. Norin
ukko kertoi, että ennenmuinoin oli yleiseen asuttu tällaisissa
suomalaissaunoissa, mutta että niistä oli luovuttu jo niin kaukaisina
aikoina, ettei sitä nykypolvi enää muistanut.
Aikomukseni oli mennä täältä pohjoiseen päin Svärdsjön, Bollnäsin ja
Ockelbon rajalla olevaan _Saunamäen_ suomalaiskylään, jossa sanottiin
asuvan kolme naapurusta, joista kaksi suomalaista, toinen niistä
tehtaan alustalainen ja joissa yhteensä oli vain 9 henkeä. Mutta kun
sieltä ei ollut toiveita saaliista, kun kerran Nori tiesi vaiheet
paremmin kuin itse asukkaat ja kun hyvissä ajoin aioin olla tehtaalla,
en tänään mennyt edemmäs.
Norin kertomusten mukaan oli Saunamäkeen ensiksi tullut suomalainen
sotamies Heikki Eerikinpoika Ståhl Uudeltamaalta n. 1730 paikkeilla.
Hän oli ollut Kaarle XII:n Norjan retkellä v. 1718 ja joitakuita
vuosia myöhemmin asettunut tänne.
Samoihin aikoihin oli pari tämän maan entistä suomalaista _Tikkalasta_
(Bocksjö) Helsingin metsiltä perustanut muut talot. Vanha Ståhl oli
ottanut Kalvolan kylästä vaimokseen _Anna Kalvoisen_, jonka vanhemmat
samoihin aikoihin olivat tulleet Suomesta. Ståhl oli kuollessaan ollut
80-vuotias. Hänellä oli ollut kolme lasta, jotka kaikki kuolivat
pieninä. Ståhlin tilalle tuli tänne tehtaalta _Taneli Antinpoika_,
jonka oleskelu tuli lyhyeksi. Hänen jälkeensä tuli Bocksjöstä _Elias
Antinpoika_, joka menetti talon ruukin alustalaiseksi. Sitten tuli Jan
Heikinpoika Hynnilästä. Tämän poika Pekka _Juhonpoika_ elää ja asuu
siellä vieläkin.
Käännyimme siis kotiinpäin tehtaalle, jonne laskettiin olevan ¾
penikulmaa. Tiellä kuljimme pienen yksinäisen suomalaistalon
_Särkimäen_ ohi. Isäntä ei ollut kotona. Hän oli mennyt rovastilaan
vieden mukanaan tytärpuolensa erään tehtaan rengin kanssa
vihittäväksi, sillä viime pyhänä ei tuota yhteenliittämistä voitu
toimittaa, kun ruukin isäntä oli poissa. Kello oli vain 2, kun saavuin
tehtaalle. Täällä jouduin nyt nokitusten »inspehtori» Bergströmin
kanssa, josta jo kulkupuheina olin kuullut enemmän kuin olin toivonut.
Minua kohtaan oli hän sangen kohtelias, ainakin puheissaan; hänen
tekosensa sitä vastoin olivat vähemmän kiitosta ansaitsevia. Hänen
heikkoutensa hienohelmojen suhteen oli tehnyt hänet vihatuksi ja
halveksituksi. Piiat, tytöt, akat, kaikki hänelle kelpasivat, ja jos
hän heille antoi palkkioitakin, niin nämä hänen nimeään eniten
vahingoittivat, elleivät muuta voineet, niin kielin hampain. Hänen
rouvansa, jolla olisi luullut myöskin olevan jotakin sanottavaa, oli
liian viisas asiaan sekaantuaksensa. Alaisilleen oli hän ankara ja
kova, jonka vuoksi oikeudessa oli esitetty monia valituksia. Niiden
johdosta oli hänet vihdoin viimein tuomittu viralta ja tänä syksynä
piti hänen muuttaa ruukilta pois.
Seuraavana päivänä, sunnuntaina heinäkuun 13:ntena, oli tehtaalla
häät. Nuori pari oli jo myöhään lauantai-illalla tullut rovastilasta;
ja tehtaanisäntä, joka piti häät, oli päivällisille kutsunut
naapureita ja morsiamen sekä sulhasen sukulaisia. Näistä kiinnitti
eräs _Lo_ niminen talonpoika, varhemmin mainitsemani tytön isä,
huomiotani. Hän oli järkevä ja toimelias mies ja miltei ainoa, jonka
kanssa halusin keskustella. Hän ja Nori olivat ainoat, jotka taisivat
lukea suomea ja jotka omistivat suomalaisen virsikirjan. Hänen
emäntänsä oli ruotsalainen, mutta hänkin viisas ja järkevä ihminen,
jonka puheessa ja olennossa oli säädyllisyyltä ja arvokkuutta. Häntä
vaivasi onnettomuudeksi kaulakasvi, joka vuosien mittaan yhä paisui ja
tuotti huolta hänen miehellensäkin. Lolla oli ruukin läheisyydessä
sisarkin, kunniallinen ja arvokas eukko. Tämän ulkomuoto ja puhetapa
olivat niin Juvan Taipaleen emännän tapaisia, että minä kauan
juttuutin häntä voidakseni mielikuvituksissani ikäänkuin siirtyä
kotiseudulleni. Muista vieraista ei ketään muuta kannata mainita.
Kaikki söimme samassa pöydässä. Sulhanen oli nuori mies, joka oli
ollut viime Norjan sodassa. Morsian oli suomalaistyttö, joka oli
palvellut kartanossa. Hän olisi muuten ollut kaunis, ellei nenä olisi
ollut terävä kuin naskali ja silmät tuimat kuin tarujen käärmeen
(basiliskin). Päässä oli kullattu kruunu, joka oli kirkon omaisuutta.
Päivällisen jälkeen alkoi tanssi. Ensin tanssitti talon isäntä
morsianta ja sitten emäntä sulhasta. Tanssittiin n.s. hambo-polskaa.
Kun koko hääväki oli tanssittanut nuorta paria, laskettiin eteiseen
morsianta katsomaan tullut kutsumaton nuoriso sisälle. Siitä tuli
seuraan lisäksi joukko nuoria tanssijoita. Soittaja oli naapurista
eräs mylläri, joka kitkutti kitisevää viuluansa ja jolla oli tapana,
saatuansa polskan käyntiin, lopettaa niin äkkiarvaamatta, että moni
pari, ollen kovassa vauhdissa, oli kellahtaa nurin niskoin.
Väliajoilla kavaljeerit menivät pihalle vilvoittelemaan ja keräämään
uusia voimia. Naiset jäivät sisälle tuoleille istuskelemaan ja
levähtämään. Kun ääniä taas alkoi kuulua myllärin viulunkäyrästä,
riensivät pojat sisälle ottamaan kukin kainaloisen kanansa, jonka kera
menivät taas tanssin pyörteisiin, kunnes muutaman kierroksen jälkeen
taas oli pysähdyttävä kesken iloa. Joka väliaika kesti 10, tanssi
korkeintaan 5 minuuttia. En tanssinut edes morsiamen kanssa, vain
emännän kanssa pyörähdin muutaman kerran lattialla. Koko illan
tanssittiin polskaa ja valsseja. Minun pyynnöstäni tanssittiin pari
kertaa n.s. kulldansen'ia, joka jo kauan sitten oli jäänyt muodista
pois. Tytöistä kunnostautui erikoisesti sulattomestarin tytär, joka jo
kooltaankin oli päätään muita pidempi.
Miesten väliajoilla ulkona vilvoitellessa tytöt, sen sijaan että
olisivat syöneet konvehteja, tarjosivat toisilleen _tukkoa_. Minun ei
enää ollut tarvis kysellä, mitä he pureskelivat, mutta olin sitä
uteliaampi näkemään ja maistamaan sitä. Menin siis erään tytön luo,
jota pidin sievimpänä, ja pyysin saada palan tukkoa. Fipä hän kauan
siekaillut, vaan levitti leukapielensä ja otti suustansa purustamansa
annoksen. Hän olisi pistänyt sen suoraan suuhuni, ellen äkkiä olisi
vetäytynyt takaisin. Olin sekä kummastunut että hämilläni tästä hänen
avuliaisuudestansa. Kun huomautin, ettei hänen juuri olisi tarvinnut
tarjota minulle omia purustuksiansa, hän vain naurahti ja sanoi: Mitä
enemmän pureskeltu, sen parempaahan se on, ja eihän tukko mitään muuta
olekaan kuin purustusta (tukko — tuggor). Kysyin eikö hänellä sitä
ollut muualla kuin suussaan ja pyysin saada sitä näytteeksi. »Niin
mielelläni», sanoi hän ja veti liinansa alta rintojensa välistä suuren
kappaleen, joka oli yhtä lämmin ja hikinen kuin sen säilytyspaikkakin.
Menetin tukonhimoni ja annoin hänen pitää herkkunsa omaksi
tarpeiksensa. Käännyin erään pojan puoleen. Hän toiselta taholta
minulle hankki sellaisen kappaleen, joka ei ainakaan ollut juoksevassa
tilassa. Siinä oli pihkan maku, silti oli siitä väkevin pihka-aines jo
imeskelty. Ehkä siinä lisäksi oli vienosti aromaattinen maku, mutta
niin heikko, että tuskin saatoin sitä erottaa.
Pian poistuin huoneeseeni, johon kutsuin Lon vaimoineen. Pidimme
pitkät pakinat. Etenkin tahtoivat he kuulla Suomesta, johon Lo viime
sodan aikana oli jonkunverran tutustunut. Siirryimme aiheesta toiseen.
Luin hänelle lopuksi joukon loitsurunoja, jotka tuntuivat häntä
suuresti miellyttävän. Hänkin kertoi puolestaan muinoin näillä main
käytetyistä taioista. Muun muassa mainitsi hän, että Ockelbon
suomalaismetsillä _Poasolan_ kylässä oli n. 80 vuotta sitten elänyt
vanha ukko, _Samuel Matinpoika Poasoinen_, jota usein sanottiin myös
_Iso Kupi Poasolan_, aikoinaan kuulu noita. Tämän tempuista kertoi Lo
m.m., että hänellä oli ollut tapana keväisin kiskoa maasta juurineen
niin suuri pihlaja kuin suinkin jaksoi. Sen hän oli halkaissut siten,
että vain juuri ja latvapuoli jäivät halkaisematta. Ristinpäivän
aamuna hän asetti tuon pihlajanaukon navetan ovelle. Hän ajoi sitten
lampaat ulos sillä tavoin, että niiden oli mentävä tuon halaistun
pihlajan läpi. Se oli suojeluskeino metsänpetoja vastaan ja suojeli
susilta ja karhuilta. Kerran oli pässi pelännyt viritettyä pihlajaa ja
loikannut koko laitteen yli. Ukko oli tokaissut: _»Kaikki sain
kuntoon, mutta sen yhen juutas vei»_ Mutta niinpä kumminkin kävi, että
sinä kesänä sudet söivät tahi raatelivat kaikki lampaat paitsi tuota
ainoata, joka karkasi yli.
Poasoinen oli myöskin hajoittanut ja karkoittanut sadepilvet siten,
että hän paloitteli ne puukolla, hyppeli korkealle ilmaan, puhalteli
ja touhusi. Manauksesta muisti Lo vain säkeen: _»Kahen puolen
kaunihisti.»_ Minä saatoin hänen suureksi tyydytyksekseen muististani
lukea koko läksyn. Vuorostaan lauloi Lo minulle useita runoja, jotka
kaikki ennestään hyvin tunsin.
Myöskin _Filisen_ _Kivimäeltä_ olin tänään saanut käsiini ja tarkoin
tutkinut, mutta saamatta mitään. Ainoa, minkä hän sanoi tietävänsä,
oli se, että ensimmäinen Suomesta _Pöntilään_ tullut _Pöntinen_ oli
_Olli Pöntinen_, joka eli 90 vuoden vanhaksi. Hänen poikansa oli
_Pekka Ollinpoika_, tämän poika _Olli Pekanpoika_ eli 60 vuoden ikään,
tämän pojalla _Pekka Ollinpojalla_, joka eli 67 vanhaksi, oli vain
yksi poika, joka kuoli nuorena, mutta monta tytärtä, joista Kati,
Krister Kristerinpojan vaimo, vieläkin elää.
Eräs toinen suomalainen, _Pentti Pekanpoika_ Saunamäeltä, luki minulle
_koin-luvun_, aivan tavallisen täällä metsillä.
Illallisen jälkeen menin vielä kerran kemuja katsomaan. Ne oli sillä
aikaa muutettu ruokasalista mankelilatoon. Sieltä ne lienee edelleen
myöhemmin yöllä muutettu, väen vähetessä, erääseen renkikamariin,
missä leikki loppui klo 2 yöllä.
Jos siis näistä häistä tekisi päätelmiä, niin näyttäisi tanssi olevan
niiden ainoana huvipuolena, lukuunottamatta mitä morsiamella ja
sulhasella on odotettavissa. Se onkin tehnyt lopun vanhoista
leikeistä. Se kummastutti minua sitä enemmän kuin kauniina
vuodenaikana kaunis luonto olisi tarjonnut paljon enemmän tyydytystä
kuin tanssiminen, oikeastaan polskan survominen kuumassa huoneessa.
Taalalaiset eivät liene niin tanssinhaluisia kuin suomalaiset. Nämä
ovat tuon tavan oppineet helsinglantilaisilta, jotka lienevät kovin
tanssiin innostuneita.