Muuten luuli hän, että tuomari Gust. Beckeriltä Hövikissä Falunin
lähellä olisi saatavissa lähempiä tietoja sen johdosta, että vuodesta
1795 v:een 1798 Stora Kopparbergetin ja suomalaisten kesken oli käyty
käräjiä, suomalaisten koettaessa osoittaa olevansa näiden metsien
oikeita omistajia. Oikeudessa lienee St. Kopparbergetiä edustanut
valantehnyt Nils Ryding ja tuomarina oikeutta istunut Joh. Forstén.
Sekä Norrdén että talon väki kertoivat, että varhemmin mainitsemani
_Munter_, joka viime Suomen sodan jälkeen oli jäänyt metsiin ja joka
vielä asuu läheistöllä, oli tuonut mukanansa toisen toverin nimeltä
Remmer, joka jonkun aikaa oli asunut täällä, kunnes hän eräänä päivänä
hävisi teille tietymättömille ilman että oli saatu selville, minne hän
oli joutunut. Nämä molemmat suomalaiset sotamiehet, jotka muukalaisina
olivat asettuneet metsiin suomalaisten pariin menetettyänsä
isänmaansa, olivat ystävyksinä eläneet kaikkien naapurien
kunnioittamina ja pitäminä. Remmer meni eräänä aamuna erään toisen
suomalaisen matkassa Ockelbon suomalaismetsiin lehmää ostamaan pieneen
uutistaloonsa. Ja sillä tiellä hän yhä vieläkin on. Huolimatta
kaikista tiedusteluista ja Munterin monista yrityksistä päästä
onnettomuustoverinsa jäljille, ei ole onnistuttu saamaan pienintäkään
tietoa hänestä. Kun tiedettiin, että hänellä oli mukanaan hieman
rahaa, aljettiin epäillä, että matkatoveri oli hänet ryöstänyt ja
murhannut, jonka vuoksi häntä oli käräjillä kuulusteltu, vaikkei
voitukaan todistaa häntä syylliseksi, mutta murhaajaksi häntä vielä
tänä päivänä epäillään.
Nimi Remmer tuntui minusta heti tutulta. Muistin nyt, että isäni Juvan
rovastina oli kirjoittanut seurakunnasta muuttaneitten ja sodassa
hävinneitten sotamiesten luetteloon tuon nimen, vieläpä oli mieskin
minulle tuttu sen johdosta, että hän joitakuita aikoja sitten oli
pitäjässä ollut yleisenä puheenaiheena. Kysymysteni johdosta sain
Norrdénilta tietää, että Remmer oli syntynyt Liivinmaalla, josta hän
paeten sotamiehenottoa oli livistänyt Suomeen eikä sen johdosta
uskaltanut palata uuteen, Venäjän yhteyteen joutuneeseen isänmaahansa.
Tästä tunsinkin Remmerin ja viela paremmin, kun hän kuvaili miehen
ulkomuotoa. Olin iloinen voidessani vakuuttaa Svärdsjöläisille, että
Remmer eli Suomessa ja että siten saatoin puhdistaa syyttömän miehen
maineen ja kunnian. Kerroin, että Remmer sodan alussa Juvalle Savoon
oli jättänyt vaimon ja hänen oloihinsa nähden huomattavan omaisuuden,
jonka hän oli ahkeruudella ja säästäväisyydellä kerännyt. Monen vuoden
poissaolon jälkeen palasi hän takaisin talvella 1815 syleilläkseen
rakastettua, ja kuten hän luuli, uskollista puolisoansa. Mutta vaimo,
joka ei seitsemään vuoteen ollut kuullut sanaakaan miehestänsä ja ehkä
luuli tämän niinkuin monen muunkin kaatuneen sotilaan lepäävän
hiljaisessa hiekassa, oli ryhtynyt läheisiin suhteisiin erääseen
pohjalaiseen maankulkijaan, ja kun tuo yhdyselämä tuli papiston
tietoon ja oli aikomus ryhtyä toimenpiteisiin, muutti hän armaansa
kera Helsinkiin myytyään koko Remmerin jäämistön. Tämän surullisen
seikan sai hän kuulla, palattuaan sodan vaarat ja vaivat kestettyään
kotiin nauttiaksensa lepoa vaimonsa sylissä. Muistan hyvin, miten
lohduton hän oli saadessaan pappilassa nämä tiedot. Vanha sotilas itki
kuin lapsi. Ja vaikka läsnäolijat kehoittivat häntä halveksimaan
rikollista vaimoa, niin hän koki puolustaa häntä ja osoitti miltei
rajatonta anteeksiantoa. Hän kiiruhti Helsinkiin etsiäkseen ja
erottaakseen hänet tuosta hulttiosta viettelijästä.
Kun tarvitsin matkatoverin ja oppaan metsille, ehdotettiin yleisesti
Munteria, joka oli hiljainen ja yleistä luottamusta nauttiva mies.
Kutsutin hänet seuraavaksi aamuksi puheilleni ja kun kuulin, että
äsken valmistunutta tietä saattoi päästä Lilla-Björnmåsaan, niin
tilasin seuraavaksi aamuksi kyydin.
En ollut vielä herännyt, kun jo ani varahin seuraavana aamuna eräs
mies tuli huoneeseeni. Luulin häntä aluksi eilen tilaamakseni
kyytimieheksi, mutta hänen tarvitsi vain avata suunsa, niin arvasin
ruotsin mongerruksesta, kuka hän oli. Hän oli Munter, joka kuultuaan
tulostani oli kiiruhtanut tapaamaan maanmiestänsä. Olin sitä
tervetulleempi, kun olimme molemmat samoilta maanääriltä. Hän sanoi
olevansa Heinäveden kappelista Rantasalmelta ja että hänen oikea
nimensä oli _Jaakko Pöyhöinen_. Hän oli n. 40 vanha, lyhyenläntä ja
tummanpuhuva. Hän oli hyvin kivulloinen sodan rasitusten jäljiltä sekä
_Lintulahden_ taistelussa saamistaan haavoista. Lauhkea kuin lammas,
mutta surumielinen, mikä lienee johtunut kaihosta päästä
kotipuoleensa. Hän oli palvellut Savon jääkärinä saaden nimen
_Munter_, niin vähän kuin se hänen luonteeseensa sopikin. Luulin, että
hän ilahtuisi kuullessaan Remmerin vielä elävän ja oleilevan
kotimaassaan, josta seikasta hän jo eilen huhuna oli kuullut. Mutta
pian huomasin että vaikka tuotti hänelle iloa se, että ystävä vielä
oli elossa, niin häntä kiusasi se, että parahin ystävä oli hänen
tietämättään lähtenyt, ojentamatta edes kättä hyvästiksi, asioitansa
selvittämättä ja sittemminkään itsestään tietoja antamatta. Mutta
eniten kävi hänen sydämelleen se, että vanhan sotatoverin keralla
myöskin ainaiseksi katosi toivo syntymämaahan pääsemisestä. — Ja
tuostahan he aina olivat yhdessä unelmoineet ja se oli kuni
yhteenpunonut heidän kohtalonsa. Nähtyänsä minut virisi hänessä taas
toivo syntymämaahansa pääsystä. Ja hän pyysi, että säälistä ottaisin
hänet mukaani Suomeen, jonne hän luuli minun olevan matkalla. Mutta
toivon kipinä sammui, kun hän kuuli, etten ollutkaan matkalla sinne.
Ajatellessaan lähemmin kivulloisuuttaan, pitkää matkaa ja täällä
omistamaansa ja viljelemäänsä pientä peltotilkkua, joka lupasi palkita
nähdyt vaivat, käsitti hän, että oli niin sallittu, että hänen täytyi
jäädä Ruotsiin. Hän oli täällä ollut 7 vuotta ja 4 oli kulunut
Remmerin lähdöstä.
Siitä, miten he olivat näille metsille joutuneet, hän kertoi
seuraavasti: He olivat kevätvarhaisella tulleet Gefleen aikoen meren
yli Suomeen. Odotellessaan jäiden lähtöä he olivat kuulleet puhuttavan
metsäsuomalaisista ja päättäneet käydä näitä pikimältään katsomassa.
Pääasialliseksi syyksi metsille menoon sanoi hän vastustamattoman
himon päästä suomalaiseen saunaan kylpemään. Ja tuota mielitekoansa he
eivät voineet vastustaa. Kun oli päästy metsiin, oli Remmer se, joka
houkutteli Munteriakin jäämään, luvaten ostaa yhteisen maatilkun,
jolla he uudessa pirtissä yhdessä eläisivät kuolemaansa saakka. Tätä
ehdotustaan kuvaili hän sitä kauniimmin, kun hän aina pelkäsi Suomeen
palaamista.
Munter lupasi mielihyvin seurata minua suomalaismetsiin kuultuaan,
että olin aikonut käydä heidän kylissään. Kun olimme syöneet aamiaisen
kannettiin kirstu rattaille ja kyytimiehen kera istuimme kolmeen
pekkaan mennäksemme Lilla-Björnmåsaan eli, kuten sitä suomeksi
nimitettiin, _Hiirolaan_. Tiemme kulki Nybrukin ohi. Jo matkalla näin
hiirolaisten ruiskaski-maita, ne olivat ensimmäiset Suomesta lähtöni
jälkeen näkemäni. Tuo nokinen aita, musta maankamara vihantine
laihoineen johdatti elävästi muistiini monia näkyjä kotiseudultani,
sai mielikuvitukseni niin vilkkaasti liikkeelle, että uneksin olevani
kokonaan toisessa maailmassa. Tuo kaski oli selvä enne siitä, että
olin suomalaisten läheisyydessä. Aidanpanotavan, veräjän asennon —
kaiken tuon tunsin niin hyvin. Jo jokaisen kansan työtavassa on
jotakin, jota ei voida selittää, mutta vain tuntein vaistota.
Tästä jouduin Munterin kera pakinoimaan kaskista. Hän kertoi laajalti
heidän taloudestansa ja nykyisestä tilastansa. Hän sanoi, että oli
ankarasti kielletty kaskeamasta ja etteivät he niitä harvoja kaskia,
joihin joskus annettiin lupa, enää oikein osanneet hoitaa. Sillä kun
kaski oli poltettu, he kylvivät siihen ruista tuhkan vielä ollessa
lämmintä — vaikkapa sitten se olisi vierretty julki juhannuspäivänä.
Luonnollisena seurauksena siitä oli, että siemen joskus paloi vielä
kuumassa tuhkassa. Ja ellei juuri niinkään käynyt, niin ellei satanut,
kuivatti aurinko siemenen, tuuli vei sen tahi se joutui lintujen
saaliiksi. Kaikki oli siis sateen varassa. Jos sattui satamaan, niin
tuhka ja multa saivat pian kasvillisuuden rehoittamaan ja kohosi
laiho, kaunis katsella. Kasken kyntäminen tahi äestäminen oli heille
tuntematon. Siksipä he viljelivätkin sitä vain vuoden. Eivätpä he edes
nähneet sitä vaivaa, että olisivat keränneet kokoihin huiskin haiskin
makaavia palamattomia puunrunkoja, vaan kylvivät hiilien ja kekäleiden
sekaan, jotka sittemmin joutuivat osaksi kasvavan laihon peittoon.
Heidän hevosensa saivat miltei koko kesän työstä vapaina maleksia
laitumella metsissä. Korjattuaan näin kaskesta yhden vuoden sadon sai
se jäädä hyötyä tuottamatta omiin hoteisiinsa. Munter sanoi heille
käytännössä osoittaneensa, miten Savossa kaskea viljeltiin, miten sitä
kynnettiin ja äestettiin ja miten yhden sadon sijaan saatiin kolme,
jopa neljäkin. Hän sanoi kylväneensä syksyllä sekä ohraa että ruista
ja niittäneensä ensin rukiin ja sitten ohran, mitä kaikki täkäläiset
olivat pitäneet kuin ihmeenä.
Tehtaan perustaminen metsiin oli suomalaisille onnettomuudeksi. Sillä
nyt he tuskin milloinkaan saavat kasketa, sen sijaan on poltettava
sysiä — siihen he saavat kiellotta polttaa metsää minkä kerkiävät.
Osoitteeksi siitä, miten ruukin herrat heitä kohtelevat, mainittakoon,
että heitä on ankarasti kielletty kyntämästä ja kylvämästä sysimetsinä
poltettuja maita. He ilmoittavat syyksi sen, ettei sellaisille
paikoille enää kasvaisi metsää, vaikka, kuten kaikki tietävät, asian
laita on päin vastoin. Sillä tuhka ja turve, joka paksuna turkkina
peittää maakamaran, estää sekä ruohon että puut kasvamasta, eivätkä
tuulen tuomat puiden ja kasvien siemenet siihen pääse juurtumaan.
Kylvetty ja muokattu maa sen sijaan kiinnittää itseensä siemenet,
jotka pian itävät, joten ensin kasvaa ruohoa ja sitten lehtimetsää.
Onpa tapahtunut, että talonpoikia on sakotettu siitä, että he ovat
kuokkineet sysimetsiä ja niihin kylväneet. Jokainen huomannee, mikä on
syynä tällaiseen menettelyyn. Tahdotaan riistää heiltä mahdollisuus
viljan hankkimiseen ja pakottaa heidät ostamaan tahi lainaamaan
tehtaalta. Ja kun he sitten ovat velkaantuneet, on helppo viedä heiltä
talot. Niin omavaltaisesti on heitä aina kohdeltu ja kohdellaan
vieläkin, vaikkakin viime vuosina varovammin. Kun sitä vastoin on
valmistettava sysiä, he saavat kaataa suuria metsäaloja ja kun oksat
ovat kuivuneet, sytyttävät he risukot. Suuret puunrungot jäävät
palamatta, mutta maa tulee palaneiden oksien ja ruohon tuhkasta niin
ravintopitoiseksi, että se kelpaisi kynnettäväksi ja kylvettäväksi.
Suurempien puiden latvat hakataan poikki, ne kuoritaan ja kannetaan
röykkiöiksi suuriin miiluihin, jotka peitetään turpeella, ja
sytytettyinä muuttaa kuumuus ne sysiksi. Miiluamisessa kuluu
viikkokausia, jolloin he vuorotellen vartioivat miilun ääressä, ettei
se syty ilmituleen. Kun sydet viedään ruukkiin myytäviksi, saavat he
tyytyä siihen, mitä sieltä annetaan, harvoin saadaan edes puolta
hintaa. Niin käy etenkin, jos on entistä velkaa. Silloin ei auta
vastaan inttäminen, talonpoika-raukan on tyytyminen. Muuten riippuu
hinta kuljetettavan matkan pituudesta. Häkistä, joka sisältää 4 ½
sysimittaa, saavat he tavallisesti pankko taalarin. Sekä hinta että
sysimitan suuruus vaihtelevat eri paikkakunnilla. Siitä puhun
tuonnempana ja myöskin siitä, miten ruukki täälläkin ehkä on määrännyt
viljan hinnan markkinoilla käypää pienemmäksi. Siinä piilee
viekkautta, sillä siten petetään lyhytnäköinen talonpoika, joka ei
huomaa, että hän kyllä saa muutamat tarvitsemansa ruistynnyrit
joitakin taalareja halvemmalla, mutta samalla myy kaiken vuoden
mittaan suorittamansa työn polkuhintaan. Viime vuosina he eivät enää
ole antaneet talonpoikien miilutessaan polttaa oksia, ne saavat
mieluummin maahan mädätä. Työntekijä saa suorittaa mieluummin
vaivalloisen karsimistyön kuin suomalaiset kylvää poltetun
metsätilkun. Syynä on muka se, että metsän kasvu estyisi.