Niinpä vihdoin viimein olen suomalaismetsillä, mietin heinäkuun 7:nnen
päivän aamuna herätessäni. Mietin vielä kerran matkani tarkoitusperiä
ja sen mahdollisia seurauksia. Nousin nopeasti vuoteeltani, sillä
uteliaisuuteni ja tiedonhaluni olivat uudelleen heränneet. Olin tuskin
pukeutunut ja maksanut eiliselle kyytimiehelleni, ennenkuin minut
kutsuttiin aamiaiselle. Täällä tapasin muiden muassa pitäjänkoulun
opettajan, maisteri Schaerlundin, joka eilen oli pitänyt tehtaalla
jumalanpalveluksen. Hän oli hyvinvoipa herra, jonka ulkomuotoa sopi
suositella, ei siis noita tavallisia pedagogeja, jotka laihoina kuin
kuivat karttakepit käyttelevät koulun raippoja. Päinvastoin, hän oli
viihtynyt hyvin matkoillaan suomalaismetsissä, eikä hänellä niiden
suhteen ollut mitään muistuttamista. Kun hänen tänään oli pidettävä
rippikoulua tehtaan alustalaisten lapsille, joiden joukossa oli
suomalaistenkin lapsia, niin menin hänen ja Bergerin mukana kirkolle
kuulemaan heidän kristinopin tietojaan, pääasiallisesti sentään
löytääkseni jonkun suomea taitavan. Oli kuin olisi paha henki minut
saanut pauloihinsa, sillä en saanut rauhaa, ennenkuin olin kuullut
äidinkieltäni puhuttavan.
Kirkko, joka oli koko etäällä tehtaasta, oli uusi ja puinen, miltei
tavallisen talon näköinen. Ulkomuoto vastasi sisustaa, sillä siellä ei
ollut edes parvia, joita ei oltu ennätetty vielä rakentaa.
Sakaristosta, joka oli koko avara, oli käynti seinässä olevan aukon
kautta saarnatuoliin, joka oli, kumma kyllä, alttarin yläpuolella,
joten messupappi seisoi aivan saarnamiehen alla. Jos siis kuvitteli,
että toinen oli alemmassa taivaassa, niin toinen oli ylemmässä. Tänne
oli nyt noin parikymmentä lasta kokoontunut. Heitä oli tähän asti
opettanut joku rouva tahi eukko, ja tänään heidän piti suorittaa
jonkinmoinen tutkinto. Kysyin, osasiko joku heistä puhua, lukea tahi
laulaa suomea. Mutta ei kukaan sanonut taitavansa. Mutta he
ilmoittivat, että heidän vanhempansa osasivat. Tytöt osasivat paremmin
kuin pojat, ja suurin osa oli lukenut koko katkismuksen. Mutta kun en
jäänyt kuulemaan sisälukua tahi n.s. järjen kysymyksiä, jätän
arvostelemisen.
Mutta kun oli papin täällä ollessa aiottu aviopariksi vihkiä eräs
kartanon suomalaissyntyinen palvelustyttö ja renki, toivoin saada
nähdä tuon toimituksen, johon kirkollisista menoista eniten liittyy
taikauskoa tai ainakin kansallisia tansseja ja leikkejä. Mutta kun se
ei voinut tapahtua tehtaanisännän olematta läsnä, niin häntä
odotettiin, vaikkakin turhaan, koko seuraava päivä. Se oli kova isku
nuorelle parille, ja tyttö raukka katseli itku silmissä papin lähtöä
pitäjälle.
Tahdoin jo tänään lähteä lähempiin suomalaiskyliin. Mutta, kun
kirjanpitäjä sanoi, että illalla täällä tehtaalla useita heistä
tapaisin heidän tullessaan tehtaan työstä konttoriin saadakseen
päivätyönsä kirjoihin merkityiksi, niin päätin jäädä. Suostuin
ehdotukseen senkin vuoksi, että samalla kertaa tutustuisin moniin ja
saavuttaisin heidän luottamuksensa, kun he näkivät, että olin heidän
isäntiensäkin tuttu. Mitä heidän kansallisuuteensa tulee, niin ruukin
herrat kyllä myönsivät, että heitä sanottiin suomalaisiksi ja että he
luultavasti polveutuivat suomalaisista, mutta että he nyt olivat niin
ruotsalaistuneita, ettei mitään jälkiä heidän alkuperästään ollut
jäljellä, kaikkein vähimmän kielestä. Eivät ainakaan he olleet
milloinkaan kuulleet heidän puhuvan suomea ja he epäilivät, tokko sitä
enää sanaakaan osattaisiin. Sen vuoksi, kun työmiehet päivätyön
päätyttyä illansuussa tulivat kartanoon, menin ukkoja puhuttelemaan.
Olin jo nähnyt neljän-, viidentoista, enimmäkseen vanhahkon miehen
menevän konttoriin, kun minäkin menin sinne. Ja kun olin maininnut
matkani syyn, kysyin, olivatko he n.s. Svartnäsin suomalaisia. Ja-a-a,
niinhän meitä nimitetään, vastasi eräs ukko, ja toinen sanoi: »Vi ska
fuller vara af the gammel finn slägta — förstår jag» (Meidänhän
pitäisi toki oleman vanhaa suomalaista sukua — tiedän mä). Kun nyt
kysyin, eivätkö he osaa puhua suomea, niin kaikki he kielsivät ja
sanoivat, että suomen puheenparsi oli kokonaan jo unohtunut. Sepä
tuntui minusta omituiselta. Mutta, ajattelin, minäpä koettelen, ettekö
ymmärrä sanaakaan. Käännyin vanhan suomalaiselta näyttävän ukon
puoleen, jonka mongerrus hänet myös sellaiseksi leimasi. Puhuttelin
häntä kiivaasti suomeksi ja kysyin samalla kielellä, eikö hän minua
ymmärrä. En saanut vastausta. Ainoastaan puoleksi ammolleen jäänyt suu
ilmaisi hänen äänetöntä kummasteluaan. Puhuin uudelleen. Yleinen
äänettömyys. He katselivat vuoroin toisiansa, vuoroin minua, ikäänkuin
eivät olisi tahtoneet korviansa uskoa. Vihdoin katkesi kielen side, ja
vanhus puhui minulle arvokkaasti ja kunnioittaen kielellä, joka
kaunopuheisesti virtaili kuuluviin. Hän ei voinut kyllin kummastella
ja ihmetellä kuullessaan vieraan — päällepäätteeksi herrasmiehen
suusta — äidinkieltään. Alussa hän oli ollut epävarma luullen sen vain
olevan harhaluuloa, kunnes enemmän kuuli. Hän pani kätensä ristiin ja
kysyi kyynelsilmin, kuka olin, mistä olin tullut ja mikä minut oli
saanut näille maille. Lyhyesti vastattuani kysymyksiin, alkoivat
ympärilläni seisovat talonpojat toinen toisensa jälkeen minua suomeksi
puhutella. Ja huomasin pian, että seisoin pelkkien suomalaisten
ympäröimänä, suomalaisten, jotka kaikki puhuttelivat minua kielellä,
joka puhtaudessa ja virheettömyydessä oli paljon parempaa kuin omani,
ja jossa etenkin huomasi hitaan tahdikkaan lausunnan tarkan
korostuksen niin hyvin asemaan kuin laajuuteen nähden. Ensimmäisen
hämmästykseni ja iloni hieman asetuttua en voinut olla ankarin sanoin
nuhtelematta sitä valheellisuutta, joka sisältyi heidän ensimmäisiin
tiedonantoihinsa, ja kysyin sen syytä ja luulivatko he suomen
puhumista häpeälliseksi.
»Ei jumala varjelkoon!» vastasivat he, »eipä sen vuoksi». Ja
selittivät, että he ja heidän esi-isänsä jo olivat saaneet niin paljo
kärsiä tämän suomen kielen tähden ja siksi, että he olivat vierasta
heimoa, etteivät he enää mitenkään tahtoneet tulla ruotsalaisten
vainon alaisiksi. Kysyttyäni minkälaisia nämä vainot ja kärsimykset
olivat olleet, vastasivat he, että etupäässä papisto ja ruotsalainen
rahvas olivat olleet heidän kiukkuisimmat vihollisensa ja häätäneet
heidät paikasta toiseen sekä vanhain kertomusten mukaan välin
polttaneetkin heidän kylänsä, ryöstäneet tavarat ja ajaneet heidät
taloistaan ja tehneet tämän, kuten he luulivat, etupäässä heidän
kielensä tähden, jota ruotsalaiset eivät ymmärtäneet ja jota he vielä
viime aikoinakin uhkauksilla ja kirouksilla olivat pyytäneet ja
pakottaneet pakanallisena ja jumalattomana heittämään. Nämä olivat
sanoneet, ja sitä suomalaiset itsekin alkoivat uskoa, ettei heidän
kielensä enää ollut suomea, vaan mongerrusta, jota ei Suomessakaan
ymmärretä. Aivan tällaisella kannalla ei asia enää nykyään ollut,
mutta he valittivat, että heille vieläkin annettiin monenmoisia
haukkumanimiä, että heitä matkittiin ja pilkattiin siitä, etteivät
kyllin hyvin osanneet tätä ruotsia, jota heille oli tyrkytetty ja, jos
he ruotsalaisen läsnäollessa puhuivat suomea, tämä kohta luuli itseään
paneteltavan ja rupesi kiroilemaan. Tämä oli syynä siihen, etteivät he
enää ruotsalaisten seurassa milloinkaan puhuneet suomea, jota vain
vanhat keskuudessaan käyttivät; kasvava nuoriso oli siitä jo niin
vieraantunut, ettei se enää kunnolla ymmärtänyt sitä, jonka tähden
ruotsalaiset jo kauan olivat olleet sitä mieltä, että suomen kieli oli
jo aikoja sitten hävinnyt, mielipide, jota ei tahdottu poistaa.
Tästäpä minulle selvisi, mitenkä ei seurakunnan vanha rovasti eikä
edes tehtaan isäntä siitä mitään tiennyt. Molemmat läsnäolevat
kirjanpitäjät olivat ensin noloina, rupesivatpa sitten ilveilemään
suomalaisia, mutta kun me yhä jatkoimme keskustelua suomeksi, alkoi
heidän ilonsa loppua. Minä sulkeuduin suomalaisten suosioon luvaten
seuraavina päivinä tervehtiä heitä käydessäni heidän kylissään ja
pyysin heitä sillä aikaa muistelemaan vanhoja runoja ja tarinoita,
joita he ehkä olivat esi-isiltään kuulleet, heidän Ruotsiin tulostaan
y.m. sekä etsimään käsille vanhoja asiapapereja, joista ehkä saisi
selvitystä. Kaikki vakuuttivat kättä iskien olevansa ystäviä, sanoivat
olevani tervetullut heidän majoihinsa ja erosivat, kuten minusta
näytti, liikutettuina osanotosta, jota heille olin osoittanut.
Sellainen oli minun ensimmäinen tutustumiseni tähän kansaan, jonka
kanssa myöhemmin tulin niin moniin kosketuksiin ja jonka menneitä sekä
nykyisiä vaiheita ja oloja halusin selvitellä sekä ruotsalaisille että
suomalaisille.
Tein tavallaan toisenkin mielenkiintoisen tuttavuuden tänä iltana.
Eräs herra Norrén, joka nykyään oli Vindkärnin kaivosten pehtorina,
oli tullut tehtaalle, ja kun hän sai kuulla, että minä olin
suomalainen, hän antautui kanssani puheisiin. Hän oli upseerina ollut
Suomen sodassa v. 1788 ja silloin oleillut Savossa. Hän oli pitkähkön
aikaa ollut sijoitettuna Juvalle ja muisti vielä sangen hyvin pitäjän
herrasväkeä ja häntä huvitti erikoisesti tieto, että maanmittari
Schéele ja tämän veli, vouti Schéele, vielä elivät. Nämä olivat hänen
siellä olonsa aikana olleet hänelle hyvin ystävällisiä. Hän ymmärsi
hyvin ja osasi jonkun verran puhuakin suomea, jota kieltä hän
nuoruudessaan oli metsillä oppinut ja jota hän vielä rakasti nuoruuden
lämmöllä. Hän oli naimisissa Pöntölästä eli läntisestä Svartnäsistä
kotoisin olevan suomalaisen talonpoikaistytön kanssa ja tahtoi, että
poikakin oppisi suomea, jonka vuoksi hän kyseli, miten menettelisi
voidakseen hankkia suomalaisia kirjoja. Häneltä sain tietää, että
ensiksi oli uutisasukkaiksi tullut kolme suomalaista Svärdsjön
metsiin. Heistä oli yksi asettunut Lilla Björnmåsaan yksi Spaksjöhön
ja yksi Vestra-Svartnäsiin. Kun hän sanoi omistavansa varmennetun
jäljennöksen vanhasta kuninkaan kirjelmästä, jonka piti vahvistaa tämä
tieto, pyysin saada nähdä sitä, mikä tapahtuikin muutamia päiviä
myöhemmin. Siitä selvisi, että Kustaa Aadolf oleillessaan Stora
Kopparbergetissä marraskuulla 1613 oli antanut näille kolmelle
suomalaiselle luvan omistaa ja viljellä noita kolmea mainittua, heidän
perkaamaansa ja viljelemäänsä taloa ja torppaa, mutta kirjeestä ei
käynyt selville, että he olisivat olleet ensimmäiset tai ainoat näissä
metsissä. Näyttää päinvastoin siltä, kuin he olisivat käyttäneet
hyväkseen kuninkaan Taalaissa oloa varmentaakseen itselleen ja
jälkeläisilleen omistusoikeuden niihin torppiin, jotka he olivat
raivanneet ja rakentaneet ja joiden avulla he olivat kohonneet
hyvinvointiin.
Kirjelmän toiselle puolelle oli kirjoitettu:
»Muistoksi tuleville ajoille siitä, mitä allekirjoittaneella tähän,
toiselle puolelle kirjoitettuun kuninkaan kirjeeseen, on kerrottavaa:
Äitini isä Christopher Nilson oli syntynyt Svartnäsissä ja oli
toisella puolella mainitun Henrik Pedersonin perillinen, tämän, joka
oli tullut Suuresta Suomesta. (Stora Finland).
Äitini puolesta Spaksjöstä, nimeltä Karin Olofsdotter, joka oli vanhan
Spaksjön suomalaistorpan perillinen, siis vaimoni isän-isä Anders
Hindersson oli Stephan Hinderssonin lanko, Stephanin, joka myöskin
tuli tänne Suomesta. Niin ovat vanhempani minulle kertoneet, ja niin
olen kahdelta puolen näiden vanhojen suomalaistorppien, nimittäin
Svartnäsin ja Spaksjön perillinen.