Kiinnittämättä huomiotani ympäröivään luontoon tahi kuuntelematta
hutikkaisen kyytimieheni jokelluksia tulin ajatuksiini vaipuneena
Kölfvan kestikievariin ajettuani 2 ½ penikulmaa. Odotellessani hevosta
ryhdyin pakinoihin kievarin isännän kera, joka puheestani heti tunsi
minut suomalaiseksi ja sen vuoksi alkoi luetella suomalaisia
tuttavuuksiaan. Kuulin muun muassa, että hän oli ollut Halolasta
kotoisin olevan Fredr. Veberin sangen läheinen tuttava, siis tuon
minun kotipitäjäläiseni, joka palvellessaan Uplannin rykmentissä oli
paljon oleillut läheisessä Grytan kartanossa. Saatuani hevosen
valjastetuksi jatkoin halki yösydämen matkaani ensin Brunsätraan,
missä 24 killingillä hotkaisin sisuskuntaani 10 puoleksi keitettyä
munaa, sitten Härfstadiin, jonne saavuin klo 5 aamulla ja vihdoin klo
8 ap. Salan kaupungin kestikievariin.
Saatuani tavarani talteen menin katselemaan pientä ja, kuten minusta
näytti, huonosti rakennettua kaupunkia kapeine, huonosti kivettyine
katuineen. Nukuttuani majapaikassani lähdin klo 2 maanmieheni
vuorikaivoksenjohtaja J. H. af Forselleksen luo, jolle minulla oli
professori Romasonilta kirje. Kun hän ei ollut kotona menin kaupungin
ulkopuolelle Salan hopeakaivoksia katsomaan.
Sieltä palatessani menin uudelleen tapaamaan herra af Forsellesta,
joka aiemmin oli ollut lähin naapurini Pyhtäällä ja oli nauttinut
isäni opetusta. Hän otti minut ystävällisesti ja hyväntahtoisesti
vastaan muistellen lämmöllä isääni entisenä opettajanaan ja kertoillen
entisiä poikamaisuuksiaan. — — Hän lupasi kirjoittaa eräälle
tuomarituttavalleen Faluun, arvellen tämän voivan aikanaan antaa
minulle tietoja Taalain suomalaisista.
Täältä läksin tapaamaan rovastia, kreivi Schweriniä, jolle olin
maisteri Palmbladilta Upsalasta tuonut valtavan kirjakääryn. Siitä
minun siis oli vietävä hänelle tieto. Pappila sijaitsi runsaan
neljännespenikulman matkan päässä kaupungista Salan kaivoksen
puolella. Olin jo isännältäni kuullut, ettei häntä oltu luotu
saarnatuolia varten tahi ehkä paremmin sanoen, ettei saarnaajan virka
sopinut hänelle. Sehän ei ollut mikään kummeksittava asia — hänhän oli
vanha sotilas. Salalaiset valittelivat, etteivät juuri koskaan saaneet
kuulla hänen hengenlahjojaan sen jälkeen, kuin hän piti tulosaarnansa,
ja ettei heillä oikeastaan pappia ollutkaan, kun kreivi tavallisesti
oleili Tukholmassa sekä valtiopäivillä että väliajoilla. Siellä hän
ehkä aherteli valtakunnalle tärkeissä asioissa, mutta laiminlöi mitä
oli seurakunnalle velkaa. Sitä enemmän he kaikki ihailivat
kreivitärtä, joka niinkuin hekin, ehkä kaihosi miehessään
sielunpaimenta.
Saapuessani rovastilaan ei rovasti eikä ruustinnakaan ollut kotona,
mutta eräs palvelustyttö riensi touhuisena heitä hakemaan
ilmoittaakseen minun tulostani. Kreivitär tuli ensin. Hän oli
vanhanpuoleinen, mutta sangen miellyttävä nainen, jonka ensi
esiintyminenkin jo ilmaisi hienostuneeksi ja hyvän sivistyksen
saaneeksi.
Viehättävästi ja huomaavaisesti, mutta samalla ylevän arvokkaasti, hän
otti vieraansa vastaan. Muutamin sanoin ilmoitin, kuka olin sekä
asiani. Hän vei minut rovastin huoneeseen ja aloitti pitkän ja
mielenkiintoisen keskustelun, kunnes vihdoin kreivi ja rovasti
Schwerin itse saapui. Hän oli pitkä, laiha ja hoikka sekä jonkun
verran rokonarpinen herra, joka esiintymisessään näytti olevan
suorasukainen, pokkuroimisista ja sievistelyistä vapaa mies.
Luettuaan Palmbladilta tuomani kirjeen aloitti hän keskustelun ja
puheli mitä moninaisimmista asioista, joten minun oli vaikea seurata
mukana. Hän oli kaivospatruunien vihamies, joka puhui tiukkoja sanoja
siitä, miten suomalaisia oli kohdeltu, ruukkien vahingollisuudesta ja
hallituksen laiminlyönneistä aina Kaarle IX:n ajoista asti, joka
olikin ainoa, jota hän kehui suureksi valtiomieheksi. Hän näytti
minulle muutamia painettuja arkkeja, jotka tunsin hänen parhaillaan
painossa oleviksi tuotteikseen. Hän tahtoi saada minulle selvitetyksi,
miten hinnat ja rahan arvo viime aikoina olivat huonontuneet sekä
muutoksen syistä. Kun kaikki tuo kävi yli minun ymmärrykseni, yritin
sanoa jäähyväiset, mutta hän kehoitti minua jäämään illalliselle. Nyt
hän vei minut taloansa katsomaan. Minä olisin mieluummin jäänyt
sisälle, etenkin kun jo olin vilahdukselta nähnyt talon nuoria naisia.
Mutta eipä siinä auttanut, minun täytyi seurata mukana.
Kuljimme sitten äskettäin muokattuun, sangen suureen puutarhaan, joka
näytti lupaavan hyviä satoja — —. Puutarhasta minut vietiin navettaan.
Sen, joka niin haluttomana kuin minä käy navettoja katselemassa, olisi
parasta kääntyä takaisin, mutta kun oli kreivi kintereillä täytyi
painella eteenpäin. Eivätkä navetan suuruus ja kunto jättäneetkään
toiveille varaa, ja minun on myönnettävä, että niistä harvoista
navetoista, jotka olin nähnyt, ei tälle mikään vedä vertoja — —. Vielä
näytteli kreivi hollantilaisrotuisia lehmiä, noita suuri-utareisia
sulatuskoneita, jääkellarinsa, ulkohuoneensa y.m. Kaiken suhteen oli
hänellä parannusehdotuksia. Valtavimman vaikutuksen teki minuun itse
päärakennus, joka ollen korkealla paikalla muistutti linnaa.
Käytyäni näin läpi talouskurssin menimme sisälle teelle. Pelkäsin,
ettei siellä olevilta hienoilta naisilta jäisi huomaamatta meidän
liian tarkat talonkatsojaisemme. Mutta en kumminkaan voinut mitään
sellaista huomata. Kreivitär, joka pian osasi antaa keskustelulle
haluamansa käänteen, kysyi luontaiseen kohteliaaseen tapaansa, enkö
haluaisi nähdä viereisessä huoneessa olevaa maalausta. Tultuani
sisälle hätkähdin nähdessäni taulun, joka sekä kooltaan että
tekotavaltaan minua hämmästytti. Se esitti kahta ruotsalaista
upseeria, jotka ojensivat toisilleen hyvästiksi kättä. Kreivitär
selitti, että he olivat hänen poikiansa. Oikeanpuoleinen, vanhempi,
oli Philip, vasemmanpuoleinen Vilhelm. Tässä kuvattiin, kertoi hän,
veljesten eronhetkeä, jolloin toinen läksi Suomen sotaan, toinen
Norjan. Heistä kaatui nuorempi Oravaisten taistelussa, jossa moni
Ruotsin jalosukuinen nuorukainen kaatui isänmaansa puolesta. Kuumat
kyyneleet tulvivat silmistä äidinsydämen pusertamina ja hän oli
vieläkin liikutettu puhuessaan rakkaasta pojastaan. Hän kertoi samalla
tarkalleen tapahtumista poikansa kaatuessa, niin yksityiskohdittain,
että olisi luullut hänen itsensä olleen mukana taistelussa.
Annettakoon anteeksi naisellinen heikkous ja äidillinen rakkaus, jossa
tunne puhuu. Moni vanha sotaurhokin, joka laulaa kaatuneesta
sankarista, käyttää samaa tunteitten kieltä.
Pian hän kumminkin Oravaisten taistelutantereelta siirtyi
keskustelemaan oppineiden riidoista; sain samalla tietää, että hän
kuului uuteen koulukuntaan (fosforisteihin), joiden kirjoituksista hän
oli ottanut tarkan selon. —
Kello oli jo 10, kun palasin kaupunkiin. Eräs renki seurasi minua
ottaakseen ennen mainitsemani kirjapaketin. Hän kertoi olleensa mukana
viime sodassa ja siinä pelastaneensa Philipin hengenvaarasta, jonka
vuoksi hän palkinnoksi hyvästä työstänsä sai elinikänsä nauttia
täysihoitoa kartanosta.
[Gottlund kertoo sitten yksityiskohtaisesti, miten hän seuraavan
päivän vietti Sätran terveyslähteellä ja ketä hän siellä tapasi.
Seuraavana päivänä kävi hän Salan kaivoksia katsomassa. Erästä paikkaa
nimitettiin _Lumiaisen_ paikaksi (Lumiainens ort). Nimen suhteen
viittaa Gottlund Savon ja Karjalan henkilönnimiin. Erään konttorin
vieraskirjaan kirjoitti hän nimensä ja seuraavan suomenkielisen runon:
»Ei tiijäk kotoiset vaimot,
Missä miehet mellakoivat,
Missä uhmaavat urohot;
Ei tiijäk nykyiset miehet,
Milloin piijat tuoristuuvat,
Maito nännissä makaapi,
Utarissa uuet piimet.»
Tultuaan asuntoonsa kirjoitti hän vanhemmilleen tarkan kuvauksen
tähänastisista vaiheistansa.
Sitten jatkoi hän matkaansa Bråddbon ja Vesterbon-Fernbron pitäjän
Viggarnin kautta Brunbäckiin Follkärnin pitäjässä tullen Brovalliin ja
Näsgårdiin, jonka hän sanoo kuuluvan Taalain maakuntaan. Matka kävi
edelleen Avestaan ja Hedemoran kaupungin kievariin ja sieltä Säterin
kaupunkiin. Hän kertoi olostaan Hedemorassa]:
»Kaupungin torilla kaikessa rauhassa söi ruohoa lammaslauma, jonka
villaisia nahkoja taalalainen käyttää kesät talvet. Kaikkialla, missä
kuljin, minua töllisteltiin kuni ihmeolioto ja useammin kuin kerran
saatoin mataloista ikkunoista nähdä, miten perheet söivät iltaistansa
katettujen pöytiensä ääressä. Äkisti nousivat he kaulojaan kurottaen
pystyyn, osa purskahtaen raikuvaan nauruun, osa suu ammollaan
katsellen avoimista ikkunoista minun jälkeeni. En ymmärtänyt, miksi
herätin tällaista huomiota hedemoralaisissa. Kyselin kestikievarissa
syytä. Hieman hämillään tunnusti kievarin väki, että minun leveät
pumpuliset kasakkahousuni ja vielä enemmän se, että mies käytti
harsoa, oli täälläpäin tavatonta. Käytin näet Suomen lukioiden ja
akatemian tapaan viheriää harsoa, jonka olin köyttänyt lakkini ympäri
auringon ja tomun suojaksi.[1] Lähemmin ajatellessani huomasin itsekin
tuon tavan lystikkääksi enkä enää niin suuresti ihmetellyt
pikkukaupunkilaisten uteliaisuutta.
Katseltuani ainakin ulkopuolittain kaupungin kirkkoa, joka ynnä pari
muuta rakennusta olivat ainoat kivestä rakennetut, matkustin klo 10
edelleen ostettuani piiskan maan koneja varten. Suomalaisena olin
tottunut itse ajamaan ja ajamaan lujasti. Täällä oli toinen tapa.
Matkustaja oli kuin karttakeppi, ja kyytimies käsitteli itse sekä
hevosta että piiskaa. Minua oli jo monesti kiukustuttanut vauhdin
hitaus ja olin suomalaisella puheenparrellani saanut talonpojat
ymmälle ja sillä aikaa saanut hevosen liikkeelle. Ja silti sanottiin,
ettei kukaan ollut ajanut niin kovasti kuin minä. Havaitsin sittemmin,
ettei ruotsalainen hevonen, johtuipahan tottumattomuudesta tahi
jostakin muusta, ole niin voimakas ja kestävä kuin suomalainen ja että
pienikin ponnistus aiheutti hikeä ja vaahtoa. En ollut päässyt
pitkällekään kaupungista, ennenkuin päätin koetella uutta piiskaani ja
hevosen nopeutta. Mutta tuskinpa olin antanut pienen sivalluksen,
ennenkuin kiukku kohosi talonpojan päähän. »Minun tammani!» hän huusi
ja tempaisi piiskan kädestäni ja täräytti nyrkkinsä kärryjen laitaan.
»Uskallappas vielä koskea minun hevoseeni, joka ei vielä koskaan ole
saanut maistaa piiskaa!» huusi hän. Nolona äkkikäänteestä ja hevosen
vauhdista en kyennyt mitään vastaamaan. Hän ajoi sittemmin kumminkin
hyvää vauhtia, joten tulin Säterniin klo 11 illalla.
Kolkutettuani kauan porttia avasi viimein eräs tyttö, joka osoitti
minulle salin ja yöksi kamarin yläkerrassa.
Vaikka olikin jo myöhäinen hetki, menin kaupunkia katselemaan. Oli
kaunis, valoisa kesäyö. Katselin parhaillaan kaupungin kivikirkkoa,
kun läheisen kuninkaankartanon lehtikujanteen käytävää pitkin näin
naisen lähestyvän. Hän oli nuori ja mitä kaunein ja suloisin
tytöntypykkä. Notkeana kuin köynnös ja solakkana kuin lilja hän
sipsutteli tuuheitten puitten välissä, kunnes äkkiä näki minut. Hän
näytti pelästyvän. Mutta kun ensimmäinen pelko ja hämmästys olivat
ohi, lähenin porttia ja häntä. Hän näytti vielä epäröivän mitä tekisi,
kunnes minun puhutteluni rohkaisi häntä. Empimättä vähääkään hän
ryhtyi kanssani puheisiin ja kutsui myöskin kaksi toveriansa, jotka
olivat puutarhassa vaikken ennen ollut heitä huomannut. He tulivat
kaikki kolme pian mitä hilpeimmälle päälle ja samalla myös
tuttavallisiksi. Heitä huvitti etenkin minun ruotsin kielen
ääntämiseni. Ja ellen olisi pelännyt, miten kävisi, olisin suostunut
heidän pyyntöönsä ja seurannut heitä kartanoon. Suljettuani vielä
kerran tuntemattoman syliini, erosimme kaikki, emmekä sen koommin ole
toisiamme nähneet.»
[Seuraavana päivänä kävi matka Kustavin pitäjän Naglarbyn Dalsjön ja
Tuman pitäjän kautta Falun'in kaupunkiin. Avattuaan matkalaukkunsa
Gottlund huomasi, että sekä kenkävoide että mustepullo olivat siellä
tehneet tuhojaan.
Illalla hän kävi »traktööri» Carlsonin luona. Siellä hän tapasi erään
n. 50 ikäisen mamsseli Beata Strömin, joka nuorena oli asunut eversti
Gripenbergin luona Hämeenlinnassa. Tämä kertoi seuraavana päivänä
ihannoivasti Suomen oloista. Etenkin oli hän ihastunut Suomen
»limonaadiin», jota tuoksunsa ja makunsa puolesta voittamatonta juomaa
sekä köyhät että rikkaat Suomessa joivat. Hän kertoi tuosta juomasta
niin, että kaikille herahti vesi suuhun. Gottlundkin tahtoi saada
selvän, mitä mamsseli tarkoitti tuolla jumalten juomalla. Hän luetteli
kaikenlaisten mahdollisten juomien nimet, mutta tuloksetta. Lopulta
hän mainitsi »kaljan». »Niin, _kalja, kalja!_» huudahti ikäneitsyt.
Rapakalja, taari, oli siis tuo Suomen ihannelimonaadi. Niinikään
kertoi hän innostuneesti meidän mämmistämme ja täytetyistä nauriista
(fyllda rovor).
Täällä tapasi G. myöskin nuoren pappismiehen nimeltä Berglöf, joka
tiesi kertoa, että Vesteroosin konsistorin kiertokyselyyn olivat
Svärdsjön suomalaiset vastanneet haluavansa kaksi suomenkielistä
raamattua, josta pappi päätteli, että siellä vielä puhuttiin suomea.
Varmasti sanoi hän omasta kokemuksestaan tietävänsä, että Säfsenissä
oli suomalaisia.
Pari päivää viivyttyään kaupungissa Gottlund lähti sieltä klo 10
illalla. Erään kartanon kohdalla pysähtyi kyytimies mennäkseen
juomaan. Kielevä kun oli, ei häntä pitkiin aikoihin kuulunut
palaavaksi. Gottlund kertoo]:
Minun oli pakko jättää kiikkerät rattaat saadakseni selon, mihin hän
hävisi. Menin sen vuoksi pienen, keittiöön kuuluvan ikkunan taa.
Kummastuksekseni avasi sen pari pientä kätöistä ja pieni neitsyt
kuiskasi hiljaa: »Kuka siellä?» Unessaan häiriintyneenä hän oli
noussut vuoteeltaan nähdäkseen, mitkä kiertelevät yölinnut metsillä
liikkuivat. En muista enää, mitä vastasin. Mutta kauan me juttelimme,
ja viimein hän kuiskasi, hiljaa anovasti ja kuin sanoja hapuillen,
enkö tahtoisi jäädä yöksi. Pimeä yö esti minut näkemästä hänen
sulojaan, joita hän huolimattomasti peitteli. Suloinen suu, uhkuva
povi, säännölliset kasvot, jotka todistivat nuoruutta, oli kaikki,
mitä olin näkevinäni, kurkistellessani, oliko muita huoneessa, joka
tuntui kuuluvan yksin hänelle. Tunsin jo tahtoni horjuvan ja mietin,
eikö pehmeä vuode olisi parempi kuin haihattelu myrskyisessä,
sateisessa yössä, mutta sitten muistin, että minun oli oltava
Svärdsjön kirkolla. Sanoin tytölle hyvää yötä — ja läksin.
Kello oli jo 2 aamulla, kun me kuljettuamme 2 ⅘ penikulmaa tulimme
Borggårdin kylään, jossa ennen oli ollut kuparisulatto. Muutaman
tunnin levon jälkeen nousin klo 7, muutin vaatteita ja läksin klo 8
pappilaan, joka oli niukan neljänneksen päässä. Jätin kievariin
matkalaukkuni, koska minun oli tultava takaisin mennessäni Lomshedenin
kautta Svartnäsiin.
Tiellä tapasin paljon kirkkoväkeä. Joka toiselta tapaamaltani
talonpojalta kysyin, oliko hän suomalaismetsiltä. Vastauksen sijaan he
silmät suurina katselivat minua.
Tultuani pappilaan tuli minua vastaan rovasti Groth, jo iäkäs mies, ja
apulainen Engvall. Sanottuani kuka olin ja mitä tahdoin, osoittivat he
minulle hyväntahtoisuutta ja ystävällisyyttä, etenkin Engvall, joka
pyrki tuttavuuteeni. Hän vei minut saliin, missä söimme kunnon
aamiaisen ja joimme muutamia suuria lasillisia olutta, joten aloin
tuntea voivani hyvin Taalaissa. Täällä oli vanha mamsseli, paksu kuin
tynnyri, mutta vieraanvarainen emäntänä.
Svärdsjön kirkko ja pappila sijaitsevat sangen kauniilla paikalla
Östön järven niemekkeellä. Muutenkin saattaa huomauttaa, että pitäjä
monine vesistöineen on Taalain kauneimpia. Pitäjässä on neljättäsataa
järveä, joista Svärdsjö, Liljan ja Toftan lienevät suurimmat. Minusta
tuntui kuin Svärdsjön pappilassa olisin ollut Saimaan rannoilla
keskellä lapsuudenmuistoja ja olin ajatuksissani jo sekoittaa kaksi
eri kansaa ja valtakuntaa. Juuri tässä pappilassa Kustaa I oli
luuvassa työssä tutkien isännän, herra Joensin mielipiteitä ja täältä
hänet vietiin Isalaan ollakseen turvassa tanskalaisen voudin Brun
Bengtsonin etsiskelyiltä.
Pappilasta menimme kirkkoon. Se oli vanha ja kivestä rakennettu. Olin
siellä koko jumalanpalveluksen ajan. Ikäväkseni havaitsin, ettei
ketään suomalaismetsiltä ollut kirkossa. Engvall ripitti, saarnasi,
messusi ja hautasi vainajat, sanalla sanoen, toimitti yksin koko
jumalanpalveluksen. Rovasti oli vanha ja sairaalloinen. Muista
papeista oli kappalainen Åmark matkustanut saarnaamaan Envikin
kappeliin, ja koulupappi Schaerlund oli matkannut Svartnäsiin ruukin
kirkkoon saarnaamaan.
Kaikkein ensiksi kiintyi täällä huomioni Taalain väestön
yhdenmukaiseen pukuun. Se tekee yleensä edullisen vaikutuksen
katsojaan. Oma, kansallinen kieli ja tavat sekä yhtäläisyys puvuissa
karakterisoi omintakeisen kansan. Miehillä oli mustat taalalaistakit,
säämiskä- tahi mustat sarkahousut niinkuin takkikin ja jalassa suuret
hyvin pohjatut ja naulatut n.s. Taalain kengät, päässä
pyöreäpäällystäiset, leveälieriset hatut. Emännillä ja tytöillä, jotka
kävivät ehtoollisella, oli mustat kamlottipuvut, valkeat kaula- ja
esiliinat. Päähineenä oli heillä tykkimyssy valkoisine siteineen.
Lesket käyttivät mustansinisiä liinoja vaaleansinisine vuoreineen;
niiden pitkät reunat riippuivat selässä. Jolla oli surua, käytti
päässään valkeata liinaa, jonka nipukat kelluivat hartioilla. Näin
myöskin tyttöjen, jotka eivät käyneet ehtoollisella, käyttävän
kirjavia liivejä ja avaroita, mutta ennen kaikkea puhtaita liinaisia
hihoja. Kirkko oli vielä ruohoilla ja koivunoksilla koristettu, ja
kruunussa oli kieloja, joilla käytävätkin oli koristettu. Tämä oli
suven juhlan, juhannuksen jätteiltä.
Sain paikan sakaristossa, minne Engvall oli pyytänyt minua seurakseen,
osaksi kohteliaisuudesta, kun en paitsi häntä tuntenut ketään, osaksi
siitä salaisesta vetovoimasta, joka vallitsee pappien ja ylioppilaiden
kesken samaten kuin pappien ja papinpoikienkin kesken. Sakaristosta
johtivat portaat suoraan seinän läpi saarnatuoliin.
Kun pappi oli hetkisen saarnannut, huomasin aluksi pari tyttöä
sakariston ovella syödä natustelemassa jotakin, niinkuin olisivat
pureskelleet karamelleja. Ja kun katsoin kirkkoon, näin miten koko
vaimojen puoli syödä purusteli kenenkään pistämättä mitään suuhunsa.
Olin ihmeissäni nähdessäni seurakunnan hengellisen ravinnon ohella
nauttivan myöskin maallista. Jos se olisi tapahtunut muualla, olisin
luullut heidän syövän konvehteja. Mutta Taalaissa ei voinut kuvitella
muuta, kuin että he mutustelivat juustoa ja leipää, jota heillä ehkä
oli hameentaskuissa. Uteliaana kysyin sen vuoksi unilukkarilla eli
suntiolta, mitä tuo märehtiminen merkitsi. Hän vastasi jotakin, josta
en mitään ymmärtänyt. Mutta kun kysyin uudelleen, mitä he söivät,
sanoi hän _»tukkoa»_, ja kun halusin tietää, mitä se oli, vastasi hän:
_»Tukkoa, tukkoa!»_ Hän selitti, että sitä syötiin, ettei nukuttaisi
ja myöskin sen vuoksi, ettei saataisi keripukkia hampaisiin. Ja silti
nukkui miltei puolet seurakuntaa! Siltä ainakin minusta näytti.
Minäkin tunsin itseni uniseksi, jonka vuoksi ryhdyin katselemaan
sakaristossa säilytetyistä kirkonkirjoista, oliko ehkä niissä mitään
tietoja Svartnäsin suomalaisista ja käyttivätkö he suomalaisia
sukunimiä. En löytänyt kumpiakaan. Pöydällä näin sen hopeaisen
öylättirasian, jonka runopukuisen kirjoituksen Hülpherskin mainitsee
ja joka päättyy sanoihin: »Sig bättre vid dess bruk hvar arger
syndaskalk» (Käytöstään paratkoon jok' ilkee syntisäkki).
Svärdsjöläisille oli vielä ominaista heidän ehtoollisella käyntinsä.
En ole missään nähnyt Herran pyhällä ehtoollisella käytävän niin
arvokkaasti kuin täällä. Ei mikään tungos, tyrkkiminen, hätiköinti ja
hutiloiminen, paikkojen valitseminen ja turhanpäiväinen ystävien ja
omaisten odottelu häirinnyt hiljaista hartautta. Ja kumminkin oli
pöytään pyrkivien ja sieltä tulevien luku suuri.
Jumalanpalveluksen jälkeen oli pitäjänkokous, mutta se jäi nimismiehen
huoleksi, ja me menimme pappilaan, missä päivällinen odotti. Matkalla
en voinut olla Engvallilta kysymättä, mitä seurakunta
jumalanpalveluksen aikana söi ja mitä _tukolla_ tarkoitettiin. Hän
tiesi ettei _»tukkoa»_ ole muuta kuin tugg-kåda (purupihkaa) ja että
täällä päin, etenkin nuoriso ajankulukseen sekä kirkossa että muualla
pureskelee pihkaa, jota otetaan kuusesta ja jolla on aromaattinen
(hyväntuoksuinen) maku, mutta ei kumminkaan sellainen, että se yksin
houkuttelisi. Se oli vanha perinnäistapa, jonka luultiin pitävän
hampaat valkeina ja estävän keripukin ikenistä. Kyselyjeni ja
myöhemmin saamieni tietojen mukaan on se tavallisesta poikkeavaa
hartsia, jota harvoin tavataan pieninä tihkuvina helminä kuusesta.
Etenkin paimenet sitä keräävät, he imevät suussaan pureskelemalla
siitä ensin kitkerän pihkamaisen aineksen ja myyvät sitten puhtaaksi
imetyn tukon tämänlaatuisen konvehdin harrastajille. Tätä purupihkaa
käytetään yleisesti sekä täällä että muissakin maakunnissa. Olenpa
kuullut joskus mainittavan, että sitä kauppatavarana viedään aina
Upsalaan asti ja että siitä maksetaan sama hinta kuin voinaulasta.
Tämä ikivanha tapa viittaa muihin kaukaisiin maihin ja juontanee
alkunsa aina Aasiasta ja Itämailta asti. Esim. Pallas kertoo
matkoiltaan, että voguleilla on tapana pureksia lehtikuusen pihkaa
tahi kumia, osaksi sen imelän maun vuoksi osaksi sen vuoksi, että
sanovat sen pitävän hampaat puhtaina ja lujina. Samasta syystä
pureskelivat tytöt muinoin Kreikassa n.s. _masdixia_. Intiassa ja
Itämailla käytetään betelniä, s.o. ajanvietteeksi pureskellaan
kitkeriä betelpensaan lehtiä kalkki- ja arekapähkinäsekoituksen kera.
Envaldin välityksellä sain talonpojan Antti Antinpojan Lasse Orsin
talosta Bölen kylästä viemään minut suorinta tietä Svartnäsiin. Mutta
siinäpä syntyi uusi vastus. Sain kuulla, ettei suomalaismetsiin ollut
muita teitä kuin metsäpolkuja, joita pitkin ei voitu päästä perille
muuten kuin säkkisatulassa tahi ratsastaen. Kysyttiin sen vuoksi,
miten aioin menetellä matkakirstuni suhteen, jonka olin ottanut
mukaani; sitä ei voisi suuremmitta vaikeuksitta kuljettaa mukana.
Uutinen ei ollut minulle tervetullut, sillä en tahtonut siitä luopua
enkä myöskään ottaa erikoista kyytihevosta sitä kuljettamaan
purilailla (finn-bår). Miten mielelläni olisin toivonut sen sijaan
ottaneeni pienen matkalaukun, joka olisi voitu kiinnittää taakse
satulaan. Ja turhat vaatekerrat olisivat saaneet jäädä kotiin, sen
sijaan että nyt sain vedättää jäljessäni matkakirstua, josta oli
hankaluutta ja kiusaa puhumattakaan menoista. Lähetin miehen sitä
hakemaan Borggårdiin ja asetuin muiden herrojen kera pöytään.
Pöydässä tietysti tulivat pääasialliseksi puheenaiheeksi suomalaiset,
joiden vuoksi minä olin tänne tullut. Ensimmäiseksi tuli puheeksi,
vieläkö he puhuivat suomea. Vastaukseksi tuli, että eivät, koska ei
milloinkaan heidän oltu kuultu sitä puheessa käyttävän. Kun rovasti
hetkisen oli lähemmin miettinyt, arveli hän erään Björnmåsan ukon
vielä vähän ymmärtävän suomea, kun hän puhui sangen murteellista
ruotsia. Samaten oli ennen ollut monen muun laita tällä
paikkakunnalla, joten rovastin oli ollut sangen vaikea ymmärtää heitä.
»Entäs _Munter_ sitten?» kysyi Envald. »Niin Munter, jaa, hänen
pitäisi osata suomea», vastasi rovasti?
»Kuka sitten on Munter?» kysyin minä. Sain vastaukseksi, että hän oli
ollut suomalainen sotilas, joka Suomen viime sodan aikana oli tullut
Suomesta tänne ja jäänyt metsille. Enpä juuri halunnut tavata
sentapaisia suomalaisia; silti toivoin hänen avullaan saavani lähempiä
tietoja näistä metsäläisistä. Näiden kertomusten vastakohdaksi
mainitsin Berglöfiltä Falunissa saamani tiedot, että nämä suomalaiset
olivat tilanneet itselleen suomenkielisiä raamattuja, mikä ei suinkaan
käynyt yksiin rovastin tietojen kanssa. Vastattiin, että juuri Munter
oli halunnut sellaisen ja samaten hänen toverinsa, eräs _Remmer_, joka
sittemmin oli muuttanut paikkakunnalta. Mitä suomalaisista muuten
puhuttiin, jätän kertomatta jo senkin vuoksi, että pian tein
mieskohtaisesti heidän tuttavuuttansa, joten saan siitä sitten
lähemmin puhua. Mainitsen vain, että niin tyhjät kuin kirkonkirjat
olivat tätä kansaa koskevista tiedoista, niin vähän tiesi papistokin
heistä. Ei tiedetty, koska he olivat saapuneet paikkakunnalle, eikä
miksi he olivat tänne muuttaneet eikä muutakaan heidän historiaansa
valaisevaa. Kaikki päätyi vain tietoon, ettei enää nykyään suomalaisia
ollut. Keskustelun lopputuloksena oli, että minua neuvottiin
Svartnäsin tehtaalle hankkimaan eväitä koko matkaa varten, ellen
tahtonut heidän keskuudessaan kuolla nälkään, etenkin kun Taalaissa
oli ollut vaikea katovuosi. Siitä olin kuullut jo Falunissa, missä
Kröningsvärd neuvoi majatalosta tilaamaan ainakin neljäksi viikoksi
riittävän evässäkin. Sepä olikin ainoa opastus, jonka hän minulle
antoi. Mutta silloin, kuten nytkin, minua hymyilytti tuo vatsastani
pidetty huoli. Enköhän minä voisi elää siellä, missä muutkin? Paaston
varalta nautin nyt sitä vankemman aterian samalla isännän tahtoakin
noudattaakseni.
Sillä aikaa oli hakija tuonut matkakirstun kievarista. Aterialta
päästyämme kokeili joka mies, miten tuota kummaa kojetta voitaisiin
kuljettaa. Oli vain kaksi mahdollisuutta. Joko säkkisatulassa
kuljettaminen, mutta silloin tarvittiin satulan toiselle puolelle yhtä
suuri paino, joka pitäisi sen tasapainossa, joka taas merkitsi kiven
panemista kuorman päälle hevosraukkojen kiusaksi. Toinen mahdollisuus
oli kuljettaa sitä purilailla, jotka muodoltaan muistuttavat
ylösalaisin käännettyjä sahroja, pari maata laahaavaa salkoa tahi
aisaa, joita Savon talonpojat käyttävät tavaroiden kuljettamisessa
metsien halki, mikä muuten olisi vaikeata. Talonpoika oli meistä
viisain, hän tuumaili, että kirstu mahtuisi poikittain satulaan, koska
se oli pohjapuolelta kapeampi. Otettiin mitat ja selvisi, että se oli
kuin varta vasten siihen tarkoitukseen tehty, toisin sanoin — kuin
Svärdsjöläisten satulat olisi valmistettu minun kirstuni mukaisiksi.
Nyt oli vain jäljellä kysymys, miten se pysyisi niin korkealla
paikalla. Siinäkin oli Anders Andersson kekseliäs. Hän naulasi pari
puupalikkaa poikkipienoiksi kummallekin puolelle ja niihin sekä
jykevään satulaan köytettiin kirstu. Niin oli siitä päästy ja kirstu
jäi vielä niin mukavaan asentoon, että siitä haitatta voi ottaa mitä
tarvitsin ja painokin jakaantui sekä hevosen selkään että kyljille.
Tällä tavoin sitä sitten kuljetinkin yli vuorien ja mäkien, halki
soiden ja salojen sekä tällä että myöhemmällä matkallani. Minä ja
kyytimies kuljimme hevosen jäljessä jalan.
Olin heti lähtövalmis. Engvall saattoi minua, sillä hänen oli mentävä
sairaskäynnille Lumphedeniin, jonne oli 1 ¾ penikulmaa. Kummankin oli
soudettava Svärdsjön yli, vaikkakin eri suuntiin. Meillä oli huono
onni, kun jo ennen lähtöämme alkoi rankasti sataa ja sitä jatkui pari
tuntia. Se ei estänyt matkaani, mutta kylläkin nauttimasta Svärdsjön
kauniista näköaloista. Minä kuljin siis kuin vetten päällä ja alla
alituisessa pisaroitten loiskinassa, niiden herneinä hypellessä järven
pinnalla. Soutajat kertoivat, että juuri tällä järvellä lähetit
tapasivat Sven Nilsonin (toisten muistelmien mukaan Sven Elfin eli
Algutsonin) Isalasta hänen viedessään olkiin kätkettynä Kustaa I:tä
Marnäsiin, jolloin lähetit todetakseen, ettei ollut petos
kysymyksessä, pistelivät keihäällä tai miekalla olkien läpi,
tietämättä haavoittaneensa sankaria. Talonpoika leikkasi sitten haavan
hevosen jalkaan, jotteivät muut siepposissit olisi mitään aavistaneet.
Siitä syystä järvi oli saanut nimen Svärdsjö. Ellei toinen tieto ollut
varmempi kuin toinen, niin olivat Andersin tiedot epävarmoja, sillä
Svärdsjön pitäjä ja järvi olivat tunnettuja jo ennen Kustaan aikoja,
joten Hülphersin antama selitys, että nimi johtuisi siitä, että järvi
on miekan muotoinen, on uskottavampi.
Tultuani toiselle rannalle oli meillä vielä seitsemännespenikulman
matka Böleen. Jätin Andersin huoleksi kirstun kuljettamisen kylään ja
hankin miehen, joka opasti minut _Isalaan_. Tein tämän mutkan
nähdäkseni sen ladon tahi riihen, jossa Kustaa I oli puinut kun emäntä
tanskalaisten tupaan tultua löi häntä leipilapiolla selkään saadakseen
hänet pois heidän vaarallisesta läheisyydestänsä. Olinhan siitä jo
lapsena kuullut puhuttavan. Tultuani kylään näytti oppaani ladon.
Minusta tuntui oudolta, että ovi oli auki tuohon, kuten olin luullut
rauhoitettuun huoneeseen, ja vielä oudommalta, että sitä vieläkin
käytettiin entiseen tarkoitukseensa, nimittäin riihenä viljan
puimiseen. Siinä oli myös viljaa varten kaksi hinkaloa eli karsinaa.
Minun mielestäni lato ei voinut olla sama vanha, etenkin kun se vielä
oli hyvässä kunnossa eikä se näyttänyt talon muita rakennuksia
vanhemmalta. Oppaani kertoi, että sitä oli usein korjattu ja että
ainoastaan muutamat seinähirret oli otettu vanhasta ladosta. Sen
edustalle Kustaa III oli antanut pystyttää pyramiidin muotoisen
muistokiven Elfdalin porfyristä ja siihen kaiverrettuun muistokiveen
yhdistänyt omansa ja Kustaa I:n nimet. Tämä kivi oli lautakojulla
ympäröity ja se vielä lukolla suljettu. Näki selvästi, että
asianomaisille kivi merkitsi enemmän kuin rakennus. Odotin kunnes mies
haki puuhökkelin avaimen. Epäröin, voisiko siksi aikaa mennä,
likomärkä kun olin, sateensuojaan latoon sitä häpäisemättä.
Kullankimalteinen kirjoitus ei ollut syvämietteinen eikä mieltä
ylentävä. Olisin sen sentään kopioinut, jos minulla olisi ollut
käsillä kirjoituslevyni, mutta se oli kirstussani arkitakkini mukana.
Minua painosti frakki, kaksi lievetakkia (surtuuttia) ja levätti ja
olin sekä lämpimissäni että märkä, joten en ollut halukas näkemään
vaivaa, joka ei ollut sen arvoinen. Hiljaisen totisena katselin siis
huonetta ja poistuin siitä liikutuksen ja kunnioituksen tuntein.
Tultuani Antti Erson Ors'in luo Böleen oli minun odotettava kolme
tuntia, ennenkuin saatiin hevoset kiinni metsästä. Muutin sillä aikaa
kuivia vaatteita ja kuivattelin päällysnuttujani tulen ääressä. Minua
vartioi koko ajan kylän tyttölauma; joukko »kulloja», kuten heitä
täällä nimitetään, oli kerääntynyt minua töllistelemään. Muuten oli
tämä talo sekä ulkoa että sisältä siisti ja puhdas ja väki säädyllistä
ja rehellistä, niin että jos tämän talon mukaan arvostelisin
taalalaisia, niin tekisin sen kovin edullisesti.
Täältä palkkasin kaksi hevosta: toisella ratsastin itse, etten perillä
menettäisi kunnioitusta; toista, joka kantoi kirstuani, talutti
isäntä, joka itse lähti oppaakseni. Matkasin nyt kuni kaappiukko, toki
toisessa tarkoituksessa. Meillä oli metsän halki kaksi penikulmaa
Svartnäsin tehtaalle, joka oli Suomalaismetsissä. Sinne johti vain
metsäpolku, ja matkamme kävi v:n 1777 kulkujärjestyksen mukaan.
Tuskinpa olin ennättänyt puolta penikulmaa, ennenkuin toivoin saavani
kävellä enkä ratsastaa tahi, kuten nyt tein, virua hevosen selässä.
Nyt se oli myöhäistä, mutta tulevaisuuden varalta päätin, että tämä
tapahtui ensimmäistä ja viimeistä kertaa suomalaismetsissä. Sade, joka
vielä kylästä lähtiessämme meitä kiusasi, lakkasi vähitellen ja
kirkastuva taivas ennusti kaunista iltaa. Kuljettuamme penikulman
verran saloja tulimme _Vinkersin_ v. 1725 perustetuille
rautakaivoksille. En ole missään nähnyt niin pitkää vesijohtoa kuin
täällä, se ulettui koko metsän halki. Olin jo nähnyt kaivoksia niin
viljalti, etten katsonut kannattavan täällä viipyä, semminkin kun jo
päivä kallistui ehtooseen ja hätiköin päästä perille. Kyytimieheni
mainitsi, että vain 4 kaivosta enää oli käynnissä ja että muut olivat
tuhoutuneet.
Täältä oli penikulman metsätaival jäljellä. Matkalla näimme pappilan
laidunmajat. Kello oli 10 illalla saapuessamme ruukille. Kaikki
herrasväki oli jo mennyt levolle, vain piiat olivat valveilla, sillä
heidänhän velvollisuutensa on olla ensimmäisinä jalkeilla ja
viimeisinä vuoteella. Vaikka kielsinkin, kiiruhtivat he herättämään
emännän, ja toiset juoksivat kaahaamaan kirjanpitäjän jalkeille.
Isäntä ei onneksi ollut kotona, muuten hänkin olisi saanut
herätyskäskynsä. Hetkisen kuluttua oli koko talo jalkeilla.
Luultavasti ani harvoin vieras joutuu tälle syrjäiselle seudulle, ja
varmaankaan täällä ei koskaan ennen ollut käynyt niin pitkämatkainen
vieras kuin minä. Kirjanpitäjät Orre ja Berger olivat ensimmäisinä
minua sisälle pyytelemässä ja hetken kuluttua sain kumartaa rouva
»inspehtuurskalle», talon emännälle. Minä sopersin niin monta
anteeksipyyntöä kuin ikinä keksin, eikä hänkään vähemmin sievistellyt
niiaillessaan ja kumarrellessaan. Hetkisen kuluttua oli pöytä
katettuna ruokineen ja oluineen, enkä minä siekaillut niitä käyttää
hyväkseni. Sitten minulle osoitettiin suuri ullakkokamari, jossa pian
vaivuin makeaan uneen.