Vaikka jo Otavan ensimmäisen osan esipuheessa olen kertonut matkani
syistä ja tarkoitusperistä, ei liene poluilta poikkeamista, jos
tässäkin nuo syyt mainitsen, etenkin kun ne muodostavat sen
näkökulman, mistä olen aloittanut, ja kun ne selittävät koko matkani
kulkua.
19 vuoden ikäisenä muutin Turusta Upsalan yliopistoon, voisipa ehkä
sanoa: jouduin lapsuuteni kodista Saimaan rannoilta vielä liian
nuorena ja kokemattomana vento vieraaseen maailmaan.
Turkulaisena ylioppilaana olin jo varhemmin, lukemalla »Phosphorosta»
ja »Poetisk kalenderia», tavallaan kirjallisesti tutustunut Ruotsin
n.s. fosforistiseen eli uuteen kouluun. Sen pyrkimyksissä suurempaan
itsenäisyyteen Ruotsin kirjallisuuden alalla olin näkevinäni
periaatteellisesti oikeata ja tarkoitusperältään hyvää, jo senkin
vuoksi, että se sopeutui minun omiin mielipiteisiini suomen kielen
suhteen. Olipa siis vallan luonnollista, että saavuttuani Upsalaan
tahdoin mielelläni lähemmin tutustua niihin henkilöihin, jotka jo
ennen ainakin nimeltä tunsin heidän kirjoituksiensa välityksellä ja
jotka aluksi olivatkin miltei ainoat tuttavani. Herrat _Palmblad_ ja
_Atterbom_ olivat silloin tuon nuorten akateemisten kansalaisten
yhdistyksen etunenässä. Nämä vahvasti ja usein kiivaasti väitellen
puolustivat mielipiteitään runoudesta, kaunokirjallisuudesta,
filosofiasta ja kielitieteestä n.s. vanhaa koulua vastaan, joka, niin
paljon kuin se koettikin tehdä pilaa ja halventaa heidän
mielipiteitään, ei silti milloinkaan voinut kieltää heidän ansioitaan
tieteellisten aiheiden käsittelyssä ja uudemman saksalaisen
kirjallisuuden maaperän muokkaamisessa Ruotsissa. Tämä ajatusten ja
mielipiteiden taistelu oli jatkoa ja kehitystä sille taistelulle, jota
aina on käyty ja aina tullaan käymään vanhan ja uuden ajan kesken,
_entisen_ ja _nykyisen_ välillä; ja niin paljon melua kuin siitä
aikanaan pidettiinkin, niin aika sen lopulta vaimensi ja sovitti.
Annettuani muutamia kirjoitelmia v:n 1817 Poetisk kalenderiin, joka
ilmestyi jo 1816, olin tullut kosketuksiin maisteri _Atterbom'in_
kanssa. Ja maisteri Palmblad oli tuskin minut nähnyt, ennenkuin hän
maanitteli minua ilmoittamaan professori Rühsin teoksen »Finland och
dess Invånare», josta silloin tuskin olin kuullut puhuttavankaan.
Turhaan vetosin vähäpätöisyyteeni ja taidon puutteeseeni niin
suuriarvoista teosta arvostellakseni. Verukkeet eivät auttaneet. Sen
ajan Upsalan kirjallisen lehden toimittajana selitti Palmblad kauan ja
turhaan etsiskelleensä miestä, joka olisi ollut suomen kielen
taitoinen ja pätevä arvostelemaan teosta, joka jo vuosikausia oli
kierrellyt ruotsinkielisenä käännöksenä. Eikä hän jättänyt minua
rauhaan, ennenkuin olin luvannut täyttää hänen toivomuksensa.
Istuuduin siis kirjoittamaan arvostelua niin hyvin kuin osasin. Ja
siitäpä pian paisuikin kirjan laajuinen, ja se painettiin
kokonaisuudessaan »Svensk Literatur-Tidningin» v:n 1817 n:oihin 19,
22, 24—26, 49—51. Tässä arvostelussa koetin esittää ja tehdä
uskottavaksi suomen kielestä, runoudesta ja mytologiasta moniaita
omiakin mielipiteitäni, joita sittemmin kehittelin laajemmin pian sen
jälkeen, v. 1818 Upsalassa ilmestyneessä väitöskirjassani _De
Proverbiis Fennicis_.
Olin siis parahiksi ollut nelisen kuukautta ylioppilaana Upsalassa,
kun jo toisella jalallani seisoin runotarten alueella ja toisen
survaisin syvälle viisauden hetteeseen. Ja pidemmälle en koskaan
päässytkään.
Rühsin näin ensimmäisen kerran mainitsevan, että sekä Ruotsissa että
Norjassa oli suomalaisia siirtoloita. Ja heti virisi minussa halu
päästä lähemmin tuntemaan tätä kansaa, osaksi lähemmin tarkatakseni,
mitä Rühs niistä oli tiennyt kertoa, osaksi laajentaakseni omia
tietojani kansasta, johon olin kiintynyt mitä suurimmalla rakkaudella.
Etsiskelin ja tarkastin kaiken lähdekirjallisuuden, josta Rühs oli
ammentanut tietonsa. Sen sijaan, että se olisi tyydyttänyt
tiedonhaluni, se sitä vain lisäsi. Kyselin kaikilta niiltä tienoin
kotoisin olevilta ylioppilailta saadakseni edes joitakin tietoja,
mutta useimmat eivät edes olleet kuulleet puhuttavan näistä
metsäsuomalaisista — eivät edes nimeäkään mainittavan. Ja ne ani
harvat, jotka jotakin tiesivät, puhuivat niin eri suuntiin, etten
tiennyt mitä oli uskominen. Toinen kehui, toinen laittoi, kumpikin
liioitellen. Kun toinen sanoi, että he jo aikoja sitten olivat
unohtaneet äidinkielensä, suomen, sanoi toinen, että he edelleen
olivat niin upo ummikkoja suomalaisia, etteivät saaneet tolkkua
ruotsin sanasta. Nämä varsin vastakkaiset tiedonannot tekivät minut
vieläkin kärkkäämmäksi hankkimaan heistä varmuutta. Ja päätin kun
päätinkin etsiä heidät metsistään saadakseni selvyyden totuudesta.
Matkani tarkoituksena oli siis pääasiallisesti:
1:ksi, hankkia lähempiä tietoja heistä voidakseni tarkastaa ja korjata
professori Rühsin tiedonantoja;
2:ksi, tarkoin tutkia heidän maahanmuuttoansa, elleivät he jo
ylimuistoisista ajoista olleet asuneet näillä seuduilla;
3:ksi, ottaa selko erosiko heidän kielensä muusta suomesta, voidakseni
likipitäen arvostella, kuinka paljon suomen kieli oli muuttunut
määrätyn ajan kuluessa, sillä onhan luonnollista, että jos nämä
suomalaiset, synnyinmaastaan erillään, olivat asuneet Ruotsissa esim.
300 vuotta, niin heidän ja meidän kielemme mahdollinen eroavaisuus
olisi sama kuin puolta pidempänä aikana (s.o. 600 vuotena) meidän
maassamme syntynyt, koska kumpikin kansa toisistaan eroitettuna eri
tavoin on yrittänyt kehittää puhettansa juuri siksi, että kumpikin on
erilaisissa oloissa elänyt eri maissa;
4:ksi, kerätä heidän muistotietojansa, jumalaistarujansa ja runojansa
ja vertailemalla niitä omiimme osapuilleen määrätä viimeksimainittujen
ikä, sillä olihan ainakin todennäköistä, että jos heillä tavattaisiin
samoja runoja kuin meidän maassamme, niitä oli Suomessa laulettu jo
ennen heidän maasta lähtöänsä. Ja eroavaisuus johtuisi äsken
laskemastamme ajasta; tässähän se ei osoittaisi, miten kieli, vaan
miten muistin varassa oleva satu tahi runo muuttuu.
Mutta huolimatta kaikista näistä laskelmista lienee historian kannalta
katsottuna yhtä kohteliasta ruotsalaisille kuin suomalaisillekin, että
he tulevat tuntemaan heimon, joka, niin lähellä kuin se kumpaakin on
ollut, kumminkin on jäänyt molemmille tuntemattomaksi. Ja kun
luultavasti tulevina aikoina ei enää ole mitään jälkiä suomalaisista
näillä tienoin, kun ehkä epäillään, tokko niitä on ollutkaan ja kun
historiankirjoittajat viheltävät tuolle vanhalle tarinalle — silloin,
ellei ennen, käynee mielenkiintoiseksi kuulla aikalaisen havaintoja.
Saadakseni vanhemmiltani luvan sellaisen matkan tekoon oli minun ensin
maaniteltava heitä. Tein sen panemalla kaiken kaunopuheisuuteni
liikkeelle, enkä unohtanut esittää sitä voittoa, minkä toivoin siitä
historialle koituvan. Isäni lupaa ei ollut vaikea saada. Ehtona oli,
että lukukauden alussa taas olisin yliopistossa, että matkaan
käyttäisin vain kesäloman ja että sitten sitä ahkerammin jatkaisin
opintojani. Ja niin olin saanut sekä luvan että matkarahat, mikä
olikin pääasia. Äidillinen hellyys oli vaikeammin voitettavissa.
Äitini näki yrityksessä tuskin muuta kuin kaikenkaltaisia
hengenvaaroja ja pelkäsi ainoan poikansa puolesta. Hän näki vierailla
mailla suuria metsiä ja metsissä paljon ryöväreitä. Turhaan neuvoi hän
minua luopumaan yrityksestä, joka jo ennakolta hänelle tuotti niin
paljon huolta. Minun oli vaikea vastustella hänen rukouksiansa, mutta
sittenkin pääsi itsepintaisuuteni voitolle, ja hänkin antoi vihdoin
viimein myöntymyksensä, kumminkin sillä nimenomaisella ehdolla, että
joka postitse antaisin tietoja kohtaloistani ja että olisin niin
viisas ja varovainen, etten panisi henkeäni ja terveyttäni alttiiksi
vain sen vuoksi, että halusin puhutella muutamia talonpoikia.
Jo ennenkuin luvan olin saanut, olin aikeistani kertonut monille
maanmiehilleni ja tuttavilleni ja nämä taas ystävilleen, joten pian
sekä tutut että tuntemattomat alkoivat kysellä, minne käsin aioin
matkani suunnata. Siitä olin minä yhtä tietämätön kuin hekin tahi
ainakin epävarma. Sillä saamieni tietojen mukaan tapaisin suomalaisia
Helsinglannissa, Gestriklannissa, Taalaissa, Vermlannissa y.m., mutta
kaikkialla vain sellaisia, jotka olivat äidinkielensä unohtaneet,
seutuja, missä kieli oli kuollut — mutta sellaisiahan minä en
tavoitellut. Kun siis vihdoin ikävöimäni lupa saapui ja mitä
lähemmäksi loppuaan lukukausi kului, sitä enemmän aloin aprikoida
matkan seikkailuja, joita äitini kirjeet elävöittivät
mielikuvituksissani. Toive olla ensimmäinen, joka lähemmin
tutkiskelisi Suomen heimon jäännöksiä Ruotsin ja Norjan sydänmailla,
oli tähän saakka niin kokonaan saanut mieleni lumoihinsa, ettei siihen
mahtunut muita ajatuksia. Mutta kun nyt näin toiveeni toteutuneen,
alkoivat vähitellen muutkin tunteet pyrkiä esille. Jo täälläkin
yksinäisenä ja vieraana, erotettuna omaisista ja ystävistä, tulisin
nyt häipymään vieläkin vieraamman väen joukkoon. Voisinhan sairastua,
jopa kuollakin, ja vanhempani eivät koskaan saisi tietää, miten olin
menehtynyt; ja että minulta varastettaisiin, minut rosvottaisiin ja
ryövättäisiin, oli mielestäni yhtä mahdollista. Mitä enemmän mietin
sitä, että minun tuli samoilla suurien erämaiden halki, siltä enemmän
intoni laimeni. Jopa toivoin, etten koskaan olisi kellekään puhunut
suunnitelmistani, sillä silloin olisin kaikessa hiljaisuudessa voinut
niistä luopua. Nyt en niin voinut menetellä, ellen tahtonut punastua
rohkeuden puutettani. Toisin sanoin: kun olin sanonut _a_:n, oli
_b_:kin sanottava. Minun oli myönnettävä, että nyt oli pakko
matkustaa, ja tuo epämieluisa tunne vähensi sitä iloa, minkä vapaa
tutkimusinto oli herättänyt. Minä läksin — mutta niin sekavin tuntein,
etten niitä tässä voi kuvata. Tieteellistä tulosta en ollut jättänyt
näköpiiristäni, mutta se häipyi kuin kaukaisena usvana, ja ajatus,
etten konsanaan palaisi, oli liian elävä voidakseni sen
mielikuvituksestani karkoittaa.
Nyt vasta olisin ollut valmis hankkimaan itselleni jonkun
matkatoverin; mutta se oli jo liian myöhäistä. Moni sanoi halua
olevan, mutta jokaisella oli jokin este, useimmilla se, että ensin
piti siitä olla kirjeenvaihdossa vanhempiensa kera. Ainoa, joka oli
heti valmis minua seuraamaan, oli eräs maanmieheni, ylioppilas
Höckert, syntynyt Vaasassa, sitä paitsi suomen kieltä taitamaton.
Mutta hänen luonteensa ja mielenlaatunsa soveltuivat niin vähän minun
luonteeseeni, että heti epäsin hänen tarjouksensa, sillä aavistelin,
että hänen seuransa olisi minulle enemmän haitaksi ja kiusaksi kuin
hyödyksi. Ainoa valmistus, johon olin ryhtynyt, oli se, että hyvissä
ajoin olin tilannut villakoiranartun leipuri Sandbergilta. Mutta
matkalle lähtiessäni havaittiin sen olevan siunatussa tilassa, ja kun
en matkalla tahtonut jäädä odottelemaan sen synnytystä, luovuin siitä
ja tilasin sen sijaan vastaisen varalle yhden sen pennuista.
Palattuani matkaltani sainkin pennun, jonka vein kotiini levättini
taskussa. Siitä kehkeytyi sittemmin laajalti kuulu _Saukko_.
Varustukseni olivat sangen yksinkertaiset. Puolustautuakseni rosvoja
vastaan, joista äitini oli minua varoittanut, otin mukaani
kaksipiippuisen englantilaisen pistoolin ja vanhan venäläisen
ulaaninsapelin. Sen entinen omistaja oli viime sodassa kaatunut
kenttävahdin hyökkäyksessä Juvalla. Sitä paitsi, ollen lintujen ampuja
ex professo, varasin itselleni hienon ja kauniin luodikon, jonka eräs
pohjalainen talonpoika oli valmistanut. Sen olin 1813 ostanut silloin
Venäjän vankeudesta, viimeksi Silistrasta Bulgaariasta palanneelta
suomalaiselta aliupseeri Israel Plathanilta. Tämä pyssy oli niin
varma, että sillä läheltä, t.s. 70—80 askeleen matkalta, saattoi osata
varpusta silmään. Ruotsin tiekartta sekä kompassi y.m., Hülphersin
»Dagbok öfver sin Dahle-Resa» sekä muutamat muistiinpanot
metsäsuomalaisista v:n 1795 Abo Tidningarista olivat ainoat
kirjoitukset, jotka otin mukaani ja jotka minä vaatekerran kera
sulloin matkalaukkuun, joka oli liian suuri selässä kannettavaksi ja
josta minulla sittemmin oli monta vastusta, kun sitä oli kuljetettava
halki metsien ja yli vaarojen. Tähän voinen vielä lisätä huiluni,
kirjoitusneuvoni y.m. sekä kirjoituslaatan, jota aina pidin taskussani
voidakseni heti kirjoittaa muistiin, mitä tapahtui. Eräästä
päähänpistosta minun ehkei pidä olla puhumatta, kun se saattaa tulla
hyödyksi monelle muullekin, jonka niinkuin minun on uskottava itsensä
vieraiden turviin. Tiesin näet, kuinka vaarallista usein on näytellä
muille rahojaan, samaten kuin toiselta puolen osoittaa liiallista
epäluuloisuutta, kun muutamat aina kääntävät selkänsä avatessaan
lompakkonsa — mikä joskus saattaa aiheuttaa luulon, että siinä on
runsaasti rahaa — ja päätin kulkea keskitietä, mikä ei aina ole
helppoa. Kun minulla sitä paitsi oli periaatteena aina pitää rahat
taskussani, niin oli sitä vaikeampi salata niitä uteliailta katseilta,
osoittamatta silti epäluuloisuutta — niin tehdä ne näkymättömiksi,
vaikka niitä näyttelikin. Olin sitä varten vaihtanut itselleni joukon
20 ja 30 taalarin pankko-seteleitä, joissa oli tyhjä kaksoislehti tahi
kuten sitä silloin nimitettiin »kaprokki.» Nämä setelit käänsin minä
jok'ikisen kirjeen muotoiseksi, niin että kaprokin sisä- ja siis
puhtaampi puoli tuli uloskäsin. Nämä kirjeet, jotka eivät tulleet
aivan kauminmuotoisia, suljin sitten sohloisesti ja varustin ne
epäselvällä päällekirjoituksella, osoitettuna piialle tahi
palvelusneitsyelle Anna Laurintyttärelle Qvarnsbergiin, rengille tahi
talonvoudille Matti Matinpojalle Koivumäelle j.n.e. Niinpä minun
lompakkoni sisälsi vain muutamia taalareja rahana sekä nämä kirjeet,
jotka eivät saattaneet herättää mitään huomiota, koska ne olivat liian
ohuita sisältääkseen 12-killinkisen ja liian paksuja ollakseen
läpinäkyviä, semminkin kun pankin vankan paperin ulkopuolinen,
likainen sivu, joka kuin kaupanpäällisinä roikkui joka setelissä,
sisäänpäin käännettynä kuin harso peitti itse tekstin. Koko
matkakassani nousi 214 taalariin, ja minä saatoin kenelle tahansa
huoletta näyttää taskukirjani, sillä olin varma, että jos rahani
varastettaisiinkin, niin jätettäisiin koskematta nuo kirjeet, joista
ei saataisi tolkkua. Rahaa tarvitessani oli vain poikettava lähimpään
pappilaan, tehtaaseen tahi kartanoon vaihtaakseni jonkun kirjeen
vastaaviin pikkuseteleihin.
Minun kävi niinkuin jokaisen, joka satuloi varhain ja ratsastaa
myöhään; vähän minulla oli hommattavaa itse matkan varalle, mutta
paljo puuhattavaa, ennenkuin sille saatoin lähteä, ja kaikki, minkä
olin siirtänyt päivästä toiseen, kerääntyi viime hetkeen, niin että
olin tulla päästäni pyörälle.
Olin päättänyt jäädä juhannukseksi eli kesäkuun 25:nneksi Upsalaan.
Tätä päivää, jota kaikkialla vietetään kesän juhlana, ei ainoastaan
pidetä Upsalassa pisimpänä, vaan myöskin vuoden ikävimpänä, minkä
omasta kokemuksestani voin todeta. Melkein kaikki, joilla kaupungissa
henki on, virtaa tänä päivänä maalle, vieläpä kaikille suunnille, niin
että usein tapaa kaupungin siihen määrin asukkaista tyhjentyneenä,
ettei tuntikausiin ihmistä näe kadulla. Saattaisi miltei luulla, että
rutto tahi sota on häätänyt asukkaat taloistansa, jotka autioina ja
kuni suruissaan törröttävät, kunnes myöhemmin illalla taas näkee
tuttuja naamoja ryhmittäin palaavan koteihinsa. Ja ravintolat sekä
ruokapaikatkin ovat perintötavan mukaisesti suljetut siitä syystä,
että kaikki piiat ja palvelijat ovat lähteneet taloista, joten se,
joka ei ole ennakolta valmistunut, saa rahat taskussaan nähdä nälkää.
Minua ei sellainen kohtalo odottanut. Olin tutustunut maanmieheeni,
professoriin, tohtori Romasoniin ja olin kuin omainen hänen kodissaan.
Tämä pääsyni kaupungin arvossapidetyimpiin koteihin oli
vieraanvaraisissa perheissä tuottanut minulle mahdollisuuden
seuraelämän jalostaviin huveihin, joita yleensä ei ole tarjolla
opiskelevalle nuorisolle. Ja nytkin olin kutsuttu viettämään
juhannukseni hänen luonansa. Hänen naistensa seurassa kävin
iltapäivällä tavallisella sotilastenharjoituskentällä Eklundshofin
luona, missä Upsalan läänin asevelvolliset tänään suorittivat n.s.
loppuharjoituksensa lukuisan kansanjoukon, enimmäkseen sukulaisten ja
ystävien ollessa läsnä.
Koko seuraava päivä kului pienien saatavien karhuamiseen tovereiltani
ja omien velkojeni maksamiseen muille ja lukukauden aikana lainattujen
kirjojen takaisin viemiseen ja saamiseen. Seuraava, siis kesäk. 27 p.,
oli määrätty lähtöpäiväkseni ja olin sen vuoksi hyvissä ajoin tilannut
hevosen klo 9:ksi illalla. Menin jo aamuvarhaisella jäähyväisille
professori Romasonille, joka oli luvannut lähettää minulle rahaa, jos
kassani osoittautuisi riittämättömäksi. Minulla ei ollut aikaa jäädä
hänen aamiaiskutsuilleen, vaan riensin toimittamaan asioitani. Tuntui
kuin kaikki tänään olisi vannoutunut riistämään minulta harvat
jäljelläolevat tunnit, jotka liiankin hyvin tarvitsin
matkavalmistuksiin. Muun muassa olin päivän postissa saanut kirjeitä
kotoani, ja niihin oli heti vastattava. Sitä paitsi ilmoiteltiin
minulle kirjeellisesti Tukholmasta, että ne ruokavarat, korput, voit
y.m., mitkä vanhempani jo talvikelin aikana olivat kuljetuttaneet
Nastolan Villähdestä Loviisaan sieltä Ruotsiin lähetettäviksi, nyt
olivat saapuneet Tukholmaan, jonka vuoksi olin pakotettu heti pitämään
huolta niiden tuomisesta Upsalaan, kuljetusmaksujen, ajurien palkkojen
suorittamisesta j.n.e., mikä kaikki oli toimitettava kirjeellisesti.
Kaiken lisäksi tuli, että minun lähdön hetkellä täytyi lukea
kirjoittamani arvostelun viimeinen korjausvedos 25:nteen ja
ensimmäinen 26:nteen Literatur Tidningin numeroon. Siitä lähetin
vedoskappaleen myöskin isälleni. Kaiken tämän heilumisen ja huitomisen
jälkeen olin vihdoinkin matkavalmis.
Minua saattoi klo 9 illalla kappaleen matkaa tullin ulkopuolelle kaksi
maanmiestäni, Höckert ja Veber, jotka koko iltapäivän olivat olleet
luonani auttaen minkä voivat. Kun vankalla lukolla olin
ulkopuoleltakin sulkenut lukukammioni oven, jonka jätin epäillen,
näinkö enää koskaan sitä avaisin, kiiruhdin lähtemään kaupungista,
joka jo alkoi minusta tuntua ahtaalta. Sanottuani tovereilleni
hyvästit, kiipesin rattaille, ja niinpä matkattiin halki niiden
lakeiden peltojen, jotka miltei kaikilta puolin ympäröivät Upsalaa.
Minua seurasivat tovereitteni hurraa-huudot ja vielä kaukaa näin,
miten he heittivät hattujansa ilmaan, vielä siten kerran toivottaen
minulle matkaonnea. Jäätyäni yksikseni oli minulla nyt aikaa lähemmin
heittäytyä ajatusteni valtoihin. Väsyneenä monista valmistuksista
vaivuin vähitellen eräänlaiseen turtumukseen, jossa vain
mielikuvitukselle jäi vapaa leikittelyvalta.
Lähemmin mietiskeltyäni huomasin, vaikkakin liian myöhään, että olin
unohtanut tärkeän asian. Minulla oli ollut tarkoituksena ennen
matkaani painattaa pieni kokoelma suomalaisia runoja, saadakseni kuin
vaihtokaupalla metsäsuomalaisilta kirjoitetuksi heidän runojansa ja
muistotietojansa ja voidakseni heille lahjoittaa jotakin heidän
kotimaansa muistoksi. Olinkin jo muutamia viikkoja sitten kääntynyt
akateemisen kirjapainon puoleen, mutta kun lukukauden loppu oli
käsissä, olivat kirjapainot täynnä akateemisia julkaisuja ja
väitöskirjoja. Ja niitä kiirehdittiin lähestyväin promotsionein
vuoksi, joten en millään ehdolla voinut saada pientä kirjastani
painetuksi. Päätin sen vuoksi itse yrittää latoa, mikä onnistuikin.
Olin jo omin käsin latonut kaksi laattaa (duodesi-kokoa), mutta vaikka
akateemiset juhlallisuudet jo olivat ohi, eivät painot vielä olleet
vapaita; ja maisteri Palmblad, joka päivästä toiseen oli luvannut ne
painattaa, oli viimeksi sitoutunut siihen, että se tapahtuisi tänään
iltapäivällä. Sitä en muistanut tiedustella. Mutta kun en nyt tiennyt,
oliko se tapahtunut, ja olinhan jo liian kaukana taipaleella
kääntyäkseni takaisin, en sen seikan antanut matkaani häiritä,
semminkin kun oli suuresti epäiltävää, tapaisinko ollenkaan
suomalaisia, jotka pystyisivät lukemaan suomen kieltä.