Kumen eubealais-satamoihin saapuvi vihdoin.
Kääntävät kokkia päin merellen, sitt' ankkuri vankka
haaksia kiinnittää oallaan sekä rantoja keulat
peittävät kaarekkaat. Heti kilpahan nuoriso-joukko 5
Hesperiaan riens. Tääll' osa etsivi piikiven syihin
kätkettyä tulenainaa; muut petojen pakopaikkaan,
tihjähän metsään kiis sekä löyttyjä virtoja näytti.
Vaan jalo Aeneas pyhästöön, jota suuri Apollo
johtavi, julman Sibyllan syrjäiseen, eränäiseen, 10
hirveähän ukuraan meni; tuon ison mielen ja sielun
Febus hengellään, osottain tulevat, elähyttää.
Nää Trivian lehikkoon menevät jo ja kultapalatsiin.
Daedalon kerrotahan paetessaan Minoksen valtaa,
siivillä rohjenneen ylös pilvihin liitäen nousta, 15
hyisehen Pohjahan päin kun hän samos outoa tietä;
vihdoin seisahtui keveäisn' yli Kalkidin linnan.
Maahan saavuttuaan tähän, kohta sull' uhrasi, Febus,
soutimens' siivekkäät sekä laittoi kookkahat templit.
Androgeon tuho olj oviloissa ja myös miten täytyi 20
Kekropidain joka vuos, -- oi kurjaa! -- seitsemän poikaa
sakkona uhrata; tuoll' oli arvan heittojen urna:
vastassa seisoopi merest' nouseva Gnosian seutu.
Tääll' on Pasifaen häjy rakkaus Taurohon kuin myös
tuon pimeän parituksen ilkeämuotonen taimi 25
on Minotaurus tääll', -- Venuksen iletyttävä muisto,
tääll' iso työ solakkein sekä päättömät sokkelopolvut;
muttapa armahtain kuningattaren lempeä suurta,
Daedalus julkaisee tuon sokkelon matkat ja mutkat,
langalla hänt' opastain salateillään. Moisehen työhön 30
ois osas ollut sull', Ikarus, jos kyennyt surult' oisi.
Kahdesti koettanut olj satujaan kuvaella hän kultaan,
kahdesti vaipuivat isän kä'et. Perättäinpä he kaikki
ois tähystelleet, elleip' ennalta mennyt Akhates
ois palannut sekä myös Febon, Hekateen papitarkin, 35
Glaukon Deifobe, joka näin nimeää kuninkaalle:
"Ei sua katselemaan tätä aikasi myönnä; sä ennen
karjasta uhraamaan käy seitsemän hiehoa nuorta,
yht' usean valitun karitsan, kuten meit' tapa vaatii!"
Näin puhuteltua Aeneast' (eip' vaaditut uhrit 40
siksehen jää) papitar ylevään käsk templihin Teukrot.
Kumeen kalliohon oli veistetty hirveä luola,
jonn' avaraa sata johtavi tietä ja yhtä mont' usta;
yht' monet kuului täältä Sibyllan vastauksetkin.
Jouduttiin ovellen, kun lausuvi impi: "On aika 45
tutkia kohtalojas! Haa, haltia!" -- Näin puhuvalla
äkkiähän väri, muotokin muuttaiksen oven eessä;
pystyhyn pöyristyvät hapenensa ja rintansa huohuu;
paisuttaa sydänt' tään raju raivo; hän suurelta näyttää
eik' inehmoin tavall' äännä, kun hengellään lähemmältä 50
kosketti haltia tuot'. "Lupauksihin ynn' anomuksiin
taivutko, Aeneas?" -- nimes. "Taivutko? Eip' ovet suuret
ennen synkeähän majahan avahu'!" -- Nimeten näin
vaikeni. Voimakkain Teukroin läpi luidenpa kulki
hyyväristys; kuningas, anoen sydämestänsä lausuu: 55
"Febus, ainapa Troijan ailutta, vaivoja säälit,
sie, joka dardanolais-Parisen avitit kädet, keihäät
ruumihisen Akhilleen; niin monta jo laajoa maata
kiertelevää ulappaa opastaissasi kuljin ja näin jo
Massylonkin etähäis-suvut, Syrttein rannikko-nurmet. 60
Vihdoin Italian yhä väistyvät löysimme rannat.
Loppukohon jo nyt tuohon Troijaa vainonnut onni!
Onpa jo kohtuus säästää Pergamon kansoakin, oi
kaikk' jumalat, jumalattaret, joillen Ilion suuri
kunnia olj epäsuotusa! Sie pyhä loitsija myöskin 65
tunteva vastahiset, suo, (-- emp' ano vasten ma Luoman
kieltoa valtaa --), Teukroillen Latioon asettauda,
harhoavill' jumaloille ja tenhoillen samoville.
Tästäpä Febollen ja Dianalle marmoritemplin
laitan ja myös pyhäpäiviä Febon muistoksi määrään. 70
Myös sinäkin pyhäköt isot meidän saat alueilla,
joihin sun ennustukset ja kohtalojen sala-arvat,
lausutut kansallein, asetan sekä määrätyt miehet,
neito, ma sull' omistan. Älä vain pane lauluja lehtiin,
ettei viehkurituulet leikkinähän pitäs noita! 75
Pyydän, ett' itse sä loihtisit." Näin nimennänsä hän päätti.
Vaan nyt, sietämätään viel' Feboa julmana raivoo
luolassaan papitar, jos mahtavan haltian voisi
rinnastaan erottaa; sen voimemminpa se vaivaa
vaahtista suuta ja raivoa rintaa hilliten ohjaa. 80
Jop' asunnon sata aimoa porttia aukeni aivan
itsestään ja tänlainen loitsijan vastaus kuului:
"Oi sinä vihdoinkin meren suurista turmista pääsnyt,
(vartoo mut isommat sua maalla), Lavinon jo maahan
pääsevät Dardanidat; tää huolesi mielestä heitä; 85
vaan ei tullehenkaan nämä sois! Sodat, hirveät taistot
näen, verijoukoistaan Tiberin vuon vaahtoavaksi!
Ei Simoïs, Xanthus ole sult, ei Dorien leiri
puuttuva. On Latiossa jo syntynyt toinen Akhilles,
myös jumalattaren poik'. Ei Teukroill' ankara Juno 90
missään puutu, kun ahdingoss' anoen sinä pyydät
Italian jotakin avuks kansaa taikkapa linnaa.
Semmoisen pulan syynä on Teukroin ystävän vaimo,
ulkohiset avioon yrityksetkin.
Sie tukalill' älä nöyrry, mut uljaammin mene eelleen, 95
minne sun Onnesi viekin! Sun menestyksesi alku,
jot' et sä luulekkaan, Akhivein varustuksista urkee."
Näilläpä lauseillaan pyhäköstänsä Kumen Sibylla
julmista luomista laulaa, onkalossaan jyryellen,
peitellen hämäriin toden; näinpähän raivoavaisen 100
ohjia hallitsi, rintaa kiihottamalla, Apollo.
Vaan kun raivonsa taukos ja tyyntyivät tylyt kasvons',
alkavi Aeneas uros: "Eipähän pulmista ykskään
uutena muodoltaan tahi outona nouse mull', impi,
kaikki jo ennalta nuo otaksuin sekä ennalta mietin. 105
Yhtä mä pyydän. Kun sanotaan Manan haltian tien tääll'
löytyvän, synkän Tuonelan lammin tulviman tänne,
-- enkö ma saattais täält' isän rakkahan kasvoja mennä
katsomahan? Oi, neuvo'os tie, avaten pyhät portit!
Sen läpi liekkien, peistenkin tuhanten uhatessa, 110
tempasin hartehillein, viholisten keskeltä vieden;
teilläni seurattuaan hän pitkin kaikkea merta
kärsei kaikk' ulapan sekä taivaankin uhitukset,
heikkona voimiltaan pait vanhuuden haperuutta.
Hänpä se pyytäen käsk mua, että sun tultua luokses, 115
hartaasti tätä pyytäsin sult'. Oi armahda, neito,
poikaa kuin isäjään, anon! Voithan kaikkea; syytt' ei
oo Hekate sua pannut hoitamahan Manan metsää;
puolison haamun jos palauttaa voinut on Orfeus
thraakialaiskitharan lumovain sävelsointujen kautta, 120
-- jos Pollux pelastaa voi veljensä, vuorohon kuollen,
kulkien ees takasin monet kerrat. Ma Theseyn, miksi
mainitsisin Herakleen jalon? On jumalist' suku mullai."
Näillä hän lauseillaan aneks, ryhtyen alttaripieliin,
kun papitar puhumaan rupes näin: "Jumalain veren taimi, 125
Ankhisen jalo poika, on helppoa Tuonehen mennä,
päivät ja yöt selällään on Surman synkeä portti,
vaan palata takasin sekä taas ylä-ilmahan nousta,
-- siinäpä työ, sepä vaiva on! Harvat, joita on tyyni
Juppiter hellinyt, loistava kuntokin korkeall' auttoi, 130
tään jumalain pojat voivat. Sen ihan sulkevat metsät,
mustanki liejuinen Kokytus sen kiertävi veellään.
Vaan jos niin iso rakkaus, jos niin on halus harras
kahdesti matkustaa Manalan vedet, nähdä jos mustan
Tarttaron, kestääkin kamalan ilahuttavi vaivan: 135
kuules, mi tehtävä on sinun ensin! Tuuhean puun on
suojassa lehdiltä kuin myös varrelta kultanen virpi,
Tuonelan Junollen pyhitetty, mut tään koko lehto
suojaa, synkkien laaksojen varjolla siimestämällä.
Ei, näet, ennen 00 Manalaan alas sallittu mennä, 140
ennenkun nyhtänyt ois joku puusta sen kultasen lehvän.
Lahjaksi itselleen sen kaunis Proserpina käski
tuomahan. Nyhdettyäis sen pois, ei puutu silt' toinen
kultanen virpi ja versoopi samast' ainehest' eelleen.
Tarkkaan katsele siis ylähälle ja, löydettyäs sen, 145
ottaos oikein! Mielellään se ja helposti lähtee,
jos sua Sallima kutsuu: muuten et voimalla millään
voittais, etkä sen katkoa vahvalla kalvallakaan vois.
Paits' sitä ystävän hengetön ruumis haudata makaa
-- voi, sit' et tiedä! -- ja saastuttaa koko laivaston kalmaan, 150
juuri kun neuvoa etsit ja suojassamme sä viivyt.
Tää sinä ensin vie majahansa ja hautahan kätke!
Mustaa karjaa tuo'os; se ens'lepytyksenä olkoon!
Niinpä sä vihdoinkin Stygian salon näet, eläville
suljetun vallan." Näin nimes; vaijeten suunsa sitt' tukkes. 155
Kasvoilt' Aeneas surevaisn', alas silmänsä luoden,
astuvi luolast' tään eroten, sydämess' ajatellen
himmeitä tapauksia. Tuotapa kelpo Akhates
seuraten myös samanlaisissa huolissa jäljessä astuu.
Paljon he keskenähän molemmat puhellen pakinoivat, 160
kennenkä kuolleeksi tovereist' papitar nimes, minkä
ruumihin haudattavaks. Kun hiekalle rannan Misenon
nää tulevat, näkevät viheljäisellä kuololla kuolleen
aeolilaisen Misenon, joll' ei vertoa ollut
torven soitolla miehiä kiihottaiss' sodan intoon. 165
Tää oli suuren Hektorin kumppani, jonk' kera aina
karskist taisteluhun kävi torven ja peitsensä kanssa.
Sitte kun tuolt' elämän oli voittaen vienyt Akhilles,
dardanilaisen Aeneaan toveriks uros uljas
yhtyvi eik' vähä-arvoisempaa nytkänä seuraa. 170
Vaan kun kerran käyrällä torvella kaiutti merta,
mieletön, soittoonsa jumaloitakin kutsuen kilpaan,
kiivastuen Triton urohon, jos uskoa voinee,
kalliosärkältä kaapattuaan meren tyrskyhyn syöksi.
Kaikki siks' suurella äänellään valittaat tämän luona, 175
varsinkin jalo Aeneas. Valittainpa Sibyllan
käskyjä toimittavat heti sitte ja laittavat puista
polttolavan, mikä innolla taivaallen körötellään.
Aarniometsään riennetähän, petojen olopaikkaan:
männyt kaatuvat; jyskyy kirveell' isketty tammi; 180
kiiloin halkoillaan sarapuut sekä rautasa-tammi;
vuorilta vieritetään jätinmoisiakin jalavoita.
Myöskin kiillottelee tovereitaan puuhissa näissä
Aeneas etupääss', samanlais-aseheitansa käyttäin.
Näitäpä itsekseen sydämessään huolien miettii, 185
korpea katsellen avaraa sekä näin aneleepi:
"Jospa nyt kultaiseen puun oksahan viel' osusimme
moisessa metsässä! Voi, kun liiaksikin oli totta
kaikki, min olj papitar nimennyt sinust', oi sä Misenus!"
Tuskin nää puhunut oli, kun pari kyyhkyä sattui 190
taivolta lennellen tulemaan urohon ihan kasvoin
alle ja nurmelle laskeumaan. Kun äitinsä linnut
tuntevi riemastuin uros uljas, näin anel noita:
"Johtootten, -- jos vain joku tie on, -- ja kulkunne ilman
kautt' ojaskaat lehikkoon, joss' siimestää lihavan maan 195
arvokas oksa! Sa vaikeiss' oi älä kohdissa luovu,
haltiatar emon'!" Näin nimeellen hän pysähtyypi,
katsoen, merkin min soisivat tai mihin aikosivat ne.
Ruokaa noukkien nuo sen verran lensivät eelle,
kunnes seuroavain selittää heit' taisivat silmät. 200
Saavuttuaan väkevän hajusan Avernon syvänteen luo
nousevat kiireesti sulan ilman kautta ja laukoin
puulle he laskeuvat molemmat, halutuill' asemille,
kullan välkyntä oksien kautta joss' ilmahan loisti.
Niinkuin lehvällään vereksellään talvella naava 205
kylmässä vehreytyy, joka loisena kasvavi puulla.
kiertäen runkoa pyöreetä kuni keltanen köynnös,
semmoinen oli tuuhean tammen kultasen lehvän
kiilto ja näin kult'aaluva vienossa tuulessa helkki.
Tarttuen Aeneas halukkaast äkistään hitahaisen 210
katkas ja sen sitt' ennustajan Sibyllan majailen tuo.
Silläpä aikaa Teukrot Misenoa kaipasivat jo
rannalla, heittäen sen tuhallen apeat hyvästinsä.
Ensin tervaksisen sekä halvoistaan ylen suuren
laittavat nää rovion: tämän syrjiä mustine lehvin 215
peittävät, vaan etupuolen maanpanijais-kyparissoll'
laittelevat sekä kaunistavat ylähält' asehilla.
Nuot asettaa paat kiehumahan tulell' lämmintä vettä,
vainaan ruumista muut pesevät sekä voitelevat sen.
Haikeast itkien nää panevat roviolle sen raajat, 220
siihenpä purppuravaatteet, vainajan tunnetut viitat
lasketahan. Osa astuu hirmuisen lavan alle
-- surkea toimi! -- ja kääntyen pois, isien tavan jälkeen,
soihtuja tuon ala kannattaa. Kasotut lemulahjat
poltetahan, pikareistakin kaadettu öljy ja ruoat. 225
Sitten kuin tuhat hiipuivat, tuli raueten sammui,
viinillä huuhtelivat tuhan jätteitä' janokkaita;
poimitut luut Korynaeus vaskisehen pani urnaan.
Kolmasti kantoi tää tovereilleen raikasta vettä;
ripsuttain keveään vett' onnekkaan olivin puun 230
lehvin ja puhdistaen urohot, nimes "jäähyväst"-lauseet.
Vaan jalo Aeneas imehen ison haudalle kummun
laitti ja miehellen asehet pani, airon ja torven,
tuulikkaan mäen juurelle: tästä nyt tuo Misenoksi
kutsutahan, nimen vuos'satojen läpi kantaen aina. 235
Tehtyä nää, nopeaan hän Sibyllan täyttävi käskyt.
Löytyipä syvä, synkältä kuilulta hirveä rotko,
louheikas, salon siimes ja synkeä lamp' jota suojas,
jonk' yli turmiottaan ei voinehet lentävät mitkään
matkaans' siivillä jatkaa: moinen, näet, kohos löyhkä 240
mustista jurmistaan leveten kohen taivahan kantta:
siksipä Helleniläiset Aornoksi kutsuvat paikan.
Täälläpä juur papitar pysähdyttää hiehoa neljä,
mustaa seljältään sekä otsalle viiniä valaa;
sitt' ylimmäisiä karvoja sarvien keskeltä nyhtäin 245
nuo pyhävalkeallen asettaa ens' uhriksi, huutain
äänellään Hekateet', Manalassa ja taivolla suurta;
toisetpa puukoin teurastavat sekä lämmintä leppää
korjaavat pikareihin. Mustanpuuhavan vuonan
Raivottarein emoll' Aeneas sekä tään sisarelle 250
suurelle uhras ja sulle, Proserpina, ehtysän lehmän,
myös Manalan kuninkaalle hän synkät alttarit laittaa,
liekille härkäinkin asettaa kokonaan sisälmykset,
mittoihin palaviin sitt' öljyä paksua kaataa.
Vaan kas! päivän koittehen juur sarastaissapa näyttää 255
mylviä alkanehen maa jalkojen alla ja harjut
metsäkkäät vavisseen, ulisseen penut varjossa, kun sai
haltiatar. -- "Etemmäks, oi syrjälliset, etemmäksi!"
loitsija huudahtaa, "koko lehdostakin eretkäätte!
Lähde sä matkalles sekä huotrasta tempoa miekka; 260
nyt kyky, Aeneas, kysytään, nyt rohkea rinta!"
Näin nimeten avonaisehen rotkohon riehuen syöksyy.
Johdattajaansapa uskaliain tuo askelin seuraa.
Oi jumalat, Manan hallitsiat sekä hiljasat haamut,
Khaos kuin Flegeton, laveat yön tyynehet mannut, 265
sallittakoon mun kuultuja kertoa, tenhonne suokoon
kertoa maan sydämeen, pimennoihin kätketyt seikat!
Vaivalla nähden yön hämärässä he kulkivat yksin
kautt' avarain Manalan majojen sekä kolkkojen seutuin:
niinkuin on salotie epäselvänä, kun valollansa 270
niukasti kuu kumottaa sekä verholla peittävi taivaan
Juppiter, kun värin poistaa synkeä yö esineiltä.
Kynnyksen etenen Manalan esimmäisehen kuiluun
tehnehet vuotehens' olj Surut, kostavat tunnonki Tuskat,
kalveat Taudit tääll' asuvat sekä vaikea Vanhuus, 275
Pelko ja syntiin johtava Nälkä ja ilkeä Köyhyys,
-- kauhean muotoiset näyt katsoa --, Kuolo ja Vaiva;
kuolon heimollinen Uni, myös rikoksellisen häijyt
Ilkut ja turmiokas Sota vastaisen oven luona,
raudasta Raivottarein lepopaikat ja mieletön Riita, 280
niin hapenistoon kyyt, verinauhatki olj punottuina.
Keskellä haaraantuu jalavan ikivanhan ja aimon
oksat ja haarat, joill' unien sanotaan mitätönten
laajalti ottanehen majan, tään takertuin joka lehteen.
Pait sitä myös monet muut oven luon' oleksii pelotukset, 285
ihmehet Kentaurit; Scyllat kaksmuotohiset ja
myös Briareys, joll' olj sata kättä ja Lernanki käärme
kauheestl' sähäjää ja tult' tuiskuttaapi Khimaira;
Gorgonit, Harpyijat, kolm'päinenki hirveä haamu.
Äkkiä Aeneas veti, kauhusta hämmästyneenä, 290
miekan ja paljastaen terän hän tulevaisia uhkaa;
kimppuhan ois karannut ja, ell'ei opas taitava oisi
neuvonut virvana henkien lentävän, tyhjien haamuin
muodossa, ruumista paits, -- hosunut ois haamuja turhaan.
Täältäpä johtaa tie Manalan Akheron joen luokse; 295
laajassa kuilussaan kurimus mutavettänsä tyrskyin
kuohuu, vyöryttäen Kokyton jokehen yhä hiekkaa.
Nää vedet, virrat vallitsee tyly lautturi Kharon,
hirveän törkyinen; tään leualla ruokoton parta
riippuvi harmaana sekä silmänsä säihkyvät tulta; 300
poimuisna oliltaan alas laskehti vyöttynä viitta.
Tangolla ruuhtansa sauvovi itse ja seiliä hoitaa
haamuja lauttaellessaan raut' aluksessahan ukko;
vanha olj ukko, mut karski ja raitis olj haltian vanhuus,
Täälläpä rannoillen koko joukko nyt tunkien syöksyi, 305
äidit ja miehet ja myös jalomielisten urostenki
kuollehet haamut, nuoret miehet ja impyet neitseet,
lapset, jot laskettavan rovioll' emot täytyvät nähdä;
niinkuin syksyn ens' pakastaissakin metsissä paljon
lehtiä sinkoilee karisten tai maall' ulapalta 310
paljon lintuja kuin kokountuu, kun vilu talvi
ajaa näit' meren taa, eteläisihin laittaen maihin.
Seisovat näin anoen esimmäisinä lauttahan päästä
nää, käsiään ojennellen, pyrkien toisehen rantaan,
mut juro lautturi otti nyt näitä ja sittemmin noita, 315
vaan muut häädellen etähälle hän rannalta estää.
Aeneas imehdellen ja surkutellen väkijoukkoo,
"Kerro, o immyt!" -- virkki, "mit' etsivi virralta kansa?
Tai mitä toivovat henget? Tai min vuoksipa näitä
rannalta häädetähän, mut nuo samovat mutavuolla?" 320
Hällen näin lyhyeen pakinoi papitar ikäpuoli:
"Oi vakahin jumalain vesa, Ankhisen sukutaimi,
tässä sä näet Kokyton syvät veet sekä suon stygilaisen,
jonk' nimehen jumalat varovat valarikkoa tehdä.
Tää koko joukko, min näet, on, onneton, hautoa vailla; 325
lauttur on Kharoni; nuot ovat, joita hän lauttavi, kuolleet.
Ei ole sallittu heit' yli hirveän rannikon eikä
vuon yli viedä, ennenkun luuns' levon haudassa saavat.
Leijuen harhoavat sata vuotta he rantoja pitkin,
siks kuni saliltahan, -- kuten toivovat --, vuon yli päästä." 330
Poikapa Ankhisen pysähtyy sekä, seisoen, varsin
harkitsee pallotellen noiden onnea kurjaa.
Täällä hän näk' apehiss', ett' hautauskunnia puuttui,
Leukaspin, lykilais-alusten perämiehen Oronteen:
yhdessä Troijasta kulkeissaan yli raivosan seljän 335
Lounas nää upottaa, hukuttain alukset sekä miehet.
Kas! perämies Palinuruskin ajelehteli täällä:
tuo Libyan joka matkalla äsken, kun tähtiä tutki,
horjahtain peräkeulalt' aaltojen keskehen keikaht.
Tuskin tään apean hämärässä hän synkässä huomas, 340
hälle kun näin nimeää: "Ken haltia sun, Palinurus,
tempasi meilt', upottain sinut aavan selkämän keskeen?
Kerto'os! Sillä jok' ei mua pettänyt koskana ennen,
vain täss' yhdessä kohdassa mieleni petti Apollo,
kun meren ehjänä kulkevan sun sekä saapuvan lauloi 345
ausonilais-alueell'. Onk' tää lupauksien täyttöö?"
Mut tämä: "Ei sua Febon oraakkeli pettänyt ookkaan,
Aeneas uros, eik' ulappaan mua haltia syösnyt.
Sillä mä ruotelinkin osunnalt' äkist' temmatun irti,
juuri kuin tähtiä tarkkailin sekä ohjasin suuntaa, 350
syöksyen vein mukanain. Meren yrmeän kautta ma vannon,
etten ma puolestain niin paljoa säikähtynynnä,
kuin ett'ei alukses, kadotettuahan perämiehen,
ruoriakin paits, paisuvahan meren raivohon hukkuis.
Kolme' talvista yöt' avaran mua aavikon kautta 355
ankara Lounainen ajel veellä, kun harjalta aallon
neljännen koiss' Italiaa selittää vähin saatoin.
Uiden mie likeniimme jo maata ja suojassa oisin,
ellei kauhea kansa mun märjistä vaattehist' verkan,
tarttuvan kohmettunein käsin louhen suippohon särkkään 360
tappanut tietämättään ois, mun otaksuin otukseksi.
Nytpä mun aalto jo sai sekä rannalla tuutivat tuulet.
Siis sua taivasten ihanan valon, ilmojen kautta,
kautt' isäs, Julonki lapsesi kasvavan toivon ma pyydän,
voittamaton, mua aut' täst' ankehest' taikkapa hautaa 365
maahan, sillä sen voit, kun Velian valkamahan saat;
taikka jos laatuhun käy jotenkin, jos valtias äitis
näyttäis keinon, -- sill' en jumalain sua tahdota usko
aikovan matkustaa tätä virtaa eik' stygi-suota --,
suo kätes koidolle, vie mukahas minut toiselle puolen, 370
ett' edes uuvuttuain levon paikassa mie lepäjäisin!"
Senpä hän lausunut olj, kun nyt papitar nimes näitä:
"Mistäkäs, oi Palinurus, sä sait niin kauhean kaihon?
Soisitko haudatakin näkeväs stygilais-vedet, julman
Raivottarein joen tai luvan saamatta rantahan päästä? 375
Luovu jo toivostas, anoen jumalain sävyn muuttaa
voivasi! Tää pane vain sydämees, kovan onnesi hoivaks,
ett' asukkaat lähikaupunkein lavealta ja kaukaa
taivahan ihmeitten pakost' täytyvät luus lepytellä;
kummun nää ylentäät sekä kummulla laittavat uhrit, 380
paikkakin saa ijäkseen Palinuruksen nimen kantaa!"
Näin nimeten surun siirti ja hetken tuokioks poistui
synkästä mielest' tään mure: maan nimitys ilahuttaa.
Matkansa aljetun nää lopettaa, läheten joen luokse.
Niin pian kuin näki lautturi Styxin virralta kaukaa 385
heidän matkustavan salon tyynehen kautta ja rantaan
pyrkivän, näin nimeää ens hän heill' ärjyen vastaan:
"Kenpä sä lienetkään, asehissa kun vuollemme kuljet,
lausuos seisahtuin sen sieltä jo, miksi sä saavuit?
Haamujen seutu on tää, Unen, Yönkin uunnuttavaisen; 390
väärin saattoa ois elävää Manalan venehellä.
Enp' ilonnunna ma oo, ett' tulleen Alkidan saatoin
järvellen enk' Theseost' enkäpä Perithoostai;
vaikk' olivat jumalaiset nuo sekä voimilta ihmeet.
Tuo käsin Tuonelan vartiankin on kahlehtinunna, 395
vieden sen, vauhkounneen, kuninkaan valt'istumen luonta;
nää kokivat Manalan kuningattarenkin pojes ryöstää."
Näin amfrysialais-papitar tähän lyhvehen vastaa:
"Moisia vehkeit' ei ole tässä, -- sä kiukkusi heitä --,
eik' asehet väkivaltoa uhkaa! Luolassa suuri 400
vartia haukullaan Manan haamuja ain' aristelkoon,
myös asukoon setäns' suojassa puhdas Proserpina aina!
Troijan Aeneas, asehilta ja hurskaudelta
mainio, laskeutuu isäns' luo Manalan pimennoihin.
Jos sua ei tämän hellyyden kuva liikuta yhtään, 405
vieläkö tään" (vesan näytti, min kätkenyt olj pukuhunsa)
"tunnet sie vesan?" -- Tää sydämestään vei vihan kiukun.
Eikäpä sen enempää. Tää kummeksien pyhän oksan
arvosta lahjaa, min niin kauan olj aikoa sitten
nähnynnä, kääntää tumman keulan ja rantahan tuopi. 410
Sitte hän henget muut, jotk' istuivat lavitsoilla,
häätää pois; tilan laitettuaan heti ottavi ruuheen
aimosan Aeneaan. Narahtaa vene paikattu painon
alla ja vuotaapi rakoloistahan viljalti vettä.
Vihdoin saattaa vuon yli vaarata, miehen ja velhon 415
laskevi ilkeähän mutahan sekä synkkähän kaislaan.
Kerberus hirmuinen tääll' haukkua kolmekitaisna
julmana järkyttää venyen ukurans' yläpäässä.
Mut papitar, äkäten kyyn kaulojen paisuvan, tälle
uunnuttavan mesikakkaran, loihditust' yrtistä tehdyn, 420
viskaa. Tuo levittäin kolm' varsin ahnetta kitaa,
heitetyn haappaisee sekä hirveän selkänsä maahan
suoraksi oikaisee, yli rotkon julmana roikkuin.
Aeneas pujahtaa sisähän, kun vartia nukkui,
joutuhun kiiruhtaen yli pääsyttömän joen rantaan. 425
Äkkiähän monet kuuluvat äänet ja ankara parku,
henget joss' itkivät pienoisten poraten oven luona;
näit' elämäns' kevähästä ja äidin rinnalta ryöstäin
tempasi armoton päivä ja kuolohon synkkähän syöksi.
Näidenpä vieressä nuo, jotk' syytt' ovat tuomitut kuoloon, 430
mut ei myönnetä tuomio-arvatta viel' lepopaikkaa.
Tuomari Minos tääll' urnaans' tärisyttävi, kutsuu
kansan äänettömän esillen, rikokset, teot tutkii.
Sittenpä seuraa noiden onnettomain olopaikka,
jotk' ylen tuskastuin elämääns', ovat itsensä tappain, 435
henkensä tuhlanneet. Voi, kuink' yläilmassa nähdä
puutetta tahtosivat nyt ja vaivaakin tukaloista!
-- Sallima vastustaa sekä suon ylen synkeä aalto
estävi sen; Manalan joki käy välihin yheksästi.
Eikäpä kaukana täält' eri suunnillen näkyvät nyt 440
laajenevan Surukentät: tään nimen nuo ovat saaneet.
Tääll' eränäispolut noit', joit' ankara rakkaus kalvaa
julmalla hiukasemallaan, kätki ja myrttien metsä
suojaa soi: vaan ei suruns' kuollossaankana poistu.
Näilläpä mailla hän Faedran, Prokrin ynn' Erifylen 445
näyttävän murheissaan tylyn poikansa haavoja näkee,
Evadnen sekä Pasifaen; tuoll' Laodanna
seuras ja muinoinen nuor mies, mut nainen nyt, Caenis,
muotohons' oikeahan mi jo Salliman käskystä muuttui.
Heidän keskessään verihaavaa kantaen Dido 450
suuressa metsässä harhaili: tään Dardano-urho
niin pian kuin tapoaa sekä tuntevi varjojen kautta
häämöttävän, kuten kun joku kuun juur syntyess' aivan
luulevi nähnehen taikkapa huomaa pilvien kautta;
kyyneltä vuodattain heti hellästi lemmellä lausui: 455
"Onneton Dido, on siis tosiaan ihan kertonut mulle
airut, kuollehen sun, elon miekalla päättäneheksi?
Syyn' olin moiseen kuolohos siis! Kautt' tähtien vannon,
kautt' jumalain ja jos löytyy Tuonessa uskoa yhtään,
ett'en mie tahallain, kuninkaatar, lähtenyt maastas. 460
Vaan jumalain mua käskyt, jotka nyt vaativat Tuonen
nää karut seudut mun väeltään läpi yön pimennoiden,
vaativat vallallaan enk' uskoa voinunna kuinkaan,
ett' eron' ois sinullen niin raskahan tuottanut tuskan.
Viivähdä hetkinen, oi, älä viel näkyvistämme haihdu! 465
Miks pakenet? Sua viimeis-kerran voin puhutella."
Näinepä lausehin Aeneas koki kiivastunutta,
synkästi katselevaa lepytellä, kyyneliss' silmät.
Tuo pois kääntyen silmine tuijottaa alas vainen
eik' teho kasvoihins' enemmin puhe aljettu yhtään, 470
kuin jos ois ukonpiitä hän taikka Marpesian vuorta.
Vihdoin hän kavahtaa sekä närkästyen pakeneepi
lehtohon varjoisaan, joss' entinen puoliso vastaa
hällen huolillaan ja hänt' armastaa saman verran.
Aeneas, hänen onnettomuuttansa nyt pahotellen, 475
seuraa kyyneltäen sekä kaivaten hänt' etähältä.
Jatketahan täält' aljettu matka. Jo kenttien ääreen
ennättivät, miss' olj olopaikkansa sankarit saaneet.
Täällä hän kohtaapi Tydeon, asehiltansa kuulun
Parthenopaeon ja Adrastonkin haalean haamun. 480
Tääll' oli ylhäisten luon' itketyt taistelun uhrit,
Dardanidat: riviss' seisovan nähtyä pitkässä kaikki,
huokaa: Glaukon, Medon näki, siinäpä Thersilokhonki,
kolm' Antenoridaa, Cererin papin myös Polyfeeten,
Idaeon aseheita ja vaunuja hoitavan täälläi. 485
Seisovat ympärillään monet haamut kumminki puolin.
Eivätkä vain näkemään nämät tyydy, he tahtovat olla
vaan yhä luona ja seurata, urkkiellen tulon syitä.
Mut Danaoin ylimykset ja myös Agamemnonin joukot,
kun näkevät urohon sekä varjossa kiiltävät aseet, 490
suuresti peljästyvät: kuten muinoin pyrkivät laivaan,
näin osa kiiruhtaa pakohon: osa nostavi heikon
huudon, mut hiiaapi polo aivottu suuns' avattunsa.
Tääll' Priamon pojankin, koko ruumiiltaan rusikoidun
Deifobon näki hän, kovin raadellun näöltänsä, 495
kasvoiltaan, käsiltään, revityin ohimoisilta korvin:
silpoillun nenänkin rumentaa häpeällinen haava.
Tuskin arkoavan siis tunsi ja peittävän julmat
naarmunsa, äänellään tutullaan kun näin nimeääpi:
"Voimakas Deifobos, ylevän Teukron sukulainen, 500
ken sua vastaan niin ylen julmasti raivota saattoi?
Tehdä ken semmoisen tihotyön voi? Viimeksi maine
kertoili väsyneen Pelasgein telotuksesta laajast'
yöllä sun sortunehen yli ruumisten kasan vihdoin.
Tyhjän kummun reetealaisella rannalla silloin 505
tein sekä kolmastikin Manan henkiä huutaen kutsuin.
Paikka se säilyttää asemainees. En sua voinut,
ystävä, löytää enk' isänmaahan haudata enään."
Deifobos tähän: "Et mitäkään sinä lyönynnä laimin,
ystävä, kaikki sä mullen teit Manan haamulle tarkkaan. 510
Vaan mua sallima kuin Helenan tuhokas rikos näihin
vaivutti vaivoihin; nää mulle se muistoksi jätti.
Sillä sen viimeisen yön kuink' ilotenpa me syyttä
vietimme, tiedät: tuotahan täydymme liianki muistaa.
Tuo kovan onnen kun hepo Pergamohon yleväiseen 515
pääsi ja vatsaltaan asemiehistä raskasna saapui,
kuoroja teeskellen tämä johtavi naisia Troijan
ympäri riehuillen; tulisoittoa aimoa kantoi
hanki ja linnan huipulta Helleniläisiä kutsui.
Silloin huolistaan väsyneen', unehen vajonneena 520
vuoteellani lepäsin, polonen; mua maatessa painast
raskas ja mieluinen lepo, tyynehen kuoleman laisin.
Oivapa naikkoinen asehet vie suojista syrjään
kaikki ja säiläni uskollisen pään aitakin peittää:
suojahan kutsuupi Menelaon ja aukovi ukset; 525
tietysti toivossa ett' olis tää ylen miehelle mieleen,
ett' täten entisten rikostensa hän poistasi muiston.
Vaan mitä viivyn? Sängylle hyökkäävät: samass' seuraa
Aeolides rikosseppä. O, kostootten Danaoille
nää, jumalat, jos syystä mä rankaistustansa vaadin; 530
vaan mitk' kohtalot sun elävän tähän saattivat, vuoroos
kerto'os! Saavuitkos meren harhausmatkojes vuoksi,
vai jumalatko sun laittoi? Taikka mi pakko sun käskee
lähtemähän surusuojihin, päivättömään sumuseutuun?"
Heidän näin pakinoin rusovaunuissaan jopa Koitar 535
taivallan keskustan ohi matkustaa radallansa.
Ehk' koko myönnetyn aikansa oisivat näin menetelleet,
ellei muistuttaen ois kumppani lausunut lyhveen:
"Ruhtinas, rientävi yö; valittain kulutamme me hetket!
Tälläpä paikkaa tie eroaa erisuuntahan kahteen: 540
oikea kulkeepi Manalan ison muurien juureen;
tää tie Elysioon vie meidät, vaan vasen vaivaan
johtaapi pahojen sekä Tarttarohon kamalimpaan."
Deifobus nimeää: "Älä kiivastu, tietäjä suuri;
erkanenhan, palajan pimentooni ma taas luvun täyttäin; 545
mennös, sie ihanteemm', ole paljoa onnellisempi!"
Tään vain lausuttuaan, puhuen takasin hän jo kääntyi.
Katsoen Aeneas vasemman heti kallion juureen,
huomaa linnotukset laveat, kolm'kertaset muurit:
liekkine polttavineen nuo kiertävi ryöppysä virta 550
-- Tartarolais-Flegeton, joka paukkuin paasia viskoo.
Vastass' on iso portti ja vahvat timanttiset patsaat:
ettei ihmisten mikähän väki eik' jumalain tuot'
raudalla murtaa vois. Kohoaa raut'torneja ilmaan;
istuen Tisifone, veriseen levättiin puetettu, 555
porttia vahtii yöt sekä päivätkin unetonna.
Täältäpä voivotukset sekä hirveät ruoskien läiskeet
kuuluvat, kahletten räminät sekä rautojen helskeet.
Aeneas pysähtyi sekä hämmästyen melun kuuli:
"Tää' rikosten mikä laatu? O, neitsyt, kerto'os, millä 560
vaivatahan nuo? Tai mikä semmoinen polo kuuluu?"
Nyt papitar näin lausua alkoi: "Kuulu sa Teukroin
johtaja, ei rikosten asuntoon lupa puhtahallen oo
astua, vaan Hekate, Manan lehdon mi käski mun hoitaa,
its' jumalain vihat näytti ja mun läpi kaikkia johti. 565
Täälläpä vallitsee Rhadamanthus ankara aivan,
vilppiä rankaisten; hän tunnustamaan pakottaapi,
jos eläessään turhaan ken ilakoi salanneensa,
kuolohon myöhäiseen lykäten, tihotyöt tekemänsä.
Kostosa Tisifone, varustettuna ruoskalla, huimii, 570
soimaten äkkiähän rikoksellisiaan; vasemmallaan
käärmeitään kokottaa kamalan sisarjoukkonsa kanssa."
Vihdoin urkenivat naristen saranoill' äreästi
portitkin kirotut. "Etehistössä millinen, näetkös,
vartia istuupi? Mikä hirviö kynnystä vahtii? 575
Mustasta puolesta sa'ast' kidastansa mut hirveä Hydra,
tuot' kamalamp', asustaa sisäpuolella. Tarttaros itse
kahdesti riittääpi syvänköön, pimeyksihin antaa,
niin kau'as kuin voi näkö taivaan kannelle kantaa.
Tännepä paiskattiin salamalla Titaanien kansa, 580
entiset maan asukkaat, sekä viskattiin alikuiluun.
Täällä mä Aloidat molemmat näin jättiläismielet,
jotk' ovat aikonehet käsineen irt' taivahan kiskoo
laajan ja Juppiterin ylivallastaan alas syöstä.
Näin myös Salmoneon, joka julmasti palkita sai sen, 585
ett' apinoinunna olj Olympon salamoita ja jyryy.
Neljällä tää ajaen hevosella ja lampulla huiskain
keskite Kreikan maan sekä Elisen kaupungin kautta
matkusti riehuillen, jumalan nimen itselle vaatein,
houkka, kun myrskyä kuin salamaakin matkimatonta, 590
vaskella ynn' uvehein kapioin kumunnalla hän matki.
Vaan isä kaikenvaltias tihjästä pilvestä keihään
linkosi eikäpä vain tulisoihtuja tai savupärheen
tulta, mut tuon yli niskoin hän rajumyrskyllä syöksi.
Myös näin Tltyonin, Maan kaikkia holhovan lapsen, 595
jonk' koko yhdeksän vakomaan yli roikuvi ruumis:
käyrällä nuokallaan repien tält' hirveä kotka
maksaa kuolematonta ja, rankaistukseksi, vatsan
kasvavan pengastaa, ravintoo hakien ison rinnan
alt' eik' kasvavillen vähinkään sisuksill' lepo suoda. 600
Miksikä Ixiost' kertoisin, Lapithaist', Perithoostai?
Vierähtämäisillään yli näitten, kallio musta
ruhtoa uhkaa heit': edessään somajalkaset, kauniit
pöydät loistelevat, katetut kuninkaan komeoilla
herkuill': on sivullaan mut suurin Raivottareista 605
vahtina; tää käsin koskeakaan ei pöytihin salli,
naamansa mut uhaten kohottaa se ja kirkuvi suullaan.
Tääll' oli toisiahan elinaikana väijyvät veljet,
tai jotk' löi isiään tahi pettivät holhottiansa,
tai jotk' aartehet löydettyään noit' käyttivät yksin, 610
suomattaan niitäkään omilleen: näit' aimo olj parvi.