tuntevi suonissaan sekä oudossa leimussa riutuu.
Mielehen taas palajaa urohon avut, taas suvun suuri
kunniakin; syvähän sydämeen puhe kuin jalo muoto
juurtuvi vain eik' suo jäsenillensä rauhoa kaiho. 5
Toisen päivän koi jopa Febon soihdulla valkas
maita ja poisteli taivaan kannelta kostean tahnan,
kun sisartaan yks'mieltä hän haaveksien puhuttelee:
"Annani, siskoni, mitk' unelmat levotont' mua vaivaa!
Kuinkapa arvohikas majallamme on tullunna vieras! 10
Kuink' on muodoltaan jalo! Kuink' uros urheamieli!
Ei ole uskoni turhaa, ett' jumalain suvust' on hän;
varmahan uskon sen: pelokkuushan on kehnojen merkki.
Voi, mit seikat hän koki, millaiset sodan käynnit
kertoil! Ell'eip' ois luja mieleni enk' vakavast' ois 15
päättänyt, etten naimisliittohon aijo ma käydä,
sitten kuin ens'lempi mun kuolohon raueten petti,
ell'eivät mua inhottais hääsuojat ja soihdut:
ehkäpä ainoan tään vian alle ma lantua voisin!
Anna, sen tunnustan ett' mieheni, koidon Sykhaeon 20
kuoleman jälkeen, kun Penaatit velimurha se tahras,
ainoa tää mun mieleni käänsi ja syömmeni saattoi
horjumahan; taas entisen leimun jälkiä tunnen.
Ennenpä toivosin tok' ahmaan mun nielevän taikka
ett' isä kaikenvaltias mun Manalaan salamallaan, 25
Tuonenki kalpeahaamujen yön syvän valtahan veisi,
ennenkuin, Siveys, sua loukkaan tai lakis hylkään!
Hän mun lempeni vei, joka ens' minut itsehens' liitti;
hän sen myös pitäköön, -- omans' olkohon hautahan asti!"
Lausui näin; hykertyin alas sitten purskahti itkuun. 30
Annapa vastaa: "Oi sisar, armahisemp' elämääni,
ainako nuoruuden kuluttaisit yksinäs surren,
et sulolapsia sais, Venuksenkan' et auvoa tuntis?
Tuostako tuhkan tai Manan haamujen huolivan luulet?
Olkoon, ett'eivät surevaa kosijat ole saaneet, 35
ei Libyast' eik' Tyrosta muinoin; halveksit Jarbaan,
päälliköt toisetkin, joit' Afrikan voittorikas maa
tuottaa; oisitko myös miel'tehtosta lempeä vasten?
Eikös mielehes juohdu, kennenkä sie asut mailla?
Täältä Getulian linnat ja sortumaton sodass' kansa, 40
saartavat raat Numidatki ja vierahill' ankara Syrtti;
tuolt' erämaa vedetön sekä varsin raivosat Barkat.
Vieläkö Tyrostakin sodan nousevaks mainita täydyn,
uhkoa veljesikin?
Luulenpa johdollaan jumalain sekä suosivan Junon 45
Ilion laivojen ohjanneen kulun tuulella tänne.
Millaiseks näkisit, sisar, linnas, min nousevan vallan
moisesta liitosta! Teukroinkin asetten tukiessa
millaiset urotyöt eik' Puunien kunnian nostais!
Pyytäös vaan jumalain lupausta ja tehtyäs uhrit, 50
huolehi vieraistas sekä keksiös viivytyssyitä:
milloin pauhaapi meren myrsky, Orionin kuurot,
milloin laivat on rikki ja lähtöä kieltävi taivas!"
Mielen syttynehen täten lemmen leimuhun liehtoi,
toivoa arvelevaisessa nosti ja karkotti kunnon. 55
Lähtevät temppelihin anomaan ens' alttariloilta
rauhaa; uhraavat tavan jälkehen määrätyt lampaat
kunniaks lain tekijän Cererin, Febon sekä Bakkhon,
Junonpa varsinkin, avion sitehet joka hoitaa.
Maljoa oikeallaan pitäen tuo kukkea Dido 60
viiniä valkoisen vasikan kaas sarvien keskeen;
tai jumalain kuvien edess' alttarin rasvasen luona
kulkee, viettää uhrissa päivän ja auotun raavaan
rintahan tuijottaa, sisälmyksistä neuvoja urkkein.
Voi povarein vähämieli! Mit' auttavat raivoa enteet, 65
taikkapa templissä käynnitkin! Yhä vaan tuli vieno
syö ydintään, sydämess' yhä vain kipu kalvava kiihtyy.
Hehkuu onneton Dido ja kaupungiss' yhä häilää,
hurmaellen, vasaman kuni haavasta hirv', johon kaukaa
huolettomaan osui Kreetan lehtojen keskessä paimen, 70
rautasen peitsensä vainotessaan ump'mähkähän lentoon
paiskaten; tuo paeten samoaa salot, Diktonki vaaran
oudat, mut kylessään tuhon tuottava riippuvi keihäs.
Milloin Aeneaan mukanaan vie linnansa keskeen,
näyttäen Sidonin aarteit' ynn' yrityksiä linnan; 75
alkavi lauseen, mut puhe kesken taas pysähtyypi;
milloinp' ehtoonnuttua, kestiä taas halajaa hän,
pyytäen hartaast' Troijan vaivoja taasenki kuulla,
taasenki tarkastuksine riippuvi kertojan suusta.
Sitten kuin erottiin sekä laskevan kuun valo väistyy, 80
tähdetki käskevät kun unehen aleten perätysten,
yksinpä huolevi tyhjässä linnassa, tyhjähän sohvaan
vaipuen; poiss'olevaa poiss'ollenki kuulevi, näkee.
Tai sylihins', isän muodosta hurmaellenpa, Julon
painaa, josk' edes näin vois suuren lempensä pettää. 85
Ei aletut torit nouse, eivätkä huolehi nuoret
toimistaan, tahi ett' sataman tahi sais varustukset
vaimeiksi sotahan; työt seisovat kesken ja muurein
hirveät huiput ja taivaan korkuhiset telineetkin.
Vaan kun Juppiterin rakas puoliso huomasi Didon 90
lemmen turmiohon osuneen eik' arvosta yhtään
huolivan, näin Venusta läheneepi nyt lausehin Juno:
"Oivanpa kiitoksen sekä suuren saalihin saitte,
sie sekä poikas! On tuo ylen suur, ylistettävä tenho,
jospahan kaks' jumalaa yhen vaimon peijaten voittaa! 95
En ole unhottanut sinun linnaamm' arkaelneesi,
en ylevänkin Karthagon asunnoit' epäellees.
Vaan mitä tarkoitat? Lopuks miksikä ottelus tähtää?
Emmekö ennemmin avion sitehill' ikirauhan
sääntäsi? Sen, jota oot halunnut sydämestäsi, sait nyt: 100
lempeä hehkuvi Dido ja lempi jo luunsakin täyttää.
Siis väki vallitkaamm' molemmat, samass' arvossa ollen,
miehenäns' sitte hän palvelkoon Frygilaistakin vaikka
huomenlahjatkin tyrolaiset ma valtahas annan."
Hälle, -- kun vain puhuneen tämän teeskelymielellä huomas, 105
vallan ett' Italian Libyan hän äärille kääntäis --,
näin Venus alkavi vastauksensa: "Ken houkkopa tuota
kieltäis, mieluummin ruveten kerallais sodan käyntiin?
Jospahan vain asian, jota kerroit, Onnikin myöntäisi
Sallimast' oon epävarmana vaan, jos Juppiter yhden 110
aikosi kaupungin Tyron kuin Troijan lähökkäille,
kansojen yhtyä jos hyväksyis, sekä liittoa laittaa.
Sie olet puolisons'; sie rukouksella koetella mieltään
voit. Mene; seuraan!" -- Näin kuninkaallinen Juno nyt lausuu:
"Huolenan' olkohon tuo! Vaan milläpä lailla me aikeen 115
voisimme täyttää, kuules, kun lyhyeen heti kerron.
Onneton Dido ja Aeneas yhess' aikovat mennä
korpehen metsästämään, kun huomenna juur' yleneepi
Koitto ja taas sätehillään maan kehyksen kerittääpi.
Pilvenpä ruittuisen, rakehikkahan syydän ma näiden 120
päälle ja, metsästys-apajoin ritarjoukkojen outaa
innolla kierrelless', ukonilmalla järkytän taivaan.
Erkanevat toverit ja he peittyvät synkkähän yöhön:
Dido ja Aeneas pakenee saman onkalon suojaan.
Läsn' olen siellä ja, jos sun tahtosi vankaksi jääpi, 125
liitän nää avion sitehell', omaksens' hänet lausuin.
Sielläpä olkohon häät!" Anovallen vastustamatta
myöns' Venus, keppoisten sepityksilleen hymyellen.
Kunpahan valtameren yleten vaan Koitar jo jätti,
niin rusottaiss' sen läks paras nuoriso portista vieden 130
harvat verkot ja paulat kuin levykärkiset keihäät,
läks myös Massylian hevosmiehet ja vainusat koirat.
Suojassa viivähtävää kuninkaatarta kynnyksen luona
oottelevat ylimykset ja suitsijahan jymyjalka
vaahdottaen pureksii, purpurasta ja kullasta hohtain. 135
Vihdoin astuvi hän esihin, jälessään iso seura,
kullan reunuksiseen puetettuna sidonilaiseen
vaippahan; kullasta häll' on viine ja suortuvat solmii
kulta ja purppuravaattehen kiinnittää soma solki.
Tännepä myös frygilaistoverit sekä hilpeä Julus 140
saapuvat. Itsekin Aeneas ihanampana muita
seurahan yhdistyy sekä joukkoja järjesteleepi.
Jommoinen on Apollo kun talv'asunnon Lykiassa,
Xanthonkin joen hylkää, saapuen äitinsä Deloon,
uudistamaan ilojoukkojahan; luon' alttariensa 145
Kreetat kuin Dryopit remuaa, sekasin Agathyrsit
kirjotutkin; Cynthon kuin harjulle nousten se hiuksens
liehuvat kaunistaa kukin sorjaks ja kullalla kruunaa,
keihäät kuin olallaan heläjää: näin käi keveästi
Aeneas, sulo loisteli näin näöstään ylevästä. 150
Sitte kun vuoristoon oli tultu ja korpehen jylhään,
tiettömähän, pukit villit jo kallion huipulta kiitäin
kiipasevat mäkilöilt' alas, hirvien laumakin laukkaa
aukean tannermaan ylitsen nyt toiselta puolen;
tupruttain paossaan tomupilviä, mäeltä se lähtee. 155
Poikapa Askanius ilakoi hevollaan tulisella
notkelmassa ja milloin näit' sivuaa tahi noita,
pelkurien otusten sijahan hän vuorilta toivoo
karjun vaahtoavan tahi leijonankin kohatakseen.
Sillävälin jyrinällä jo suurella alkavi taivas 160
synkistyä, rakehein kera ruittosakin sade puhkee.
Troijan nuorison kanss' sekasin tyrolaistoverit ynn'
arkaillen Venuksen pojanpoikakin dardanilainen
nurmilta kaikkovat, kun vesi vuorilta koskina syöksyy.
Dido ja Aeneas pakenee saman onkalon suojaan. 165
Maa sekä naittaja Juno nyt antaa ensinnä merkin:
leimuavat salamat, avion ylä-ilmakin tietää;
vaikerehtain ulisee myös vuoren huipulla Nymfat.
Päivä se turmiohon vei, tuo oli onnettomuuksiin
alkuna. Sill' ei maineestaan eik' kunnosta huoli 170
eik' enähän salalempenäns' kätkeä Dido sit' aijo;
kutsuu sen avioks sekä näin nimittäin vian puoltaa.
Äkkiä kulkeepi Libyan ison linnojen kautta
Maine, se hirviö, jon vikevyydell' ei ole vertaa.
Liikkeistään väkevöityy, matkasta voimansa karttuu; 175
pelvosta pienenä ens, sepä kohta jo nousevi ilmaan,
astuessaan mailmassa, jo peittävi pilvihin päänsä.
Täänp' emo-Maan, jumalain vihan kiihoittaiss' sitä, viimein
synnyttäneen sanotaan Ceeolle ja Enceladolle
turmio siiviltään, jaloiltaan nopeaks sisareksi, 180
-- hirviö hirmuinen, joll' untuvat kuin ovat tihjät,
niin tiheät tähyssilmät on höyhenten all' (ime kertoo!),
niin usein tuo suin suhajaa, höristää monin korvin.
Taivon ja maan välystässä se lentää suihkavin siivin
yön pimeäss', unehen eik' ummista silmiä vienoon: 185
päivät vahtaellen sepä huonehen harjalla istuu
tai torien kupuloilla, jost' kaupungit vavahuttaa,
niin valettaan, pahoaan latellen kuin tottakin kertoin.
Tää monenlaisella viestillä silloin kansoja täytti,
tää iloten niin tehdyt kuin tekemättömät lauloi: 190
tullehen Aeneaan, joka Troijast' on sukujansa,
tällepä puolison arvon suonehen kaunihin Didon; --
nyt koko pitkosen talven he keskenähän hekumassa,
huoleti vallastaan, himon halvan orjina viettää.
Näitäpä ilkeä haltiatar yhä miehien mieliin 195
kylvävi. Valtian Jarbaan luo heti kulkunsa suuntaa,
tään sanomallaan kiihoittaa sydämen, vihat lietsoo.
Ammon olj isä tään, emonaan garamantinen Nymfa;
laajaan maahansa hän sata aimoa templiä laittoi
Juppiterille ja alttariloit', ikitultakin sääs ja 200
valvonnat jumaloill'; oli rasvaisna keto raavaan
hurmeesta sekä seppelistään useoist' ovet kukki.
Katkeran maineen kautt' tään syttyvi raivohon rinta;
siks hoetaan jumalain pyhästössä sen alttarin luona
paljon Zeyst' anoneen, käsiään ylös nöyränä nostain: 205
"Juppiter kaikenvaltias, jolleka Maurien kansa
atriat valmistaa ihapöydille, viiniä uhraa!
Näetkö sä näit'? Tahi turhaankos salamain kuningasta,
oi isä, pelkäämme? Vai syyttäkö pilvien leimut
mieltämme kauhistavat? Jyrys taivahan turhako onkin? 210
Naikkoinen, joka harhottuans' sai maassamme pienen
kauppalan ostaneheks sekä jollen kynteä soimme
rantaa, jonka me sallimme sääteä lait, -- aviomme
hylkäs ja Aeneas tyrannin maakuntahans' otti.
Tuopa nyt Paris akkamusmois sotajoukkions' kanssa, 215
kiinnittäin hivuksiins', valuvaankin öljyä leukaans'
Meeonimyssyn, -- tuo anastaa ylivallan; me lahjaa
kantaa templihis saamme ja tyytyä tyhjähän arvoon!"
Lausehin näin anovaista ja alttarihin ruvennutta
kaikenvaltias kuuli ja nyt kuningattaren linnaan 220
katsehen käänsi ja lemmestä arvons' unhottaneihin.
Sitten Hermeellen puheleepi hän käskien näitä:
"Joutuos, poikani, kutsuos tuulta ja laskeu siivin:
Teukrojen johdattajaa, joka Karthagossa nyt viipyy
eikäpä linnoistaan, joit' Onni on suonunna, huoli, 225
muistuta ynn' nopeaan vie käskyni ilmojen teitä!
Ei emo kaunihin hänt' ole huovannut tämänlaiseks
meill' eik' kahdesti säilynyt Hellenitaistossa siksi,
vaan olevan se, ku voimakkaan, sotasen kukistaisi
Italian, Teukron suvun korkean taasen ku alkais, 230
saattaisi koko maankin tottelemaan lakejansa.
Ellei semmoisten asiain halu kiihota häntä,
eikäpä kunniastaan hän kehtaa vaivoa nähdä:
kieltäiskös isä Askanioltakin linnoja Rooman?
Minkäpäs aikoo? Tai mitä toivoen hän vihollisten 235
viipyvi maass' eik' ausonilaissuvust' eik' sure maista?
Purjehtikoon: se on käskyni summa; se ilmota hälle!"
Lausui. Käskyä tuo ylevän isän seurata aikoo:
ensinnä jalkoihinsa hän kullatut anturat solmii,
jotkapa siivin hänt' ylähällen tai meren poikki 240
tai yli maan kuni kiitävän tuulen puuskassa vievät;
ottaa sauvansa sitten, jolla hän Tuonesta kutsuu
vainain sieluja tai muit' Tuonehen synkkähän laittaa,
suop' unen, poistaa sen sekä kuolosta aukovi silmät;
tuohonpa luottaen tuulilla kulkee, ui läpi synkkäin 245
pilvien. Hän jopa lentäen Atlantin kovan huipun
korkeat rintehet huomaa, tuon, tukena joka taivaan,
Atlantin, min peittyvi synkkihin pilvihin aina
kukkula mäntyinen, vihurit, satehet jota pieksää:
niettää olkiahan lumivaippa ja leu'asta äijän 250
syöksyvät kosket ja jääss' on kankea, hirveä parta.
Tännepä laukuillen tasasiivin Kyllenialainen
seisahti; paistikkaan suhahtaa meren pintahan täällä
kaijan lailla, mi kiertää pitkin rantoja, pitkin
myös kalasärkkiä, laukuillen meren pinnalla aivan. 255
Juuripa näin lens' nytkin taivon ja maan välystässä
rantahan hiekkaisen Libyan tää äijänsä luonta,
halkoillen vihureit' samotessa Kyllenialainen.
Tultua siivikkäin jaloin afrikalais-majojen luo,
linnaa Aeneaan näki vahvistamass', asunnoita 260
uudistamassa; sen vyöll' oli jaspistähtinen miekka,
tyrialainenki purppuraviittansa hohtaen riippui
harteillaan, rikas joit' oli antanut lahjaksi Dido;
kultasill' langoillaan se olj tään puvun kirjonut taiten.
Oitispa tiuskaa: "Karthagon perustuksia korkeen 265
siekö nyt laitat ja armastellen sorjaksi pyydät
linnaa, voi! oman valtasi hyödyn unhottaneena?
Its' jumalain mun valtias tänne Olymposta laittoi
kirkkaastaan, joka maan sekä taivaan voimalla hoitaa;
käskien saattaan tään sanoman nopeaan läpi ilman: 270
Minn' pyrit? Tai mitä toivoen sie Libyan venyt mailla?
Ellei semmoisten asiain sua kunnia koske,
etkä sä kiitokseksesi kehtaa vaivoa nähdä,
katsos Askanioon kohovaan, perintönsäkin toiveet
muistaos, Italian joka maan on saava ja Rooman 275
vallankin!" -- Näin lausuttuansa Kyllenialainen
keskeyttäin puhettaan jopa ihmishahmonsa heitti,
kauaskin näkyvistä jo ohvahan ilmahan haihtui.
Tuostapa Aeneas ylen hämmästyy näkemästään,
hiuksensa pöyristyvät sekä äänensä kurkkuhun tarttuu. 280
Pois haluaa paeta, sulosetkin hyljätä seudut,
säikähtäen jumalain manausta ja käskyä jyrkkää.
Voi, mitä tehdä? Kuin puhuen kuningattaren raivon
uskaltais asettaa? Kuin alkais ens' puhettansa?
Miettehet lennellen nyt häilyvät sinne ja tänne, 285
horjuillen monenlaisissa tuumissa kaikki hän koettaa.
Tää ajatus epäröivästä näyttihe parhaimmalta,
käskeä Mnestheon, Sergeston sekä urhon Kloanthon
valmistamaan alukset salass', saamahan kumppanit rantaan,
toimittamaan asehetkin; vaan mikä muutoksen syyn' ois, 290
nuo salatkoot; sill'aikaa itse hän, kun paras Dido
tiedotta olj eik' lempensä luullut murtuvan koskaan,
koittais luoksensa päästä ja, kun sopivin olis aika,
sen lepyttäis kuten vois parahittain. Oitispa kaikki
käskyä noudattaa iloten sekä tehtävät täyttää. 295
Vaan kuninkaatar -- ken voiskaan lempivän petteä! -- vehkeit'
aavistaa sekä oitis matkamme aikehet kuuli,
-- hän, joka syyttäkin pelkäs. Ilkeä mainepa kertoo
raivoavallen laivamme laitokset, eron hankkeet.
Neuvotta riehuen vimmassaan koko linnoa pitkin 300
kiitääpi, kuni Raivotar, palveluksen alettaissa,
hourii, kun sitä kiihoittaa kolm'vuotiset Bakkhon
juhlat ja yöllä se äänen Cithaeronin ulvovan kuulee.
Vihdoin Aeneaalle hän näin nimeten saneleepi:
"Vieläkö peittääkin valapattoinen rikostyötäs 305
voivasi toivoelit sekä varkain maastamme mennä?
Eikö mun rakkautein eik' muinaiset lupaukses,
eik' pidättää voi Didon aikoma hirveä kuolo?
Vai joko talvellakin sie laivastoas varustellen
rientäisit merellen Puhurin parahimpahan myrskyyn, 310
julmuri? Kuinka? Jos et kedot oudot ja vierahat suojat
etsiä täytys' ja viel' ikä-Troijakin seisosi, tokkos
sittenkään rajullen ulapalle sä lähtisit laivoin?
Mua pakenetkos? Näiden kyynelten, kätes kautta,
kosk'en itsellein enähän, poloin, jättänyt muuta, 315
naimisliittomme ynn' aletun avion anon kautta,
sulta jos ansainnut olen minkään tai sinull' yhtään
oon rakas ollut: huoneeni perihukkoa sääl' ja,
jos rukouksista yhtähän huolit, -- heitä se aikees!
Sun takias Libyan väki, paimentolais-tyrannitkin 320
vainoavat mua, on Tyrit äissään; sun saman vuoksi
sammui kainouskin, joka ennen mun tähtihin nosti,
kunniakin --. Mihin kuolemahan minut hylkäsit, vieras?
Tää nimi ainoastaank' enähän nyt puolisostain jäi?
Miksipä viivyn? Ettäkö Pygmalion veli muurit 325
syöksisi maahan ja mun veis vankina Getulo Jarbas?
Kuitenki jos mull' ennen sun pakoais edes saatu
ois sikiös, jos mullen pienonen linnassa leikkis
Aeneas, näöllään joka muistuttais sua mulle,
enpähän vallan mie petetyks enk' hyljätyks näyttäis!" 330
Lausui. Juppiterin tuo käskystä tyynenä katseens
säilytti; ponnistaen surun rintansa alle hän painoi.
Vihdoin vastaapi vähän: "Sull' en, joita sa paljon
lausua voit luetellen, oi kuninkaatar, ma kiellä
velkaunnein ylen, eik' mua harmita Didoa muistaa, 335
kunnes on muistia mulla ja nää jäsenet elo täyttää.
Nyt vähän asjasta lausun: en salavihkahan peittää
aikonut tään paon, sit' älä usko, -- en puolison koskaan
etsinyt soihtuja enkä mä tuohon liittohon tullut.
Jos mun sallittaneen elon onneni huostassa viettää 340
Salliman kautta ja ehtoni jälkeen huoleni hoitaa,
ensinpä Troijan linnasta kuin omien sulosesta
huolehin tähteest', ett' ylevät Priamon majat nousis,
että mä voitettuin rakentaisin Pergamon uuden.
Vaan nyt Italiaan isohon mua Grynen Apollo 345
pyrkiä, Italiaan Lykiankin käskivät arvat.
Tääll' isänmaa, tääll' lempeni on! Sua foinikilaista
naistakin jos ilahuttaa Karthagon linnoja nähdä,
miks Ausonian maahan et Teukrojen soisi sa päästä?
Onhan meilläkin oikeus etsiä muualta valtaa. 350
Taattoni Ankhiseen pelottaa ylen synkeä muoto,
muistuttain mua maatessain niin kohta kun peittää
varjolla kostea yö maat, tähdet kun kiiltävät nousee,
huolettaa rakas Askaniuskin ja kärsimäns' vääryys,
vallasta Italian jonk' estän ja Onnensa mailta. 355
Nyt jumalitten airutkin, jonk' Juppiter laittoi
-- pään molempain nimess' sen sanon! -- kiitäen ilmojen kautta
käskyjä toi. Minä its' jumalan näin keskellä päivää
astuvan linnaan; äänensä korvillaini ma kuulin.
Heittäös tuskoittaa parullas mua, itseäs säästä! 360
En tahallain pyri Italiaan."
Näin puhuvaisehen syrjästä päin hän pitkähän katsoo
silmin rauhattomin sekä kiirehest' astipa kantaan
ääneti hänt' tähystää; vihastuin täten lausuvi sitten:
"Ei ole haltiatar emos eik' sukus alkuna Teukro, 365
petturi; vaan kivipaasistaan sinut synnytti julma
Kaukaso, Hyrkanon sua tiikerit on imetelleet!
Miks vihan kätkisin? Viel' tukalampaakos haen tuskaa?
Huokasko itkustain edes? Vai värähyttikö silmääns'?
Tai herahtik' edes kyynel? -- Säälikö lempeni tuskaa? 370
Voih, mitä lausuisin ens'? Eikös mahtavin Juno,
eik' isä Juppiter näit' enähän näe kostajan silmin?
Ei kehenkään voi luottaa! Rannalle heitetyn, köyhän
korjasin tuon, häll', mieletön, vallastaink' osan annoin;
laivaston kadonneen sekä kumppanit turmiost' autin; 375
-- haa, tuost' hulluksi voisin ma tulla! -- nyt arpa Apollon,
nyt Lykian manat, nyt jumalitten airuen laittaa
Juppiter julmia käskyjä tuomaan tuulien teitä!
Tuo jumalain muka vaivaksi on, tuo huoli se heidän
rauhansa vie! -- Sua en enähän pidä, enk' sanas kumoo. 380
Purjehi Italiaan, mene vain, hae valtasi sieltä!
Toivonpa, jos mitäkään voi hurskas pyyntö, sun saavas
haaksirikossasi rankaistuksen ja muistella Didoo
vielä sä saat usehin. Sua tunnon vaivalla kiusaan!
Vaan vilu kuolema kun jäsenistäni henkeni viepi, 385
sua yhä haamuna vainoon. Palkkasi saat, epäkelpo;
sen saan kuulla ja tää huhu saapuu viel' Manalaanki!"
Näin sanoen hän lausehet keskeyttääpi ja, ilmaa
sairaana paeten, eroaa näkyvistä ja poistuu,
jättäen pelvosta arvelevaisen ja mielivän paljon 390
lausua. Ottaen vastaan raukean ruumihin piiat
marmorisuojahan vievät ja laskevat patjalle rauhaan.
Vaan jalo Aeneas, ehk' mielensä murhehtivaista
lieventää teki, lohduttain sanoillaan surun poistaa,
raskaast' huoaten suuresta lemmestä järkähtyneenä 395
kuulevi kuitenkin jumaloita ja laivoill' lähtee.
Teukrot jouduttavat jopa työtä ja korkeat laivat
työnnetähän vesillen koko rannalla. Tervattu taika
uip' jo; he tuovat metsistä lehtiset airojen aineet,
pölkytki, kun paon kiire on, veistämätöinnä. 400
Näet koko kaupungissa sä rientävän muuttelevaisten,
niinkuin muuraiset jyväko'on ison kimppuhun ryöstäin
käyvät ja sen, ajatellen talvea, kätkevät talteen;
pitkin nurmea käy jono tumma ja saalihin viepi
ruohoss' ahdasta polkusta myöten; työntävi suurta 405
ponnistaen olallaan osa aarta ja joukkoja toiset
järjestävät, kurittain hitahait'; koko polvulla kiehuu
työ. Oi, milläpä mielellä katselit, Dido, sä näitä!
Kuinka sa huokailit, kun linnasta näit ylevästä
laajalti puuhattavan satamassa, kun näit meren kaiken 410
silmies eessä jo pauhaavan hälinäst' ilosesta!
Armoton rakkaus, vain mihin et inehmoin sinä rintaa
saata! Se itkuhun taas pakottaa, taas koetella käskee
pyyntöä, taas anoen alistaa vihan lempensä alle,
ettei koettamataan erohons' ast' jättäsi minkään! 415
"Anna, sä riennettävän koko rannalla näet, miten kaikki
yhtehen saa: jopa kutsuvat tuulia purjehet; laivain
kokkihin kruunuja laittelevat iloten merimiehet.
Tuskoa moista ma jos oon hankkia voinunna, voin myös,
siskoni, kesteä sen. Oi, toimita kurjalle mulle, 420
Annani, tää vain; sill' on vain sua tuo epäkelpo
arvostanut, sull' uskonut on sydämens' salaisuudet;
parhaimmin sopivan puhelaadun sä ynn' ajan tiedät!
Mee, sisarein, kopeall' anoen vihamiehelle haasta!
En Danaoin kera vannonut Troijan kansoa vastaan 425
Auliissa, ma en myöskään laittanut laivoja Troijaan,
en isäns' Ankhisen tuhan solvannut tahi haamun.
Miks sanojain kovakorvaisna hän kieltävi kuulla?
Minnekäs rientää? Koidolle armaalleen erolahjaks
sois edes tään: odotelkoon tyyntä ja myötähist' tuulta! 430
Entist' en enähän avioo, jonk' petti, ma pyydä,
en ett' ilman jäis Lation sulomaita ja valtaa:
aikoa tyhjää vain anon, raivollein levon hoivaa,
kunnes kärsimähän opettaa kova onni mun kurjan.
Armona ainoastaan sitä pyydän; siskoas sääli; 435
jos sen mulle sa teet, sen runsahast' sulle ma kostan!"
Näin pyys; murhehtien sisar nää anomuksensa saattaa
ain' yhä uudestaan. Mut tuot' ei liikuta mitkään
itkut eik' mitäkään esitystä hän myöntyen kuule;
Luoma sen kielsi ja leppeän miehen tukkesi korvat. 440
Aivan kuin ijäkästä ja paksua tammea Alppein
puuskat tuivertavat vihureillansa sieltä ja täältä,
kilpahan koettaen kaataa; käy kohaus sekä kohta
laajalti peittävät maata jo rungosta riivityt lehdet:
mut on kalliollaan se: min verran latvone ilmaan 445
nousee, niin syvält' työntää juurensa Tuontaki kohti:
pyynnöillään uros näin alituisilla sieltä ja täältä
ahdistetaan ja hän tunteepi jalomielisnä murheen,
mut ei mielensä järky ja turhaan kyyneltä vuotaa.
Silloin kohtalostaan epätoivossa onneton Dido 450
kuoloa pyys eik' taivon kantt' enähän näkeväns' sois.
Aikeessaan, elons' heittää, varsinki hänt' tukeaapi,
kun näki lahjoja laskiessaan savutus-alttarille
-- kertoilla kamalaa! -- pyhät nestehet mustuvan siellä,
kaadetun viininki kun verivisvaks muuttuvan näkee. 455
Ei puhu kellenkään näystään, edes ei sisarelleen.
Paits' sitä linnassaan miesvainajans' muistoksi löytyi
marmoritemppeli; -- tuota hän varsin hellästi hoiti
kaunistaen sitehillä ja lehväis-kiehkurtamilla.
Täältä hän ääniä kuullehens' luuli ja miehensä huudon 460
kutsuvan häntä, kun maat yö synkeä peitti ja usein
huuhkajan yksinähän katon harjalta hautaus-virttään
voikuvan kuultiin, huutoja haikeit' ulvoen pitkään.
Paljon on ennustajain sitä paits' pyhät entehet häntä,
ennustaen kamalaa, pelotelleet. Hurmehtivaista 465
vaivaa Aeneaan tylymiel' unissaan; yhä yksin
jäävänsä näyttää tai yhä seurata kulkevans' tietä
loppumatont' Tyrolaisia etsien autosta maastaan:
niinkuin Raivottarein väen näkee mieletön Pentheus,
kahtena auringon sekä kahdeks' väittävi Theben: 470
tai Agamemnonin poika Orestes, kun näytettäessä
soihduin, mustinki käärmehin hän varustettua äitiins'
templihin hirmuissaan pakenee, mut kostajat kohtaa.
Kun siis raivonsa sai ylivallan, sortuen huoleen
päätti hän kuolla ja itsekseen sen aikoa, tapaa 475
miettivi; näin surevaa sisartaan puhutellen hän peittää
aikeensa sekä kirkkahall' otsalla toivoa teeskel:
"Löysinpä, Annani, keinon, -- onnitteles sisartaisi! --
jolla ma saan hänet taas tahi lempensä paulasta pääsen.
Okeanon rajan luon' on, laskevan auringon puolla, 480
Aethiopein raja-äärillä paikka, joss' jättiläs Atlas
käännyttää olallaan tulitähtisen taivahan kantta.
Massyli-kansasta on papitar mull' laulettu sieltä,
Hesperon templin vartia; tää lohikäärmehell' antaa
ruokaa, tää pyhän puun omenoitakin vahtivi, mettä 485
helmeävää levittäin, univalmunkin jyvä-appeit'.
Tää, näet, loitsuillaan lupajaa kerittää surumielet,
kuin vaan tahtovi, vaan muill' laittaa raskahat huolet;
seisauttaa jokiveet, ta'a tähdetki taivahan kääntää;
kutsuvi haamuja öillä ja maan näet jalkojes alla 490
mylvivän, vuoriltakin alas astuvan saarnit. Ma vannon,
armahin, kautt' jumalain ja sun kauttasi, siskoni, kuin myös
kautt' ihapääs, ett'en tahallain minä loitsuhin turvaa.
Sie salahan rovio sisälinnaan taivahan alle
laittaos, miehen myös asehet, joit' tunnoton suojaan 495
naulahan jätti ja vaattehet kaikk', avionki se vuode,
jolla ma hukkaannuin, pane päälle! Sill' ilkeän miehen
kaikkipa muistot loitsija polttoa käski ja neuvoi!"
Vaikeni lausuttuaan; äkin kasvonsa kalpeus peittää.
Eipähän luullut Anna nyt oudoill' lyylillä siskons' 500
kuoloa peittävän eik' niin suureen raivohon mielens'
saanehen, eik' pahempaa varo kuin erotessa Sykhaeon.
Siks hänen käskyt hän täyttää.
Vaan kuninkaatar, kun linnan keskessä taivahan alle
laittoivat rovion pärehistä ja tammihaloista, 505
paikan sen seppelillään koristaa sekä lehvillä kruunaa
-- hautansa, miekankin jätetyn asettaa yli paarein,
vaattehet kuin kuvan, ei epätietoisna tulevasta.
Alttarit seisovat siellä ja nyt papitar hajahapsin
huutaapi jumaloit' useoit', Ereboo sekä Khaaoo, 510
kolmenlais-Hekateta, kolm'muotosta neittä Dianaa.
Vihmoi Avernon lähtenen myös mukaeltua vettä,
kuun kumottaiss' hakien hepä niittävät vaskisin sirpin
ruohoja tenhokkait', joiss' maitona on muju musta;
myös haetaan hevon otsasta kiskottu onnenki kelme, 515
tuon emän lemmeltä vieden.
Jauhoja hurskaissa käsiss' alttarin luokse hän vei ja,
riisuttuaan yhen jalkansa kengistä, vöin kerittyine,
nyt anelee jumaloit' kuni kuoleva ynn' näkeväisii
onnensa tähtiä; jos vaan lempivist' onnettomista 520
huolivi ken jumaloista, hän muistoa, kostoa pyytää.
Yö oli; uinostuneina jo nauttivat vienoa unta
ihmiset mailla ja tyyntyivät meret raivot ja metsät,
vierrenkin ratans' keskeltä siirtyvät tähdet ja kaikki
maa asettui, elävät sekä kirjavasulkaset linnut, 525
jotk' ovat läikkyvill' lammilla tai asuvat karumailla,
ohdakkeisilla, -- kaikk' unt' yön tyvenessä he nautti,
huolia lieventäen sekä unhottain elon vaivat,
-- vaan ei raskasmielinen Dido nyt saavuta yhtään
unt' eik' silmiinsä tahi rintaans' yön lepo saakkaan. 530
Huolensa paisuvat vain, kons' yltyen rakkaus riehuu,
kons' vihamielensä myrskyten kuohuu raivoavaisna.
Näinpä hän hurmehtien sydämessänsä miettivi yksin:
"Voih; mitä teen? Vai taaskos pilkaksi entiset yljät
etsisin, paimentolais-avioitako taas tulis pyytää 535
nöyränä, joihin jo niin monet kerrat halveksin mennä?
Vai pitäs Ilion laivoja seurata, -- kaikkia Teukroin
käskyjä? Ehkäpä siks, ett' auttamiain ilahuttais
tai ett' entistä työtäni muistaen voisivat kiittää?
Vaikka sen teen, ken sallisi mun? Aluksill' upeoille 540
huolisko tuo vihatun? Voi onneton, etkö jo tunne,
Laomedon suvun pattouden et vieläkän huomaa?
Kuink'? Karaten jos seuraisin merimiehiä yksin
riemutsevaisia? Taikk' ajasin takoaan koko Puunein
joukolla; minkä ma Sidonin linnasta vein ulos äsken, 545
-- taas merellenk' komentaisin sen tuulille purjehet antaan? --
Kuole, kuin olet ansainnut; terä tuskasi poistaa!
-- Sie, sisarein, minut kyyneltein, sinä vimmani tähden,
ensin mun vaivoihin vajotit vihamieheni saaliiks.
Miks viatoinn' en mie, avion osatoinnakin saanut 550
viettää kuin elävät elämääni ja nää kivut päästä?
-- En pitänyt lupausta, min tuhkalle tein ma Sykhaeon!"
Näin valittaa yhä hän sydämestänsä murtunehesta.
Korkeass' Aeneas peräkeulassa, lähtöhön aivan
valmiina unt' otti jo toimittuaan asioistaan. 555
Tällepä ilmestyy levätessähän taas samanlaisna
haltian muoto ja näin taas näyttihe muistuttavansa,
Hermeen kalttaisna kokonaan, väriltään, puhunnalta,
keltaseltai tukaltaan sekä nuoruuden ihaltansa.
"Oi jumalattaren poika? Sä voitko nyt nauttia unta? 560
Etkö sä mieletön näe, mitk' uhkaavat sua vaarat,
etkö sä kuulekkaan huminaa Zefyrein mukahisten?
Dido se rinnassaan tuhotöitä ja juonia miettii;
kuolonsa päätettyään, vihan myrskystä mielensä kuohuu.
Etköhän, kunnes voit paon täyttää, rientäsi poijes? 565
Lankuista sinä näet meren viel sekavaksi ja julmat,
loimottavat tulet näet sekä liekissä roihuvan rannan,
näilläpä mailla jos siekoamass' sinut löytävi Koitar.
Joutuhun arvelus heitä! On mutkikas, vaihtelevainen
nainen ain'!" Näin lausuttuaan yön varjohon peittyi. 570
Tuostapa Aeneas, pelästyksissään äkillistä
hahmoa, nous unestaan sekä kumppanejaan havautti:
"Nouskaatten heti miehet ja tuhtoillen ruvetkaatte!
Irralleen pian purjeet! Haltia, korkean taivaan
airut, kiiruhtamaan pakohon taas yllyttelee ja 575
katkasemaan pitoköydet. Seuraamme, pyhä airut,
kenpä sä lienetkään, iloten taas käskysi teemme!
Leppeenä tule auks sekä taivahalt' onnesat tähdet
matkahan suo!" -- Näin lausuttuaan veti välkkyvän säilän
huotrast' ja miekallaan sivaltain hän katkasi köydet. 580
Kaikk' ilottaa sama into ja kahmaisten tavaran, he
rientävät. Rannalta lähdetähän; meren laivat jo peittää:
innolla soudetahan ja jo kuohutetaan siniselkä.
Vaan jopa taas valoaan ihanaa sirotellessa maille
nousee, jättäen Tlthonon kultasen vuotehen, Koitar. 585
Niin pian kuin kuninkaatar päivän koittavan huomaa
ikkunastaan, kun laivaston kiitävän pullehin purjein,
rannaltai satamat aluksista jo tyhjäksi huomaa,
kolmasti, neljästikin käsin kaunista rintoa lyöden,
tukkaa keltaista repien: "Haa, Juppiter!" lausuu. 590
"Pääsikö tuo menemään? Näin pilkkasko valtamme vieras?
Miss' asehet? Miks' kaupungist' ei vainota häntä?
Laivoja miks teloiltaan ei tempoa muut? Heti menkäät!
Kaappaiskaat heti tulta ja purjehill', airoill' oitis!
-- Voi, mitä lausun? Tai miss' oon? Mitä mieleni raivoo? 595