Etelässä teki kevät tuloaan ja toi hoivaa huoliimme. Voimme jälleen
ryhtyä harjoittamaan vapaata, ihanaa tointamme. Roomasta kävi tiemme
ensiksi Ateenaan. Sinisenä hymyili siellä taivas, mantelikukat
punersivat säleistöissä, ja »Saturnus» valmistautui liitelemään yli
Akropoliin ihanan tarumaailman. Mutta meillä oli alun pitäin huono
onni. Muuan veljespari ja heidän kaksi ystäväänsä, kaikki neljä nuoria
tukkukauppiaita, olivat syksyllä ilmoittautuneet osanottajiksi keväällä
toimeenpantavaan ilmapalloretkeen, mutta peruuttivat lupauksensa
meidän saavuttuamme. Kaupunki oli taloudellisessa ahdinkotilassa,
joka äkkiä oli käynyt entistään tukalammaksi, ja he itse olivat
liiaksi pinteessä voidaksensa ajatella ilmapurjehdusretkeä. Toivoen
saavani viime hetkessä joitakin muita matkustajia, ryhdyin kumminkin
toimiin saadakseni pallon täytetyksi. Mutta kaasujohdon ahtauden
takia valmistui se vasta illan suussa matkaan. Noustessamme Bigin
kanssa matkustajitta ainoastaan kolmeksi neljäsosaksi täytetyllä
»Saturnuksella» ilmoille, kultasi jo mailleen; menevä aurinko meren
kalvoa.
Keveä tuuli kuljetti meitä vuoristoa kohden, ja täysikuu kohosi
taivaanrannalta, vuodattaen valoaan keväiseen hämärään. Tähystelin
sopivaa maihinlaskupaikkaa, rautatieaseman tai ainakin suuremman kylän
lähellä olevaa kenttää, mutta sellaista ei piakkoin tullut näkyville.
Kuutamossa kajasti allamme harvaan asuttu karu kukkulamaisema. Illan
viileys saattoi pallon kutistumaan yhä enemmän kokoon. Saadaksemme sen
pysymään korkeudessa heitimme pois painolastin, ja päätimme oltuamme
noin kaksi tuntia matkalla laskeutua alas pienen laaksokylän luona, kun
ei ollut tarjona mitään sopivampaa paikkaa. Vuorenrinteelle yöpyneet
lammaspaimenet olivat jo huomanneet meidät, ja heidän hämmästyneet
huudahduksensa kuuluivat alhaalla kulkevaan palloomme.
Silloin saapui suhahdus korviimme! Alhaalla kuului kiväärinpauketta!
Nuo mielettömät ampuivat »Saturnusta»! Ja heitä oli useampia.
Kauhistuneina kurotimme ulos kuutamoon liehuvia valkoisia liinoja
ja huusimme heille, ettei ilmalaiva tuottaisi heille mitään vaaraa.
Turhaa! Napsahdellen tunkivat luodit päämme yläpuolella silkkipalloon.
— Kyyristy alas koppaan! huudahdin Bigille.
— Ei, vastasi hän, outo väike silmissä, — tahdon olla yhtä suuressa
vaarassa kuin sinäkin!
Pyrin yläpuolelle luotien kantoväliä. Painolastin olimme jo heittäneet
pois, mutta sivalsin ankkurin köyden poikki. Toinen sivallus vielä,
ja ankkuria seurasi alas köysivarastomme, kopan reunalla riippuneessa
säkissään. Lakkini, viittani, koneet, kaikki kapineet, mitä ilman
voin tulla toimeen, lensivät syvyyteen. Velttona kohosi »Saturnus»
tuntuvasti korkeammalle, eivätkä luodit sitä enää saavuttaneet. Mutta
— se pysähtyi ja alkoi taas vaipua hitaasti alaspäin. Luoti suhahti
ohitsemme ja lensi palloon.
— Big, ylös verkon köysiin! Koppakin on uhrattava!
Kurotin käteni ylös tueksi vaimoni jalalle ja katsoin ylös hänen
tarttuessaan köysiin, joissa koppaa kannattava rengas riippui.
Hämärästä huolimatta havaitsin silloin hänen kasvoillaan oudon uljaan
ilmeen. Kauhea aavistus vihlaisi mieltäni. — Jost, elä katkaise köysiä
— minä pelastan sinut! huusi hän. Hyppäsin kopan laidalle ja polvistuin
sille, puristautuen vasemmalla käsivarrellani kiinni yhteen koppaa
kannattavista köysistä ja pitäen oikealla kädelläni toisesta. Bigin
povesta kohosi kuin kuolinhuokaus. Yön sinertävässä hämyssä hän siinä
solakkana leijaili ilmassa, toinen käsi vain enää verkosta pitäen. Hän
irroitti kätensä, putosi — mutta rautakourin tartuin häneen, pidätin
hänet, tempaisin syliini ja veneeseen.
Pingotetun pallon olisi tuollainen sysäys puhkaissut. Tyynin mielin
ei kenkään olisi silmänräpäyksen aikana saanut niin monta seikkaa
harkituksi ja suoritetuksi. Toinen mies ei sijallani olisi voinut
sellaisin jättiläisvoimin pidättää putoavaa. Mutta ihmeellisintä
kaikesta — emme hetkeksikään joutuneet pois suunniltamme! »Saturnus»
jatkoi kulkuaan, vuoroin nousten, vuoroin laskien, Big oli vaipunut
polvilleen. Mutta hän hypähti pystyyn. kietoi kätensä kaulaani ja
painautui vasten rintaani sopertaen:
— Siis kuolkaamme yhdessä, Jost!
Nyt olivat voimani jo niin lopussa, etten kyennyt irroittautumaan hänen
syleilystään. En tiedä kuinka kauan tuota seikkailua kesti, pariko
minuuttia vain vai neljännestunnin, meistä oli kuin olisimme viettäneet
tuossa tuskassa kokonaisen pitkän yön! Emme enää tehneet mitään
vaarasta pelastuaksemme. Sylitysten odotimme luotia, joka oli tuottava
meille yhteisen kuolon. Silloin huomasimme laukausten harvenevan.
Ampuminen lakkasi tykkänään, ja ennenkuin olin koskenutkaan pallon
kaasuläpän hihnaan, olimme maassa.
Ei ainoatakaan ihmistä näkyvissä! Mutta kas tuolla! Vanha,
kumaraselkäinen mies lähestyi meitä rukoillen armoa kylänsä puolesta.
Paimenet eivät olleet tienneet, että on olemassa niin ihmeellisiä
esineitä kuin ilmalaivoja, ja pelko ja taikausko olivat saattaneet
heidät alustamme ampumaan. Pian kiiruhti muuan poikanen esiin ja kertoi
kerskaillen, että hän yksin oli arvellut, että tuo ilmassa hohtava
pallo voisi olla ilmalaiva. Hän oli tiennyt sellaisia käytettävän
sodassa vakoilemista varten. Hänen valitustensa johdosta oli lakattu
ampumasta. Nyt pyysi hän palkintoa. Arkoina saapuivat myöskin paimenet,
jotka olivat palloamme ampuneet, ja nuo lampaannahkoihin puetut,
pörröiset, tuimannäköiset olennot olivat vallan kauhistuksissaan
varsinkin siitä, että heidän luotinsa olisivat voineet surmata naisen.
Auliisti he auttoivat meitä »Saturnusta» tyhjentämään ja laatimaan
kuntoon poiskuljettamista varten. Ja he hakivat käsiinsä sieltä täältä
kuutamon valaisemasta tienoosta nuo esineet, jotka kovassa hädässämme
olimme heittäneet pois kopasta. Aamulla olimme saaneet ne kaikki
takaisin, mutta koneista olivat muutamat turmeltuneet.
Nukkumisesta ei tuon kaamean retken jälkeen voinut olla puhettakaan.
Mutta vasta muutaman tunnin kuluttua kykenimme täysin tajuamaan, miten
kauhistuttavat nuo kestämämme seikkailut olivat olleet. Big nyyhkytti
povellani:
— Jost, miksi et antanut minun kuolla tähtesi?
— Mieletön lapsi, nuhtelin minä, luuletko sitten todellakin, että
olisin voinut elää tuollainen muisto mielessäni? Minä kiitämässä ylös
kuin nuoli — sinä maassa musertuneena! Päästyäni maan pinnalle olisin
hakemistani hakenut paikkaa, joka oli imenyt veresi, ja kuolo olisi
meidät jälleen siinä yhdistänyt!
Mieli järkytettynä puhelimme edelleen noista koleista muistoistamme.
Bigin kouristuksentapainen itkukohtaus lieveni hiljaiseksi
valitukseksi, josta erotin vain sanat: — Kuinka kernaasti olisinkaan
kuollut sinun tähtesi!
Tarkastaessani seuraavana päivänä ilmapalloamme näin että luodit
olivat puhkaisseet silkkiin yhdeksäntoista reikää, ja koppaakin olivat
ne hipaisseet. Leikkasin varalla olevasta pallokankaasta ympyriäisiä
paikkoja, jotka liimasin ja neuloin reikien kohdalle. Nyt pidettiin
myös asiasta virallinen tutkinto. Mitäpä oli tekeminen noille typerille
paimenraukoille, jotka uudelleen ja yhä uudelleen lankesivat edessämme
polvilleen ja kädet taivasta kohden kohotettuina rukoilivat armoa?
Läksimme runneltu ilmapallo mukanamme pois Kreikanmaalta, joka ei ollut
tuottanut meille mitään onnea, ja matkamme kävi nyt Välimeren poikki.
Eikö todellakaan mitään onnea? — Oli kyllä! Koko mieleni täytti
ajatus, kuinka rajattomasti Big minua rakastikaan, koska oli ollut
valmis empimättä uhraamaan henkensä minun vaarassa olevan henkeni
pelastamiseksi, ja oltuani kadottamaisillani vaimoni tunsin nyt jälleen
kuinka sanomattoman kallis hän minulle oli. Mietteisiin vaipuneena
hän seisoi yksin laivan laiteen ääressä. Lähestyin häntä hellänä
kuin vastarakastunut. Käsi hänen vyötäreellään ja poski vasten hänen
poskeaan silmäilin yhdessä hänen kanssaan meren loistavaa sineä ja
juoksiaisten iloisesti leikitsevää parvea. Silloin kohosi heikosti
lainehtivasta merestä vihreänä sädehtivä rantama etelän puolella esiin.
— Faaraoiden maa, huomautin Bigiä.
— Mitähän se meille suonee! virkahti hän kuin itsekseen.
Minulle soi Egypti joukon retkiä, jotka olivat ilmapurjehtija-aikani
ihanimpia, ja vaimolleni taivaan vakuutuksen, että hänelle olisi
ylevämpi tehtävä tarjona, kuin mielettömästi syöstä alas ilmapallosta
pelastaaksensa miehensä hengen.
Viestit seikkailustamme Kreikanmaalla olivat ehtineet edellämme meren
ylitse, ja Aleksandrian ja Kairon lehdet olivat innoissaan tulostamme.
»Ensimäinen ilmapallo, joka Egyptissä nähtiin, ranskalainen sota-alus,
joutui Abukirin taistelussa maineettomasti perikatoon», kirjoitettiin
niissä, »eikä menestys ole aina seurannut niitäkään ilmalaivoja,
Jotka myöhemmin ovat kaupungeissamme onneaan koettaneet. Mutta nyt
odotamme luoksemme erinomaista ilmapurjehtijaparia. Jo muutaman
aikaa on uljaan ilmapurjehtijakapteenin Leo Quifort'in ja hänen
yhtä ihailtavan puolisonsa nimi ollut jokaisen huulilla. Tuo nuori
ilmapurjehtijapari on tullut Meksikosta Vanhaan maailmaan kohottaakseen
ilmapurjehdusurheilun jälleen arvoon ja loistoon, jota vailla sen
muutamain sivistyneitten ilmapurjehtijain kiitettävistä ponnistuksista
huolimatta, jonkun aikaa on täytynyt olla. Ilmapurjehduksen
suosijat tietävät kertoa ihmeellisiä seikkoja tuon nuoren kapteenin
kylmäverisyydestä ja taitavuudesta, eikä heitä edes ihmetytä, että
hän, yhdessä viehättävän puolisonsa kanssa, palasi voittohikkaana
myöskin taistelustaan noiden taikauskoisten kreikkalaisten paimenten
kanssa. Maahanlaskemiseenkin nähden, joka on ilmapurjehduksen
vaikein temppu, on Leo Quifort saavuttanut mitä täydellisimmän
mestaruuden. Samalla sirolla varmuudella, jolla hän laskeutuu
yläilmoista käsin valitsemalleen nurmikentälle, ohjaa hän aluksensa
merellä kulkevaan laivaan, vaikkapa pieneen kalastajaveneeseenkin!
Ja kuten päivällä, niin yön pimeydessäkin! Tuo seikka on jo antanut
aihetta arveluun, olisiko kapteenin silmäin rakenteessa ehkä jotakin
tavallisuudesta poikkeavaa, kuri synkimmässä pimeydessäkin voi huomata
aluksestaan jokaisen pienimmänkin maanpinnan epätasaisuuden, jokaisen
sähkölennätinlangan, joka estää maahanlaskun onnistumasta.»
Nuo ylenpalttiset kehumiset saivat minut sydämestäni nauramaan, mutta
Big yltyi intoihinsa ja virkkoi:
— Mutta siinä on kyllä paljon tottakin. Epäilen, onko koskaan ollut
olemassa toista niin varma ilmapurjehtijaa kuin sinä, Jost!
— Ei, vasta nyt seuraa se mikä totta on, vastasin minä, viitaten siihen
paikkaan lehdessä, joka koski häntä.
»Samaten kuin kapteeni Quifort», kirjoitettiin siinä, »ansaitsee
myöskin hänen rohkea puolisonsa mitä hartainta kiitosta. Matkustajat
Italiasta ja Itävallasta, Tonavanmaista ja Turkista kuvaavat kaikki
tyynni samalla ihastuksella tuota nuorta ja kaunista, hienosti
sivistynyttä ja henkevää naista. Katse vain hänen kasvoihinsa — ja
pelokkaimmatkin miehet saavat luottamusta 'Saturnukseen', ja naisista,
jotka eivät ennen ole ajatelleetkaan rohjeta nousta ilmalaivaan, tulee
ilmaretkeilijöitä. Aina on rouva Abigail Quifort noilla ihanilla
retkillä yläilmojen valtakunnassa tarjonnut vieraillensa oivan
esimerkin ilomielisyydellään, hilpeällä ja henkevällä seurustelullaan,
samaten kuin rohkealla levollisuudellaan, kestävyydellään ja
kärsivällisyydellään, j kun on ollut kysymyksessä otteleminen myrskyn
kanssa tai maahanlaskeminen asumattomassa tienoossa. Lausumme tuon
erinomaisen ilmapurjehtijaparin tervetulleeksi Egyptiin, ja kun he
kuulemamme mukaan ovat herättäneet yhtä suurta ihastusta seuraelämässä
liikuskellessaan, kuin retkillä ilmojen valtakunnassa, toivomme
niidenkin, jotka eivät aio nousta 'Saturnuksen' gondoliin, valmistavan
heille sydämellisen vastaanoton.»
Todellakin korvasi oleskelumme Aleksandriassa ja Kairossa meille
Kreikanmaalla kärsimämme vastoinkäymiset. »Saturnus» pyöreine
paikkoineen herätti molemmissa kaupungeissa suurta mielenkiintoa.
Mitä runsaimmat kohteliaisuudenosoitukset tulivat osaksemme, saimme
lukuisasti matkaajia ylhäisistä seurapiireistä, ja toinen ihana
retki seurasi toistansa. Näen vielä edessäni nuo tuhatlukuiset
katselijajoukot, jotka tungeskelivat Kairon Esbekieh-puistossa
ilmaannousuamme odotellen, kaupungin, jommoisena se kuvastui ylös
alukseemme. Sininen Niili kiertelee hymyilevää Gesirehin saarta,
valkoisina hohtavat Mokatam-vuoren linnoitukseen vieväin pengermien
katokset, kimmeltävinä kohoovat moskeijain minaretit ylös korkeuteen.
Eteemme leviää Choubran hedelmällinen alue, sieltä täältä kohtaa
silmäämme mehevän vehreyden keskeltä viljavainio, arpanappulain
kokoisina häämöttävät erämaan rajalla pyramidit.
Mutta syynä siihen, että muistot Egyptistä kuvastuvat mieleeni
niin päivänpaisteisina, ei ole ulkonainen menestys, joka siellä
retkiäni seurasi. Ei! Mutta noina ihanina viikkoina oli kuin Big
olisi vapautunut jostakin, joka jo pitkät ajat oli synkistyttänyt
hänen mielensä ja riistänyt häneltä rauhan. Yllätin usein vaimoni
autuaallisissa haaveissa, ja hänen sinisilmissään säihkyi jälleen
tuo hilpeä veitikkamaisuus, joka Hampurin keväisessä ympäristössä
käyskennellessäni oli minua ihastuttane. Joko vihdoin, vihdoinkin?
Olikohan tuohon onnelliseen käänteeseen syynä Sommerfeldin kirje,
jossa hän lausui ilmi ilonsa pelastumisestamme Kreikanmaalla sekä
suuresta menestyksestämme Egyptissä tai Marfilista saapunut tieto, että
inhottavan lastentyön kaivoksissa nyt korvasivat koneet? Tosin nuo
molemmat kirjeet olivat tuottaneet Bigille sydämellistä iloa. Mutta
tuon riemastuttavan muutoksen syy oli syvemmällä! Oli kuin laupias
Jumala itse olisi tahtonut pelastaa ihanan vaimoni hänen suuresta
tuskastaan ja lahjoittaa hänet elämälle takaisin.
Tehtyämme joukon onnistuneita ilmaretkiä, kieltäytyi Big äkkiä
lähtemästä mukana matkaan. Se tuntui minusta sitäkin kummallisemmalta,
kun tuuli lupaili meille ihanaa retkeä yli pyramidien, ja
matkustavaisten joukossa muuan nuori nainen selitti lähtevänsä mukaan
ainoastaan jos saisi vaimoni seurakseen yötä varten, jonka aioimme
viettää erämaassa beduiiniteltoissa. Tuossa viehkeässä olennossa, joka
oli kietonut baskilaisen harson siron päänsä ympärille, ei ollut mitään
muuta suurta kuin mustat silmät ja halu lähteä mukaan, ja tyttönen
polki harmistuneena jalkaansa, kun Big pätevää; syytä esiintuomatta
iloisennäköisenä koetti päästä matkaa tekemästä. Minäkään en käsittänyt
vaimoni oikkua. Mutta hän naurahteli vain veitikkamaisesti. Vihdoin
hän pyyntöjemme hellyttämänä kumminkin nousi alukseen, jota vieno
tuuli alkoi kiidättää Heliopoliin miellyttävän tienoon ylitse. Vehreät
kentät jäivät taaksemme, ja matkustajain riemuhuutojen kaikuessa ensi
»Saturnus» laskevan auringon loisteessa sfinksin ja pyramidien ylitse,
ja allamme häämötti keltainen erämaa hietavuorineen ja -laaksoineen,
joita tuuli oli laatiellut mitä oudoimpiin muotoihin. Pyramidit, nuo
nelituhatvuotiset muistomerkit vielä näkyvissämme laskimme maahan, ja
istuimme sitten lämpöisenä yönä jutellen telttojen edessä, jotka olimme
tilanneet beduiineilta. Kaukaa kuului hieman koleana sakaalien ulvonta.
Mutta Big, jolla oli telttatoverinaan tuo nuori neitonen, käytti
hyväkseen sopivaa tilaisuutta saadaksensa minut erilleen muusta
seurueesta. Kiihkeän hellänä hän painautui vasten poveani, epäröi vielä
silmänräpäyksen ja kuiskasi sitten kasvot onnen kirkastamina:
— Jost, minun ei olisi tänään enää pitänyt lähteä mukaan. Tämä oli
viimeinen ilmapalloretkeni, toivottavasti aivan viimeinen! Unelma, joka
vuodet pitkät on täyttänyt mieleni, toteutuu, rukoukseni on kuultu.
Olen saanut riemukkaan vakuutuksen kantavani lasta sydämeni alla. Nyt
elän kokonaan sille!
Liikuttavan harras, nöyrä autuaallisuus säteili hänen kasvoillaan, ja
erämaan tähtitaivaan alla nautin minä elämäni puhtaimmista tunteista,
järkytetyin mielin, unettomana onnesta, sovinnollisena elämää ja
maailmaa kohtaan, ja suloisissa haaveissa odotin että aurinko nousisi,
valaistakseen riemuretkeämme Kairon kaupunkiin.
Kaikki ajatuksemme ja tulevaisuudentuumamme kohdistuivat nyt lapseemme.
Erosimme Egyptistä kuin onnea tuottaneesta tarumaasta, ja Oranissa
minä keskeytin ilmaretkeilyni jo varhain syksyllä, voidakseni omistaa
kaiken huolenpitoni vaimolleni. Ehdotin Bigille, joka eleli kokonaan
onnellisissa unelmissaan, että viettäisimme talven Pariisissa ja
odottaisimme siellä lapsen syntymistä. Sillävälin antaisin minä
rikkiammutun »Saturnuksen» asemesta rakentaa uuden, kauniimman
ilmapallon, joka hänen kunniakseen saisi nimen »Big Quifort».
— Ei Jost, elkäämme miettikö uuden ilmapallon hankkimista, vastasi
Big katse hartaan rukoilevana — vaan hakekaamme asuinpaikaksemme
rauhaisa sopukka, jossa voimme tarjota lapsellemme palan maata, missä
leikkiä, ja kodin. Luopukaamme lapsemme hyväksi kunnianhimoisista
ilmapurjehdustuumistamme! Ja synnytyshetkenäni en tahdo olla vierasten
ihmisten tykönä Pariisissa, vaan uskollisen, hellän Gheritani luona
Triestissä. Varmaankin on siellä vuokrattavana jokin pieni huvila
öljymäen rinteellä.
Saimme vuokrata pienen huvilan, ja Gherita oli ihastuksissaan siitä
että saisi hoitaa rakasta muinoista vaitijatartaan. Joulun aikoina
matkustimme Napolista, missä viimeksi olimme asuneet, itävaltalaisella
höyrylaivalla Triestiin, Big ylevän rohkean, toivehikkaan mielialan
vallassa. Mutta hänen rohkeutensa ja toivonsa olivat kumminkin vain
kuin iltarusko kukoistavan, hedelmöittävän kevätpäivän jälkeen, jota
seuraa kukan ja hedelmän tuhoava hallayö.
Mitä auttoi Big-parkaani, että hänen pyyntönsä oli jouluillaksi
vapauttanut syvällä laivanruumassa makaavan murhaajan kahleista ja
antanut hänelle hetkeksi ihmisarvon takaisin, mitä auttoi häntä
että hän hyväntekijänä kierteli Triestin kurjimpia kaupunginosia ja
polvistui kirkoissa rukoillen lapsensa puolesta? Kun keväimen ensi
nuppujen puhjetessa hänen synnytyshetkensä lähestyi, oli hänen mielensä
jälleen lannistunut, synkkäin aavistusten vallassa.
* * * * *
Olen peräti alakuloisella mielellä! Kirjoittaessani elämäni tarinaa,
kalvaa myrsky väsymättömästi kattoani, päre toisen jälkeen lentää
tiehensä. Paikkaukseni ei kestänyt paljoa. Tänään olen jälleen ollut
aamusta varhain myöhään iltaan katolla työssä. Työskennellessäni
siellä rasituksesta hikisenä alkoi jäätävä itätuuli minua ahdistella.
Kylmetyin aika lailla, ja tunnen etten ole enää muinoinen voimakas
Jost Wildi. Sen lisäksi olen tehnyt pelästyttävän huomion. Kun illan
suussa aioin panna uunin lämpiämään, huomasin että puuvarastoni on
niukanlainen. Se oli syksyllä yhtä suuri kuin muinakin vuosina, mutta
olen tänä talvena huomaamattani käyttänyt lämmittämiseen enemmän
puita kuin ennen, sillä yhä uusien muistojen houkuttelemana olen
usein yksinäisyydessäni jatkanut näiden tunnustusten kirjoittamista
puoliyöhön, jopa aamuunkin saakka. Jos nyt tulisi kova pakkanen,
joutuisin pahaan pulaan. En voisi säästää halkoja pistosten takia,
joita tunnen rinnassani, ja jonkun ajan kuluttua minun täytyisi
alkaa lämmittää uunia observatoorin huonekaluilla, mitä ilman vain
voisin olla. Ihania kokemuksia odotettavissa! Myrsky tuhoaa katon,
vartija polttaa talon kaluston ja seinät ja pystyttää lopuksi vuoren
huipulle punaisen hätälipun! Sitä en olisi halukas tekemään! Ja
voitaisiinkohan minulle edes toimittaakaan apua? Tietysti uskollinen
Hannuni tekisi yliluonnollisia ponnistuksia, mutta on sitten olemassa
mahdollisuus, että minun täytyy yksinäisyydessä vähitellen menehtyä
puoleksihävitetyssä majasessa. Siksi on mieleni niin tuiki synkkä.
Ennen kaikesta järkyttää sitä kumminkin se, että minun nyt on
elämäntarinaani liitettävä Big-paran tunnustus.
Hänen syyllisyydestään lankeaa toinen puoli minun osalleni.
* * * * *
Kun autuaallisen vaimoni ja minun oli päättäminen, missä kaupungissa
odottaisimme oman lapsemme ensimäistä, suloista hymyilyä, ei meidän
olisi pitänyt valita Triestiä. Tosinhan siellä asui uskollinen
Gherita, joka iloissaan siitä että jälleen sai palvella muinoista
käskijätärtään, melkein unohti pitää huolta omasta kodistaan,
miehestään ja lapsistaan, ja vuokraamamme pieni huvila sijaitsi
viehkeän linnunpesän kaltaisena tuulelta suojatulla, alati vihreällä
rinteellä. Mutta puutarhaamme huuhtelevan sinisen lahden takaa
kohtasi katsetta Duinon silmääkiinnittävä, synkkä kalliolinna, ja
kun muinoiset tuttavamme tulivat meitä tervehtimään; juttelivat he
noille linnoille tekemästämme huvimatkasta sekä iloisesta karkelosta
paluumatkalla, ja kuinka Bigin tulisuus silloin oli saattanut hänen
kauneutensa ilmenemään täydessä ihanuudessaan. Näin kuinka nuo
hilpeässä keskustelussa esiinkutsutut muistot järkyttivät vaimoni
mieltä, jonka tyynen toivehikas äidinilo oli niin kokonaan täyttänyt.
Tuntikausia hän nyt istui akkunan ääressä, silmäillen ulos merelle,
joka hohteestaan ja hymyilystään huolimatta tiesi kertoella Belgian
Charlottaan synkästä kohtalosta ja jonka laineissa sospir' del mar'
väreilee. Tuota lahdelmaa katsellessaan painoi Big ihanan päänsä alas,
ja hänen kasvoiltaan häipyi onnen heijastus kuin sammuva auringonsäde.
Lähestyin häntä iloisesti tervehtäen. Hän heräsi syvistä mietteistä ja
hänen äänensä haikea hellyys muistutti minua äitivainajastani, kun hän
pyysi: »Jost, poikaseni' puhupas nyt taas kerran muutama sana minun
kotipuoleni kieltä.»
Noina synkkinä aikoina hän varmaankin, mieli Miramareen ja Duinoon
liittyväin muistojen vallassa, kirjoitti tunnustuksensa, kuinka
oli rikkonut Duglorea, muinoista morsiantani vastaan. Siinä ovat
nämä sanat: »Kuten Belgian Charlotta olisi halunnut nähdä miehensä
keisarinistuimella, niin toivoin minäkin näkeväni sinun, puolisoni,
jota niin sanomattomasti rakastan, saavuttavan korkeimman elämänonnen.
Mutta nyt, kun lastamme odotteessani tuo salainen pahateko polttaa
sydäntäni tulillekin tavoin, en tahdo olla Duinon kauhean Jugundan
kaltainen. Pelkään että lapseni syntymä vie minut kuolemaan. Silloin
tulee sinun tietää rikokseni. Ei edes sekään ajatus, että kiroat minua
haudassani, ole minusta niin kammottava, kuin kuoleminen syntiäni
tunnustamatta.»
Luin Bigin tunnustuksen, sydän vihlovaa surua täynnänsä, ennen hänen
eroamistaan elämästä. Hän itse pyysi synnytystuskiaan kärsiessään minua
avaamaan kirjeen, joka sisälsi sen.
Nuo tuskat kestivät koko päivän ja yön. Pitkä kaamea yö oli kulunut
puoliväliin, Kärsin yhdessä Bigin kanssa. Kuuma kyynelpari vieri pitkin
hänen polttavia poskiaan.
— Jost, en kestä enempää, auta minua — vaikeroi Big. — Elä pelästy
pyyntöäni! New Yorkissa näin matka-arkussasi pienen kirjan. Se oli
Duglore Imoberstegin virsikirja. Hän oli antanut sen sinulle amuletiksi.
Et suostunut siitä luopumaan. Mutta minä pelkään tuota tomuista kirjaa,
joka seuraa sinua kaikkialle. Jost, tuon salaperäisen amuletin takia
en voi täyttää naisen vaikeinta velvollisuutta. Se lamauttaa voimani.
Jost, rakkauteni ja kärsimysteni tähden, — toimita se pois talosta — ja
minä synnytän sinulle lapsemme!
Annoin kirjan Gheritalle, että hän veisi sen kotiinsa. Kuinka
ihmeellinen olikaan tuo Bigin kiihkeä pyyntö! Kaameana hiipi mieleeni
aavistus, että viaton kirjanen, joka hänen voimansa lamautti, oli
hänelle muistutuksena salaisesta rikoksesta, josta omatunto häntä
soimasi, — ja aloin käsittää kaikki.
Hetkisen ajaksi hän näytti vapautuvan epätoivostaan. Mutta äkkiä hän
huusi:
— Miksi olet niin kalpea, miksi katsot minuun niin tyrmistyneenä, Jost?
Vaikeroiden ja vavahtelevin sormin hän raastoi ihanaa tukkaansa, joka
kuin vaaleanruskea vaippa valui alas hänen hartioilleen. Mutta kohta
hän kavahti istualleen. Sekavain suortuvien takaa tuijottivat hänen
sinisilmänsä kauhistuneena eteensä kuin olisivat nähneet aaveen,
hänen suloiset kasvonsa vääntyivät, ja kouristuskohtaus sai hänen
käsivartensa nytkähtelemään.
— Mitä minun täytyykään kärsiä, Jost! Se, mikä minua kiduttaa, ei ole
tuo pieni kirja, kirkaisi hän, — vaan minä tiedän, minkätähden kärsin.
Duglore Imoberstegin takia minä en voi lastani synnyttää!
Hän läähätti tuskallisesti. Sitten seurasi kimakka huuto:
— Jost, Jost-parka, olen rikkonut Duglore Imoberstegiä ja äitiyden
pyhyyttä vastaan!
Minusta oli kuin maa olisi vavahtaen haljennut allani ja helvetin
myrkylliset liekit syöksyneet esiin. Voimatonna vaipui Big takaisin
patjalle, valittaen ja nyyhkyttäen ja itkien yhtä katkerasti kuin
muinoin Hampurin sairashuoneella kihlautumisemme jälkeen. Mutta tämä
itku oli sisällisen vapautumisen itkua! Kun vavisten ja saamatta sanaa
esiin vaivuin hänen vuoteensa ääreen, ojensi hän minulle vavahtelevan,
kylmän hien peittämän kätensä.
— Jost, olen kirjoittanut sinulle kirjeen, nyyhkytti hän kuuman
kyynelvirran huuhdellessa hänen poskiaan. — Tässä on pienen lippaani
avain. Lipas on tuolla viereisessä huoneessa. Mene, lue mitä olen
kirjoittanut, mutta elä lue sitä minun nähteni! Mene, Jost! Anna
anteeksi, jos voit antaa! Mene — — —
Sanat katkesivat hänen hehkuville huulilleen. Mutta sisälliset tuskat
pakottivat tuon voimattoman, kidutetun olennon jälleen pystyyn. — Mene;
rukoili hän. — Mene lukemaan!
Hoipersin viereiseen huoneeseen ja avasin vavahtelevin sormin
norsunluusta veistetyn muinaismeksikkolaisen lippaan. Siinä olivat
nuo Bigin rakkaalla käsialalla kirjoitetut lehtiset, mutta kirjainten
terävähköt muodot todistivat tuskasta ja mieIenliikutuksesta, joiden
vallassa kirjoittaja oli ollut. Maailma oli mustenemaisillaan
silmissäni, vaan kooten viimeiset voimani kykenin kumminkin lukemaan
vaimoni tunnustuksen.
»Sanomattoman rakas mieheni», kirjoitti Big, »jo Helgolannissa
hurmasivat minut sinun tummat silmäsi, ylväs nuoruutesi, voimakas
raikkautesi. Sydämeni oli tulvillaan riemua nähdessäni sinut jälleen
Sommerfeldin ilmapallon luona. Itkien muistelen tuota viehättävää
retkeä sekä sitä seuraavia ihania iltoja, joiden suloa ei häirinnyt
mikään muu, kuin pettymys saadessani kuulla että sinulla oli jo
kotiseudullasi kihlattu. Tunsin silloin, että minun pitäisi lopettaa
seurustelumme, mutta en voinut, — oli kuin salaperäinen voima olisi
minua vetänyt puoleesi.
Käsittääkseni rikokseni, muistele noita Hampurissa viettämiämme
ikuisesti unohtumattomia päiviä! Muistele tulisen mielettömiä
suuteloitamme! Muista, kuinka kolea oli eromme Hampurin
oikeushuoneiston edustalla! Hoipersin tyköäsi kuin tajutonna. Tuo
ainoa ajatus täytti mieleni: 'Nyt olen ainiaaksi menettänyt Jostini!'
Mitä siitä välitin, että kasvatuskoulun johtajat, Jenssen ja Römer,
jotka jo monta kertaa olivat varoittaneet minua seurustelemasta
kanssasi, karkottivat minut luotansa? Elin hotellissa, uskaltamatta
ilmaista kenellekään ainoallakaan sanalla sitä, mikä poltti sydäntäni
kuin liekki. Minun olisi pitänyt ja minulla oli aikomus lähteä
Meksikkoon, mutta en voinut erota siitä paikasta, jossa elit, ilmasta,
jota hengitit. Mielettömästi sinua ikävöiden kuljin aamusta iltaan
yksin pitkin kaupungin katuja, toivoen näkeväni edes pukimesi liepeen,
jalkasi jäljen kadulla. Kaikki turhaa! Kysyin eräältä poliisilta,
kuinka saisin selville asuntosi. Muutaman päivän perästä hän ilmoitti
sen minulle, ja minun onnistui saada kaikenmoisia tietoja sinusta
ja silloisesta morsiamestasi sukkelapäiseltä poikaselta, joka oli
tuon puutarhurin palveluksessa, jonka tykönä te asuitte, ja aamuisin
kuljetti rattaillaan kukkia kaupunkiin. Jost, Jostini, jota jumaloin,
halpana laivanlämmittäjänä! Tuo ylevämielinen mies, joka oli minulle
lausunut: 'Kaiken elämäni tahtoisin viettää sinun parissasi!' oli
vajonnut halvimpaan toimeen, mitä satamakaupunki voi tarjota. Vihdoin,
vihdoin näin sinut jälleen. Talutit morsiantasi ja uskalsit tuskin
tervehtiä minua hänen tähtensä. Silloin oli kuin olisin menettänyt
järkeni! Mielessäni liikkui ajatus, että lopettaisin päiväni ja
määräisin sinut perillisekseni, niin että voisit morsiamesi kanssa
tulla onnelliseksi. Mutta voimakkaammin vielä vaati sydämeni minulle
itselleni elämän- ja rakkaudenonnea! Korvissani kaikuivat ja raikuivat
sanasi: 'Kaiken elämäni tahtoisin viettää sinun parissasi!' Tunsin
haikeata sääliä sinua kohtaan, ja sydämeni kuiskaili minulle että
ainoastaan velvollisuudentunto liitti sinut tuohon tyttöön, joka
oli tullut Hampuriin kiinnittämään sinut ainaiseksi vaatimattomiin
oloihin, että olit joutumaisillasi lupauksen uhriksi, jonka olit
antanut kokemattomana nuorukaisena kaukaisessa kotivuoristossasi
ja jota nyt salaa äärettömästi kaduit. Nyt heräsi minussa mieletön
ajatus, että minun täytyisi sinun sitä aavistamattasikaan hankkia
sinulle vapautesi jälleen, silloin kiiruhtaisit sen tykö, joka oli
valmis auttamaan sinut onnen kukkuloille. Niin toimin mielipuolen,
enkä järkevän ihmisen tavoin, ja tein rikoksen viatonta Duglore
Imoberstegiä kohtaan.
Oli lauantaipäivä. Tuo puutarhurin apulaispoika oli kertonut minulle,
ettei laivasi varmaankaan palaisi Hampuriin ennenkuin kahden viikon
perästä. Jenssenin ja Römerin kasvatuskoulusta toimitettiin minulle
jäähyväiskirjeesi ja valokuvasi, jotka olit lähettänyt Rotterdamista.
Kirjeen, jossa vain kiitit entisestä ystävyydestä, mutta et puhunut
mitään jälleennäkemisestä, olisi pitänyt saada minut järkiini. Mutta
kuvasi pani kaikki mielessäni sekaisin. Suutelin sitä lukemattomat
kerrat ja rakkaita kasvojasi katsellen tein seuraavana yönä kauhean
päätöksen. Seuraava päivä oli sunnuntai. Silloin menisi Duglore
Imobersteg, joka muutoin aina oli kotosalla, Ottensenin kirkkoon.
Minä menin sinne myöskin, yhdyin rukoilevien joukkoon ja huomasin
kuinka kauheasti morsiosi minut nähdessään pelästyi ja ikäänkuin
jähmettyi tuskasta. Papin rukouksesta kuulin ainoastaan sanat: 'Elä
saata meitä kiusaukseen, vaan pelasta meidät pahasta!' Mitä se minua
liikutti? Minähän olin pakana! Kiihkeästi toistin mielessäni sanasi:
'Kaiken elämäni tahtoisin viettää sinun parissasi!'
Jumalanpalvelus oli lopussa. Pyhäpukuinen kirkkoväki virtaili ulos,
ja lähtiessäni kirkosta huomasin kuinka morsiamesi pyrki minua
pakenemaan, mutta olin jo hänen vieressään.
— Neiti, pyysin minä, — saisinko puhua muutaman vakavan sanan
kanssanne.
Hän pysähtyi. Molemmat kiihkeän mielenliikutuksen vallassa odotimme
vaieten ihmisjoukon loittonemista.
- Että annatte Jost Wildille hänen vapautensa takaisin, vastasin minä
kalveten, mutta päättäväisesti. - Hän rakastaa minua enemmän kuin
teitä ja tuntee itsensä onnettomaksi siitä, että on teihin kahlehdittu!
— Ei, Jostini ei tunne itseään onnettomaksi siitä että on minun omani!
sopersi hän vavahdellen.
Tässä on kirje Rotterdamista, jatkoin minä. — Te tunnette käsialan.
Katse vain ja hän kirkaisi:
— Katala Jost! — Mutta en voi sittenkään luopua Jostista, neiti,
rukoili hän. — Tulen synnyttämään hänelle lapsen!
Silloin pujahti huulilleni tuo saatanallinen vastaus:
— Mutta minä kaiketi ennen kuin te!
Silmät, joiden puoleksi sammunutta katsetta en voi koskaan unohtaa,
tuijottivat minuun. Valitushuuto huulillaan hoipersi tuo onneton
luotani pois päivänpaisteiselle tielle!»
Kirje, joka sisälsi tuon kaamean tunnustuksen, putosi kädestäni.
Masentavaan suruuni sekaantui nyt vihaa, raivoa. Ensi tunteeni oli:
Sinä Amerikan metsien villipeto, joka olet raadellut Dugloreani, nyt on
sinun saatava surmasi miehesi kädestä.
Astuin askeleen kohti huonetta, jossa Big vaikeroi tuskissaan.
Silloin kuulin oven takaa hänen sydäntävihlovan valituksensa: —
Lapseni, lapseni, armahda minua! — ja Gheritan rukoukseen korotetun
äänen. Ei, nyt ei ollut oikea hetki vaatia rikollista ankaralle
tilinteolle. Tulin järkiini. Otin kirjeen lattialta ja luin kauhun
vallassa edelleen.
»Kysyt minulta», kirjoitti Big, »kuinka voin tehdä itseni syypääksi
noin kauheaan petokseen viatonta Duglore Imoberstegiä kohtaan. Toimin
mielenkiihtymyksen vallassa, joka esti minua tuntemasta sääliä uhriani
kohtaan ja tajuamasta tekoni kataluutta, kuin unessakävijä, joka
epäröimättä lähtee astelemaan katonharjaa pitkin. Olinhan täysin
vakuutettu taistelevani vain sinun onnesi puolesta, sinä sydämeni
lemmitty!
En ollenkaan ihmetellyt, kun ilkityöni tuotti minulle ulkonaista
menestystä ja pääsin valitsemasta pakenisinko Meksikkoon vai
surmaisinko itseni syöksymällä veteen. Puutarhuripoikanen ilmoitti
minulle Duglore Imoberstegin lähteneen kotipuolelleen ja sinun
olevan sairashuoneella lavantaudissa ja ettet ollut enää morsiantasi
tavannut. Nyt oli minulla jälleen tilaisuutta lähestyä sinua. Nuo
kaksi kirjettä, jotka sait kotipuoleltasi, eivät ilmaisseet mitään,
ei mikään enää erottanut meitä, ja istuessani sairasvuoteesi ääressä
tunsin sokeudessani kiitollisuutta kohtaloa kohtaan, joka oli sallinut
kauhean tekoni tapahtua.
Vitkalleen vain seurasi herääminen noista kiihkeän mielettömistä
haaveista, jotka olivat hämmentäneet oikeuskäsitteeni ja saattaneet
minut luulottelemaan itselleni, että olin tehnyt jalon ja ylevän
teon sinua kohtaan. Sairaalassa alkoi todellisuus hiukan häämöttää
mieleeni, huomatessani että olit kiintynyt Duglore Imoberstegiin
paljoa voimakkaammin kuin koskaan olin ottanut uskoakseni. Se
oli syynä haikeaan tuskaani, kyyneleihini kihlautuessamme! 'Olen
hankkinut itselleni mahdollisuuden elää Jostini rinnalla uhrilla,
joka on suurempi kuin onni', vaikeroin sydämessäni. Pyrin estämään
tuota tunnetta valloilleen pääsemästä. Mutta Hampurin asemalla —
muistat kyllä tuon synkän illan — täytyi minun äkkiä jälleen ajatella
tyttöä, joka surun murtamana oli paennut kotiseudulleen. Selvästi
kuin todellisuudessa näin edessäni nuo silmät, joissa kuvastui tuska,
kaamea kuin kuolema, nuo verettömät kasvot! Hellyys, joka vetää toista
naista toisen puoleen, kiihkeä sääli onnetonta kohtaan, epätoivo
oman itseni tähden täytti sydämeni. Minusta tuntui, että minun oli
lähdettävä luotasi, Jost! Mutta tuona hetkenä vain alkoivat ne tuskat,
joita rikollisuuteni oli minulle tuottava. Kaikkein kaameimmiksi
kävivät ne, kun avioliittomme ei näyttänyt suovan minulle vaimon
ihanimpien toiveiden tyydytystä. 'Minäkö lapsen, lausuin itselleni,
lapsen! Kuinka voin toivoakaan saavani lapsen! Duglore Imoberstegille
lausumallani valheella olen loukannut pyhintä luonnossa, äitiyden
salaisuutta. Hedelmättömyyden kirous kohtaa sitä naista, joka
rikollisesti on teeskennellyt umpun pyhää versomista!' Minussa herasi,
vaikka olin pakanan tavoin kasvatettu, ihmissielun pelättävin ihme,
omatunto, ja se täytti mieleni tuolla masentavalla tuskalla, joka esti
lempemme tuottamasta hedelmää.»
Bigin tunnustusta jatkui, jatkui yhä.
»Sinä muistat tuon Duglore Imoberstegiltä saamasi pienen kirjan,
jonka näin sinulla New Yorkissa. Käsitinhän, ettet tahtonut luopua
nuoruudenlempesi viattomasta todisteesta, mutta tuo kirja herätti
minussa kauheata pelkoa joka kerran kun sen näin taikka vain
muistinkaan. Se oli minusta kuin Duglore Imoberstegin syytös minua
kohtaan, silmin nähtävänä. Olihan hetkiä, autuaallisia öitä, jolloin
sinun povellasi unhotin kasvavat tuskani, ja kulkuretkillämme läpi
maailman vaimenivat ne usein päiviksi, viikoiksi, ja sallivat
minun nauttia varastamastani onnesta, mutta äkkiä kohtasi minua
jälleen sallimuksen uhkaus. Luin Goethen runoelmia. Silmiäni
kohtasivat sanat: 'Syy kaikki kostetaan maan päällä.' Avasin
Schillerin teokset. 'Ei elo aarre kallein inehmon', kajahti sieltä
minulle vastaan, 'Mutt' rikollisuus kurjuus suurin on!' Runoilijat
vakuuttivat minulle vain samaa, mitä tunsin omassa povessani, ja
elämä kidutti minua monenmoisilla tavoin. Ajattele kalpeata pikku
Maudia. Siis vieraatkin lapset menehtyivät käsissäni. Ajattele tuota
vanhaa triestiläistä herraa, joka lausui nuo mieltäjärkyttävät
sanat: 'Salattava teko murjoo ja tuhoo naisen sielun!' Ajattele
Roomaa! Olin yhä vielä lohduttautunut sillä heikolla toivolla, että
Duglore Imoberstegin sanat, että hän synnyttäisi sinulle lapsen,
olivat olleet hätäpuolustusta ja yhtä valheellisia kuin minun
singahuttamani vakuutus: 'Minä kaiketi ennen kuin te!' Silloin sain
käsiini tuon sanomalehden. Mitä merkitsi tuo vähäinen lohdutus, että
hän oli kaukaisessa kotilaaksossaan saavuttanut hiukan onnea, sen
kauhistuttavan tiedon rinnalla, että olin mielettömällä teollani
riistänyt sinulta lapsesi ja lapselta sen isän. Rikosta oli seurannut
toinen rikos!»
Niin, sen tunsin nyt minäkin. Noiden kärsimysten, noiden rikosten
syynä, jotka Bigin kirje sydäntäsärkevällä tavalla kertoi, olivat minun
kiihkeät sanani »Kaiken elämäni tahdon viettää sinun parissasi.» Minä
olin ensiksi pettänyt Dugloren hillittömänä uskottomuuden hetkenä,
minun petoksestani oli Bigin rikollinen teko johtunut, ja tuo, joka
jo vuosia sitten oli riistänyt vaimoltani mielenrauhan, täytti nyt
kaameana minunkin mieleni. Masentavan selvästi käsitin nyt oman
syyllisyyteni, ja sydämeni vaikeroi: »Dugloreni, Duglore-parkani!»
Tuo tunne karkotti hurjan vihan, jota olin tuntenut Bigiä kohtaan,
mutta en voinut sittenkään mennä heti hänen luokseen ja lausua:
»Kaikesta sydämestäni suon sinulle anteeksi!» Ei, sitä en voinut, —
liian voimakkaasti oli tuo kaamea tunnustus järkyttänyt mieltäni,
liian tuikeasti tunsin kohtalon raskaan käden kurituksen. Kiihkeästi
kärsien ja sisäistä taistelua taistellen luin Bigin kirjeen loppuun.
Se päättyi noihin sydäntävihloviin sanoihin: »Luulin lapseni olevan
taivaan sanansaattajan, joka ilmoittaisi rikokseni annetun anteeksi.
Mutta kuta enemmän sen syntymisen hetki lähenee, sitä varmemmaksi käy
vakuutukseni, että elämäni valhe on vievä minut lapsineni kuolemaan.
Tuska, mieletön tuska vaivaa minua, ja pelkästä pelosta olen jo
kuolemaisillani. Anna minulle anteeksi kaikki teeskentelyni, Jost, ja
auta minua haudan tuolla puolen kantamaan rangaistukseni, auta minua,
Jost, rajattoman rakkauteni takia. Olisinhan niin mielelläni kuollut
sinun tähtesi, rakas, rakas mieheni!»
Aamurusko kirkasti huoneen, linnut puissa heräsivät laulamaan. Pyrin
lähtemään vaimoni vuoteen ääreen, lausuakseni hänelle armahtavaisen
sanan, joskaan en kykenisi anteeksiannosta puhumaan. Silloin kajahti
huuto! Gherita tuli minulle vastaan uupuneena valvomisesta ja
jännityksestä.
— Hän elää, mutta lapsi, herra Quifort — se syntyi kuolleena.
Nähdessäni Bigin jälleen tuon kauhean tunnustuksen jälkeen, hän
nukkui voimattomana sikeää, rauhallista unta. Hänen vieressään lepäsi
sirorakenteinen kuollut poika.
Hänen vuoteensa ääressä koin vaikeroivin sydämin tuota kurjuutta, jonka
rikollisuus vuodattaa yli kaiken maailman, ja sanomaton sääli saattoi
minut toivomaan, ettei Big enää heräisi syvästä unestaan. Tiesin, että
hän avaisi silmänsä ainoastaan kuollakseen.
* * * * *
Kynä vaipui alas vapisevasta kädestäni. Koko yön vietin tuskallisissa
haaveissa. Kuljin jälleen Bigin kanssa entisiä teitämme kautta maiden
ja kaupunkein, joihin lentoretkemme meidät veivät, ja alinomaa täytyi
minun ajatella, kuinka elämä olisi meille hymyillyt, jos hän olisi
voinut tulla vaimokseni saamatta tuota vihottelevaa haavaa sydämeensä.
Edessäni leijaili hänen kuvansa sellaisena kuin hän oli ollut
rakkautemme ja avioliittomme ihanimpina hetkinä, tuo jaloluontoinen
olento, joka suurenmoisina lahjoineen näytti olevan kutsuttu
levittämään ympärilleen yksinomaan riemun päivänpaistetta. Mutta
vaimoni ihanan kuvan eteen tuli himmentäen toinen, itkevä Duglore,
hurskas viaton Dugloreni, jolta oli ryöstetty elämänonni. Ei, en halua
enää kuvata yön kärsimyksiä! Aamulla olin täyttä totta sairas, ja vain
suurella vaivalla olen tänään voinut hoitaa tehtäväni. Miksi ei saanut
olla toisin, Big-parkani? Miksi? — —
Mutta masentunutta mieltäni odotti melkein huutavan iloisa lohdutus.
Illan suussa alkoi sähkölennätinkone naksuttaa! Ensi hetkenä pelästyin,
luullen jo olevani kuumehoureiden vallassa. Mutta naksutus oli suloista
todellisuutta, ja minulle, ihmeissäni kuuntelevalle, ihanaa elämän
musiikkia. Kone oli käynnissä, paperikaistale liikkui kynän alla,
joka piirteli kirjaimia ja sanoja. En tarvinnut niitä lukea, korvani
ne tulkitsi vavahtelevalle sydämelleni. Uskolliselta Hannultani
nuo viestit tulivat. Kun viimeiset föönmyrskyt olivat sulattaneet
vuoristosta joukon lunta, oli hänen käynyt mahdolliseksi saada selville
langan katkeamiskohta, eikä hän ollut tyytynyt ennenkuin Gauenburgista
lähetettiin laaksoon asianymmärtäviä työmiehiä, jotka laittoivat johdon
kuntoon. Niin hän kertoeli. Kiitän sinua, rakas Hannuni!
Keskustelin varmaankin tunnin ajan. Hän ja Gottlobeni voivat hyvin.
Hän antoi minulle ilahduttavimpia tietoja mitä vain voin saada,
Hangsteinerin muisto täyttää nyt mieleni mitä sovinnollisimmilla
tunteilla. Kuoleva on tehnyt mitä tuskin uskalsin toivoakaan. Hän
kutsutti Hannun ja Gottloben vuoteensa ääreen ja antoi suostumuksensa
heidän avioliittoonsa. Ja vielä enemmän! Kamppaillen jo kuoleman kanssa
hän antoi Hannulle lyhyesti tiedon Gottloben syntyperästä. Nuori
ystäväni tietää että minä olen Jost Wildi Selmatt'ista ja Gottloben
isä. Omantunnon ääni sekä oveluus, joka ohjasi Hangsteineriä vielä
kuolemankin lähetessä, saattoivat hänet ilmaisemaan nuo seikat. Hän ei
tahtonut, että hänen todellisten lastensa perintö pienenisi Gottloben
takia, sentähden hän sanoi Hannulle, ettei Gottlobe ollut perivä
häneltä mitään, vaan että hän kerran oli saava minulta suuremman
perinnön, kuin mitä hän itse voisi hänelle jättää. Siinä syy, miksi hän
paljasti tuon salaisuuden. Se oli, lukuunottamatta tuota tekoa, joka
luo kirkastavan valonsa yli hänen elämänsä, retkeä Hampuriin Duglorea
pelastamaan, järkevintä, mitä Hangsteinerin heikolla ajulla konsanaan
oli keksitty tehdä tai puhua. Toukokuussa tuo nuori, autuaallinen
ihmispari saa viettää häänsä. Hannu ilmaisee nyt Gottlobelle varovasti
hänen syntyperänsä salaisuuden. Iloitsen siitä sydämeni pohjasta, mitä
hellimmät tunteet vetävät minua lapseni puoleen, ja mieleni täyttää
riemuisena vakuutus, että meidät isänä ja tyttärenä tulee yhdistämään
harras rakkaus. Runsaasti siunausta, runsaasti onnen päivänpaistetta
ja sydämen rauha tulkoon osaksenne yhteisellä elämänpolullanne! Mutta
häihinne toukokuussa tahdon laskeutua alas laaksoon, näkemään tyynen,
valtavan riemun kasvoillanne!
Gottlobe sähkötti itse minulle tervehdyksensä! Sydämellisin sanoin
hän tiedusteli kuinka laitani on, kuinka olen kestänyt pitkällisen
yksinäisyyteni. He olivat Hannun kanssa olleet kovin levottomia
tähteni. Kiihkeän onnen vallassa, kun nyt jälleen voimme vaihtaa
ajatuksia, vastasin minä: »Voin varsin hyvin.» Itse asiassa minun
olisi pitänyt sanoa juuri päinvastoin. Mutta laivankapteeni ei
puhu kernaasti siitä, että hänen aluksensa on uppoamaisillaan, ja
vielähän ehdin toiste tunnustaa tilani. Siitä vain olen iloissani,
että elämäni kuvaukset jo ovat valmistuneet niin pitkälti. Tahdon
kiiruhtaa kirjoittamaan ne loppuun, vaikka niillä nyt, rakas Hannu,
Hangsteineriltä saamiesi tietojen jälkeen, ei sinuun nähden ole suurta
merkitystä.
Mieli lohdullisempana elämältä tänään saamani hilpeän tervehdyksen
jälkeen jatkan nyt alkamaani synkkää lukua, kertoakseni vielä kuinka
Abigail tunnustuksensa tehtyään meni yksin kuolemaan, meni kuolemaan
ehdittyään tuskin yhdeksännenkolmatta ikävuotensa päähän ja ollen vielä
silloinkin, surun murtamana, rikostansa surevana olentona, hurmaava
nainen, jonka ainoakaan ihminen ei olisi uskonut voivan olla syyllinen
niin kaameaan sydämettömään tekoon. Mutta rakkaus ja mielenhurmaus...
Ei, en tahtoisi vaeltaa elämänpolkua enää toistamiseen alusta!
Pelkäisin aina tuota ihmisluonnon kiihkeyttä, joka sekasorron hetkenä
voi saattaa jaloimmankin harhaan — ja syöstä hänet sanomattomaan
kurjuuteen.
* * * * *
Big, Big-parkani avasi silmänsä vain erotakseen vitkalleen elämästä. En
koskaan lausunut hänelle lievintäkään nuhteen sanaa tuon kauhean teon
johdosta, jolla hän oli Duglorea vastaan rikkonut. Nuhteet soveltuvat
vain elämän arkioloihin. Kun kohtalon kostava käsi on syössyt
rikollisen epätoivoon, silloin vaikenevat itsestään muiden syytökset.
Sydän säälistä vavahtelevana istuin vaimoni vuoteen ääressä. Vaikeroiva
huoahdus kävi yli hänen huultensa, ja hän avasi sinisilmänsä ja sopersi
heikolla äänellä:
— Ja et ole paennut tyköäni, Jostini, paennut kauas merten taa! Miksi
et sinä hylkää minua?
Suudellen hänen otsaansa lausuin mieli syvästi järkytettynä:
— Olenhan yhtä syyllinen kuin sinäkin! Tahdon auttaa sinua kantamaan
kuormaasi, rakas Big-parkani!
Hänen vapisevat sormensa tavottelivat kättäni. Voimattomin huulin
painoi hän sille suutelon ja äännähti:
— Kiitän sinua, Jost!
Haikea itku väreili hänen suunsa ympärillä.
Triestin öljymäki komeili täydessä kevätloistossaan. Jokaisesta
kivenkolosta versoi elämää esiin, leivonen raiutteli liverryksiään
yli maan ja meren, ja pian avasivat ruusutkin umppunsa. Mutta
hitaasti edistyi Bigin paraneminen, ja ulkonaista laatua se vain
oli. En vielä silloinkaan, kun jo sain viedä hänet ulos puutarhaan,
uskaltanut koskettaa tuota kaameata seikkaa, joka kumminkin vaati
koskettamista, vaan johon oli kajoaminen niin hellävaraisesti, että
sairas, haavoittunut sydän sen sietäisi. Vaimoani, jonka voimat eivät
tahtoneet ottaa palatakseen, vilutti keskellä lämmintä päivänpaistetta,
etelän keväimen kukoistus ja loisto tuotti hänelle tuskaa, ja pahinta
kaikesta — hän vavahti arasti minun häntä lähestyessäni. Tuikealla
tuskalla tunsin, kuinka tuo ajatus, että tiesin hänen rikoksestaan,
häntä kidutti ja riisti häneltä mahdollisuuden elää edelleen, ja kuinka
hänen mielensä synkkenemistään synkkeni. Muuta ei Bigini elämältä enää
pyytänyt, kuin tilaisuutta mennä kuolemaan!
Kuinka voisin häntä auttaa, hänet pelastaa? Mieleeni tuli ajatus, että
kirjoittaisin Duglorelle monen anoen häneltä anteeksiantoa meille
molemmille, Bigille ja minulle, ja olin vakuutettu, että Duglore
hurskaan sydämensä yltäkylläisyydestä soisi meille lohdutuksen, joka
vaimentaisi Bigin tunnonvaivat ja tuottaisi meille mahdollisuuden
nauttia puhtaampaa onnea kuin siihen saakka.
Ryhdyin kirjoittamaan elämäni vaikeinta kirjettä. Muuta ei se tullut
sisältämään kuin tuon tärkeimmän asian, kuinka olimme Bigin kanssa
häntä vastaan rikkoneet, ja mitä Big oli katuvaisena tunnustanut
haikeana kärsimysten hetkenä. Siihen vain vielä lisäsin, että olimme
vaimoni kanssa valmiit mihin uhrauksiin tahansa Gottloben hyväksi.
Ulkonaisista elämänoloistamme en maininnut mitään, pyysin vain että
hän lähettäisi vastauksen postista noudettavana kirjeenä Jost Wildille
Triestiin. »Nöyrästi lasken vaimoni kohtalon sinun käsiisi, sinä
haikeata vääryyttä kärsinyt Duglore», lopetin kirjeeni, »armahda häntä
ja vapahda hänet hänen sanomattomista kärsimyksistään!»
Sieluntuskat lisäävät ihmisen aistien valppautta. Luulin kirjoittaneeni
tuon kirjeen aivan salaa Duglorelle, mutta hän arvasi hankkeeni.
Hän istui kanssani puitten alla huvilamme pienessä kukkatarhassa,
kasvoillaan surujen suoma ylevä leima. Hänen sinisilmiensä synkän
haaveksiva katse oli kiintynyt lahdella välkkyviin valkeisiin
purjeihin. Äänettömyyden katkaisemiseksi juttelin retkistä, joita
sittemmin olimme tekevät kautta maailman.
— Mitä hyödyttää matkustaminen? vastasi hän. — Minä jään mieluummin
Gheritan tykö. Itseään pakoon ei kumminkaan pääse!
Hän painoi päänsä alas toivottoman tuskan vallassa.
— Olet kirjoittanut kirjeen entiselle morsiamellesi, Jost, puhui
hän tuskin kuultavasti, — tiedän sen, vaikka en ole nähnyt sinun
kirjoittavan, sillä tunnen mitä ajattelet ja tuumit ja teet, ja tiedän
että mitä sydämellisin sääli sinut saattoi sen kirjoittamaan.
Hänen kelmeä kätensä hyväili kättäni.
— Kiitän sinua, Jostini! Mutta elä lähetä tuota kirjettä. Se vain
saattaa jälleen sekasortoa hänen mieleensä, ja minulle ei armeliainkaan
vastaus voi tuottaa apua.
Hänen päänsä vaipui yhä alemmaksi ja hän vaikeroi toivottomasti.
Jouduin hänen sanoistaan hämmästyksiini ja haikealle mielin.
— Mutta mitä meidän sitten on tekeminen, Big-parkani, lausuin minä, —
jollakin tavoinhan meidän on saatava sopusointua elämäämme!
Big tuijotti eteensä. — Jost, sanoi hän hiljaa, — et ole koskaan
käsittänyt naissydäntä, jos voit uneksiakaan, että toinen nainen voisi
antaa toiselle anteeksi rikosta sellaista kuin tuo, jonka olen tehnyt
Duglore Imoberstegiä kohtaan. Sinulle, nuoruutensa lemmitylle, hän
kyllä antaa anteeksi, mutta minulle ei konsanaan. Jos hänen huulensa
voisivatkin sitä vakuuttaa, hänen sydämensä ei tee sitä koskaan, ei
koskaan!
Epätoivo kuvastui hänen kasvoillaan.
- Niissä piireissä, joita sinä tunnet, puhuin minä kiihkeän
vakuuttavasti, — ei ehkä ole naisia, jotka suovat anteeksi
vihollisilleen, mutta tuolla kaukaisessa vuoristossa elelevä muinoinen
morsiameni kykenee rakkautensa voimasta sen tekemään. Tunnen Dugloren.
Sana vain minun puoleltani, ja hän suo turmeltumattoman ja hurskaan
mielensä yltäkylläisyydestä sinulle rauhan.
Big vavahti: — Joskin Duglore Imobersteg antaisi minulle anteeksi, niin
ei Jumala koskaan anna! lausui hän tuskaisesti hampaitaan kiristäen.
Mutta kaamea pelko, joka valtasi minut nähdessäni hänet noin täysin
murtuneena, toi huulilleni niin vakuuttavia ja sydämellisiä sanoja,
että hän sentään minua kuunnellen hieman kohotti päätänsä.
— Oi sinua armasta, laupiasta miestä! kuiskasi hän puristaen hiljaa
käsiäni, ja kuin heikko toivon säde olisi jälleen valaissut hänen
synkkää mieltänsä hän lausui:
— Lähetä siis kumminkin tuo kirje entiselle morsiamellesi. Sano hänelle
että polvistun epätoivoisena hänen jalkojensa juureen ja tahdon tulla
hurskaaksi ja lempeäksi kuten hän, jos hän koko sydämestään suo minulle
anteeksi.
Vaieten painoi Big päänsä vasten poveani. Vienosti, rukoilevasti hän
äännähti:
— Jost, tahtoisin elää vielä vähän aikaa luonasi!
Minun varma vakuutukseni että vastauksena kirjeeseemme saapuisi
anteeksianto Duglorelta, herätti Biginkin povessa luottamusta. Hän
salli minun puhua ihanista päivistä, jotka meitä jälleen odottivat, ja
palkitsi toivehikkaat sanani kiihkeällä hellyydellä. Mutta kun viikko
oli mennyt menojaan eikä kaihoisasti odottamaamme kirjettä kuulunut,
joutui hän jälleen kolean surumielisyyden valtaan. Ympäristölleen
välinpitämättömänä, synkkiin haaveisiin vaipuneena hän istui jossakin
sopukassa ja pudisti päätänsä, kun yritin lausumaan lohdutuksen sanan.
Aavistin että vapaaehtoinen kuolema houkutteli häntä voimakkaammin
kuin koskaan ennen, ja kehotin Gheritaa pitämään hänestä mitä tarkinta
huolta.
Alakuloisena palasin jälleen tyhjin käsin kaupungista. Silloin hypähti
Big pystyyn mielipuolen elein. — Hän ei vastaa, huudahti hän, — nyt
näet sen itse, Jost, sellaista rikosta kuin minun ei mikään nainen eikä
mikään Jumala anna anteeksi!
Kun ei seuraavana aamuna vieläkään ollut tullut vastausta Duglorelta,
en olisi enää uskaltanut lähteä kuoloon ikävöivän vaimoni luota, ja
pyysin siksi postissa että kirje saavuttuaan heti toimitettaisiin
minulle kotiin. Luottaen Dugloreen yhtä varmasti kuin ennenkin, mutta
suuresti huolissani Bigin takia, tulin ulos postihuoneistosta. Silloin
kiiruhti minua vastaan Gheritan lähettämä sanansaattaja. — Rouva
Quifort, kertoi hän hengästyneenä, — on lähtenyt pois kotoa eikä kukaan
tiedä minne!
Vavahdin kuolettavasti kauhistuneena. Minne, sen kyllä tiesin, en vain
mitä tietä! Pian, mutta kumminkin liian myöhään pääsin rautatieasemalle
hänen jäljillensä. Mitä ohuimmassa kesäpuvussa, vain päivänvarjo
kädessään oli hän lähtenyt Nabresinan kautta Venetsiaan päin. Käsitin
kaikki! Duino, kalliolinna taruineen, huokailevina laineineen! — sima
oli tie, jonka epätoivoinen Big-parkani oli valinnut. Turvauduin
sähkölennättimeen. Liian myöhäistä!
Ei ainoakaan ihminen ollut näkemässä, kun vaimoni syöksyi kalliolta
siniseen mereen. Mutta kun parin tunnin kuluttua saavuin paikalle,
veivät minut kalastajat kalliokielekkeelle. Sen reunalla oli siro
päivänvarjo ja kesähattu, keveä kuin lukinverkko. Annoin noiden
ruskeapintaisten miesten soutaa itseni kallion alapuolella oleville
vesille ja silmäilin kiihkeästi kirkkaita laineita. Rauhallisesti
kulkivat maneetit, meren amppelit, tietänsä edelleen. Silloin lähestyi
jotain valkeata laineiden tuudittamana, silloin kohosi kuin viimeistä
tervehdystä lausumaan veden kalvolle notkea kätönen. Kalpeat kasvot! —
Iltahetken hiljaisuudessa valmistin kalastajien avulla alukseemme
vuoteen, mihin laskimme vaimoni ruumiin. Miehet paljastivat päänsä,
polvistuen rukoilemaan ja katselivat aroin katsein kuollutta.
— Taivaan herra, tuota kauneutta! Kuinka nuori vielä! Minkähän tähden
hän meni vapaaehtoisesti kuolemaan. Olikohan hän avionrikkoja?
Noin kuiskailivat kalastajat toinen toiselleen.
— Ei, uskoton vaimo ei hän ollut, — hän oli rakastanut liiaksi. Se oli
hänen rikoksensa. Se on annettu hänelle anteeksi!
Kalastajaviitalla hän lepäsi. Iltarusko loitsi viimeisen elonhohteen
hänen suloisille kasvoilleen, joita kirkasti kärsimyksensä loppuun
kärsineen rauha, ja vaaleanruskeat suortuvat verhosivat kuin viittaan
hänen solakan vartensa. Hänen kylmä kätösensä käteeni suljettuna
lepäsin polvillani hänen vieressään ja itkin:
— Big, tenhottareni, suloinen vaimoni, herttainen toverini, miksi
läksit luotani?
Paperikaistale, jonka hän oli kätkenyt povelleen, antoi vastauksen:
— En voinut elää. Suutelen ja syleilen sinua, armas mieheni!
Lämpöinen keväinen kuutamoyö levitti salaperäisen tunnelmansa yli maan,
meren ja taivaan. Silloin veimme veneellämme vaimoni hiljaa kaupunkiin.
Pyrkien kohtalon tarkoituksia itselleni tulkitsemaan istuin koleihin
mietteisiin vaipuneena murtunein mielin pienessä huvilassamme, valvoen
Bigin ruumiin ääressä, kuten monasti olin valvonut hänen luonaan
»Saturnuksessa» hänen uneen vaivuttuaan. Aamu tuli. Silloin soi
ovikello. Lähetti postista!
— Herra Quifort, sanoi hän, — minulla on teille tuo herra Jost Wildille
osoitettu kirje, jota niin monta kertaa olette postissa kysynyt.
Se sisälsi Dugloren vastauksen, ylevämielisen, hurskaan naisen
vastauksen.
»Rakas Jost!» kirjoitti hän. »Kirjeesi pelästytti kovin minua ja
miestäni. Vastaus on vähän viipynyt, kun Hangsteiner ei ensin tahtonut
että kirjoittaisin. Mutta selvittelin hänelle niin kauan, mikä meidän
velvollisuutemme kristittyinä on, kunnes hän antoi myöntymyksensä.
Hän ottaa itse tänään kirjeen mukaansa Zweibrückeniin. Siis, rakas
Jost — annan sinulle anteeksi nuoruutesi huikentelevaisuuden. Minun on
helppo antaa se anteeksi, koska minulle on tuottanut suurta lohtua,
ettet ollut niin rikollinen kuin me Hangsteinerin kanssa luulimme.
Sydämessäni puhuikin aina ääni sinun puolestasi. Iloitsen siitä,
että se oli oikeassa. Mutta yhtä asiaa pyydän sinulta, Jost! Unohda
Hampurin tapahtumat ja ajattele kuten me itse, että vanhin tyttäremme
on Hangsteinerin lapsi. Pidä talomme rauhaa kaiken ikäsi pyhänä! Tämän
esitti Hangsteiner ehdoksi, luvatessaan että saisin kirjoittaa. Anna
mukanaseuraava kirje vaimollesi. Pitkällisten taistelujen jälkeen
olen nöyrtynyt Jumalan tutkimattoman tahdon alle. Rauha olkoon meille
kaikille! Amen ja tervehdys! Duglore Hangsteiner.»
Kirje Bigille kuului:
»Rouva Wildille. Hänen tähtensä, joka meidät vapahti
ristinkuolemallansa, annan teille anteeksi. Annan teille anteeksi
koko sydämestäni. Kuten kristityn tulee, olen tutkinut itseäni.
Mielessäni ei o® enää rahtuakaan vihaa teitä kohtaan, tyynnyttäköön
tämä totuudenmukainen vakuutukseni jälleen mielenne ja saattakoon onnea
sydämeenne. Silloin on se oleva minulle itsellenikin sisäisen rauhan
tuottajana. Jumala siunatkoon teitä ja Jostia.»
— Kuuletko, kuuletko, Big-parkani!
Kumartuneena kukkasten keskellä lepäävän kuolleen vaimoni ylitse
nyyhkytin kuin lapsi. Big-raukkani ei kuullut!
Mutta ennenkuin läksin pienen triestiläisen ystäväpiirini ympäröimänä
viemään vaimoani lahden toiselle puolen, kätkeäkseni hänet sypressien
varjoon, kevään tuoreutta uhkuvan maan poveen, panin Dugloren kirjeen
hänen povellensa. Big on löytävä sen ylösnousemispäivänä.
Bigin kuoltua ei mieleni enää kestänyt oleskelua Triestin lahden
synkkäin muistojen läheisyydessä. Vain muutaman kerran kävin enää hänen
haudallansa. Minusta tuntui joka kerran kuin minun täytyisi kaivaa
hänet jälleen maasta esiin. Sitten tuli hiljainen iltahetki, jolloin
siellä lausuin jäähyväiset. Ihanana hohti maa ja meri aina kauas
laguuneille saakka. Minä rukoilin: »Rakas Jumala! Jos profeetat ovat
oikeassa ja on tuleva päivä, jolloin enkelisi maailman toisesta äärestä
toiseen pasuunallansa kutsuvat tuomiolle, haudat aukenevat ja meri
antaa kuolleensa, ja meidän kaikkien täytyy tulla pelättävien kasvojesi
eteen, armahda silloin, rakas Jumala, kalpeata Abigailia! Muista, että
puolet hänen rikoksestaan kuuluu minulle. Anna siitä niin paljon minun
osakseni, ettei Abigailin ja minun tarvitse erota toisistamme. Karkota
meidät valtakuntasi äärimäiselle rajalle, mutta suo meille se lohtu,
että saamme vaeltaa yhdessä!»
Taitoin vihreän oksan sypresseistä, jotka suhisevat vaimoni haudalla,
ja läksin kulkuretkelle maailmaan. Olin kuten ennenkin meksikkolainen
ilmapurjehtija Leo Quifort, mutta kartoin niitä kaupunkeja, joissa oli
tunnettu Bigini ja »Saturnukseni». Uuden palloni nimi oli »Kondori».
Sillä matkaillen jouduin aina Tiflikseen ja Teheraniin saakka.
Rauhatonna kuin Ahasverus retkeilin yksin läpi kolmen maanosan, minusta
tuli yhä rohkeampi ilmapurjehtija, ja sain lopuksi melkein taikauskoisen
vakuutuksen, ettei minulle voisi sattua mitään tapaturmaa.
Ilmapurjehtija Leo Quifort'ille ei sitä koskaan sattunutkaan, vaan
vasta kotiin palaavalle Jost Wildille.
Että jouduin takaisin nuoruuteni laaksoon, esi-isieni vuorelle, se
kävi kuin itsestään. Tästä kotiinpaluusta tahdon vielä kertoa sinulle,
Hannu. Silloin olet kuullut elämäni tarinan. Alku ja loppu liittyvät
toisiinsa.
Nuku Dugloren armeliaisuuden puhdistamana, suloinen Abigailini, nuku
sypressien alla meren rannalla, lepää rauhassa päästyäsi elämäsi
salaisesta, haikeasta tuskasta. Ehkä miehesikin pian menee levolle!
Itätuuli runtelee haurasta kattoa, pakkanen yltyy ja samaten pistokset
rinnassani.