Abigailin haudalta erotessani oli mieleni tykkänään rakkaudensurun
murtama. Maailmaa matkustellessani opin entistä enemmän tarkkaamaan
ihmisten intohimojen temmellystä, heidän hairahduksiansa,
syyllisyyttään ja tuskiaan. Oliko tuo, mitä Big oli rikkonut Duglorea
vastaan, niin peräti kuulumatonta? Ei, se oli jokapäiväinen tapahtuma
ihmiselämässä ja tuhannen tuhansissa eri muodoissa se yhä uudistuu
kaikkialla avarassa maailmassa.
Kuinka monet välittävätkään, jos vain saavat ulkonaisesti kunniansa
pelastetuksi, kiihkeän luontonsa rikkomuksista, uhrista, jonka jättivät
jälkeensä kuolinhaavoissa kitumaan! Mutta Abigail, joka toivottoman
intohimonsa sokaisemana ei enää voinut erottaa oikeaa väärästä, vaan
teki pahan teon ja alkoi halveksia itseään, kärsi syyllisyytensä takia
sanomattomia sieluntuskia. Näin kärsii ainoastaan ylevämielinen nainen
petetyn, kidutetun kanssasisarensa tähden! Tuo vakuutus auttoi minua
hieman lohdullisemmin mielin ajattelemaan hänen rikollisuuttaan ja
varhaista, vapaaehtoista kuolemaansa.
Olin käynyt epäluuloiseksi tulista luontoani kohtaan ja ajattelin, että
pysyttelisin kaiken ikäni naisista erilläni. Mutta olin kumminkin vielä
liian nuori pitääkseni elämän yltäkylläisyyden ympäröimänä tuon oivan
päätökseni. Onni — tai onnettomuus — olla naisten lemmikki seurasi
minua vaimoni kuoleman jälkeenkin. Mistä se johtui? Olihan niissä
suurkaupungin piireissä, joissa seurustelin, yllin kyllin soreita,
hienoja miehiä, joilla oli taitava käytöstapa ja jokaisella valmiina
sopiva sana. Kenties menestykseni aiheutui ammatistani. Naisten mieliin
tehoo se, mikä on tavallisuudesta poikkeavaa, ja heitä miellyttää
miehen rohkeus, vaikkapa se olisikin vain luontoperäistä laatua. Jos
minä en heistä välittänyt, välittivät he sensijaan minusta. Minut
nähdessään he punehtuivat tai kalpenivat. Jokaiselta riitti minulle
suopea hymyily, säihkyvä silmäys. Kaikki he minulle tunnustivat,
että olennossani oli omituinen tenhovoima, ja ne jotka eivät sitä
sanoneet, ne kirjoittivat sen minulle pienissä tuoksuvissa kirjeissä.
»Kotka!» alkoivat nuo kirjeet. Kernaimmin uskoin niitä, jotka minulle
kertoelivat, ettei heitä ollut lumonnut tahdonlujuuteni, ei silmieni
säihky eikä ylpeä kylmäkiskoisuuteni, vaan vieno haaveellisuus, joka
kuvastui kasvoillani, kun luulin olevani suojassa muiden katseilta.
Se oli se taikavoima, joka saattoi naisten katseet ja toiveet minuun
kiintymään. Ihmiset olivat myöskin kuulleet kerrottavan, että minulla
oli ollut ihmeellisen ihana vaimo, mutta itse en koskaan siitä puhunut
enkä maininnut menneisyydestäni mitään. Niin runsaasti kuin täysistä
maljoista nautinkin rakkautta, en koskaan hukannut omaa itseäni.
Rakensin ympärilleni varustuksia, ajattelin Duglorea, enkä koskaan
käyttänyt hyväkseni kunniallisen naisen hetkellistä mielenhairahdusta,
— ajattelin lastani, joka kukoisti kaukaisessa vuorikylässä, enkä
koskaan loukannut viattomuutta sanoin tai teoin. Siitä olen iloinen.
Salainen toivoni oli, että minua noiden monien naisten joukossa
kohtaisi joku, joka minua lempisi yhtä hellästi kuin Abigail, —
ei, jossa rakkauden hellyyteen yhtyisi hänen henkensä ylevyys,
sillä viheliäistä on rakkaus, ellei mielten viehkeä sopusointu vie
voittoa siitä, mikä siinä on aistillista. En löytänyt enää toista
Abigailia. Aloin kohdella kiivaasti ja oikullisesti naisia, jotka
minua rakastivat, ja minun kävi itsenikin heitä sääliksi nähdessäni
heidän pettymyksensä. Se oli maailmaan kyllästymistä. Talven käytin
hiljaisiin tutkimuksiin, ja jouduin ohjattavan ilmalaivan tenhopiiriin.
Yritykseni osoittivat minulle kykyni riittämättömyyden. Uhrattuani
niihin osan omaisuudestani luovuin niistä. Tulin huomaamaan, että
ohjattavan ilmalaivan keksiminen on ihmiskunnalle varsin vähäpätöinen
asia tämän vakavan kysymyksen rinnalla: Mikä on korkein täydellisyyden
ja onnellisuuden määrä, jonka ihmiskunta voi saavuttaa, ja kuinka sen
saavutamme?
Elämä on kova koulu, ja ilmapurjehtijana sain ajattelemattomien
seikkailujen ohella, joita joka kerran kaduin, viettää myöskin
monta kaamean raskasta hetkeä. Ei ole tilasi kadehdittava, Hannu,
jos nouset matkustajan kanssa pilvien yläpuolelle ja hän ilmojen
ylärajalla sytyttää tulitikun saattaaksensa pallon räjähtämään, — ja
sinä huomaat saaneesi kuljetettavaksi rikollisen mielipuolen, joka
aikeensa tyhjiin rauettua ottaa esiin revolverin, jolloin sinun täytyy
aseettomana kopassa taistella hänen kanssaan hengestäsi. Joskin sinun
onnistuu tuoda hänet kahlehdittuna jälleen maahan etkä ole saanut
mitään vammaa, vavahduttaa tuo muisto vielä jälkeenkinpäin monasti
sydäntäsi. Olen ilmapurjehtijana aina ollut valmis rohkeasti kohtaamaan
kuoleman, mutta mielipuolen uhriksi en halunnut joutua. Tuona päivänä,
jolloin olin pakotettu ryhtymään kaksintaisteluun yläilmoissa, muistui
mieleeni, ettei etupäässä luontainen taipumus ollut saattanut minua
valitsemaan ilmapurjehtijan tointa, vaan pikemmin rakkaus Abigailiin ja
toivo saada Dugloren muisto tukahdutetuiksi. Rupesin mietiskelemään,
eikö talonpoika, joka kuten Hangsteiner saattaa autioksi tuhotun
maapalan jälleen viljavaksi, täytä arvokkaampaa elämäntehtävää, kuin
ihailtu ilmapurjehtija. Aloin ikävöidä hiljaista arkielämää, ja tuo
Gabriel Letzberger, joka oli asettunut yksinäisyyteen Feuersteinin
havaintoaseman hoitajaksi, ei tuntunut minusta tehneen niinkään
tyhmästi.
Vähitellen aloin kuunnella vain puolella korvalla »Kondorin» ja sen
kapteenin ympärillä keimailevain naisten hempeitä puheita. Sensijaan
iloitsin saadesssani katsoa uteliaisiin lämpöisiin lapsensilmiin,
ja aina heräsi silloin mielessäni valtava kaiho saada nähdä
kotivuoristossa elelevä lapseni. Onkohan se enemmän minun vai lempeän
Dugloren näköinen? Näkyyköhän sen silmissä vuorelaissyntyperän
jälkiä? Enkö saa ainoallakaan rakkaudentyöllä tyydyttää kiihkeitä
isäntunteitani? Niin haaveksin usein »Kondorin» koppaan nojaten
keskellä matkavalmistuksia vieraiden kaupunkein viliseväin
katselijajoukkojen ympäröimänä.
Olin kuudennellaneljättä ikävuodellani ja tunsin saaneeni kylläkseni
maailmasta. Pariisin ylitse, jossa olin viettänyt talven, leijailivat
jo alkukevään valkoiset pilvet Vienon koti-ikävän houkuttelemana
tuumiskelin tehdä kiertomatkan kautta Alankomaiden ja saksalaisen
Reinin varrella sijaitsevien kaupunkein, aina kotiseutuni ylänkömaille
saakka. Syksyllä sitten tekisin muukalaisena matkailijana retken
tuonne, minne mieleni paloi, pitäisin varani että saisin tervehtiä
lastani, ja kun olisin saanut katsoa sitä silmiin ja ehkä myöskin
kaukaa vielä kerran nähnyt Dugloren, sitten ei enää olisi olemassa Leo
Quifort nimistä ilmapurjehtijaa. Kun Dugloren takia en voisi jäädä
synnyinseudulleni, aioin palata meren toiselle puolen Marfiliin, missä
minulla vielä oli muutamia hyviä tuttavia, ja siellä sitten viettäisin
ikääni edelleen jossakin yhteiskunnallisessa toimessa.
Mutta lopullista päätöstä en ollut noihin tuumiin nähden vielä tehnyt.
Silloin saapui minulle suureksi ihmeekseni kirje St. Jakobista. Eräs
noista maanmiehistäni, joihin olin tutustunut Roomassa, muisti vielä
minua. St. Jakobissa pidettävän suuren teollisuusnäyttelyn toimikunnan
puolesta tiedusteli hän minulta, millä ehdoilla suostuisin kesän
aikana näyttelykentällä nousemaan ilmoille ilmapallollani, jota olisi
käyttäminen kahlepallona.
Vapaaseen ilmapurjehdukseen tottunutta ei kahlepallo miellytä. En
suostunut kernaasti panemaan kahleisiin kaunista »Kondoriani». Mutta
kotitienoon vetovoima teki lopun empimisestäni. Lyhensin aikaisemmin
suunnittelemaani kiertoretkeä, tein sopimuksen St. Jakobin kanssa,
ja saavuin toukokuussa hyvissä ajoin ehtiäkseni rauhassa suorittaa
tarpeelliset valmistukset meksikkolaisena Leo Quifort'ina isänmaahani.
Kansalleni muukalaisena nautin kumminkin riemusta sykkivin sydämin
kotimaani elämästä. Olkoonpa niinkin, että tuon elämän sävyssä
on jotain tuimaa, — minun mieltäni se hiveli kuin kaukaisina
lapsuudenpäivinä kuultu viehkeä laulu, jota kauan on turhaan ikävöinyt
kuulla jälleen. Mitä minussa oli Jost Wildiä, se heräsi horroksistaan
autuaalliseen iloon. Ja kumminkaan ei St. Jakob ollut varsinainen
kotipaikkani. Selmatt'in laaksossa olisin vasta oikein kotona!
Tuntimääriä vietin järven rannalla, silmäillen yli sen sinisen
pinnan kohden etelää, tervehtäin käsin ja sydämin, mieli tunteita
tulvillaan esi-isieni vuorta, Feuersteinin vapaata harjaa, ja sen
takana kohoovia sanomattoman ihania lumipeitteisiä huippuja, jotka
sädehtivät yliluonnollisessa väriloistossaan. Rinnassani kajahtelivat
suloiset, pyhät sävelet. Valtavimmin ne soinnahtelivat kolmantena
ehtoona ennen näyttelyn avaamista vuorten loistaessa iltahehkun
kirkastamina. Kaupunki ja järvi olivat jo häipyneet sinertävään hämyyn,
mutta Feuerstein loimusi kuin liekissä. Tuon hehkun keskeltä havaitsin
jotain kimmeltävää. Observatoori! Silloin valtasi minut sama tunne kuin
sveitsiläisen, joka Strassburgissa kuuli alppitorven äänen. Miksikä
odottaisin syksyyn?
Ei, minun täytyi ennen näyttelyn avaamista nousta Feuersteinille.
Huomenna jo! Tuo ajatus liikutti kiihkeästi mieltäni. Kaihoisan onnen
vallassa vietin unettoman yön ja seisoin varhain aamulla jo tuntia
ennen laivan lähtöä hohtavan järven rannalla. Kotiin! Kotiin! Aioin
nyt mennä laivalla järven toiselle puolen, kävellä sieltä Tuffwaldiin,
syödä hieman myöhästyneen aamiaisen, nousta Feuersteinille ja
levättyäni tunnin ajan observatoorissa saapua hämärissä Selmattiin.
Salaa katselisin sisään akkunoista Hangsteinerin valaistuun asuntoon,
missä lepoillan rauha vallitsisi, painaisin mieleeni lapseni kuvan,
kuuntelisin. Dugloren ja Gottloben harrasta laulua. Siunaus huulillani
heistä hiljaa erottuani palaisin yön aikana Zweibrückeniin, nousisin
aamulla junaan ja alkaisin seuraavana päivänä työni näyttelyssä.
Aamu oli luonnottoman tyyni ja lämmin. — Vuoret olivat eilen illalla
niin tavattoman kauniit, tuumiskelivat matkustajat laivassa, — tulee
pian säänmuutos.
Niin, sen minäkin ilmapurjehtijana kyllä tiesin. Mutta ukkosilma
oli minulle juuri edullinen Selmatt'issa käyntiäni varten.
Ilmapurjehtijana olin kokenut paljon vaarallisempia seikkoja kuin
hiukan salamoimista ja jyrinää. Mieleni täytti vain tuo yksi tunne,
hillitön halu päästä näkemään, mitä kaihosin. Illalla, illalla!
riemuitsi sydämeni. Päivällisen aikoina olin jo ehtinyt Tuffwaldista
päin nousta Feuersteinin puoleen korkeuteen, vuorimetsä ja laitumet,
joilla karjaa käyskenteli, olivat jo jääneet taakseni. Ilma tuntui
tukahduttavan painostavalta kalliopolkua käyskennellessäni, ja käännyin
mieli ahdistuksissa katsomaan taakseni miltä tienoo näytti. Tuhat
tulimaista, näytti pahemmalta kuin olin aavistanutkaan! Kaameassa,
oudossa valaistuksessa vaikuttivat vuoret kuin jähmettyneiltä, mutta
kiihkeitten tunteitten! vallassa unohdin kaiken varovaisuuden!
Tuollahan oli observatoorin majanen, joka kutsueli suojaansa. Astelin
edelleen.
— Te tulette tavattoman vaarallisena päivänä, tervehti minua
hämmästyksissään observatoorin hoitaja Gabriel Letzberger. — Meillä
on odotettavissa ennen tunnin kuluttua kauhein ukkosilma, mitä tässä
vuoristossa on vuosimääriin ollut. Koneet toimivat tuiki levottomasti
ja ennustavat maanjäristystä.
Letzbergerillä oli tosin, kuten lehdet olivat kertoneet, taudin
runtelemat kasvot, mutta hän oli viisas, sivistynyt mies, ja sanottuani
hänelle että olin ilmapurjehtija Leo Quifort, jouduimme vilkkaaseen
keskusteluun.
— No, sittenhän te tunnette kaikki ilmakehän salaisuudet, hymyili hän
vaatimatonna, — olen aina mielihalulla lukenut teistä.
— Ja minä samaten teistä, vastasin minä. Mitäs te sanotte siitä, että
minä tänään vielä aikoisin Selmattiin?
Lepäsin matkasta väsyneenä, mutta pian ei meitä enää haluttanut jatkaa
keskusteluamme. Rajuilma lähestyi kammottavan nopeasti, lännessä oli
ilma sysimusta, vain kaukana idässä oli vielä valoisaa. Pian kiinnitti
koneiden huikea levottoman koko huomiomme. Sähkö virtaili läpi
observaoorin, se kitisi katossa ja lattialla, ruumistamme karmi kuin
olisivat muurahaiset juosseet pitkin ihoamme, näin sen säihkyvän ulos
Letzbergerin vahvarakenteisista hampaista, ja koneet kalkahtelivat ja
leimahtelivat. Vaaleten minä kysyin:
— Kuinka on ukkosenjohdattimien laita?
— Ne ovat oivalliset, vastasi hän yhtä kalpeana kauhusta, — mutta
sellaiselle koetukselle kuin tänään ei niitä ole koskaan ennen pantu.
Jumalan tähden, herra Quifort, lähtekää täältä, me olemme mitä
suurimmassa vaarassa!
Samassa silmänräpäyksessä täytti observatoorin häikäisevä valovirta.
Salama vyöryi kuin pallona maassa. Minusta tuntui kuin minulta olisi
reväisty nahka selästä ja sormet kädestä, kuin kasvojani olisi
kärvennetty hehkuvilla pihdeillä. Mutta seisoin paikallani tajuntaani
menettämättä. Nyt olikin tuo ilmiö jo ehtinyt ohitse, eikä se ollut
sytyttänyt edes observatoorin seiniä. Mutta se oli sulattanut koneista
metalliosia ja jättänyt jälkeensä tukahduttavan rikinhajun. Letzberger
oli vaipunut polvilleen. Kun kiiruhdin hänen luoksensa, näin että
hänellä oli ohimossaan pienen pieni palohaava, josta oli vuotanut
pisara verta. Hän hengitti vielä, mutta heikosti. Puhua ei hän enää
voinut, hänen katseensa sammui.
En tiedä, halusinko ilmoittaa Selmatt'issa tuosta tapaturmasta
vai pyrinkö vain pois sähköiseltä vuorenhuipulta, missä salamat
sinkoilivat, liekit leimahtelivat. Läksin kuolleen luota, kiiruhdin
vuorta alas, mutta jouduin äkkijyrkänteellä ilmaa pimittävän
lumimyrskyn keskelle. Silloin astuin salaman häikäisemänä ja
suunniltani kauhusta harhaan, liukahdin lumipeitteiseltä kalliolta
alas, tartuin käsin kallion kielekkeeseen saamatta tukea jaloilleni,
päästin taas irti ja soluin rajuilman pimittämää kiviseinämää alas.
Oltuani tuntimääriä tiedotonna virkosin ja huomasin, että minulla oli
peitteenä hieno kerros äsken satanutta lunta. Kaikkialla ruumiissa oli
minulla vammoja, vaan ennen kaikkea huomasin tuikeista kivuistani,
että vasen jalkani oli poikki. Väliin tiedotonna, väliin tajuissani
vietin yöni kovissa tuskissa, ukkosen jylisemistään jylistessä.
Monenmoiset ajatukset risteilivät päässäni. Minut, joka olin säilynyt
vahingoittumatonna taivaan myrskyjen temmellyksessä, oli tapaturma
saavuttanut kotilaaksoni vuoripolulla, jota ei liioin pidetty
vaarallisena kulkea. Mieleni syvimmästä sopukasta kohosi nyt esiin
ajatus: »Niin kostivat minulle esi-isieni henget, joille Meksikossa
kävin uskottomaksi.» Mutta lohtua suoden seurasi toinen ajatus:
»Selmatt'in maata tämä on, jolla lepään kipujani kärsien!» — Jää
hyvästi, ilmapurjehdus! St. Jakobin kahlepalloa saa ohjata ken haluaa!
Aamu alkoi hämärtää. Ryömin, vetäen jälkeeni pirstoutunutta jalkaani,
käsilläni tien varrelle. Löytäisiköhän minut joku? Kyllä varmaan! Kun
Letzberger ei enää lähettäisi sähkösanomia eikä antaisi vastausta,
täytyisi laaksoaseman hoitajan lahtea Feuersteinille ottamaan selkoa
asiain tilasta. Kauhean hitaasti kuluivat hetket. Vihdoin, kellon
lähetessä yhtätoista, kuulin koiran haukuntaa. Vaivoin onnistui minun
kohottautua puoleksi istualleni. Neljä miestä, niiden etunenässä
Gauenburgin nykyinen opettaja, joka oli täällä sinun edeltäjäsi,
Hannuni, lähestyi minua ja löysi minut. Kun tiesin heille sanoa niin
olevan kuin he olivat aavistaneet, että observatoorin hoitaja oli
salaman surmaamana asunnossaan, toimittivat he ensiksi minut, vielä
puoliksi hengissä olevan, alas laaksoon.
— Suoraa päätä Zweibrückeniin, pyysin minä, sillä tahdoin säästää
Duglorea näkemästä minua jälleen. Mutta miehet eivät ottaneet
korviinsakaan mieletöntä pyyntöäni, vaan tuumiskelivat:
— Me viemme hänet Hangsteinerille. Eihän kenelläkään muulla
Selmatt'issa ole vierasvuodetta!
Kun uudelleen ja yhä uudelleen menin tiedottomaksi, täytyi minun
tahdotonna antaa tapahtua mitä tapahtui. Varmaankin olin tajuton
saapuessani veriviholliseni asuntoon. En muista sitä hetkeä.
Mutta liikutettuna olen aina muisteleva, siksi kuin kuolon kaihi
katseeni himmentää, niitä lempeitä, rauhallisia naisenkasvoja,
jotka ilmestyivät yksinkertaisen, kodikkaan kamarin ovelle, tuota
vaatimatonta talonpoikaisvaimoa, joka varovasti lähestyi vuodettani,
kumartui minua kohden ja kysyi: — Herra, söisitteköhän vähän
lihalientä? — Silloin alkoi lusikka vavista hänen kädessänsä. Kuin
olisi nähnyt ihmeen tapahtuvan, huudahti hän hiljaa: — Taivaan tähden,
sinähän se olet, Jost, — minun Jostini!
Hän kohotti kalvenneet kasvonsa ja suuret tummat silmänsä taivasta
kohden, kuin pyytäen tukea jumalaltaan.
Duglore sai minun takiani vielä kerran kovaa kokea. Peläten
läheisyydestäni vaaraa koituvan, murisi ja pauhasi Hangsteiner pahasti
siitä että olin hänen talossaan. Mutta olin siksi sairas, ettei hän
voinut heittää minua sieltä ulos. Näimme toisemme ensi kerran, kun
jo käydä hoipertelin kahden sauvan nojassa. Silloin oli jo Dugloren
armeliaisuus ja rakkaus ehtinyt selvittää kaiken, mikä olisi voinut
saattaa sekasortoa suhteisiimme, Niin epäluuloinen kuin Hangsteiner
yleensä olikin ihmisiä kohtaan, vaimoonsa luotti hän kuin pyhimykseen.
Ken ei olisi luottanut Dugloreen? Tunsithan sinäkin, Hannu, hänet
vielä, ja näit millä hellällä kunnioituksella ja ihailulla häntä
Selmatt'issa kohdeltiin. Tavatessani noin ihmeellisissä olosuhteissa
tuon naisen, joka oli joutunut maailmankaipuuni uhriksi, kirkasti
hänen äidillisen armaita kasvojaan vielä vieno sulous, kuin nuoruuden
viime tervehdys, mutta hänen ruosteenruskeassa tukassaan näkyivät
ensimäiset hopeahiukset. Surumielisenä lausuin itselleni: »Minä niihin
olen syypää!» Mutta hänen lämminkatseisissa silmissään kuvastui rauha,
jota eivät mitkään maalliset taistelut voineet häneltä riistää. Tuo
rauha oli minulle pyhä. Tunsin Duglorea kohtaan nöyrän kunnioittavaista
rakkautta, jommoista ei ainoakaan nainen vielä ollut mielessäni
herättänyt, ja tuo yksinkertainen talonpoikaisvaimo lahjoitti minulle
hurskaan, puhtaan sydämensä yltäkylläisyydestä monet aarteet, joita
suuren maailman naiset eivät ole voineet minulle antaa. Ottaissani
puheeksi menneisyyden synkät hairahdukset, kuvastui Dugloren
vastauksissa aina tuo maailman ja kuoleman vallat voittava voima, minkä
omistaa naismieli, jota nuoruudesta saakka on elähdyttänyt elävä usko
Jumalaan.
Jo ensi päivinä vuoteeseen joutumisestani oli hän tuonut luokseni
Gottloben, meidän lapsemme! Hän oli hillityn tulinen, ujon viehkeä
tyttö, jolla oli vuoriväen jälkeläisten säihkyvät tummat silmät ja koko
olennossaan tuota kauneutta ja voimaa, jota luonto suo vain todellisen
lemmen lapsosille. Mutta ujous, arkuus ja umpimielisyys poistui,
mikäli päivät ja viikot vierivät, ja niiden sijalle tuli herttainen
leikillisyys ja rajaton hellyys vierasta, sairasta miestä kohtaan.
Veitikkamaisuus säihkyi hänen silmistään hänen lausuessaan tuiki
vakavasti:
— Te ette saa enää lähteä täältä pois, herra Quifort! Jos sitä
yrittäisitte tehdä, niin pingottaisin köyden yli laakson, ja sen ylitse
te ette pääsisi!
Hänen suloinen juttelunsa ja luottavainen katseensa sai minut
unohtamaan tuikeat kipuni.
Mutta Hangsteiner rupesi huolehtimaan ja kävi kateelliseksi nähdessään
kuinka lapsi yhä enemmän minuun kiintyi. Kun voin jo jälleen vähän
kävellä, istuimme kerran Dugloren kanssa, iltaruskon taivaalla
hohtaessa, pienellä penkillä talon edustalla. Siinä oli edessämme
pienine, kypsyväin laihojen peittämine peltotilkkuineen eloon
elpynyt kotikylämme, jossa vain yksinäinen, korkea hautaristi oli
muistuttamassa tuhotusta vanhasta kylästä.
— Jost, hymyili ystävättäreni herttaisesti, — tee täällä, missä
lapsuutemme päivät vietimme, sovinto menneisyyden kanssa!
Hän pyysi, että niin kauan kuin Hangsteiner eli, en saattaisi mitään
sekasortoa Gottloben mieleen, en häiritsisi lapsen takia heidän talonsa
rauhaa. Suuri oli velkani Duglorelle, ja hänen tahtonsa oli minulle
pyhä. Käteni hänen kädessään annoin lupauksen että olin vaikeneva.
Ja ettei Jost Wildin nimi muistuttaisi nuoruudenrakkaudestamme
noita harvoja ihmisiä, jotka olivat siitä tienneet, pysyin
kotivuoristossanikin meksikkolaisena Leo Quifort'ina.
En halunnut enää takaisin maailman touhuun ja hyörinään. Kun ei
ilmaantunut ketään surmansa saaneen Gabriel Létzbergerin paikalle,
asetuin minä, rampa, joka en enää juuri muuhun kelvannut, observatoorin
hoitajaksi esi-isieni vuorelle. Tein sen rakkaudesta Jumalaa kohtaan,
joka hyvyydessään oli sallinut minun päästä sopuun nuoruuteni lemmityn
kanssa, tein sen rakkaudesta suloiseen lapseeni ja rakkaudesta siihen
maahan, jonka kansalaisoikeudet niin kevytmielisesti olin hukannut.
Kotoiset vuorenhenget lienevät jo minulle leppyneet, ja myöskin sinä,
koulumestari Kasper. Mutta kansani tuntee minut vain »meksikkolaisena»,
salaperäisenä, outona olentona, ja nyt kun ei enää mikään minua
velvoittaisi salaamaan nimeäni Jost Wildi, haluan tuskin enää paljastaa
syntyperäni salaisuuden. Kauan en varmaan tuota nimeä kantaisikaan,
— sen sanovat minulle pistokset rinnassa! Hannulle on Hangsteiner
selvittänyt kaiken. Toivon, että sinäkin, Gottlobe, olet lukeva elämäni
tarinan ja antava minulle anteeksi, kuten äitisikin on antanut.
Kypsyneenä naisena on sinun se luettava! Kun vain sitä ennen saisin
kuulla huuliltasi tuon rakkaan sanan »isä»! —
Luopuminen maailmasta ei tuottanut minulle kovin kiihkeitä taisteluja.
Elämän seikkailujen ja myrskyjen jälkeen tuntuu yksinäisyys
puhdistavalta ja jalostavalta. Myöhemmin olen vain kerran viettänyt
päivän tuskallisen mielenliikutuksen vallassa. Se oli kolme
vuotta sitten, kun en voinut osoittaa viimeistä kunniaa rakkaalle
Duglorelleni, joka sortui äkilliseen tautiin. Autuaaksi hän silti tuli.
Minusta tuntuu kuin olisi kovaa kokeneen Dugloren elämänpolku ollut
helpompi vaeltaa kuin kalpean Abigailini.
Sentähden tahdon seista sinun rinnallasi, herttainen toverini, suloinen
vaimoni. Millainen tuo tuntematon maa lieneekin, joka häämöttää kuolon
kolkkojen porttien takana, — olen siellä sinun omasi, rakas Abigail!
Tähän päättyy elämäni tarina! Amen — amen — amen.
* * * * *
Ei, vielä viimeinen lehti! Kolme päivää on kulunut. Sillävälin on
kattooni muodostunut avoin reikä, pakkanen on yltynyt, puut ovat
loppumaisillaan, ja pistosten lisäksi vaivaa minua kova kuume.
Hannu sähkötti minulle tulevansa lauantaina luokseni ja viipyvänsä
täällä sunnuntai-iltaan saakka, sää oli suotuisa hänen tuumansa
toteuttamiseen. Silloin tunnustin hänelle hädissäni miten laitani on.
Hannu tulee tänään, muutamain miesten kanssa noutamaan minut alas
laaksoon. Olin aina ajatellut, että odottaisin kuolemaa paikaltani
väistymättä, kuten edeltäjäni Gabriel Letzberger. Arvokkaampaa se tosin
olisi, mutta ennenkuin suljen silmäni kuolon uneen, tahtoisin vielä
kerran katsoa lapseni, Gottlobeni, silmiin. Kun viimeinen hetkeni on
tullut, pitää Hannun ja hänen painaa silmäluomeni umpeen. Te tulette
kanssani laaksoon, te eläimeni, jotka yksinäisyydessäni olette pysyneet
minulle uskollisina, yksin sinäkin, päästäiseni, pikku »Mii». En ole
unohtanut teitä testamenttiani laatiessani. Olen nyt lähtöni edellä
järjestänyt kaikki asiani, laittanut observatoorin mahdollisimman
hyvään kuntoon, olen vetänyt itsetoimivain koneiden pitkäänkäyvät
kellolaitokset ja antanut Hannun lähettää St. Jakobin meteorologiseen
keskuslaitokseen ilmoituksen, että toimeni jää hoitajatta.
Vielä muuan pikku seikka. En tiedä ken asettuu jälkeeni asumaan
observatooriin, joka nyt kenties ainaiseksi menettää tähänastisen
hoitajansa. En siis tahdo jättää jälkeeni mitään pahennusta tuottavaa,
vaan otan pois seinältä vuoteeni yläpuolelta muinaispersialaista
alkuperää olevan lauselman, joka minua usein on lohduttanut, vaan joka
voisi nuoresta mielestä tuntua masentavalta.
»Auliisti sulle aarteitaan
Jos maailma lie kannellut,
Sua onni lempilapsenaan
Kenties ei silti vaalinut.
Ja jos sä aarteet maailman
Taas menetit, sä muista vain,
Ett' ajallinen tavara
Ei suremista kannata!»
Sellainen on tuo lauselma.
Elämä ei varmaankaan ole paljon enempää kuin matka »Saturnuksella».
Mutta kiitän sinua, rakas äiti, että olet sen minulle lahjoittanut,
ja sen mukana rakkauden onnen ja kärsimykset. Kun maailmat kerran
hukkuvat, silloin on vielä kautta tyhjän avaruuden soinnahteleva
satu: Oli kerran ihme — nainen! Ihmeellisintä naisessa oli hänen
rakkautensa. Niin hyvässä kuin pahassa hän oli maan ja tähtitaivasten
käsittämättömin arvoitus!
Hannu tulee! Iloitsen sanomattomasti siitä että saan nähdä
Gottloben, mutta kyynelsilmin ja mieli syvästi järkytettynä eroan
observatooristani ja Feuersteinistäni!
* * * * *
Jost Wildin elämäntarinaan on Hannu Stünzi vielä liittänyt yhden lehden:
Me noudimme hänet kuolintautia potevana! Gottlobe, joka oli saanut
tietää kaikki, kumartui kuolevan ylitse. — Isä, kuiskasi hän, — isä!
— Hämmästynyt hymyily kirkasti sairaan kasvot. Hän aukaisi tummat,
yhä vieläkin kauniit silmänsä ja kietoi kätensä Gottloben ympärille.
— Lapseni! vastasi hän autuaallisena. — Isä! toisti Gottlobe. Katse
kirkastettuna hän erosi elämästä. Te Selmatt'in vuorikukkaset,
kukoistakaa, kukoistakaa hänen hautakummullansa! Kerran Jost Wildin
sydän kantoi vihaa hänen kotimaatansa kohtaan, mutta verrattomasti
voimakkaampi kuin hänen vihansa oli hänen rakkautensa.