Eräänä kylmänä, koleisena iltana, kohta Roomaan tulomme jälkeen valtasi
minut halu mennä Cavallo nero'on maanmiehiäni tapaamaan.
— Minun tulee ikävä yksin kotona, laski Big leikkiä, — tulen kanssasi
sinne kapakkaan illallista syömään.
Mutta taiteilijain pöytä oli tyhjä.
— Herrat eivät tule tänä iltana, sanoi tarjoilija, joka iloisella
ilmeellä oli osoittanut tuntevansa meidät entisestään, — he ovat
viettämässä maanmiestensä kanssa suurta isänmaallista juhlaa, jota
varten ovat viikkomääriä piirustaneet ja maalanneet kuvia. Mutta herrat
ovat antaneet minulle talletettavaksi sanomalehtiä teitä varten. Tässä
ne ovat.
Illallista syödessä kerroin Bigille Feuersteinin obserrvatoorista
ja nuoresta miehestä, joka tieteen tienraivaajana oli asettunut
asumaan tuonne yksinäiselle kalliohuipulle. Ei ollut minulla silloin
hämärintäkään aavistusta, että minusta kerran oli tuleva hänen
seuraajansa!
Selailimme lehtiä ja minä syvennyin lukemaan kuvausta observatoorin
avajaisista, jotka oli vietetty syyskuun viimeisenä sunnuntaina
meteorologien ja muiden asianharrastajain läsnäollessa.
»Tuffwaldista ja Selmatt'ista kiipesimme kuun ja tähtein valossa
vuorta ylös», kertoi kirjoituksen laatija, »enimmät kuljettaen
muassaan kirjalahjaa Gabriel Letzbergerille. Yhdeksän aikaan aamulla
oli likimmittäin satalukuinen ihmisjoukko kokoontunut huipulle. Tuo
puolittain kallioiden sisään sijoitettu rakennus sai kaikilta kiitosta
osakseen. Erinomaisen lujatekoisena seisoo se siinä huipullaan,
silmäillen alas laaksoon, varustettuna kestämään tuulta ja tuiskua
kautta epämääräisten aikojen. Sen tarkastamiseen kului tunti, sitten
kokoonnuttiin sen edustalla olevalle pienelle kentälle, ja taivasalla
pidetyllä jumalanpalveluksella vihittiin talo toimeensa. Tuffwaldin
nuori, harras kirkkoherra piti saarnan tekstistä: 'Valkeus tulee
vuorilta' ja sulki laitoksen Jumalan huomaan.»
Luin edelleen jännitetyllä tarkkaavaisuudella. Silloin pelästytti minua
Bigin huulilta kuuluva hiljainen valitusääni. Sanomalehti oli pudonnut
hänen vapisevista käsistään, hänen kasvonsa olivat vääntyneet ja
kuolonkalpeat. Raukealla äänellä hän pyysi:
— Pyydä palvelijaa toimittamaan vaunut ja vie minut kotiin. Voin pahoin!
Ken välittäisi noista vanhoista sanomalehdistä? Otin ne siis mukaani,
ja kun olin saanut Bigin kotiin ja toimittanut hänelle lääkärin, ja hän
vihdoinkin oli vaipunut uneen, rupesin vielä yösydännä lukemaan tuota
lehteä, joka oli niin kovin järkyttänyt hänen mieltänsä. Se sisälsi
useampia lukuja pitkän kuvauksen syksykäynnistä Feuersteinillä, ja
harvennetuilla kirjaimilla oli painettu: 'Käynti Uudessa-Selmatt'issa.'
Katseeni kiisi palstoja pitkin. »Kuinka nopeasti aika kuluukaan! alkoi
muuan kappale. »Kahdeksan vuotta sitten, tuon kaamean vuorensuistunnan
tapahduttua, kiersi Selmatt'in nimi maita, mantereita. Mutta pian
joutui tuo laakso, missä niin monet ihmiset olivat surmansa saaneet,
jälleen unohduksiin. Nyt kun Selmattiin on sijoitettu Feuersteinin
vuoriobservatoorin yhteydessä oleva laaksoasema, tulee se jälleen,
tunnetuksi Feuersteinille aikovien matkailijain läpikulkupaikkana.
Valitettavasti tuossa pienessä kylässä, johon vähitellen on kohonnut
viisi asuinrakennusta, ei ole majataloa. Mutta yksityiset matkailijat
saavat ystävällistä suojaa Hangsteinerin perheessä, jonka kunniaksi
on luettava, että tuo yksinäinen laaksonpohjukka jälleen on saanut
asutuksensa.»
Nyt se tulee! Sydämeni pamppaili haljetaksensa. Ei, ensiksi
kuvattiin laveasti iltapäivä-kävelyretkeä vuorenvieremä-alueella,
jonka Uuden-Selmatt'in asukasten väsymätön ahkeruus oli muuttanut
viheriöitseväksi kedoksi, missä ainoastaan siellä täällä möhkäle
muistutti kaameasta tapahtumasta. Mutta sitten seurasi jatko:
»Vietimme hauskan illan Hangsteinerin perheen keskuudessa, ja talon
emäntä, Selmatt'in muinoisen opettajan tytär, jonka opimme tuntemaan
suurta kunnioitusta ansaitsevaksi ja hurskaaksi naiseksi, kuvaili meille
hiljaisella, herttaisella tavallaan tuon pienen kyläkunnan elämää,
lausuen ilmi hartaan ilonsa siitä että Selmatt oli saanut koulutalon ja
opettajan.
»'Olin jo huolissani tyttäreni takia, joka maaliskuussa täyttää kuusi
vuotta', lausui hän, 'ja arvelin että meidän täytyisi lähettää hänet
kouluun Zweibrückeniin. Nyt saa hän nauttia opetusta Selmatt'issa.
Siksi kuin hän tulee suuremmaksi, saamme varmaankin myös pienen
rukoushuoneen. Koulun saanti oli suuri etu meille, ja meillä on
syytä olla kiitollisia hallitukselle, joka aina tekee parastansa
kehittääksensä Sehnatt'ista pienen itsenäisen kyläkunnan.'»
'Joka maaliskuussa täyttää kuusi vuotta!' Sydämeni oli pakahtua
mielenliikutuksesta! Luin kumminkin kuvauksesta vielä yhden kohdan:
»Rouva Hangsteiner suostui pyyntömme johdosta soittamaan pari virttä
vierashuonetta koristavalla harmoonilla. Gottlobe, tummasilmäinen,
veitikkamainen olento, vanhempi perheen molemmista lapsista, asettui
kukoistavana kuin alppiruusu seisomaan äitinsä viereen, kohotti heleän
lapsenäänensä, ja virsi 'Ylistystä Luojan raikuu Tähtinensä avaruus'
täytti tuon yksinkertaisen asunnon hartaudella. Isä Hangsteinerin
karmeilla kasvoilla kuvastui hiljainen onni, rauha täytti kaikkein
mielet ja ehdottomasti tulimme kysyneeksi itseltämme: 'Missä on enemmän
päivänpaistetta ja onnea, tässäkö hiljaisessa laaksossa vai meluavassa
kaupungissa?'»
Ei, jatkosta en enää välittänyt. Istuen kirjoituspöytäni ääressä ja
painaen pääni vasten käsivarsiani antauduin tuskani valtaan. Kaikki
oli sekaisin mielessäni, en kyennyt käsittämään muuta kuin tuon yhden
seikan: Hän on minun lapseni — minun lapseni! Niin kuluivat hetket
helpotusta tuottamatta, ja muistot runtelivat tuikeasti sydäntäni.
Silloin tunsin lempeän kädenkosketuksen.
— Jost, rakas Jostini! kuiskasi Big, joka oli tullut luokseni paljain
jaloin, valkoinen yöpuku yllään.
— Kuinka varomaton sinä olet, toruin minä — Sinähän olet sairas. Mene
levolle ja jätä minut yksin.
— En ole sairas, sanoi hän vakavasti ja alakuloisesti, — vaan minuun
teki niin tuskallisen vaikutuksen tuo, että sinun muinaisella
kihlatullasi on lapsia, ja minä en ole voinut lahjoittaa sinulle
ainoatakaan. Mutta Jost, suon tuon onnen paremmin hänelle, kuin
kenellekään muulle naiselle maan päällä!
Nuo Bigin sanat vaimensivat katkeraa tuskaani. Mutta minne joutuikaan
iloinen talvi, jonka olimme toivoneet saavamme viettää Roomassa? Nuo
harvat huvit, joihin otimme osaa, seurustelu taiteilijain kanssa,
käynnit ikuisen kaupungin taideaarteita katselemassa, kaikki tyynni
oli sisällyksetöntä touhua, ja maanmiehenikin huomasivat minussa
tapahtuneen muutoksen. Minua kiusasi kiihkeä halu kirjoittaa
Duglorelle, mutta luovuin aina jälleen tuosta ajatuksesta. Rakastin
lastani, sitä tuntematta, mutta muistin, etten voinut tehdä mitään
sen hyväksi. Tuo häilyvä epäluulo, joka oli Hampurin sairaalassa
hidastuttanut paranemistani, kaikki silloiset kysymykset ja kärsimykset
palasivat jälleen. Mutta Bigin sanat: »Mies, joka vähänkin käsittää
naisen luontoa, ei nöyryytä häntä pakottamalla häntä puolustautumaan
asioihin nähden, jotka kuuluvat rakkauden alalle.» Salasin siis häneltä
synkät mietiskelyni, varsinkin kun syystä kyllä arvelin hänen olevan
lempeän kohtelun tarpeessa ja ankaran tai varomattoman sanan voivan
saattaa hänet jälleen tuon surumielisyyden valtaan, joka oli Marfilissa
tehnyt tyhjäksi tulevaisuudentuumani.
Dugloresta ja hänen lapsestaan Gottlobesta emme enää puhuneet Bigin
kanssa. Hän näki, että minä kärsin, ja hänellekin tuo Selmatt'ista
tullut tieto tuotti tuskaa. Oli kuin meidän välillämme olisi ollut
näkymätön seinä, jonka takaa rakastavaisina toinen toisemme kättä
turhaan tavottelimme. Ei nuhteen sanaa kuulunut Bigin huulilta kalsean,
levottoman käytökseni johdosta, mutta hänen katseessaan kuvastuivat
kiihkeät kärsimykset, ja hänen hellyydessään oli jotain haikeata. Yhä
useammin hän läksi kotoa, haluamatta saada minua mukaansa. Kysyväin
silmäysteni johdosta hän sanoi: — Menen köyhiä tervehtimään! — Tuo ei
minua hämmästyttänyt, sillä antelias oli Big aina ollut, ja runsain
käsin oli hän avustanut köyhiä taiteilijoita sekä muita puutteenalaisia
ihmisiä. Mutta nyt alkoi hän jo aamuhämärissä lähteä ulos kaupungille.
— En saa unta, ja pidän pimeästä, tuulesta, yksinäisyydestä tuolla
kaduilla, selitti hän. Mutta minusta tuntui kuin noissa salaperäisissä
puuhissa olisi piillyt jokin vakava vaara.
Kun hän taas kerran hiljaa kuin varas ja puettuna huonoimpaan,
vaatimattomimpaan pukuunsa läksi asunnostamme ulos aamukylmään, silloin
en enää kestänyt säälin ja levottomuuden tunnetta, joka täytti mieleni.
Seurasin hänen jälkiään, kuin lemmenkateen valloissa oleva mies, joka
pyrkii pääsemään selville vaimonsa teistä.
Tuo hämärässä nopeasti edelläni kulkeva olento riensi tähän sikaan
tyhjänä Via del Corsoa pitkin ja katosi Sant' Ignasion kirkkoon.
Aamumessua varten sytytettyjen vahakynttiläin punertavassa valossa
polvistui hän, painaen päänsä alas, kalpeana kuin haamu, korinttilaisen
pilarin viereen ja oli niin kokonaan hartauteensa vaipunut, ettei edes
huomannut minua, vaikka menin aivan lähelle häntä. Tuo näky järkytti
syvästi mieltäni. Mutta kun hän vielä messun jälkeen meni rippituoliin,
kumartui kohden seinäkomeroa ja pusersi kasvonsa puuristikkoa vastaan,
silloin valtasi minut haikea kiukuitseva tuskantunne. Tuona hetkenä
olin vakuutettu, että synkkä salaisuus ja kalvavat tunnonvaivat
rasittivat vaimoni mieltä.
Odotin häntä kirkon ovella. Minusta oli kuin täytyisi sydämeni
seisahtua. Bigistäni, Hampurin päivinä tuntemastani hilpeästä
pakanattaresta, oli tullut hurskas, syntejänsä nöyrästi katuva vaimo!
Ihana Bigini, jonka vapaamielinen ennakkoluulottomuus oli saattanut
minutkin vapautumaan nuoruuteni ahdashenkisestä katsantotavasta ja
arvostelemaan olemassaolon korkeimpia kysymyksiä ja arvoituksia
vapaammalta näkökohdalta, turvautui nyt salaperäiseen huumaukseen, mitä
soivat liekehtivät vahakynttilät, liehuvat suitsutusmaljat, laulavat
kuoripojat, rukoilevat papit! Bigini rippituolissa! Se ei ollut
Dugloren liikuttavaa, lapsellista hurskautta, se oli kuolettavasti
haavoittuneen epätoivoa. Mihinkä kammottavaan rikokseen olikaan vaimoni
tehnyt itsensä syypääksi, hän, jonka sydän muutoin oli hyvyyttä
täynnänsä?
Tultuaan ovesta ulos hän yritti kiiruhtaa nopeasti ohitseni ja säpsähti
pelästyneenä, kun hiljaa toivotin hyvää huomenta.
— Miksi tulit jäljestäni, Jost? huudahti hän tuiki häpeissään, kuten
se, joka on saatu kiinni jostain salaisesta teosta.
Yhtä hännilläni minä sopersin:
— Pelkäsin, että voisi tulla aamu, jolloin et enää palaisikaan
luokseni. Olin levoton tähtesi.
Hän vaikeni. Vasta kotimatkalla hän huokaisi ilmoille:
— Minä rukoilin lasta!
Nyt oli tullut päivä, jolloin minun oli puhuminen vaimoni kanssa
avomielisesti siitä mikä rasitti meidän molempain sydäntä.
— Salaat minulta jotakin, Big, lausuin hänelle kotiin saavuttuamme
tyynen vakavasti. — Sinua ahdistaa huoli, jota minä en tunne. Mielesi
halajaa haikeasti vapautusta siitä. Mutta ei ole sopusoinnussa
menneisyytesi kanssa se, jos uskot murheesi, öittesi kyyneleet
papeille, sinulle täysin oudoille ihmisille. Enhän kiellä sinua
hakemasta lohtua uskonnosta, jos se voi tuottaa rauhan rintaasi. Mutta
Big, oma armas Big-parkani, elä unohda, että nainen löytää parhaimman
hoivan sydämellensä turvautumalla häneen, jota rakastaa. Mikä huoli
sinua ahdistaneekin, niin on minulla etuoikeus luottamukseesi!
Paljasta siis minulle sydämesi! Koetan ymmärtää sinua ja käsittää
käsittämättömintäkin — ja antaa anteeksi, jos anteeksiantoa tarvitset!
Big oli poissa suunniltaan vaipunut sohvalle. Peittäen tuskan
vääntämät, sääliä herättävät kasvonsa käsillään, hän kuunteli minua
vaieten. Tunsin että sanani tunkivat syvälle hänen sydämeensä.
Taisteltuani hetken sisällistä taistelua, ryhdyin jälleen puhumaan:
— Tahdon tulla sinulle avuksi lausumalla ensiksi itse erään
tunnustuksen. Big, tuo Gottlobe, joka tulee maaliskuussa
kuusivuotiaaksi, on minun lapseni!
Turhaan odotin hämmästyksen, kauhistuksen huudahdusta. Väristys vain
kävi tuon tuskaansa jäykistyneen olennon lävitse, hänen vapisevien
sormiensa lomitse vain tunki vaikeroiva äännähdys:
— Jost, minä tiesin sen!
— Big, mistä sinä sen tiesit? kysyin minä kiihkeästi ja rukoilevasti.
Kauhistuneena hän hypähti pystyyn, vavahtelevin huulin hän yritti
puhumaan, mutta ei puhunut. Kuolonkalpeana vaipui hän sohvalle
takaisin. Kuului nyyhkytyksiä, jotka olisivat liikuttaneet kivenkovaa
sydäntä, ja vihdoin sopersi hän, kädet yhä kasvoilla, vaivalloisesti
esiin:
— Jost, rakas Jost, elä hylkää minua! Miksi en olisi voinut aavistaa
ja käsittää että se oli sinun lapsesi? Sen kauheampaa on, että meidän
avioliittomme on lapseton. Tuo vastakohta voi lopuksi saattaa
vapaauskoisenkin epätoivossaan turvautumaan kirkkoon!
Mitä kaikkea puhuikaan nyyhkytteleva Big-parka minulle tuona hetkenä!
Mutta rikostansa hän ei voinut tunnustaa, ja minä aloin jälleen uskoa
epäilleeni häntä syyttömästi. Säälin kotkatarta, joka salaperäisellä
tavalla oli joutunut siipirikoksi. Kiitollisena hän osoitti minulle
orjattaren nöyrän arkaa rakkautta, mutta sydämeni ikävöi kiihkeästi
ja haikeasti sitä Bigiä, joka Hampurissa oli keväisenä taruolentona,
hilpeänä ja huolista vapaana astellut rinnallani.
Ja kevät saapui jälleen, seitsemäs siitä, jolloin hurmauksen ja tuskan
vallassa olin lausunut hänelle tunnustukseni: »Kaiken elämäni haluaisin
viettää sinun parissasi!»
Joskaan Selmatt'issa, muinaisessa kotikylässäni, ihmiset eivät puhuneet
siitä, että louhos kerran oli tuottava kylälle perikadon, antoivat
näkymättömät vuorenhenget kumminkin tuon tuostakin merkkejä että olivat
työssä ja toimessa. Nuo vuorenhenget, ne eivät nukkuneet öisin, eivät
viettäneet lepopäivää! Kuten he kalliossaan, niin toimii ihmispovessa
vallanpitäjänä omatunto, ja kun oikea hetki on tullut, tuo se kätketyt
salaisuudet päivän valoon.
Tuo hetki tuli Bigillekin — silloin hän puhui!
* * * * *
Kertoessani eilen illalla rakkaan vaimoni Abigailin tuskista, jotka
veivät hänet kuolemaan, ryhtyivät tuulet kaameaan tappeluun. Föön,
lempeän etelän poikanen, huusi riemahdellen: — Minä pystytän kevään
lipun tälle harjalle! — Mutta koillisesta saapuva vastustaja kirkui
pilkallisesti: — Vaan minäpä kukistan sinut! — Molemmat he noutivat
apujoukkoja itselleen. Ei ole sitä tuulta, joka ei viime yönä olisi
riehunut täällä vuorellani. Kuin parvi villipetoja ne kiisivät vuorta
pitkin, iskivät toisiinsa, ottelivat tuikeasti, pyrkivät saamaan toinen
toisensa hengiltä.
Anemometri, itsetoimiva tuulimittari piirsi mitä kummallisimman
koukeroviivan ja merkitsi nopeuden aina 160 kilometriksi tunnissa.
Mutta nyt on taistelutantereella jäljellä ainoastaan voitolle päässyt
koillistuuli.
Mutta taistelun tuhotyöt jäävät observatoorini ja minun vahingokseni.
Se ei ole sittenkään rakennettu niin vahvaksi ja kestäväksi kuin
luultiin silloin kun se vihittiin toimeensa pikimmittäin puolitoista
vuosikymmentä sitten. Föön on temmeltäessään vikuuttanut sen kattoa.
Nähdessäni juuri viehkeää unta Egyptin pyramideistä ja kuningasten
haudoista, herätti minut outo ääni. Ensi hetkenä minusta oli kuin
olisin kuullut observatoorin vierestä ammuttavan tykillä tuohon
taistelun tuoksinaan. Mutta kohta huomasin, että jysähdykset synnytti
seinää vastaan lätkähtelevä kattopelti. Nousin vuoteeltani tutkiakseni
heti tuota vammaa. Mutta oli mahdotonta astua askeltakaan ulos, föön
olisi heittänyt minut alas Tuffwaldiin. Varhain aamulla, tuulten raivon
hieman lauhduttua, otin selkoa niiden aikaansaamasta vahingosta.
Seinää ja kattoa yhdistänyt kattolevy oli nähtävänä lumikinoksessa
parin sadan askeleen päässä asunnostani ja sen ympärillä sinne tänne
irrotettuina koko joukko raskaita, paksuja kattopäreitä, jotka se oli
temmannut mukaansa. Yksi noista parruista, jotka kulkevat katon poikki
ja kannattavat painoksi asetettuja kiviä, on katkennut, ja katossa on
aina seinän ylitse ulottuva aukko, josta voi silmäillä ullakon sisälle.
Koko päivän olen sitä paikkaillut, ja liiasta rasituksesta pakottaa nyt
jalka pahaistani!
Tilani ei, Jumala paratkoon, ole kadehdittava. Lanka poikki,
rikkinäinen katto tuulen uhrina! Paljon apua ei paikkauksestani liene.
Kunpa toki edes Hannu tietäisi majani kurjasta tilasta!
Koleasti viuhuu koillistuuli. Tässä ovat edessäni lehtiset, joille olen
uskonut elämäni tarinan. Ja nyt kerron vielä Abigailin viimeisestä
onnen unelmasta, toivosta päästä syyllisyydestä ja tuskasta, taivaan
laupeudesta, jolla se pyrki pelastamaan rakkaan vaimoni.