Sää on muuttunut. Föön on valloillaan vuoristossa. Kallioiden
lumisiivet ovat katkenneet, laviinit vyöryvät Feuersteiniä alas.
Valkoisten vesivirtain kaltaisina ne syöksyvät läpi tummain
vuorimetsien, jotka jo ovat vapautuneet lumesta. Alhaalla laaksossa
muodostuu vihreälle vivahtavia päiviä, järven jää alkaa käydä keväisen
sinertäväksi, ja kaupunki, joka sijaitsee kaukana sen toisessa päässä,
näkyy niin selvästi, että voin kaukoputken avulla laskea sen savupiiput.
Mutta nuo pettävät kevään enteet eivät ilahduta minua, olemmehan vasta
tammikuun keskivaiheilla. Saa kulua ainakin kahdeksan viikkoa, ehkäpä
yhdeksän tai kymmenenkin, ennenkuin kukaan ihminen voi päästä tänne
luokseni. Kukaan ihminen! Hannu, minä tarkoitan.
Hangsteinerin 'kuoleman jälkeen on minua kiusannut muuan outo ajatus.
Pelkään että hän käyttäen hyväkseen kuolevan salaperäistä valtaa, on
järkytetyltä Gottlobelta vaatinut lupauksen että hän luopuu Hannusta.
Useinhan kuolemaisillaan olevat henkilöt, vaikka heillä jo on
iankaikkisuus edessään, tuntevat turhamaista halua hallita vielä haudan
takaa, kuolinhetkellään vaatimiansa lupauksen ja valojen avulla, sitä
pientä maailmaa, jossa ovat eläneet.
Jos Hangsteiner olisi tehnyt itsensä sellaiseen tekoon syypääksi,
täytyy minun paljastaa Gottlobelle elämäni salaisuus. Hänen täytyy
saada vapaasti vallita sydäntänsä!
Eikö jokaisella ihmisellä ole pyhä oikeus saada tietää sukujuurtansa?
Näin kysyn itseltäni toisena hetkenä, mutta toisena taas: Miksi
nostattaisin tunteiden myrskyn hänen povessaan, ellei hänen elämänsä
onni sitä ehdottomasti vaadi? Aavistamatta mitään siitä, kuinka kohtalo
on erottanut toisistaan hänen todelliset vanhempansa, on hän tähän
saakka elellyt rauhallisena ahtaassa kotilaaksossaan ja ajattelee minua
ainoastaan hellänä isällisenä ystävänään. Toisaalta ei hänellä ole
suinkaan sellainen lapsellisen yksinkertainen luonto, että tuo uusi
käsitemaailma voisi saattaa hänet vaaraan. Siksi on hän perinyt minulta
liiaksi voimaa. Sana vain, ja hänen sydämensä puhuisi puhuttavansa!
Oi, jos kerran vain saisin kuulla Gottloben huulilta tuon suloisen
nimen: »isä!» Se on viimeinen maallinen toivomukseni.
* * * * *
»Saturnus» oli laskeutunut talvilepoon. Mutta minulle aukeni kauneutta
kaihoavan vaimoni rinnalla ihana elämänkenttä. Vuosisatojen taide
tarjosi aarteensa nautittavaksemme. Käyskentelin Bigin kanssa
läpi Venetsian ja Firenzen palatsien, kirkkojen ja museoiden, ja
vastaanottoinen kun olin, kuten ainakin se, johon kaikki vaikuttaa
uutuuden viehätyksellä, toivat näkemäni ikuisen kauneuden ilmaukset
mieleeni runsaasti uutta sisältöä ja minulle kävivät tutuiksi nimet,
joilla on kunniakas sija ihmiskunnan pyhissä kirjoissa. Iloisen
luontevasti ja tuhlarin anteliaisuudella soi Big minulle innostavaa
virikettä nauttimansa taiteellisen kasvatuksen runsaudesta. Kuuntelin
häntä katse kiitollisena häneen kiintyneenä. Mikä ihana olento hän
olikaan! —
Joulukuun keskivaiheilla tulimme Roomaan, missä asuimme Piazza del
Popolon läheisyydessä, pitäen palvelijattaren avulla omaa taloutta.
Tuossa viehkeässä, hienossa kodissamme lueksin monenmoisia tieteellisiä
teoksia, joista minulla ilmapurjehdukseen nähden voi olla hyötyä,
omistin osan ajastani yhdessä Bigin kanssa kaunokirjallisuudelle, ja
joka päivä teimme kävely- tai huviretken. Illat vietimme konserteissa,
teatterissa tai kutsuissa. Meidän ei tarvinnut nähdä vaivaa tuttavien
hankkimisesta, ihmiset pyrkivät itsestään tutustumaan meihin.
Osaksi se kaiketi oli minunkin ansiotani, mutta vielä enemmän se
riippui vaimoni kauneudesta ja huomiota herättävästä olennosta, sekä
tarumaisuuden leimasta, jonka ilmapurjehtijan toimi elämällemme soi.
Lukuisissa pidoissa olimme me juhlavieraat. Niille, jotka uteliaina
olivat odottaneet saada nähdä mustalaistapojamme, tuotimme pettymystä
noudattaen tarkoin ylhäisen seuraelämän sääntöjä. Emme myöskään
sallineet heidän tunkea liian syvälle salaisuuksiimme, ja niille, jotka
halusivat kuulla jotka aikaisemmista vaiheistamme ja kotimaastani,
kerroimme hymyhuulin jonkun jutun Meksikosta.
Eräässä nuorten taiteilijain näyttelyssä osti Big koristaaksensa
kotiamme muutamia pieniä tauluja ja luonnoksia ja herätti ostajana
taiteilijain huomiota, hän kun arvostelijain kiitoksesta tai moitteesta
välittämättä valitessaan ostettavansa tuosta runsaasta taulujoukosta
noudatti ainoastaan omaa varmaa kaunoaistiansa. Nyt saimme kutsuja
toiseen ateljeeriin toisensa jälkeen, emmekä viihtyneet missään niin
hyvin kuin taiteilijain parissa, noiden ihmeellisten ihmisten, joilla
tuskin on pikari viiniä kuivan leipäpalansa kostukkeeksi, vaan jotka
iloisina kuin lapset odottavat sen suuren päivän tuloa, jolloin
heidän nimensä on kulkeva suusta suuhun ja maine heille hymyilevä.
Noissa piireissä liiteli nyt Big, itsellensä ja muille iloksi,
päivänpaistetta mieliin tuoden. Taiteilijat pitivät arvossa hänen
sattuvia huomautuksiaan ja arvosteluitaan heidän valmistelunalaisista
tauluistaan ja kunnioittivat häntä herttaisena suosijattarenaan,
joka tilaisuuden sattuessa sopivalla tavalla kiinnitti heihin
taiteenystävien huomion. Niin, suostuipa hän myöskin erään nuoren
ruotsalaisen pyyntöön, että tämä saisi maalata hänen muotokuvansa
kevätnäyttelyyn.
Noihin aikoihin, kun hän iltapäivisin istui mällinä taiteilijan luona,
kuljin muutamana kylmänkoleisena päivänä synkän mahtavan Castello
Sant' Angelon ohitse yli kaikkea tunnelmaa puuttuvan Tiberjoen.
Ikävöiden hieman vuoriston valoisaa, hohtoisaa, valkoista talvea
lumisine kuusineen, iloitsin samalla ajatellessani, kuinka illalla
istuisimme Bigin kanssa kahden takkavalkean ääressä. Silloin — olinko
kuullut oikein? — korvaani sattui kotoinen ääni! Edelläni kulki kaksi
nuorta miestä, jotka innokkaasti tuumiskellen mikä asento olisi heidän
mallilleen edullisin. Siis myöskin taiteilijoita! Asia, josta he
keskustelivat, ei minua huvittanut, mutta heidän puhumansa kieli sai
sydämeni jännitettynä pamppailemaan. Nuorempi heistä, jonka liehuvan
viitan alta luonnossäilytin pisti esiin, puhui Gauenburgin ympäristön
kansanmurretta niin sievistelemättä, ettei minun selmattilaismurteeni
olisi tarvinnut arastella vertailua, toisen käyttämä murre kuului
hienommalta, vaan tuntui sekin olevan kotoisin samoilta tienoin. Oi
kuinka suloiselta kajahtikaan korvissani vuoristoni karkea kieli! Kuin
poikanen, jonka vieras soittoniekka on sävelin hurmannut, niin että hän
kaikki unohtaen seuraa hänen jälkiään, niin seurasin minäkin melkein
tietämättäni noita kahta nuorukaista. He kääntyivät kapealle vanhalle
kadulle, minä perästä. He katosivat vaatimattoman näköiseen juomalaan.
— Lisää kotimaani kieltä, rukoili sydämeni tunteita tulvillaan, ja
kuljettuani pari kertaa _Cavallo nero'n_ ohitse — se oli juomalan nimi
—, menin minäkin sinne.
Se oli noita yksinkertaisesti sisustettuja roomalaisia juomaloita,
joiden ainoana ansiona on niissä tarjotun tumman punaviinin hyvyys ja
ja huokeus, mutta kotimaastani olevat nuoremmat taiteilijat näkyivät
valinneen sen tapaamis- ja juttelupaikakseen. Ensin seitsen-, sitten
yhdeksänlukuisena istui seurue heitä pyöreän pöydän ympärillä, edessään
pitkäkaulaiset pullot ja niiden keskellä vaskinen ratsastaja, jokin
muinaisajan sankari, joka kantoi pientä isänmaamme lippua. Kotoinen
sydämellisyys ilmeni noiden nuorten miesten puheessa ja koko
käytöksessä. He juttelivat työstään ja opettajistaan, mutta kun
kirjeenkantaja tuli sisään ja tarjoilija pani heidän eteensä
pöydälle pakan sanomalehtiä, vaikeni keskustelu. Jokainen silmäili
oman paikkakuntansa lehteä. Sitten seurasi kysymyksiä: — Tahtooko
ken »St. Jakobin Päivälehden?» Kuka tahtoo »Gauenburgin
Ilmoituslehden?»
— Minä! olisin halunnut huutaa. Leuka hieman surumielisessä asennossa
peukaloon nojattuna, kuuntelin vaieten uudelleen alkavaa keskustelua,
joka kohdistui kotimaan päivänuutisiin ja pieniin valtiollisiin
tapahtumiin. Nyt sain tietää että tuo nuori mies, joka puhui niin
oivallisesti Gauenburgin murretta, oli piirikunnanesimiehemme
veljenpoika. Hänen äänensä herätti povessani samanlaista kaihoa
kuin alppitorven toitotus, joka houkutteli soturiparan Strassburgin
vallitukselta Reiniin. Missä oli nyt kotimaatani kohtaan tuntemani
viha? Kaikkein mieluimmin olisin istunut maanmiesteni hauskaan piiriin
mielin määrin puhumaan lapsuuteni kieltä. »Jost Wildi, olet Leo
Quifort, meksikkolainen!» varoitti järjen ääni. Kun ensimäinen noista
huorista miehistä hankkiutui lähtemään pois, annoin minäkin tarjoilijan
arvioida, paljonko olin juonut viiniä edessäni olevasta pullosta, ja
mieli muistojen järkyttämänä läksin kulkemaan kohden kotia, missä Big
jo jonkin aikaa oli odottanut minua illalliselle.
— Minäkin tahtoisin nähdä maanmiehiäsi, laski hän leikkiä, — ja kuulla
tuota murretta, joka niin hiveli mieltäni. Sopiikohan säätyläisnaisen
mennä _Cavallo nero'on_ aterioimaan?
— Kaiketi siellä voinee saada valkoisen liinan pöydälle. — Illallisen
otamme roomalaiseen tapaan itse mukaamme ja tilaamme isännältä
ainoastaan hänen oivaa viiniänsä.
Bigiä miellytti tuuma. Mutta kun sitten kävimme jjuomalassa, tuntui se
hänestä isäntineen ja vieraineen hieman liian yksinkertaiselta, ja
hän tuli sinne myöhemmin vain enää pari kertaa ja antoi minun käydä
siellä yksin tunteilleni tyydytystä hakemassa. Mainitsematta mitään
kansallisuudestani, vietin ystävyyden perusteella joka viikko yhden
illan maanmiesteni piirissä, ja seurustelu noiden nuorten, pontevasti
eteenpäin pyrkivien, mutta samalla ilomielisten ihmisten kanssa
tuotti minulle monet ihanat hetket, jolloin sain kuin salaisessa
turvapaikassa täyttää mieleni kotoisilla tunnelmilla. Varmaankaan en
olisi voinut vastustaa halua ilmaista syntyperääni, ellei minua siitä
olisi pidättänyt tuo tuskallinen ajatus, että minun täytyisi tämän
isänmaallisen nuorison edessä haikeasti hävetä uskottomuuttani.
Vähällä piti, etteivät he itsestään päässeet salaisuuteni perille.
Gauenburgilainen, jolla oli harvinaisen tarkka havaintokyky, huomautti
kerran — Eikö teistäkin herra Quifort'in puheessa soinnahda jotain,
joka saattaisi otaksumaan hänenkin olevan kotoisin jostakin sieltä
meiltäpäin.
Pari herroista nyökkäsi myöntävästi, mutta minä vastasin nopeasti
hämmästyksestäni tointuen.
— Teidän havaintonne on ymmärrettävissä. Olen itsekin monasti
huomannut, että kun toimeni takia joudun kuulemaan niin monia eri
kieliä, ehdottomasti tulen jäljitelleeksi niiden ihmisten puheensävyä,
joiden kanssa olen tekemisissä, varsinkin, jos he minua erityisesti
miellyttävät. Havaitsemanne seikka todistaa, kuinka täydellisesti olen
kotiutunut teidän piirissänne.
Sanani olivat toisten mieleen, keskustelu jatkui, syntyperäni jäi
tulematta ilmi. Senjälkeen pidin tarkemmin vaarin kielestäni ja keksin
myöskin tekosyyn, jonka nojalla voin epäluuloa herättämättä lukea
muinaisen kotimaani lehtiä. Hartaasti hain niistä tuota ainoata sanaa:
»Selmatt»! Mutta turhaan! Tuossa kaukaisessa laaksokylässä ei varmaan
tapahtunutkaan mitään kertomisen arvoista, ja jos olisikin tapahtunut,
ken olisi lähettänyt uutisen siitä sanomalehtiin?
Jo kultasi kevätaurinko ikuisen kaupungin kupukat, jo pukeutuivat
sen ympäristöt vihreään, houkutellen pitemmille huvimatkoille,
ja kävelyretkillämme juttelimme Bigin kanssa seuraavan kesän
ilmapurjehdusmatkoista. Käytyämme muutamana lämpimänä iltapäivänä
katselemassa Villa Borghesen kokoelmia ja puutarhoja, menin illalla
taasen kerran Cavallo nero'on ja pelästyin melkein sisään tullessani.
Taiteilijain piirissä kajahti kotoinen nimi »Feuerstein» kaikkein
huulilta. Aiheen siihen oli antanut muuan sanomalehtikirjoitus:
»Ilmahavaintoaseman perustaminen Feuersteinille.» Sopivan hetken tultua
luin ahnain silmin tuon kirjoituksen.
»St. Jakobin meteorologisen keskuslaitoksen perustaminen». alkoi
se, »on herättänyt maassamme uutta harrastusta ilmakehän ilmiöiden
vaarinottamiseen. Samalla on se ajatus voittanut alaa että
meteorologisten tutkimusten tieteellisiin ja käytännöllisiin tuloksiin
nähden olisi suurta hyötyä keskuslaitoksen lisäksi perustetusta
meteorologisesta vuoriobservatoorista. Helposti ymmärrettävissä on,
että korkealla vuorenhuipulla sijaitseva havaintoasema tarjoaisi
monta etua. Ilmakehän ilmiöt ovat siellä varhemmin havaittavissa ja
esiintyvät voimakkaampina kuin laaksossa, jotapaitsi siellä tehdyt
havainnot suovat luotettavamman perustuksen yleisten ilmasuhteiden
arvostelemiselle, kuin vaarinotot laaksoasemilla, missä paikalliset
ilmavirrat vaikeasti arvioitavine vaikutuksineen tuottavat hankaluutta.
Nämä syyt johtivat tuumaan, että havaintoasema sijoitettaisiin
Feuersteinille, tuolle alppijonostamme erillään olevalle
vuorenhuipulle, mutta sen toteuttamista näytti heti kohtaavan este:
Mistä löydettäisiin mies, joka omaten aseman hoitamiseen tarvittavan
tieteellisen sivistyksen, suostuisi viettämään vuosittain neljä, jopa
likimmittäin kuusikin kuukautta kammottavan talvisen yksinäisyyden
ympäröimällä kalliohuipulla?
»Tuo rohkea mies on nyt löydetty! Hän on Gabriel Letzberger
Gauenburgista. Tuota nykyisin viidenkolmatta vuotiasta miestä kohtasi
nuorukaisena se onnettomuus, että tauti pahasti rumensi hänen kasvonsa.
Tämä seikka saattoi hänet vetäytymään yksinäisyyteen opiskelemaan omin
päin, ja samaa elantotapaa jatkaa hän vieläkin, asuen muista erillään
pienessä talossa lähellä kotikaupunkiansa. Kuullessaan puhuttavan
uuden observatoorin perustamisesta, hän tarjoutui sen hoitajaksi. Oli
yhdentekevää, kirjoitti tuo nuori mies, jolla luonnontieteen alalla
kuuluu olevan perusteelliset tiedot, jos hän eläisikin vielä hieman
täydellisemmässä yksinäisyydessä kuin ennen, kun hän vain saisi
riittävästi kirjoja käytettäväkseen.
»Gabriel Letzbergerin kiitosta ansaitsevan päätöksen johdosta ryhdytään
läheisessä tulevaisuudessa observatooria rakentamaan, ja kysymys
laaksoaseman paikasta on myöskin jo ratkaistu. Siitä kilpailivat
Tuffwald vuoren pohjoispuolella ja Uusi-Selmatt sen eteläpuolella.
Gauenburgin piirineuvosto suositteli jättämässään anomuskirjelmässä
Selmattia. Tuo hitaasti uudelleen kansoittuva laakso oli koulun
tarpeessa, mutta lapsia oli vielä siksi vähän, ettei voitaisi rakentaa
koulutaloa ja ottaa opettajaa, ellei tämä samalla saisi sivutointa
laaksoaseman hoitajana. Noiden seikkojen perusteella luopui Tuffwald
kilpailusta. Kevään saavuttua observatoorirakennus veistetään ja
laaditaan kokoon tuolla uutta eloa versovalla vuorensuistuntapaikalla,
sitten se pannaan hajalle ja toimitetaan ylös vuorelle, ja lokakuussa
on se oleva valmis Gabriel Letzbergerin käytettäväksi. Onnea
rakennukselle ja rohkealle miehelle!»
Siihen päättyi kirjoitus.
Elämä kulki siis edelleen kulkuaan entisellä kotipaikallanikin.
Salaperäinen Feuerstein, jonka onkaloissa esi-isäni olivat asustelleet,
pääsi arvoon ja kunniaan! Milaisissahan oloissa Duglore eleli? —
Pyysin maanmiehiäni minun varaltani säilyttämään syksyyn ne lehdet,
jotka sisälsivät jotakin Feuersteinin observatoonsta. Selitykseksi
mainitsin, että olin l luultavasti viettävä seuraavankin talven vaimoni
kanssa Roomassa, ja että kun meteorologia oli ilmapurjehtijalle niin
läheinen ala, niin olin varsin utelias kuulemaan lisää tuon uuden
havaintoaseman perustamisesta.
Bigin iloksi nuori ruotsaIainen maalaaja sai kevätnäyttelyssä paljon
kiitosta hänen kuvastaan, joka myöhemmin joutui meidän haltuumme, ja
ensimäinen talvemme Roomassa jätti jälkeensä mitä miellyttävimmän
muiston.
Toisen purjehduskautemme retket kuljettivat meidät Tonavanmaiden
suurten kaupunkien kautta ja päättyivät Konstantinopolista käsin
tehtyyn matkaan yli Kultaisen Sarven tarumaailman, Bosporin puutarhain
ja Marmarameren linnain. Niin onnellista tosin ei ollut, että toimiamme
olisi suosinut ainainen päivänpaiste. Ikävät maalliset kokemukset
sekaantuivat usein runollisuuteen, jota yläilmat elämällemme soivat.
Väliin oli kaasu niin heikkoa, että pallo täyttyi kovin vitkalleen,
väliin niin tuiki huonoa, ettei sen avulla käynyt lainkaan kunnolleen
ilmaan kohoaminen, kaksi matkustajaa, jotka olivat suorittaneet
etukäteen vain osan kulkumaksusta, karkasivat tiehensä melkoista
loppuosaa suorittamatta. Mutta vaikeinta oli aina noiden monien
ehtojen täyttäminen, joita viranomaiset asettivat, ennenkuin antoivat
luvan ilmaannousuun. Silloin oli minulla jälleen täysin syytä olla
kiitollinen Bigille, kunnon toverilleni. Hymyily vain, herttainen
pyyntö huuliltaan, ja ovet, jotka olivat olleet suljeta, aukenivat,
virkamiehille, jotka eivät olleet pystyneet mitään käsittämään,
selvisivät asiat äkkiä, mikä oli ollut tuiki mahdotonta, muuttui
hänen tenhovoimansa vaikutuksesta mahdolliseksi. Hän väitti minulla
olevan erityisen kyvyn vaikuttaa ihmismieliin, mutta itse asiassa
oli hänen ansiotaan, että idän kaupungeissa hienoimmankin ylhäisön
talot olivat meille avoinna. Olisimme voineet viettää talven
Konstantinopolissa varakasten kauppiaiden ja pankkiirien, turkkilaisten
hallitusvirkamiesten, pashain ja beiein seurapiireissä, mutta olimme
yhtä mieltä siitä, ettei missään voinut viettää niin ihanaa elämää kuin
Roomassa, ja kun entinen mukava asuntomme Piazza del Popolon varrella
oli jälleen saatavissa, matkustimme Ateenan kautta, missä minun oli
tehtävä sopimuksia seuraavan kevään retkiä varten, rakkaaksi käyneeseen
talvimajaamme.