XXIV.

Toukokuun keskivaiheilla minusta tuli Sommerfeldin oppilas.

Ilma, auringonpaiste, ilo ne tuovat hoivaa sairaalle sydämelle!

Hartaalla, riemuisella innostuksella seurasi Big edistystäni uudessa

toimessani. Kunnes kuolema sulkee väsyneet silmäni olen muistava hänen

loistavat kasvonsa, iloisen ylpeytensä, kun hän seisoi rinnallani

kopassa, ohjatessani »Saturnusta» ensi kertaa omin päin ylös ilmoille.

Kun Sommerfeld syksyn tullen tykkänään luopui ilmapurjehduksesta,

asettuakseen viettämään rauhaisaa elämää Baierin ylämaille, kalastus

ja metsästys huvinaan, silloin ostimme me häneltä »Saturnuksen», sekä

osoittaaksemme hänelle kiitollisuuttamme että myös siksi että siihen

erityisesti luotimme. Mutta ennenkuin läksimme sillä ulos maailmaan,

vietimme hauskan talven Pariisissa. Kaiken ilmapurjehdusta koskevan

oppitaidon, mikä suinkin oli saatavissa, hankin itselleni tuossa

kaupungissa, jossa sataa vuotta aikaisemmin oli nähty ensimäisen

ilmapallon kohoavan lentoon, ja joka siitä pitäen oli ilmapurjehdukseen

nähden ollut johtavassa asemassa. Äärettömiä toiveita oli liittynyt

tuohon ensimäiseen ilmalaivaan, tuohon siivekkäänä syntyneeseen

lapseen, jonka piti ihmiskunnalle avata tie korkeuden maailmoihin.

Mutta jo opiskelijana tulin huomaamaan, mikä oikullinen tekele

ilmapallo, jota kokonainen vuosisata ei ollut kyennyt taltuttamaan

sanottavasti tottelevaisemmaksi, oikein on, kuinka vaillinaisesti

tuon ilmojen lelun retkiä käy edeltäpäin arvaaminen. Mutta mitä

ilmapurjehdustieteen ja ilmapurjehduksen tekniikan alalla oli

opittavaa, sen opin, ja suoritin ranskalaisten mestarien tykönä

ilmapurjehdustutkinnon.

Mutta ilmapurjehtimistaito on pikemmin luonnonlahja kuin opittavissa

oleva asia. Minulla oli tuo lahja, ja tiesin ja tunsin että retkieni

onnistuminen riippui siitä, ja Bigin kiihkeät katseet lisäsivät yhä

innostustani.

— Tämä on meidän poikasemme! riemuitsi hän »Saturnusta» silmäillen.

Ensimäisen retkeni varsinaisena ilmapurjehtijana tein Marseillesta

käsin, joka kaupunki oli minulle tykkänään, ja Bigillekin jokseenkin

outo. Sitten käännyimme kohden Italiaa, jonka kaupungit ja rannikot

olivat jättäneet Bigin mieleen melkein koti-ikävän tapaisen tunteen,

ja syksyllä päätimme käydä Triestissä, että Big siellä voisi hakea

käsiinsä muinoisen palvelijattarensa Gheritan, johon hän oli ollut

hyvin kiintynyt, ja koettaa saada hänet kamanneitsyeksensä.

Kun emme olleet pakotetut elämään säkistä suuhun, harjoitimme tointamme

tyynellä arvokkaisuudella varoen kaikkea, mikä voisi meille antaa

seikkailijain leiman, ja karttaen hankkia houkutuksilla alukseemme

matkustajia. Sentähden tapahtui alussa usein, varsinkin kun jossakin

kaupungissa nousimme ensimäisen kerran ilmoille, että saimme tehdä

retkemme kahden kesken. Mutta mitäpä siitä? Rauhallisesti johdin

minä pallon täyttämistä keskellä uteliasta katseli ja joukkoa, jonka

läsnäolo minusta aina oli hermostuttavinta toimessani, vaan johon

mukauduin saadakseni siten osan melkoisista ilmaannousukuluista

kuitatuksi. Big, josta oli vielä kiusallisempaa kuin minusta olla

katseltavana, seurasi valmistuksiani jonkun naapuritalon akkunasta, jos

se kävi päinsä, ja tuli nousupaikalle vasta viime hetkenä, poskillaan

vieno punehdus, mutta ryhti arvokkaan vakavana. Kaikkien huomio kiintyi

silloin häneen: — Ken on tuo komea nainen? Lähteneekö hän mukaan?

— Mutta ihmisten hämmästelevästä ihailusta välittämättä hypähti

hän, kuten lähtiessämme Hampurissa ensimäiselle retkellemme, minun

avustamanani miellyttävällä liikkeellä koppaan, ja kun »Saturnus» nyt

kärsimättömän ratsun tavoin läksi liikkeelle, hyvästeli hän tyynesti

kansanjoukkoa päivän varjoansa veltosti liekuttamalla. »Ken on tuo

rohkea nuori nainen, joka nousee ilmapallon gondoliin levollisesti

kuin tavalliseen veneeseen!» Koko kaupunki mietti tuota kysymystä, ja

minun tyynen tarmoni ohella oli meidän etupäässä kiittäminen Bigin

miellyttävää olentoa siitä, että retkiämme seurattiin mielenkiinnolla

ja luottamuksella ja me rupesimme saamaan alukseemme matkustajia.

Mutta ihanimmat matkamme olivat kumminkin aina ne, jolloin Bigin kanssa

kahden nousimme kesäiseen ilmavirtaan. Hän luotti sokeasti taitooni,

oli retkillämme onnellinen kuin lintunen eikä menettänyt rohkeuttaan,

jos milloin jouduimmekin odottamattomiin seikkailuihin.

Ensimäinen näistä, pikapurjehdus rajuilmalla, sattui meille

noustessamme ilmoille Firenzessä.

Äkkiä noussut tuuli läksi kuljettamaan meitä Apenniinien poikki. Olimme

väliin maanpinnan lähellä, väliin pilvissä, joiden läpi salamoita

singahteli, väliin pilvien yläpuolella, ja kohiseva myrsky teki

maahanlaskemisen mahdottomaksi, sillä joko olisi kiinnihakaantunut

ankkuri rikkoutunut tai sen köysi katkennut tai pallokangas repeentynyt

palasiksi. Yö saapui. Kuu tuli esiin aavemaisista pilvistä, mutta

hetken perästä meitä ympäröi entistä synkempi pimeys. Nojasin pääni

kopan reunaan ja koetin näköäni jännittämällä saada selville,

minkälaatuinen allamme oleva seutu oikein oli. Big riemuitsi rinnallani

luonnon raivoa pelkäämättä: — Jost, myrskylintuni! — Keskiyöllä heitin

laahusköyden alas, että se hidastuttaisi »Saturnuksen» kulkua. Vihdoin

onnistui maahanlasku. Mutta turhaan kutsuelin torventoitotuksilla

vuoripaimenia luoksemme ohjaamaan meidät jonnekin yömajaan. Olimme

pakotetut viettämään yön ulkona »Saturnuksemme» vieressä. Vasta aamun

hämärtäessä lähestyivät meitä varovasti muutamat paimenet. He olivat

kyllä nähneet pallon, se kun pariin erään oli joutunut kuunvaloon,

kertoivat he, mutta he olivat luulleet, että se oli ilmestyskirjan

peto, joka nyt oli tulossa tuhoamaan sarvillaan maailman. Big, joka ei

hetkeksikään ollut menettänyt hyvää tuultaan, vasasi heille raikkaalla

naurulla!

Kolme päivää puhui koko Firenze nuoresta meksikkolaisesta

ilmapurjehtijaparista ja heidän yöllisestä seikkailuretkestään.

Lukuisat herrat ja naiset kävivät meitä tervehtimässä hotellissamme,

saadakseen lähempiä tietoja matkastamme tai kuulustellakseen

vointiamme. Bigin herttainen luonnollisuus ja henkinen itsenäisyys

viehätti heitä, ja monet, jotka tullessaan olivat kohdelleet meitä

hieman alentuvasti, olivat lähtiessään päässeet selville siitä,

että olivat alkuaan arvioineet meidät hiukan liian vähäpätöisiksi.

Meille alkoi saapua kutsuja hienoihin seurapiireihin, vaikk'emme sitä

olleet mitenkään tavotelleet, saimme uusia tuttavia ja seuralaisia

retkillemme, ja kun vihdoin jätimme Firenzen, silloin ei tahtonut tulla

loppua kädenpuristuksista, jälleennäkemistoivotteluista, kukkasista,

joita Bigille ojennettiin.

Se toi mieleen rohkeutta! Melkein vaikeuksitta perehdyimme

uuteen toimeemme ja kotiuduimme mitä erilaisimmissa ylhäisissä

seurapiireissä. Ei kukaan olisi tuntenut Leo Quifort'ia, jonka kieli-

ja seurustelutaito näyttivät osoittavan hänen kaiken ikänsä maailmaa

matkustelleen, Jost Wildiksi, muinaiseksi selmattilaiseksi, ja tuo

nimeni kaksinaisuus, joka vei ihmiset harhaan, tuntui Bigistä vain

huvittavalta ja antoi hänelle alinomaa aihetta leikinlaskuun. — Jost —

Jost — Jost Wildi! huusi tuo veitikka, niin pian kuin olimme ihmisten

seurasta päässeet asuntoomme kahden kesken, ja upottaen tulisen

katseensa silmiini hän kysyi hyväillen:

— Jost, vietätkö yhä vieläkin mieluimmin elämäsi minun parissani?

Mieluimmin elin hänen parissansa! Mitä välitin minä noista

monista ihanista naisista, italialaisista ja muista, joiden

kanssa ilmapurjehdus saattoi meidät tekemisiin, ja heidän

viehättäväisyydestään, jonka suhteen lisääntyvä ihmistuntemus

teki minut yhä epäilevämmäksi? Big pysyi silmieni suloisimpana

nautintona, Big, herttainen toverini, johon olin kiintynyt syvimmillä

sydänjuurillani, suloinen, viehkeä vaimoni, joka hellällä kädellään

karkotti pilvet otsaltani, tuo kaikesta pikkumaisuudesta vapaa olento,

johon minua yhdisti mielten sisin sopusointu, mitä täydellisin

keskinäinen ymmärtäminen.

Mutta keskellä maailman iloja ja huolimatta rajattomasta rakkaudestani

Bigiin, tuli mieleeni väliin äkkiä Dugloren kuva, kuin olisi hän

rauhattomana sieluna arasti entänyt ohitseni. Yksin ilmaretkillänikin

tuo tapahtui.

Kerran ihmeellisen ihanana syyskuun iltana riippui »Saturnus» hiljaa

kuin amppeli Napolin yläpuolella lienteässä sinessä, joka loi yli maan

ja meren, Caprin saaren, rannikkokallioiden, valkoisten huvilain,

kaukaisen vuoritaustan ja suitsuvan Vesuviuksen vienon salaperäisen

värityksen. Big lepäsi taljalla, jonka olin levittänyt hietasäkkien

ylitse. Hetken aikaa olimme vaienneet. Kun loin jälleen katseeni

tuohon siron huolettomasti lepäävään olentoon, oli hän nukahtanut. En

häirinnyt häntä, vaan iloitsin vain nähdessäni, että »Saturnus» tuntui

hänestä yhtä varmalta kuin lapsesta kehtonsa, ja ajatuksiini vaipuen

silmäilin ulos yöhön. Silloin näin edessäni surulliset suuret tummat

silmät! Sanomaton surumielisyys valtasi minut siinä tähtitaivaan alla

seistessäni. Mutta uinailevan huulilta kuului valitus ikäänkuin hän

tuskallisesti olisi tuntenut, kuinka ajatukseni olivat kiintyneet ensi

lemmittyyni. Kun hän hetken kuluttua avasi silmänsä, sanoin minä:

— Olet nähnyt pahoja unia, lapseni!

Hymyillen vastasi hän vavahtelevin huulin:

— Minä uneksin intiaanilapsista Marfilin kaivoksessa!

Napolissa meillä oli suurin menestys, minkä ensimäinen

ilmapurjehduskautemme toi muassaan. Ensimäinen ilmapallomatkustaja,

joka meille siellä ilmaantui, oli nuori, kaupungin hienostoon kuuluva

napolitar, kiihkeä olento, joka oli hartaasti kiintynyt Bigiin.

Laskeutuessamme alas kuljetti alus meidät pinjan latvaan keskellä

Camaldolin kenttiä, mutta nuori rouva oli niin ihastuksissaan, että

saapui parin päivän perästä puolisonsa ja erään toisen pariskunnan

seurassa ottamaan osaa uuteen retkeen. Ilmoitin tuolle pienelle

seurueelle, että »Saturnus» luultavasti tulisi kulkemaan Napolinlahden

poikki, ja vuokrasin pienen höyryaluksen »Firenzen» seuraamaan

matkamme suuntaa. Sadat kaukoputket olivat tähdätyt meitä kohden,

kun »Saturnus», jonka matkustajat olivat vallan haltioissaan,

läksi kulkemaan peilipintaisen lahden yli, jolla vilisi souto- ja

purjealuksia, kohden Storre vuoria. Vähitellen hidastui sen kulku

melkein täysin tyynessä ilmassa. Ilta lähestyi, ja oli tarjona vaara

että yö yllättäisi meidät, jos pyrkisin lahden toisella puolen

valkoisena hohtavaan Sorrentoon. Annoin siis pallon hiljaa laskea

lähelle merenpintaa. »Firenze» lähestyi, sen miehistö tarttui

ankkuriköyteen ja kiinnitti sen laivaan, joka lähti kuljettamaan

ilmassa leijailevaa »Saturnusta» jälleen kohden Napolia, missä tuhannet

valopilkut meitä tervehtivät vienon syysillan hämärään verhoutuvain

vetten takaa. »Firenzen» ja »Saturnuksen» saapuessa yhdessä satamaan,

kohottivat rannalla seisovat kansanjoukot ilmoille loppumattomia

ilohuutoja, kiitollisina tuosta näkemästään ihmeestä, merellä

tapahtuneesta ilmapallon ankkuroimisesta. He liekuttivat lakkejansa ja

huusivat napolilaisen helposti kiihtyvällä innostuksella: — Evviva Leo

Quifort! — Noista eläköön-huudoista en tosin liioin välittänyt, mutta

»Saturnus» oli nyt lumonnut koko kaupungin, ja toinen onnellinen retki

seurasi toistansa.

Lokakuussa läksimme Triestiin, missä Big halusi käydä tervehtimässä

vanhempainsa muinoista palvelijatarta, Gheritaa, saadaksensa hänet

palvelukseensa. Meni päiviä ennenkuin meidän onnistui päästä hänen

jäljillensä. Löysimme hänet vihdoin onnellisena aviovaimona asumassa

viehättävällä maatilalla, joka sijaitsi rannikkojyrkänteellä,

neljännestunnin matkan etäisyydessä kaupungista. Nyt ei tosin voinut

olla puhettakaan että hän jättäisi miehensä ja lapsensa seuratakseen

meitä muille maaimoille, mutta oli liikuttavaa nähdä millaista iloa

jälleennäkeminen tuotti noille molemmille nuorille naisille, ja

minuakin miellytti Gherita, joka nyt iloisan kiitollisella mielellä

rupesi miellyttävin piirtein kuvaamaan Bigiä lapsena ja kertomaan pikku

juttuja noilta ajoilta. Samaten miellyimme myöskin hänen kotiinsa, jota

koristivat tuuheat vehreät pinjat, laakeri- ja öljypensaat, hedelmäpuut

ja viiniköynnökset.

— Jos meilläkin olisi lapsia kuten Gheritalla, Jost, lausui vaimoni,

ihastuksissaan vanhan tuttavansa onnesta, — niin mekin rakentaisimme

tänne itsellemme huvilan! Ei silti, että Triest kaupunkina minua

erikoisesti viehättäisi, mutta pidän Gheritasta, ja hänen miehensä ja

ruskeakiharaiset poikansa miellyttävät minua ja tienoo on harvinaisen

kaunis: ylt'ympäri etelän rehevyyttä, edessä välkkyvä meri, missä

valkoiset purjeet hohtavat, ja melkein rajaton näköala, omansa

vaivuttamaan haavemietteisiin.

Big kävi joka päivä tervehtimässä Gheritaa. Hän hemmotteli hänen

lapsiansa, jotka riemahdellen riensivät hänelle vastaan, ja

seurustelu älykkään, ilomielisen italiattaren kanssa täytti hänen

mielensä nuoruuden raikkaudella, niin että hän kävi tyynemmäksi ja

iloisemmaksi kuin koskaan ennen. Minä puolestani tein purjehduskauden

lopettajaisiksi kolmen triestiläisen herran kanssa pitkän retken

kolean Karstvuoriston ja Krainin ja Steiermarkin vehreiden kukkulain

ylitse aina Neusiedlerjarven lakeille rantamille saakka. Palatessamme

Triestiin juttelimme Bigin kanssa aikeestamme jättää tuon kaupungin,

lähteäksemme viettämään talvea Venetsiassa, Firenzessä ja Roomassa.

— Kuinka, herra Quifort, ja te, arvoisa rouva, lausuivat seuralaisemme,

— aiotteko lähteä tienooltamme näkemättä Miramarea viehättävine

puutarhoineen, tuota linnaa, jonka niin läheiset surulliset muistot

yhdistävät kotimaanne Meksikon uudempaan historiaan?

Kiitokseksi »Saturnuksella» tekemästään hauskasta matkasta he panivat

toimeen iltapäivä- ja ilta-huviretken Miramaren ja Duinon linnoille, ja

osanottajiksi ilmaantui myöskin muita herroja ja naisia.

Eteläisen maiseman hedelmillä koristettu rannikkoalus oli tuskin

ehtinyt pujottautua satamaa täyttävien laivojen välitse väljemmille

vesille, kun jo nuo molemmat linnat syysauringon kultaamina hohtivat

meille vastaan vuorten reunustamasta Adrianmeren pohjukasta. Heleät

viulunsävelet, sulava mandoliininsoitto lyhensi matkaamme välkkyvän

meren ylitse. Big säihkyi iloa ja hyvää tuulta.

Noustessamme rannalta Miramaren valkoiseen haavemaiseen linnaan, ryhtyi

meitä opastamaan herttainen vanhus, erään ilmaretkeemme osaaottaneen

herran isä, ja hän kertoi meille synkistä muistoista, jotka liittyivät

tuohon laineiden huuhtelemalla kalliopenkereellä sijaitsevaan

linnaan. Mieltäkiinnittävän elävästi, kuten se, joka itse on ollut

tapahtumain todistajana, ja säestäen esitystään italialaisen kiihkeillä

liikkeillä, kuvasi hän meille kuinka Maksimilian Habsburgilainen,

tuo ponteva, ritarillinen ruhtinas, ja hänen nuori kaunis vaimonsa

Charlotta Belgialainen läksivät viehättävästä linnastaan tavottelemaan

kunnianhimonsa päämäärää, Meksikon keisarinkruunua.

— Katsokaa, arvoisa rouva, tässä nousi tuo onnea säteilevä Pan

veneeseen, joka vei heidät »Navarraan», valtamerenlaivaan, jonka

mastoissa jo liehuivat Meksikon liput käärmettä tappavine kotkineen.

Rannikon asukkaat peittivät keisarin ja keisarinnan kukkastulvaan.

Kun tykinlaukaukset jymähtivät jäähyväisiksi, ei ollut kyyneletöntä

silmää, ja onnentoivotukset kajahtivat kauas yli meren. Te tiedätte,

mille kauhealle tolalle asiat sitten kääntyivät. Neljä vuotta oli

vain kulunut, kun keisari Maksimilian makasi ammuttuna kukkulalla

kapinoivien meksikkolaisten sotilasjoukkojen keskellä ja keisarinna

Charlotta mielipuolena suljettiin belgialaiseen luostariin, jossa hän

saa viettää kaiken ikänsä. Pahin onnettomuus on sentään oma syyllisyys,

ja tuon naisen täytyy tunnustaa itselleen, että hän juuri etupäässä oli

yllyttänyt arkkiherttuaamme noihin verisiin Meksikon seikkailuihin.

Huomasin kuinka syvästi Miramaren murhenäytelmän kuvaus vaikutti

Bigiin, ja kuinka hänen täytyi koota voimansa salataksensa

mielenliikutuksensa puutarhoja pitkin iloisesti liitelevältä

seurueelta. Hän oli liiaksi suuren maailman ihminen antautuakseen

muitten nähden tunteidensa valtaan, mutta kun kenenkään meitä

tarkkaamatta voimme hetken puhella kahden kesken, kuiskasi hän minulle

kiihkeästi:

— Tuskin kestin kuulla tuota kertomusta Maksimilianista ja

Charlottasta. Se saattaa liian kaameasti tuntemaan kohtalon rajatonta

säälimättömyyttä. Voiko enää ollenkaan iloita elämästä? Minusta on kuin

joka puun takana väijyisi turma, kuin aurinkoinen päivä verhoutuisi

mustaan harsoon, tuntematon voima synkistyttäisi kidutusta uhaten

vuoret ja meren, kaiken maailman. Mitä oli tuokin Charlotta rikkonut?

Hän olisi tahtonut nähdä miehensä onnen kukkuloilla, kuten jokainen

nainen miehen, jota jumaloi! Pitääköhän minun vanhassa Duinon linnassa

jälleen kuulla yhtä mieltäjärkyttävä kertomus?

Ei, Duinon mahtavaa, vanhuudesta harmaata linnaa, joka korkealta

kallioharjalta kohoten silmäili yli tumman veden, ei tuntehikkaan

Bigini tarvinnut pelätä. Tuosta uneen vaipuneesta linnasta ei mikään

ylväs pari ole lähtenyt uhkarohkeisiin pyrkimyksiinsä sortumaan. Me

nautimme vain hurmaavasta tunnelmakuvasta, minkä maisema tarjosi.

Linnan synkkiä torneja, joita ei päivänpaistekaan kykene kirkastamaan,

kallioita, joita pitkin teräväokainen agavi kiipeilee, kiertelivät

valkoiset vesilinnut ja tummat korpit, kuvastuen karehtivaan

merenkalvoon, joka maneettiparvien valaisemana hohti monivärisenä.

Rauhaisa nykyhetken elämä ympäröi kaikkialla kaukaisten vuosisatojen

jykevää muistomerkkiä.

Mutta Bigin oli lumonnut eräs toinen kuva, lähellä olevat Tybeinin

linnan rauniot.

— Toivoisipa todellakin olevansa maalaaja! huudahti hän. — Sinisestä

merestä ylenee kolea, pysty suora kallio, jota vain murenemaisillaan

oleva riutta kiinnittää mantereeseen. Ylhäällä kalliolla kohoavat

kaaret, tornit, portit. Heleä taivaan sini virtailee niiden lävitse.

Tuohon kuvaan kuuluisi vielä naisolento, joka käsivarsi muurin varassa

nojaisi leukaansa käteensä, silmäillen haaveksivana kauas merelle.

Siinä saisi yksin tunnelmankin puolesta valmiin aiheen taululle, jonka

nimeksi tulisi »Sadun aarre».

Vanha triesteläinen herra, joka kuunteli hänen puhettansa mielihyvällä,

nyökkäsi ja lausui:

— Nuo rauniot ovatkin suoneet sadulle ainesta!

Mutta silloin noutivat veneet meidät jo maihin. Seurue asettui

leveälatvaisten tärpättipuiden alle illalliselle, ja runsas tunti kului

siinä aterioidessa ja pilanteossa. Kun jonkun matkan etäisyydessä

odottava laivamme kimeillä vihellyksillä ilmoitti lähtöhetken

lähestyvän, herätti se yleistä mielipahaa. Iltarusko punoitti jo

taivaalla, ja laivamme liukuessa paluumatkalla noiden korkealla

kalliolla ylenevien raunioiden ohitse, vuodatti se torneille, kaareille

ja porteille kuin tulen ja veren hehkua. Big ei saanut silmiänsä

käännetyiksi tuosta synkän ihanasta kuvasta.

— Te annoitte, arvoisa rouva, näille raunioille oikean nimen,

nimittäessänne niitä »sadun aarteeksi», lausui vanha triestiläinen

herra kääntyen puoleemme. — Ei ainoakaan kalastaja uskalla lähestyä

näitä kallioita. Väliin kuutamolla kuuluvat laineet kallion juurella

kohisevan niin surunvoittoisesti, että jos kalastaja sen kuulee, hän

sairastuu ennen kolmen päivän kuluttua eikä enää konsanaan parane

entiselleen. Kansa on antanut tuolle salaperäiselle ilmiölle nimen _il

sospir' del mar'_ meren huokailu.

— Tybeinin kalliolinnassa piti asuntoa ritari Ulrikki. Äskettäin

vihittynä nuoreen vaimoonsa Jugundaan, sai hän käskyn lähteä sotaan

turkkilaisia vastaan. Altaanilla istuen purki Jugunda kaihonsa harpun

säveliin. Nuori, tummapintainen, kaunis kalastaja kulki veneellään

ohitse, laski soutimet lepoon, unohti verkkonsa jääden säveleitä

kuuntelemaan, ja hänen tummain silmäinsä katse kiintyi Jugundaan.

Silloin valtaa nuoren vaimon rikollinen halu. Ehkäpä Ulrikki herra

jo onkin kuollut ja kuopattu. Hän heitti köysiastuimet kalliota alas

mereen. Silloin oli nuorukaisen rauha mennyttä. Hän sousi rantaan,

kiipesi astuimia ylös ja suuteli Jugundan samettihameen lievettä. Mutta

linnaa vartioitsi uskollinen vouti. Mieli haikeana hän varoitti Jugunda

rouvaa. Mutta tämä pani asian leikiksi ja sanoi: »Elkää toki luulko,

että ruskeapintaisen kalastajan takia pettäisin korkean herrani ja

puolisoni!» Mutta hän houkutteli yhä vieläkin nuorukaista ja sanoi:

»Miksi suutelet vain ruusunhohteisia sormiani, suutele toki mieluummin

punaisia huuliani!»

Big teki liikkeen, kuin olisi halunnut päästä kuulemasta sadun jatkoa,

mutta hänen kävi kuten minunkin: taitavan kertojan esitys viehätti

meitä, ja kohteliaisuus herttaista vanhaa herraa kohtaan pakotti meidät

kuulemaan hänen kertomuksensa loppuun saakka.

— Ritari Ulrikki palasi odottamattomasti vieraalta maalta, jatkoi

seuralaisemme. — Voudin tullessa portilla häntä vastaan, oli hänen

ensi kysymyksensä: »Kuinka voi armas puolisoni, jota kaiken aikaa olen

rakastavaisena ikävöinyt?» Mutta vouti yritti salaperäisenä puhumaan:

»Herra — — —» Silloin keskeytti häntä ritari: »Elä vain puhu pahaa

vaimostani, joka sodan kärsimysten jälkeen on oleva ilonani!» Rakkaus

ja epäluulo taistelivat hänen sydämessään. Mieli kiihkeänä riensi hän

Jugundaa tervehtimään. Kun hän tuli vaimonsa huoneeseen, oli tämä tosin

yksin, mutta huoneen taustassa kahisi esirippu. Ulrikki herra jähmettyi

kauhun vallassa, mutta Jugunda hymyili kalveten: »Oi, rakas herrani,

uunista virtaava ilma siellä vain liehuttaa muurikomeron uutimia.»

Ritari vastasi synkästi: »Jos niitä vain tuuli liikutti, niin en tahdo

niitä kohottaa. Mitä niiden, takana on, sen hautaamme tuonne komeroon,

muuraamalla sen umpeen. Jos suostut siihen, niin olet uskollisena

puolisonani oleva sydämeni ilo ja onni!» Jugunda vastasi siihen: »Miksi

en suostuisi siihen, että tuo vetoinen komero muurataan umpeen?» Julma

tyydytyksen hymy huulillaan huusi ritari ulos kartanolle: »Vouti,

muurarit tänne!» Muurarit tulivat ja muurasivat yötä päivää, kunnes

komero esirippuineen oli jäänyt kiviseinän taakse. Jugunda ihmetteli

nuorukaisen uskollisuutta, kun tämä valittamatta kärsi kuoleman hänen

tähtensä, ja hän luuli voivansa kantaa tuon salaisuuden.

— Kauheata, kamalaa! ähkyi Big.

— Taru on kohta lopussa, vastasi kertoja.

— Kolmeen päivään ei muurin takaa kuulunut mitään. Mutta sitten tunki

sieltä esiin vaikeroiva äännähdys: »armaani!» Aavemaisen hiljaa ja

heikkenemistään heikennen kuului tuo vaikeroiminen yhdeksän yötä

peräkkäin, sitten seurasi kuulumaton valitushuuto, kuin nuoren

sydämen murtuessa, ja sitten ei enää muuta kuin ruumiista eronneen

sieluparan huokauksia, vienoja kuin tuulen hengähdys. Jugunda joutui

kauhistuksiinsa. Hän pyrki kirveellä musertamaan muurin, mutta kivet

eivät väistyneet. Huokaus vielä, — silloin heitti tuo onneton kirveen

kohti nukkuvaa puolisoaan, — uusi huokaus — ja hän heitti linnaan

palosoihdun, polttaaksensa sen surmattuine isäntineen, — taas huokaus —

ja hän syöksyi mereen, ja sinne vyöryi palava linnakin huokauksineen.

Vuosisata toisensa jälkeen menee menojaan, mutta yhä kuuluu, kalastajia

turmioon saattaen, läpi laineiden tuo huokailu — _il sospir' del mar'_

— kertoellen salaisuudesta, joka ei saanut tulla päivän valoon.

Bigiltä ei kertoja saanut mitään kiitosta. Kuin murtuneena istui hän

vaieten. Mutta herttainen vanha herra pelästyi hänen kalpeuttaan ja

lausui kuin puolustautuen:

— Arvoisa rouva, elkää antako sadun vaikuttaa liian syvästi mieleenne.

Tämä tarinahan vain tahtoo kansan mielikuvituksen keksimässä

runollisessa muodossa lausua ilmi sen vanhan totuuden, että salattava

teko murjoo ja tuhoaa naisen sielun!

Saamatta esiin sanaakaan vastaukseksi, vapisi Big kuin olisi itse

kuullut tuon meren huokailun.

Silloin kajahtivat viulun ja mandoliinin sävelet sulavan tulisina yli

värillisillä lyhdyillä koristetun laivan. Muutamat nuoret alkoivat

karkeloida, ja äkkiä tuli vapisevaan, puoleksi jähmettyneeseen vaimooni

uutta eloa. — Jost, huudahti hän, unohtaen kaiken varovaisuuden, —

tanssi minun kanssani!

Muutama tahti vain, ja oli kuin sähkövirrat olisivat tuoneet hehkua

tuohon komeaan, notkeaan olentoon, ja hänen silmänsä välkähtelivät

säihkeellä. Koetin tyynnyttää häntä, mutta tuo hurja, outo kiihkeys,

joka joskus tuikahti esiin hänen sielunsa sisimmistä sopukoista,

oli nyt saanut hänet valtoihinsa. — Onko tuo meksikkotar velhotta?

kuului kuiskaus, joka ei ollut aiottu minun korvilleni. Olin suuresti

mielipahoissani Bigin takia, joka posket hehkuvina kuin kuumeessa,

tukka puoleksi hajallaan, tanssi kuin bakkantitar, kuin olisi hän

saanut kuohuvaa myrkkyä suoniinsa. Ilomielinen seurue kohotti lasinsa,

juodaksensa jälleennäkemistä toivottaen erojaismaljan. Riemahdellen

huusi Big: — Elämä ja rakkaus eläkööt! — ja kilisytti lasiansa minun

lasiini, mutta niin hillittömällä liikkeellä, että sen jalka katkesi

ja se vieri kantta pitkin mereen. Silloin pelästyi hän vallatonta

käytöstään ja joutui pahoin hämilleen.

Seuraavana päivänä hän houraili kuumeessa. Lääkäri arveli syyksi kovaa

vilustumista. Hänen vavahtelevat huulensa toistivat lauseita edellisen

päivän kertomuksista:

»Hänet suljettiin mielipuolena luostariin, jossa hän saa viettää

kaiken ikänsä — — _Il sospir' del mar'_ — — Kautta vuosisatojen

jatkuu tuo huokailu, saattaen kalastajia turmioon — — —» Kuinkahan oli

selitettävissä tuo, että kerrotut tapahtuma, jotka eivät muiden mieleen

jättäneet mitään syvää jälkeä, Bigiin vaikuttivat noin valtavasti.

Mutta hän oli noita tarmokkaita olentoja, jotka kykenevät aina

uudelleen jännittämään voimansa ja toipumaan. Uskollinen Gherita

hoite1i häntä hellästi, omistaen enemmän aikaansa hänelle kuin

perheelleen, ja niin päästiin voitolle kuumeesta. Lähestyessäni eräänä

aamuna Bigin vuodetta, hänen huulillaan väreili suloinen hymyily.

— Täytyyhän minun jälleen parantua, kuiskasi hän, — sinun tähtesi,

rakas Jost! Lupasinhan Helgolannissa, että veisin sinut näkemään

kaikkea mitä maailmassa on suurta ja kaunista, käyskentelisin kanssasi

taiteen pyhiä tenhomaita!

Bigin sairastumisen takia, joka herätti mielessäni kaikenmoisia

synkkiä ajatuksia, ei tuo ensimäinen ilmapurjehduskautemme päättynyt

niin sopusointuisasti kuin olin toivonut, mutta sitä seuraava,

taidenautinnolle omistettu talvi, jonka vietimme Venetsiassa,

Firenzessä ja Roomassa, toi mukanaan sarjan ihania onnenpäiviä, joiden

muisto herättää sydämessäni haikeaa ikävöimistä. Enemmän ylevää

elämännautintoa kuin moni saa kokea koko matkallaan kehdosta hautaan,

tuli silloin osaksemme. Minä puolestani nautin täysin siemauksin! Niin

ei tosin ollut Bigin laita. Hänellä oli sydämessään kalvava huoli, joka

riisti häneltä kaiken rauhan.