Ihanaksi muodostui kolmipäiväinen matkamme sinistä Golfvirtaa pitkin
»Washingtonilla», höyrylaivalla, joka vei meidät New Yorkista
Havannan kautta Veracruziin. Floridan niemimaa näkyvissämme kuljimme
Bigin kanssa, jonka hilpeys jo jälleen oli palannut, edestakaisin
laivankannella, eikä väsymys vallannut meitä vielä yösydännäkään,
niin lumoavan kauniit olivat tuon eteläisen meren tarjoamat kuvat.
Mustan paarivaatteen kaltaisena lepäsi ulappa edessämme. Kuu nousi
ja vuodatti kuin maljakosta merenkalvolle vienoa valoaan. Ylhäällä
tuikki tähtimaailma, loistavampi ja rikkaampi kuin kotoista taivasta
koristava, alhaalla valkimoivat aallot, noidantuli loi tenhovaloaan
yli vetten ja upea kellanpunertava viiru väritti taivaanrannan.
Täysin valkoisin purjein läheni meitä laiva ja ensi ohitsemme. Vienon
lämpöiset olivat ilman henkäykset.
Minä kuiskasin Bigille:
— On olemassa muutakin ihanaa kuin ilmapurjehtiminen!
Huokaus kävi hänen huultensa yli ja hän vastasi:
— Elkäämme sentään unohtako Sommerfeldin kanssa tekemäämme sopimusta!
Päivää myöhemmin tulivat Kuban vuorenhuiput näkyviin. Havannassa
erosimme Fritzistä, Bigin hartaasta pikku ihailijasta. Vihdoin
saavutimme myöskin merimatkamme päämäärän, Veracruzin sataman. Nouseva
aurinko purppuroi Pico de Orizaban lumipeitteisen huipun ja Cofre
de Peroten kraaterin, kaukana taivaanrannalla siinsivät tarumaisina
Kordillerit.
Rannassa meitä odotti mieluisa yllätys. Don Garcia Leo Quifort
oli lähettänyt Bigin sukulaispiiriin kuuluvan nuoren miehen, don
Joaquin Ribeiran, yhdessä palvelijan kanssa meitä vastaan, ohjaamaan
meidät maan pääkaupunkiin. Mitäpä hyödyttäisi koettaakaan kuvailla
unohtumattomia tunnelmia, joita mielessämme herättivät nuo troopilliset
maisemat, tulomme ylänkömaille ja Meksikon kaupunkiin!
Notaari ja asianajaja don Garcia Leo Quifort, joka asui kaupungin
päätorin »Zocalon» varrella, otti meidät vastaan tuohon ritarimaisen
herttaiseen tapaan, jota hänen kansansa ylhäisö seurustelussaan
noudattaa. Avosylin tuli tuo vanha, mutta vielä hyvissä voimissa
oleva herra Bigiä vastaan, sulki hänet syliinsä, taivutti ylvään,
miellyttävän päänsä häntä kohden, suuteli häntä otsalle ja syleili
häntä uudelleen.
— Armas lapseni, lausui hän, — olette kehittynyt niin ihanaksi kuin
odotinkin, saadessani kannella teitä käsivarsillani yhdeksänvuotiaana
tyttösenä. On suurin iloni saada kerran vielä nähdä teidät, te
vanhuuteni onni!
Ja jälleen seurasi syleily. Viehkeän veitikkamaisena mukautui Big
noihin riemunpurkauksiin, nähdessään etten minä pannut pahakseni hellän
juhlallista vastaanottoa, jonka vanhus hänelle valmisti. Kääntyen
sitten minun puoleeni kehuskeli don Quifort Abigailin valintaa,
ryhtyäkseen sitten jälleen vilkkaasti etelämaalaisen kukkaskielin
ylistämään vaimoani, joka jo lapsena oli häntä ihastuttanut.
Tuo puoleksi isällinen, puoleksi ritarillinen hellyys, jota ylväs
don Quifort korkean ikänsä perusteella katsoi olevansa oikeutettu
osoittamaan Bigille, sai meidät tosin usein nauramaan hänelle
salaa, mutta notaari oli oiva mies, joka parhaansa mukaan koetti
tehdä olomme Meksikossa mahdollisimman miellyttäväksi. Vietimme
viikkokausia kuin ainaisessa juhlahumussa. Milloin oli mentävä
katsomaan härkätaistelua, milloin teatteriin, milloin 'vierailulle
Bigin sukulaisten tykö, jotka maantavan mukaan osoittivat meille hienoa
vieraanvaraisuutta, lahjoitellen meille hevosiakin, joilla opimme
ratsastamaan, vaan karttoivat puhua siitä, jota varten oikeastaan
olimme sinne tulleet. Se kaiketi aiheutui siitä, että he vanhan
perinnön takia kaikki tyynni olivat hieman riidassa keskenään. Vihdoin
sain tietää sen verran, että hopeakaivos, jota riita koski, sijaitsi
Marfilissa vuoriteollisuuskaupungin Guanajuaton lähellä Kordilleerien
alarinteellä. Kaivoksesta, josta Big omisti kuudennentoista osan, oli
hyvissä varoissa oleva kaivosyhtiö tarjonnut hyvän hinnan, ja juuri
ymmärtäväisimmät noista monista meksikkolaisista omistajista olivat
sitä mieltä, että olisi edullisinta myydä se, se kun oli huolimattoman
isännöitsijän hoteissa. Mutta sukulaisten välinen epäluottamus
esti asian tulemasta lopullisesti ratkaistuksi. Vähitellen alkoi
joutenolo, johon vasten tahtoani olin pakotettu, käydä minusta liian
rasittavaksi, ja päätin mennä tutustumaan omin silmin kaivokseen,
sekä läksin Bigin kanssa, joka ei tahtonut jäädä yksin don Quifort'in
luo, kahden palvelijan seuraamana ratsastamaan kaivostienoolle. Parin
päivän perästä saavuimme syvänteen yläpuolelle rakennettuun silmää
miellyttävään Guanajuaton kaupunkiin ja viehättävässä vuoriseudussa
sijaitseville Marfilin kaivoksille, joista meidän kaivoksemme oli
tuottavimpia.
Don Quifort'in suositukset toimittivat meille pääsyn kaivokseen.
Elävästi johti se mieleeni Selmatt'in liuskakivilouhoksen. Pyhän
neitsyen kuvan ohitse kuljetti meidät ruskeaihoinen, soihdulla
varustettu oppaamme suuria, leveitä kivilaattoja pitkin avaroihin
käytäviin, joiden hiljaisuutta tuon tuostakin keskeyttivät ohitsemme
hiipivien kääpiömäisten olentojen laahustavat askeleet. Laskeuduimme
aina syvemmälle tuohon varmaankin vuosisatoja vanhaan kaivantoon,
hengittäen sen ahdistavan kosteata ja lämmintä, epäterveellisillä
kaasuilla täytettyä ilmaa.
— Mutta hornaanko me olemme matkalla? kysyi Big, pikemmin tuskallisesti
kuin leikillisesti.
Kuljettuamme yli tunnin saavuimme tuon kammottavan onkalon syvyydessä
sijaitsevalle työpaikalle. Muutamain soihtujen heikossa, koleassa
valossa näimme joukon täysin alastomia olentoja, satakunnan intiaaneja,
teräväkärkisillä työaseilla kiveä kolhimassa. Elämää kuin helvetissä!
Juuri kun katseemme yritti kiintyä tuohon kuvaan, kajahti peräytymisen
merkki. Nyt seurasi välähdys ja huumaava pamahdus! Työpaikka oli
täpö täynnä kiiltäviä malmipalasia. Työnjohtaja piti silmällä
kappalten punnitsemista ja arvioimista, ja kuormankantajat läksivät
niitä kuljettamaan noita kammottavia käytäviä pitkin, joita myöten
me olimme tulleet, kaivoksen suulla oleviin amalgaamihuuhtomoihin.
Mutta kuormankuljettajat, joiden laahustavat askeleet tullessamme
olimme kuulleet, olivat lapsia, väärävartaloisia, käyräselkäisiä
intiaanipoikia ja -tyttöjä, joista nuorimmat olivat seitsenvuotisia.
Muutamain vanhusten valvonnan alaisina ottivat he kukin täytetyn
säkkinsä, ja äänettömän, haikean kurjuuden kuvana läksi kulkue
liikkeelle, kadotakseen pimeisiin käytäviin.
Big vaikeroi tuskasta nähdessään tuon mieltävihlovan näyn. Puoleksi
tajutonna nojasi hän minuun.
— Tällä tavoin on siis se rikkaus hankittu, jota tähän saakka olen niin
huolettomasti käytellyt, huudahti hän. — Sitä tahraa kidutettujen,
rajattomasti onnetonten lasten veri!
— Mutta näinhän on aina ollut, selitti oppaamme, joka ei voinut käsittää
vaimoni mielenliikutusta.
— Mutta muutos pannaan toimeen niin pian kuin kaivos joutuu yhtiön
haltuun, joka voi ottaa käytäntöön vuoriteollisuuden uusimmat
apuneuvot, vastasin minä, itsekin kauhistuksissani. — Koneet korvaavat
noiden kiusattujen lasten työn.
Big loi minuun ihailevan katseen, kuin nuo sanani jo Olisivat
tuottaneet hänelle helpotusta. Värähtelevin äänin hän rukoili:
— Jost, tee sitten kaikki voitavasi saadaksesi kaivoksen myydyksi. Minä
koetan puolestani puhua don Quifort'in kanssa. Noiden kurjain pikku
olentojen kuva vainoaa minua päivät ja yöt, kunnes se on tapahtunut!
Olimme äkkiä saaneet ylevän tehtävän suoritettavaksemme. Kirjoitin
kapteeni Sommerfeld'ille etten luultavasti palaisi kevääksi, ja sain
häneltä vastauksen, jossa hän tosin pahoitteli tuumamme raukeamista,
vaan vakuutti täysin käsittävänsä päätökseni. Hänen kirjeensä
saapuessa olin jo täydessä työssä saadakseni toimeen kauppasopimuksen
kiistelevien meksikkolaisten ja kaivosyhtiön »Valencian» kesken.
Meksikkolaiset, heidän etunenässään don Quifort, luottivat
»hampurilaiseen kauppiaaseen», kuten minua nimittivät, enemmän kuin
lähimpiin kotimaisiin sukulaisiinsa, yhtiön edustajat puolestaan olivat
hyvillään löydettyään vihdoinkin miehen, jonka sanaan voivat vedota, ja
toukokuussa oli sopimus hyväksytty. Big riemuitsi:
— Ja koneet, jotka tuottavat lapsiraukoille vapauden, ovat myöskin
mainitut siinä?
— Ei, Big, täytyi minun tunnustaa meidän molempain mielipahaksi, —
sitä en ole voinut saada toimeen! Mutta toivon että minun onnistuu
myöhemmin tehdä loppu tuosta intiaanilasten rasittamisesta. Luopukaamme
ilmapurjehdustuumistamme, minulle on jätetty toimeksi sukulaistesi
edustaminen tässä asiassa, ja kaivosyhtiö on tarjonnut minulle
edullista tointa palveluksessaan.
Kyynelet kohosivat Bigille silmiin ja hän lausui:
— Oi, minä en pidä Meksikosta! Nyt tiedän mitä koti-ikävä on, ja
ikävöin Eurooppaan. Olen jo iloinnut niin kovin sinne palaamisestamme!
Vaiteliaana hän taisteli muutaman päivän sisäistä taistelua ja oli
sitten tehnyt päätöksensä. Vienon iloisesti hän lausui minulle:
— Jost, me jäämme tänne! Tiedän, että sinä olet onnellisin sellaisessa
yleistä arvonantoa nauttivassa toimessa kuin tuo sinulle tarjottuun.
Luultavasti voit siinä myöskin parantaa noiden kiusattujen
intiaanilaisten tilaa, ja sitten, Jost, — lahjoittanee kohtalo toki
meille itsellemme lapsen!
Harras luottamus säteili hänen silmissään, ja minä kiitin häntä tuosta
hartainten toivomusteni hienotuntoisesta oivaltamisesta.
Minulle kävi sydämen asiaksi saada tuo toimi. Se saattaisi minut
jälleen uralle, jolta Hannu Konrad Balmerin epäsuosio oli minut
syössyt, soisi minulle arvossapidetyn aseman ja vapauttaisi minut
nöyryytyksestä, jota tunsin vaimoni varoista eläessäni, vaikka hän.
puolestaan tosin olisikin iloisesti kuin lapsi lahjoittanut minulle
vaikka koko runsaan omaisuutensa. Kunnianhimoiset tulevaisuudentuumat
liittivät minua kaivosyhtiöön, joka antoi minun tuta luottamustaan.
Silloin, menestykseni ollessa korkeimmillaan, minulle ilmestyi
vastustaja, nuori vaatelias meksikkolainen, tuo don Ribeira, joka
oli ollut Veracruz'issa meitä vastassa. Hän tavotteli myöskin tuota
haluamaani tointa, ja enimmät Bigin sukulaisista tuumiskelivat:
»Miksikä suosisimme muukalaista? Miksikä emme mieluummin omaa
kansalaistamme?» Mieleni yltyi tuosta yhä kiihkeämmäksi käyvästä
kilpailusta, ja oiva paikka, joka saattaisi minut riippumattomaan
asemaan, tuntui minusta yhä houkuttelevammalta.
— Olisi tarjona yksinkertainen keino päästä voitolle don Ribeirasta,
selitti minulle don. Garcia Leo Quifort, joka jo yksistään
Bigin isällisenä ihailijanakin tahtoi avustaa minua runsaalla
elämänkokemuksellaan. — Ruvetkaa Meksikon alamaiseksi! Luopukaa
nimestänne Wildi, joka ei kajahda hyvältä meksikkolaisten korvissa ja
aina ilmaisee vieraan syntyperänne! Minä tarjoan teille oman nimeni,
joka ranskalaisesta alkuperästään huolimatta on enin arvossa pidettyjä
tässä maassa.
Kääntyen Bigin puoleen hän lisäsi:
— Minulle tuottaisi iloa vanhoilla päivilläni, jos te, herttainen
lapseni, haluaisitte omistaa itsellenne jalon nimeni.
Big vastasi nopeasti:
— Itse asiassahan on jokseenkin sama, onko nimenämme Wildi vai Quifort.
Nauraen lisäsi hän sitten:
Kahden kesken ollessammehan sinä kumminkin aina tulet olemaan rakas
Jostini — Jost Wildini! Jos siis voit saada tuon paikan muuttamalla
nimesi, niin tee se, Jost!
Tuo seikka, joka Bigistä, suuren maailman lapsesta, tuntui niin
vähäpätöiseltä, riisti minulta öitten unen ja kaiken mielenilon.
Paikan olisin kyllä halunnut saada, mutta luopuisinko kotimaastani,
tulisin meksikolaiseksi! No niin, mitäpä merkitystä olikaan minuun
nähden tuolla merentakaisella, hävitetyllä vuorikylälläni, joka oli
lapsuudenpäiviäni suojannut. Duglore takia, jonka rauhaa en saanut
häiritä, täytyisi minun kumminkin karttaa sitä kaiken ikäni. Ja
entä kotimaani? Kaivoin esille kotiinpaluukäskyn sisältävän tylyn,
kaamean kirjeen, jonka piirikunnariesimies ja piirineuvosto olivat
minulle Hampuriin lähettäneet, enkä päästänyt povessani kuuluville
vanhan kotimaani vienoa rukousta: »Elä hylkää minua!» Koetin
keinotekoisesti ylläpitää mielessäni tuikeaa vihan ja uhman tunnetta
ja ajattelin ilkkuvalla tyydytyksellä, kuinka piirikunnanesimiestä
ja piirineuvostoa harmittaisi, kun hän, jolle he olivat vääryyttä
tehneet, vapaaehtoisesti hylkäisi kansalaisoikeutensa. Mutta vihlovat
omantunnonsoimaukset rankaisivat minua tuosta ajatuksesta.
Rehellisen, esi-isiltä perityn nimeni kadottaminen, se oli vaikeinta!
Se tuntui minusta olevan liian vaikeata! Rakkaudella ja ylpeydellä
olin aina ollut kiintynyt tuohon nimeen »Jost Wildi»,' joka muistutti
tarumaisesta esi-isästäni Wildiwäldistä. Niin monivaiheista kuin
elämäni olikin ollut, nimeni kunniaa en ollut tahrannut millään
häpeällisellä teolla! Nimeni tuntui minusta olevan kuin osa omasta
itsestäni, tunsin että siitä luopuessani muuttuisin, toiseksi
ihmiseksi. Enkä suinkaan paremmaksi. Ainiaan täytyisi minun hävetä
isäni ja esi-isieni muistoa. Minusta oli kuin riistäisin tuolla
teollani isältäni haudan levon, kuin täytyisi Feuersteinillä
asustaneiden vuorelaisten haamujen minulle huutaa. »Kirous, kirous ja
häväistys tulkoon hänen osaksensa, joka on kieltänyt syntyperänsä!»
Silloin tuli luokseni kaivosyhtiön johtaja don Moreno,
meksikkolaistunut belgialainen.
— Te olette meidän miehemme, lausui hän, pyrkien tekemään lopun
avomielisesti ilmaisemista epäröimisistäni. — Haluaisimme saada käyttää
harvinaiset lahjanne hyväksemme. Mutta ennen kaikkea tahtoisimme
tarjoamalla tuon oivan paikan teille, estää velttoa meksikkolaista
ainesta yhtiöömme tunkeumasta. Mutta tunnemme nuo täkäläiset suvut!
Suostukaa myönnytyksiin, jotka tyydyttävät heidän liioiteltua
kansallisylpeyttään. Tehän olette nyt Uudessa maailmassa. Mikä Vanhassa
maailmassa tuottaisi vaikeuksia, käy täällä varsin helposti. Mitä
merkitsevät kansalaisoikeudet ja nimi? Tunnette kaiketi käytännöllisten
roomalaisten sananparren: »Missä menestyt hyvin, siellä on isänmaasi!»
Ja siitä me kyllä pidämme huolta että te ja teidän vaimonne viihdytte
ihanassa kaivosseudussamme. Ja onhan ihmisellä kyky kotiutua kaikkialla
ja tottua uusiin oloihin. Minäkin olen todiste siitä. Minä olen tehnyt,
mitä teidän nyt olisi tehtävä. Näyttääkö siltä, kuin sitä katuisin?
Nimi! Se on kuori, mies itse on sydän! Tuottakaa hyödyllisellä
toiminnalla, nopealla edistyksellä Quifort nimelle kunniaa, ja se käy
teille pian rakkaaksi.
— Aiotteko lakkauttaa lastentyön meille kuuluneessa kaivoksessa? kysyi
Big, joka oli kuunnellut keskusteluamme.
Don Moreno kumarsi.
— Hyvä rouva, hymyili hän, — teidän puolisonne ensimäisiä miellyttäviä
tehtäviä tulisi olemaan neuvotella yhdessä meidän kanssamme, kuinka
tuo yhtä vanhanaikainen kuin julma tapa saataisiin sopivilla koneilla
korvatuksi.
Vaieten loi Big minuun rukoilevan katseen.
Tuona hetkenä voitti minut kiusaus, minä lankesin Haikeasti häveten
tunnustan: saadakseni edullisen paikan luovuin kotimaastani ja
nimestäni! Sinisilmien vienon rukouksen hämmentämänä tein itseni
syypääksi suureen mielettömyyteen. Don Morenon mentyä tuli katumus.
Mutta liian myöhään! Voimakkaalle Jost Wildille, joka tiesi
menettävänsä nimensä, kohosivat kyyneleet silmiin, ja vihlovaa tuskaa,
joka minut valtasi, ei liioin voinut vaimentaa Bigin hyväilevä lohdutus
eikä ajatus että ehkä voisin tehdä jotain noiden kurjain intiaanilasten
hyväksi. Tiesin nyt että myöntyessäni olin menetellyt Esaun tavoin,
joka möi esikoisoikeutensa herneruuasta, tiesin kadottaneeni jotakin,
joka on ihmiselle yhtä arvokas kuin maa, jolla hän käy, kuin ilma, jota
hän hengittää.
Ennenkuin vielä olin täysin ehtinyt tajuta mitä olin tehnyt, sain
lupaukseni perusteella tuon paikan Marfilissa, ja don Garcia Leo
Quifort, joka lapsellisena kuin rakastuneet vanhukset ainakin iloitsi
siitä, että Big nyt tulisi saamaan hänen nimensä, hankki pyytämättäni
tarvittavat meksikkolaiset asiakirjat.
Mutta elämäni kammottavimpia päiviä oli se, jolloin sain Gauenburgista
virallisen kirjelmän, että nyt olin laillisesti erotettu kansastani
ja isänmaastani. Tuossa asiakirjassa oli vielä kerran nimi Wildi.
Myrskyiset tunteet riehuivat rinnassani, tunsin olevani katala poika,
joka on lyönyt äitiään kasvoihin, ja vavahteleva sydämeni todisti
minulle että se, joka tahtoo kostaa isänmaallensa, satuttaa pahimmin
omaa itseänsä. Nyt olin muukalainen maailmassa. Mutta tiesin jo että
kerran oli tuleva päivä, jolloin polvistuen lähestyisin kotimaatani
rukoellen: — Suo anteeksi uskottomalle pojallesi! —
Päivät ja vuodet kuluivat — ja se hetki tuli.
Kun kohtalon oikku meidät jälleen heitti Vanhaan maailmaan, ja jo
hylätyt tuumat toteutuivat, saattoivat pätevät syyt minun pitämään
Meksikossa saamani nimen. Mutta en kehottaisi ketään esimerkkiäni
seuraamaan! Siitä koituu elämään ainainen ristiriita, kun on Jost
Wildi, ja nimenä on Leo Quifort.
* * * * *
Uudenvuodenaatto! Kun kellot, joiden ääntä en voinut kuulla, keskiyöllä
soivat laaksossa, valaisin observatoorin bengaalitulella ja laskin
huipulta hiljaiselle tähtitaivaalle raketteja, kolme jäähyväisiksi
vanhalle vuodelle, kolme tervehdykseksi uudelle. Nuo merkit huomattiin,
ja sieltä täältä kohosi Feuersteinin juurella sijaitsevista kylistä
vastaukseksi tulilentureita ilmaan, tuomaan minulle ihmisten
uudenvuodentoivotuksia. Enin ilahduttivat minua Selmatt'in laaksosta
annetut valomerkit. Ajatukseni olivat koko ajan luonanne, Hannuni
ja Gottlobeni. Vieköön tämä vuosi rakkautenne lopulliseen voittoon!
Pamppailevin sydämin harkitsen sitä kysymystä, rakas Hannu, saammeko
huomenna puristaa toinen toisemme kättä! — —
Turha toivo! — Jo vähän jälkeen yhdeksän näin Hannun yhdessä useampain
miesten kanssa kiipeävän jyrkännettä ylös ja pysähtyvän lepäämään
ylempien yhä äkkiviettoisempien kallioiden eteen. Viittailimme
toisillemme, mutta emme saaneet selvää toistemme huudoista, etäisyys
oli liian suuri. Näin myöskin kuinka miehet varustautuivat köysillä,
tangoilla ja tikapuilla taisteluun siipimäisiä lumikinoksia vastaan,
mutta kalliot ovat siksi pystysuoria, että ne estivät minut näkemästä
itse tuon sankarillisen kamppailun. Vietin tuntimääriä tuskallisessa
jännityksessä. Ei elonmerkkiäkään! Silloin en enää voinut odottaa
toimetonna. Minä jalkarampa koetin laskeutua laaksoa kohden mennäkseni
heille vastaan — — —
Ei, en saata kuvata tuota odotuksen ja levottomuuden päivää! Kello
kolmen aikaan tulivat miehet jälleen näkyviin alempana vuorella. Heidän
käyntinsä ilmaisi alakuloisuutta. He viittailivat, levähtivät ja
läksivät astumaan kotiinpäin. Hannu, joka aamulla oli ollut etumaisena,
kulki nyt jäljempänä toisia. Tuon tuostakin hän pysähtyi katsomaan
Feuersteinille. - Hämäriin saakka seurasin katseilla heidän väsynyttä
kulkuansa. Kun he katosivat näkyvistäni, kävi mieleni sanomattoman
murheelliseksi ja synkäksi.
Niin, Hannu, meidän olisi pitänyt saada puhella keskenämme, sinun
minun kanssani ja minun sinun kanssasi, ja tervehdys Gottlobelta olisi
virkistänyt mieltäni.
Ja entä nyt? Ei jääne erakolle muuta neuvoksi, kuin kärsivällisenä
kestää tämä suuri pettymys, tyytyä tällaiseen surulliseen
uudenvuodenpäivään ja kirjoittaa — kirjoittaa!
* * * * *
Uskottomuuteni isänmaatani kohtaan ei tuottanut minulle eikä Bigille
mitään onnea. Tuo meksikkolainen unelma kesti vain niin kauan että
ehdin täysin käsittää sen seikan, että nyt olin Leo Quifort nuorempi.
Kun esitin itseni jollekin tuolla nimellä, kuristi kurkkuani, ja
ajattelin häveten: »Kuinka valhettelinkaan, Jost Wildihän minä olen!»
— Mutta vähitellen tottui korvani tuohon uuteen nimitykseen, ja kun
kotimaan vaihdon ja nimenmuutokseni tuottamat kärsimykset olivat hieman
vaimenneet, kävi olo Marfilissa minulle varsin mieluisaksi. Työskentely
kauppa-alalla oli minulle mielenmukaista tointa, ja me asuimme varsin
kauniilla paikalla. Pieni huvilamme sijaitsi upealla kukkulalla,
kaikkialla ympäristössä näkyi muiden vuoriteollisuuden palveluksessa
toimivien virkailijoiden somia maakartanoita, ja alhaalla ihanassa
laaksossa virtasi kirkas joki. Raikkaasta vuori-ilmastosta huolimatta
ympäröivät meitä kauniit puutarhat, ja kuten muinoin Selmatt'issa sain
silmäillä ylös korkeille, jylhille vuorenhuipuille, jotka vuodattivat
ruusunhohdetta ja lumenvälkettä yli kukoistavan laakson.
Oli hetkiä ja päiviä, jolloin minusta tuntui etten ollut maksanut
paikastani liian kallista hintaa, jolloin jo hengitin helpommin ja
olin täysin vakuutettu että kotiutuisimme tuossa vuoriseudussa ja
elämämme alkaisi kulkea rauhallista uraa. Kun tuollainen onnentunne
kerran jälleen täytti poveni, valtasi minut halu kirjoittaa Hannu
Konrad Balmerille antaakseni hänelle tiedon asiain käänteestä ja
ilmoittaakseni hänelle kuinka muinoinen Jost Wildi hampurilaisten
seikkailujensa jälkeen nyt kumminkin oli saavuttanut mieluisan
toimialan, joskin uhraamalla sydämensä aarteita. Sain hämmästyttävän
ystävällisen vastauksen. Balmer kirjoitti olevansa varma että minä
uusissa olosuhteissani olin luova itselleni ihanan tulevaisuuden, ja
mitä tekemiini uhrauksiin tuli, ei minun pitänyt niitä surra, sillä
kaikki edistys oli maksettava sydänverellä. Kirje, joka myöskin sisälsi
kohteliaan tervehdyksen rouvalleni, paransi mielessäni kirvelleen
haavan ja tuntui minusta olevan kuin takeena siitä että olomme
Marfilissä kävisi onnekkaaksi.
Ja miksikä ei niin olisi ollut? Big näytti myöskin tyytyneen
siihen että hänen esi-isiensä maa nyt tulisi meidän kotimaaksemme.
Mielenkiinnolla hän luki esityksiä Meksikon ihmeellisestä löydöstä
ja valloituksesta, levottomista oloista, jotka viime aikoihin saakka
olivat siellä vallinneet, ja kun tilapäisillä matkoilla näimme muutamia
noista hämmästyttävistä muistomerkeistä ja kaupunkien raunioista,
jotka todistivat kukistettujen alkuasukasten korkeasta sivistyksestä,
lisääntyi hänen innostuksensa yhä.
— Isäni ei kertonut minulle mitään noista seikoista. Mutta nyt luulen
että opin rakastamaan maatamme! lausui hän. — Tuntuuhan täällä
kumminkin runouden ja taiteen hengähdys!
Valitettavasti nuo ihastuksen tunteet eivät varsin usein uudistuneet
Bigin mielessä. Henkevyytensä, sivistyksensä ja maailmantuntemuksensa
takia oli hän Marfilin hienoston lemmikki, mutta hän loukkasi usein
noiden meksikkolaisten herrain ja naisten kiihkeää ylpeyttä vertaamalla
heidän maatansa Italiaan, joka silloin aina uuden kotimaamme
vastakohtana sai ylistyksiä osakseen. Siitä huomasin, kuinka hän
kumminkin salaa ikävöi Eurooppaan. Ja monasti oli Bigini vakavalla,
hyvin vakavalla mielellä.
— Olepas jälleen tuollainen vallaton, reipas, hilpeä lapsukainen, kuin
olit Hampurin ympäristössä leijaillessamme, rukoilin minä.
— Jost! äännähti hän hellästi minulle vastaukseksi, — ja aina kun
työstä väsyneenä palasin viehättävään kotiimme, hän riensi minua
vastaan riemahdellen: — Jost Wildi! Jost Wildi! — ilahduttaakseen minua
tuolla rakkaalla vanhalla nimellä. Mutta hänen poskillaan näkyivät
kyynelten jäljet.
Vaimoni ikävöi lasta! Tosinhan minunkin sydämeni toivomus olisi ollut
että leikkivä poika tai tyttönen lähemmin yhdistäisi meidät uuteen
kotimaahamme, mutta niin suruissani kuin Big en voinut olla siitä ettei
tuo toivo ollut täyttynyt. Hänen surunsa oli niin haikea, ettei hän
siihen sanoin koskenut. Vain kerran värähti hänen huuliltaan kiihkeän
intohimoisesti:
— Kuinka kadehdinkaan tuota kerjäläisvaimoa, — hänellä on lapsi!
Muutamia viikkoja myöhemmin, lähellä joulua, joka oli töinen, minkä
Meksikossa vietimme, yhtiömme kaivoksessa tapahtui kova onnettomuus.
Muuan irlantilainen, jolla oli vähäpätöinen insinöörintoimi
hoidettavanaan, joutui ennen aikojaan lauenneen räjähdyspanoksen
uhriksi.
-— Hän ei jätä jälkeensä ketään muuta kuin kaksivuotisen lapsen, kuulin
työväen sanovan. Lapsi-raukka! Äskettäin se kadotti äitinsäkin!
Menin katsomaan lasta, aikeissa jättää sen Bigin huostaan, mutta
epäröiden otin sen mukaani. Tuo pikku olento oli ruma, ei kuin luuta ja
nahkaa ja sairaalloisen näköinen.
Tässä tuon sinulle joululahjan! sanoin minä ojentaen arasti Bigille
tuon säälittävän olennon.
Hän mutisti suutansa sen nähdessään, mutta pian pääsi naisellinen
armahtavaisuus kumminkin voitolle, ja kun lapsen sameisiin silmiin
ilmestyi ilonhohde, sen nähdessä pienen joulupuun, oli se voittanut
Bigin rakkauden. Maud — se oli pienokaisen nimi — sai osakseen niin
hyvän hoidon kuin olisi ollut oma lapsemme, mutta vahvistumaan ja
sievistymään se ei silti ruvennut, vaan sen ainoana kauneutena oli
kiitollinen katse, jolla se vaieten palkitsi sille osoitetun hyvyyden.
Seuraavana syksynä alkoi se sairastella. — Yleistä heikkoutta!
sanoi lääkäri olkapäitään kohauttaen. Big teki kaiken voitavansa
pelastaakseen kuolemasta pienokaisen, joka oli liian heikko voidakseen
elää. Hänen uhrautuvaisuutensa oli liikuttavan väsymätön, mutta kun
joulu jälkeen saapui, lepäsi Maud joulupuun vieressä pienessä arkussaan.
Tuo itsessään vähäpätöinen kuolemantapaus, joka oli ollut
odotettavissakin, järkytti Bigin mieltä kaamealla ja käsittämättömällä
voimalla.
— Toivokaamme että Maudin seuraajana saamme vielä nähdä oman, häntä
viehkeämmän lapsen, lohdutin häntä, hänen tuijottaessaan kalpeana
eteensä.
Silloin hän hypähti pystyyn, kasvot tuskasta vääntyneinä.
— Mitä ajatteletkaan, Jost, sopersi hän. — Minäkö saisin oman lapsen,
kun vieraatkin lapset kuolevat niin pian kuin niihin kosken! Tiedän,
että jokaisen lapsen, johon minä kiinnyn, täytyy kuolla!
Kuin kouristuksissa taapäin taipuneena hän seisoi siinä toivottoman
kauhun kuvana.
— Olet itse sairas, kuinka mieleesi muutoin voisi tulla noin kauheita
ajatuksia, sanoin minä.
Hyväilyni vaimensivat hänen tuikeata tuskaansa, ja se purkaantui
helpotusta tuottaviin kyyneliin.
— Olet oikeassa, Jost, olen kovin sairas, nyyhkytti hän puristaen
kättäni vavahtelevin sormin.
Sydän levottomana kutsutin etevän lääkärin. Hoidettuaan Bigiä muutaman
viikon hän lausui lopullisena neuvonaan:
— Jos rakastatte vaimoanne, niin palatkaa hänen kanssaan Eurooppaan.
Täällä ei hänen järkytetty mielensä rauhoitu!
Se oli ukkosenisku kirkkaalta taivaalta! Tyhjiin raukeaisivat nyt
kaikki tulevaisuudentuumani! Taistelin kovaa taistelua. Olinko
vaihtanut kotimaiset kansalaisoikeuteni ja nimeni meksikkolaisiin,
jättääkseni näin pian jälleen tämänkin maan, jossa olin aikonut luoda
itselleni oman maailman, ja lähteäkseni umpimähkään avaraan maailmaan?
Sitäkö varten olin tuonut Bigille tuon pienen olennon, että se riistäisi
minulta rauhan esimaun, jonka kiihkeillä taisteluilla olin voittanut?
Kaksi seikkaa oli sentään, joiden takia™kävi helpommaksi tyytyä
kohtalooni. Halvauksen kohtaamana lepäsi mies, joka Bigin takia
jalomielisesti oli tarjonnut minulle nimensä ja aina minua tukenut
pyrkimyksissäni, kuolemaa odottaen vuoteellaan, toinen puoli ruumista
rampana, ja monet Bigin sukulaisista, jotka ennen olivat olleet
minulle suosiollisia, käänsivät minulle selkänsä, syyttäen minua
että kaivoskauppaa tehtäessä en muka ollut tarpeeksi valvonut heidän
etujansa, vaan ainoastaan tavotellut nykyistä oivaa paikkaani. Muutaman
päivän perästä olivat epäröimiseni lopussa. Tapasin Bigin, Goethen
runot edessään, rajattoman mielenliikutuksen vallassa. Sormi kirjan
lehdelle laskettuna hän tuijotti eteensä ja huudahti pelästyksestä
huomatessaan että häntä tarkkasin.
— Mitä sinä sureksitkaan, Big-parkani? tutkistelin minä.
Hän katsahti minuun avuttomasti ja hämmennyksissään ja rukoili:
— Jost, jätä minut hetkeksi yksin!
Mutta huomatessaan kiinteän katseeni hän lausui sopertaen, mutta
kumminkin ymmärrettävästi:
— »Syy kaikki kostetaan maan päällä!» Kauhistuen silmäilin häntä
kysyvästi. Tuo kaamea epäluulo, joka oli tullut mieleeni Hampurin
sairaalassa ollessani, heräsi jälleen. Mutta tutkivat silmäykseni
saattoivat hänet kokonaan suunniltaan. Kiihkeästi hän puhui:
— Jost, ajattele noita kidutettuja kaivoksessa! Miksi täytyi isäni
jättää maansa ja Ahasveruksen tavoin kiertää maailmaa? Miksi olen
minä hedelmätön vaimo? Siksi että meitä seuraa noiden rääkättyjen
intiaanilasten kirous, joiden tuskilla rikkautemme ovat hankitut!
Kohtalon lakeja emme pysty käsittämään, mutta minulle alkaa selvetä sen
oikeudenmukaisuus. Johtajat sanovat että lasten tilaa on parannettu.
Ken tietää, onko se totta? Teidän koneidenne pitäisi saapua ennen
kolmen vuoden kuluttua. Luultavasti ne eivät ole täällä vielä
viidenkään vuoden perästä!
Hän puhui intohimoisella, mieltäjärkyttävällä kiihkeydellä. Koko hänen
olentonsa vavahteli ja hänen silmänsä välkähtelivät.
Sydämessäni pyysin ylevämieliseltä vaimoltani törkeätä epäluuloani
anteeksi.
— Big, tahtoisitko että palaisimme Eurooppaan? kysyin liikutettuna.
Hämmästyneenä hän jäi sanojani kuuntelemaan. Vienon suloinen hymyily
levisi hänen kalpeille, henkeville kasvoilleen.
— Tahtoisin, Jost! tuli kuiskaus kuin syvältä hänen sydämestään, ja hän
nojasi päänsä olkaani.
— Sommerfeld kirjoittaa minulle, jatkoin minä, — että tämä
purjehduskausi on hänen viimeisensä. Rupeammeko hänen oppilaiksensa?
— Tehkäämme niin, Jost, sopersi Big kuin hurmaantuneena sanoistani. —
En ole ollut koskaan niin autuaallinen kuin sinun kanssasi ilmapallossa!
— Ja oletko sitten jälleen iloinen Bigini, kuten muinoin Hampurin
aikoina?
— Koetan unohtaa että maailmassa on olemassa niin surkeata kuin nuo
pienet kaivosorjat, kuiskasi hän, — ja ajatella vain sitä kuinka
sanomattoman hyvä sinä minulle olet, oma Jostini. Tiedän että sinä
mieluimmin jäisit Marfiliin, — mutia Euroopassa olen jälleen oleva
sinun iloinen vaimosi. Sen olen sinulle velkaa!
Hän katsoi minuun silmin, jotka loistivat kuin auringot.
Vihlovin sydämin olin tehnyt päätökseni, mutta enhän koko maailmassa
omistanut muita kuin Bigin, ja rakastin vaimoani ylitse kaiken.
Huhtikuun alussa läksimme Guanajuaton kaivostienoosta matkustaaksemme
Eurooppaan, minä kiihkeämmän tuskan vallassa kuin Big voi aavistaakaan.
Luopuessani paikastani Marfilissa luovuin myöskin viettämästä
tavallista arkielämää, joka itse asiassa olisi ollut enin mieleni
mukaista. Ivatakseni kohtaloa, joka ei ollut sallinut Marfilissa
suunnittelemieni tuumien toteutua, hieman myöskin luontaisten
taipumusteni tyydyttämiseksi sekä rakkaudesta vaimooni rupesin nyt
ilmapurjehtijaksi.
Rakas Hannuni! Ei ole koskaan ollut Jost Wildi nimistä ilmapurjehtijaa,
mutta sensijaan kyllä Leo Quifort niminen. Kuuntele, mitä maailmalla
on hänestä kerrottavaa! Vaikka se helposti unohtaa, elää kumminkin
vielä laajoissa maissa ja lukuisissa kaupungeissa runsaasti ihmisiä,
jotka muistava tuon sointuisan nimen. He sanovat sinulle: »Hän oli
varovaisimpia ja rohkeimpia ilmapurjehtijoita, mitä on ollut. Hänellä
oli hurmaavan ihana vaimo. Hieno taiteilijapari se oli, joka ei
konsanaan antanut aihetta panetteluihin. Ei puuttunut naisia, jotka
salaisin, kuumin katsein rukoilivat tuon ylvään kapteeni Leo Quifort'in
suosiota, ei miehiä, jotka olisivat uhranneet kunniansa, saadaksensa
Big Quifort'ilta rohkaisevan hymyilyn. Kapteeni suoriutui naisten
tulisista silmäyksistä kohteliailla pilapuheilla ja yksi ainoa kopea
katse Big Quifort'in silmistä masensi miehet siinä määrin, etteivät he
enää toiste uskaltaneet häntä lähestyä. Ei konsanaan mies eikä nainen
kyennyt järkyttämään tuon avioparin keskinäistä uskollisuutta. Mutta
eräänä kesänä meksikkolainen ilmapurjehtija kumminkin retkeili yksin.
Siihen keksittiin kaikenmoisia selityksiä. Kapteeni itse ei koskaan
kajonnut noihin moniin juttuihin, joita laadittiin Big Quifort'in
katoamisesta ja hänestä itsestään, vaan kävi aina salaperäisemmäksi.»
Tähän tapaan sinulle, Hannuni, kerrotaan, jos suurissa kaupungeissa
pyydät tietoja Leo Quifort'ista. Miksikö ilmapurjehtijana en jälleen
nimittänyt itseäni entisellä rakkaalla niinelläni Jost Wildi, vaan
pidin tuon vieraan nimen Leo Quifort, jota en koskaan ole voinut oikein
sietää? Minua hävetti ajatellessa että entisillä kotiseuduillani ehkä
joskus saataisiin tietää että minä, kunnianarvoisen talonpojan ja
kivitaulukauppiaan Klaus Wildin poika, Selmatt'ista syntyisin, olin
joutunut seikkaiiijain ja mustalaiselämää viettäväin taiturien säätyyn.
Mutta Bigilleni olin tehnyt suurimman hyväntyön minkä voin.
Ilmapallossa käy monenmoista unohtaminen, ja tuo elämämme, joka oli
vapaata kuin lintujen, vapautti Bigin mielen synkistä ajatuksista,
jotka Marfilissa olivat häntä vaivanneet. Hän piti lupauksensa. Hänestä
tuli jälleen iloinen vaimoni, hilpeä suuren maailman lapsi, joka aina
herätti ihmisissä mielenkiintoa, voitti heidän suosionsa ja ihailunsa.
Iloinen vaimoni? Mietin haaveksien, onko tuo totta.
Vienosti suhisevat sypressit meren rannalla.
* * * * *
Nyt tiedän varmaan että muukalainen, jonka näin pari kertaa kulkevan
Selmattiin päin ja katoavan Hangsteinerin taloon, oli Zweibrückenin
lääkäri, ja jo toissa aamuna aavistin että Hangsteiner, sairastettuaan
jonkun aikaa, on kuollut. Talossa kävi tummapukuisia ihmisiä. Eilen
illalla ei ollut enää epäilemisen varaa. Koruttoman kirkon vieressä,
joka nyt sijaitsee muinoisen komeamman paikalla, kaksi miestä kaivoi
hautaa lumeen ja multaan.
Tuo talvinen kuva järkytti mieltäni niin voimakkaasti, että annoin
näiden lehtisten levätä. Minua kammotti elämän katoavaisuus. Nopeasti
järjestin monet asiat, jotka eivät kuollessani saa jäädä sattuman
varaan, suljin sinetillä kirjeet, jotka sisältävät varallisuuttani
koskevia tiedonantoja, ja poltin joukon inhimillisen heikkouden ja
intohimon todisteita, — sarjan valokuvia ja kirjeitä, joiden antajat ja
lähettäjät eivät olleet nimeltänsä Duglore eikä Abigail.
Vaikka emme olleet ystäviä, olisin suonut Hangsteinerille pitemmän
elämän. Kuolema on poistanut vihankaunan, joka meitä erotti. Tänään
olin mukana hänen maahanpaniaisissaan. Kun arvelin hetken tulleen,
menin tumma juhlapuku ylläni ulos huipulle, ja kun laaksossa
mustapukuinen ihmisparvi, selmattilaiset ja joukko zweibrückeniläisiä,
saattoivat vainajan viimeiseen lepoon, seisoin talviauringon loisteessa
pää paljastettuna. Ajatuksissani kuuntelin hautauspuhetta, jonka
piti Zweibrückenin kirkkoherra, tämä kun hoitaa kirkolliset tehtävät
tuossakin pienessä kylässä, ja sitten pidin itse äänettömän puheen.
Kirkkoherran puheeseen verraten se oli siinä suhteessa ansiokkaampi,
että siinä sydämellisellä hartaudella mainittiin se ainoa ylevä teko,
joka koristi tuon juron ja ahdasmielisen selmattilaisen talonpojan
elämäntietä. Tuo teko, Dugloren pelastaminen suuresta hädästä, ei
kotiseudulla koskaan tullut tunnetuksi. Hampurin synkät tapahtumat
pysyivät avioparin salaisuutena, ja lapsen syntyessä he elivät ypö
yksin Selmattissa. Ken olisi välittänyt heidän lemmenseikkailuistaan?
Hangsteiner ei sallinut vaimonsa, jonka niin työläästi oli itselleen
voittanut, joutua häväistyksen alaiseksi. Lapsen synnyttyä hän meni
Zweibrückeniin viranomaisten puheille ja lausui: »Minulla olisi
ilmoitettavana lapsi syntyneitten luetteloon ja kansalaiskirjaan
merkittäväksi. Sen isä olen minä, Melchi Hangsteiner Selmatt'ista, äiti
on Duglore Hangsteiner, syntyisin Imobersteg.»
»Sen isä olen minä, Melchi Hangsteiner!» Noilla sanoilla teki Melchi
itsensä syypääksi rikokseen lakia ja oikeutta vastaan. Vilpitön Duglore
ei ollut miestään siihen kehottanut, mutta suuressa tuskassaan hän
vaieten salli tämän siten täyttää Hampurissa alkamansa rakkaudentyön.
Ne sanat pelastivat hänen kunniansa ja ilman sitä hän olisi menehtynyt.
ne lahjoittavat hänelle mielen rauhan ja levon.
Hän toipui tuskistansa ja kiitti taivasta että se oli pelastanut hänet
kurjuuden kuilusta, johon minä olin hänet syössyt.
Minun ei käy heitä soimaaminen. Ellei tuo selmattilainen talonpoika
olisi tehnyt uhrautuvaista päätöstään, olisi Duglore varmaankin
syöksynyt Elbeen, ennenkuin minä olisin palannut laivamatkaltani ja
voinut tehdä tyhjäksi turmiota tuottavat ja rikolliset salavehkeet,
joita rakkaudenhuumeessa toimiva nainen hänen tuhoksensa solmieli.
Siitä syystä tuntuu minusta kuin kohtalo Hangsteinerin teolla ei
olisi osoittanut armahtavaisuutta ainoastaan Duglorelle, vaan myöskin
minulle, ja tuo teko suurenmoisemmalta kuin se rakkaudentyö, jonka minä
suoritin tuodessani Bigin Meksikosta jälleen Vanhaan maailmaan.
Hangsteiner antoi Gottlobelle joka suhteessa samanlaisen kasvatuksen,
kuin jos hän olisi ollut hänen oma lapsensa, eikä kukaan ole koskaan
epäillyt ettei tyttö olisi hänen esikoisensa. Maailma tyytyy
uskomaan mahdottomintakin, kun se vain todistetaan virallisilla
papereilla. Se uskoi muitta mutkitta senkin että minä, Leo Quifort,
olin meksikolainen. No, vuorelaisten jälkeläisenä sentään ehkä
muistuttanenkin etelämaalaisesta! Mutta kuinka voivat ihmiset luulla
Gottlobea Hangsteinerin lapseksi? Ei olisi pitänyt olla tarpeen kuin
silmäys Dugloren nuorempiin lapsiin, ja Selmatt'in laaksossa kävijöiden
olisi pitänyt joutua hämmästyksiinsä Gottloben tulisen syvällisistä
silmistä. Ei kukaan muu hämmästynyt kuin Hannu, — käydessään viime
syksynä luonani Feuersteinillä. Se seikka saattoi minut rakastamaan
tuota nuorta miestä entistä enemmän.
Melchi Hangsteiner! En heitä sinua haudassasi ainoallakaan kivellä.
Vihasi minua kohtaan olen aina käsittänyt. Mutta olet käyttäytynyt
käsittämättömän jalomielisesti Duglorea kohtaan. Olet ollut Gottlobelle
uskollisena isänä, ja kun sentään olit vain ahtaissa elämänoloissa
vanhennut selmattilainen talonpoika, annan anteeksi että sinä —
kenties varallisuuden houkuttelemana — koetit pakottaa lapseni
zweibrückeniläisen karjakauppiaan vaimoksi. Kepeät mullat haudallesi
vaimosi lepopaikan vieressä, iankaikkinen valkeus valistakoon sinua!
Noin puhuin vuorenhuipullani kovan mielenliikutuksen vallassa
itsekseni, vainajalle hautauspuhetta pitäen. Kun näin surevain pienen
joukon katoavan lumipeitteiseltä kirkkotarhalta laakson syvyyteen,
palasin jälleen observatooriini, ja nyt vasta uskalsin miettiä mitä
seurauksia Hangsteinerin kuolemasta olisi Gottlobeen, Hannuun ja minuun
nähden.
En voi sitä kieltää, Hangsteinerin kuolema on sentään luonut raikkaan
ilonsäteen synkkään talviseen yksinäisyyteeni. Hannun ja Gottloben
rakkautta ei ole enää mikään uhkaamassa, ja minua ei enää sido
Duglorelle antamani raskas lupaus. Saan puhua, saan kirjoittaa,
ilmaista Hangsteinerin perhettä koskevan salaisuuden ja epäröimättä
laskea käsiisi tunnustukseni, oma Hannuni! Niin käyn siis lujalla,
rauhallisella mielellä kertomaan synkistä hetkistä, mieltäjärkyttävistä
päivistä, jotka tarinassani seuraavat.