Vietin jouluaaton luoden yksinäisyydessäni itselleni haavekuvia
maailmasta. Juhlapäivät menivät hiljaisesti menoaan. Oli oiva sää,
mutta ei lintukaan liikahtanut, ja Selmatt'ista en nähnyt jälkeäkään.
Mitäpä jää minulle muuta neuvoksi kuin ryhtyä jälleen jatkamaan
elämäntarinaani!
* * * * *
»Saturnus» leijaili halki ilmojen. Solakka varsi paksuun viittaan
käärittynä seisoi Big vieressäni, katselimme allemme jäänyttä tiheään
rakennettua kaupunkia tummine torneineen. Tuskinpa lienee ainoakaan
silmä tarkannut' yksinäistä kulkuamme. Nuo muutamat varhain sytytetyt
valopilkut, jotka johtivat kaupungista, näyttivät etenevän meistä
nopeasti.
— Meillä on navakka koillistuuli, lausui Sommerfeld, keskeyttäen
hiljaisuuden. — Kuljemme junan nopeudella mantereelle päin. Ylemmäksi
kohottuamme kulkee »Saturnus» vielä nopeammin.
Tummasta taivaankupukasta tulivat tähdet loistavampina esiin. Mutta
nyt saavutti kohoava alus aamun valovirran. Idässä sädehti aurinko
rusopilvien ympäröimänä. Sen loimu kirkasti paljon, ja koppaa
kannattavasta renkaasta tulvahti alas hohde, kuin olisi silkki
liekehtinyt. Koko aluksemme väritti tuo hehku. Nyt valahti se yli Bigin
ihanan varren. Hän seisoi levollisena ja juhlallisena. Ihastuksissaan
hän huudahti:
— Niin, tästä nyt tulee se suurenmoinen retki, josta alinomaa olen
haaveillut, että saisin sen tehdä sinun kanssasi, armaani!
Katsahtaessaan alas syvyyteen hän kumminkin säpsähti.
— Kuljemmeko me meren ylitse? kysyi hän nopeasti.
— Syysaamun sumua se on, kuiskasin hänelle, ja hänen pelkonsa sai hänet
hymyilemään.
Auringon voimakkaat säteet imivät kankaalle paneutuneen kasteen ja
laajensivat kultapallon. Suhisten virtasi siitä ulos kaasua, ja
kondorin voimalla kohosi »Saturnus» puhtaampaan ilmapiiriin.
— Olemme Montblanc'in korkeudessa! lausui Sommerfeld aneroidiä
tarkastaen, ja hänen teräksenharmaat silmänsä kiintyivät tutkivalla,
ihailevalla katseella Bigiin.
Mutta Big vastasi tyynesti:
— Korkeammalle, herra kapteeni, yhä korkeammalle, kunnes herra Wildi
kieltää!
Vaieten nautimme avaruuden äärettömyydestä, valosta, ja sanomattomasta
hiljaisuudesta, joka on yläilmoissa täydellisempi kuin tuhatvuotisissa
kaupunginraunioissa. Big viittasi kädellään kohden tummansinistä
taivaankantta, jota pallomme hipaili. Päivänvalosta huolimatta tulivat
pienet sirot tähtöset esille asunnoistaan ja silmäilivät uteliaina
ihmisparia, joka uskalsi kulkea heidän akkunoidensa ohitse.
— Eikö ole ihmeellistä, Jost, ajatella että meitä kahta ihmistä, jotka
niin kaikesta sydämestämme toisiamme rakastamme, ei yhdistä elämään muu
kuin nuo köydet, jotka kiinnittävät veneemme palloon? Eikö sinustakin
täällä paremmin ja selvemmin kuin tuolla alhaalla tunne että kuulumme
yhteen?
Minä vastasin hänelle. Silloin pelästyi hän ääneni outoa sointua.
— Niin kumealta ja kaukaa se kuuluu kuin haudasta! sanoi hän.
Hän loi pelästyneen katseen äärettömyyteen, jossa valo ja pimeys meitä
ympäröivät ilman mitään väliasteita. Hänen huulensa vaalenivat, hän
horjahti. Annoin Sommerfeldille merkin että hän laskisi alemmaksi. Big
lepäsi puoleksi tajutonna sylissäni. Avatessaan silmänsä hän kuiskasi:
— Voimani olivat loppumaisillaan. Mutta sinä olet voimakas Jostini!
Nöyrästi taipui naisen ylpeys ihailemaan miehen voimain suuremmuutta.
Alemmaksi laskeutuneena kiisi »Saturnus» maisten sumujen hopeakenttien
ylitse. Ainoastaan gondolia kannattavain köysien vinosta asennosta,
silkkiverhon kitinästä ja hiljaisesta sihinästä huomasi että kuljimme
eteenpäin huumaavaa vauhtia.
— Kuljemme melkein suoraan etelää kohden! sanoi kapteeni silmäillen
kompassia. — Kun tähän vuodenaikaan tuskin tarvinnee odottaa varsin
suuria lämpömäärän vaihteluita, niin on mahdollista että pallo
kannattaa iltaan saakka.
— Ihanaa! huudahti Big. — Koko laajan Saksanmaan poikki! Niin juuri
olin haaveksinutkin.
Sommerfeld siveli hyvillään pitkää, kapeaa, harmaata partaansa.
— Se olisi minulle yhtä mieluisaa kuin teillekin, neiti, hymyili hän, —
sillä siten pääsisin talvikortteeriini Baierin ylämaille tarvitsematta
tehdä pitkää vaivalloista rautatiematkaa. Tämä retki on viimeinen,
jonka teen tänä vuonna. Iloitsen päästessäni taas perheeni tykö.
— Oletteko te sitten naimisissa, herra kapteeni? kysyi Big uteliaasti.
— Minulla on vaimo ja kaksi tytärtä, vastasi Sommerfeld. — He asuvat
pienessä huvilassa muutamassa baierilaisessa pikkukaupungissa.
— Omituista, nauroi Big sydämellisesti, — kuinkahan minä olin saanut
päähäni että ilmapurjehtijan välttämättömästi täytyisi olla naimaton
mies! Eikö teidän vaimonne kesäisin ole yhtä mittaa huolissaan teidän
tähtenne?
— Ei, neiti, vastasi Sommerfeld, joka jutellessaan koko ajan piti
silmällä ilmapallon liikkeitä. — Vaimoni tuntee minut varovaksi
retkeilijäksi. Olen jo likimmittäin kolmekymmentä vuotta ollut tässä
toimessa, eikä retkilläni ole vielä koskaan sattunut mitään varsinaista
onnettomuutta. Tosin sentään, — kerran Wienin luona eräs nainen taittoi
säärensä, kun hän varoituksistani huolimatta maahanlaskiessamme hyppäsi
gondolista liian aikaiseen.
— Kertokaapa, kapteeni, olkaa hyvä, matkoistanne ja retkistänne, pyysi
Big. — Teidänhän on täytynyt nähdä äärettömän paljon ihanaa ja kaunista!
Yhä edelleen alustaan silmällä pitäen alkoi Sommerfeld jutella
retkistään mieltäkiinnittävällä tavalla, joskin luontonsa mukaan hiukan
sotilaallisen niukkasanaisesti. Lyhyin piirtein hän kuvasi meille
kaukaisia maita ja niissä tekemiään ihmeellisiä matkoja sekä retkiin
osaaottaneita henkilöitä.
Mutta hurmaavan ihana oli tuokin retki, josta paraikaa nautimme.
Hopeakentän alta, jota pitkin leijaili »Saturnuksen» peilikuva ja
varjo, alkoi kuin himmeän levyn takaa näkyä kyliä ja maakartanoita,
kiemurtelevia virtoja, lukinverkkolankoja muistuttavia katuja ja teitä.
Siintävinä lepäsivät ne tuolla alhaalla, kuin merenpohjaan vajonneina.
Silloin pirstaantui hopealevy kuten järven jää kevättuulessa.
Haavemaiseen unikuvaan tuli eloa ja liikettä. Hopeapirstaleiden lomitse
väikkyivät kirkasväriset maisemakuvat. Maa paljasti rakkaat äidilliset
kasvonsa.
— Niin, hänen lapsinansa me sentään aina pysymme, riemahteli Big. —
Jost, eikös tämä retki ollut mainio keksintö?
Nauttien syvyyden vaihtelevista kuvaelmista kuuntelin Sommerfeldin
juttelua. Hän kertoeli puutteenalaisesta nuoruudestaan ja kuinka hän
Münchenissä oli tullut ranskalaisen ilmapurjehtijattaren apulaiseksi ja
sitten huomatessaan tuon naisen toimessaan viettävän huoletonta, ihanaa
elämää, oli päättänyt antautua samalle uralle, jonka päätöksen sitten,
monet vastukset voittaen, myöskin toteutti.
— Ja onko se tuottanut teille tyydytystä? kysyin minä.
— On kyllä, vastasi hän levollisesti. — Rakastan tointa, joka tuottaa
minulle perheineni hyvän toimeentulon ja vanhuudenvaraa myöskin. Olen
vain pahoillani siitä, että muutamain ilmapurjehtijain kevytmielinen
menettely on saattanut koko ilmapurjehduksen yleisön silmissä väärään
valoon. Ilmapurjehtija, seikkailija, tuulihattu merkitsevät monen
mielestä samaa. Mutta ilmapurjehtiminen ei suinkaan estä noudattamasta
sovinnaisuuden perusohjeita, vaan on sen arvossapitäminen aina
kuulunut olentooni. Mutta ennen kaikkea olen karttanut uskaltaa
liikoja, enkä ole antanut kuuluisintenkaan ammattitoverieni pilkan,
että olen vain huviretkeilijä, houkutella itseäni seikkailuihin.
Siinä olen tehnyt oikein. Missä he ovat, nuo maankuulut retkeilijät?
Toinen toisensa jälkeen he ovat joutuneet perikatoon mielettömillä
retkillä merien yläpuolella tai yläilmoissa. He kerskailivat tiesi
Jumala millä tieteellisillä ansiotöillä, mutta noiden onnistumattomien
ilmamatkojen tulos oli vain lisääntyvä epäluulo ilmapurjehtimista
vastaan, liioiteltu käsitys retkeilyn vaarallisuudesta. Minä en ole
koskaan puhunut loruja retkieni tieteellisestä arvosta, mutta sensijaan
olen pikimmittäin kolmenkymmenen kesän aikana näyttänyt toteen, että
ilmapurjehdus tunnollisen ohjaajan johdolla tarjoaa melkein vaarattoman
ja mitä miellyttävimmän tilaisuuden nauttia avaran maailman ihanuudesta.
Olen sivistyneiden piireissä hankkiinut ilmapurjehdusurheilulle suuren
joukon luotettavia suosijoita. Siitä olen ylpeä!
Järkevä tapa, millä Sommerfeld jutteli itsestään ja toimestaan,
miellytti minua suuresti, ja kuuntelin häntä varsin tarkkaavaisena.
— Jost, huudahti Big nauraen, — sinun pitäisi myöskin ruveta
ilmapurjehtijaksi.
Bigin pilan kuullessaan Sommerfeld loi minuun tutkivan katseen.
Molemmille vastasin nauraen:
— Niin, ei se olisi niinkään vihon viimeinen toimi, johon haluaisin
ryhtyä.
— Katsopas vain tuonne, huudahti Big, viitaten avaruuteen, missä
katsettamme kohtasivat yhä ihanammat näytelmät. Kuin keveäsiipiset
jättiläislinnut, kuin maisten järvien pinnalta kohonneet valkoiset
laivat ja saaret nousivat maata himmentäneen hopealevyn pirstaleet
ylös taivaan sinivirtoihin, ja »Saturnus» liiteli halki pilvien
ihmevaltakunnan. Ne ympäröivät meitä kuin parvi karkeloivia enkeleitä,
joiden pitkien pukimien laahuksia reunusti kultapaarre. Yhä vaihtelivat
niiden muodot, ja niiden välillä ammottaviin onkaloihin syöksyivät
valovirrat kuin vuoriston ryöppyvedet, lumi- ja jäävyöryt. Vaan
kuilujen pohjalla häämötti mieltälämmittävänä ihmisten asuma maailma.
Mutta missä pilviseinä oli tiiviimpi, siinä peilaili aurinko, ja
joka taholta meille nyt säteili auringoita vastaan, ja sateenkaaret
liittivät pilven pilveen.
Kas, siinähän pallommekin kummitteli! Risaisen usmajoukon seinämää
pitkin kiisi »Saturnuksen» varjo aavelaivan kaltaisena. Sädekehän
ympäröiminä lensivät päämme ja vartalomme varjot pilviä pitkin. Me
kuljimme huimaavaa vauhtia! — Jost! huudahti Big ihastuksissaan, ja
kas! lähellä ja kaukaa toistivat vienot äänet nimeni. — Big! vastasin
minä, ja pilvien kukkuloilta ja onkaloista huudettiin meille: — Big! —
En tiedä itsekään, kuinka silloin tuli mieleeni joeltaa kuten muinoin
Feuersteinin kukkuloilla, kun Dugloren kanssa riemahdellen toisiamme
tervehdimme. Kaikkialta kajahti minulle joellus vastaukseksi. Mutta
valtavina heräsivät muistot tuskaa tuottaen povessani.
— Uudelleen, Jost! riemahteli Big. Hänen kasvoillaan säteili hilpeä
innostus. Hän hymyili hurmaavasti, lähensi suunsa korvaani ja kuiskasi
kiihkeästi:
— Jost, jos voisit suostua siihen! Haluaisin tulla ilmapurjehtijan
vaimoksi! Sinä uljas Jostini!
Tuo ei ollut enää pilaa, vaan Big lausui ilmi sydämensä hartaan
toivomuksen. Ilmapurjehdus oli saattanut hänet haltioihinsa, ja hänen
silmänsä säihkyivät lumoavina.
Oliko Sommerfeld kuullut hänen kuiskauksensa? Hän loi minuun vaieten
läpitunkevan katseen, sitten hän lausui:
— En yleensä hevillä kehota ketään ryhtymään toimeeni. Mutta teillä,
herra Wildi, on menestymisen edellytykset, tarmoa katseessa ja tarmoa
mielessä. Olisin ylpeä, jos saisin ohjata teidät alalleni!
Vastasin hänelle kieltävästi, mutta lumouksiin oli ilmapurjehdus
minutkin saanut. Vaieten tuijotin eteeni. Valkoisten saarten kaltaisina
jäivät pilvet taaksemme avaruuteen, mutta »Saturnus» laskeutui hitaasti
alempiin ilmakerroksiin, ja kodikkaana lähestyi meitä maa, hohtaen yhä
kirkkaammin värein. Linnat ja kylät loistivat päivänpaisteessa, ja me
kuljimme hopeanhohteisen virran ylitse, jonka pintaa laivat kyntivät.
Kaukana häämöttivät metsämaisemat tummina varjoina vaaleata taustaa
vastaan. Mainen elämä tervehti meitä tutuin äänin. Kuului veturin
vihellys ja kellonsoittoa muutamasta kaupungista. Kouluista rientävät
lapset huomasivat pallomme ylhäällä ilmassa. He liehuttivat lakkejaan,
kuulimme heidän riemuhuutonsa ja pyyntönsä: — Laskekaa täällä maahan,
tehkää hyvin! — ja kaduilla syntyi hyörinää kuin muurahaispesässä,
johon on pistetty keppi. Mutta kaupunki jäi jo taaksemme. Muuan
talonpoika, joka perhekuntineen työskenteli pellollaan, havaitsi
aluksemme. Tuikeasti hän kiirehti kaikkia, ihmisiä ja hevosia
rattaineen rientämään kotia kohden, kuin olisi itse paholainen siinä
tulla kiitänyt ilmojen halki.
Onko minun rupeaminen ilmapurjehtijaksi vai ei? Ajatuksiin vaipuneena
silmäilin ulos avaruuteen. Mutta Sommerfeld oli sillävälin valmistanut
meille oivan virvoituksen, keittänyt teetä, sammuttamattomalla
kalkilla, jolle oli vettä valanut. Kunnioittavaisena hän kääntyi
morsioni puoleen lausuen:
— Olen täyttänyt kaikki määräyksenne, neiti!
Ruokakopasta tuli nyt esiin kaikenlaisia herkkuja ja pullo kuohuvaa,
tulista ranskanviiniä.
— Enkös ole ollut oiva emäntä? laski Big ylpeillen leikkiä. Mutta
laseja kilisyttäessämme hän nauraen loi minuun kiihkeän katseen ja
lausui:
— Tuokoon tämä malja mieleesi oivan päätöksen!
Ilmapurjehtijaksiko? Outo ajatus, mutta täysin Bigin uljaan,
ennakkoluuloista vapaan mielen mukainen! Ei, rohkeutta ei minulta
puuttunut tuohon toimeen. Olinhan auringon, valon, ilmojen
lapsonen, joka jo varhain oli tottunut avaruuden korkeuteen ja
laajuuteen, taivaan näkemiseen. Olivathan silmäni Bodenin laitumilla
paimennellessani, jolloin tarkkasin kaikkea mitä Feuersteinin
kallioilla tapahtui, harjaantuneet tarkoiksi kuin petolinnun.
Virtailihan suonissani esi-isieni vuorelaisten hurjaa verta, joka oli
minut yllyttänyt jättämään kotimaani ja saattanut minut Hampurissa
seikkailuihin, vähällä vienyt minulta hyvän maineenkin. Olin mies, joka
ei pelännyt vaaroja, vaan jolla oli haava sydämessä ja joka tarvitsi
unhoa.
Ja ajatuksiini sekaantui kiihottavana Bigin säihkyvä katse.
Mustalaistyttöseni halusi viettää kulkurielämää. Minä puolestani
ikävöin maailmaa näkemään, mutta en halunnut olla tyhjäntoimittaja,
joka elää vaimonsa varoista. Ilmapurjehdus soisi meille kummallekin
mitä halusimme, matkustelua ja työtä.
»Saturnus» jatkoi matkaansa iltapäivän auringonpaisteessa. Ilma ja
maa tarjosivat runsain määrin ihanintansa nähdäksemme. Lähestyimme
suloisia kukkula- ja vuorimaisemia, riensimme niiden ylitse ja jätimme
ne taaksemme siintävään etäisyyteen. Sommerfeld, joka silmäili
karttojansa, mainitsi tuon tuostakin jonkun nimen:
Thüringerwald! Kronach! — ja äkkiä: — Mainin latva!
Luodessani katseen virtaan, tulin äkkiä ajatelleeksi että »Saturnus»
kuljetti meitä muinoista kotimaatani kohden. Oi, jos saisin luoda
ainoankaan silmäyksen Selmatt'in laaksoon, nähdä miten Dugloren laita
oli!
Ei, en sittenkään voinut ruveta ilmapurjehtijaksi! Povessani vallitsi
vielä voimakkaana kotiseutuni katsantotapa, vaatimattomissa oloissa
viettämäni lapsuuden muistelmat. »Elä tee sitä, elä tee!» rukoili
isäni haudassaan. »Jost, Jost, enkö ole kurituksillani saanut
luontoasi taltutetuksi!» Ja koulumestari Kasperin vilpittömillä
kasvoilla kuvastui haikea mielipaha: »Jost, sinä hillitön Jost, jota
olen rakastanut kuin omaa poikaa, eikö siinä jo ole kevytmielisyyttä
ja jumalattomuutta kylliksi, että olet riistänyt Duglorelta hänen
elämänonnensa? Nyt tahtoisit vielä kuljettaa ilmalaivaa, tuota
paholaisen tekelettä, läpi korkeuksien!» Ja kaikki surmansa saaneet
selmattilaiset vaikeroivat haudassaan: »Jost Wildi, meidän pitää maata
täällä kallioiden alla, ja sinä haluaisit nousta ylös pilviin!»
Sekavina täyttivät ajatukset mieleni.
Mutta aluksemme kiisi edelleen ihanan syyspäivän loisteessa ja
hohteessa. Kyliä ja kaupunkeja ilmestyi tiellemme, ne näkyivät
pienoiskoossa allamme, pienenivät yhä vielä ja jäivät taaksemme.
Vuoriryhmät auringon kultaamine huippuineen seurasivat toinen
toistansa. Laajoista, tiheistä metsistä nouseva kosteus saattoi
»Saturnuksen» laskeutumaan, se leijaili yli vihreän, kimmeltävän
metsän, hipailipa tuuheita kuusiakin, jotka kohisivat allamme kuin
myrskyssä. Metsäotukset, jotka aukioilla olivat rauhallisina olleet
laitumella, kiisivät pelästyneinä tiehensä. Mutta taivaanrannalla, jota
kohdin kuljimme, nousi näkyviin vihreitä vuorenhuippuja. »Saturnus»
jännitti vielä kerran lentimensä ja lensi iltataivaan kirkkauteen.
Mikä ihme! Valkoisena ja haamumaisena siinsi jotain kaukaisten
kukkulain takana. Haavekuvako vai kangastus? Välkkyvinä häämöttivät
kaukaisimmasta etäisyydestä hohtoiset Alpit! Kohottaen päänsä
iltaruskoon, korkealle yli maisen ympäristönsä, ne lähestyivät meitä
kuin vanhat isät ja äidit, jotka ovat valmiit lausumaan tuhlaajapojan
tervetulleeksi kotiin.
Eiväthän ne tosin olleen Selmatt'in vuoria, vaan kumminkin
lumihohtoisia huippuja ja harjoja. Lumottuna ja tuskan vallassa
tuijotin tuohon kaukaisuudessa kajastavaan loistoisaan ilmiöön.
»Kotimaani, kotivuoristoni!» riemahteli sydämeni rajattoman ilon
vallassa. Minusta oli kuin hellät äidinkädet olisivat minua hyväilleet.
Hillittömän valtavana täytti koti-ikävä koko olentoni, soinnahdellen
mielessäni kuin lapsuudessa kuultu laulu, vaikeroiden voimakkaana kuin
urkutorven ääni: Oi Jost — Jost — Jost!
Siinä minä seisoin, kädet pallon köysiin puristettuina, purren hampaat
yhteen ja vavisten.
»En saa palata kotiin!» Tuo ajatus vavahdutti sydäntäni kuin
ruoskanisku. »En saa palata, — en itseni tähden, kun olen kirjoittanut
sinne erokirjeen ja minua siellä halveksitaan. En saa palata kotiin,
sillä en saa riistää Duglorelta sitä rauhan hitusta, jonka hän ehkä
on saavuttanut Hangsteinerin rinnalla. En voi sinne palata Biginkään
takia, joka nyt tulee vaimokseni. Hän ei ole hiljaisten vuoriseutujen
lapsonen, hän on suuren maailman lapsi ja minä, Jost Wildi, olen
koditon mies! Mitäpä siis siitä, jos minusta tuleekin ilmapurjehtija,
seikkailija? Ilmojen, auringon, pilvien valtakunnassa, matkoilla halki
maailman ihmeellisten kukkatarhojen löydän unhoa!»
Vienosti hyväillen hiveli Bigin poski kasvojani. Hänen katseensa haki
huolestuneena silmiäni.
— Armaani, huudahti hän pelästyneenä, — läksimme tälle retkelle liian
pian sairautesi jälkeen. Sinähän olet kuolonkalpea!
— Olen taistellut kovan taistelun, vastasin synkästi. — Big —
ruvetkaamme myrskylinnuiksi!
Kaukaiset hohtavat huiput katosivat vihreiden vuorten taakse. Niiden
viimeinenkin hehku sammui. Mitäpä ne säteillään tervehtisivät miestä,
joka ei saanut palata kotimaahansa!
Bigin silmissä loisti innostus.
— Jost, sinä uljas Jostini, kuiskasi hän, — olenhan aina tiennyt, ettet
sinä ole vähäpätöinen mies. Kotkina me kiidämme yli avaran maailman!
— Olkaa varuillanne, laskemme maahan, keskeytti Sommerfeld hänen hellät
puheensa.
— Herra kapteeni! Otatteko minut oppilaaksenne keväällä Meksikosta
palattuamme? kysyin Sommerfeldiltä.
Hän koetti salata ylpeän, onnellisen hymyilynsä, mutta hänen
teräksenharmaat silmänsä loistivat ilosta. Kiihkeästi hän puristi
kättäni.
— Terve tuloa, herra Wildi! Näen varmaankin edessäni miehen, josta
tulee taituri minun alallani.
Iltahämärissä laskimme maahan kodikkaan kylän läheisyydessä Baierin ja
Itävallan rajaseudulla.
Päiväksi jäi Sommerfeld kanssamme lepäämään tuohon vuorten juurella
sijaitsevaan miellyttävään sopukkaan, ja ystävyydensiteet lujenivat
entisestään. Sovin hänen kanssaan, kumminkaan varmasti sitoutumatta,
että keväällä Meksikosta palattuamme tulisin hänen tykönsä
ilmapurjehdusoppiin ja sitten seuraisin häntä kesän ajan hänen
matkoillaan.
Jost Wildi, joka ei enää ollut vuoripaimen eikä ollut voinut tulla
kauppiaaksi, oli tulevan vaimonsa hartaalla suostumuksella valinnut
elämänuransa, uran, joka ei edes kuulunut yleistä arvonantoa
nauttiviinkaan. Tuossa hiljaisessa maailmansopukassa antautui Big
omakseni kuten kotkatar antautuu kotkalle. Kuin lapset rakentelimme
rakkaan, suloisen vaimoni kanssa tuulentupia tulevia vaellusretkiämme
varten.
— Entäs jos minä syöksyisin alas, Big? laskin minä leikkiä.
— Oi, silloin tahtoisin kuolla kanssasi! Ehkäpä se olisikin ihanin
kohtalo, minkä voisin toivoa itselleni, lisäsi hän ajatuksiin
vaipuneena, tuo vakava ryppy otsallaan.
En voinut käsittää onnellisen vaimoni synkkää puhetta. Mutta myöhemmin,
paljoa myöhemmin tuli se jälleen esiin muistini sopukoista. Samalla
kertaa muistin myöskin hänen kuumat kyyneleensä Hampurin sairaalasta
lähtiessäni sekä tuon haikean huudahduksen Hampurin asemalla. Me olimme
ilmapurjehduksen avulla tavottelevinamme maailman riemua, mutta itse
asiassa haimme unhoa ja lohtua — niin Big kuin minäkin!
Nopeasti kului kuherrusaika. Sitten meidän täytyi vakavasti ryhtyä
miettimään Meksikon matkaa. Mutta tuo merentakainen maa teki tyhjäksi
ihanalla retkellämme tehdyt päätökset ja on syynä siihen, ettei koskaan
ole kuultu puhuttavan Jost Wildi nimisestä ilmapurjehtijasta.
* * * * *
Valtavan komeana vallitsee talvi täällä vuoristossa. Yöllä on pakkasta
tosin viisikolmatta ja kolmekymmentäkin astetta, mutta aamulla, noin
yhtätoista käydessä, koboltinsinisellä taivaalla hehkuva aurinkoinen
saavuttaa sellaisen voiman, että observatoorini kattokourussa sulava
jää alkaa kitistä. Keveästi puettuna voin mennä ulos huipulle
kävelemään, mutta varjolasit ovat ehdottomasti tarpeen tässä
valomeressä liikuskellessa.
Lämpöisä ilma toi minulle tervehdyksiä elon mailta! Iloinen
käpylintuparvi, joka liiteli tänne alhaalta vuorimetsästä, lensi
Feuersteinin ylitse ja hangelta löysin myöskin jähmettyneen, mutta
vielä hengissä olevan sitruunaperhosen. Mistä tulet sinä, perhoparka,
auringon pettämä kevään sanansaattaja? Toin sen observatooriin. Täällä
saa se lämmön ympäröimänä heittää hyvästinsä elämälle!
Tänään voi nähdä alas Selmattiin. En nähnyt kumminkaan kaukoputkellani
ketään sen asukkaista, en Hannua, en Gottlobea, mutta silmiäni kohtasi
hämmästyttävä näky. Noin kahden tienoissa tuli muukalainen käyden
laaksoa pitkin ja meni Hangsteinerin taloon, mistä palasi kello kolmen
aikaan. Ajattelin ensiksi tuota karjakauppiasta, joka Gottlobea
kosiskelee, mutta kävijä oli vanhanpuolinen herrasmies. Mietiskelin
ken hän voisi olla, ja minusta tuntui luultavalta että hän oli
Zweibrückenin lääkäri, ja että Hangsteiner on kovasti sairaana.
Huolia laaksossa, huolia vuorella! Minua kiusaa epätietoisuus, voiko
Hannu täyttää lupauksensa ja tulla uutenavuonna luokseni. Kun ei tuo
kirottu itätuuli olisi häiritsemässä loistavan, päivänpaisteisen
maiseman rauhaa! Mutta se tupruttaa hienon hienoa lentolunta
hopeanhohtoisina pyörteinä ilmaan. Se ajaa sen kohden vuorenhuipun
kiviseinää ja kiinnittää sen kalliokielekkeisiin kauniisti kaartuviksi
siiviksi, jotka kasvavat päivä päivältä. Tarkastelen niitä huolissani
ja jännityksellä — tai oikeastaan jo toivotonna kohtalooni mukautuen.
Hannun on mahdoton niitä kiertää tai tunkea niiden lävitse, eikä
hän saa sitä edes koettaakaan, se saattaisi hänet mitä suurimpaan
hengenvaaraan!
Jost Wildi, valmistaudu viettämään uudenvuoden juhlaa yksin, kuten
jouluakin! Mutta kuinka paljoa enemmän tyydytystä minulle tuottaisikaan
hetkisen juttelu Hannun kanssa, kuin kaikki vuoriston komeus ja loisto!
Ryhdyn viimeisen kerran tänä vuonna kirjoittamaan elämäntarinaani,
jossa nyt seuraa luku: Matka Meksikkoon.
* * * * *
Välikannenmatkustajina, jotka päästäkseen niin vähillä kustannuksilla
kuin suinkin, tyytyvät mahdollisimman vähäiseen palvelukseen, olimme
Dugloren kanssa aikoneet matkata meren toiselle puolen perustaaksemme
siellä kättemme työllä itsellemme kodin. Nyt olin sinne matkalla
Abigailin kanssa, enkä ollut varaton siirtolainen, joka kohtalon
armahtavaisuuteen luottaen tekee viimeisen ponnistuksen, hankkiakseen
itselleen ja nuorelle vaimolleen toimeentulon. Ylellisyyden ympäröimänä
matkustin kuin rikas herra konsanaan noille kaukaisille seuduille,
ottaakseni haltuuni omaisuuden, joka lain ja oikeuden perusteella oli
minulle tuleva, vaikk'en ollut pannut rikkaa ristiin sen hankkimiseksi
enkä tuntenut niitä, jotka olivat maan onkaloista sen päivän valoon
toimittaneet. Ja vierelläni istua nojasi ylväs, ihana vaimoni, ja
jokainen sana, minkä hän lausui, joka katse, minkä hän minuun loi,
kertoeli hänen valtavasta rakkaudestaan.
Tuo olosuhteitteni äkillinen muuttuminen tuntui minusta liian suurelta,
melkein kaamealta onnelta. Tuon tuostakin valtasivat mieleni omituiset
ajatukset. Kun jokin siirtolainen uteliain ja kateellisin silmäyksin
etukannelta katseli ensi luokan matkustajain komeata elämää, heidän
huvitteluaan ja lemmenleikkiään, silloin oli minusta kuin nuo kasvot
minulle lausuisivat: »Sinä olet Jost Selmatt'ista! Et sinä sinne kuulu!
Meidän joukkoomme sinä kuulut!» Ja kun tummapintainen lämmittäjä pisti
päänsä esiin porrasluukusta saadakseen siemauksen raitista ilmaa tai
kulauksen vettä, silloin vavahdin: »Nyt ne tulevat noutamaan minut
jälleen tuohon kammottavaan toimeen.»
Vähitellen totuin kumminkin kuulumaan niihin, jotka elelivät
höyrylaivalla kuin uhkeassa linnassa, viettäen aikansa viileissä
kammioissa, komeissa saleissa tai huviteltoissa. Nuo parisataa
meille vierasta henkilöä, jotka yhdessä meidän kanssamme matkustivat
meren toiselle puolen, olivat niin huolettomia ja iloisia kuin
olisivat elelleet mukavassa hotellissa tai kotona maatilallaan. He
käyskentelivät jutellen muhkeissa suojissa, katselivat korkeista
peileistä kuvaansa, laskivat leikkiä, nauroivat, lukivat ja
kirjoittivat; he joivat ja söivät hyvällä ruokahalulla, ryhtyivätpä
karkeloimaankin, kun laivan soittokunta sävelin siihen kehotti.
Karkeloiden he kulkivat syvän, salaperäisen meren ylitse, jonka
laineita laiva ähkyen lakkaamatta kynti monen tuhannen hevosen voimalla.
Olimme jo heti matkan alussa Bigin kanssa tutustuneet muutamiin
matkatovereistamme. Huomiomme oli kiintynyt erääseen hintelään, mutta
harvinaisen kauniiseen vaaleaveriseen pikku poikaan, joka mustaihoisen
palvelijattaren vartioimana leikki kannella. Ei ollut tarpeen kuin
katse, hymyily Bigin puolelta, Ja hän riensi luoksemme, sieppasi lakin
päästään, ojensi Bigille kätensä ja alkoi jutella kanssamme kuin
olisimme olleet vanhat ystävät, kertoen olleensa vanhempiensa, jotka
omistivat maatilan Kuballa, vierailulla näiden kotimaassa Saksassa.
Ensi kerran aterialla ollessamme meitä vastapäätä istui taiteilijapari
Berliinistä. Mies oli hollantilainen, nainen itävaltalainen. Jonkun
aikaa keskusteltuamme he kertoivat kuinka olivat jo pitkät ajat turhaan
puuhailleet saadaksensa kotimaistaan asiakirjat, jotka olisivat
tarvinneet voidakseen asuinpaikallaan solmita avioliiton. Nyt heidän
kärsivällisyytensä oli loppunut, ja he olivat matkalla Doveriin, missä
aikoivat vihittää itsensä Englannin lain mukaan, jonka nojalla voi
muutamassa tunnissa saada solmituksi kaikkialla pätevän avioliiton.
Huomasin Bigin kuuntelevan erityisen tarkkaavasti heidän kertomustaan.
Ensimäisten harmahtavan valkoisten englantilaisten kalkkikallioiden
ruvetessa näkymään hän kysyi:
— Kuinka kauan laiva viipyy Doverissa?
— Kahdesta kuuteen, vastasin minä.
— Jost, sanoi hän, — jos suostut siihen, niin vihitämme sillä ajalla
itsemme. Tiedäthän millaiset mielipiteet minulla on näistä asioista,
mutta ehkä meksikkolainen holhoojani ajattelee toisin.
Pian laski laiva maihin.
Yrittäessämme lähteä satamasta tuohon mustahkoon, vanhanaikaiseen
kaupunkiin, tervehti meitä arvokkaan näköinen vanha herra.
Kysyin häneltä virastoa, jossa vihkimisemme piti tapahtua.
Silloin hän kumarsi vielä kunnioittavammin ja vastasi kohteliaasti
hymyillen:
— Voin palvella teitä, olen jo samassa asiassa palvellut muutamia
satoja pareja.
Hän vei meidät Linnankadun varrella sijaitsevaan virastoon, ja
siellä määrättiin vihkiminen tapahtuvaksi kello puoli viisi. Menimme
ravintolaan, jonka isäntä tarjoutui toiseksi todistajaksi. Todistajien
seuraamina lähestyimme vihreätä vihkipöytää, ja kahden juhlallisen
virkamiehen edessä lausuimme englantilaisen vihkivalan. Panin
sormuksen Bigin vasempaan käteen, me saimme vihkimätodistuksen, ja
juhlallisuus oli lopussa. Nyt juuri saapui myöskin berliiniläinen
taiteilijapari virastoon. He olivat varsin hämmästyksissään nähdessään
meidän toimineen nopeammin kuin he itse, ja he lausuivat meille mitä
sydämellisimmät onnittelut.
Nyt oli Big siis ulkonaistenkin lakien mukaan vaimoni.
— Rouva Abigail Wildi, kuiskasin minä hänelle. Ylpein, kirkastetuin
katsein hän vastasi:
— Oi kuinka siitä iloitsen! —
Taivasta ja vettä! Ei, usein peittyi meri sumuun, mutta seurasihan
sitten taas kirkastakin säätä. Nopeasti kului aika matkalla, sitä
nopeammin kun Bigin kanssa käytimme enimmän aikamme hyödylliseen
työskentelyyn. Aamupäivin hän opetti minulle espanjankieltä, jota
oli oppinut isältään ja osasi joltisenkin hyvin, iltapäivällä luimme
Humboldtin oivallisia kuvauksia Meksikosta ja sen kansoista, tehden
parastamme tutustuaksemme Bigin esi-isien maahan, jonka hän lapsena
jo oli kerran nähnytkin. Bigin toivomus oli myöskin, että saksalaiset
runoilijat kävisivät minullekin tutuiksi ja rakkaiksi kuten hänelle.
Heine viehätti häntä suuresti, mutta kun minä en tuntenut edes
klassikoitakaan, luki hän minulle enimmäkseen Schillerin tai Goethen
teoksia. Väliin kokoontui pieni joukko kuulijoita hänen henkevää
esitystään kuulemaan, niiden joukossa ehkä myöskin jokunen, joka vain
halusi käyttää hyväkseen tilaisuutta ihaillakseen hänen ilmeikkäitä
kasvojaan.
Mutta hänen uskollisin ihailijansa oli pikku Fritz, tuon Kubassa
asuvan Saksalaisen pariskunnan poika Tuo kirkassilmäinen, älykäs,
sairaalloisen vilkas lapsi pyrki alinomaa Bigin seuraan ja kävi hieman
rauhallisemmaksi vasta saadessaan pitää kiinni hänen kädestään tai
hameestaan.
— Kertokaa minulle jotakin, olkaa hyvä! rukoili hän niin vienolla
äänellä ja niin liikuttavin ilmein, että hänen pyyntönsä täytyi
täyttää. Mutta vähitellen hänen ihailunsa alkoi harmittaa vanhempia.
Tylysti kielsi isä häntä Bigiä lähestymästä. Mutta kiihkeäluontoinen
lapsi sai suonenvetokohtauksen ja piehtaroi huulet vaahdossa, huutaen
Bigiä.
Tämän silmissä välähti tuo timantinhohteen kaltainen säihke. Vavisten
hän kärsi poikasen kanssa.
Koetin häntä lohduttaa ja rauhoittaa. Mieli lämpöisen liikutuksen
vallassa hän vastasi:
— Jost, et tiedä, kuinka rakastan lapsia, ja tätäkin poikaa, jossa on
enemmän sielua kuin ruumista! Minkätähden? Siksi että luontoni vaatii
korvausta siitä, mitä vailla olin lapsena. Kerroinhan jo sinulle että
silloin seurustelin aina vain aikuisten kanssa, ettei minulla ollut
sisaruksia, ei leikkitovereita, ja että minulta siten riistettiin
lapsuuden suurin onni. Vaellusvuosieni lopulla oli aika, jolloin minusta
tuntui tuiki vastenmieliseltä ajatella naimisiinmenoa. Ja millaisia
olivatkaan nuo miehet, joita tunsin! Sinuahan en tuntenut! Ylhäisiä
houkkioita, imartelijoita, tyhjäntoimittajia ne olivat kaikki tyynni!
Mutta tuohon vastenmielisyyteen sekaantui aina toinen tunne: »Jos en
mene naimisiin, en myöskään saa onnea omistaa lapsia!» Lasten takia
olisin melkein voinut suostua ottamaan miehen, jota en rakastanut.
Siitä näet kuinka heitä rakastan!
Hermostunut poikanen oli jo rauhoittunut mustaihoisen palvelijattaren
sylissä, mutta Big tulkitsi yhä edelleen tunteitaan. Hillityllä
kiihkeydellä pulppusivat puheet hänen huuliltaan:
— Jost, nyt kun sinä olet rakas mieheni, on minulla enää se ainoa
sydämentoivomus lausuttavana kohtalolle, että se soisi meille lapsia.
Sinun lapsinasi, omina lapsinani niitä rakastaisin! Vaimon suurin
onni on se, kun hän rakastavaisena saa lahjoittaa voimakkaalle,
ylevämieliselle miehelle lapsia ja kasvattaa heidät voimakkaiksi,
yleviksi ihmisiksi. Sitä onnea haluaisin kokea!
Tuo tunnustus, jonka hän hellästi kuiskaillen lausui, sai hänen
poskensa suloisesti punoittamaan. Riemuisasti säikkyivät hänen
silmänsä. Kun hän nyt ikäänkuin jo äitiyden onnen kirkastamana vaikeni,
tuntui hän minusta jumaloimista ansaitsevalta olennolta. Mutta
kumminkin äkkiä muuan päähänpisto saattoi minut hymyilemään, enkä
voinut olla kysymättä:
— Big, mehän aiomme ruveta ilmapurjehtijoiksi. Kasvatammeko me sitten
lapsemme pallonkopassa?
Hän huomasi myös, kuinka hänen molemmat hartaimmat toivomuksensa olivat
ristiriidassa keskenään, ja nauroi kanssani. Mutta hetken kuluttua hän
vastasi herttaisesti ja vakavasti:
— Ei, jos meille suodaan lapsia, niin emme rupea ilmapurjehtijoiksi.
Kasvatamme ne jossakin hiljaisessa maailmansopukassa, niin että niillä
on koti kuten kaikilla onnellisilla lapsilla.
Koko hänen sisin olentonsa soinnahteli hänen sanoissaan.
— Olen samaa mieltä, Big, vastasin minä. —. En niin välttämättömästi
haluakaan ilmapurjehtijaksi, vaan tyydyn mihin toimeen tahansa, kun
minun vain ei tarvitse olla tyhjäntoimittaja, jolla ei ole maailmassa
mitään päämäärää eikä tehtävää.
Innokkaasti juttelimme edelleen tulevaisuudestamme. Kultaisena ja
komeana vaipui aurinko alas aaltoihin. Aamulla kohtasivat katsettamme
jälleen uudet kuvat, tuoden mieleemme uutta sisältöä. Bigin pieni
ystävä oli voittanut vanhempainsa vastarinnan ja riippui jälleen hänen
kädessään ja hameessaan. Olimme jo olleet viikkokauden matkalla, 'ja
New Foundlandin tuulet puhalsivat kylmästi yli laivan kannen, ja Sandy
Hookin vuoret todistivat meidän olevan Uuden maailman läheisyydessä.
Nopeakulkuinen alus toi laivaamme luotsin, kirjeitä ja sanomalehtiä.
Mekin Bigin kanssa saimme kirjeen I Don Garcia Leo Quifort, Bigin
omaisuudenhoitaja, kirjoitti kuinka hän iloitsi saadessaan nähdä meidät
Meksikossa.
New Yorkissa oli meidän laivamme tulon ja Havannaan menevän laivan
lähdön väliä viisi päivää. Katselin noiden kalpeiden yankeiden
puuhaa, näin heidän kiihkeytensä ja voitonhimonsa, opin tuntemaan
amerikkalaista elämää, jonka tunnuslauseet ovat: »Time is money! Aika
on rahaa» ja »Help yourself! Auta itse itseäsi!» — ja nyt aloin jo
hieman tyytyä Dugloren kohtaloon. Kuinka rajattoman onnettomaksi olisi
tämä kuumeentapainen, mutta sydäntä jähmettävä elämä hänet tehnyt!
Hänen oli kotona parempi olla!
Eräässä New Yorkin hotellissa meillä oli Bigin kanssa lähtömme
edellisenä päivänä ainoa kiista, minkä muistan ihanan avioliittomme
ajalta. Järjestelin juuri matka-arkkuani. Silloin Big tuli terveydestä
kukoistavana kotiin käytyään pikaisesti tekemässä jonkun ostoksen
Broadway-kadulla.
— Neljännestunnin olin vain poissa ja minun tuli jo sinua ikävä!
tervehti hän luoden silmäyksen kapineihirii.
— Mikä repaleinen kirjanen sinulla siinä on? Kas, sehän on virsikirja!
Hän piti kädessään kirjaa, jonka Duglore oli minulle lahjoittanut
erotessamme Selmatt'issa. Uteliaasti ja kiihkeästi hän selaili sitä.
— Tämähän on ollut sinun entisen rakastettusi oma! huudahti hän
punehtuen. — Tässä on hänen nimensä! Jost, saanko minä hävittää tämän
kirjan? Eihän se ole edes puhdaskaan, siinä on multa- ja vesipilkkuja.
— Anna sen olla! pyysin minä.
Hän laski sen halveksivalla liikkeellä kädestään. Kerroin hänelle
kuinka ihmeellisellä tavalla se oli pelastunut vuorensuistunnasta.
— Tuolla turmapaikaIla lahjoitti Duglore sen minulle. Se oli ainoa
muisto, mikä hänelle oli jäänyt kodistaan. Hän pyysi minua illoin
panemaan sen päänalaiseni alle. Sen piti suojella minua maailman
vaaroilta!
— Amuletti siis! tiuskasi Big tuikeasti. — Vihaan tuota kirjaa! Saanko
heittää sen tuleen?
Hän tarttui siihen jälleen.
— Ei, Big, vastasin minä vakavasti, — anna se minulle! Osoita nytkin
samaa mielenylevyyttä, jota sinussa aina olen ihaillut!
— Etkö siis voi minun tähteni tehdä tuota pientä uhrausta? lausui hän
kalpeana mielenliikutuksesta.
— En, Big, vastasin minä päättäväisesti. — Pyyntösi on järjetön. Hän,
joka lahjoitti tuon kirjan minulle, ei ole konsanaan tehnyt sinulle
eikä minulle mitään pahaa, etkä siis voi katsoa tulleesi loukatuksi,
joskin säilytän sen. Mutta minä halveksisin itseäni, jos nyt jättäisin
sen oikkusi uhriksi. Aion siis yhä edelleen säilyttää tuon pienen
muiston nuoruuteni rakkaudesta.
Bigin silmät kyyneltyivät hänen nähdessään kuinka järkähtämätön
päätökseni oli. Hän loi minuun katkeran, nuhtelevan katseen ja läksi
huoneesta pää pystyssä, loukatun kuningattaren elein. Mutta niin
helposti kuin hän hetkeksi voikin joutua suuttumuksen valtaan, ei hän
suinkaan ollut pitkävihainen. Hetken kuluttua hän palasi ja toivotti
minulle sitten sydämellisesti hyvää yötä, ja kiista ei jättänyt hänen
olentoonsa muuta jälkeä kuin pariksi päiväksi vienon vakavuuden
ja surumielisyyden ilmeen, joka teki varsin viehkeän vaikutuksen.
Hänen rakkautensa kävi vain entistä hellemmäksi, hänen luontonsa
vaati miehen, joka rohkeni joskus vastustaa hänen oikkujansa ja
toivomuksiansa. Kirjaa emme enää maininneet. Vasta myöhemmin, vasta
vähän ennen Bigin äkillistä kuolemaa, selveni minulle hetkenä, joka oli
hänen ja minun elämäni katkerimpia, että olisi ollut onneksi meille
kummallekin, jos olisin hänen tähtensä luopunut Dugloren viattomasta
lemmentodisteesta.