Olen ajatellut koko päivän Hannua, Gottlobea ja Melchi Hangsteineriä,
— eniten Melchiä. Me kaksi olemme nuoruudestamme saakka tunteneet
vastenmielisyyttä toisiamme kohtaan. Mutta joskin vihaamme toisiamme,
niin emme silti voi sydämessämme toisiamme halveksia. Joskin hän
kohauttaa olkapäitään puhuessaan minusta muille, tietää hän kumminkin
etten minä kuulu tusinatavaraan ihmisten joukossa. Ja minä puolestani
en voi pitää Melchi Hangsteineriä vähäpätöisenä olentona, jos kohta
tuo jöröjukka onkin vain lujaluontoisen miehen irvikuva. Minusta on
näet ihmisluonnon suurimpia ihmeitä, kuinka tuo kitsas selmattilainen
talonpoika tehden nopean päätöksen uhrasi pari nautaa, ehkä puolet
omaisuudestaan, matkusti hänelle outoon maailmaan ja pelasti
tyttöraukan, joka luuli itseään rakastettunsa pettämäksi. Niin, minun
on kerrassaan mahdoton käsittää, että rakastava mies vie vihille
naisen, joka kantaa sydämensä alla toisen miehen rakkauden hedelmää.
Minulta se jäisi tekemättä!
Kun kova- ja juroluontoinen Melchi Hangsteiner kerran heltyi tekemään
tuon käsittämättömän teon, miksi ei olisi mahdollista että hän myöskin
säälisi Gottloben rakkautta, hillitsisi vihansa minua ja Hannu Stünziä
kohtaan ja asiaa tyynesti mietittyään lausuisi Gottlobelle: — No, ota
hänet sitten!
* * * * *
Lähtiessäni sairaalasta oli kesä, joka oli tuonut minulle mukanaan
niin moninaisia kokemuksia, väistymäisillään lempeän, päivänpaisteisen
syksyn tieltä. Merenkin yläpuolella leijaili ilma lämpöisenä ja
tyynenä. Big tahtoi että menisimme Helgolantiin, että siellä raikkaat
merituulet, kävelyretket noilla teillä ja poluilla, joilla olimme
tavanneet toisemme ensi kerran, parantaisivat minut täydellisesti ja
antaisivat minulle jälleen entiset voimani.
Elelimme päivämme kuin lapset ja voimme liikuskella sitä vapaammin,
kun saarella ei ollut enää jäljellä kuin muutamia muukalaisia.
Big, jolla oli yllään viehättävän yksinkertainen villainen
merimiespuku ja kiharoillaan valkoinen, kudottu lakki, esiintyi
jälleen maailmanlapsena, eikä olisi voinut luulla hänen kirkkaiden
sinisilmiensä konsanaan vuodattaneen kuumia kyyneleitä. Istuimme
päivänpaisteessa lyhytruohoisella, harjaa muistuttavalla nurmikolla,
joka peittää ylämaalla olevat jättiläishaudat, ihailimme laineiden
leikkiä, kun ne syvyydestä sukeltavien valkoharjaisten hevosten
tavoin syöksyivät kohden kivirantaa, ja kalalokkeja, jotka säihkyvien
amppelien kaltaisina kultaisessa päivänpaisteessa leijailivat
kallioitten yläpuolella. Olin haaveellisten paranemistunnelmain
vallassa. Sisäinen voima pakotti minut karkottamaan luotani kaikki
raskaat ja alakuloiset ajatukset ja ääni kuiskasi minulle: »Olet
kärsinyt kyllin! Elä ajattele entisiä. Nauti ihanasta nykyisyydestä.»
Tottelin luottavaisesti, pyrin unohtamaan, ja jos Dugloren muisto
yritti synkistyttämään mieltäni, loin katseeni Bigin onnellisiin
silmiin.
Ruohikossa leväten hän nääpäisi ruusunkarvaisilla hyppysillään
veitikkamaisesti sormiani.
—- Voi sinuas! Kuules, nyt sinä olet minun omani!
Huumaava hellyys väreili hänen äänessään.
Hän salli minun irroittaa sykerölle laaditut palmikkonsa.
— Nyt olet sama Big kuin sinut ensi kerran nähdessäni, tarumaailmoiden
tenhotar, kuiskasin minä. Mutta hänen kirsikanpunaisille huulilleen
ilmestyi rukoileva hymy.
— Tahdon viettää kaiken elämäni sinun parissasi! naureskelin
minä hellästi. Tiesin tuottavani Bigille mitä herttaisimman ilon
muistuttaessani häntä noista kävelyretkellämme lausumistani sadoista.
Mitä silloin olin hetkellisen huumauksen vallassa vakuuttanut, siitä
oli tullut rakkautemme tunnuslause. Ilosta punastuen hän palkitsi minua
lempeällä suutelolla.
Käsi kädessä ja poski vasten poskea istuimme vaieten ja autuaallisina
saaren ylängöllä. Kaukana mannermaan puolella liiteli savupilvi
hohtoisan merenpinnan yläpuolella vilkkuvien purjeiden välitse, ja
haihtui hitaasti läntisen taivaanrannan äärettömyyteen.
— Siirtolaislaiva! virkahdin minä. Silloin kiintyi Bigkinkin katse
valomerta halkovaan tummaan pilveen.
— Sitä tietähän mekin tulemme kulkemaan! sanoi hän hetken kuluttua,
vakavailmeinen hymy huulillaan. Kerroinhan jo aikaisemmin sinulle,
Jost, että omaisuuteni hoitaja Don Garcia Leo Quifort odottaa minua
Meksikkoon. Sittemmin kirjoitti hän minulle vielä uudelleen, että minun
välttämättömästi on sinne tuleminen, kun vastuunalaisuus ja ikä jo
alkavat rasittaa häntä liiaksi. Tulethan sinä mukaan vapauttamaan minut
tuosta minua uhkaavasta taakasta?
Iloisesti hän taputti käsiään.
— Tulen kyllä, Big, meidän täytyy järjestää tulevaisuutemme jollakin
tavoin, vastasin minä miettiväisesti. — Mutta erään seikan sanon jo
ennakolta: minä en ole niitä miehiä, jotka tyytyvät elämään vaimonsa
varoista.
— Voi sinua, nyrpisteli Big.
— Olen tähän saakka aina pyrkinyt oman ansioni perusteella olemaan
jotakin ja kelpaamaan johonkin, jatkoin minä, huolimatta hänen
pettymystä ilmaisevasta katseestaan. — Kuten olisin tehnyt, jos olisit
ollut köyhä, niin teen nytkin, vaikka olet rikas: ryhdyn työhön!
Tarvitsen sitä voidakseni olla onnellinen.
Tuokion aikaa hän oli nyreissään, sitten hän huudahti riemuisasti:
— Oi sinä kelpo mies! Hän syleili minua, mutta sanoi sitten taas
nureksivasti:
— Mutta tiedätkö sen, että työintosi estää minut toteuttamasta
lempituumani?
— Mitä tuumia sinulla sitten on? kysyin minä ihmeissäni.
Hän vaikeni hetken ajatuksiinsa vaipuneena, mutta jatkoi sitten
puoleksi arkaillen, puoleksi veitikkamaisesti:
— Tiedät, millaista lapsuuteni oli, millaista hienohkoa mustalaiselämää
me vietimme ja kuinka siitä kärsin. Mutta nyt kun sinä olet lemmittyni,
ikävöin jälleen noita entisiä vaellusretkiä. Juuri sinun tähtesi! Sinun
kanssasi, armaani, haluaisin Meksikosta palattuamme jälleen kulkea
muinoisia teitämme kaupungista kaupunkiin, maasta maahan. Mikä minusta
tuntuisi yhdentekevältä, jopa vastenmieliseltäkin, jos minun pitäisi
yksin nähdä se jälleen, houkuttelee minua ajatellessani että saisin
sitä katsella yhdessä sinun kanssasi: Napoli, Rooma, Venetsia ja moni
ihana, rauhaisa sopukka Italiassa. Lupaathan minulle, rakas Jost, että
lähdet kanssani matkoille. Voithan sitten myöhemmin ryhtyä työhön!
Hänen silmänsä hohtivat kaihoisasti, hänen janoisasti avatut huulensa
alkoivat sanella runoja.
— Ne ovat Mignonin lauluja, sanoi hän. — Sinä punastut, Jost, siksi
ettet niitä tunne. Mitä varten? Sehän se juuri alun pitäin on minua
viehättänyt, että sinussa, jolla on niin terävä äly, ei ole rahtuakaan
perittyä sivistystä ja sinä siksi omistat kaikki niin raikkaan
tuoreella mielellä. Sentähden haluaisin matkustella kanssasi, viedä
sinut näkemään kaikkea mitä maailmassa on suurta, kaunista ja ylevää,
museoihin, jotka sisältävät vuosisatojen taideaarteet, ja tienoille,
joiden ylitse taiteilijain teokset ovat luoneet pyhän tenholoisteen.
Koko Bigin olento oli innostuksen valloissa; houkuttelevina tulvivat
puheet hänen huuliltaan.
— Puhut matkustamisesta, sanoin minä puoleksi leikillisesti, puolittain
vakavana, kääntäen puheen toisaanne, — mutta lähinnä olevista asioista
et virka mitään, Big. Milloinkas meidän häämme ovat?
Hän vaikeni hetken iloisten haaveiden vallassa.
— Häämmekö? kysyi hän hymyillen ja punehtuen. — Olenhan sanonut
sinulle että kasvatukseni on ollut aivan pakanallinen. Kaikkein
pakanallisimmat mielipiteet minulla on häätavoista. Miksi pitää
uskoa meistä välittämättömälle papille, miksi ilmaista ihmisille
sellaista, jonka tulee sisimmän, luonnon pyhittämän tunteen mukaan
olla hetki, josta rakastavaiset yksin tietävät? Jos kaipaisin kirkon
välitystä, niin valitsisin Helgolannin kirkon, jossa vihkimismenot ovat
yksinkertaisimmat. Mutta tahtoisin papeista ja laeista riippumatonna
vapaasti seurata sinua uskollisena vaimonasi. Eihän minulla ole koko
maailmassa ketään muuta kuin sinä!
Hänen kasvoillaan kuvastui rakastavan naisen kiihkeä hellyys.
— Mustalainen! virkahdin minä vastaan. Tunteesi kunniassa, — mutta
ehkäpä on olemassa käytännöllisiä seikkoja, joiden takia meidän olisi
annettava vihkiä itsemme lainmukaisesti.
Sanani panivat hänet miettimään.
— No, jos niin on, lausui hän, — niin tulen kanssasi vihille. Ehkä
sitten Meksikossa. Mutta arvaapas kuinka olen ajatellut häämme täällä
vietettäviksi?
Hänen huulensa vetääntyivät suloiseen hymyy — Kuinka sitten? kysyin
jännitettynä.
— Juhlallisemmin kuin konsanaan kukaan kuningatar on häitään viettänyt,
vastasi hän katsoen minua riemuisasti silmiin. — Jost, haluaisin
tyttöaikani lopettajaisiksi tehdä tuon pitkän ilmapalloretken, jota
Hampurissa suunnittelimme, vaan joka tuli estetyksi. Suostuthan siihen,
Jost?
— Saithan jo Hampurissa lupaukseni, vastasin minä, — mutta jos sallit
minun sekaantua asioihisi, niin haluaisin kysyä: etkö ole tuhlari, Big?
— Mitäpä siitä, jos olenkin yhden päivän? nauroi hän. — Etkös sinäkin
riemuitse tuosta retkestä?
— Tietysti, vastasin minä. — Eihän voi olla olemassa mitään ihanampaa
kuin retki sinun seurassasi, Big, sinisessä ilmameressä.
— Mutta tunnetko myöskin jo olevasi kyllin vahva? kysyi hän
sanomattoman hellästi.
— Olen terve ja täysissä voimissa, vakuutin koko sydämestäni.
Ilta-auringon vaipuessa kaukana lännessä mereen ja kullatessa laineet
hohteellaan, kuljimme käsi toinen toisemme olalla saarta pitkin ja
laskeuduimme sitten ylämaalta »Falmia» alas alamaalle. Tultuamme sille
kohdalle, jossa katseemme olivat hartaan kysyvinä kohdanneet toisensa,
pysähtyi Big, ja loimme vaieten silmäyksen toisiimme. Ehdittyämme
alas rannalle meille tuli vastaan jono lapsia, jotka lauloivat
helgolantilaista piirihyppylaulua. Nähdessään Bigin he sulkivat hänet
piiriin ja tanssivat hänen ympärillään. Kun hän otti syliinsä majastamme
isännän liinatukkaisen suloisen pikku tyttären ja suuteli häntä,
silloin kajahti joka taholta riemahtelevia huutoja: - Minulle myös
suukko, minulle myös! — Aina syntyi samaa iloa ja onnea, kun Big vain
joutui lasten pariin! Tuo kuva vuodatti riemua sydämeeni. Olkoon hän
mustalainen ja pakana, — ihminen, josta lapset pitävät, omistaa mielen
jaloutta!
Mutta noita viehkeitä päiviä keskeytti synkkä hetki.
Bigin kysymyksen johdosta kirjoitti kapteeni Sommerfeld meille, meitä
kihlauksemme johdosta sydämellisesti onnitellen, odottavansa meitä
eräässä pienessä Pohjois-Saksan kaupungissa, jossa ilmapallo oli oleva
valmiina aamujunalla saapuessamme.
Laiva kuljetti meitä Helgolannista päin Elbeä pitkin. Silloin tuli
Süllbergin luona sijaitseva Balmerin huvila näkyviin syysauringon
lempeässä hohteessa. Tuo näky ja heräävät muistot saattoivat
minut alakuloiselle mielelle. Hampurissa tunsin itseni täydelleen
onnettomaksi. Minusta tuntui kuin Duglore-parkani sielu vaikeroiden
harhailisi valoa ja eloa uhkuvassa kaupungissa muinoista lempeään
hakien. Olisin halunnut mennä tervehtimään uskollista Rungholtiani,
mutta kun mainitsin siitä Bigille, hän vavahti pelästyneenä ja pyysi
soinnittomalla äänellä:
— Elä jätä minua nyt yksin, Jost!
Tietämättämme miksi, olimme edellisten päiväin autuaallisesta
onnellisuudesta joutuneet äänettömän alakuloisuuden valtaan.
Toimittelimme muutamia ostoksia ja vietimme sitten hitaasti kuluvat
hetket, jotka olivat jäljellä siksi kuin iltajunalla voimme lähteä
matkaan Sommerfeldin tykö, asemahuoneen pimeimmässä nurkassa, istuen
vierekkäin toisiimme painautuneina, kuin olisimme pelänneet välillemme
voivan tulla jotain vierasta. Muisto! Vain silloin tällöin keskeytti
jokin välinpitämätön, vaivoin keksitty sana hiljaisuuden. Puistatus
kävi Bigin lävitse.
— Mikä sinua vaivaa, lemmittyni? kysyin minä.
— Jost, sanoi hän voimatta hillitä tuskaansa ja mielenliikutustaan, —
en voi olla muistelematta sinun entistä morsiantasi!
Siis meillä oli molemmilla sama ajatusten esine.
— Jost, kysyi hän, — rakastitko sinä kovin tuota tyttöä?
Minä vavahdin ja vastasin melkein kiivaasti:
— Emmekö ole sopineet, ettemme enää koskaan puhuisi Duglore
Imoberstegistä? Haluatko kiusata minua, Big?
Hänen sanansa olivat saattaneet minut mitä huonoimmalle tuulelle ja
minä jatkoin:
— No hyvä, jos välipuheemme ei enää ole voimassa, niin haluaisin
minäkin kysyä jotain, Big. Kuinka sinä uskalsit mennä puutarhurin tykö,
jonka luona minä asuin? Täytyihän sinun pelätä tapaavasi siellä Duglore
Imoberstegiä? Olen jo usein uteliaasti miettinyt tuota asiaa.
Kauhusta kalpeana hän tuijotti minuun. Sanaakaan vastaamatta hän istui
hiljaa, jäykkänä kuin marmorikuva. Kauniisti kaartuvien kulmakarvojen
välille oli uurtautunut ryppy, joka loi hänen kasvoilleen niin kärsivän
ja samalla niin ylevän ilmeen, ja hänen silmissään näkyi tuo hänen
syntyperästään muistuttava välkähdys. Sydäntäni vihloi haikeasti.
— Oletko loukkaantunut, Big? kysyin minä.
— Olen, vastasi hän tuikeasti, luoden minuun halveksivan katseen.
— Mies, joka vähänkin käsittää naisen luontoa, ei nöyryytä häntä
pakottamalla häntä puolustautumaan asioihin nähden, jotka kuuluvat
rakkauden alalle. En toiminut noina päivinä järkevän ihmisen, vaan
mielipuolen tavoin. Jos rakastat minua, niin elä muistuta minua siitä!
Ehdottomasti katsahdin ympärilleni, eikö kukaan kuullut keskusteluamme.
Mieltäkarmiva tuska ilmeni Bigin sanoissa, ja kiihkeä sääli valtasi
minut äkkiä. Soinnittomasti lausuin:
— En tiedustele sinulta enää koskaan mitään, joka koskee eroaikaamme
Hampurissa!
— Niin, elä tee sitä enää koskaan, Jost! sanoi hän tuskalloisesti.
Silloin junamme saapui suhisten asemasillan viereen, junankuljettaja
kehotti nousemaan vaunuihin. Pitkällä yöllisellä matkalla sovimme
taas täydelleen ja tunsimme voimakkaammin kuin koskaan ennen olevamme
kumminkin kaksi valtavan rakkauden yhdistämää olentoa. Varhain
seuraavana aamuna, tähtien vielä tuikkaessa, saavutimme kaupungin,
jossa kapteeni meitä odotti. Hänen apulaisensa oli meitä vastassa
asemalla ja vei meidät kaasutehtaan lähellä olevalle niitylle. Bigin
määräysten mukaisesti oli Sommerfeld jo suorittanut kaikki valmistukset
ja pitänyt huolta siitä että lähtö voi tapahtua pikaisesti ja
katselijoitta.
— En tosin voinut uneksiakaan Hampurissa, että vielä kerran saisin
kuljettaa teidät molemmat halki ilmojen, lausui hän kunnioittavasti
tervehtien, — mutta on vanha kokemus että ne, jotka kerran ovat
kohonneet siintävään korkeuteen, haluavat uudistaa lentoretkensä.
— Mutta tästä ei saisi tulla retkeily maanpinnan läheisyydessä,
vaan haluaisimme tehdä pitkän matkustuksen kautta yläilmojen, herra
kapteeni, sillä tämä on häämatkamme, sanoi Big, ja hänen kasvojansa
kirkasti puoleksi vallaton, puoleksi vakava hymyily.
Kohta senjälkeen lausui kapteeni:
— Neiti Dare, herra Wildi! Antautukaamme Jumalan haltuun, — nouskaa
veneeseen!
»Saturnus», jonka nousua yökaste hidastutti, kohosi vitkalleen, mutta
tasaisesti kohden kiiltokiven tavoin hohtavaa kointähteä. Synkkä ilta
Hampurissa oli unohdettu, Big oli hillityn riemun, suloisen onnen
vallassa.
Meidän yhteiseen elämänuraamme tuo ihana retki vaikutti varsin
ratkaisevasti.
* * * * *
Pyhäkellot soivat alhaalla ihmismaailmassa! On Jouluaatto! Vaikka
tiesin etten voisi tänne kuulla niiden ääntä, vietin kumminkin Hiuteen
seurassa illan ulkona. Hankikinoksilla, jotka kohoovat aina majani
kattoon saakka, mellastelin minä jalkarampa mies. Päivänseisauksen
myrskyjä seurasi sininen taivas ja kova pakkanen. Feuerstein
oli iltapäiväauringon loisteessa verrattoman ihana talviunelma,
koskemattoman puhtauden kuva. Ei edes linnun siipikään ole sipaissut
jälkeä lumeen.
Aurinko laski varhain veripunaisena tummansiniseltä iltataivaalta.
Kuolonkalpeina ja tuimina seisoivat vuoret vihertävässä hämyssä,
silmäillen uusikuuta, kirkkaasti loistavaa Venusta ja Jupiteria.
Jo olivat ne muuttumaisillaan haamuiksi vain, kun äkkiä keltaista,
punertavaa valoa tuikahti esiin niiden lumiharjakkeista, tulta, joka
näytti virtaavan vuorenhuippujen sisästä, ikäänkuin ne olisivat hehkua
täynnänsä. Kolmasti uudistui tuo ilmiö, valaisten yhä uudelleen synkät
laaksot.
Mutta olisin kernaasti luovuttanut muiden katseltavaksi kuun, Venuksen,
Jupiterin ja tuon hehkun, jos sensijaan olisin kaukoputkellani saanut
nähdä loistavan joulupuun tuolta laaksosta tai edes valopilkun
Selmatt'ista. Mutta koko ihmismaailman kätkee minulta talviusma,
tyhjältä ja kuolleelta näyttää ilmojen valomeressä hohtava maapallo, ja
minusta tuntuu kuin unennäöltä, että noiden sumujoukkojen alapuolella
olisi lämpimästi sykkiviä sydämiä.
Oi, haluaisin nyt vaeltaa läpi suuren kaupungin, kuten teimme
Bigin kanssa parina jouluiltana, kuulla kellojen ja pasuunain
äänen torneista, na iloisten äitien ja isäin kiiruhtavan kotiin
joululahjoineen ja tarkata kuinka köyhinkin, jolla ei ole varaa
ostaa joulupuuta, ottaa torille pudonneen kuusenoksan ja kiinnittää
ullakkokamariinsa ehdittyään siihen ainoan kynttilänsä tuikkamaan.
Big! Haluaisin vielä kerran käyskennellä kanssasi tuona iltana, sinä
pakanatar — sä jouluenkeli! Muistelen tuota muutamaa jouluiltaa
merellä. Soitettiin hurskaita virsiä, korkealla mastossa säteili
joulupuu. Silloin käännyit sinä kapteenin puoleen lausuen:
— Eikö tuolla alhaalla ole kahlehdittuna mies, joka murhanteon takia
tulee jätettäväksi viranomaisten haltuun? Rauha maan päällä! Päästäkää
hänet hetkeksi kannelle, viettämään joulua minun ja mieheni kanssa!
Niin sinä puhuit. Murhaaja itki ilosta, kuullessaan että oli olemassa
ihminen, joka jouluiltana oli ajatellut häntä armahtavaisella mielellä,
söi kanssamme illallista ja kertoi meille äidistänsä.
Vaikka vietänkin observatoorissani joulua yksin, en tee sitä
kumminkaan suruisin mielin. Sydämelleni tuottaa hoivaa mieluisa
ajatus. Kun Gottlobe ja Hannu ovat menneet naimisiin, kuten Jumala
suonee Hangsteinerin vastarinnasta huolimatta tapahtuvan, enkö silloin
laskeutuisi alas täältä vuoreltani, elääkseni rauhallisena vanhuksena
tuolla laaksossa, sytyttäen vielä monet joulupuut iloksi riemuitseville
lapsenlapsille?
Mutta se seikka jää tulevaisuuden ratkaistavaksi.
Voimakkaampana täyttää tällä hetkellä mieleni toivomus että ilma olisi
huomenna kirkas aina laaksonpohjaan saakka. Varhain iltapäivällä
palaavat Selmatt'in kirkkomiehet, jotka aamuhämärissä ovat lähteneet
Zweibrückeniin, laaksotietä kotiin. Olen utelias näkemään, ketä siellä
silloin vaeltaa. Siitä voin tehdä johtopäätöksiä, millä kannalla
asiat ovat Hangsteinerin talossa. Kunpa vain edes yleensä saisin
kaukoputkellani nähdä ihmisiä, seurata heidän toimiansa! Se olisi nyt
ainoa toivoni!
Vietän pyhää juhlaa! Minulla ei ole joulukuusta, ei joulukynttilöitä
loistamassa, ei ole ilosta säteileviä lastensilmiä, mutta avaan
pullon jaloa kreikan viiniä, tuntien kiitollisuutta noita herttaisia
ihmisiä kohtaan, jotka sen ovat lähettäneet. Muuan St Jakobissa
asuva perhe toimituttaa minulle nimittäin joka vuosi ensimäisenä
päivänä elokuuta korin viiniä tänne vuorelle. Muutama vuosi sitten
he oleskelivat vuoristossa huvilassa. Heidän poikansa aikoi yhdessä
parin muun nuorukaisen kanssa eräälle korkeimmista ja vaarallisimmista
alpinhuipuista. Isä, joka oli kerran käynyt Feuersteinillä, sähkötti
minulle: »Mitä arvelette säästä?» Jos olisin luottanut vain koneisiin,
olisin helposti voinut vastata: »Kaunista säätä jatkuu.» Mutta
silmäilin ympärilleni avaruuteen ja näin siinä jonkunmoista väreilyä,
epämääräistä valopilkkujen vaeltelua. Ilmaretkiltäni tunsin tuon
ilmiön. Minä sähkötin: »Ennen vuorokauden kuluttua kovia rajuilmoja.»
Kolme nuorukaista, niiden joukossa tuon perheen poika, luopuivat
ennustukseni johdosta rohkeasta yrityksestään. Toiset kolme eivät
välittäneet varoituksestani, vaan nousivat vuorelle. Seuraavana päivänä
he joutuivat siellä rajuilman uhriksi, Siitä saakka tuo perhe on joka
vuosi tapahtuman vuosipäivänä, ensimäisenä päivänä elokuuta, lähettänyt
minulle viiniä, lausuen parilla sanalla ilmi kiitollisuutensa siitä
että olin neuvollani estänyt heidän poikansa vuorelle nousemasta ja
pelastanut hänen henkensä.
Voin siis tuota viiniä nauttiessani lohduttautua sillä etten
Feuersteinin havaintoaseman hoitajana palvele yksinomaan suurta
meteorologista taulustoa. Se tuntuisi yhtä turhanpäiväiseltä kuin
moni muu seikka tässä maailmassa. Ei, minulla on syytä uskoa, että
sääennustukseni ovat muulloinkin kuin tuossa yhdessä tapauksessa
tuottaneet ihmisille todellista hyötyä. Se ajatus tekee toimeni minulle
rakkaaksi ja suo minulle voimaa kestää vaivalloisessa virassani.
Kohotan lasini lausuen:
— Kunnia olkoon Jumalalle korkeuksissa! Maa ja tähtitaivas ylistävät
hänen tekojansa. Rakkaus, joka yhdistää ihmisen ihmiseen, johto, joka
kunkin yksityisen elämän juoksussa ilmenee, ovat hänen ihmeistänsä
käsittämättömimmät! Kunnia olkoon Jeesukselle Kristukselle!
Kiitän sinua siitä että olet suonut meille ihmisraukoille joulun,
muistojuhlasi, joka saattaa meidät ylentämään mielemme korkeammalle.
Täytä sydänten ikävöiminen! Auta meitä ettemme enää eläisi kuin
villit. Suo rauha maan päälle! Rauha, rauha! Kansat tarvitsevat sitä
yhtä hyvin kuin jokapäiväistä leipää. Joka heitä sotaan yllyttää, on
rikoksentekijä. Ja ihmisille hyvä tahto! Lausun kiitokseni teille,
jotka menneinä aikoina olette totuuden polkuja hakeneet, niillekin,
joiden nimet ovat unhoon vaipuneet. Mutta nyt eläväiset! Jatkakaa
heidän työtänsä, hakekaa, tutkikaa, etsikää uusia edistyskeinoja! Mutta
elkää sentään pettäkö itseänne! Tosin pystytte tutkimaan aivosolujen
salaista elämää ja ottamaan selkoa kaukaisinten auringoiden
kokoonpanosta, ja teidän viisautenne on ylitsevuotavainen. Mutta
onko ihmiskunnan elämä myöskin saanut jalomman, leiman, täyttääkö
ihmismielet ylevä harras onnellisuus? Melkeinpä sitä saa hakea lyhty
kädessä Diogeneen tavoin. Mitä on kaikkialla nähtävänä? Mielenhaikeutta
niin hökkelissä kuin palatsissa! Teidän ylväissä kaupungeissanne
kituvat yhä edelleen lapset, joilta on ryöstetty lapsuudenaika,
harhailevat kaupanalaiset naiset, kaikkialla näkee rahan hallitsevan
mieliä, väkivallan ja tunnottomuuden olevan ohjissa. Teitä vastaan
todistaa tyttö, joka säälistä surmaa vastasyntyneen pienokaisensa,
teitä vastaan todistavat vaimot, jotka mätänevin rinnoin sairaaloissa
kituvat. Teitä vastaan todistavat hulluinhuoneet ja vankilat, joita
teidän yhä täytyy laajentaa. Rikoksentekijä vaikeroi kopissaan: »Miksi
ei kukaan minua veljellisesti lähestynyt koettelemuksen hetkenä?»
Mielipuoli lausuu hampaitansa kiristäen: »Minulla oli vaimo, kaksi
kukoistavaa lasta, ystävä. Ystävä tuhosi omaisuuteni ja vietteli
vaimoni.» Ihminen syyttää toista ihmistä, ja luontokappaleiden valitus
kohoaa taivaalle. Olen kauhusta jähmettyen nähnyt kuinka vaikeroiva
kili temmattiin emän utareilta ja nyljettiin elävältä, että naiset
saisivat kidutetun eläimen nahasta sen hienompia sormikkaita. Vapisevin
sydämin kysyin silloin: »Onko olemassa Jumalaa» ja epäilys valtasi
mieleni. Vasta oman elämäni tarkastelu on saattanut minut jälleen
luottamaan Kaikkivaltiaan voimaan. Mutta en halua enää laskeutua täältä
alas näkemään noita sydäntävihlovia kuvia. Jos sen tekisin, täytyisi
minun koko sydämeni voimalla huutaa ihmiskunnalle: »Vähän enemmän kykyä
käsittää lähimäisen tarpeita, hänen onnenkaipuutaan, hänen salattuja
tuskiaan. Enemmän hyväntahtoisuutta kanssaihmisiämme ja vieläpä
eläimiäkin kohtaan! Se olisi ihanampi sivistyksen voitto kuin pohjois-
tai etelänavan saavuttaminen. Kaiken mikä elää ja hengittää tulee olla
teille pyhää! Sen käsittäminen olkoon tulevan sukupolven suurin kunnia!»
Ei, en haluaisi laskeutua alas Feuersteiniltä ruvetakseni apostoliksi.
Minäkin olen palvellut intohimoja, ja jokainen voisi nauraa minulle
ja sanoa: »Sinäkin saarnailet, sinä vanha synninorja, joka syöksit
nuoruutesi lemmityn onnettomuuteen, etkä edes voinut tuottaa lohtua
vaimollesi Abigailille hänen haikeissa tuskissansa!» —
Kohotan lasini ja puhun:
— Joulun takia, joka kuin tulevaisuuden enteenä hetkeksi tuo
maailmalle rauhan, tahdon uskoa sukukuntamme siveelliseen kehitykseen,
sen tulevaisuuteen, sen kunniaan! Katson kuten Mooses vuorelta
luvattuun maahan, — ei, syvyydestä kohotan käteni, ylitsevuotavin
sydämin tervehdän tulevien sukupolvien kukoistavaa kulkuetta. Heidän
puhtoisella otsallansa kuvastuu jumalankaltaisuus. He ovat niin ihania,
heidän katseensa on niin uljas. Heidän ihanuutensa, heidän vapautensa
on — hyvyys!