Tyynesti liitelevät suuret lumihiutaleet läpi ilman. Mutta Selmatt'issa
raivoaa myrsky — ihmisten sydämissä! Hannu Stünzi sähköttää minulle:
»Gottlobe tuli isäänsä pakoon koulutaloon. Hangsteiner koetti
pakottaa häntä lupautumaan Böhningerille vaimoksi. Kyynelten vallassa
Gottlobe tuli tänne ja on täällä yhä vielä. Hän rukoilee että hänen
äiti vainajansa takia puhuisit sähköteitse Hangsteinerin kanssa. Hän
sanoo lähtevänsä mieluummin kotoaan ja Selmatt'ista, kuin antavansa
suostumuksensa.»
Mitä oli minun siihen vastattava? Hetken mietittyäni sähkötin Hannu
Stünzin välityksellä Hangsteinerille:
»Haluaisin täällä yksinäisyydessäni jotain jouluiloa, ja sitä tuottaisi
minulle tieto että kaksi minulle rakasta ihmislasta ovat onnelliset.
Aja tuo karjakauppias hiiteen! Käännyn puoleesi nuoren ystäväni Hannu
Stünzin puhemiehenä. Jos annat hänelle Gottloben, niin toimitan hänet
sellaisiin varoihin, ettei teidän turhanpäiväinen opettajanpaikkanne
hänelle enää kelpaakaan. Pari vuotta hän saa leipähuolista vapaana
harjoittaa opintoja, Ja sittemmin tulee hänellä olemaan kylläksi
omaisuutta voidaksensa ottaa osaa johonkin insinöörin alalle kuuluvaan
suurempaan yritykseen. Gottloben myötäjäisistä pidän myöskin
huolen. St. Jakobin pankissa sinulle kyllä todistetaan, että siellä
säilytettävänä olevat arvopaperini riittävät lupausteni toteuttamiseen.
Täytän ne, niin pian kuin jälleen käy mahdolliseksi toimittaa kirjeitä
Feuersteiniltä kaupunkiin, ja pyydän sinua antamaan suostumuksesi.»
Mieli riemua uhkuvana lähettivät Gottlobe ja Hannu minulle kiitoksensa.
Oi, he panevat kyllä Hangsteinerin ahtaalle ja murtavat hänen
itsepintaisuutensa!
En tahdo heiltä kiitosta. Minkä teen, sen teen muistellen Duglorea,
jolle olisin halunnut Amerikassa valmistaa viehkeän vaelluksen
elämän keväisillä kukkaniityillä, vaan jonka päähän painoin
rakkaudenmarttyyrin orjantappuraseppeleen. Jumala yksin tietää, kuinka
paljon kärsimyksiä se on minulle tuottanut. Jos voin Gottlobelle ja
Hannulle tasoittaa rakkauden polun, oi, silloin toivoisin että olisi
olemassa toinen elämä tähtein tuolla puolen, ja että autuas Duglore
saisi nähdä kuinka valmistan lapsellemme onnea.
Lapsellemme! Enhän ole vielä tunnustuksissani ehtinyt siihen kohtaan,
jossa minun oli siitä puhuminen. Tein sen nyt tuskan kiduttamana
muisteissani kuinka Duglore epätoivon vallassa läksi Hampurista
vakuutettuna Jostinsa rajattomasta kataluudesta ja kantaen sydämensä
alla autuaallisen lemmenyön hedelmää! Oi raukkaa, oi raukkaa!
No niin, nyt on lanka poikki! Juuri kiihkeästi odotteessani Melchi
Hangsteineriltä vastausta Hannu Stünzin puhemiehenä tekemääni pyyntöön,
jouduin erilleni rakkaistani, erilleni koko maailmasta.
Tänään on talvipäivänseisaus. Samalla on tämä ikävimpiä päiviä, mitä
minulla koskaan on ollut Feuersteinillä. Turhaan koetin aamulla
saada koneen käyntiin, turhaan tartuin lakkaamatta vapisevin käsin
avainvipuun, se oli kuin kuolleen lemmityn henkiin herättelemistä, —
kyselyjä, johon ei saa muuta vastausta kuin toivottoman vakuutuksen:
kuollut — kuollut — kuollut! Noita yrityksiäni tehdessäni kohosivat
melkein kyyneleet silmiini. Kiukun vallassa mietin kokoon nuhdekirjeen,
jonka aioin kirjoittaa meteorologisen keskuslaitoksen herroille
kiitokseksi heidän virallisesta viisastelustaan, joka oli syynä
siihen ettei observatooriani varustettu täydellisellä maanalaisella
johdolla. Mutta kuka toimittaisi kirjeen Feuersteiniltä kaupunkiin?!
Vaan keväällä määrään ehdot: maanalainen johto tai minulle virkaero.
Nyt on nähty, että lanka aina katkeaa kohdalta, jossa ei ole tiedetty
vaaraa olevankaan, ja että ainoastaan täydellinen maanalainen johto
voi varjella ikäviltä yllätyksiltä. Kolmannen kerran jo saan kokea
langan katkeamisen, mutta näin varhain talvella ei se ole koskaan ennen
sattunut. Tämäpä tulee nyt olemaan ihanaa elämää!
Eilistä tyventä seurasi kauhea myrsky. En ole tänään koko päivänä
voinut akkunoistani nähdä tuumankaan vertaa asuntoni ulkopuolella
olevasta maailmasta, en edes pilvien, lumen ja rakeiden mellastusta.
Lumi on tehnyt akkunani läpinäkymättömiksi, pimittänyt huoneeni.
Moneen kertaan olen jo käynyt puhdistamassa lämpömittarin, kosteuden-
ja tuulenmittarin ilmanpäästävät suojuskopit lumesta, jota myrsky
niihin ajaa. Se on melkein toivotonta työtä, ja huomenna saan sitä
jatkaa. Vielä kuuluu ulvontaa, kuin kiitäisivät kadotettujen joukot
ja itse helvetti majani ohitse. Huutoja ja yhä vain huutoja! On kuin
jokin kammottava olento tempoisi ovia ja akkunoita ja pyrkisi väkisin
sisään. Tiedän ken se on. Se on kuolema! Istuskelen valkean ääressä,
jonka minun täytyy antaa palaa aamusta iltaan, ja mietiskelen haikean
surumielisyyden vallassa, millaista lienee kuoleminen yksinäisyydessä.
Olen ajatellut viimeistä ihmisraukkaa, joka kerran on käyskentelevä
jäähtyneellä maapallolla, josta elo on sammumaisillaan. Lumimyrskyyn
sellaiseen kuin tuo, joka tänään vuorilla riehuu, hän menehtyen vaipuu,
kohoaa vielä kerran pystyyn, hoipertelee muutaman askeleen eteenpäin ja
heittää henkensä. Silloin on kaikki mennyttä, — sukukuntamme toiveet ja
odotukset, ilot ja surut, kunnia ja häpeä. Ja mikä on niiden tarkoitus
ollut? —
Minä, elävänä haudattu vuoren erakko, olen onnellisempi kuin viimeinen
ihminen! Minä voin vielä saada mieleeni hiukan lohtua eläinsielulta.
Kun tänään alakuloisena tutkiskelin hengetöntä sähkölennätinkonetta,
tuli Hiude häntäänsä liehutellen luokseni, laski päänsä polvelleni ja
sanoi katsein ja liikkein:
— Oi herrani, olet pahoilla mielin! Alakuloisuutesi saattaa minut niin
murheelliseksi.
Jurri, naakka, lähestyi myös vahingoittuneesta siivestään huolimatta,
kiipesi olalleni ja hieroi hyväillen poskeansa minun poskeeni. Kutsuva
äännähdys vielä, ja Mii, päästäinen, tuli, hyppäsi kämmenelleni
ja alkoi nakertaa pähkinää. Jutellessani ystävieni kanssa tunsin
ymmärtäväni tuota vankia, joka surmasi vartijansa, kun tämä tappoi
hänen kesyn hämähäkkinsä.
Minkä päätöksen Hangsteiner nyt tekee? Pyyntöni että hän antaisi
Gottloben Hannu Stünzille vaimoksi, hän kuuluu ottaneen vastaan
hämmästyksestä ja kiukusta kalpeana. Nuoren ystäväni hän käski mennä
hiiteen eikä luvannut antaa mitään vastausta sähkösanomaani. Turhaan
oli Gottlobe käsiään väännellen heittäytynyt hänen jalkojensa juureen
ja syleillyt hänen polviaan, rukoillen että hän antaisi hänen lähteä
palvelijaksi St. Jakobiin. Hangsteiner ei myöntynyt mihinkään!
Se oli viimeinen tieto, jonka sain Hannu Stünziltä! Milloin voin
toivoa saavani kuulla lisää? Pelkään ettei nuori sankarini voi uudeksi
vuodeksi päästä tänne. Sataa liiaksi lunta. Mutta langan katkeaminen
suo Hangsteinerille rohkeutta toimia vasten tahtoani. Kun yhteys
välillämme on katkaistu, vapautuu hän jossakin määrin taikauskoisesta
pelosta, jota tuntee minua kohtaan, ja lohduttautuu ajatuksella että
kun en enää kykene antamaan elonmerkkiäkään vuoreltani, niin en
myöskään voi kotkan tavoin täältä harjaltani hyökätä hänen kimppuunsa.
Mutta en tiedä mitä tekisinkään, jos keväällä saisin tietää hänen
väärinkäyttäneen isänvaltaansa pakottamalla Gottloben rakkaudettomaan
avioliittoon. Ei, sitä hän ei uskalla tehdä, niin kiihkeästi kuin hän
minua vihaakin ja on vihannut aina nuoruudestaan saakka. Hän kuuluu
niihin ihmisiin, joihin kulta vaikuttaa voimakkaimmin. Ehdotukseni
johdosta hän nyt vasten tahtoaan minua hartaasti kunnioittaa. Ja
sitäpaitsi hän pelkää että voisin Duglorelle antamastani lupauksesta
huolimatta saattaa ilmi tuon kaksikymmentä vuotta sitten tapahtuneen
lain ja järjestyksen rikkomisen. Hänen täytyy luopua anastetuista
oikeuksistaan, suodakseen minulle luontoperäiset oikeuteni. Hänen
täytyy tehdä se!
Haaveilin kynää lepuuttaen ja näin Gottloben Hannun rinnalla vaeltavan
läpi kevään ihanuuden autuaallisessa hääilossa. Silloin mylvähti
myrsky kaameammin kuin koko päivänä. Observatoori vavahteli ja kitisi
kuin tuulenpuuska olisi heittämäisillään sen syvyyteen. Selvästi
kuulin vinhaan viimaan sekaantuvan naisen itkua ja valitusta ja
tunkevan sisään ovesta. — Abigail! —.Kiihottuneet aistimeni herättivät
mielessäni tunteen, kuin hän todella seisoisi hiukset hajalla, paljain
jaloin ja repaleinen katujanpuku yllään ovellani rukoillen: »Laske
minut sisään, Jost, hetkiseksi vain, minua palelee!» Veri pakeni
poskiltani, ehdottomasti avasin oven. Ei ollut ketään tuolla ulkona
öisessä hyrskyssä. Ja kumminkaan en voi vapautua ajatuksesta, että hän
rajuilmassa itkien kulki majani ohi.
Rakas Abigail, tule istumaan valkeani ääreen! En tahdo muistella sitä,
että rakkautesi kruunusta jo oli taittunut ihanin koriste, kun tulit
minun, kurjan ja hylätyn olennon luo ja lausuit: Rakastan sinua —
jää eloon! — Muistelen vain, kuinka laupiaana samarialaisena minua
holhosit! —
* * * * *
Dugloren käsittämättömän paon jälkeen olin ensi kertaa elämässäni
sairaana. Aivoni tuntuivat minusta olevan kiehuvaa rikkiä, ja monet
seikat, jotka silloin tapahtuivat, olen kokonaan unohtanut Mutta yhden
hetken muistan selvästi.
Näin kaameata unta. Olin harhailevinani kotivuoristossani. Mutta
minulle vastaan tulevat ihmiset huusivat kaikki tyynni: »Tuo on Jost
Wildi, joka on murhannut Duglore Imoberstegin». Laaksosta kiiruhdin
huohottaen ylös Feuersteinille, mutta sen huipulla oli jälleen
ihmisiä. »Pois, pois,» he huusivat, »sinun täytyy mennä Gauenburgiin.
Siellä sinut hirtetään raatihuoneen edustalla. Olet murhannut Duglore
Imoberstegin». Minne ikinä paksuinkaan tuli minulle vastaan muinoisia
selmattilaisia, jotka minua murhaajaksi nimitellen karkottivat minut
luotaan Gauenburgia kohden. Pyrin pakenemaan, mutta tulin aina
lähemmäksi kaupunkia.
Noihin kammottaviin houreisiin sekaantui lempeä miehenääni:
— Voin vakuuttaa teille, neiti, että potilas on paranemaan päin. Saatte
jäädä hänen vuoteensa ääreen, mutta puhella ette saa hänen kanssaan.
Minulle selveni että olin sairas ja että tuo ääni oli lääkärin. Koetin
avata silmäni, mutta se ei luonnistunut. Kumminkin tajusin että
hän läksi huoneesta ja että pehmoinen, viileä naisenkäsi kosketti
polttavaa otsaani ja että kuumille poskilleni tipahti kyyneleitä, jotka
eivät olleet minun itkemiäni. Minut valtasi ihana, vapauttava ajatus:
»Duglore elääkin ja on luonani!» Autuaallisissa haaveissa nautin siitä
ja nyt sain silmänikin auki.
»Big se onkin — ei Duglore!»
Pettyneenä suljin jälleen silmäni. Tunsin lempeän suudelman huulillani.
Mutta kun ei se ollut Duglorelta, en siitä välittänyt. Mietiskelin
mielessäni: »Mitenhän Big on tänne joutunut?» Mutta aivoni olivat vielä
liian heikot ajattelemiseen. Vaivuin jälleen uneen ja nukuin varmaankin
hyvin pitkään ja sikeästi toisesta päivästä myöhään toiseen, sillä
herätessäni tuntui minusta itsestänikin, että tauti oli hellittänyt ja
että olin alkamaisillani parantua. Mutta väsynyt ja voimaton minä olin,
ja oltuani hetkisen valveilla alkoi minua jälleen nukuttaa. Vuoteeni
ääressä istui Big, mutta ei tuo entinen iloinen suuren maailman lapsi,
vaan vakava, jossa oli jotain vierasta, outoa, ja jonka sinisilmiä
himmensi kuin väsymyksen, surun ja huolten varjo.
— Kuinka sinä löysit minut? kysyin välinpitämättömästi. — Mistä tiesit,
että olin sairas?
Helakka puna kohosi hänen kalpeille kasvoilleen.
— Anna minulle anteeksi, Jost, hän kuiskasi vienosti. En voinut tulla
toimeen saamatta mitään tietoja sinusta. Sain selville missä asuit,
ja puutarhurin asunnossa minulle kerrottiin että sinä poikaparka olit
ollut laivanlämmittäjänä, että morsiamesi oli koti-ikävänsä takia
lähtenyt vuoristoonne takaisin ja että sinä olit sairaalassa. Rakkaus
toi minut sairasvuoteesi ääreen, löysin sinut makaamassa hyvin rumassa
huoneessa yhdessä muiden potilaiden kanssa, ja toimitin sinut tähän
huoneeseen, että olisit yksin ja saisit parempaa hoitoa. Olit hyvin
sairas, Jost. Muutamia päiviä lääkäri pelkäsi sinun kuolevan. Mutta
kuinka synkästi sinä katsotkaan minuun!
— Jospa hän vain olisi antanut minun kuolla! vastasin tuikeasti.
— Eikö sinulle ole mieleen, että olen luonasi? kysyi Big masentuneena.
En vastannut mitään. Se saattoi hänet haikean alakuloiseksi. Hän yritti
lähteä pois, mutta jäi kumminkin. Silmäni painuivat taas umpeen.
Unenhorroksissa tunsin jälleen kyyneleitä poskillani ja vavahtelevain
huulten painavan suutelon otsalleni ja kädelleni. Sitten Big läksi.
En välittänyt enää lainkaan Bigistä. Hereillä ollessani oli Duglore
ainaisena ajatusteni esineenä. Kiihkeät myrskyt riehuivat toipilaan
mielessä. Paremmin olisin käsittänyt sen, jos Duglore, lakattuaan
minuun luottamasta, olisi heittäytynyt Elbeen, kuin että hän
matkusti kotivuoristoomme. Kuinka voi tyttö, joka tietää tulevansa
äidiksi, erota tulevan lapsensa isästä ja vieraalta maalta palata
kotiseudullensa saattamaan onnettomuutensa siellä julki! Tiesihän
Duglore yhtä hyvin kuin minä, millaisen häväistyksen alaiseksi
sellainen nainen joutuu kovaluontoisten vuorelaistemme parissa. Ei,
niin mielettömästi hän ei voinut menetellä. Hänen pakonsa tuntui
kerrassaan uskomattomalta, käsittämättömältä. Oliko hän todella
matkustanut kotiin? Silloin oli hän varmaan huomannut erehtyneensä
luullessaan tulevansa äidiksi! Kuinka saisinkaan tuon kaiken selville!
Ja entä tuo sukulainen, joka oli hänet noutanut? Olikohan se Melchi?!
Tuskallisen epätietoisuuden vallassa napisin kohtaloa vastaan, joka oli
antanut minun voittaa kuumeen, ja paranemiseni edistyi vain hitaasti.
Eräänä sunnuntaiaamuna tulivat Runghölt ja hänen sisarensa, puutarhurin
vaimo, minua tervehtimään. He sattuivat yhteen Bigin kanssa ja olivat
varsin ihmeissään ylhäisestä suojelijattarestani, joka piti minusta
niin hellää huolta. Hänen mentyään kerroin heille lyhyesti kuinka
meistä oli tullut ystävät.
— Tytöt joutuivat kilpailemaan, sanoa sutkaisi Runghölt suureksi
hämmästyksekseni. — Varmaankin neiti Imobersteg läksi neiti Daren takia
tiehensä.
Mutta hänen sisarensa pani vastaan. Eiväthän he olleet edes tunteneet
toisiaan, sanoi hän. Duglore oli ollut kotoa poissa ainoastaan
sunnuntaina, jolloin oli kirkossa, hän ei ollut saanut kirjeitä muilta
kuin minulta, ja neiti Dare oli käynyt heidän luonaan vain kerran
kukkia ostamassa, kun minä jo olin gaalassa. Runghölt oli hänen
mielestään aivan väärällä tolalla.
Juttelimme perinpohjaisesti Dugloren paosta. Lauantaina hän oli saanut
kirjeeni Utrechtistä ja oli ollut siitä iloissaan. Sunnuntaina hän meni
kirkkoon, josta palasi vilusta väristen keskellä lämmintä kesäpäivää.
Silloin noudatti puutarhurinvaimo lääkärin. Seuraavana päivänä määräsi
tämä että potilas oli toinutettava sairaalaan. Duglore puhui jo silloin
erosta ja kotiinpaluustaan ja lupasi hiukan toivuttuansa kirjoittaa
minulle, mikä oli aiheuttanut hänen menettelynsä. Seuraavina päivinä
ei puutarhurinvaimo joutanut menemään sairaalaan häntä tervehtimään,
mutta lauantaina tuli muuan tuntematon mies ajurinrattailla, ja sanoen
olevansa Dugloren sukulainen, hän pyysi saada hänen tavaransa.
— Hän puhui yhtä kummallista ja vaikeasti ymmärrettävää murretta kuin
neiti Imobersteg. Päättäen hänen kömpelöstä käytöksestään hän oli
talonpoika, kertoi puutarhurinvaimo.
— Oliko tuolla miehellä pisamia? kysyin minä.
— Oli, kasvot aivan täynnä, vastasi hän, — ja hänellä oli vaaleat
kulmakarvat ja liinatukka.
Niin ihmeellistä kuin tuo olikin, niin minun nyt täytyi tulla
vakuutetuksi, että Melchi Hangsteiner oli noutanut Dugloren. Vaimo
kertoi edelleen, että hän oli sanonut muukalaiselle menevänsä
sunnuntaiaamuna Duglorea tervehtimään, vaan tämä ei varmaankaan ollut
häntä ymmärtänyt. Kun hän sunnuntaiaamuna tuli sairaalaan, oli Duglore
matkustanut pois muukalaisen kanssa.
Miksi oli Duglore menetellyt noin väärin minua kohtaan? Sitä
mietiskelin haikean tuskan vallassa. Pyysin Rungholtin kirjoittamaan
hänelle että olin sairas ja pyysin häntä Jumalan tähden antamaan
minulle selvityksen kummallisen menettelynsä syistä. Kirje oli
Rungholtin osoitettava Selmattin talollisen Melchi Hangsteinerin
asuntoon. Kun muutaman päivän perästä itse kykenin tarttumaan kynään,
kirjoitin Zweibrückenin vanhalle kirkkoherralle pyytäen häneltä tietoa,
missä muinoinen lapsuudentoverini asui ja kuinka hän voi. Hänen
oleskelustaan Hampurissa en maininnut mitään.
Joka päivä tuli Big luokseni, pani peitteelleni kukkivan oksan ja
asetti pari ruusua akkunalla olevaan maljakkoon. Miten olisikaan minun,
kodittoman, hylätyn ihmisraukan käynyt ilman häntä? Hänen ansionsa oli
etten maannut samassa huoneessa ventovierasten potilaiden kanssa, ja
että lääkäri ja sairaanhoitajatar hoitivat minua niin huolellisesti
kuin ikinä mahdollista oli. Kenties olisinkin muutoin joutunut kuolon
saaliiksi. Mutta en ollut hänelle lainkaan kiitollinen, vaan pikemmin
kiukuitsin parantumisestani, joka pakotti minut takaisin elämään. Kävin
synkän juroksi ja pidin itseäni ihmisenä, jolle ei ole suotu onnea eikä
menestystä, ja Dugloren käsittämätön pako vahvisti luuloni, että onnen
päivänpaisteinen aika nyt oli minulta kulunut loppuun ja että minun
vastedes oli harhailtava synkässä pimennossa.
Itse asiassa säälin sentään Bigiä. Hän oli liian ylpeä rukoillakseen
minulta hellää tai kiitollista sanaa, mutta tiesin käytökseni tuottavan
hänelle kärsimyksiä, ja käsitin että hän mieluummin olisi päästänyt
kiihkeän pettymyksensä valloilleen ja lähtenyt tiehensä, kuin kestänyt
synkkää vaikenemiseni, ja että hän jäi luokseni ainoastaan sydämensä
pakottamana. Mutta mieltemme muinoinen sopusointu oli häiriintynyt,
ja minut valtasi usein kiukkuinen halu rikkoa meidänkin välimme,
kun kerran olin Duglorenkin menettänyt. Mutta vähitellen heräsivät
vienommat tunteeni. Näin Bigin kernaasti läheisyydessäni ja katselin
mielihyvällä tuota solakkaa, notkeaa olentoa, jonka suloutta lisäsi
käytöstavan hienous ja herkän tunteellisuuden suoma viehkeys. Minua
viehättivät nuo henkevät, hieman kalpeat kasvot, ylväs otsa ja nenä,
tuuhea vaaleanruskea tukka, joka pehmeinä kiharoina kaarteli ohimoita,
muodostaen niskassa paksun sykerön, — mutta katselin tuota kaikkea
pikemmin tavalla sellaisella, kuten katselee kaunista maalattua kuvaa,
kuin lämpöisen mieltymyksen valtaamana, eikä minuun vaikuttanut
syvemmin edes puoleksi hillitty harmin välähdys, nöyryytystä ilmaiseva
vavahdus, joka ilmestyi hänen kasvoilleen, kun johonkin hänen
ystävälliseen kysymykseensä annoin yrmeän vastauksen. Tuskin olisin
liioin välittänyt siitäkään, jos hän jonakin päivänä olisi lakannut
tulemasta luokseni. Hän herätti mielessäni saman tunteen kuin taivaan
sini ja puiden vehreys. Kun aloin saada olla joka päivä tunnin
ylhäällä, tuntui minusta tuo sini ja vehreys laimealta, — minua tuskin
halutti mennä ulkoilmaan.
— Saanko lukea sinulle pari runoa, Jost? kysyi Big hiljaisen epätoivon
vallassa.
Hän luki, ja Goethen »Matkamiehen iltalaulu» sai vastakaikua
sydämessäni:
»Oi, mä väsähtänyt olen
Elon iloon, murheeseen!
Joudu rauha armahainen
Lohduksi mun syömmehein!»
Minusta oli kuin taikasauva olisi minuun koskenut. Pyysin Bigiä
lukemaan vielä muutakin.
Hänen kasvonsa kirkastuivat. Hän luki ainakin tunnin ja jatkoi taas
seuraavana päivänä. Nyt ei hän enää koskaan tullut ilman kirjaa.
Runoilijat ja runot olivat kaikki tyynni minulle outoja. Tenhoavana
aukeni minulle tähän saakka tuntematon maailma, rikastuttaen
mieltäni kauniilla ajatuksilla. Herkän tuntonsa ohjaamana valitsi
Big luettavaksensa aina sellaista, joka soi minulle hoivaa ja
virvoitusta, ja hän esitti nuo moninaiset runot tavalla sellaisella,
kuin olisi tuonut ilmi oman sisimmän olentonsa runoilijain lohdullisin,
jaloin, ihanin sanoin. Vieno innostus hohti hänen sinisilmissänsä ja
kasvoillansa, luoden niille ylevyyden leiman, ja viehkeän taipuisana
tulkitsi hänen äänensä säkeiden sulosointua ja sisällystä. Kuuntelin
haaveksien. Sydämessä, jossa kaikki elo tuntui kuihtuneen, alkoi
hiljalleen elpymisen ja versomisen aika.
Nöyrästi ja vienon riemuisasti kuiskasi Big:
— Mieleni on niin hyvä, kun voin jollakin tavoin olla sinulle iloksi,
Jost!
Kiitollisesti hymyillen ojensin hänelle vaieten käteni.
Noihin aikoihin, jolloin olin heräämäisilläni henkisestä
horrostilastani, sain kotitienooltani kaksi kirjettä. Zweibrückenin
kirkkoherra, joka ei ollut pitänyt kiirettä kirjeeni vastaamiseen
nähden, ilmoitti:
»Duglore Imobersteg asuu Zweibrückenissä ja on äskettäin mennyt
kihloihin Melchior Hangsteinerin kanssa, joka asuu Selmatt'issa.
Eilen he olivat luonani pyytämässä että piakkoin vihkisin heidät.
Otin silloin teidän kirjeenne puheeksi. Luultavasti olisi Duglore
Imobergsteg itse kirjoittanut teille, mutta Melchior Hangsteiner ei
tahtonut kuulla puhuttavankaan kirjeenne vastaamisesta. Suureksi
mielipahakseni olette kevytmielisellä elannollanne, josta kyllä on
kuultu täälläkin, vieroittanut itsestänne kotiseutunne asukkaat, yksin
lapsuudentoverinnekin, kuten mainitun morsiusparin. Tervehdän teitä
toivoen että Jumala on sairautenne kautta suova teille voimaa alkaa
uuden, paremman elämän!»
Toinen kirje oli Melchiltä.
»Kun kirkkoherra kehotti minua kirjoittamaan sinulle, niin teen sen,
vaikka olemme Dugloren kanssa päättäneet ettemme enää vastaa sinulta
tulevia kirjeitä, olkootpa sitten itsesi tai muiden kirjoittamia.
Duglore, joka sinun halpamaisuutesi takia olisi Hampurissa heittänyt
henkensä, jos en olisi suurilla kustannuksilla noutanut häntä sieltä,
ei enää lainkaan liikuta sinua. Jos lähetät kirjeitä, niin ne poltetaan
avaamatta. Me pyydämme: Jätä meidät rauhaan! Onhan sinulla siellä
henttusi! Kunpa kykenisit hänenkään lapsensa elättämään!»
Lopuksi seurasi vielä törkeitä herjauksia.
»Hänenkään lapsensa!» Nuo sanat kiinnittivät huomiotani, mutta en
keksinyt niille mitään järkevää selitystä. Melchi oli varmaankin
muutoin vain pannut ne paperille loukataksensa minua mahdollisimman
tuntuvasti. Kostutin päänalaiseni hiljaisilla, kuumilla kyynelillä,
muistellen lemmentarinaamme, — viattomain mieltemme ensi hehkua,
sydäntemme kaihoa ja taisteluita, kaikkia noita vuosia lapsellisen
mieltymyksen heräämisestä aina tuohon aamuun saakka, jolloin Duglore
saattoi minut laivalle. Tuikeassa tuskassa pyrin häntä ymmärtämään
ja käsittämään, mutta — en ymmärtänyt, en käsittänyt! Ei konsanaan
Duglore ollut puhunut erosta, vaan sensijaan ikuisesta liitosta. Ja
hän, jossa uskollisuus oli synnynnäistä, hän lähtee tiehensä melkein
salakavalasti! Ja nyt tuo hämmästyttävä kihlaus! Tätä ei järkeni
pystynyt oivaltamaan!
Mutta ihmisluonto on taipuisa mielikuvituksen avulla keksimään
selvityksiä, jotka tekevät mahdottoman uskottavaksi, käsittämättömän
käsitettäväksi. Vastoin tahtoani aloin ymmärtää Dugloren menettelyä.
Hän oli huomannut erehdykseksi luulonsa että oli tulossa äidiksi.
Epäilyksenä ja mahdollisuutenahan hän minullekin siitä pikemmin vain
oli puhunut. Häntä alkoi kauhistuttaa Amerikka ja siellä tarjoutuva
epävarma tulevaisuus. Oi, oikeastaanhan -oli Amerikkaan muutto häntä
aina kiihkeästi kammottanut, kuten ainakin ihmistä, joka on sydämensä
koko voimalla kiintynyt kotiseutuunsa! Hänen myöntymyksensä oli ollut
lemmellemme tuotu uhri. Mutta hänen rakkautensa tuli järkytetyksi hänen
löytäessään Bigin valokuvan ja havaitessaan etten ollut pysynyt hänelle
uskollisena, ja ollessani poissa kiihtyi ja raivosi koti-ikävä hänen
runnellussa sydämessänsä. Epätoivoissaan hän tunnusti mielentilansa
Melchi Hangsteinerille, joka oli voittanut hänen hellän luottamuksensa
pystyttämällä majasensa hävitetyn kotikylämme raunioille. Mutta
miehen povessa, jonka täytti toivoton rakkaus ja avuton, vihlova
lemmenkade, herätti hänen kirjeensä harrasta sääliä ja kiihkeitä
toiveita. Hän teki sen mitä ei kukaan olisi voinut häneltä odottaa:
uhrasi hopeapenninkinsä, teki pitkän matkan, saapui sairaan Dugloren
luo — sankarina, jota eivät mitkään vastukset ole voineet pidättää
rientämästä pelastamaan hänet petoksen pauloista ja kunnottoman miehen
vallasta. Seuraa kova taistelu Dugloren povessa! Hän valitsee miehen,
joka voi tarjota hänelle asuinpaikan kotoisella pohjalla, valmistaa
onnea kotimaassa, ja luopuu halveksitusta heittiöstä, joka ei edes
ollut pitänyt ensi lempeänsä pyhänä.
Tunnustin itselleni rikollisuuteni ja pyrin arvostelemaan asioita
maltillisesti. Kaduin katkerasti, etten ollut paremmin vaalinut ja
varjellut puhtoista, viehkeää vuorikukkastani, ja sydäntäni vihloi
tuikeasti ajatellessani että oma syyllisyyteni ja kova kohtaloni olivat
saattaneet minut menettämään Dugloren tuolle Melchi Hangsteinerille,
jota en ikinä henkisiin ominaisuuksiin nähden ollut pitänyt
Iikimainkaan vertaisenani. Oi, mitä tuskaa se tuo, Mutta epätoivooni
ja haikeaan suruuni ei sekaantunut lainkaan vihaa Duglorea tai edes
Hangsteineria kohtaan. Toivoin että nuoruuteni lempeä tähdyt saisi
edelleen levittää vienoa, suloista valoansa, toivoin haavojen kasvavan
umpeen kaukaisen kotilaakson huomassa. Laskien käteni ristiin lausuin
hiljaiset jäähyväiset Duglorelle ja samalla synnyinseudulleni ja
kotimaalleni, arvellen etten ollut niitä konsanaan enää näkevä enemmän
kuin häntäkään, ja taipuen kohtalon alle luovuin siitä mitä en voinut
pidättää.
Olikohan Big lemmenkateen vallassa jotenkin rikkonut Duglorea vastaan?
Tämä kysymys, jonka suorapuheinen Rungholtini ensiksi oli esittänyt,
tuotti minulle yhä uudelleen tuskaa, puutarhurinvaimon vastaväitteistä
huolimatta. Se on mahdotonta, sanoi järkeni, mutta tuo ajatus esti
minua kumminkin kiintymästä Bigiin. En myöskään uskaltanut puhua
avomielisesti hänen kanssaan aiheettomasta epäilyksestäni. Enhän voinut
palkita hänen hyvyyttään ja uhrautuvaisuuttaan tekemällä hänelle
kysymyksen, joka sisältäisi loukkaavaa epäluuloa, missä muodossa sen
ikinä lausuisinkaan.
Silloin ilmoitti meille lääkäri että voisin lähteä sairashuoneesta.
Mihin ryhtyisin nyt, kun olin vasten tahtoani jäänyt eloon ja minun oli
mukaantuminen oleviin oloihin? —
Big istui nojatuolissaan. Polvillaan hänellä oli kirja, josta oli
lukenut minulle ääneen. Hänen kasvoillaan kuvastui ylpeyttä, epätoivoa,
surua, ja hänen sormiensa vavahtelu ilmaisi hänen levottomuutensa. Nuo
siniset silmät vaativat minua puhumaan, ja istuttuamme kauan vaieten
huoneeni akkunan ääressä vastakkain lausuin:
— Rakas Big! Maailmassa näkee vielä hyvyyttä sellaista, että se tuntuu
kuin ihmeeltä. Olen itse saanut sen kokea. Ihme, joka on saanut minut
hämmästyksiini, on sinun armahtavaisuutesi. Piireille, joissa olet
ollut kaikkein ihailema ja hemmottelema suosikki, olet kääntänyt
selkäsi, hoitaaksesi minua kaikkein hylkäämää, puoleksi hunningolle
joutunutta poikaparkaa. Kuinka voin kiittää sinua siitä, Big?
Hänen vakaville, jännitetyille kasvoillensa kohosi vieno puna.
Sinisissä silmissä hohti mitä lämpimin tunne. Lempeästi, hellästi
säihkyen katsoivat ne minuun odottavaisina.
Mutta epäröin lausua sanat, joita hän odotti.
Hän painoi molemmat kätensä hehkuville kasvoillensa. Sormien lomitse
vieri kyynelkarpaloita alas. Lausuen hellästi hänen nimensä koetin
hiljaa irroittaa hänen toisen kätensä, mutta hän pusersi sormensa vain
lujemmin vasten poskiaan, silmiään, otsaansa. Kiihkeästi hän äännähti:
— Ja sinulla ei ole mitään muuta sanottavaa minulle kuin nuo äskeiset
kylmät sanat! Miksi et enää puhu siten kuin tuolla kävelyretkellämme?
Mitä katkerin sydämentuska ilmeni hänen sanoissaan.
Minut valtasi voimakas liikutus. Rakkaus Bigiin heräsi jälleen.
Seisoin hänen edessään käsivarret ristissä. Vaiettuani hetken kysyin
juhlallisen vakavasti:
— Big, vastaa minulle suoraan ja avomielisesti. Eikö sydämessäsi
ole mitään Duglore Imoberstegiä koskevaa muistoa, joka voisi tuhota
rakkautemme?
Hän piti vielä hetken kädet silmiensä edessä, ikäänkuin tutkiakseen
itseänsä. Sitten hän paljasti kasvonsa, loi minuun lempeän, tyynen,
hurskaan katseen ja lausui vienosti, selvästi:
— Ei, Jost!
Hän katsoi minua kiinteästi silmiin. Mieleni vapautui hämärästä
epäluulostaan.
— Sitten emme enää koskaan puhu Duglore imoberstegistä, sanoin minä.
— Ja nyt, Big, jos 289 suostuisit tulemaan omakseni, niin — niin
toteutuisi viimeinen toivomus, joka minulla elämään nähden enää on
jäljellä, sopersin polvistuen hänen eteensä tunteitteni vallassa.
Hän vaikeni hetken. Hänen kätensä tavottelivat käsiäni ja hän kuiskasi:
— Sinä et aavistakaan, kuinka mielettömästi sinua rakastan!
Katseemme sulivat toisiinsa, hiljaa veti Big minut puoleensa, minä
vastasin hellästi hänen hyväilyynsä ja kiihkeinä yhtyivät huulemme.
Hillitysti minä lausuin:
— Big — olet nyt ainoa onneni!
Äkkiä hänen kätensä vaipuivat veltosti alas. Hän tuijotti eteensä kuin
ei olisi tuntenut mitään onnea, haikean syvä huokaus kohosi hänen
povestaan ja hän alkoi itkeä katkerasti, ei onnellisen, vaan onnettoman
tavoin. Tuota itkua en ymmärtänyt, käsitin vain että hän, tuo ihana
olento, tahtoi omistaa elämänsä minulle!
— Jos et olisi puhunut, nyyhkytti hän, — olisin mennyt kuolemaan. Mutta
nyt tahdon eloni loppuun saakka olla uskollinen vaimosi!
Hän pusersi tulisesti käsiäni, enkä tiedä vieläkään, elämään väsyneenä
miehenä, kumpi minua on rakastanut enemmän, Duglore vai Abigail. Pian
tuli sitten aika, jolloin sininen taivas ei minua enää vaivannut, vaan
näytti minusta hymyilevän, ja vihreät puut, joita syksy alkoi värittää,
minua viehättivät loistollaan ja komeudellaan. Maailma oli täynnä valoa
ja hohdetta, ja päivänpaisteessa kajahteli vain silloin tällöin kuin
vieno kellonääni menneiltä ajoilta, kuin huokaus, jonka meren laineet
huuhtelevat rantaan, kuin kirkkotarhalta väreilevä taru: »Oli kerran
kylä, jonka nimi oli Selmatt. Tässä kylässä asui Duglore niminen tyttö
— — —».
Silloin kajahti Bigin hopeanheleä nauru, ja kellonsointi, huokaus ja
taru unohtuivat.