Hampurin katot hohtivat kesäaamun kirkkaassa auringonpaisteessa. »Nuku,
Glore, lepää kärsimyksistäsi ja onnen huumeesta!» Suutelin armastani.
Hän hymyili unessa ja kurotti silmät ummessa kätensä minua kohden.
Puoleksi heräten hän painoi sormeni huulilleen. Se oli siunauksen
toivotus päivää varten! Ovessa katsoin vielä taakseni. Niin, hymyile
vain, lapsiparka! Menen hankkimaan itselleni työtä ja meille molemmille
leipää, onnea, päivänpaistetta! Jost Wildillä on enemmän tarmoa ja
mielenylevyyttä kuin vallanpitäjät siellä kotona luulevat. Hän tietää
velvollisuutensa ja uhraa viimeisenkin veripisaransa rakastettunsa
puolesta!
Kaupungin kaduilla vallitsi liike ja touhu, aamuhetken kiireellinen,
raikas toimeliaisuus. Jokaisella, joka riensi noiden pitkien, korkeiden
talorivien keskitse, oli päämääränsä, työnsä, velvollisuutensa,
leipänsä. Tuossa suuressa kaupungissa, jossa tarvittiin niin
lukemattomat kädet työhön, täytyisi sitä riittää minullekin.
Tyytyväisin mielin ajattelin monipuolisia tietoja, joita olin omistanut
itselleni Balmerin kauppahuoneen palveluksessa, leikkasin Hampurin
lehdistä ne paikantarjoukset, jotka minusta ansaitsivat huomiota, sekä
ilmoituksia muutamista tuollaisista toimistoista, jotka korvausta
vastaan avustavat kauppa-alalla työskenteleviä nuorukaisia, ja läksin
matkaan vakuutettuna että löytäisin toimen, jonka avulla voisin
valmistaa Duglorelle ja itselleni pienen onnelan.
Olin liikkeellä aamusta iltaan, kiersin kaupunkia Hohenfeldestä
Altonaan saakka, käyden tarjoutumassa palvelukseen noissa lukuisissa
kauppahuoneissa, jotka tarvitsivat apulaista, ja minusta tuntui kuin
kauppiaat aina aluksi olisivat olleet suosiollisia minua kohtaan.
Mutta niin pian kuin heidän kysymystensä johdosta olin tehnyt selkoa
entisestä palveluksestani, kääntyivät asiat toiselle tolalle. —
Sepä ikävää! Sille, joka on joutunut pois Balmerin kauppahuoneen
palveluksesta, ei meilläkään ole paikkaa, kuului aina mielipahalla
lausuttu vastaus. — Jos teillä edes olisi todistus sieltä! — Toiset
taas sanoivat: — Wildi! Missäs tuo nimi onkaan näinä päivinä ollut
mainittuna? — En uskaltanut auttaa heitä jäljille. Ne, jotka itsestään
muistivat sanomalehtien kertomuksen väärinpeluuta koskevasta
oikeusjutusta, sanoivat nuhtelevasti: — Kuinka uskallattekaan tarjoutua
meille palvelukseen? Luuletteko että tänne sopii tulla suoraa päätä
oltuaan oikeuden kanssa tekemisissä!
Masentuneena palasin illalla Dugloren tykö. Näytti siltä ettei
minun kätteni työtä tarvittu tuossa maailmankaupungissa, ettei
siinä riittänyt minulle mitään raha-ansiota. Duglore, joka ei ollut
uskaltanut lähteä yksin kaupungille liikuskelemaan, oli ikävöiden
odottanut minua. Koko hänen olentonsa henki hiljaista, arkaa onnea,
joka tuskin uskaltaa ilmaista olemassaoloansa. Mutta kesäillan sulous
vuodatti rohkeutta hänen rintaansa ja hän kävi vähitellen hilpeämmäksi.
— Jost, hymyili hän, — en ymmärrä enää, kuinka eilen, kun tuo
talonpoikaisperhe täältä läksi, voin olla niin kauhistuksissani ja
epätoivoissani. Tänään olen vain iloinnut siitä että olen luonasi ja
ettemme enää koskaan eroa. Sinä ohjaat minua Jumalan avulla oikeata
tietä!
Hellänä hyväili minua hänen tummain silmiensä katse, yhdessäolon
suloisuus täytti koko hänen mielensä. Epätoivon myrskyä oli seurannut
autuaallinen luottavaisuus.
Toiveet heikompina kuin edellisenä päivänä läksin seuraavana aamuna
jälleen tuolle karvaalle paikanhakumatkalle. Vaellusretkelläni jouduin
monelle paikalle, missä olin Bigin kanssa käyskennellyt. Entä jos hän
äkkiä sattuisi tielleni? Ei, Jumalan tähden, se ei saisi tapahtua!
Duglore ja Big! Noita molempia luontoja ei käynyt toisiinsa
vertaaminenkaan. Ne olivat vastakohtia kuin päivä ja yö. Duglore oli
ylämaiden päivän kaltainen, joka kirkkaana ja rauhaisana se saapuu
honkain latvojen takaa iloksi kukkuloiden ja laaksojen vienoille,
viattomille kukkasille. Big oli kuin tähtimaailmoiden koristama
salaperänen yö, joka käy sitä käsittämättömämmäksi, kuta runsaammin
valosoihtujansa sytyttelee. Duglore oli olento, jonka sielun
äärimäiseen syvyyteen voi luoda katseen, kuin kristallikirkkaan
vuorijärven pohjaan, Big oli meri, jossa syvällä mittaluodilta
kätketyissä kuiluissa salaisuudet sädehtivät.
Mielen ja tunnon rauhan, ne löytäisin Dugloren rinnalla!
Nuo mietiskelyt hukkuivat päivän huoliin. Minun oli jälleen vieminen
Duglorelle tuo mieltälannistava viesti, ettei minulle ollut tarjona
muuta paikkaa, kuin muudan tuota lajia, johon tyytyäksensä täytyy olla
tottumuksen tylsistyttämä tai epätoivoon vajonnut.
Kiiruhdin tavaralaiturille ja hain käsiini nuo muutamat tuttavat, jotka
siellä olin saanut niihin aikoihin, jolloin tuon tuostakin olin mukana
kuljettamassa Balmerin lastialuksia. Tapasin siellä sisäsataman luona
Jürg Rungholtin, tuon minulle suopean hampurilaisen, joka oli pienen
laivanvarustusliikkeen työntarkastaja. Kun muutamin sanoin esitin
tuolle vantteralle, leveänaamaiselle, päivettyneelle merimiehelle
tilani ja kuinka suuresti olin työnansion tarpeessa, hän vastasi
hyväntahtoisesti ja osaaottavaisesti:
— Olen monasti miettinyt, että millähän kannalla teidän asianne
nykyisin ovat, herra Wildi. Ne ovat siis huonolla kannalla. Ja morsian
lisäksi täällä! Tuhat tulimaista, teidän täytyy saada työtä mistä
hyvänsä!
Tuo vakaumus saattoi hänet niin vilkkaalle tuulelle, kuin hänen
levollisella luonnollaan oli mahdollista. Hän kääntyi isännistönsä
puoleen ja tuli puolen tunnin jälkeen tarjoamaan minulle
apulaislämniittäjän paikkaa eräällä rannikkovesiä kulkevalla
lastilaivalla. Melkein häveten hän minulle tarjosi tuota alhaista
paikkaa. Mutta — hukkuva tarttuu oljenkorteenkin. Tällä kertaa ei minua
haluttanut olla ylväs Jost Wildi, vaan kiitin häntä ystävällisesti
hänen vaivannäöstään ja sanoin että olin tuumiva asiaa morsioni kanssa.
— Tulkaa huomenna iltapäivällä morsionne kanssa lankoni luo Ottenseniin
tuomaan minulle tietoa päätöksestänne, pyysi Rungholt. — Mutta nyt tuli
mieleeni muuan tuuma. — Siellä on puutarhan päässä talonpoikaistalo,
joka aiotaan repiä maahan, ja siinä te voisitte morsionne kanssa asua
halvasta hinnasta. Lankoni ja sisarenihan pitävät teistä, ja maaelämään
tottuneesta morsiostanne varmaankin olisi hauskempaa asua siellä kuin
kaupungissa.
Rungholtin lämmin ystävällisyys tuotti lohtua mieleeni, ja kun
hieman arasti ryhdyin Dugloren kanssa puhumaan lämmittäjänpaikasta,
ilahdutti minua nähdä kuinka järkevästi hän harkitsi tuota työnansioon
tarjoutuvaa tilaisuutta.
— Tosinhan minun tulee haikean ikävä, kun olet poissa, kuiskasi hän, —
mutta rakkaus auttaa minut kestämään sen.
Sunnuntaiaamuna menimme erääseen Hampurin kirkoista. Jumalanpalvelus
rauhoitti Duglorea ja saattoi hänet juhlalliselle mielelle. Varsinkin
liikutti häntä huomio että seurakunta siellä lauloi samoja virsiä kuin
kotiseudullammekin, ja kaupunki ei nyt enää tuntunut hänestä niin
haikean vieraalta. Myöskin olo puutarhurin perheessä, jossa vietimme
iltapäivän tutunomaisesti keskustellen olutlasien ääressä Rungholtin ja
talonväen kanssa, rohkaisi häntä.
— Vaikka tuskin ymmärrän sanaakaan heidän puheestaan, hymyili hän, —
niin huomaan kumminkin heidän sydämellisestä naurustaan, että he ovat
hyviä ihmisiä.
Seuraus vierailustamme oli että puutarhan päässä sijaitsevasta
talonpoikaismajasta, joka vihreine ympäristöineen edusti entisaikaa
uusien punaisten tiilirakennusten keskellä, tuli meidän yksinkertainen,
hauska kotimme, Dugloresta puutarhuriperheen apulainen ja minusta
lastilaivan lämmittäjä.
Tietysti en voinut pitää tointa, jossa minun oli laivan tulisijan
ääressä kestäminen melkein sietämätöntä kuumuutta, muuna kuin
väliaikaisena, johon tyydyin siksi kuin parempi olisi saatavissa,
vaan olinhan nyt sentään monien arveluttavien harhailujani jälkeen
rehellisessä työssä, ansaitsemassa leipää itselleni ja Duglorelle.
Mitäpä siis siitä, jos käsiäni monasti pakotti, hiilten lapioimisen
takia, jos hehkuvia poskiani pitkin valuva hikivirta minut laihdutti
luuksi ja nahkaksi, ja vaatteet väljinä riippuivat ympärilläni! Ja
keskeyttiväthän tuota rasittavaa palvelusta ne onnelliset päivät,
jolloin laivamme palasi Hampuriin ja sain viettää Dugloren seurassa
pari tuntia tai koko illan. Lohduttaen siveli silloin lemmittyni armas
kätönen otsaani, ja hänen juttelunsa sai minut unohtamaan kestämäni
rasitukset.
— Alan jo vähän ymmärtää näiden ihmisten puhetta, kertoi hän. — He ovat
tyytyväisiä työhöni ja kohtelevat minua lempeästi ja ystävällisesti.
Tänään olen koko päivän leikannut kukkia. Nyt meilläkin on kukkia
huoneissamme. Eikös se ole ihanaa työtä? Mutta, Jost, kuinka olenkaan
iloinnut paluustasi!
Hän painautui poveani vasten aran hellästi ja loi silmänsä Maahan häntä
suudellessani.
— Entä koti-ikävä, Glore? kysyin hänen tukkaansa hivellen.
— Hiukan, hiukan se vielä vaivaa, tunnusti hän hiljaa, — se nyt ei ole
autettavissa. Koetan kaikin voimin sitä vastustaa, Jost, mutta kun
taas olit kolme päivää poissa, pääsi se voitolle. Kirjoitin Melchi
Hangsteinerille pitkän kirjeen. Sainhan sen toki tehdä, armaani?
Tuo ei minua miellyttänyt. Hiukan ivallisesti sanoin:
— Kyllä se Melchi sentään asustaa jossakin sydämesi sopukassa!
Duglore punehtui ja puolustelihe:
— Muita tunteita minulla ei ole Melchiä kohtaan, kuin harrasta
kunnioitusta siksi että hän jälleen on asettunut Selmattiin asumaan
ja kiitollisuutta siitä ettei hän jätä kotipaikkaamme, vanhempiemme
hautoja, jänisten, gemssien ja kettujen, pöllöjen ja kotkain
asuttavaksi. Tuntuu niin lohdulliselta ajatella että Selmatt'in
laaksossa jälleen illoin yksikin valopilkku loistaa!
— Hyvä on, Duglore, ja oikeastaanhan minunkin pitäisi olla Melchille
kiitollinen, kun hän niin epäitsekkäästi auttoi sinua matkaan, laskin
minä leikkiä.
— Niin, vastasi Duglore silmät loistavina, — täytyyhän meillä olla
kotitienoolla joku, joka kirjoittaa meille mitä siellä tapahtuu. Eihän
ihminen elää ilman yhteyttä sen seudun kanssa, missä lapsuutensa on
viettänyt. En ainakaan minä. Ja kotitienoo tuntuu yhä viehkeämmältä, kun
sitä vieraalla maalla ajattelee. Kuinka selvästi näenkään edessäni
Selmatt'in laakson, joka puun ja pensaan, jok kuvastuu Selachiin
tai viheriöi vuoren rinteellä. Työskennellessäni hiljaa puutarhassa
on minusta usein, kuin kuulisin kaukaa vuoren alle haudattujen
kirkonkellojen soinnin jälleen ilmassa, ja rakkaat vainajamme
heräisivät eloon ja käyskentelisivät päivänpaisteisilla kukkarinteillä.
Pelästyin nähdessäni mikä loiste valahti hänen tummiin, suuriin
silmiinsä, kuten aina hänen kotiseudusta puhuessaan.
— Mutta ethän kumminkaan tahdo pois luotani, Duglore? sanoin lempeästi.
— Mitä ajatteletkaan, Jost! hymyili hän minua ujosti hyväillen. —
Olenhan jo sanonut, että nyt on minun kotini siellä missä sinä olet.
Oi Jost, jos me vain pian saisimme niin paljon rahaa kokoon, että
voisimme mennä avioliittoon. Se olisi hartain toivomukseni. Häpeen niin
kauheasti!
Hän vaikeni ja painoi kasvonsa olkaani.
— Lapsi-kulta! kuiskasin hellän autuaallisena, mutta hän sopersi
neitseellisen kainouden pyhän tunteen vallassa:
— Jos ainoakaan ihminen sen tietäisi, menehtyisin häpeään.
— Duglore, sanoin minä, — huomenna lähden viisipäiväiselle matkalle.
Ole kärsivällinen lapseni. Kun palaan, Duglore, niin ostamme sormukset
toinen toisellemme rakkautemme merkiksi. Sen verran toki ansaitsemme
työllämme, että voimme ostaa toisillemme sormukset.
— Niin — niin — niin, — mikä armas Jost sinä sentään olet, riemuitsi
hän minua syleillen. — Oi kuinka olen iloitseva sormuksestani ja sitä
varova!
Minullekin ajatus, kuinka ihanan illan viettäisimme käydessämme
sormusten ostolla, tuotti lohtua seistessäni päivät pitkät hiilitomussa
valkean ääressä. Se vain tuon tuostakin saattoi minut levottomaksi,
että tuleva vaimoni niin kokonaan eleli kotiseudun muistoissa. Ehkä
hän taisteli kiihkeämpää ja tuskallisempaa taistelua kuin minulle
tahtoi tunnustaakaan. Ehkäpä hän, kuten äitini, oli niitä naisia,
jotka vieraalla maalla aina pysyvät muukalaisina mieleltään. Hellän
huolen vallassa mietin vain, millä voisin ilahduttaa vuorilastani, ja
melkein joka kerran kun laskimme maihin, käytin tilaisuutta hyväkseni
lähettääkseni hänelle tervehdyksen.
Mutta tuskallinen rauhattomuus vaivasi minua Bigin takia. Olin luvannut
hänelle valokuvani, mutta minusta tuntui kuin rikkoisin Duglorea
vastaan, jos milläkään tavoin vielä Bigiä muistelisin. En voinut
täyttää lupaustani.
Palatessani tältä ensimäiseltä matkaltani kiiruhdin mitä iloisimmalla
mielellä Ottenseniin, varsinkin kun Rungholt tullessani oli laiturilla
minulle kertonut että hänellä oli tiedossa minulle kirjurinpaikka, joka
kuukauden perästä olisi saatavissa, kun sen entinen hoitaja läksisi
sotapalvelukseen. Menehtynythän olisinkin, jos minun olisi täytynyt
pitemmän aikaa olla lämmittäjänä. Ja nyt saisin viettää ihanan,
onnellisen illan!
Mutta tullessani asuntoomme Duglore tuli minua vastaan väsynein,
horjuvin askelin. Hänen äänensä kuului tuskalliselta, ja tuskin olimme
jääneet kahden, niin hänen kyyneleensä tulvahtivat hillittömästi esiin
ja hän huudahti:
— Oi Jost, olen menehtymäisilläni suruun!
Tahdotonna salli hän minun hyväillä itseään.
— Mutta mitä on sitten tapahtunut, Duglore, miksi olet noin
murheissasi? tutkistelin minä, tarkaten kuinka nääntyneeltä hän näytti.
Kesti pitkän, pitkän aikaa ennenkuin sain hänet puhumaan.
— Olen saanut 'kirjeen Melchiltä, sopersi hän vihdoin.
— Saanko lukea sen? pyysin minä.
Hän veti rutistuneen paperin taskustaan, ja minä luin kirjeen, mieli
yhä lisääntyvän raivon ja kiihkeän tuskan vallassa.
»Rakas Duglore», kirjoitti Melchi, »olin odottanut että pian jälleen
palaisit kotiin, ja minusta on hyvin ihmeellistä ettet vielä ole
tullut. Kirjeesi hämmästyttää minua myöskin. Täällä puhutaan Jostista
paljonkin, mutta ei mitään hyvää. Olin toissapäivänä Gauenburgissa
raha-asioitten takia. Samalla hankin myöskin talooni kaikenmoista
tavaraa, mitä tarvitsen. Silloin kuulin jo Zweibrüokenin majatalossa,
että Jost on joutunut vankeuteen väärinpeluusta.»
Nuo katalat parjaajat! huusin minä.
Duglore, joka kädet kasvoilla murtuneena istui pöydän ääressä,
vaikeroitsi ja sopersi hiljaa:
— Tuikeammin vihloo sydäntäni se mikä seuraa!
Luin ja kirje alkoi vavista kädessäni.
»Laskuja selvitellessämme puhuivat piirikunnanesimies ja piirineuvoston
jäsenet myös Jostista. He sanoivat että tuosta pelijutusta oli Jost
sentään selvinnyt jotenkin helposti, vaan että hän muutoinkin oli
käyttäytynyt niin huonosti, ettei Hannu Konrad Balmer ole voinut
pitää häntä palveluksessaan. Hän on tehnyt ilmapalloretken jonkun
naisen seurassa josta piirikunnanesimies sanoi että hän mahtoi olla
parasta lajia. Piirikunnanesimiehellä on itsellään lehti, jossa tuosta
kerrotaan. Jostilla on siis siellä ollut toinen rakasteltavana, ja
siksi olen ihmeissäni kirjeestäsi. Piirineuvosto on vaatinut häntä
palaamaan kotiin, mutta kun hänellä on paha omatunto, niin hän ei
tullut. Jos hän nyt tulisi, niin hänen kävisi huonosti. Neuvosto ei ole
suopea niille, jotka sitä vastustavat. Siitä syystä hän haluaisi lähteä
kanssasi Amerikkaan. Ajattelin parhaaksi olla puhumatta siitä että sinä
olit lähtenyt hänen luoksensa, sillä sinun maineesi ei saa turmeltua
hänen tähtensä. Elä näytä tätä kirjettä hänelle! Olen kirjoittanut
sinulle näistä asioista, että niitä järkevästi punnitsisit etkä uskoisi
häntä sokeasti. Elä toki syökse itseäsi onnettomuuteen, Duglore!»
— Melchi on lurjus! tiuskaisin minä. — Mitä oikeutta hänellä on
turmella onnemme!
— Oi Jost, vaikeroi Duglore haikeasti, — Melchi on varmaankin
tarkoittanut vain hyvää. Se, mikä tässä on kauheata, ei ole
hänen kirjeensä, vaan se että sinä todella välillä olet ollut
rakkaudensuhteissa toiseen tyttöön. Se polttaa sydäntäni kuin tuli.
Jost — Jost — Jost — jaksan tuskin enää elää! Minun täytyy tunnustaa
sinulle totuus. Tuona iltana, jolloin sain tämän kaamean kirjeen,
ikävöin epätoivoissani sinua kiihkeästi. Minusta tuntui että sinun
täytyisi tuolta kaukaa minulle huutaa: »Tuo puhe toisesta lemmitystä
on valhetta!» Kun tunsin avaimesi taskussani, en voinut enää kestää
tuskaani, vaan menin huoneeseesi. Ajattelin että kipu hiukan vaimenisi,
jos saisin pusertaa kasvoni vaatteisiisi. Silloin löysin sinulle
Selmatt'issa lahjoittamani virsikirjan kannen alta valokuvan, johon
oli kirjoitettu: »Abigail Dare Jost Wildillensä». Oi tämä on katkeraa,
Jost, katkeraa!
Hänen puheensa tukehtui nyyhkytyksiin, ja synkkä murhe täytti minunkin
mieleni. En ollut maininnut hänelle mitään Abigail Daresta, toivoen
että tuo surunmalja saisi jäädä lapsiparalta tyhjentämättä.
Kauhistuneena vaikenin vielä. Silloin kuulin puutarhurin vaimon sanovan
oven takana:
— Herra Wildi on tuolla sisällä morsiamensa luona, Jürg.
Rungholt kysyi siis minua. Ei, hän ei saisi nähdä Dugloreani surun
vallassa. Menin ulos ja pyysin häntä tulemaan minun huoneeseeni.
— Se ei ole tarpeen, sanoi hän, — mutta minulla on teille
valitettavasti tuotavana sanoma, joka on epämieluisa teille ja neiti
Imoberstegille, se kun riistää teiltä molemmat joutopäivänne. Teidät
tarvittaisiin huomenna kello kahdeksalta palvelukseen Hollantiin
lähtevälle laivalle. Tulisitte olemaan poissa kymmenen päivää.
Ensi tunteeni oli: »En voi jättää Duglorea!» Mutta Rungholtille oli
tärkeätä saada suostumukseni, ja hän lausui:
— Pitäisin myöntymistänne erityisenä ystävällisyytenä itseäni kohtaan.
Meidän miehistämme on muudan sairaana, muudan muutoin estetty
palveluksessa olemasta, ja olemme pahassa pulassa!
Duglore pelästyi kuten minäkin kuullessaan asiasta, mutta sanoi:
— Lupaa vain lähteä, Jost! Olisi väärin kieltäytyä tekemästä
Rungholtille tuo palvelus, hänhän on niin hyväntahtoinen kelpo mies.
Lähdimme vielä samana iltana kaupunkiin ostamaan sormukset, mutta
odottamaamme onnentunnetta se ei meille tuottanut. Minua kiduttivat
kalvavat tunnonvaivat, ja Duglore turvautui lohtua hakien minuun
haikealla hellyydellä.
— Oi Jost, sanoi hän, — on käynyt juuri niin kuin silloin
Zweibrückenissä sinulle ennustin. Olet kaunis ja miellytät naisia, ja
sinulla on tulinen luonto. Olisi varmaankin ollut parempi, jos en olisi
koskaan tänne tullut, mutta nyt en voi enää lähteä luotasi. Pidäthän
sinä sentään enemmän minusta kuin tuosta toisesta? Minä en voi luopua
sinusta. Lähdemmehän me pian Amerikkaan, Jost?
Rinnan astelimme väkijoukossa, jonka lämpöisä kesäilta oli houkutellut
ulkoilmaan, ja parasta mitä mielessäni liikkui kuiskailin Duglorelle.
Silloin — kuka kulkikaan tuolla joutoiltaa viettävän ihmisparven
keskellä? — Big! Katse meihin kiinteästi tähdättynä, hän oli nähtävästi
jo hetken pysytellyt läheisyydessämme. Hän oli puettu yksinkertaisemmin
kuin koskaan ennen, melkein rahvaannaisen tavoin. Hänen kasvojensa ilme
oli kärsivä ja rauhaton. Siniset silmät tuijottivat minuun, ja minusta
oli kuin ne kärttäisivät: — Kuvasi — kuvasi! Minut valtasi lamauttava
pelko. Vaieten nyökkäsin hänelle kuin tahtomattani, kuin hartaasti
rukoillen häntä menemään pois.
Silloin huomasi Duglorekin Bigin. Säpsähtäen hän kuiskasi kauhistuneena:
— Hän se on, Jost! Se on hän! Mitä hän vielä sinulta tahtoo!
Big oli kadonnut! — Olisin voinut kirota häntä tuon kohtaamisen takia.
Duglore, joka kuin murtuneena nojasi minuun, lausui soinnittomalla
äänellä:
— Hän rakastaa sinua, hän rakastaa sinua mielettömästi. Hän ei saanut
silmiään käännetyiksi sinusta. Pelkään häntä kauheasti!
Hän vapisi kuin haavanlehti. Vaivoin sain hänet jälleen kotiin
Ottenseniin. Siellä hän istui akkunan ääressä ilta-auringon valossa
suruunsa vajonneena, vartalo syvään kumarassa, kädet ristissä syliin
vaipuneina, kuten tuona ehtoona, jolloin olimme Zweibrückenissä
talonpoikaistalon edustalla puhelleet erosta ja lähdöstäni Hampuriin.
— Hän rakastaa sinua mielettömästi, toisti hän sopertaen, — mutta en
voi väistyä hänen tieltään, Jost, en voi sitä tehdä!
Hänen äänensä sointu oli kuin haljenneen kellosen. — Kuinka vaikeata
onkaan sanoa se sinulle! Minusta on kuin tulisin äidiksi! En tiedä sitä
niin varmasti, se on pikemmin kuin aavistusta vain. Jostini, elä jätä
minua!
Painaen päänsä vasten poveani hän kuiskasi sen soinnittomasti.
Mutta nuo sanat herättivät meidän molempain mielessä niin valtavan
liikutuksen, että unohdimme Big Daren ja nautimme muutaman tunnin
puhdasta onnea.
Raskaaksi kävi minun seuraavana aamuna lähteä tuolle kymmenpäiväiselle
matkalle. Tunsin että Duglore Melchin parjauskirjeen ja Bigin
arveluttavan ilmaantumisen jälkeen lohduksensa olisi tarvinnut minut
läheisyydessään. Hän näki kuinka vaikea ero minulle oli, kun hän
seuraavana aamuna päivänkoitteessa lämpöisää iltaa seuranneessa
virkistävässä vihmasateessa saattoi minua laiturille, jonka vieressä
laivani oli. Koetimme lohduttautua sillä että tuo matka oli viimeisiä,
jotka meidät erottivat, kirjurintoimi kun vapauttaisi meidät noista
katkerista jäähyväishetkistä. Tuntui kuin Duglore ei voisi lainkaan
päästää kättäni, ja viivyin hänen luonaan siksi kuin koneenkäyttäjä
tuli kutsumaan minut laivanruumaan, ja minun ehdottomasti oli
ryhtyminen työhön.
Laskeuduin jo kapeita rautatikapuita alas höyrykattiloiden luo, vaan en
voinut olla kohottamatta päätäni aukosta ylös, nähdäkseni kerran vielä
Dugloren, lausuakseni hänelle viittauksella pikaisesti hyvästit. Siinä
hän seisoi huopahattu päässään ja yllään harmaa matkaviitta, kalpeana,
ajatuksiinsa vaipuneena. Viittaus vain — hymyily — katse, joka puhui
rakkaudesta, uskollisuudesta, toivosta, Ja minä katosin laivan mustaan
onkaloon.
Epäsiisti toimi, joka pakotti minut oleskelemaan kuumuudessa
hehkuvan, kyllästymättömän uunin kidan ääressä muutamain roskaväkeen
kuuluvain rivopuheisten mustain lurjusten seurassa, tuntui minusta
vastenmielisemmältä kuin koskaan ennen, ja kuta loitommalle laiva ehti,
sitä kiihkeämmin ikävöin Duglorea. Rotterdamista, missä laiva ensi
kerran laski maihin, kirjoitin hänelle hellän kirjeen. Samalla täytin
Big Darelle antamani lupauksen, että lähettäisin hänelle valokuvani ja
muutaman herttaisen sanan ikuisiksi jäähyväisiksi. Vastenmielisesti
kirjoitin nuo rivit, mutta en tahtonut pettää sanaani, ja halusin saada
meitä lyhyen aikaa yhdistäneen ystävyyden ja lemmenhuumauksen täten
johdetuksi sopusointuisaan päätökseen. Päästin helpotuksen huokauksen,
kun olin saanut kuvan kirjeineen postiin jätetyksi.
Voinhan käsittää että Big oli halunnut kerran nähdä tulevan vaimoni,
mutta täytyisihän hänenkin taivaan tähden ymmärtää että lemmenunelmamme
oli lopussa ja pysytellä poissa läheisyydestämme. Niin kiihkeästi
kuin Big olikin minuun mieltynyt, oli hän toki varmaan liian jalo,
liian ylevä, häiritäksensä suhdetta minun ja sen välillä, jolla oli
sydämeeni vanhemmat, varmemmat oikeudet kuin hänellä. Mutta miksi hän
oli äkillisen eromme jälkeen jäänyt Hampuriin? Miksi hän ei vielä ollut
lähtenyt Meksikkoon, kuten oli niin varmasti päättänyt tehdä? Oi, jos
hän vihdoinkin läksisi! Säälin häntä sydämestäni. Hellin, puhtain
ajatuksin olin muisteleva tuota häikäisevää taruolentoa, jonka kohtalo
oli tielleni tuonut, ja rukoileva Jumalaa suomaan hänelle ihanan,
rikassisältöisen elämän, — mutta jokainen sydämeni sopukka kuului nyt
Duglorelle.
Lepohetkeni Rotterdamissa, tuossa vanhassa, silmää miellyttävässä
kaupungissa, jolle Rein kuljettaa tervehdyksiä ylämailta,
katkeroitti ikävä viesti. Sähköteitse tuli käsky, että aluksemme oli
poikettava useihin kaupunkeihin, jotka eivät olleet alkuaan olleet
matkasuunnitelmassamme. Tosinhan Duglore oli siitä saava tiedon
Rungholtilta, mutta jälleennäkeminen siirtyi siten toiset kymmenen
päivää myöhemmäksi. Joka satamasta, mihin poikkesimme, kiiruhdin
postikonttoriin kysymään eikö minulle ollut kirjettä Duglorelta. Ei
pienintäkään elonmerkkiä! Minut valtasi tuskallinen levottomuus. Minua
vaivasi kuumeensekainen meritauti. Kotimatkalla en kyennyt hoitamaan
tointani ja aloin kammota ja vihata laivaa ja merta. Minusta tuntui
kuin en saisi koskaan enää nähdä Hampuria ja Duglorea. Vihdoinkin laski
alus eräänä varhaisena aamuhetkenä Elben vesille. Lakea maa häämötti
meille vastaan, hitaasti kului vielä muutama tunti ja me saavuimme
Hampuriin.
Laivalta lähtiessäni olin täydessä kuumeessa ja hoipertelin
heikkoudesta. Laiturilla tuli ystäväni Rungholt minua vastaan. Hän
tarkasti minua sinisillä silmillään, huomaten huonon vointini. Mutta
minä kysyin kiihkeästi:
— Kuinka morsiameni voi? Onko hän terve?
Rungholt pudisti jykeää päätänsä omituisen säälivästi ja kysyi
hämillään:
— Te ette tiedä sitä vielä?
Tuijotin häneen kauhistuneena.
— Ettekö te ollut riitaantuneet neiti Imoberstegin kanssa tuona iltana,
jolloin tulin puhumaan kanssanne tästä matkasta? Sisareni arveli niin
olleen, jatkoi hän kiusoittavan levollisesti.
— En, mutta sanokaa mitä on tapahtunut, huusin minä kärsimättömästi. —
Onko morsiameni sairas?
Hän asetti kätensä puuskaan ja lausui:
— Hitto tiesi, jotain sentapaista se kaiketi oli! Neiti ei asu enää
lankoni ja sisareni luona. Hänet vietiin sairaalaan.
— Mihinkä sairaalaan? kysyin tuikeassa tuskassa.
— Ei hän ole enää siellä, jatkoi Rungholt. — Siitä on — odottakaas —
yhdeksän päivää.
— Onko hän kuollut? keskeytin häntä epätoivon vallassa.
Hän pudisti päätänsä.
— Ei! Kun sisareni meni häntä tervehtimään, hän oli jo matkustanut pois
Hampurista. Koti-ikävää se oli koko sairaus! Kaikki eivät voi tulla
toimeen vieraalla maalla. Muuan mies, jokin sukulainen, kävi kolme
päivää sitten hänet noutamassa!
Rungholtin olennossa väreili hänen verrattomasta tyyneydestään
huolimatta harrasta, hillittyä osanottoa. En saanut sanaa suustani,
raukeana ja tylsistyneenä kuuntelin hänen puhettaan, ja lopuksi en enää
käsittänyt mitään. Tunsin vielä kuinka kylmä hiki kohosi otsalleni,
kuinka voimani pettivät ja Rungholt tuki minua vahvalla käsivarrellaan.
Tointuessani jälleen olin itse sairashuoneella heikkona potilaana.