Nyt tuli tuo raskas päivä, jolloin minun täytyi tunnustaa Duglorelle
monenmoista, mitä ei ollut helppo saada sanotuksi.
Kun aamulla menin hänen luokseen, hän nyökkäsi minulle jo akkunasta
iloisesti ja hellästi. Muutama askel vielä, ja olin hänen luonaan.
— Mutta kuinka somasti sinä osaatkaan pukeutua! huudahdin
hämmästyneenä. — Tuo yksinkertainen puku pukee sinua vallan
erinomaisesti.
Kehuvat sanani saivat tuon suloisen olennon onnellisena hymyilemään.
— Niin, jotain on selmattitar sentään oppinut Z'bindenin perheessä,
sanoi hän leikillisesti.
Nyt hän asetti muhkean, leveälierisen olkihatun tuuheille,
ruosteenruskeille suortuvilleen.
— Se maksoi aika paljon, jutteli hän, — mutta tahdoin esiintyä
hyvinpuettuna sinun edessäsi.
Toivehikkaan juhlallisena ja tyynen iloisena hän seurasi minua
ulos vilkasliikenteisille kaduille. Hiljaisena hän asteli siinä
rinnallani liioin tarkkaamatta meitä ympäröivää melua ja touhua.
Hänen hatun varjostamilla, raikkaan verevillä kasvoillaan oli iloinen
ja luottavainen ilme, mutta hänen piirteissään ei ollut enää samaa
vienoutta kuin Selmatt'in aikoina. Zweibrückenissä erotessammehan hän
vielä oli ollut puoliksi lapsi. Nyt hän oli surujen kehittämä nuori
nainen, ja hänen suuret, loistavat silmänsä kertoelivat kaihoisasta
ikävöimisestä rakkauden luvattuun maahan. Hellän nöyrästi ne minua
rukoilivat kertoelemaan itsestäni. Jännitettynä hän odotti mitä minulla
olisi hänelle sanottavaa. Äkkiä hän kysyi: — Mutta, Jost, eikö sinun
olisi pitänyt mennä työhön? — ja kuta kauemmaksi kaupungista ehdimme,
sitä vakavammaksi kävi keskustelumme.
— Siksi et siis ole kirjoittanut minulle, Jost, että asiasi ovat
huonolla kannalla, hän lausui mieli apeana ja syvään huoaten. — Sen
huomaan kyllä, niin varovasti kuin koetatkin puhua. Ja syynä on
kiihkeytesi, eikö niin? Levottomuuteni oli Jumalan itsensä herättämä,
sillä minun piti tulla luoksesi. Paikatta sinä olet ja leivätön,
poikaparka! En tahdo liioin urkkia, mitä on tapahtunut, vaan ainoastaan
mitä nyt aiot tehdä. Jost, tuletko kanssani takaisin kotiin?
Hän hengähti syvään, mutta pelästyi, kun ei saanut vastausta.
Kävellessämme edestakaisin eläintarhassa sanoin morsiolleni kaikki
sanottavani.
— Kotiin en voi palata, tunnustin hänelle sydän tuskan ahdistamana. —
Piirikunnanesimies ja piirineuvosto tietävät Balmerin ja minun välieni
rikkoutumisesta. Herrojen mielestä on hän toiminut aivan oikein, ja
minä olen syypää kaikkeen. Olen saanut käskyn palata kotiin, ja juuri
näyttääkseni etten ole heidän käskettävänsä olen sinne palaamatta.
Nöyrryin aivan suotta Balmerin edessä, ja silloin lupasin itselleni
etten tee sitä enää toiste. Ei, en aio nöyristellä Gauenburgin herrojen
edessä! Ja mitä hyötyä siitä olisikaan? Sille, joka on menettänyt
heidän luottamuksensa, he tekevän kotiseudun helvetiksi. Ken on
ollut Gauenburgin raatihuoneella vastaamassa teoistaan, sen hyvä
maine on mennyttä. Ei kukaan enää luota häneen, ei kukaan lähesty
häntä avomielisesti, äänetön halveksiminen kohtaa häntä kaikkialla.
Sellaisissa oloissa en voisi elää, Duglore!
— Jost, lausui Duglore mieli tyrmistyneenä, — miksi et voisi palata
kotiin pää pystyssä? Oletko todella tehnyt jotain pahaa?
Huolestunut katse kohtasi minua hänen kyyneltyvistä silmistään. Oi, jos
olisin voinut häntä lohduttaa! Kerroin hänelle kirjeestä, jonka vihan
vallassa olin kirjoittanut piirikunnanesimiehelle ja piirineuvostolle.
Hänen päänsä vaipui alas kuin taittuneen kukan kupukka ja hän vaikeroi:
— Kuinka surullista, kuinka kauheata! Hallitusta olet vastustanut!
Mutta sitähän eivät muutoin tee kuin kaikkein katalimmat ihmiset.
Jos>t, rukoilen sinua, sovita tuo jälleen! Ihminen, joka on
irroittaunut synnyinseudustaan, ei voi tulla onnelliseksi!
Vienon rukoileva ääni, kalpean tyttöparan haikea pyyntö, kun hän
siinä asteli rinnallani vieraalla maalla, tunki syvälle sydämeeni ja
tuotti tuskaa. Mutta — tehtyä en saanut tekemättömäksi! Vaan Dugloren
turmeltumattomaan mieleen eivät selittelyni pystyneet. Hän kävi
tuskastuttavan äänettömäksi, ja päivällisateriasta hän ei maistanut
palaakaan. Taistellen sisällistä taisteluaan hän istui silmät kosteina
ja kädet ristissä. Minunkin sydämeni kävi yhä raskaammaksi ja minusta
tuntui helpotukselta, kun hän kiihkeän liikutuksen vallassa pyysi minua
viemään hänet satamaan, että hän saisi sanoa jäähyväiset eilisille
matkatovereilleen, tuolle talonpoikaisperheelle.
— Duglore, lausuin arasti, — olen ajatellut että mekin läksisimme
Amerikkaan. Meren tuolla puolen perustaisimme itsellemme rauhaisan
kodin.
Hän tuijotti minuun huulet verettöminä.
— Ei, Jost, sopersi hän kuin unesta heräten, — sydämeni murtuisi, jos
minun täytyisi lähteä Amerikkaan.
Ja väristys kävi hänen lävitsensä.
Nyt olin minäkin neuvoton, ja raskaina painoivat minua elämän huolet.
Kuljimme vaieten katuja edelleen ja saavuimme satamaan. Siinä oli
lähtöön valmiina suuri siirtolaislaiva, ja tummat savupilvet kohosivat
sen piipuista siintävään ilmaan. Toimeliaina hyöriskelivät ihmiset
jättiläisaluksen kannella Ja sen ympärillä. Maanmiehemme saapuivat
käyden raskain, väsynein askelin.
— Seitsemänkymmentä vuotta olen elellyt vuortemme keskellä' Ja nyt
minun täytyy lähteä meren toiselle puolen kuolemaan, napisi ja vaikeroi
isoisä Dugloren puoleen kääntyen: — Eikö honka olisi voinut murskata
minua alleen ennen lähtöäni! Parempi se olisi ollut! Eikä tämä matka
edes olisi ollut tarpeenkaan, jos poikani olisi hoitanut taloansa
kunnollisesti.
Ja lapset turvautuivat tuohon yrmeään, valkotukkaiseen vanhukseen
kuin linnut, jotka eivät myrskyssä tiedä minne paeta, ja vanhemmat
ojentelivat alakuloisina ja hiljaisina tavaroitaan laivamiehille.
Vihdoin, vihdoin oli kello Viisi! Nyt peittyivät laituri ja virta ja
auringossa hohtavat rakennustenpäädyt savuun, joka yhä mahtavampina
pilvinä tuprusi ilmaan, rautaportaat vedettiin maalle, ketjut
kalisivat, lähtölaukaukset ammuttiin, ja laiva läksi suhisten
liikkeelle. Kädet ristissä taivasta kohden kohotettuina seisoi
epätoivoinen vanhus. Vielä viimeiset hyvästit, viimeiset huiskutukset!
Tuo näytelmä oli tehnyt lopun Dugloren voimista.
— Saata minut majatalooni, pyysi hän.
Hervotonna hän nojasi käsivarteeni.
— Nuo kurjat ihmisparat! toisti hän matkan varrella pari kertaa kuin
poissa suunniltaan. — Ei: Jost! Amerikkaan menon jätämme mielestämme!
Ehdittyämme turvapaikkaan, tuohon peräti vanhanaikuisesti sisustettuun
huoneeseen, joka Duglorella majatalossa oli hallussaan, hän päästi
kyyneleensä valloilleen. Nyyhkyttäen kietoi hän äkkiä kätensä kaulaani.
— Oi, Jost, tuo mitä minulle kerroit vihloo tuikeasti sydäntäni. Jost,
elä mene pois, jää luokseni, rukoili hän tulisesti.
Ja hän värisi ja vavahteli ja nytkähteli, kuin kuolema olisi ollut
käsissä. Kouristaen käsiäni hän kysyi:
— Tai olisiko parempi, rakas Jost, jos palaisin hiljaa jälleen kotiin
enkä sanoisi kenellekään missä olen ollut? Mutta enhän voi lähteä
luotasi. Tuotan sinulle niin paljon huolia, ja sinulla oli niitä jo
ennestäänkin yllin kyllin. Eikö niin, oma Jostini?
Tuo kuului avuttomalta kuin lapsen ääni.
Vavahtelevin sormin hän hyväili poskiani, vaikeroiden purki hän
tunteensa ilmoille. Mieli haikeana ja syvästi järkytettynä pusersin
Dugloren vasten poveani ja vastasin hänen arkaan hyväilyynsä palavilla
suuteloilla. Toivoton tuska ja uuteen eloon elpynyt rakkaus yhdisti
nuoret, kovaa kokeneet sydämet, päivän huolet ja kärsimykset hukkuivat
lemmenyöhön, joka ei tiennyt harkinnasta ja punnitsemisesta, ei
rukouksista ja vastustelusta, vaan jossa sielu autuaallisena suli
sieluun. Se ei ollut kevytmielisyyttä, vaan nuoren ihmisparin
epätoivoista onnenkaihoamista, kun se voimatta enää keksiä mitään
neuvoa maailmassa, tunsi omistavansa vain rakkautensa ja kiihkeän
verensä. — Jost, mitä olemmekaan tehneet! Häpeen Jumalan ja ihmisten
edessä! kuiskasi Duglore hellyyttä hehkuen. — Mutta jos sinä elät, niin
elän kanssasi, jos kuolet, niin kuolen kanssasi, jos menet Amerikkaan,
niin seuraan sinua sinnekin. Kun vain saan olla luonasi! Missä sinä
olet, siellä on minun kotini, olen uskollinen vaimosi, enkä erkane
sinusta ennenkuin viimeisellä hengenvedollani.
Suloisia ja helliä, yleviä ja pyhiä sanoja sopersi toinen toiselleen,
kunnes yö jo alkoi väistyä koittavan päivän tieltä.
* * * * *
Alakuloisena laskin toissa yönä kynän kädestäni, Ja eilen en lainkaan
kirjoittanut. Nämä muistelmat vain repivät auki vanhat haavat! En
tiedä jatkanko niiden kirjoittamista ja mikä tulee näiden lehtisten
kohtaloksi, kun ne ovat valmiit.
Jos ne kerran joutuvat sinun käsiisi, rakas Hannu Stünzi, niin rukoilen
sinua hartaasti: Elä tuomitse Duglorea, elä heitä häntä ainoallakaan
kivellä! Koeta ennakkoluuloista vapaalla mielellä käsittää, kuinka
hänen »lankeemuksensa», kuten sanoisivat poroporvarit, johtui noista
päivistä ja vuosista, jolloin hän vaelteli sydän murheissaan kuin
janoovan Haagarin! Silloin lorisi vesi hiedikossa! Hän joi, ei
inhimillisen, vaan jumalallisen oikeuden nojalla. Janoon nääntyvältä ei
mikään kaivo ole kielletty, isoova saa käydä käsiksi pyhiin leipiin.
Duglore isosi ja janosi onnea!
Mitä itseeni tulee, niin ei tuntoni minua soimaa tuon hetken takia.
Kihlatulleni, joka onnettomuuden murjomana epätoivoissaan haki lohtua
luonani, olin velkaa oman itseni. Sydämetöntä, raukkamaista olisi ollut
kieltää häneltä mitään!
Muutoin on Hannu Stünzillä itsellään, kuten eilen minulle sähkötti,
haikeita huolia. Tuo nuori zweibrückeniläinen karjakauppias Böhninger,
joka on Gottlobeen ihastunut, on Melchi Hangsteinerin luona pitkällä
vierailulla, muka auttaakseen tätä ulkotöissä, hän kun tänä talvena on
sairastellut. Itse asiassa lienee tarkoitus vain valmistaa vieraalle
tilaisuutta kosiskella Gottlobea hänen istuessaan illoin rukkinsa
ääressä kehräämässä.
Pelkään Gottloben saavan kovia kokea. Hangsteiner koettaa varmaankin
käyttää pakkoa. Millaista vahingoniloa hänelle tuottaisikaan, kun
tietäisi minun saavan toivottomalta, rakastuneelta Hannu Stünziltä
kuulla Gottloben ja karjakauppiaan avioliiton olevan ratkaistun asian.
Ei, pelokas Hannuni, Gottlobe ei kuulu niihin, jotka vaihtavat elämänsä
onnen herneruokaan. Hänelle on luonto suonut taidon tajuta miehen
todellisen arvon, ja olen siksi levollinen hänen suhteensa.
Ei, se ei ole totta! En ole niin levollinen kuin minun tulisi olla.
Haluaisin jalopeuran tavoin murtautua ulos lumihäkistäni saadakseni
toimia! Oi, jospa kevät jo olisi käsissä! Hiljaa, hiljaa, raju sydän!
Ryhdyn taas kirjoittamaan, muutoin tulen levottomuudesta raivohulluksi
täällä vuorellani.