Tuomionlankeamispäivä! Tuo on sopiva otsake. Tuona päivänä lepäsi
kohtalon käsi raskaana päälläni.
Tullessani kotiin kävelyretkeltäni löysin huoneessani tavattoman
suuren, virkasinetillä varustetun kirjeen, joka oli kotimaastani.
Istuen valmiiksi pakatulla matka-arkullani aukaisin kuoren. Hyvää
paperia! Kirjelmä piirikunnanesimieheltä ja piirineuvostolta! Hypähdin
pystyyn kuin käärmeen pistämänä. Mitä? Mitä ilkeyksiä onkaan Balmer
keksinyt minusta kirjoittaa? Mitä! »Kevytmielistä elämää — — —
seikkailuja erään huonon naisen seurassa — - — läheisessä tuttavuudessa
väärinpelaajien kanssa — — — kotimaan hyvä maine kärsii siitä — —
— piirikunnanesimiehen ja piirineuvoston päätös: Jost Wildin on
ennen kolmen päivän kuluttua siitä kuin oikeusjuttu, jossa hänen
on esiinnyttävä, on tullut käsitellyksi, saavuttava Gauenburgin
raatihuoneelle viranomaisten edessä vastaamaan elämästään, uhalla
että hänet muutoin toimitetaan kotimaahan poliisiviranomaisten avulla
herra Konrad Balmerin väIityksellä. Ettei matkarahojen puutetta kävisi
käyttäminen verukkeena, on herra Konrad Balmeria pyydetty toimittamaan
Wildille yleisistä varoista kustannettava kolmannen luokan matkalippu
matkaa varten kotimaahan. Wildi tulee asetettavaksi holhouksen
alaiseksi, joka siinä tapauksessa, että hän käyttäytyy hyvin, sittemmin
lakkautetaan, ei kumminkaan ennen vuoden kuluttua.»
Siihen lisäsi vielä piirikunnanesimies, surkutellen syvää
lankeemustani, että minun oli osoitettava että minussa oli jäljellä
hitunen hyvääkin, noudattamalla neuvoston huolellisesti harkittua
päätöstä.
Ja tuo koski minua, Jost Wildiä! Otin piirikunnanesimiehen kirjeen
ja tuon virallisen kirjelmän, repäisin ne ja heitin palaset
lattialle, ja nähdessäni nyt siististi pykälöidyllä paperialustalla
kotimaani valtiosinetin nousevine aurinkoineen, vuorikuusineen ja
muinaisaikuisine tapparakeihäineen, laskin kantani sille, niin että
lakka murskaantui.
Mutta sydämeni tuntui rikkirevityltä ja murskaantuneelta kuten paperi
kädessäni ja lakka jalkani alla. Myrkkyhaava poltti povessani. Olinko
sitten maankulkija, huijari, konna? Enkö ollut Balmerin tykönä tehnyt
työtä kuin päiväpalkkalainen ja illoin opiskellut aina myöhään yöhön?
Mitä merkitsi tuon rinnalla pari ajattelematonta tekoa? En ollut
koskaan lakannut vakaasti pyrkimästä päämäärääni kohden. Ei, tuo mies,
jonka näin kuvastimessa, oli tosin kuolonkalpea, mutta hänessä oli
elinvoimaa, joka estäisi hänet sortumasta!
Kokosin paperipalat ja panin ne talteen. Niistä muistankin tuon
kuolettavan loukkauksen, ne estäisivät koti-ikävän mieleeni
pääsemästä! Kaiken sekasorron kesken oli vain yksi seikka minulle
selvä: Kotimaahan, joka oli minua loukannut, en palaisi! En ikinä enää!
Minut valtasi halu ilmaista, vahvistaa tuo päätökseni jollakin teolla.
Tartuin kynään ja kirjoitin Gauenburgiin piirikunnanesimiehelle ja
piirineuvostolle:
»Pyydän ettette minua odota! Teillä on syytä iloita siitä etten tule,
sillä jos tulisin, niin ensi työkseni syyttäisin teitä vuorilla
ja laaksoissa, kautta koko maan ja kaiken kansan edessä ennen
kuulumattomasta kunnianryöstöstä, enkä väsyisi vaatimasta teitä
tilille, ennenkuin olisin vienyt asiani voittoon. Mutta minä en tule!
Balmer puolestaan vastatkoon kuolinhetkellään siitä että kirjeellään
teille, herra piirikunnanesimies, turhamaisesta halusta esiintyä
ylevänä ja nuhteettomana, on tehnyt henkisen murhayrityksen minua
kohtaan. Ylpeyteni estää minua sanallakaan puolustautumasta, mutta
väkivaltaa vastaan olen valmis taistelemaan. Jost Wildi.»
Kiiruhdin kirjeineni ulos, vaikka jo oli yö. Olisin halunnut ajaa
Balmerin ylös unestaan ja huutaa hänelle: »Konna! Niinkö vähäarvoinen
ihmisonni sinusta on?» Kammottavalle tilinteolle olisin hänet vaatinut!
Sitten kääntyivät ajatukseni Bigin puoleen. Hurmaavan ihanana kuvastui
hän eteeni. Sana vain — ja tuo ylevä olento olisi minun ja maailma
olisi minulle avoinna! Ei, se ei saisi, ei saisi tapahtua. Näin
edessäni Dugloren, kasvot kärsivinä, tummat silmät tuskaa täynnänsä!
Lemmentunnustukseni ja ruusupensaan alla annetut tuliset suutelot
täyttivät mieleni kiihkeällä katumuksella. »Kaiken elämäni haluaisin
viettää sinun parissasi!» Tuona huumauksen hetkenä minusta oli tuntunut
siltä, mutta nyt oli toisin. Duglorelle tahdoin pysyä uskollisena,
muutoin en voisi kunnioittaa itseäni, en ansaitsisi että elämäni
vielä kirkastuisi näiden myrskyjen jälkeen. Mutta kuinka olisi meidän
mahdollista tavata toisemme, kun olin päättänyt olla palaamatta
kotimaahani?
Onko todellakin olemassa aavistuksia, sielujen välitöntä
vuorovaikutusta, jolle etäisyydet eivät mitään merkitse? Jonkunmoisen
lovinäennän vallassa tunsin tuona yönä että Dugloren ajatukset
olivat kiinteästi minuun kohdistuneet, että koko hänen olentonsa oli
tavallista lähempänä minua. Mutta kenties johtui tuo tunne vain mieleni
kiihtymyksestä, tyytymättömyydestä omaan itseeni, kun Bigin takia olin
käynyt uskottomaksi lapsuuteni lemmitylle ja katalasti jättänyt hänet
oman onnensa nojaan!
Seuraavana aamuna astelin Holsteiniläisportilla sijaitsevaa
oikeushuoneistoa kohden, esiintyäkseni todistajana väärinpeluuta
koskevassa jutussa. Täysin siemauksin hengitin tuolla haikealla
matkalla raitista ilmaa, se virkisti sekasortoisten ajatusten
rasittamaa päätäni. Mutta kun oikeudenpalvelija vei nainut todistajain
huoneeseen, rupesin melkein voimaan pahoin. Näin siellä kammottavan
vastenmielisen seurueen elähtäneitä miehiä ja ihomaalilla kaunistettuja
naisia sekä pari tuttavaa, jotka tervehtivät minua julkean ivallisesti.
Monilla kasvoilla kuvastui kuin salaista pilkkaa siitä että minä,
raikas nuorukainen, olin joutunut sellaiseen seuraan. Tuon tuostakin
kutsuttiin joku todistajista oikeussaliin. Minun vuoroni ei vain
tahtonut ikinä tulla!
Äärettömän verkkaan kuluivat hetket meidän siinä istuskellessamme
edestakaisin kulkevan poliisin silmälläpidon alaisina. Eikä
mietiskelykään voinut tuottaa viihdykettä, sillä jokainen ajatus, joka
syntyi tuossa huoneessa ja tuossa seurassa, oli tuomittu tahraantumaan.
Ikäänkuin hakien suojaa tuota minua ympäröivää ilmapiiriä vastaan, otin
esille Dugloren molemmat kirjeet, jotka tähän saakka olivat jääneet
avaamatta, kun mieleni oli ollut niin sekaannuksissa. Niiden sisältämät
uutiset saattoivat minut melkein heti unohtamaan ympärilläni olevan
seurueen.
»Rakas Jost», kirjoitti tyttöparka, »olen kuolettavassa tuskassa sinun
tähtesi. Viime kirjeesi oli äkillisesti lopetettu ja kirjoitit voivasi
pahoin. Sen jälkeen en ole kuullut sinusta sanaakaan. Nyt minun täytyy
ajatella että olet kovasti sairaana, rakas Jost! Mutta olen ihmeissäni
siitä ettet ole antanut jonkun toisen puolestasi kirjoittaa minulle.
Olen menehtymäisilläni levottomuuteen, ja tuskalliset unet vaivaavat
minua. En löydä mistään lohtua! Minä läksin pois Z'indeniltä. Se
tuotti meille kaikille surua, mutta oli kumminkin tarpeen. Sovussa ja
rakkaudessa me erosimme, ja herra Z'binden lahjoitti minulle tulevia
myynejäni varten sievoisen rahamäärän. Tulin Zweibrückeniin noiden
ystävällisten talonpoikaisihmisten tykö, joista minulle kirjoitit.
Mutta perheessä on kylliksi työntekijöitä, eivätkä he tarvitse ketään
palvelukseensa. Mutta he sanoivat että kyllä voisin jäädä heille,
kunnes saisin mieluisen paikan.
»He kyselivät sinustakin kaikenmoista, rakas Jos Jutellessani sinusta
heräsi haikeassa mielessäni ajatus että menisin Selmatt'iin, jossa
olimme eläneet onnellisina lapsukaisina. Hiljaisuus, joka minua
matkalla ympäröi, sekä rukoukset puolestasi rauhoittivat minua. Minusta
tuntui kuin Jumala olisi minulle puhunut ja herättänyt mielessäni
päätöksen lähteä matkaan hakemaan sinua tuolta vieraasta kaupungista,
hoitaakseni sinua, jos olet sairas, Jost-parka, kunnes jälleen tulet
terveeksi. Sittenhän voimme myöskin päättää miten asetamme elämämme.»
Kävin levottomaksi. Dugloreko Hampuriin! Tuohan oli aivan mieletöntä!
Kirje jatkui: »Kirjoitinhan sinulle kerran, että Melchi Hangsteiner
oli alkanut rakentaa itselleen taloa Selmattiin, ja että piirineuvosto
on antanut hänelle raha-avun sitä varten. Tiedäthän että minä jo
heti sanoin, että pitäisi jälleen ruveta asuttamaan Selmattia. Minä
ajattelin silloin meitä. Mutta nyt on Melchi sen tehnyt. Talo on
kokonaan puusta, ja siihen kuuluu lato ja navetta, ja akkunoista on
kaunis näköala kynttilämessuaukolle päin. Siellä elelee nyt Melchi ja
hoitelee renkipojan avulla karjaansa, neljää nautaa. Olin hänen luonaan
päivällisellä. Kun aina olemme olleet hyvät toverit, niin kysyin
häneltä mitä hän siitä sanoisi, jos läksisin sinun luoksesi. Mutta hän
kielsi kovasti minua lähtemästä ja sanoi että olisi sääli tuhlata niin
paljon rahaa ja että voisi myöskin olla vaarallista matkustaa yksin.
Lisäksi hän puhui vielä paljon tyhmyyksiä, saadakseen minut luopumaan
sinusta. Mutta ei siitä ollut apua, vaan minulle selvisi pian että hän
ajatteli vain omaa etuansa. Hän tahtoisi itse saada emännän taloonsa,
ja hän haluaisi saada minut! Tuo houkkio! Ikäänkuin hän ei ennestään
tietäisi etten välitä muista kuin sinusta. Kello kolme läksin jälleen
Selmattt'ista. Pitkän aikaa ahdistivat minua siinä tietäni edelleen
astellessani Melchin sanat, että sinä varmaankin voit erittäin hyvin,
ja olet minulle kirjoittamatta vain siksi ettet minusta välitä, —
mutta lopuksi olin tehnyt päätökseni. Tietysti on sääli uhrata tuo
raha, sehän olisi niin hyvä olemassa myynejä hankkiessani. Mutta
— mitä iloa minulla on maallisesta tavarasta, kun ei minulla ole
mielenrauhaa? Siis, rakas Jost, päätin Selmatt'in ja Zweibrückenin
välillä kulkiessani kirjoittaa sinulle tämän vakavan kirjeen. Oi rakas
Jost, kirjoita minulle, olitpa sairas tai et! Olisiko sinusta hyvä vai
paha, jos tulisin Hampuriin? Ja jos sinulta ei tule kirjettä, niin
ajattelen että olet kovasti sairaana. Silloin varmaankin tarvitset
hellää kättäni. Ja anna minulle kaikki anteeksi levottomuuteni takia,
joka ei suo minulle hetkeksikään rauhaa.»
Kyynelten kostuttamina seurasivat sanat: »Sinua ainiaan rakastava
uskollinen Dugloresi.»
Minut valtasi niin voimakas liikutus, että unohdin missä olin ja
hypähdin penkiltä ylös. Tuo tuntui epäilyttävältä poliisista, joka
vartioitsi julkeasti kuiskuttelevia todistajia. Hän lähestyi minua, antoi
merkin sormellaan, otti kirjeen ja luki pari riviä. Mutta huomattuaan
niiden sisältävän vain mielenahdistuksissa olevan tyttöparan hätähuudon,
hän antoi kirjeen takaisin mitään puhumatta, kuten oli sen ottanutkin.
Juuri sinä hetkenä huusi oikeudenpalvelija ovelta:
— Todistaja Wildi!
Vihdoinkin!
Rinta kuohuvain tunteitten vallassa, mutta velvollisuudestani selvillä
seurasin häntä oikeussaliin tuomarin eteen. Syytettyjen penkillä istui
roteva, jättiläismäinen ravintolanisäntä, hento Legluni, muuan entinen
laivankapteeni, jolla oli punainen mukulanenä, sekä pari muuta, joita
en tuntenut. Unohtumattomasti jäi tuo surullinen kuva mieleeni. Mutta
itse kuulustelusta ei ole erikoisempaa sanottavaa. Minun oli vielä
kerran kerrottava miten olin joutunut tuohon seuraan. Sitten seurasi
kysymyksiä ristiin rastiin. Tuo hetki oikeussalissa väsytti minua kuin
kuorman kantaminen ylös vuorelle. Minua alkoi pyörryttää, mutta samassa
lausui tuomari, annettuaan ensin ankaran varoituksen etten enää toiste
sekaantuisi sellaiseen seuraan, nuo vapauttavat sanat:
— Todistaja Wildi! Saatte poistua!
Varoitus ei olisi ollut tarpeen. Lähtiessäni tuosta rakennuksesta
täytti mieleni ajatus: »Varon itseäni enää toiste oikeuden eteen
joutumasta!» Päästyäni raittiiseen ilmaan huoneistosta, johon niin
paljon kurjuutta kertyy, nautin silmänräpäyksen ajan ihanasta tunteesta
että viikkomääriä pelkäämäni hetki nyt oli ohi. Mutta seuraavana
hetkenä kohdistuivat ajatukseni Dugloren toiseen kirjeeseen. Mitähän se
sisälsikään? Lieneehän hän toki taivaan tähden luopunut mielettömästä
tuumastaan tulla luokseni. Kiiruhdin Elben puolella oleviin tuuheisiin
puistikkoihin ja silmäilin ympärilleni hakien paikkaa, jossa olisi
suojattuna lukuisain kävelijöiden katseilta. Sellainen oli tarjona
lammikon vieressä kasvavan puuryhmän varjossa, mutta juuri kun olin
istunut penkille, kuulin takanani veitikkamaisen äänen naureskelevan:
— Hyvää päivää, Jost Wildi! Tietysti herra ei nähnyt minua, vaan minä
näin onneksi hänet. No, kuinka kävi? Hyvin? Päähän näyttää vielä olevan
paikoillaan olkapäiden välissä!
Big kumartui minua kohden, ja minun vienosti hyväellen hänen poskensa
hiveli poskeani. Eilisiltaisesta synkkyydestä ei hänessä enää näkynyt
jälkeäkään, vaan hän näytti onnelliselta olennolta, joka vain ajattelee
elämän iloa ja autuaallisuutta.
— Syömme yhdessä ja sitten lähdemme tapaamaan Sommerfeldiä, sopiaksemme
hänen kanssaan tuosta suurenmoisesta ilmaretkestä, nauroi hän kuten
riemahteleva lapsi, joka tahtoisi nähdä leikkitoverinsa yhtä iloisena
kuin itse on. — Oletko tuonut minulle kuvan omistuksineen? kysyi hän
sitten.
Ei, sen olin unohtanut eilisten ja tämänaamuisten monien huolten takia.
— Tahdotko odottaa hetken, Big, pyysin minä, — kunnes olen lukenut
erään kirjeen.
Hän pani nyrpeissään suunsa viehättävälle supukalle ja läksi,
jättääksensä minut yksin kirjeineni, lammikon rannalle, missä
houkutteli luokseen siellä uiskentelevia vesilintuja. Mutta minä luin,
mieli yhä lisääntyvän kauhun vallassa, Dugloren toista kirjettä.
»Ja sinä et vastaa mitään, rakas Jost», kirjoit hän. »Olet siis kovasti
sairaana. Sitä vakuuttavat minulle myöskin uneni! Valkealla vuoteella
sinä lepäät ja silmäilet ovelle ja ajattelet: Missä viipyykään Duglore!
Minä tulen, rakas Jost! Olin ompelijattareni tykönä Gauenburgissa.
Oli juuri markkinat, ja Melchi, joka halusi ostaa vielä yhden naudan
karjaansa, oli myös siellä. Hän sanoi minulle vielä kerran että
matkatuumani olivat hullutusta ja koetti saada minut niistä luopumaan.
Mutta nähtyään että päätökseni oli järkähtämätön, hän teki minulle sen
palveluksen että tiedusteli asemalla junien kulkua. Siellä sanottiin
hänelle että tiistaina matkustaisi eräs siirtolaisperhe Hampuriin,
ja jos minä ylihuomenna lähden heidän kanssaan matkaan, niin olen
keskiviikkona kello kuusi iltapäivällä Hampurissa. Niin minä teen.»
Keskiviikkona kello kuusi iltapäivällä! Sehän oli tänään, muutaman
tunnin jälkeen! Kirjettä jatkui vielä, vaan en kyennyt lukemaan sitä
loppuun. Uteliaana ja kärsimättömänä katsahti Big minuun. Silloin hän
huudahti:
— Jost, sinähän olet kuolonkalpea!
Kuiskasin hänelle vain pari sanaa vastaukseksi. Hän käsitti kaikki ja
vaipui tyrmistyneenä viereeni, kietoi vavisten kätensä ympärilleni
ja nojasi murtuneena poveeni kyynelsilmin. Yhä alemmas vaipui
ylväs päänsä, kuin hän olisi ollut menehtymäisillaän tuskaansa.
Katkerailmeisten huulten välistä kiilsivät valkoiset hampaat. Hän
muistutti minusta otusta, joka on saanut kuolinhaavan, joka tahtoisi
puolustautua, mutta tuntee voimainsa olevan lopussa. Puristaen
epätoivoisesti kätensä yhteen hän kuiskasi:
— Ja minun on lähdettävä tieheni! Tuo unelma on lopussa! Mutta jos
olisi olemassa Jumala, niin ei hän voisi erottaa sydämiä sellaisia
kuin meidän! Jos hän edes olisi vielä suonut meidän tehdä tuon retken!
Aamuhetken valovirrassa toivoin saavani kanssasi kohota noihin
korkeuksiin, joissa maan tomu ei enää paneudu sielun siiville, ja
tuosta onnesta olisin kiittänyt ja ylistänyt laupiasta Jumalaa, ja
olisin koettanut olla hurskas kuten sinun kihlattusi. Mutta hän ei
suonut sitä minulle!
Vavahtelevin huulin, kammottavin, hurjin sanoin hän kirosi kovaa
kohtaloansa tuikeissa sydämentuskissaan. Valtava kärsimyksen ja
intohimon ilme hänen kasvoillaan soi niille kaamean kauneuden. Sydämeni
veti minua Bigin puoleen, mutta povessani oli myöskin tunne, joka
varoitti: »Pelkää tuota salaperäistä olentoa, pakene hänen luotaan!»
Hän takertui soleilla käsillään käsivarteeni, hänen katseensa syöpyivät
silmiini ja hän pyysi kiihkeästi:
— Jost, sano, haluaisitko todella viettää elämäsi minun parissani?
Tunsin että Big tekisi väkivaltaa itselleen ellei saisi odottamaansa
vastausta. Puristin hänen kättänsä ja sopersin tunnontuskia kärsien:
— Haluaisin, Big, en tahtoisi erota sinusta koskaan!
Hän suuteli minua tulisesti ja haikeasti, kuin imeäkseen sieluni
itseensä.
— Entä kuvasi? rukoili hän. — En voi elää ilman sitä!
— Lähetän sen sinulle, Big, lupasin minä rauhoittaakseni hiukan hänen
tuskan täyttämää mieltänsä, ja me kärsimme yhdessä.
Silloin lehahti lähelle meitä parvi leikkiviä lapsia. Se teki lopun
hehkuvista tunteenpurkauksistamme. Kuljimme kappaleen matkaa yhdessä.
Mutta saavuttuamme puuryhmän luo, joka suojeli meitä uteliailta
silmäyksiltä, pysähtyi Big.
— Sen täytyy — sen täytyy tapahtua! sopersi hän. — Jää hyvästi, armaani!
Vielä kerran imeytyi hänen katseensa silmiini kuin särpiäkseen sielun
ruumiistani. Sanoinkuvaamattomalla hellyydellä hän laski molemmat
kätensä poskilleni, veti minut vavisten puoleensa ja pusersi huulensa
huuliani vasten. Palava suutelo vielä, sitten nopea, kiihkeä kuiskaus:
— Jää hyvästi! — ja hän meni.
Mitä minuun tulee, jaksoin ihme kyllä elää tuon monivaiheisen,
kaamean päivän päähän saakka. Vaikka en tiennyt vielä mitään neuvoa
selvitäkseni ahdinkotilasta, johon olin joutunut, ja ajatukseni
harhailivat edestakaisin Bigin ja Dugloren välillä, toimiskelin
kumminkin aivan järkevästi. Kotiin tultuani luin morsiameni kirjeen
loppuun. Ovelasti oli Melchi Hangsteiner järjestänyt Dugloren matkan
niin, etteivät muut saaneet siitä tietoa. Että Duglore jälleen voisi
palata huomiota herättämättä ja juorupuheisiin aihetta antamatta, jos
huomaisi erehtyneensä minuun nähden, kertoi Melchi Zweiorüokenissä
hänen saaneen St. Jakobissa paikan. Ei, Melchi Hangsteiner, tuumasi
eivät toteudu! Olin valmis jokaiseen uhraukseen Dugloren tähden. Yhtä
vain rukoilin Jumalalta, — ettei jälleennäkeminen tuottaisi minulle
pettymystä! Tunsin kuinka oleskelu suurkaupungissa, seurustelu Bigin
kanssa oli saattanut minut arvostelemaan naisia toisen mittakaavan
mukaan kuin ennen hiljaisessa kotivuoristossani. Kuinka kävisikään, jos
Duglore minusta tuntuisi vähäpätöiseltä? Voisinko silloin vastustaa Big
Daren salaperäistä lumousvoimaa? Kylmät ja kuumat väreet puistattivat
minua tuota ajatellessani. Mutta rauhoituin pian taas!
Mikä hengen- ja rakkaudenvoima ilmenikään tuossa että hän, maailmaan
perehtymätön vuoriston lapsukainen, läksi matkaan minun luokseni!
Järkevä ei tuo päätös suinkaan ollut, mutta käsitin kuinka suureksi sen
merkitys oli arvioitava, ja uljaan uskollisuuden kirkastamana täytti
nyt Dugloren kuva mieleni. Mutta kotimaahan en voinut palata hänen
kanssaan asiain nykyisellä kannallaan ollen.
Otin kirjekuoresta matkalipun, jonka Andreesen oli minulle tuonut,
panin sen toiseen kuoreen ja kirjoitin päälle: »Herra Hannu Konrad
Balmerille. Palautetaan kiittäen.» Olin jo aamulla jäähyväisiksi
kätellyt tuota kohteliasta kirjuria, ja nyt lausuin hyvästit hänen
iloiselle rouvalleen, joka oli niin taitavasti osannut perehdyttää
minut, vuoriston pojan, hienon maailman seurustelutapoihin. Hän
vuodatti kyynelparin tähteni. Bigin kanssa tekemilläni huvimatkoilla,
joilla aina olin esiintynyt kohteliaana herrasmiehenä, olivat varani
vähenemistään vähenneet, mutta niitä oli kumminkin vielä sen verran,
että voimme Dugloren kanssa tulla niillä toimeen jonkun päivän, ja
sillävälin olin hankkiva itselleni työtä. Yksinkertaisessa, mutta
siistissä majatalossa tilasin huoneen hänelle ja toisessa itselleni, ja
olin asemalla neljännestuntia ennen hänen junansa tuloa.
Kimakka vihellys — ja juna saapui. Matkustavaiset kiiruhtivat ulos
tiheissä ryhmissä, jotka vähitellen hajaantuivat. Tuolla, tuolla
seisoi runsailla matkakapineilla kuormitettuna talonpoikaisperhe,
josta jo kaukaa voin huomata sen olevan kotoisin synnyinseudultani!
Heitä oli isä, äiti, isoisä ja pari lasta, ja jonkun siirtolaisyhtiön
asiamies tuli ottamaan heidät turviinsa. Tuossa ryhmässä seisoi,
selin minuun, keskikokoa oleva solakka tyttö, harmaa matkapuku yllään
ja päässä harmaa huopahattu. Hän piti kädestä pientä poikaa, kuin
olisi hänkin kuulunut seurueeseen. Harmaan huopahatun alta laskeutui
punertavan ruskea tukkasykerö niskaan. Nyt hän teki soman päänliikkeen
— Duglore! Sydämeni pamppaili. Lähestyin häntä. Duglore, joka hellästi
lohdutti arkaa poikaa, jota talutti, ei minua huomannut. Näin edessäni
viehkeänsuloiset, raikkaan hienot kasvot, tummat, loistavat silmät,
joissa kuvastui vaatimaton, puhdas, lämmin mieli. Ehdottomasti tulin
ajatelleeksi että tuo tyttö voisi matkustaa yksin halki maailman, ei
löytyisi missään sellaista julkeata kieltä, röyhkeätä kättä, joka
uskaltaisi loukata hänen puhtauttaan, hienouttaan ja hyvyyttään.
— Terve tultua, Duglore! huudahdin hiljaa. Hän säpsähti riemuisasti.
Hän päästi pojan käden, ja nyt seurasi katse ja vapiseva, värähtelevä
huudahdus= — Jost! — Nöyrästi ja sydän tulvillaan rakkautta hän painoi
päänsä alas ja tarttui molemmin käsin käteeni — Jost, puhui hän
vapisevin huulin, — elä ole suutuksissasi siitä että tulin!
Mieli hämmennyksissä lausuimme talonpoikaisperheelle hyvästit, ja
olin Dugloren kanssa kahden. Vietimme tuon illan kuin huumeessa,
tunteittemme vallassa, sanoja liioin tuhlaamatta. Kädet kaulaani
kiedottuina vuodatti Duglore kestämänsä kärsimykset kyyneliin. — Elä
ole suutuksissasi, Jost, toisti hän nyyhkyttäen, — siitä että tulin
luoksesi. Kun sydän on pakahtumaisillaan, turvautuu viimeiseenkin
keinoon!
Silittelin hänen päätään ja poskiaan, kuten lasta rauhoitetaan..— Nyt
pitää sinun tyyntyä, Glore, kuiskasin minä, — huomenna puhumme kaikista
asioistamme. Kiitän sinua, kun rohkenit lähteä matkaan, kaikki kääntyy
vielä parhain päin!
— Mitä suloista minä sinulle sanoisin, Jostini? hymyili hän
kyynelsilmin. — Et ole enää sairas, vaan ainoastaan vähän kalpea vielä.
Mutta kuinka kaunis, komea, hieno mies sinusta onkaan tullut! Vaan
kun katson kasvoihisi, näen että olet kumminkin entinen rakas, rakas
Jostini. Silmiesi ilme on niin uskollinen!
Vastasin hellillä hyväilyillä, ja hänen tummain silmäinsä katse kohosi
luottavaisena puoleeni. Lähtiessäni hänen luotansa hän oli täysin
rauhoittunut, ja vieno onnellisuuden tunne vallitsi nyt rinnassani
tuon monivaiheisen päivän ehdittyä ehtooseen. Lapsuuden ja nuoruuden
muistot täyttivät mieleni ja saattoivat minut unohtamaan kaikki huolet.
Jälleennäkeminen oli tuottanut siunausta. Bigistä vapautuneena olin
jälleen koko sydämeni voimalla kiintynyt Dugloreen.
Mitä oli minulle Big? Ihana, outo taruolento, jonka sattumalta olin
kohdannut elämäni polulla. Mutta Duglore oli lapsuuteni toveri ja
morsio, kotiseutuni suojelusenkeli!