Myrsky raivoaa Feuersteinillä. Aaveet kirkuvat ja soittavat
riemusäveleitään, toiset itkevät ja vaikeroivat. Kalliot paukahtelevat
kuin tykkien laukaukset yön pimeydessä. Minusta on ikäänkuin vuorella
riehuisi taistelu, jonka tuoksinaa minun ei pitäisi kuunnella.
Kadotettujen valitusvirret, epätoivoisten tuskanhuudot tunkevat
korviini, käyvät luihin ja ytimiin. Siitä huolimatta olen yksinäisessä
vuorimajassani ehkä onnellisempi kuin ne, jotka vaeltavat kaupunkien
valonloisteessa, mieli hekumallisuuden tai muiden paheiden vallassa.
Ei, en soisi entisten aikojen palaavan!
* * * * *
Toivotonna toimittelin jälleen askareitani Balmerin varastohuoneissa.
Mieli murtuneena ja koti-ikävän vallassa aioin kirjoittaa Duglorelle
kirjeen, mutta joka kerran kun yritin sitä tekemään, minun täytyi
masentuneena laskea kynä kädestäni. En voinut valitettavasti kertoa
hänelle mistään asiasta avomielisesti, pelkäsinpä yksin ilmoittaa
hänelle paluustanikin. Eikö tuo ilmoitus sisältäisi tunnustusta
haaksirikkoon joutumisestani? Ei ollut minulle suotu kunniakasta
kotiintuloa, josta olin haaveillut, en palaisi syntymäseuduilleni
miehenä, joka voisi ylpeillä menestyksestään. Vaikka olo tuossa minulle
jo niin tutuksi ja rakkaaksi käyneessä Hampurissa nyttemmin tuntui
minusta tuiki tukalalta ja koti-ikävä runteli ja kidutti sydäntäni,
niin jätin huonoa menestystäni häveten kirjeen Duglorelle kumminkin
kirjoittamatta.
Tuossa haikeassa mielentilassa ollessani ilahdutti Big Dare minua
muutamalla rivillä. Hän pyysi minua tulemaan Kiviportille häntä
tapaamaan.
Hän tuli kuin viehkeä kevät, hilpeästi loistivat hänen sinisilmänsä.
— Minun on ollut teitä ikävä, kertoi hän herttaisesti hymyillen. —
Kävin katsomassa Sommerfeldin ilmapalloa, mutta kaipasin seuraanne.
Ja nyt lähdemme oikein pitkälle, pitkälle kävelyretkelle, niin että
ehdimme jutella oikein mielin määrin.
En kyennyt vastaamaan hänelle samaan pirteään tapaan. Siitä hän näytti
joutuvan hämilleen ja kysyi arasti:
— Eikö minun olisi pitänyt pyytää teitä tulekaan. Sanokaa suoraan,
herra Wildi!
— Te käsitätte minua väärin, vastasin minä. — Olen kiitollinen siitä
että te ainakin vielä luotatte minuun. Mutta minulla on ollut kovia
kokemuksia.
Kerroin hänelle nyt lyhyesti kaikki, Balmerin suuttumuksen, kapakassa
viettämästäni illasta ja surullisesta paluustani tutkimusvankilasta.
Hän kuunteli tarkkaavasti. Hänen huulensa vetääntyivät lempeään hymyyn,
ja hän kysyi lämpimästi:
— Mutta onko tuo sitten niin vaarallista? Minusta tuntuu mahdottomalta
ajatellakaan teitä ilman seikkailuja. Jos olisin mies, haluttaisi
minuakin luoda silmäys joka paikkaan. Olen vain pahoillani siitä ettei
vapaamielisinkään tyttö voi liikuskella niin vapaasti kuin mies.
Ylimielisyys väreili koko hänen olennossaan, ja hänen silmissään
säihkyi seikkailemishalu.
— Mutta se tekee lopun kaikista tulevaisuudentuumistani, vastasin minä
mieli ahdistuksissa. — Päästyäni vapaaksi tuosta oikeusjutusta palaan
heti vuoristooni!
Nyt kalpeni Big.
— Mitä! kajahti huuto hänen huuliltaan. — Mehän olemme tuskin vielä
ehtineet tutustuakaan toisiimme. Toivoin saavani tehdä vielä niin
monta hauskaa kävelyretkeä teidän kanssanne. Mutta minkä takia
te matkustaisitte kotimaahanne? Eihän toki sentään kaikki tässä
maailmassa riipu Balmerin suosiosta. Sanoitte hänellä olevan kyvyn
vallita ihmismieliä. Sama kyky on teillä itsellännekin. Ei kenenkään
tarvitse kuin katsahtaa teihin, niin hän jo luottaa teihin. Sommerfeld
sanoi, että te olette erinomainen nuori mies, jota odottaa loistava
tulevaisuus.
Bigin posket punoittivat innosta.
— Morsiameni takia minun täytyy palata maahani, vastasin synkästi. —
Olen velvollinen tekemään sen.
Big Päre vaikeni hämillään. Kuljettuamme hetkisen äänetöinnä eteenpäin
hän lausui:
— En voi oikein kuvailla mielessäni tyttöä, joka sallii rakastettunsa
lähteä vieraalle maalle ja odottaa kärsivällisesti ja luottavaisesti
hänen paluutaan. Minun luonnollani se ei kävisi, ja minun täytyy
siksi suuresti kunnioittaa teidän morsiantanne. Mutta vielä enemmän
ihmettelen teitä. Te luovutte toiveistanne ja tulevaisuudentuumistanne,
luovutte maailmasta, josta kumminkin itse sanotte että se teitä
miellyttää, ja puhutte paluustanne kotimaahanne kuin jostakin, jonka
välttämättömästi on tapahtuminen. Siinä kohtaa minua jälleen tuo suuri
salaisuus, jonka käsittämiseen minulla ei ole edellytyksiä: kotimaan
vetovoima!
Big vaikeni äkkiä. Hänen otsaansa ilmaantui tuo pieni ryppy, joka loi
huolettoman tyttösen kasvoille niin vakavan ilmeen ja teki ne vieläkin
viehättävämmiksi.
— Olen niin onneton, virkahti hän vaikeroiden. Teille on sentään
tarjona tie palata vuoristoonne jälleen, mutta minulla ei ole mitään
paikkaa maailmassa minne mennä! Minulle ei jääne muuta neuvoksi
kuin lähteä Meksikkoon teidän lähdettyänne Hampurista. Mutta miten
sittemmin asetan elämään, sitä en tiedä. Enhän voi koko ikääni viettää
kasvatuslaitoksessa! Minun täytynee hakea käsiini Gherita, eräs
muinoinen kamarineitsyeni, josta hyvin pidin ja joka nyt kuuluu asuvan
Triestissä, ja hänen kanssaan lähden matkustelemaan maailmaa ristiin ja
rastiin.
Pikemmin vain jotain sanoakseni kuin uteliaisuudesta kysyin:
— Mitä varten te matkustatte Meksikkoon?
— Don Garcia Leo Quifort, asianajaja, joka jo isäni eläessä hoiti
omaisuuttamme, tahtoo että tulisin sinne, vastasi hän. — Hän katsoo
että nyt olisi sopiva aika saada sukuriitamme toimitetuksi pois
maailmasta, myymällä kaivokset, joista se aiheutui. Hän kirjoittaa
iloitsevansa siitä että hänen on suotu viimeiseksi elämäntyökseen
vielä lopullisesti järjestää minun raha-asiani, mutta hän haluaisi
jättää asiapaperit minun omiin käsiini, kun hän, viidenkahdeksatta
vuotias mies, jo on liian vanha hoitaaksensa asioitani edelleen. Tai
ei hän oikeastaan kirjoita juuri niinkään, nauroi hän kalveten, — vaan
hän kehottaa juhlallisesti ja pontevasti minua menemään naimisiin,
niin että hän voisi jättää asiapaperit miehelleni. Mutta naimisiin
meneminen, — se ei ole niinkään helppoa. Tietystihän voisin helposti
saada puolison, mutta...
Hänen kasvojensa ilme kävi äkkiä salaperäiseksi. Sitten hän nauroi
iloisesti ja vallattomasti ja lausui, levittäen sormensa hajalleen:
— Tietysti voisin saada joka sormea kohti yhden puolison, sillä
kernaasti ne ottaisivat minut kaikkine virheineni ja oikkuineni,
kun vain pääsisivät käsiksi omaisuuteeni, — mutta ei minusta ole
avioliittoon. Minähän olen saanut niin nurinkurisen kasvatuksen.
Ollessani vielä siinä iässä, jolloin minun olisi pitänyt leikkiä
nukilla tai muiden lasten kansa, käänsin katseeni miehiin. En
ollut vielä kortta korkeampi, kun jo panin pahakseni, jos he eivät
kiinnittäneet minuun huomiota, jos olivat kohteliaampia äidille kuin
minulle. Seitsenvuotiaana minulla oli ihailijana seitsenkymmenvuotias
prinssi, jolla oli tekohampaat ja tötterötukka, vaan joka toi minulle
joka aamu tuoksuvan ruusukimpun. Neljäntoistavuotiaana ylistin
soneteissa haaveellista nuorta miestä, jonka piti ohjata minua
saksalaisen kirjallisuuden tuntemiseen. Kun isäni sen johdosta ajoi
hänet pois, päätin kuolla nälkään! Puoleentoista päivään en syönyt
mitään. En muistakaan enää kaikkia tyhmyyksiä, joita olen tehnyt.
Hän nauroi hilpeästi, mutta kävi pian jälleen vakavaksi.
— Ette usko, herra Wildi, sanoi hän, — kuinka onneton tyttönen minä
olin seitsentoistavuotiaana. Ikäänkuin vanhempani olisivat aavistaneet
etteivät enää eläisi kauan, he tekivät parastansa saadaksensa minut
naitetuksi jollekin korkeasukuiselle miehelle. Kahdesti olin jo
menemäisilläni kihloihin. Mutta oikullinen itsepintaisuus — jossa
sentään oli järkeäkin — saattoi minut kumminkin aina lopuksi panemaan
vastaan. Nuo nuoret miehet kohtelivat minua kuin tyhmyriä, joka ei
lainkaan voi arvostella mikä on totta, mikä ei. Että minulla voisi olla
keskinäistä ymmärtämistä kaipaava herkkä mieli, sitä he eivät ollenkaan
tulleet ajatelleiksi. Niin kävin kihlauksen ja avioliiton suhteen
varsin epäluuloiseksi. Ne tuntuvat minusta olevan kuin punaposkinen
omena, jota puraistessaan saa suuhunsa madon. Niiden suo kernaasti
maittavan muille, — mutta itse niitä ei halua!
Ja hän nauroi taas vallattomasti.
— Odottakaapa vain, kun oikea tulee! vastasin minä, yhtyen hänen
nauruunsa.
Nyt hän punastui pahanpäiväisesti, ja hetken aikaa olimme molemmat
vaiti. Big ponnisteli keksiäkseen jotakin, joka saattaisi meidät tuolta
vaaralliselta alalta ja pyysi:
— Herra Wildi, kertokaahan minulle jotakin morsiamestanne. Olen kovin
utelias tietämään millainen teidän mielenne mukainen tyttö oikein on.
Onko morsiamenne kaunis?
Istuimme pöyheällä kanervapatjalla mäntymetsikön reunassa ulkopuolella
kaupunkia, joka kaukana hohteli punaisena, harmaana, sinisenä, ja
oloonsa tyytyväisenä. Big silmäili minua uteliaana odotellen vastausta
kysymykseensä.
Mitä liikutti Duglore, vaatimaton vuorikukkanen, häntä, komeudessa
kasvanutta hienon maailman lapsosta? Mutta kun hänen sinisilmänsä
itsepintaisesti minua tarkastivat, vastasin lopuksi väkinäisesti:
— En tiedä olisiko morsiameni kaupunkilaisen silmin katsoessa niin
viehättävä kuin hän minusta oli kotilaaksossa eläessäni. Silloin hän
oli minusta sanomattoman suloinen. Hän soitti meidän nyt hävitetyn
kylämme kirkossa sunnuntaisin urkuja. Mielenhurskaus kirkasti silloin
hänen kasvonsa, ja hän oli minusta aina kuin hyvä enkeli, joka suo
rauhaa ja iloa ihmislapsille.
Big tuijotti eteensä ajatuksiinsa vaipuneena. Sitten hän kysyi:
— Pidättekö te hurskaista naisista?
— Vuoristossamme on tapana olla hurskas, vastasin minä. — Morsiameni
hurskaus miellyttää minua, siksi että se on hänessä sisintä luontoa.
— Sitten on morsiamenne paljon onnellisempi kuin minä, vastasi Big
miettiväisesti. — Katsokaas, tässäkin suhteessa on kasvatus jättänyt
ammottavan aukon mieleeni. Tuossa perintöriidassa, joka katkeroitti
isäni elämän, oli hänen vastustajiensa joukossa muuan pappi, hänen
serkkunsa. Tuo vaikutti että hän rupesi vihaamaan kaikkea, mikä on
yhteydessä kirkon tai uskonnon kanssa, ja minullekaan hän ei sallinut
annettavan mitään opetusta noista asioista. En olisi koskaan tullut
menneeksi kirkkoonkaan, ellemme olisi käyneet katolisissa kirkoissa
tuon tuostakin kuvia katsomassa. Tuonne kasvatuslaitokseenkin isäni
jätti minut sillä ehdolla, ettei minun tarvitsisi ottaa osaa mihinkään
hartaudenharjoituksiin. Olen siis täysi pakana, ja olen lukenut liiaksi
paljon sellaisia kirjoja, joissa epäuskoa saarnataan, voidakseni
koskaan vapautua siitä. Mitäs te siitä sanotte, herra Wildi?
— Tuollaiset seikat riippunevat kai siitä, mitä kunkin kohtaloksi
sattuu, vastasin minä. — Mutta pääasia ei varmaankaan liene mitä
uskomme, vaan se että kohtelemme kanssaihmisiämme rakkaudella.
Big pudisti päätänsä.
— Tarkoitatte että hyvyys voisi korvata, uskonnon. Isäni väitti
taiteen tekevän sen! Mutta ei kumpikaan ajatus ole oikea! Kuullessani
puhuttavan naisesta, jossa kuten teidän morsiossanne, elävä usko on
luontoa, valtaa minut kateus, vaikka itse en mitenkään voisi tulla
hurskaaksi. Tunnen että hänellä on elämässä tuki, jota vailla minun
täytyy olla. Eläminen vanhemmitta, kotimaatta ja uskotta tuottaa vamman
mieleen. Minä, ylimielinen Big, tunnen sen usein varsin haikeasti.
Puhuessaan oli Big joutunut kovan mielenliikutuksen valtaan. Mutta
hänen katkeruudessaan ilmeni hengenylevyys, joka minuun vaikutti
valtavammin kuin hänen raikkain hymyilynsä. Hilpeä, komea Big ei ollut
minua saattanut niin kovalle koetukselle kuin tämä vakava ystävätär,
joka puheli kanssani elämän tärkeimmistä kysymyksistä ja kaikesta mikä
hänen sydäntänsä ahdisti ja vaivasi.
— Ettekö sentään ole vähän kiittämätön kohtaloa kohtaan? kysyin häneltä
kotimatkalla.
— Ette tiedä, kuinka vaikeata on elää, kun tietää olevansa aivan
tarpeeton maailmassa! vastasi hän kiihkeällä äänellä.
Katsahtaessani häneen näin hänen silmissään kirkkaat kyyneleet.
Nuo kyyneleet vaikuttivat minuun valtavasti. Ensi kerran pyysin
nyt saada häntä taluttaa. Hän suostui siihen kiitollisena. Mutta
tuona iltana rupesi minulle selvenemään että kävelyretkistämme
luonnonhelmassa voisi koitua vaaraa. Tunsin että minun kävisi vaikeaksi
temmata Bigin kuva sydämestäni. Toivoin että eronhetki jo olisi
käsissä, ohitse, — mutta samalla ne hetket, jotka sain viettää Bigin
seurassa, olivat valokohdat elämässäni tuona vaikeana aikana, jolloin
odotettavissa oleva oikeudentutkimus synkistytti mieleni.. Onneksi
ei minun tarvinnut odottaa sitä kovin kauan. Minut kutsuttiin vielä
kerran tutkintatuomarin eteen ja minulta kyseltiin kaikenmoista, johon
en parhaalla tahdolla tiennyt vastata, ja muutaman päivän perästä sain
käskyn saapua julkiseen oikeudenistuntoon todistajaksi. Nyt en tahtonut
enää jäädä Balmerin liikkeen palvelukseen, kun nimeni oli tuleva
sanomalehdissä mainittavaksi tuon törkeän oikeusjutun yhteydessä.
Mitä varten soisin »Hänen Mahtavuudellensa» vielä kerran tilaisuutta
tuollaiseen kammottavaan vihanpurkaukseen?
Tuskallisten, ristiriitaisten tunteiden vallassa kirjoitin entiselle
hyväntekijälleni, johon katkerista kokemuksistani huolimatta kumminkin
vielä olin kiintynyt kunnioituksella, kirjeen, jossa sydämellisesti
kiitin hänen hyvyydestään ja pyysin päästä vapaaksi hänen
palveluksestaan.
Kun seuraavana päivänä ajatuksiini vaipuneena seisoin huoneessani
kädessäni Dugloren juuri saapunut kirje, jota en vielä ollut lukenut,
pisti rouva Andreesen iloisesti päänsä sisään ovesta ja huusi:
— Herra Wildi! Mikä suuri kunnia! Rouva Balmer on tullut teitä
tapaamaan! Hän odottaa vierashuoneessa. Mikä erinomainen kunnia!
Minä menin kasvot punaisina. Tuo raikkaan verevä, hienoinen rouva
Balmer, jonka koko olento minusta ikäänkuin edusti kotiseutuani, loi
minuun ensin vakavan, kysyvän katseen, vaan sitten hänen kasvoilleen
ilmestyi vieno, äidillisen hellä hymyily, ikäänkuin häntä kumminkin
olisi ilahduttanut tavata minua jälleen.
— Mitäs se semmoinen on, alkoi hän, — että te noin vain muitta mutkitta
eroaisitte liikkeemme palveluksesta!
Mutta tuo nuhtelu ei kuulunut kovinkaan ankaralta.
— Esiinnyttyänne ensin aika huimapäänä ja saatuanne siitä vähän
ankaranlaisen ojennuksen, tahdotte nyt lähteä kotiin, kotiin, tuota
pikaa ja jäähyväisittä! No, tuollainen tuikea kiihkeys ei ole minulle
mitään outoa. Jos jättäisin tämän asian vain mieheni ratkaistavaksi,
joka on teihin pahanpäiväisesti suuttunut tuon mielettömän ilmaretken
takia, saisitte kyllä ilman muuta mennä menojanne. Mutta minä en
suostu siihen. Minun täytyy ajatella, mitä kotimaassa ja erittäinkin
piirikunnanesimiehen perheessä ajateltaisiin teistä ja meistä, jos
meille tulisi ero vihassa. Olen siitä keskustellut mieheni kanssa. Hän
myöntää olevansa itsekin hiukan syypää teidän kepposeenne, hän kun on
teitä hemmotellut ja varustanut teidät liian runsailla taskurahoilla.
Lyhyesti sanoen: olen saanut asiat jälleen joltiseenkin kuntoon,
mieheni haluaa tavata teitä. Hampurissa ette tosin voi jatkaa uraanne.
Seikkailemisenne tuon amerikattaren kanssa on erottanut teidät meidän
piireistämme. Mutta mieheni ehdottaisi teille paikkaa meren tuolla
puolen.
Kunnioitin liiaksi tuota naista, joka minulle puheli äidillisen
nuhtelevasti ja äidillisen hellästi, voidakseni olla noudattamatta
hänen kehotustaan että menisin Balmerin puheille. Minusta tuntui
myöskin että olisi helpompi puhua pelijutusta herra Balmerin kuin hänen
rouvansa kanssa, jota häpesin tuikeasti. Lupasin siis saapua. Mutta
lähtiessäni vaikealle matkalleni olin täysin vakuutettu, ettei minulle
olisi tarjona mitään tulevaisuutta Balmerin palveluksessa.
Itse asiassa muodostuikin retkeni jäähyväiskäynniksi. Tapasin Balmerin
pikemmin alakuloisena kuin vihastuneena.
— No, nythän te olette saanut aikaan uutta pahennusta, sanoi hän tuohon
erinäiseen tapaan, joka ilmaisi hänen olevan vienoimpain tunteittensa
vallassa. Kuulin siitä vasta vaimoni käytyä teitä tapaamassa. No niin,
nuoruus ja hulluus — — — Itse puolestani vielä voisin antaa anteeksi
seikkailunne, kenpä ei liene joskus tehnyt itseään syypääksi johonkin
samantapaiseen, — mutta asemani saattaa minut riippuvaksi yleisestä
mielipiteestä. Kauppahuoneen henkilökunnan täytyy olla nuhteettoman
ylimmästä johtajasta alimpaan oppipoikaan, se ei saa tarjota
pahansuoville mitään tilaisuutta hyökkäyksiin. En voi siis enää tarjota
teille tuota paikkaa, josta olin puhunut vaimoni kanssa. Jos pitäisin
teidät liikkeeni palveluksessa ja te vuosien kuluessa saisitte siinä
aina korkeamman aseman, niin olkaa vakuutettu että kymmenen vuoden
perästä tai myöhemmin tuo tosiseikka, että nimenne kerran on mainittu
törkeän oikeusjutun yhteydessä, vedettäisiin esiin teidän ja liikkeen
vahingoittamiseksi. Siis minun täytyy suostua eronpyyntöönne.
Balmerin levollinen, mielipahaa ilmaiseva puhelu saattoi minut
hämmennyksiin. Oi, jospa hän jo ensi kerralla olisi puhunut minulle
noin järkevästi, tai edes tuona iltana, jolloin pyysin häneltä
anteeksi, niin en olisi joutunut koko pelijuttuun!
— Herra Balmer, sopersin minä, — olen äärettömän suruissani siitä etten
voinut täyttää toiveitanne!
Kiihkeä liikutus melkein tukahdutti ääneni, ja tunsin ettei tuo hetki
ollut Balmerillekaan helppo. Hän meni ovelle ja kysyi:
— Herra Andreesen, onko kirje piirikunnanesimiehelle Gauenburgiin jo
lähetetty?
— On, herra Balmer, se lähetettiin äsken.
Balmer näytti käyvän siitä pahoilleen. Kääntyen puoleeni hän sanoi
verhotulla äänellä:
— Minun täytyi tietysti ilmoittaa piirikunnanesimiehelle, että te ette
enää ole minun huolenpitoni alaisena. — Siis, herra Wildi, Jumalan
haltuun!
Kädenpuristus vielä, — ja välisemme siteet olivat katkaistut! Mieli
huumauksissa menin tuon salaperäisen miehen luota, jonka olin
sallinut täydellisemmin kuin ainoankaan ihmisen sitä ennen tehdä
koko sielunelämäni itsestään riippuvaksi, ja joka sentään nyt oli
jättänyt minut oman, onneni nojaan, joskaan ei aivan taistelutta,
niin kumminkin minun parastani liioin ajattelematta. Tuo kirje, jonka
hän oli kirjoittanut piirikunnanesimiehelle, kiusasi minua. Mitähän
hän oli siinä kirjoittanut elämästäni Hampurissa? Entä jos nuo pari
seikkailuani saattaisivat minut kotiseudullani huonoon maineeseen?
Kuinka ankarasti arvostelivatkaan vuoristolaiseni pienintäkin
poikkeamista kuivan järkevän, arkipäiväisen sovinnaisuuden tieltä!
Ja jos siellä sai maineellensa tahran, niin sai sen auttamattomasti
pitää kaiken elinikänsä, ei ollut toivoa että se haihtuisi ihmisten
muistista kuten kaupungeissa, joissa toinen tapahtuma saattaa toisen
unhoon. Levottomuuteni takia en tullut edes lukeneeksi Dugloren
kirjettä, joka minulla oli taskussani. Yhtä mittaa vaivasi minua
ajatus että olin velvollinen hänelle kirjoittamaan, mutta tuskissani
ja häpeissäni tulevaisuudenunelmieni raukeamisesta tyhjiin jätin sen
kumminkin tekemättä. Yhdestä seikasta vain olin täysin selvillä: Minun
täytyi, maksoi mitä maksoi, palata kotiseudulleni, valmistaakseni
hänelle vaatimattoman kodin. Siihen velvoitti minua rakkautemme ja
hänen kärsimyksensä ja uskollisuutensa! Olinhan vapaa, täysin vapaa,
— pari päivää vielä Hampurissa, vielä tuo inhottava oikeusjuttu,
— sitten lausuisin jäähyväiset Bigille, jättäisin taakseni kaikki
tulevaisuudentuumat, — ja elelisin kaiken ikäni hiljaista elämää
hiljaisessa vuoristossa. Helppoa se ei olisi! Minusta tuntui kuin
olisin pakotettu olemaan mukana viettämässä omia peijaisiani!
Mutta kuta lähemmäksi se päivä tuli, jolloin voin lähteä Hampurista,
sitä kiihkeämmin ikävöin Bigiä. En saanut häntä enää pois
ajatuksistani. Hänen viehkeä kauneutensa ja raikas, ylväs olentonsa,
hänen omintakeisuutensa ja harvinainen hengenrikkautensa olivat
tenhonneet mieleni voimakkaammin kuin itsellenikään uskalsin myöntää.
Ajatus että meidän oli ainiaaksi eroaminen saattoi meidät tuntemaan
toistemme henkistä läsnäoloa, mikä lohdutus lienee suotu ihmislapselle
ainoastaan silloin kun he toivottomasti kadottavat toisensa. »Duglore
tulee minulla aina olemaan», lausuin itselleni »mutta Big ainoastaan
muutamia päiviä.» Ikäänkuin salainen voima olisi pakottanut minut
nauttimaan elämän antimista niin kauan kuin se vielä oli mahdollista,
heitin huolet luotani, ja niin kerrassaan että jätin vielä Dugloren
toisenkin kirjeen lukematta.
Teimme Bigin kanssa iltapäivän auringonpaisteessa kävelyretkiä Hampurin
ympäristöön ja läheisiin miellyttäviin maalaiskyliin. Oi, noita ihania
hetkiä! Vieno tuuli humisi ympärillämme korkeassa ruohossa, joka upeili
kesäkuun kukkasloisteen koristamana. Somiin kansallispukuihin puetut;
heinäntekijät tervehtivät meitä ystävällisesti, kodikkaat puutarhat ja
vanhat olkikattoiset talonpoikaistalot kutsuelivat meitä lepäämään.
Bigistä oli huvittavaa nähdä, millä tarkkuudella minä seurasin
talonpoikain askartelua, — kuten ainakin se, joka on ennen itse ottanut
siihen osaa ja aikoo siihen jälleen ryhtyä, ja minä puolestani ihailin
häntä, nähdessäni kuinka hän muutamalla ystävällisellä sanalla voitti
arimpienkin talonpoikaislasten suosion, ja kuinka hän aina oli valmis
leikkimään heidän kanssaan. Hän oli nuorastaan narrimaisesti ihastunut
lapsiin, ja joutuessaan heidän pariinsa hän unohti minut ja koko
maailman.
— Ei, ei tämä nyt ole oikein, herra Wildi, laski hän leikkiä. —
Meidänhän pitäisi käyttää hyväksemme joka hetki nauttiaksemme
toistemme seurasta. Enhän edes saa pyytää teitä vuoristoonne tultuanne
kirjoittaman minulle kuinka siellä menestytte, sillä se voisi häiritä
tulevan vaimonne mielenrauhaa. Mutta muisto minusta teillä kumminkin
täytyy olla!
Hän otti taskustaan pienen valokuvan ja antoi sen minulle. Se
oli kulmittain asetettu neliö, josta katsettani kohtasivat hänen
haaveksivan suloiset silmänsä ja kasvonsa, tuuheiden kiharoiden ja
palmikkojen keskeltä. Alle oli kirjoitettu: »Rakkaalle Jost Wildillensä
Big Dare.» Vaieten kiitin häntä kädenpuristuksella. Hymyillen hän sanoi:
— Saanhan teiltä samanlaisen lahjan, kuvan muistosanoineen? ..
— Saatte huomenna, Big, vastasin minä. — Päästyäni oikeudesta tapaamme
toisemme.
Hän nyökkäsi. Äänellä niin hellällä, ettei hän koskaan ollut minua
sellaisella puhutellut, hän lausui:
— Toivon sydämestäni, että te tulevan vaimonne kanssa tulisitte oikein
onnelliseksi. Minua teidän tulee ajatella ja te tulette ajattelemaan
kuin vainajaa vain! Mutta eräässä laulussa sanotaan: »Yks' päivä
vuodessa on oma vainajain!» Säilyttäkää minun kuvani, jossakin, jossa
se ei voi häiritä vaimonne sydämenrauhaa, vaikkapa synkässä metsässä
puunontelossa, mutta ottakaa se kerran vuodessa käteenne, silmäilkää
rauhallisesti vainajaa, — ystävätärtänne Bigiä!
— Big, älkää puhuko noin, mieltäni vihloo niin haikeasti, huudahdin
erontuskan valtaamana. — Elävänä tahdon teitä muistella!
Hän ei uskaltanut katsoa minuun, vaan taittoi pari heinänkortta tien
varrelta. Mutta sitten hän kumminkin suloisen mielenhämmennyksen
vallassa loi minuun silmäyksen.
— Jost Wildi, kuiskasi hän, — oikeastaan oli onnettomuus tuo, että me
kohtasimme toisemme, — me emme voi unohtaa toisiamme, vaan tulemme
vuodet pitkät toisiamme ikävöimään.
— Niin, Big, sopersin minä, — se oli onnettomuus, sen minäkin tunnen
sydämessäni.
Hän nauroi väkinäisesti, ikäänkuin vapautuakseen mielenahdistuksesta.
— Antakaa minulle hyvä neuvo, sanoi hän vienon leikillisesti. — Mistä
saan käsiini toisen Jost Wildin? Aion nyt taas ruveta viettämään
samanlaista mustalaiselämää kuin muinoin ja hakea häntä ympäri
maailmaa. Ehtoni ovat: Hän ei saa olla toisen tytön oma. Mutta muutoin
hänen pitää olla juuri samanlainen kuin te. Hänellä täytyy olla teidän
tummat, pelottomat silmänne ja uljas otsanne, hänen naurunsa täytyy
helkähtää yhtä raikkaasti kuin teidän, hänen täytyy olla voimakas,
raitis, turmeltumaton kuten te! Seikkailuja on hänellä kyllä saanut
olla pahempiakin kuin teillä, kun vain hänen sydämensä on vapaa!
— Te olette julma, Big, äännähdin minä. — Täytyyhän minun noudattaa
kunnian ja velvollisuuden vaatimuksia, muutoin te itse ensimäisenä
minua halveksisitte!
Hän ei vastannut mitään. Lähestyen polun varrella kasvavaa
ruusupensasta, joka juuri oli ruvennut kukkimaan, hän yritti taittamaan
muutamia nuppuja ja kukkia. Mutta ne olivat niin korkealla, että minun
täytyi kiiruhtaa avuksi taivuttamaan oksat alas. Samassa hän huudahti:
— Herra Wildi, katsokaas, juuri tuon heinäkuorman yläpuolella, jolla
nuo talonpojat istuvat, leijailee Sommerfeldin ilmapallo!
Silmäilimme molemmat sinisellä taivaalla entävää palloa. Bigin
punahuulilla pyöri pyyntö, jonka kyllä ymmärsin, mutta johon
vastatessani epäröin. Pallo tenhosi hänet jälleen, houkutellen häntä
tuolle pitkälle matkalle, josta hän kerran oli puhunut. Hän tarttui nyt
käteeni ja kuiskasi sitä hellästi puristaen:
— Mitä väliä sillä on, tuletteko kotiseudullenne päivää ennen tai
myöhemmin! Sitäpaitsi olen jo saanutkin lupauksenne. Tehän sanoitte
Alsterin varrella kävellessämme, että tulisitte mukaani, jos olosuhteet
sen sallisivat. Nyt ei ole enää mitään estettä!
Huumaavana hiveli kasvojani hengähdys hänen huuliltaan, jotka olivat
kuin suudeltaviksi luodut. Hänen sinisilmänsä säikkyivät onnellisina ja
houkuttelevina.
Silloin, voimatta enää hillitä itseäni, pusersin tuon solakan olennon
vasten rintaani.
- Minä tulen, Big, — teen tuon retken kanssasi, — mutta suutelo täytyy
minun saada sinulta, sinä ihana, suloinen olento! Sinähän minut
vasta olet opettanut tietämään mitä rakkaus on! Niin, tahdon nousta
kanssasi ylös korkeuteen, tahdon säilyttää sinusta ihanan, ylevän,
unohtumattoman muiston!
Vavisten hän salli minun suudella itseään, vienon hellästi hän
painautui vasten poveani. — Tämä on varkautta, Jost, kuiskasi hän, —
mutta rakastan sinua niin suunnattomasti — sanomattomasti. Enhän voi
lähteä luotasi kuin halveksittuna!
Tulisella kiihkeydellä hän vastasi suutelooni ja autuaallisina
antauduimme tunteittemme valtaan.
— Big, sopersin minä, — sinä suloinen olento! En voi käsittää että
minun on sinusta luopuminen, enhän voi sinusta erota. Kaiken elämäni
haluaisin viettää sinun parissasi!
Hän katsoi minuun säihkyvin silmin, kasvot kirkastettuina.
— Mitä sanotkaan? kuiskasi hän tulisesti.
— En tahtoisi konsanaan erota sinusta, sopersin minä.
— Onko se totta? kysyi hän vavisten ja kiihkeästi, ikäänkuin voimatta
saada kylläänsä kuulemastaan.
— Koko elämäni tahtoisin viettää sinun parissasi, toistin minä.
— Ja minä sinun! kuiskasi hän, ja intohimoiset suutelot vahvistivat
sanamme.
En tiedä kuinka kauan seisoimmekaan lemmenhuumeessa tuossa ruusupensaan
alla. Mutta kun jälleen jatkoimme matkaamme, nojasi Big käteeni
väsyneenä, murtuneena ja tahdotonna.
— Tahtoisin nyt kuolla povellasi! hengähti hän, painaen hiljaa
nyyhkyttäen ihanan päänsä olkaani vasten.
— Ja minä sinun kanssasi, lemmittyni! lausuin minä hyväillen hänen
polttavia poskiansa.
Silloin päästi hän äkkiä käteni.
— Sinä minun kanssani, huudahti hän tuikeasti ja sydäntävihlovalla
äänellä, silmät kaameasti säihkyvinä, — sinunhan täytyy elää — elää
ollaksesi toisen oma!
Hänen kasvoilleen tuli hurjan katkera, pilkallinen ilme. Mutta
vähitellen hän jälleen kävi rauhallisemmaksi. Hän alkoi puhua
ilmapalloretkestä, jonka aioimme tehdä yhdessä, ja tuo keskustelu ja
toivo saada viettää vielä uusi ihana päivä yhdessä vuodatti hieman
hoivaa surullisiin sydämiimme.
Olin iloinen, kun jälleen saavuimme kaupunkiin.
Mutta vasta erottuamme minulle selveni täysin kuinka kiihkeä tuo
intohimo oli, joka oli vallannut mielemme. Säälin Bigiä sanomattomasti
hänen riuduttavan rakkautensa tähden. »Minun ei olisi pitänyt sallia
sen puhjeta ilmiliekkiin», nuhtelin itseäni, »en saa enää tavata Bigiä,
muutoin... muutoin...» Ja tuskallisempana vielä seurasi ajatus: »Kuinka
olenkaan pettänyt Dugloren, — rakkaan, kovaa kokeneen Dugloreni!»
Ja nyt seuraavat lehdet, jotka voin kirjoittaa vain vapisevin käsin!